Arvostelu: Fantasia (1940)

FANTASIA (1940)

Ohjaus: James Algar, Samuel Armstrong, Ford Beebe Jr., Norman Ferguson, David Hand, Jim Handley, T. Hee, Wilfred Jackson, Hamilton Luske, Bill Roberts, Paul Satterfield ja Ben Sharpsteen
Genre: musiikki
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Fantasia on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kolmas osa. Elokuvan teko lähti liikkeelle siitä, kun herra Disney koki, että yhtiön isoin tähti Mikki Hiiri oli menettämässä suosiotaan, jolloin hänet täytyi saada mukaan johonkin isoon tuotantoon. Hahmo päätettiin yhdistää Johann Wolfgang von Goethen runoon perustuvaan animaatioon "The Sorcerer's Apprentice", johon yhdistettiin myös klassista musiikkia. Animaation kustannukset olivat kuitenkin niin suuret, ettei yhtiö uskonut sen tekevän voittoa. He keksivätkin, että pätkän voi yhdistää isompaan kokonaisuuteen, jolloin yhtiö alkoi työstämään pitkää konserttielokuvaa. Leffaa tehtiin aluksi nimillä "The Concert Feature" ja "Musical Feature", kunnes se nimettiin lopullisesti Fantasiaksi. Elokuvasta tuli kuitenkin yli kaksi tuntia pitkä, jolloin uskottiin, ettei sitä kannata laittaa sellaisenaan teattereihin, joten yhtiö kiersi ympäri Yhdysvaltoja ja pysähtyi eri kaupunkeihin näyttämään sitä vain pariin otteeseen. Leffa ei vielä ensimmäisellä tai muutamalla muullakaan kierroksellaan tienannut budjettiaan takaisin, joten Disney piti sitä vuosia floppina. Vasta 29 vuotta ilmestymisen jälkeen se alkoi tehdä voittoa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei sitä olisi arvostettu jo aikoinaan. Fantasiaa ylistettiin, kun se ilmestyi ja nykypäivänä sitä pidetään yhtenä Disneyn suurimpana klassikkona. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten ja vaikka tavallaan se oli mielestäni hieno, oli se mielestäni myös liian pitkä. En olekaan katsonut sitä uudestaan, enkä vieläkään omista sitä. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Walt Disneyn klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että olisi jälleen aika katsoa Fantasia. Mietin kuitenkin pitkään, arvostelisinko leffaa sittenkään, sillä siinä ei ole kunnon tarinaa, mutta lopulta mietin, etten voi vain hypätä yhden klassikkosarjan osan yli. Niinpä lainasin elokuvan isoäidiltäni ja katsoin sen kesän 2017 lopussa.

Fantasiassa ei ole tarinaa tai juonta, vaan se todella on "Concert Feature", eli konserttielokuva. Teos alkaakin sillä, kun Philadelphina sinfoniaorkesteri saapuu lavalle ja testailee soittimiaan. Deems Taylor tulee esittelemään filmin ja kapellimestari Leopold Stokowski nousee korokkeelle. Elokuva lähtee käyntiin Johann Sebastian Bachin säveltämällä "Toccata and Fugue in D minorilla", jonka aikana nähdään aluksi sinfoniaorkesterin soittoa, joka siirtyy abstrakteihin kuviin, joita animaattoreille on tullut mieleen, kun he ovat kuulleet sävelet. Heti ensimmäisen osion aikana voi nähdä ja kokea, kuinka leffassa musiikki ja animaatio kulkevat upeasti käsi kädessä. Tämän jälkeen siirrytään selkeämpiin kuviin, kun keijut, sienet, kalat sun muut eliöt tanssahtelevat Pjotr Tšaikovskin säveltämän "The Nutcracker" -baletin tahdissa. Jos alkuosio oli todella hienosti toteutettu, on tämä toinen osio aivan upea mestarillisen musiikin ja kiehtovien kuvien ansiosta. Tämän aikana mietin, kävikö edellisellä katselukerralla vain niin, että olin liian nuori ymmärtämään teoksen hienoutta, sillä olin todella vaikuttunut näkemästäni.

Kolmantena osiona on tiedossa se, mistä koko elokuva lähti liikkeelle, eli "The Sorcerer's Apprentice", jossa Mikki Hiiri toimii mahtavan velhon apulaisena ja eräänä päivänä haluaa itsekin kokeilla taikomista. Osio on ensimmäinen, jossa on selvä tarina, jolla on alku, käännekohta ja loppu. Se on myös todella mainio ja siitä löytyy hieman huumoriakin. Valitettavasti sen jälkeen filmin taso laskee huomattavasti. Neljäntenä näytetään elämän synty ja evoluution kehittyminen, jonka huipennuksessa dinosaurukset tallustavat maan päällä, samalla kun Igor Stravinskyn säveltämä "The Rite of Spring" soi taustalla. Vaikka kuinka innostunkin dinoista, ei tämä osio saa minussa aikaan toivomaani reaktiota ja se on itse asiassa todella pitkäveteinen; jopa heikoin osuus koko teoksessa. Sen jälkeinenkään osio, eli Kreikan mytologian olentojen, kuten faunien ja kentaurien juhla ei nappaa katsojaansa mukaan, vaikka taustalla soikin Ludwig van Beethovenin kuudes sinfonia. Näitä kahta heikompaa teosta yhdistää se, etteivät musiikki ja kuva kulje enää yhtä tiukasti yhdessä, vaan musiikit vain esiintyvät taustalla.

Onneksi meininki muuttuu hauskemmaksi, kun alkaa "Dance of the Hours" Amilcare Ponchiellin oopperasta "La Gioconda", jonka aikana strutsit, elefantit ja virtahevot tanssahtelevat huvittavan näköisinä balettia. Tässä kohtaa leffa saa taas kiinni katsojastaan ja pitää otteensa myös loppuhuipennuksen aikana, jossa tunnelma synkkenee, kun itse paholainen kutsuu armeijansa tanssimaan, samalla kun taustalla jylisee eeppinen Modest Musorgskin "Night on Bald Mountain". Tämä kohta saattaa olla hieman liian hurja lapsille, joten on onni, että filmi päättyy onnelliseen tunnelmaan Franz Schubertin "Ave Marian" kera. Huipennus on upea kokemus ja pelastaakin kokonaisuutta, joka alkoi tuntua todella venytetyltä.

Fantasia on liian pitkä elokuva. Jotkut varmasti haluaisivat sen kestävän kauemminkin, mutta kahden tunnin kestollaan se on mielestäni ihan liian pitkä. "The Sorcerer's Apprenticen" jälkeen jokainen osio tuntuu enemmän tai vähemmän venytetyltä, jolloin ajatukset alkavat voimakkaasti harhailla kaikkeen muuhun, eikä enää täysillä sisäistä näkemäänsä. Kokonaisuus olisi paljon voimakkaampi, jos siitä poistaisi kokonaan dinosaurus- ja Kreikan mytologia -osuudet. Niissä animointitasokaan ei ole erityisen hyvää. Muuten piirrosjälki on suurimmaksi osaksi erittäin mainiota ja toimii todella hienosti musiikin kanssa, jolloin filmi on jopa huikea kokemus. Ensimmäisen osion aikana nähtävät kuvat soittavasta orkesterista ovat myös näyttäviä ja niissä on hyödynnetty taitavasti varjoja, siluetteja ja värejä. Jokaisen osion välissä nähtävät lyhyet pätkät orkesterista ovat tärkeitä hengähdystaukoja, jotta voi valmistautua seuraavaan kokemukseen, jonka Deems Taylor joka kerta esittelee. Leffaa pidentää turhaan myös väliaika, joka ei kuitenkaan onneksi kestä viittätoista minuuttia, vaikka Taylor niin sanookin.

Yhteenveto: Fantasia voisi olla upea kokemus, jos siitä poistaisi kokonaan tylsän evoluutio-osuuden, sekä kehnosti animoidun Kreikan mytologiapätkän, jossa Beethovenin hieno musiikki menee hukkaan. Ensimmäinen osio imaisee vaikuttavasti mukaansa ja toinen osio, jota "The Nutcracker" säestää, on mielestäni upeinta koko filmissä. Myös "The Sorcerer's Apprentice" on tietysti hieno. Onkin harmi, että loistava taso laskee niin huomattavasti. Onneksi tanssivat strutsit ja norsut nostavat laatua huumorillaan ja loppuhuipennus on karmivan pysäyttävä, jolloin kokonaisuudesta jää lopuksi hyvä tunne. Musiikki ja animaatio yhdistyvät pääasiassa nerokkaan mestarillisesti toisiinsa, minkä lisäksi alussa nähdään myös taidokasta kuvausta ja valaisua. Vaikka Fantasiassa nähdäänkin lähinnä animaatiota, se ei ole lastenelokuva. En nimittäin usko, että kovin moni muksu jaksaisi keskittyä kahden tunnin filmiin, jossa ei ole kunnon juonta. Jos leffa pitää lapselle näyttää, niin suosittelen tekemään sen osio kerrallaan. Suosittelen myös hyödyntämään väliajan pistämällä teoksen pauselle vartiksi ja pohdiskelemalla näkemäänne. Vaikka kokonaisuus ei ole niin upea kuin se voisi tiivistämisen avulla olla, on Fantasia silti niitä filmejä, jotka kannattaa ainakin kerran katsoa, varsinkin jos fanitatte Walt Disneyä tai elokuvia ylipäätään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantasia, 1940, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Pinocchio (1940)

PINOCCHIO (1940)

Ohjaus: Hamilton Luske, Ben Sharpsteen, Norman Ferguson, T. Hee, Wilfred Jackson, Jack Kinney, Bill Roberts
Pääosissa: Dickie Jones, Cliff Edwards, Christian Rub, Walter Catlett, Evelyn Venable, Charles Judels ja Frankie Darro
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Pinocchio on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan toinen osa. Elokuva perustuu Carlo Coddolin lastenkirjaan "Le avventure di Pinocchio" (1883). Leffan suunnittelu alkoi loppuvuodesta 1937, kun Norman Ferguson antoi kirjan luettavaksi Walt Disneylle, joka innostui siitä välittömästi. Pinocchion piti alunperin olla kolmas Disney-animaatio Bambin (1942) jälkeen, mutta kun sen työstäminen venyi, tämä päätettiin tehdä Disneyn toisena teoksena. Elokuva ilmestyi alkuvuodesta 1940 ja se oli erittäin kehuttu teos. Monet kriitikot antoivat sille korkeimman arvosanan ja leffa sai jopa kaksi Oscar-palkintoa parhaasta laulusta ja parhaasta musiikista, mutta kovin hyvin se ei menestynyt. Elokuvan teko maksoi yli kaksi miljoonaa dollaria, mutta se tienasi vain puolet siitä. Kuitenkin vuosien varrella, kun leffa on julkaistu uudestaan pyörimään teattereihin, se on tienannut omansa takaisin, sekä monta kymmentä miljoonaa dollaria siihen päälle, puhumattakaan kaikista VHS-, DVD- ja Blu-ray -julkaisuista. Pinocchio on noussut suureksi klassikoksi ja monet pitävät sitä Disneyn, ellei jopa koko maailman parhaimpana elokuvana. Minun on pakko tunnustaa, että näin elokuvan vasta loppuvuodesta 2015, kun katsoin sen ystäväni kanssa. Pidin leffasta ja ostin sen Blu-rayna kesällä 2016 monen muun Disney-teoksen kera. Katsoin sen kuitenkin uudestaan vasta kesällä 2017, kun olin vuoden alussa päättänyt kirjoittaa noin puolet Disney-klassikoista alkuvuodelle 2018, kun olen armeijassa, enkä ehdi silloin oikein kirjoittaa mitään.

Puuseppä Geppetto on tehnyt marionettinukkepojan nimeltä Pinocchio ja toivoo, että tämä olisi elävä, sillä hänellä itsellään ei ole lasta. Eräänä yönä toive toteutuu ja Pinocchio herää henkiin. Hän on kuitenkin yhä puusta tehty, mutta voi muuttua ihka oikeaksi pojaksi, jos hän oppii olemaan epäitsekäs ja hyvä.

Pinocchio (Dickie Jones) on kuin pieni poika, joka on vasta aloittanut koulun - kuten hän leffassa tekeekin. Herätessään henkiin hän ihmettelee maailmaa ja on todella innoissaan kaikesta. Pinocchio ei kuitenkaan ymmärrä asioiden huonoja puolia, eikä erota oikeaa väärästä. Leffan aikana hänen täytyy opetella tärkeitä asioita elämästä, mutta vastaan tulee paljon houkutuksia, joita hänen ei ole niin vain helppo vastustaa. Pinocchiosta alkaa pitämään heti leffan alussa ja hänen iloinen riemunsa tarttuu nopeasti katsojaankin.
     Pinocchiota yrittää opettaa Samu Sirkka (Cliff Edwards), joka toimii myös tarinan kertojana. Samu Sirkka tietää asiat, joita Pinocchio ei, joten hänet on valittu pienen puupojan omaksitunnoksi. Vaikka Samu on viisas, ei hän tiedä kaikkea, eikä usko, että maine ja kunnia voisivat oikeasti olla hyödyksi. Hahmo on usein huvittava, vaikka välillä hän käskeekin Pinocchiota kuin olisi tämän vanhempi.
     Pinocchion luoja Geppetto (Christian Rub) on erittäin hyväsydäminen mies, joka innostuu kovasti, kun hänen luomuksensa herää eloon. Hahmo on hupsu, etenkin muuttuessaan iloiseksi, jolloin hän juoksee ympäri taloaan ja riemuitsee. Muuten hän jää kuitenkin etäiseksi, eikä hän esiinny kovin paljoa elokuvassa. Pinocchion seikkaillessa omilla teillään, Geppetto lähinnä vain on kissansa Figaron ja kalansa Cleon kanssa.
     Pinocchion oikean ja väärän opettelun hankalaksi tekee Rehti Repo (Walter Catlett), joka on täysin muuta kuin hänen nimensä väittää. Rehti on kirjaimellisesti viekas kuin kettu, ollessaan kyseinen eläin. Hän etsii helposti huijattavia henkilöitä, jotta pysyisi itse varakkaana ja ylempiarvoisena. Rehtiä auttaa mykkä Kimi Keppostin, joka on usean tämän jälkeen ilmestyneen Disney-leffan tapaan pahiksen hömelö apuri, joka toilailee jatkuvasti. Kimiä voisi pitää siis yhtenä ensimmäisistä, ellei jopa ensimmäisenä Disneyn typerä avustaja -hahmona!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat nukke-esityksiä järjestävä Stromboli (Charles Judles), jota kiinnostaa lähinnä raha, töykeä poika Lampunsydän (Frankie Darro), joka haluaa pitää hauskaa ja Sininen haltijatar (Evelyn Venable), jonka taian ansiosta Pinocchio herää henkiin.

Pinocchiosta löytyy oikein mainiota tunnelmaa. Mukana on iloa, jännitystä, sekä hieman seikkailua ja vähän jopa surullisuuttakin. Ennen kaikkea elokuva sisältää kuitenkin opetuksia. Pinocchion täytyy tosiaan opetella tiettyjä asioita, kasvaakseen hyväksi ihmiseksi ja samalla nämä opetukset vihjataan lapsikatsojillekin, jotta he oppisivat oikean ja väärän ero, sekä miksi valehtelu on väärin. Valehtelemisen vaikutukset kuvataan tietty sillä, että Pinocchion nenä pitenee ja siihen alkaa kasvaa myös oksia ja lehtiä. Tämä on noussut todella tunnetuksi hetkeksi elokuvassa ja jotkut vanhemmat varmasti ovat varoittaneet lapsiaan, että jos he valehtelevat, niin heillekin kasvaa pitkät nenät. Päähahmoa lukuunottamatta muut henkilöt ovat mukana lähinnä antaakseen näitä opetuksia. Opetukset tekevät Pinocchiosta selkeän, vanhanaikaisen sadun, joissa opetus on aina tärkeintä, jotta lapset kasvaisivat hyviksi ihmisiksi. Ja tietysti, jos toimii tuhmasti, niin leffa näyttää, että sillä on hintansa. Satutunnelma on hienosti luotu leffaan ja elokuva alkaakin sillä, että pöydällä näkyy satukirja, jonka kantta koristaa Pinocchion logo.

Vaikka leffa on täynnä riemua ja iloa, löytyy siitä synkempääkin puolta, esimerkiksi Rehti Repon ja Kimi Keppostimen houkutellessa Pinocchiota lähtemään mukaansa - mikä on jälleen opetus lapsille siitä, ettei tuntemattomille saa puhua, ihan sama kuinka paljon karkkia heillä olisi taskuissa - joka kuulostaa pienen puupojan puukorvissa oikein mainiolta, etenkin jos tiedossa olisi mainetta ja kunniaa näyttelemisen takia. Toinen esimerkki on hämärä Huvitusten saari, jonne Pinocchio päätyy käymään ja jossa todella tapahtuu kummallisuuksia ja jopa aika karmiviakin asioita. Loppuhuipennuksessa on tietysti monien tuntema suuri ja paha valas Monstro, joka nostaa leffaa hieman mahtipontisempiin mittoihin. Erilaiset tapahtumat ovat mielenkiintoisia ja toimivia, mutta valitettavasti ne tuntuvat olevan täysin irrallaan toisistaan, jolloin paikoitellen tarina tuntuu vain hyppivän osiosta toiseen. Kuitenkin kyseessä on hyvä elokuva, joka kannattaa ehdottomasti katsoa ja näyttää lapsille, etenkin kun teos on yksi Disneyn ensimmäisistä ja siten todellinen klassikko!

Elokuva on musikaali, kuten edeltäjänsä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937). Pinocchion laulut ovat parempia kuin Lumikissa ja ne ovat jääneet elämään vuosien varrella. Jopa Disney-yhtiö itse käyttää leffan kappaleita yhä. Aloituskappale "When You Wish Upon a Starin" melodiaa on käytetty jo vuosia Disneyn logon ilmestyessä ruutuun elokuvien alussa, minkä lisäksi Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearlissa (2003) kuultava "A Pirate's Life for Me" on saanut inspiraation Pinocchion "Hi Diddle Dee Dee" -kappaleen "An actor's life for me" -kohdasta. Näiden lisäksi elokuvassa kuullaan myös Geppetton laulama "Little Wooden Head", Samu Sirkan hyräilemä "Give a Little Whistle" ja Pinocchion hoilaama "I've Got No Strings".

Pinocchio on piirretty erinomaisesti. Hahmot ovat mielenkiintoisemman näköisiä kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvassa ja liikkeet ovat kaikinpuolin sulavampia. Taustat ovat yksityiskohtaiset ja suuret kohtaukset ovat tyylikkäät. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Ben Sharpsteen ja Hamilton Luske, joista ensimmäinen toimi Lumikissakin ohjaajana. Kaksikon apuna ovat toimineet T. Hee, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts, sekä Norman Ferguson, joka ehdotti tarinaa Walt Disneylle. Viisikko on ohjannut yksittäisiä kohtauksia leffaan. Käsikirjoitusta on työstänyt seitsemän henkilöä, jotka ovat saaneet siirrettyä ja muokattua hieman synkemmän tarinan Disney-muotoon.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on yksin- tai moninpelinä pelattava "Pinocchio Knows Trivia Challenge", Meghan Jette Martinin versio "When You Wish Upon a Star" -kappaleesta, sekä elokuvan biisit erikseen kuunneltavina. Näiden lisäksi elokuvan voi katsoa pienten tietoiskujen kera. Jos leffan teosta kaipaa tietoa ja pätkiä, täytyy olla kärsivällisyyttä metsästämiseen, sillä kahden levyn versio elokuvasta myytiin loppuun jo aikoja sitten.

Yhteenveto: Pinocchio on mainio teos, jonka päätarkoitus on selkeästi tarjota opetuksia ja elämänohjeita lapsille valehtelusta, oikeasta ja väärästä, sekä siitä, ettei tuntemattomille saa puhua, eikä saa olla itsekäs. Tarina sisältää hyviä ja jopa jännittäviä seikkailuja, mutta valitettavasti nämä erilaiset tapahtumat eivät tunnu yhdistyvän kunnolla toisiinsa, jolloin tarina lähinnä hyppii kohtauksesta toiseen. Päähenkilönä Pinocchio on mainio ja on mielenkiintoista seurata hänen kehittymistään leffan aikana. Samu Sirkka on myös hyvä, mutta suurimmaksi osaksi sivuhahmot ovat mukana vain tarjotakseen opetuksia. Elokuva on animoitu erittäin hyvin ja liike on sulavaa. Myös leffan laulut ovat hyviä. Lasten kannattaa tosiaan katsoa tämä sen tärkeiden opetusten takia, sekä siksi, että elokuva sisältää oivallisia seikkailuhetkiä ja jännitystä. Pinocchio on myös todellinen Disney-klassikko, joten myös sen takia lasten täytyy se nähdä. Aikuisetkin katsovat sen mielellään siinä samalla, etenkin jos leffa kuului omiin suosikkeihin lapsena. 2000-luvun alussa elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta onneksi John Lasseterin noustessa Walt Disneyn animaatioyhtiön johtoon, hän pisti lopun suunnitelmalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Pinocchio, 1940, Walt Disney Productions