Arvostelu: Wonder (2017)

WONDER

Ohjaus: Stephen Chbosky
Pääosissa: Jacob Tremblay, Izabela Vidovic, Julia Roberts, Owen Wilson, Noah Jupe, Bryce Gheisar, Nadji Jeter, Danielle Rose Russell, Mandy Patinkin, Daveed Diggs ja Millie Davis
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: S

Wonder perustuu R. J. Palacion samannimiseen esikoiskirjaan vuodelta 2012. Jo samana vuonna Lionsgate-yhtiö osti sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmiä. Aluksi ohjaajaksi valittiin John Krokidas, mutta hänet korvattiin parin kuukauden päästä Paul Kingillä. King kuitenkin jätti projektin ohjatakseen Paddington 2:n (2017), jolloin uudeksi ohjaajaksi pestattiin Stephen Chbosky. Elokuvan kuvaukset alkoivat loppukesästä 2016 ja Wonder ilmestyi Yhdysvalloissa sekä monessa muussa maassa marraskuussa 2017. Suomeen elokuva saapui vasta nyt tammikuussa. Itse kiinnostuin leffasta heti todella paljon kun kuulin siitä. Filmin tarina vaikutti todella kiehtovalta ja minua jännitti hieman, ilmestyykö elokuva lainkaan Suomessa. Huojennuin, kun leffalle ilmoitettiin lehdistönäytös juuri ennen joulua, joten kävin katsomassa sen toiveikkaana, sillä olin kuullut siitä paljon kehuja.

Nuori Auggie Pullman on muuten kuin kuka tahansa ikäisensä poika, mutta hänen kasvonsa ovat olleet syntymästä asti epämuodostuneet. Niinpä hänen koulunkäyntinsä ei ole lainkaan helppoa tuijottavien oppilaiden ja inhottavien kiusaajien takia. Onneksi löytyy myös niitä, jotka pysyvät Auggien tukena.

Pääroolissa August "Auggie" Pullmanina nähdään Roomista (2015) tuttu Jacob Tremblay, joka tekee aivan huikean roolisuorituksen! Häntä ei ikinä voisi tunnistaa voimakkaan maskeerauksen takia, mutta se tuntuu tuovan hänelle lisävoimaa, joka nostaa hänen esiintymisensä tasoa vielä korkeammalle. Tremblay tuo täydellisesti Auggien kokemat tunteet esille, eikä katsojana voi olla kokematta suurta empatiaa Auggieta kohtaan. Hahmo ei ole kuitenkaan pelkkää surua, vaan hänestä löytyy suurta iloakin. Auggie tuo usein hymyn katsojan huulille kuvitellessaan itsensä suosittuna ja kun hän innostuu asioista. Hän rakastaa Star Warsia (1977-), mikä tulee jatkuvasti esille leffan ajan. Hänellä on esimerkiksi jedipadawanletti, Millennium Falcon -matto, sekä leluja aiheesta, minkä lisäksi hän unelmoi välillä tapaavansa Chewbaccan, joka olisi hänen hyvä ystävänsä.
     Auggiella on isosisko nimeltä Via, jota näyttelee Izabela Vidovic. Via välittää pikkuveljestään suuresti, mutta silti voi useasti nähdä, kuinka hän kadehtii kaikkea sitä huomiota, jonka Auggie saa. Via jää usein täysin ulkopuolelle, minkä takia hänelle luotu sivujuoni käsittelee sitä, kuinka hän yrittää löytää itsensä. Vidovic on oikein mainio osassaan ja hän saa tuotua tunteensa esille todella pienillä asioilla. Hänen ilmeitään on helppo lukea, sillä Vidovic saa silmiinsä paljon tunnetta mukaan.
     Auggien ja Vian vanhempia näyttelevät Julia Roberts ja Owen Wilson. Roberts sopii tietty aivan täydellisesti äidin rooliin, mutta Wilsonin roolituksesta olin aluksi erittäin huolissani. Olinkin todella huojentunut, sillä Wilson on todella oivallinen valinta isähahmoksi, eikä hän vedä osaansa koskaan yli. Häneltä löytyy jopa muutamia hauskoja juttuja, kun hän osaa hillitä itsensä. Vaikka vanhemmistakin näkyy, kuinka paljon he välittävät Auggiesta ja yrittävät tukea häntä, he jäävät hahmoina aika etäisiksi.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat rikas ja ylimielinen kiusaaja Julian (Bryce Gheisar), Auggien kanssa ystävystyvä Jack Will (Noah Jupe), Vian ihastus Justin (Nadji Jeter), sekä Vian entinen paras ystävä Miranda (Danielle Rose Russell), joka ei vaikuta enää huomaavankaan Viaa. Miranda tietenkin lisää Vian tunnetta siitä, että hän on jäänyt ulkopuolelle, jolloin onkin mukava katsoa, mitä hänen ja Justinin välillä tapahtuu. Filmiin on saatu valittua yllättävän hyvät lapsinäyttelijät, sillä Gheisar ja Jupe suoriutuvat loistokkaasti osistaan. Heiltä ei löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä leffan aikana. Vaikka Gheisarin esittämä Julian muodostuu nopeasti katsojien inhokiksi, hän tuo hahmoon tarpeeksi ihmisyyttä, jolloin hänestä löytyy muitakin puolia.
     Leffassa nähdään myös Mandy Patinkin koulun rehtorina herra Tushmanina, Daveed Diggs ja Ali Liebert koulun opettajina, sekä Elle McKinnon ja Millie Davis koulun tyttöinä Charlottena ja Summerina.

Täytyy olla aikamoinen elokuvavuosi tulossa, jotta Wonder saadaan pudotettua kärkisijalta. Elokuvan tunnelma on mestarillisesti luotu ja filmi onnistuu aidosti liikuttamaan katsojaa useaan otteeseen. Katsojana kiintyy Auggien hahmoon välittömästi, eikä hänelle halua nähdä tapahtuvan mitään pahaa. Auggie on saatu tuntumaan oikealta pojalta, eikä hän vaikuta vain hahmolta. Jacob Tremblay itse rakastaa Star Warsia, joten Auggien innostus sarjaa kohtaan tuntuu käsinkosketeltavan todelliselta. On todella vaikea katsoa, kun Auggielle rakas asia pilataan sillä, että Auggieta aletaan vertaamaan Star Warsin Keisariksi ja häntä kutsutaan Darth Hideousiksi. Hahmon suru tuntuu aidolta ja mukana on muutama hieman sydäntäsärkevä hetki. Niitä hetkiä pahentaa se, kun yrittää kuvitella itseään siihen tilanteeseen ihan vain henkilöksi, joka yrittää olla Auggien tukena. Ihan sama, mitä ihania asioita hänelle sanoo kaikella rakkaudella, hän tulee aina kuulemaan ilkeitä kommentteja tulevaisuudessa, eikä niille voi mitään. Minä en yleensä itke leffojen aikana, mutta Wonderia katsoessa oli hyvin lähellä, että niin olisi tapahtunut - etenkin kohtauksessa, jossa Auggie kysyy äidiltään kyyneleet valuen, reagoivatko ihmiset häneen niin pahasti koko loppuelämän, eikä äiti kykene kertomaan hänelle totuutta. Elokuvaan on saatu erinomaisesti yhdisteltyä surua ja iloa, jolloin filmi todella koskettaa katsojaansa. Siksi onkin harmi, että filmistä löytyy pieni ongelma.

Wonderissa on Auggien lisäksi kolme muuta kertojaa. On sinänsä ymmärrettävää, että Vian ongelmia on haluttu korostaa sillä, että hänen sivujuonelleen annetaan kunnolla aikaa, mutta hänen osuutensa ei vain ole yhtä kiinnostava kuin Auggien. Vian ja Justinin romanssintynkä luo kivan lisäyksen, mutta samalla se myös vie hieman pois. Jack Will toimii kertojana paljon paremmin, sillä hänen juonensa kulkee täysin Auggien tarinan kanssa. Hänen juonikuvionsa tarjoaa hienosti syvyyttä hahmoon, ja se saa katsojan ymmärtämään uusia puolia hänen ja Auggien ystävyydestä. Myös Vian ex-bestis Mirandan kertojaosio tarjoaa syvyyttä Mirandalle ja se selittää, miksei hän huomioi Viaa enää, mutta se on lisätty mukaan hieman kömpelösti, jolloin se tuntuu lähes irralliselta. Siitä löytyy hetkensä, mutta sen pohjustaminen tehdään kehnosti ja se tuntuu liian erilaiselta muuhun leffaan verrattuna, jolloin se ei oikein sovi mukaan. Vaikka Vian ja Mirandan välit ovat kiinnostavat ja helposti samaistuttavat, ne toimisivat paljon paremmin jossain toisessa elokuvassa. Kun niihin keskitytään liikaa, katsojana alkaa helposti ihmettelemään, minne Auggie oikein katosi? Eikö Wonder kerrokaan hänestä? Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin aivan mahtava ja todella koskettava elokuva, joka sisältää täydellisiä teemoja siitä, että ihmisten pitäisi nähdä erikoisen ensivaikutelman ohi ja miettiä, millainen joku ihan oikeasti on persoonana. Kummalliset kasvot eivät tarkoita sitä, etteikö ihminen niiden takana voisi olla mitä ihastuttavin henkilö. Varsinkin lapsille on tärkeä oppia näitä asioita, joten suosittelen äärimmäisen lämpimästi vanhempia viemään jälkikasvunsa katsomaan Wonderia, sillä kyseessä todella on elokuva, joka liikuttaa koko perhettä!

Elokuvan on tosiaan ohjannut Stephen Chbosky, joka on tehnyt upeaa työtä tunnelman kanssa. Hän on myös saanut näyttelijöistä irti parhaat mahdolliset roolisuoritukset, mutta hänen ja Steve Conradin työstämän käsikirjoituksen olisi pitänyt keskittyä enemmän tärkeimpään, eli Auggieen. Wonder on taidokkaasti kuvattu, leikattu ja valaistu, mutta parasta sen teknisessä toteutuksessa ovat Auggien maskeeraukset. Leffan äänimaailma toimii ja Marcelo Zarvosin säveltämät musiikit sopivat mukaan oikein mainiosti.

Yhteenveto: Wonder on erinomainen elokuva, joka kuitenkin kompastelee pienesti monen juonikuvionsa takia. Jos leffa keskittyisi täysillä päähenkilöönsä, olisi se entistäkin parempi. Vaikka kaikki juonikuviot ovat kiinnostavia, tekevät ne kokonaisuudesta hieman sekavan. Sekavuus on harmi, sillä filmi voisi olla mestariteoksen arvosanaa hipova. Jacob Tremblay on täydellinen valinta nuoren Auggien rooliin, sillä hän tuo pojan tunteet niin hienosti esille. Muutkin näyttelijät ovat hyviä, mutta Tremblay vangitsee katsojan parhaiten. Auggien maskeeraus on myös toteutettu huikeasti. Elokuvassa on yhdistelty mestarillisesti huumoria ja surua, jolloin sen tunnelma pitää täysillä otteessaan. Leffa sisältää erinomaisia teemoja, jotka lasten kuuluu oppia mahdollisimman nuorena, joten suosittelen kaikkia perheitä katsomaan Wonderin! Se on mielestäni yksi parhaista koko perheen draamaelokuvista, josta voi nauttia minkä tahansa ikäinen. Herkimpien kannattaa muistaa ottaa nenäliinoja mukaan, joihin pyyhkiä kyyneleitä, sillä jos minä meinasin itkeä elokuvan aikana, niin uskon monien vollottavan läpi leffan ja vielä lopputekstienkin ajan, sekä matkalla kotiin teatterista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.12.2017 - Muokattu 16.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Wonder, 2017, Lionsgate, Mandeville Films, Participant Media, Walden Media

Arvostelu: Smurfs: The Lost Village / Smurffit: Kadonnut kylä (2017)

SMURFS: THE LOST VILLAGE (2017)

SMURFFIT: KADONNUT KYLÄ

Ohjaus: Kelly Asbury
Pääosissa: Demi Lovato, Danny Pudi, Joe Manganiello, Jack McBrayer, Rainn Wilson, Mandy Patinkin, Julia Roberts, Ellie Kemper, Michelle Rodriguez ja Frank Welker
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Smurfs: The Lost Village, eli suomeksi Smurffit: Kadonnut kylä perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Culliford -nimisen piirtäjän luomiin smurffi-hahmoihin. Siniset, valkoisiin hattuihin ja housuihin pukeutuneet pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä "Johan et Pirlouit" -sarjakuvassa ("Johannes ja Pirkale") vuonna 1958 ja saivat oman sarjakuvansa seuraavana vuonna. Hahmot nousivat suureen suosioon ja he ovatkin esiintyneet sarjakuvien lisäksi myös televisiosarjoissa, leluissa, peleissä ja tietty myös elokuvissa. Peyon kotimaassa Belgiassa tehtiin mm. animaatioleffat Les Aventures des Schtroumpfs (1965) ja La Flûte à Six Schtroumpfs (1976). Hahmot saavuttivat suuren suosion myös Yhdysvalloissa, kun vuonna 1981 alkoi animaatiosarja "The Smurfs". Vuonna 2011 elokuvateattereihin ilmestyi The Smurfs, jossa yhdisteltiin animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Leffa oli hitti, muttei kovin pidetty. Menestyksen myötä sille tehtiin jatko-osa The Smurfs 2 (2013), joka ei kuitenkaan menestynyt toivotusti ja sai murska-arviot. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä vielä kolmas osa, mutta sitä ei toteutettukaan. Kaksi filmiä tehnyt Sony ei kuitenkaan luovuttanut, vaan päätti, että seuraavaksi olisi tiedossa täysin animoitu Smurffit-leffa. Aluksi animaation teko lähti liikkeelle nimellä "Get Smurfy", mutta se muuttui Smurfs: The Lost Villageksi, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017. Elokuva oli iso menestys, mutta kriitikot eivät olleet siitäkään vakuuttuneita. Itse en ole koskaan fanittanut Smurffeja, vaikka katsoinkin lapsena 1980-luvun animaatiosarjaa, kun se pyöri uusintana televisiossa. En käynyt katsomassa kahta näyteltyä The Smurfs -filmiä, sillä en ollut kuullut niistä mitään hyvää, mutta kun ensimmäinen osa tuli pari vuotta sitten televisiosta, päätin vilkaista sen. Se oli mielestäni kehno, enkä katsonut toista osaa. Minusta Smurffeja ei pitäisi tehdä näyteltynä, vaan pelkästään animaationa, joten ilahduin hieman kuullessani, että oli tulossa kokonaan animoitu Smurffi-elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta ajattelin silti katsoa sen. Harmillisesti elokuvan lehdistönäytös oli vain suomeksi dubattu, eikä se tullut Suomen teatterilevitykseen lainkaan englanniksi, joten päätin odottaa siihen, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi. Kun niin vihdoin tapahtui, kävin vuokraamassa Smurffit: Kadonneen kylän yhdessä Fifty Shades Darkerin (2017) kanssa (outo yhdistelmä, tiedän) ja katsoin sen.

Smurffikaverukset Smurffiina, Välkky, Patti ja Kömpelö lähtevät seikkailulle kiellettyyn metsään, varoittaakseen erilaisia smurffeja ilkeästä Velhosta. Hän aikoo nimittäin siepata kaikki smurffit, jotta voi kerätä niiden voimat ja tehdä itsestään maailman mahtavimman taikojan.

Smurffeilla on tunnetusti jokaisella oma erityislahjakkuutensa, eli jokainen on juuri tietynlainen. Välkky (Danny Pudi) on todella fiksu ja kekseliäs. Kömpelö (Jack McBrayer) on nimensä mukaisesti kömpelö, mikä aiheuttaa usein ongelmia. Patilla (Joe Manganiello) on isot lihakset ja hän kokee vahvuutensa olevan... noh, vahvuus. Smurffiina (Demi Lovato) ei tosin ole oikeastaan mitään tiettyä ja leffan aikana hän pohtiikin usein, mikä hänen tarkoituksensa on? Smurffiinalla vaikuttaa olevan kaveriporukasta eniten järkeä ja sydäntä, minkä lisäksi hän vaikuttaa enemmän oikealta persoonalta kuin hieman yksiulotteiset ystävänsä. Onneksi Kömpelö, Välkky ja Patti eivät kuitenkaan täysin ole nimiensä orjia ja jokaisesta löytyy vähän jotain muutakin. Jokaiselle nelikosta on annettu oivallisesti ruutuaikaa, jolloin katsoja välittää jokaisesta hahmosta ja heidän seikkailunsa muuttuu kiinnostavammaksi.
     Elokuvan pahis on ilkikurinen Velho (Rainn Wilson), joka on vuosia haaveillut smurffien nappaamisesta. Hän ei kuitenkaan koskaan löydä smurffeja, mikä ei ole ihme, sillä vaikka hän on hyvä taikomaan, ei hän ole älykkäimmästä päästä. Jopa hänen Rontti-kissansa (Frank Welker) osoittaa useasti olevansa fiksumpi, vaikkei koskaan puhukaan kunnolla. Rontti ei ole selkeä paha, mutta tottelee silti Velhon käskyjä ja auttaa tätä smurffien sieppaamisessa. Kaksikko on hauska ja he ovat juuri sopivan erilaiset, jotta heidän tiiminsä toimii läpi filmin. Velholla on myös toinen lemmikki, Monty-lintu (Dee Bradley Baker), joka omistajansa tavoin ei ole mikään järjenjättiläinen.
     Muita hahmoja leffassa ovat smurffikylän viisas ja vanha päällikkö Suursmurffi (Mandy Patinkin), joka toimii elokuvan kertojana; toisen smurffikylän johtaja Smurffipaju (Julia Roberts); kovista esittävä Smurffimyrsky (Michelle Rodriguez); sekä ärsyttävän energinen Smurffikukka (Ellie Kemper).

Smurffit: Kadonnut kylä on huima parannus vuoden 2011 The Smurfs -leffaan verrattuna. Kun mukana ei ole aitoja ihmisiä, vaan koko filmi on toteutettu animaationa, on sitä mukavampi katsoa, eikä se aiheuta samalla lailla myötähäpeää. Elokuvan lapsellisuus ei tunnu yhtä oudolta, kun kyseessä on animaatio, vaan se tuntuu täysin hyväksyttävältä. Harmillisesti paikoitellen teoksen tunnelmasta huomaa, että se on tehty lähestulkoon pelkille lapsikatsojille, eikä vanhempia ole mietitty melkein ollenkaan. Kyseessä ei siis ole kunnon koko perheen elokuva, kuten vaikkapa Walt Disneyn tai Pixarin teokset, jotka saattavat koskettaa aikuisia jopa enemmän kuin lapsia. Älykkyyttä tai oikeasti kiehtovia teemoja ei ole mukana, vaan elokuvassa vain mennään nopeatempoisesti eteenpäin, ja lapset voivat olla innoissaan, kun smurffikaverit kohtaavat erilaisia "vaaroja". Kuitenkin jos tätä vertaa viime vuoden Trollsiin (2016), joka oli vain lapsille tarkoitettua ylienergistä kohellusta, on Smurffit: Kadonnut kylä enemmän aikuisten mieleen. Tätä katsoessa ei nimittäin tunnu siltä kuin tyhmentyisi, kuten Trollsin aikana kävi.

Vauhtia elokuvassa tosiaan riittää, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Seikkailusta on saatu aikaan kiinnostavan mukaansatempaava ja viihdyttävä, jolloin sitä seuraa mielellään, vaikkei kovin kummoisesta kokonaisuudesta ole kyse. Elokuva jopa tarjoaa parit naurut, eikä aikuiskatsojaa haittaa, vaikka monet vitsit liittyvätkin pääasiassa toilailuun. Lapsille filmistä koituu varmasti paljon riemua. Mukana on hieman jopa sydäntä ja pientä koskettavuutta, joka voi toimia herkimmille katsojille. Minä en erityisemmin välittänyt itse kadonneesta kylästä ja sen asukeista, mutta ne sopivat tarpeeksi hyvin mukaan ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Tylsiä kohtia ei mukana ole, vaan Smurffit: Kadonnut kylä viihdyttää loppuun asti, jolloin siitä jää suurimmaksi osaksi positiivinen tunne. Mukana on kuitenkin pari rasittavaa hetkeä ja kliseisen tanssinumeron olisi voinut jättää kokonaan pois. Kyseessä ei ole mikään maailmaa mullistava elokuva, mutta tarpeeksi kelpo, jotta sen voisi katsoa sujuvasti toistekin ja sille voisi tehdä jatkoa.

Elokuva on animoitu erittäin mainiosti. Vaikkei mukana olekaan samalla lailla yksityiskohtia kuin Disneyn ja Pixarin leffoissa, on visuaalinen tyyli otettu alkuperäisistä sarjakuvista, jolloin sitä on entistä mukavampaa katsoa. Itse smurffit ovat aika tylsän näköisiä, mutta Velho näyttää hassulta ja hänen Rontti-kissansa on suloinen. Elokuva on todella värikäs, mistä pidin erittäin paljon. Äänimaailma leffassa on mainio. Musiikeista vastaa Christopher Lennertz, jonka sävellykset sopivat filmiin, mutteivät jää lainkaan mieleen. Sen sijaan mukaan otettu Meghan Tarinorin ärsyttävä kappale "I'm a Lady" saattaa jäädä jumputtamaan päähän, vaikkei sovikaan elokuvaan yhtään. Smurffit: Kadonneen kylän on ohjannut Kelly Asbury, joka aiemmin tehnyt lähinnä piirtäjän hommia, mutta on myös ohjannut animaatiot Spirit: Stallion of the Cimarron (2002), Shrek 2 (2004) ja Gnomeo & Juliet (2011). Tässä Asbury on tehnyt ihan kelpoa työtä, minkä lisäksi hän ääninäyttelee nopeasti nähtävää Utelias-smurffia.

Yhteenveto: Smurffit: Kadonnut kylä on viihdyttävä seikkailu, jota seuraa mielellään, mutta joka ei tarjoa sen ihmeellisempiä tunteita. Vauhtia ja hassuja tilanteita riittää lapsille, joille elokuvasta syntyy varmasti paljon iloa, mutta aikuiskatsojia ei ole mietitty kovin paljoa tekovaiheessa. Leffassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Smurffikaverukset ovat oivallisen erilaisia toisistaan, jolloin heitä ei sekoita keskenään, ja heidän toilailujaan on huvittavaa katsoa. Myös tarinan pahis Velho on mainio, minkä lisäksi kissafanina olin innoissani söpöstä Rontti-katista. Visuaalisesti kyseessä on todella tyylikäs ja ihanan värikäs elokuva. Animointi on upeaa, vaikka itse smurffit ovatkin hieman tylsän näköisiä. Smurffit: Kadonnut kylä on hyvä tapa saada uusi sukupolvi innostumaan sinisistä olennoista ja se toimii luultavasti vanhoille smurffien ystäville, mutta muuten se voi jättää hieman kylmäksi. Se on kuitenkin huima parannus näyteltyyn versioon verrattuna ja kyllä sille voisi joskus tehdä jatkoa. Pidän todella paljon siitä, että vanhoista sarjakuvista tehdään 2000-luvulla uudelle sukupolvelle animaatioita, kuten The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn (Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus - 2011), Astérix: Le Domaine des Dieux (Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho - 2014) - jota ei harmillisesti löydy Suomessa alkuperäiskielellä - ja The Peanuts Movie (Tenavat-elokuva - 2015). Toivon, että seuraavaksi Yhdysvalloissa tehtäisiin animaatiot Morrisin luomasta "Lucky Luke" -westernsarjakuvasta (1946-) ja Bill Wattersonin "Calvin and Hobbesista" ("Lassi ja Leevi" - 1985-1995). Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smurfs: The Lost Village, 2017, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Kerner Entertainment Company, LStar Capital, Wanda Pictures