Arvostelu: Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955)

KAUNOTAR JA KULKURI

LADY AND THE TRAMP

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Barbara Luddy, Larry Roberts, Bill Thompson, Bill Baucom, Lee Millar, Peggy Lee, George Givot ja Verna Felton
Genre: animaatio, romantiikka, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: S

Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 15. osa. Elokuva perustuu Disneyllä työskennelleen Joe Grantin henkilökohtaiseen kokemukseen, jossa hänen koiransa alkoi jäädä huomiotta, kun Grant sai tyttöystävänsä kanssa lapsen. Tarinan suunnitteleminen alkoi jo 1930-luvun lopulla, mutta kun Disney itse ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, leffan työstäminen loppui. Kun Disney luki 1940-luvun alussa Ward Greenen novellin "Happy Dan, The Whistling Dog", hän tajusi, että siitä saisi ammennettua lisäsisältöä Grantin tarinaan. Näin Kaunottaren ja Kulkurin työstäminen alkoi uudestaan. Kuitenkin muiden työn alla olevien elokuvien ja toisen maailmansodan takia leffan ilmestymisessä kesti. Vihdoin kesällä 1955 Kaunotar ja Kulkuri sai ensi-iltansa ja oli yksi Disneyn siihen asti menestyneimmistä elokuvista! Elokuva kuuluu joidenkin suosikkileffojen joukkoon ja romanttinen spagettikohtaus on noussut tunnetuksi ympäri maailman. Itse näin elokuvan lapsena pariin otteeseen ja pidin siitä, mutta kesti kauan, kunnes katsoin sen uudestaan. Vaikka spagettikohtaus on elokuvan ikonisin, olen silti nähnyt leffan lopetuksen useammin, sillä se esitetään aina Samu Sirkan joulutervehdyksessä (From All of Us to All of You - 1958-), jonka katson joka jouluaattona. Kokonaisuuden näin pitkästä aikaa vasta, kun ostin elokuvan Blu-rayna monen muun Disney-klassikkon kanssa. Silloin leffa ei ollut mielestäni enää erityisen hieno. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Disney-klassikot tulivat mieleeni ja eräänä toukokuun päivänä koitti aika katsoa ja arvostella Kaunotar ja Kulkuri.

Kaunotar-koira asuu hyvässä ja rakastavassa kodissa, eikä mikään voisi pilata ihanaa elämää... kunnes Kaunottaren omistajat saavat vauvan ja koiraneito jää ulkopuolelle. Kaunotar karkaa ja tapaa kaduilla elävän Kulkuri-koiran, joka alkaa näyttää hänelle erilaista elämää.

Kaunotar (Barbara Luddy) on paikoitellen aika tylsä hahmo. Tylsällä tarkoitan lähinnä sitä, että hänessä ei tunnu olevan mitään kovin erityistä, eikä hän ole koskaan hauska, kuten muut koirahahmot. Leffan alkupuolella kaikki tuntuu olevan hänelle turhankin helppoa, sillä hän on tottunut hienoon elämään. Kuitenkin karatessaan hän päätyy kokemaan todella paljon uusia asioita, sekä näkemään koiramaailman varjopuolta, jolloin hahmo alkaa muuttua kiinnostavaksi. Kaunotar ei ole ennen joutunut oikeasti tekemään mitään ruokansa eteen ja nyt hänet pistetään asemaan, missä sellainen on pakollista. Aina kun Kaunottaren täytyy oikeasti tehdä jotain, hän on kiinnostava, mutta muulloin hahmo on tylsä.
     Show'n varastaakin kaiken aikaa toinen päähahmo, eli Kulkuri (Larry Roberts), joka tulee aivan erilaisesta maailmasta kuin Kaunotar. Kulkurin elämä on rankempaa, mutta hän nauttii siitä täysillä, sillä hän on vapaa ihmisistä. Hän ei erityisemmin pidä hienohelmahauveleista, mutta iskee silti silmänsä Kaunottareen. Kulkuri on lupsakka tyyppi, joka löytää paljon hupia maailmasta, eikä voisi kuvitellakaan päätyvänsä omistajan hihnaan.

Muita tärkeitä koirahahmoja ovat hienot hauvaherrat Tupsu (Bill Thompson) ja Jalo (Bill Baucom). Tupsu on pienempi ja terävämpi, kun taas Jalo on hupsumpi tapaus. Kaksikosta Jalo nousee selvästi suosikiksi, sillä häneen on luotu erilaisia persoonallisuuksia, kuten että häneltä puuttuu hajuaisti, mutta hän silti esittää muille olevansa mitä parhain vainukoira. Jalo myös aloittaa usein kertomaan, mitä hänen isoisänsä Lahjomaton tapasi sanoa, mutta hänen selityksensä tuppaa keskeytymään erilaisista syistä. Jalo on hieman vanhuudenhöperö, mikä tekee hänestä usein hassun ja lutuisen.
     Kaunottaren omistavat Jukka (Lee Millar) ja Rakas Kulta (laulaja Peggy Lee), joiden nimien keksimiseen ei ole varmaan käytetty paljoa aikaa. Jukalla ja Rakkaalla ei oikeastaan ole mitään persoonaa. Varakas pariskunta on vain mukana, jotta Kaunottarella olisi luksuskoti. Välillä he leikkivät Kaunottaren kanssa ja välillä he taas yrittävät pitää hänet rauhallisena. Ja sitten heillä on vauva. Siihen se jääkin. Heidän kasvojaankaan ei näytetä kovin usein, lähinnä vain heidän jalkojaan ja käsiään.
     Elokuvalla ei sinänsä ole pahista, mutta päähenkilöille eniten harmia aiheuttaa Saara-täti (Verna Felton) ja tämän siamilaiskissat Si ja Am (kummankin äänenä kuullaan Rakasta esittävä Peggy Lee). Saara-täti saapuu lapsenvahdiksi, kun Kullat päättävät lähteä lomalle. Akka ei voi sietää koiria ja kohteleekin Kaunotarta kuin mitäkin tuholaista. Tämän lisäksi hänen kattinsa rikkovat paikkoja ja saavat vieritettyä syyt Kaunotar-paran niskoille. Ei siis mikään ihme, että Kaunotar päättää häipyä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat todella stereotypinen italialaisravintolan omistaja Tony (George Givot) ja tämän ihan yhtä stereotypinen kokki Joe (Bill Thompson). Vaikka Tony ja Joe ovatkin äärimmäisen stereotypisia kuvauksia italialaisista, ovat he niin tökeröitä, ettei voi muuta kuin nauttia heidän kohtauksestaan ja heidät toivoisi näkevänsä useamminkin leffan aikana.

Kaunotar ja Kulkuri on tähän mennessä selkein rakkaustarina Disneyn animaatioklassikoista. Se on myös selvästi uskottavin. Aiemmin nähdyt romanssit, kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffan (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) Lumikin ja prinssin rakkaus tai Tuhkimon (Cinderella - 1950) päähenkilön ja prinssin lempi, pääsevät esille vasta elokuvien loppupäässä ja ovat niin saturakkauksia, etteivät tunnu mitenkään todellisilta. Kaunotar ja Kulkuri sen sijaan on alusta loppuun päähenkilöiden rakkautta, mikä syntyy hienovaraisesti ja kulkiessaan eteenpäin kahden koiran romanssi alkaa tuntua yllättävänkin inhimmilliseltä. Kaksikolla on myös selkeitä ylä- ja alamäkiä tunteissaan, minkä monet aikuiskatsojat ovat kokeneet elämänsä aikana. Hienoa on myös, että tällä kertaa osapuolet ovat lähtöisin täysin eri lähtökohdista, jolloin suhde ei ole hyväksyttävä. Elokuvan aikana ylemmistöön kuuluvat Tupsu ja Jalo katsovatkin Kulkuria muutamaan otteeseen kuononvartta pitkin kuin mitäkin yhteiskunnan loista.

Elokuva käyttää hyvin aikaa esitelläkseen ja syventääkseen hahmojaan, ja parhaimmillaan elokuva on, kun Kaunotar ja Kulkuri tekevät asioita, jotka ovat jollain tapaa seikkailullisia. Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on ravintolakohtaus, joka on jäänyt ihmisten mieleen erään spagettiannoksen takia. Siinä kohtauksessa ihastus muuttuu rakkaudeksi ja tunne on niin voimakkaasti toteutettu, että katsojat voivat ihan ääneen innostua: "Nyt se tapahtui!" Tällaisen hienon kohtauksen ympärillä olevaa teosta katsoessa jääkin harmittamaan, että itse lopetus on joidenkin Disney-pätkien tapaan turhan kiirehtivä. Lopussa esiintyvää rottaa ei pohjusteta lähes ollenkaan, vaan se vain tuodaan mukaan, jotta tarinassa olisi jonkin sortin "pahis". Siamilaiskatit ovat hauska lisä ja heitä nähdään mielestäni liian vähän.

Monen aiemman Disney-elokuvan tapaan myös Kaunotar ja Kulkuri on musikaali. Ensimmäisenä lauluna kuullaan alkutekstien aikana soiva "Bella Notte". Kappale kuullaan myös myöhemmin leffan aikana Tonyn esittämänä, menevämpänä versiona. Toiseksi kuullaan heti alkutekstien jälkeen "Peace on Earth", jossa ei vieläkään nähdä hahmojen laulavan. Tämä tapahtuu vasta kolmannen kipaleen aikana, kun Tupsu hoilailee hautaessaan luuta maahan. Neljäntenä on Kaunottaren tuumailubiisi "What is a Baby?", jonka jälkeen Rakas hyräilee lapselleen "La La La". Tähän mennessä yksikään kappale ei ole vielä oikein vakuuttanut, mutta onneksi kuudentena kuultava "The Siamese Cat Song" toimii ja jää jollain tapaa päähän soimaan hetkeksi. Viimeisenä on rankkurilla kuultava Riitta-koiran laulama "He's a Tramp", jossa on oivaa tunnelmaa mukana. Valitettavasti yksikään laulu ei ole erityisen muistettava ja pari tuntuu olevan mukana vain, jotta leffaa voisi kutsua musikaaliksi. Laulujen tapaan Oliver Wallacen säveltämät musiikit eivät oikeastaan jää mieleen.

Kaunotar ja Kulkuri on animoitu mainiosti. Etenkin koirista suurimmissa osissa olevat on piirretty erinomaisesti ja heidän liikkeensä ovat hienosti toteutettuja. Ihmishahmoihin ei ole selvästi panostettu ihan yhtä paljon ja heistä on tehty aika tylsät - jos ei laske mukaan Tonya ja Joeta. Taustat ovat onnistuneen tyylikkäitä. Ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske, jotka ovat aiemmin ohjanneet mm. Disney-klassikot Tuhkimo, Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951) ja Peter Pan (1953), joten kokemusta ja osaamista kyllä riittää. Elokuvan käsikirjoitus on toimiva, mutta sitä olisi voinut muutella joissain kohdissa, jolloin Kaunotar ja Kulkuri nousisi erinomaisen tasolle. Se on nimittäin todella lähellä sitä, muttei kuitenkaan ihan pääse sinne pienten heikkouksiensa takia.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on esimerkiksi Walt Disneyn muisteluvideo, elokuvasta poistettu kappale "I'm Free as the Breeze", seitsemänosainen "Lady's Pedigree: The Making of Lady and the Tramp", pätkä kuvakäsikirjoituksista, leffan alkuperäinen kuvakäsikirjoitus vuodelta 1943, koirista kertova "PuppyPedia: Going to the Dogs", "Bella Notte" -musiikkivideo, poistettuja kohtauksia ja trailereita, sekä Blu-ray 3D:n esittelyanimaatio Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa.

Yhteenveto: Kaunotar ja Kulkuri on todella hyvä ja hurmaava elokuva. Rakkaustarina on onnistuneesti luotu ja se on tähän mennessä Walt Disneyn elokuvien uskottavin. Kaunotar on välillä hieman tylsä hahmo, mutta usein myös mainio. Kulkuri nousee helposti suosikiksi, vaikka Jalo on myös erinomainen hahmo. Ihmisistä vain äärimmäisen stereotypinen italialainen Tony on jollain lailla oikeasti persoonallinen ja mieleenpainuva. Paras kohtaus koko elokuvassa tapahtuukin Tonyn ravintolan pihalla. Leffan laulut eivät ole kovin kummoisia, mutta animointi on todella hyvin toteutettu. Lapsille tämä kannattaa näyttää, sillä siinä on uskottavampi romanssi kuin monissa muissa Disney-teoksissa ja se on vieläpä kerrottu suloisten koirien kautta. Koirafaneille Kaunotar ja Kulkuri on tietty pakkohankinta. Elokuvalle tehtiin jatko-osa vuonna 2001 nimeltä Kaunotar ja Kulkuri II: Pepin seikkailut (Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure), mutta sitä en ole nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2017 - Muokattu 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lady and the Tramp, 1955, Walt Disney Productions

Arvostelu: Peter Pan (1953)

PETER PAN

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Bobby Driscoll, Kathryn Beaumont, Hans Conried, Paul Collins, Tommy Luske, Bill Thompson ja Heather Angel
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: S

Peter Pan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 14. osa. Elokuva perustuu J. M. Barrien näytelmään "Peter Pan, or The Boy Who Wouldn't Grow Up" (1904). Näytelmän kautta hahmo nousi suosioon ja hänestä on vuosien varrella tehty useita kirjoja, pelejä, näytelmiä, sekä elokuvia. Walt Disney näki lapsena näytelmän ja innostui siitä todella paljon. Kun Disney alkoi tekemään animaatioelokuvia, hän halusi mahdollisimman nopeasti tehdä Peter Panista leffan. Peter Panin piti itse asiassa olla Disneyn toinen elokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) jälkeen, mutta tekijänoikeuksien takia leffan teon aloittaminen vaikeutui. Kun Disney sai vihdoin oikeudet tarinaan, oikean käsikirjoituksen kasaaminen olikin vaikeaa, minkä lisäksi toinen maailmansota alkoi ja studio velkaantui, mitkä hankaloittivat leffan tekoa entisestään. Lopulta elokuvan teko alkoi kunnolla vuonna 1947 ja Peter Pan sai ensi-iltansa alkuvuodesta 1953. Se oli todella pidetty elokuva, minkä lisäksi se oli suuri hitti - nimittäin ilmestymisvuotensa menestynein elokuva! Peter Pan on jäänyt elämään monien sydämiin ja joillekin se on kaikista paras Disney-leffa. Itselleni Peter Pan on sinänsä tärkeä, sillä sen jatko-osa, Peter Pan ja paluu Mikä-Mikä-Maahan (Return to Never Land - 2002) oli ensimmäinen elokuva, jonka näin leffateatterissa. Tämän alkuperäisen näin myös lapsena ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen. Kesti vuosia, kunnes näin sen uudestaan vuonna 2014, jolloin en enää innostunut siitä erityisemmin. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, monet Disney-klassikot tulivat mieleeni. Keväällä 2017 oli jälleen aika katsoa Peter Pan ja arvostella se.

Nuori Leena Kultanen kertoo pikkuveljilleen Jukalle ja Mikolle satuja ikuisesti lapsena pysyvästä sankarista, Peter Panista. Eräänä iltana Peter Pan saapuu Kultasten taloon ja lapset lähtevät hänen mukanaan seikkailulle Mikä-Mikä-Maahan, jossa he kohtaavat kadonneita poikia, merenneitoja, intiaaneja, sekä merirosvoja, joita johtaa hurja kapteeni Koukku.

Päähenkilö Peter Pan (Bobby Driscoll) on todella usein erittäin itsekeskeinen tyyppi, jota ei erityisen paljoa kiinnosta muiden mielipiteet. Tavatessaan Kultasten lapset, Peter houkuttelee heidät mukaansa, koska se olisi hänen mielestään kivaa. Välillä hahmo nauraa, jos joku mokailee ja joskus hän taas kehuskelee "urotöillään". Peter kokee kai olevansa aikamoinen naistenmies, sillä hän flirttailee kaikille tytöille; välillä Leenalle, välillä merenneidoille ja välillä intiaaniprinsessa Tiikerililjalle. Häntä eivät kuitenkaan naiset kiinnosta ihmisinä ja hän sanookin asioita, kuten "tytöt puhuvat liikaa" ja "alas jo hommiin, tyttö". Peter myös pitää pilailusta. Ei siis itse asiassa kovin pidettävä hahmo. Jotenkin ihmeellisesti Peteristä löytyy tarpeeksi sankarillisuutta, jotta hänen huonot puolensa jäävät hieman hänen varjoonsa - tai ottaen huomioon, että hänen varjonsakin taitaa olla ajatteleva ja itsenäinen henkilö, niin varjonsa varjoon.
     Leena Kultanen (Kathryn Beaumont) ei ole kovin kiinnostava hahmo. Koska Leena on tyttö, hänen on oltava äidillinen hahmo, jonka tehtävänä on tietysti olla se tylsä tapaus, joka pistää lopun leikeille, käskee pesemään hampaat ja menemään nukkumaan. Kiinnostavinta Leenassa on, kun pääsee näkemään Mikä-Mikä-Maan ihmeet hänen kauttaan, Peterin esitellessä hänelle erilaisia paikkoja.

Leenan pikkuveljet Jukka (Paul Collins) ja Mikko (Tommy Luske) ovat kiinnostavampia kuin isosiskonsa, sillä he todella haluavat seikkailuun ja tehdä mahdollisimman paljon itse. Silmälasipäinen Jukka kokee itsensä kadonneiden poikien johtajahahmona, kun taas pieni Mikko yrittää pysytellä perässä, pehmonalle jatkuvasti kannossaan.
     Elokuvan pahis, eli merirosvojen kapteeni Koukku (Hans Conried) on ehdottomasti kaikin tavoin leffan paras hahmo. Hänestä löytyy todellista kieroa pahuutta, mikä tekee hänestä hieman jännittävän. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin aikamoinen pelkuri, etenkin kun hänen kätensä ahmaissut krokotiili saapuu kiertämään hänen laivaansa. Koukku onkin saanut nimensä siitä, että hänen toisen kätensä tilalla on koukku... tai sitten hänet oli nimetty ennustavasti jo aiemmin... tämä herättää tietty kysymyksen, mikä oli Koukun nimi ennen kuin hän menetti kätensä? Joka tapauksessa pelkuripuoli tuo hahmoon loistavasti huumoria mukaan. Lapsille piraatti tarjoaa hieman jännitystä, mutta lähinnä häntä katsoessa saa mahtavat naurut. Kapteeni Koukun kohtaukset ovat monella tapaa parempia kuin Peterin ja Kultasten lasten, jolloin toivoisi, että Koukku olisikin tarinan päähahmo!
     Ja koska Disney-pahikset eivät saa olla liian karmivia, on tunnelmaa kevennettävä sivupahiksilla, jotka ovat ihan aina hölmöjä. Kapteeni Koukun ympärillä häärääkin kaiken aikaa Simo (Bill Thompson), joka yrittää palvella kapteeniaan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta lähinnä vain töpeksii. Simo tarjoaa Koukku-kohtauksiin vielä lisää huumoria, mikä lisää katsojan toivetta siitä, että merirosvot olisivatkin elokuvan päätähdet.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Peter Panin läheisin ystävä Helinä-keiju, joka on usein todella ilkeä, Kultasten vanhemmat, joista äiti (Heather Angel) on rauhallisempi ja isä (Koukun näyttelijä Hans Conried) äkkipikaisempi, lastenhoitajana toimiva Kultasten koira Nana, joka on sympaattinen hahmo ja jota toivoisi näkevänsä lisää, stereotypinen intiaanipäällikkö (Candy Candido) ja intiaaniprinsessa Tiikerililja, joka ei puhu koko elokuvan aikana.

Peter Pan on puhdas seikkailuelokuva. Lyhyiden esittelyjen jälkeen Peter saapuu Kultasten lasten huoneeseen ja kutsuu Leenan, Jukan ja Mikon - sekä katsojat - mukaansa seikkailemaan Mikä-Mikä-Maahan. Vaihtoehtoja eri seikkailuille on useita saarella, jossa asustaa merirosvoja, merenneitoja ja intiaaneja. Samalla kun kapteeni Koukku yrittää keksiä juonta päihittääkseen Peterin, nimikkohahmo vie lapsia paikasta toiseen, jolloin leffassa tuntuu jatkuvasti tapahtuvan jotain. Lapsille tämä onkin oivallista, kun he pääsevät kokemaan paljon erilaisia tilanteita, joissa on ihan pienesti jännitystä mukana. Parhaiten koko perhe nauttii kapteeni Koukun ja Simon yhteisistä hölmöilyistä, joita on onneksi nähtävissä paljon. Ilman heitä elokuva olisi lähinnä vain ihan kiva.

Onnistuneiden seikkailuleffojen kaksi todella tärkeää ainesosaa ovat toiminta ja huumori. Taisteluja ei erityisemmin nähdä muuten kuin pari miekkailua Peterin ja kapteeni Koukun välillä, mutta vauhtia riittää läpi tunnin ja vartin keston. Hauskuutta tuodaan mukaan merirosvojen lisäksi myös intiaaneilla, jotka ovat niin stereotypisiä, ettei voi muuta kuin nauraa. Peter Panin tavasta esittää intiaanit on noussut kohua vuosien varrella ja jotkut ovat väittäneet Disneyn tekijöitä rasisteiksi, kun esimerkiksi valkoiset hahmot nimittelevät intiaaneja punanahkoiksi ja villeiksi. Omasta mielestäni lastenleffassa on ihan okei tehdä stereotypisiä hahmoja, jotta lapset tajuaisivat heti, kenestä on kyse. Kyllä he varttuessaan ymmärtävät asioiden todellisen laidan. Pitää myös ottaa huomioon, milloin elokuva on tehty ja millainen maailma silloin oli. Ja mitä nyt muutamasta hassusta inkkarista, kun Peter Pan on muuten niin viihdyttävä. Kyseessä on mainio elokuva, jonka katsoo mielellään uudestaan ja se saa toivomaan, että voisi itsekin lentää mukaan seikkailuun. Joitain hieman brutaaleja kohtia on mukana, jotka on kyllä tehty mahdollisimman lapsiystävällisesti, mutta joita katsoessa hämmästelee aikuisenakin, että olipas tyly hetki. Esimerkiksi yhdessä kohtaa kapteeni Koukku ampuu yhden merirosvoista, sillä hän ei jaksa kuunnella tämän musisointia. Julmuudet ja stereotypiat eivät niinkään häiritse minua, mutta yksi kohta pitäisi mielestäni poistaa kokonaisuudesta, sillä se voi aiheuttaa lapsille väärän kuvan hyvästä vartalosta. Siinä Helinä-keiju peilailee ja miettii lantionsa olevan liian iso, eli pitää itseään rumana. Tästä voi helposti jäädä tyhmä käsitys kauneusihanteista nuorille tytöille.

Monen Disney-teoksen tapaan myös Peter Pan on musikaali. Elokuvan aloittaa kuoron hoilaama "The Second Star to the Right", joka soi alkutekstien aikana. Toisenkin laulun, "You Can Fly", esittää kuoro, mutta heti sen perään kuullaan merirosvojen laulama lyhyt "A Pirate's Life". Neljäntenä on Jukan ja kadonneiden poikien laulama marssibiisi "Following the Leader", jota lauletaan, kun lähdetään taistelemaan intiaanien kanssa. Seuraavana ovat rasistiseksi haukuttu intiaanihoilotus "What Made the Red Man Red?" ja hieman tylsä äitilaulu "Your Mother and Mine". Viimeisenä kuullaan kapteeni Koukkua ylistävä "The Elegant Captain Hook". Kappaleet eivät muuten ole erityisen muistettavia, mutta loppupäiväksi päähän saattaa jumittua "You Can Fly" -kappaleen nimen toistaminen. Erikoista on, että Leenan laulama "Your Mother and Mine" on ainoa kipale, jonka laulaa vain yksi henkilö.

Elokuva on animoitu taidokkaasti. Hahmot on piirretty hyvin ja heistä on tehty helposti tunnistettavat ja muistettavat, minkä lisäksi taustat ovat tyylikkäitä. Visuaalisesti parhaimpia kohtia ovat ne, joissa on eniten vauhtia - etenkin kohdat, joissa kapteeni Koukku joutuu kohtaamaan tikittävän krokotiilin. Peter Panin ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä myös Disney-leffat Tuhkimo (Cinderella - 1950) ja Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951). Trio osaa hommansa ja on tarjonnut onnistuneen seikkailuleffan koko perheelle. Elokuvan käsikirjoitus toimii, vaikka jotkut repliikit ovatkin nykypäivänä aika väärin.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova vartin mittainen "You Can Fly: The Making of Peter Pan", Walt Disneyn tarina siitä, miksi hän halusi tehdä Peter Panin, Helinä-keijusta kertova "Tinker Bell: A Fairy's Tale", pätkä "The Peter Pan That Almost Was", joka näyttää, millainen leffasta olisi voinut tulla, laula-mukana -versio elokuvasta, sekä poistettu merirosvolaulu ja pari musiikkivideota.

Yhteenveto: Peter Pan on mainio seikkailuelokuva koko perheen elokuvahetkeen. Mukana on vauhtia ja vaaroja, jotka pitävät lapset jännityksessä ja innokkaina, sekä paljon huumoria, joka syntyy lähinnä loistavista pahiksista; kapteeni Koukusta ja tämän Simo-apurista. Kaksikko jättää selvästi hieman epämiellyttävän sankari Peter Panin varjoonsa. Paikoitellen vitsit syntyvät jokseenkin julmista jutuista tai rasistisiksi ja sovinistisiksi ajatteluista jutuista, mutta niitä ei kannata kovin tosissaan ottaa tällaisessa leffassa. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta laulut ovat pääasiassa unohdettavia. Lapsille tämä kannattaa näyttää ja siinä on paljon mainioita juttuja, jotta aikuisetkin viihtyvät sen parissa. Ajatelkaa siis iloisia ja suunnatkaa kohti Mikä-Mikä-Maata ja hurmaavia paikkoja, kuten Kannibaalilahti ja Pääkalloluoto!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Peter Pan, 1953, Walt Disney Productions

Arvostelu: Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951)

LIISA IHMEMAASSA

ALICE IN WONDERLAND

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Kathryn Beaumont, Bill Thompson, Sterling Holloway, Ed Wynn, Jerry Colonna, Verna Felton, Richard Haydn, J. Pat O'Malley, Joseph Kearns, Dink Trout ja Heather Angel
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Alice in Wonderland, eli suomalaisittain Liisa Ihmemaassa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 13. osa. Elokuva perustuu Lewis Carrollin kirjoihin "Liisan seikkailut ihmemaassa" ("Alice's Adventures in Wonderland" - 1865) ja "Liisan seikkailut peilimaailmassa" ("Through the Looking-Glass" - 1871). Herra Walt Disney itse luki lapsena Carrollin kirjoja ja teki vuonna 1923 lyhytpiirretyn "Alice's Wonderland", mutta sitä ei julkaistu. Vuonna 1932 herra Disney mietti tekevänsä kirjojen pohjalta elokuvan, mutta kun Paramount Pictures julkaisi seuraavana vuonna Alice ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 1933), päätti Disney tehdä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs- 1937). Lumikin menestyksen myötä hän alkoi jälleen työstämään Liisa Ihmemaassa -animaatiota, mutta toisen maailmansodan alkaessa sen teko jäi jälleen kerran kesken. Kuitenkin vuonna 1945, kun sota vihdoin päättyi, Disney aloitti kunnolla elokuvan työstämisen taas kerran. Aluksi hän mietti, tekisikö leffasta animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevän teoksen, mutta tuli siihen ratkaisuun, että pelkkä animaatio on paras vaihtoehto. Liisa Ihmemaassa sai ensi-iltansa kesällä 1951, mutta se sai kritiikkiä Carrollin faneilta, eikä se pärjännyt kummoisesti teattereissa. Vasta 1970-luvulla teoksen suosio lähti nousuun ja vähitellen elokuva on noussut klassikkoasemaan. Itse olen ollut tietoinen tarinasta jo lapsesta asti, mutten ole varma, näinkö tätä filmiä lapsena. Olen nähnyt siitä useita näytelmiä, sekä Disneyn uuden näytellyn Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010) ja lukenut kirjoista pätkiä. Tämän version näin pari vuotta sitten, enkä erityisemmin pitänyt siitä. Mielestäni elokuva oli vain sekavaa sähellystä, mutta ostin sen silti muiden Disney-klassikkojen kanssa Blu-rayna. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että oli jälleen aika katsoa myös Liisa Ihmemaassa. Muistojeni takia se oli kuitenkin toiseksi viimeinen Disney-leffa, jonka arvostelin listaltani. Toivoin kuitenkin, että se olisi parempi kuin muistin.

Liisa-tyttö lähtee seuraamaan Valkoista Kania ja päätyy kaninkolosta kummalliseen paikkaan, Ihmemaahan.

Elokuvan päähenkilö Liisa (Kathryn Beaumont) on hieman tylsä hahmo, eikä häntä ole kirjoitettu kovin hyvin. Heti kun hänet esitellään, käy selväksi, että Liisa haaveilee jonkinlaisesta erikoisesta maailmasta, sillä oikea elämä on niin tylsää. Mutta heti kun hän päätyy Ihmemaahan, ei hän vaikuta olevan ilahtunut toiveensa toteutumisesta, eikä hän jää ihastelemaan kummallisia asioita. Läpi leffan Liisa vain kiirehtii paikasta toiseen Valkoisen Kanin perässä, eikä hänestä oikeastaan opi mitään matkansa varrella.
     Paljon mielenkiintoisempia hahmoja elokuvassa ovat Irvikissa (Sterling Holloway), Hullu Hatuntekijä (Ed Wynn) ja Rusakko (Jerry Colonna). Hahmot ovat todella erikoisia omilla tavoillaan. Irvikissa kykenee erilaisiin asioihin, minkä lisäksi hän puhuu hieman arvoituksellisesti. Hullu Hatuntekijä ja Rusakko sen sijaan pitävät kaiken aikaa teekutsuja, joissa tapahtuu erittäin hullunkurisia asioita. Outoja hahmoja on hauska seurata ja on hienoa, että heihin käytetään aikaa, vaikka he voisivat esiintyä vieläkin enemmän filmissä. On myös harmi, että he tulevat mukaan vasta noin puolessa välissä elokuvaa.

Hassun kolmikon lisäksi tärkeitä hahmoja Ihmemaassa ovat Liisan seuraama Valkoinen Kani (Bill Thompson) ja paha Herttakuningatar (Verna Felton). Valkoisella Kanilla on kaiken aikaa kiire ja hänet nähdäänkin lähinnä juoksemassa ja katsomassa kelloaan voivottelen. Muihin verrattuna Valkoinen Kani vaikuttaa järkevältä, mutta hänen hahmonsa ei harmillisesti avaudu kovin hyvin. Herttakuningatar on sen sijaan todella outo. Hänellä on todella lyhyt pinna ja jos häntä vähänkin ärsyttää, hän käskee katkaisemaan pään poikki. Tämä on kuitenkin toteutettu mahdollisimman lapsiystävällisesti, jolloin perheen pienimmät lähinnä nauravat Herttakuningattaren suuttumisille ja raivoamiselle, eivätkä kauhistele sitä, että hän on tapattanut aika monta henkilöä...
     Elokuvassa nähdään myös kaksoset Tittelityy ja Tittelitom (molempien äänenä J. Pat O'Malley), jotka ovat isossa osassa olevista hahmoista tylsimmät; Ihmemaan ovennuppi (Joseph Kearns), jolla on lyhyt mutta onnistunut rooli; jotain hämärää poltteleva herra Kaalimato (Richard Haydn), jonka puhaltelemia savuja hyödynnetään hauskasti; Herttakuningas (Dink Trout), joka on paljon mukavampi kuin vaimonsa; ja Liisan erittäin äidillinen sisko (Heather Angel), joka ei kuitenkaan päädy mukaan Ihmemaahan. Leffassa esiintyy nopeasti myös paljon muitakin hahmoja, kuten laulavia kukkia, korttisotilaita, keppihevospaarma, uteliaita ostereita ja hassu liskoheppu, mutta he eivät ole erityisen mieleenpainuvia.

Valitettavasti Liisa Ihmemaassa ei parantunut lainkaan uudella katselukerralla. Ainoa parannus oli se, että näin filmistä alkuperäisen englanninkielisen version, sillä näkemäni suomeksi puhuttu versio oli tosi kehno. Seikkailu alkaa onneksi nopeasti, eikä Liisa ehdi kauaa oikeaa maailmaa harmitella, kun jo seuraa Valkoista Kania Ihmemaahan. Siellä hän tosiaan tapaa kaiken maailman kummajaisia ja näkee todella erikoisia asioita, mutta siinäpä elokuvan sisältö oikeastaan onkin. Elokuvan tarina on todella mitätön. Läpi leffan outoja asioita vain tapahtuu ilman selitystä, mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta kun niillä asioilla ei ole tarkoitusta tai kunnon vaikutusta, niin ne tuntuvat lähinnä yksittäisiltä hetkiltä, joita on yhdistelty muodostamaan jonkinlainen kokonaisuus.

Läpi elokuvan Liisa vain seuraa Valkoista Kania, mutta se ei oikeastaan johda mihinkään, eikä sille tunnu löytyvän kunnon syytä, joten leffan aikana ja sen jälkeen saattaa miettiä suuresti, oliko elokuvalla oikeasti edes tarinaa? Se, että Liisa seuraa jotain hahmoa ja törmää samalla muihin, ei tunnu kunnon tarinalta. Filmin kerronta ei ole onnistunutta, vaan todella sekavaa ja merkityksetöntä. Ja kun elokuva tuntuu merkityksettömältä, on siitä hyvin vaikea pitää. Liisa Ihmemaassa sisältää muutamat hyvät hetkensä, kuten Hullun Hatuntekijän ja Rusakon teekutsut. Valitettavasti muutama hyvä kohtaus ei muodosta vielä hyvää elokuvaa, varsinkaan kun suurin osa leffan sisällöstä vajoaa unholaan jo seuraavana päivänä. Mielestäni kyseessä on todellakin yksi Walt Disneyn huonoimmista animaatioista.

Monen aiemman Disney-animaation tavoin myös Liisa Ihmemaassa on musikaali. Ja siinä kyllä lauletaan paljon. Elokuvan aloittaa todella Disneymäinen, mutta valitettavan unohdettava "Alice in Wonderland" -hoilotus, eivätkä muutkaan laulut ole kovin muistettavia. Liisan laulut "In a World of My Own" ja "Very Good Advice", sekä kukkien hoilaama "All in the Good Afternoon" ovat hieman unettavia. "The Sailor's Hornpipe", "The Caucus Race", "The Walrus and the Carpenter" ja "Old Father William" tuntuvat lähinnä vain pidentävän teosta turhaan. Tittelityyn ja Tittelitomin laulama "How Do You Do and Shake Hands?" on lähinnä ärsyttävä. Harmillisesti mainion Irvikissan laulu "Twas Brillig" ei ole kovin kummoinen. Valkoisen Kanin lyhyt "I'm Late" on kyllä ihan huvittava, kuten on myös "We'll Smoke the Monster Out", pelikorttisotilaiden laulu "Painting the Roses Red" ja siihen Herttakuningattaren vastaus "Who's Been Painting My Roses Red?". Herra Kaalimadon "A-E-I-O-U" on ihan kelpo kipale. Koko leffan paras laulu on kuitenkin Hullun Hatuntekijän ja Rusakon syntymättömyyspäivärallatus "The Unbirthday Song". Kappale on ainoa, joka oikeasti jää mieleen.

Liisa Ihmemaassa on kuitenkin animoitu taidokkaasti. Hahmoista huokuu Disneyn tyyli ja se on visuaalisesti mukavaa katsottavaa. Tietyt outoudet muuttuvat ihan hauskoiksi visuaalisuuksiensa vuoksi, muttei hyvältä näyttävä elokuva kokonaisuutta pelasta. Käsikirjoitusta on ollut työstämässä yli kymmenen henkeä, muttei edes sen kokoinen porukka ole saanut tolkkua tai merkitystä tekstiin. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Hamilton Luske, Wilfred Jackson ja Clyde Geronimi, jotka ovat ohjanneet monet aiemmatkin Disney-filmit, kuten tätä edeltäneen Tuhkimon (Cinderella - 1950). Kolmikko ei ole tällä kertaa onnistunut, eikä Liisa Ihmemaassa pysy kasassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja lauluja ja kohtaus, trailereita, kuvagalleria, lauludemoja, testikuvauksia animaattoreille, Disneyn televisioesittelyjä, "Painting the Roses Red" -peli, elokuvan teosta käytävä keskustelu, 1950-luvun dokumentti filmin teosta, Coca Colaa mainostava "One Hour in Wonderland", puolen tunnin pätkä "The Fred Waring Show'sta", sekä "Through the Keyhole: A Companion's Guide to Wonderland", jossa elokuvan tekijät puhuvat leffasta ja kirjasta, kun itse elokuva pyörii vieressä. Mukana on myös Mikki Hiiri -lyhäri "Thru the Mirror" vuodelta 1936 ja Disneyn vanha "Alice's Wonderland" -lyhytelokuva vuodelta 1923. Katsottavaa on yhteensä noin neljäksi tunniksi.

Yhteenveto: Liisa Ihmemaassa on pöhköä sekoilua, jossa ei ole oikeastaan mitään järkeä. Tarinaa leffasta ei löydy lähes ollenkaan, vaan Liisa vain seuraa Valkoista Kania ja samalla kaikenlaista outoa tapahtuu. Missään ei ole mitään tolkkua, eikä tapahtumilla ole mitään merkitystä. Loppujen lopuksi Liisa ei edes opi matkastaan mitään, eikä hän ole muutenkaan kiinnostava hahmo. Irvikissa, Hullu Hatuntekijä, Herttakuningatar ja Rusakko ovat filmin parasta antia, kuten on myös syntymättömyyspäivälaulu. Muuten kyseessä on yksi Walt Disneyn huonoimmista teoksista. Animointi on kyllä hyvää, mutta leffalle kaipaisi muutakin sisältöä. Muutamat hyvät jutut eivät pelasta kehnoa kokonaisuutta. Elokuvassa tapahtuu paljon kaikenlaista, mutta kovin muistettavia eri tapahtumat eivät ole. Kyllä Liisa Ihmemaassa pitää kerran nähdä lapsena sen klassikkoaseman vuoksi, mutta muuten en suosittele sen näkemistä. Disney on tehnyt noin viisikymmentä parempaa animaatiota, joten siinä kyllä riittää katseltavaa ennen tätä. Joitakin filmin pöhköys viehättää ja lapsille siinä on viihdyttävää seikkailua, mutta itse en vain siedä elokuvan typeryyttä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Alice in Wonderland, 1951, Walt Disney Productions

Arvostelu: Tuhkimo (Cinderella - 1950)

TUHKIMO

CINDERELLA

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Ilene Woods, Eleanor Audley, James MacDonald, Lucille Bliss, Rhoda Williams, Verna Felton, Luis Van Rooten ja William Phipps
Genre: animaatio, romantiikka, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: S

Cinderella, eli suomalaisittain Tuhkimo on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 12. osa. Elokuva perustuu yhteen tunnetuimmista kansansaduista, etenkin Charles Perraultin versioon "Cendrillon" (1697). Kuuden toisen maailmansodan aikaan hätäisemmin väännetyn yhdistelmäelokuvan jälkeen Disney-yhtiö palasi tekemään selkeämpiä, kokonaisia teoksia. Yhtiö kärsi rahapulasta, joten he ottivat ison riskin jatkaessaan elokuvien tekoa. Jos Tuhkimo olisi menestynyt huonosti lippuluukuilla, olisi Disney-yhtiö ollut ylitsepääsemättömän vaikeassa paikassa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Tuhkimo oli iso hitti. Elokuva tienasi useita miljoonia ja oli ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta. Leffasta on muodostunut joidenkin suosikki Disney-klassikko ja elokuva on päässyt korkealle kaikkien aikojen parhaiden animaatioelokuvien listoissa. Itse en ollut nähnyt Tuhkimoa lapsena, sillä prinsessajutut eivät erityisemmin napanneet. Katsoinkin elokuvan vasta kesällä 2014, kun tajusin, etten ollut sitä ennen nähnyt ja koin tietenkin tarvetta katsoa sen. Olin nähnyt "Samu Sirkan joulutervehdyksessä" ("From All of Us to All of You" - 1958-) tietyn kohtauksen elokuvasta joka jouluna, joten oli kiva nähdä kohtaus vihdoin itse elokuvassa. Ostin elokuvan Blu-raylle, kun aloin keräilemään Disney-klassikkoja, mutten katsonut elokuvaa pitkään aikaan uudestaan. Kun 2017 alussa päätin arvostella lähes kaikki Disney-klassikot alkuvuodelle 2018, tuli Tuhkimokin tietty katsottua uudelleen.

Prinssi pitää tanssiaiset, jonne kaikki kuningaskunnan neidot on kutsuttu. Tuhkimo on aina haaveillut tällaisesta ja aikoo myös lähteä, mutta hänen ilkeä äitipuolensa ja lähes yhtä ilkeät siskopuolet estävät hänen pääsynsä. Tuhkimon onneksi hänen luokseen saapuu hyvä haltiakummi, joka saa taikojensa avulla Tuhkimon osallistumaan tanssiaisiin. Tuhkimon täytyy tosin lähteä tansseista ennen keskiyötä, sillä muuten taika raukeaa...

Tuhkimo (Ilene Woods) jää alkupuolella hieman taka-alalle. Hänestä saa selville sen, että hän haaveilee paremmasta elämästä, mutta jostain syystä hän päättää jäädä asumaan ilkeiden ihmisten luokse. Elokuvan alussa kerrotaan, että Tuhkimon isä menehtyi, kun hän oli mennyt naimisiin ilkeän leidi Tremainen kanssa, mutta koskaan ei kerrota, miksei Tuhkimo vain karannut isänsä kuoleman jälkeen. Hyvin nopeasti tosin käy selväksi, että hän on todella kiltti, joten siitä voi päätellä, että hän ei varmaan uskaltanut lähteä. Lumikin tapaan Tuhkimollakin on eläinystäviä, joiden kanssa hän viettää aikaa kartanon tornihuoneessa.
     Toinen "Lumikkia" muistuttava asia on, että päähenkilöllä on ilkeä äitipuoli. Toisin kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) paha kuningatar, leidi Tremaine (Eleanor Audley) ei ole puhdas paha, vaan lähinnä ylimielinen ja uskoo Tuhkimon kuuluvan hänen alapuolelleen. Hahmo on inhottava ja tarinan paha puoli, muttei oikeasti ole muuta kuin vain ilkeä. Tämä tekee hahmosta mielenkiintoisemman ja lähestyttävämmän, sillä leidi Tremaine tuntuu enemmän ihmiseltä kuin yliluonnollinen kuningatar. Heti alussa hahmoa oppii inhoamaan ja niin oppii myös Tuhkimon kauheita siskopuolia.

Siskopuolet, eli Anastasia (Lucille Bliss) ja Drizella (Rhoda Williams) käskyttävät Tuhkimoa koko ajan tekemään kaikkea, mutta eivät itse tunnu osaavan oikein mitään. Kummatkin kuvittelevat olevansa todella tärkeitä ja arvokkaita, sekä äärimmäisen kauniita - vaikka eivät sitä oikeasti olekaan. Siinä missä leidi Tremaine on inhottava ja ilkeä, Anastasia ja Drizella ovat lähinnä tyhmiä ja ilkeitä.
     Tuhkimon eläinystäviin kuuluvat mm. hiiret Huli ja Vili, joita molempia esittää James MacDonald. Laiha Vili on Tuhkimolle vanha tuttu, kun taas pulleampi Huli tulee talouteen uutena elokuvan alussa. Vili näyttää Hulille taloa ja opettaa varomaan perheen kissaa, Luciferia, joka on häijy ja inhottava kuten omistajansakin. Katti myös esittää olevansa kiltin Bruno-koiran uhri, jolloin Bruno-parka saa huutoja. Itse olen kissaihminen, enkä siksi erityisemmin pidä siitä, että kissat esitetään elokuvissa usein pahiksina. Toisaalta pidän myös hiiristä, joten ymmärtäähän sen, että heitä vastassa on kissa. Hiirten puheesta ei kovin paljoa saa selvää ja pitää tarkkaan kuunnella, että ymmärtää, mitä he sanovat. Hiiret ja Lucifer tuovat elokuvaan tarpeellista huumoria, jonka avulla lapset jaksavat katsoa leffaa uudestaankin. Hahmot ovat selvästi tehty pääasiassa lasten viihteeksi.
     Hyvä haltiakummi (Verna Felton) on monien lempihahmo Tuhkimosta, mutta tavallaan hän tuntuu hieman hätäisesti keksityltä ratkaisulta Tuhkimon ongelmaan. Onhan haltiakummi mainio ja hassu hahmo, mutta ottaen huomioon, ettei elokuvan alkupuolella ole ollut erityisesti yliluonnollista, niin hänen mukanaolonsa tuntuu lähinnä helpolta ratkaisulta. Haltiakummin rooli ei ole kovin suuri, mutta hän jää silti helposti mieleen.
     Prinssi (William Phipps) jää todella etäiseksi elokuvassa. Katsojana saa tietää, että hänelle ei kelpaa yksikään nainen, kunnes hän kohtaa Tuhkimon, mutta siihen se jääkin. Prinssi ei paljoa puhu ja hänestä on vaikea pitää, sillä hänestä ei oikeastaan tiedä mitään. Tästäkin tulee mieleen Lumikki ja seitsemän kääpiötä, sillä siinäkin prinssihahmo on mitäänsanomaton. Kuninkaalla (Luis Van Rooten) ja tämän neuvonantajalla, monokkelia käyttävällä suurherttualla (myös Van Rooten) on isommat roolit. Kuningas haluaisi lapsenlapsia ennen kuolemaansa ja häntä ärsyttää hänen poikansa käytös. Suurherttua joutuu kärsimään kaikista mokista ja kaksikolle on luotu hauskoja kohtia.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan tapaan myös Tuhkimo alkaa sillä, että satukirja aukeaa ja katsojille kerrotaan tarinan lähtökohdista. Tämä on paras yhteys näiden kahden elokuvan välillä, sillä se tuo katsojalle tunteen, että Disneyn prinsessaelokuvat ovat kaikki satukirjoja. Alkupuolella nimikkohahmo Tuhkimo tuntuu tosiaan jäävän taka-alalle ja leffa tuntuukin kertovan Hulin ja Vilin toilailuista. Mikäs siinä, sillä hiirikaksikon juttuja on hauska seurata, etenkin ilkeän (mutta hölmön) Luciferin jahdatessa heitä. Läpi elokuvan katti jahtaa hiiriä, huonolla tuloksella. Samaan aikaan näytetään, mitä linnassa tapahtuu ja päätetään järjestää juhlat. Kun siskopuolet repivät Tuhkimon tanssimekon riekaleiksi, tuntuu kaikki toivo olevan mennyttä. Paikalle saapuukin hyvä haltiakummi, joka taikoo Tuhkimolle uuden mekon, minkä lisäksi hän saa myös vaunut ja hevosia. Vielä tanssiaisosuus toimii, mutta sitten tapahtuu todella outo juoniaukko, johon ihmiset haluaisivat yhä vastauksen. Onkin hauskaa ja typerää, miten nykyelokuvia kritisoidaan hirveästi niiden juoniaukoista, mutta klassisia elokuvia ei. Jotkut selittävät outouden sillä, että kyseessä on satu, mutta saduissakin on säännöt. Ihan lopetus on Disneyn tuttuun tyyliin nopeasti menevä, mutta sitä edellinen kohtaus on onneksi ihan jännittävä, eikä kiirehdi. Kun loppuratkaisu on nähty, Tuhkimossa nähdään enää vain lyhyt ja nopea lopetuskohtaus, jonka jälkeen kirjan kansi sulkeutuu ja elokuva päättyy. Kokonaisuudessaan elokuva on hyvä, mutta sen juoniaukko jää vaivaamaan, minkä lisäksi tuntuu siltä, ettei päähenkilöä syvennetty tarpeeksi, sillä alussa keskityttiin niin paljon hiirihahmoihin.

VAROITUS! Tämä kappale tulee sisältämään SPOILEREITA, eli juonipaljastuksia koskien outoa aukkoa Tuhkimon juonessa. Jos et ole nähnyt elokuvaa tai tiedä tarinaa, hyppää suoraan seuraavaan kappaleeseen. Hyvä haltiakummi sanoo Tuhkimolle, että taika raukeaa tasan keskiyöllä ja niin käykin... paitsi että Tuhkimon lasikengät pysyvät ennallaan. Tämän avullahan päästään loppuratkaisuun, mutta kysymys kuuluukin, mikseivät lasikengät katoa kahdeltatoista? Se voisi olla mahdollista, että haltiakummi tiesi, mitä tuleman pitää ja päätti siksi antaa kenkien olla, mutta tätä ei koskaan kerrota, joten ei voi tietää, onko se totta. Itse näen asian vain selittämättömänä juoniaukkona, joka katsotaan sormien läpi, sillä kyseessä on klassikko. Tämän lisäksi tarinassa on muitakin outouksia. Vaikka lasikengät ovat vain Tuhkimolle tehdyt, on silti kummallista, ettei kenelläkään koko valtakunnassa ole samankokoista jalkaa. Tämänkin voisi selittää sillä, että kengät muuttavat kokoaan pienemmiksi, kun niitä sovitetaan muille, mutta kun tätäkään ei kerrota, lopputulos jää pelkäksi arvailuksi. Kolmanneksi on outoa, että kun ensimmäinen lasikenkä menee rikki, suurherttua hyväksyy Tuhkimon toisen kengän, jota hän ei ole ennen nähnyt. Kenkähän voisi olla täysin eri. Tämän voi tosin ratkaista helposti sillä, että kuinka monella edes on lasista tehdyt kengät... Neljäntenä outoutena on, että suurherttua näki Tuhkimon, joten miksei hän etsi vain vaaleahiuksisia neitokaisia sen sijaan, että käy kaikki kuningaskunnan nuoret naiset läpi?

Tuhkimo on musikaali monen muun Disney-elokuvan tapaan. Valitettavasti kappaleet eivät ole pääasiassa kovin ihmeellisiä. Elokuvan aloittajana kuullaan ihan kiva "Cinderella (Main Title)", jonka jälkeen kuultava haaveilulaulu "A Dream is a Wish Your Heart Makes" on hieman tylsä. Hiirien laulama "Work Song" on taas ihan kiva, mutta hiirten laulusta on vaikea saada mitään selvää ja kappale voi helposti ärsyttää. Drizellan laulamana "Oh, Sing Sweet Nightingale" on hirveydessään huvittava. Paras laulu on tietenkin Oscar-ehdokkuudenkin saanut "Bibbidi-Bobbidi-Boo", jonka hyvä haltiakummi laulaa tehdessään taikoja. Kappale on erinomainen ja se jää helposti päähän soimaan. Siinä on hyvä meininki, mitä elokuvan muut kappaleet kaipaavat.

Elokuva on animoitu taidokkaasti. Animointi tehtiin oikeista näyttelijöistä kuvatun materiaalin avulla. Aluksi näyttelijät esittivät kaikki hahmojen liikkeet, joiden pohjalta animaattorit piirsivät animaatiohahmot. Elokuvassa on selkeä Disney-tyyli läpikotaisin, etenkin tietty eläinten kohdalla. Taustat ovat hienoja, vaikka linnassa suuret tilat ovat jokseenkin yksinkertaisen näköisiä. Elokuvan ovat ohjanneet Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske. Jackson toimi jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffassa ohjaajana, kun taas Hamilton Luske oli Pinocchiossa (1940) toinen pääohjaaja. Geronimi taas työskenteli elokuvien Kolme caballeroa (The Three Caballeros - 1944), Iskelmäparaati (Make Mine Music - 1946), Säveltuokio (Melody Time - 1948) ja Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkinen (The Adventures of Ichabod and Mr. Toad - 1949) parissa. Käsikirjoituksesta vastaa yhdeksän henkilöä. Äänitehosteet ovat ihan toimivia, mutta niitä ei ole käytetty kovin paljoa. Musiikista vastaavat Paul J. Smith ja Oliver Wallace, jotka ovat tehneet mainiota työtä sävellysten kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Backstage Disney: Diamond Edition", joka sisältää pätkät "The Real Fairy Godmother" ja "Behind the Magic: A New Princess Fantasyland", lyhytelokuvan "The Magic of the Glass Slipper: A Cinderella Story", sekä vaihtoehtoisen aloituksen. "Classic DVD Bonus Features" -osio sisältää poistettuja kohtauksia ja lauluja, radio-ohjelmia, trailereita, sekä elokuvan teosta kertovia pätkiä, kuten "From Rags to Riches: The Making of Cinderella". Mukana on myös lyhytelokuva "Tangled Ever After", joka liittyy klassikkosarjan 50. osaan Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010) ja 3D-Blu-rayn esittelyvideo Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa. Katsottavaa on yli kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Tuhkimo on oiva satuelokuva, joka sisältää yhden vanhimmista juoniaukoista koskaan. Sen takia loppuosuus ei ole enää niin erikoinen, vaikka siitä löytyy jännittävyyttäkin. Alkupuolella itse Tuhkimo jää hieman taka-alalle, sillä Huli ja Vili esiintyvät niin paljon Luciferin kanssa. Vaikka hiirikaksikko tuokin hauskoja hetkiä mukaan, heidän takiaan päähenkilö ei pääse tarpeeksi esille. Prinssi on todella mitäänsanomaton tapaus, mutta hyvä haltiakummi on mitä mainioin. Haltiakummin laulama "Bibbidi-Bobbidi-Boo" on ehdottomasti elokuvan paras laulu, muiden ollessa aika unohdettavia. Äitipuolesta ja siskopuolista on tehty onnistuneen inhottavat. Animointi toimii, kuten myös musiikki. Suosittelen elokuvaa Disney-faneille, sekä prinsessaelokuvia rakastaville. Monelle pikkutytölle tämä toimii varmasti, mutta myös pojat voivat kokea tästä riemua. Tuhkimon jälkeen Disney-yhtiöllä alkoi taas mennä hyvin, mikä on hienoa, sillä muuten olisimme voineet jäädä paitsi useista hyvistä teoksista. Tuhkimo kannattaa katsoa myös siinä mielessä, että jos se ei olisi menestynyt, voisi olla niin, ettei Disney-yhtiötä enää ole. Elokuvalle on tehty kaksi jatko-osaa, Tuhkimo II: Unelmien prinsessa (Cinderella II: Dreams Come True - 2002) ja Tuhkimo III: Taikansa kutakin (Cinderella III: A Twist in Time - 2007), mutta niitä en ole nähnyt, enkä ole kovin varma, haluaisinko edes katsoa niitä. Niiden lisäksi Disney teki Tuhkimosta näytellyn version vuonna 2015, joka kulkee nimellä Cinderella - Tuhkimon tarina ja joka on ihan kelpo elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.dreampunk.me
Cinderella, 1950, Walt Disney Productions

Arvostelu: Säveltuokio (Melody Time - 1948)

SÄVELTUOKIO

MELODY TIME

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Hamilton Luske
Pääosissa: Roy Rogers, Dennis Day ja Bob Nolan
Genre: animaatio, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Melody Time, eli suomalaisittain Säveltuokio on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kymmenes osa. Vuonna 1947 Disney-yhtiö ilmoitti julkaisevansa kaksi elokuvaa, joissa yhdistellään erilaisia animaatioita, joita yhtiö on tehnyt. Nämä kaksi leffaa olisivat Säveltuokio ja "Two Fabulous Characters", joista jälkimmäinen nimettiin uudelleen Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkiseksi (The Adventures of Ichabod and Mr. Toad - 1949). Säveltuokion tarkoituksena oli tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta Disney-yhtiö pysyisi yhä toiminnassa toisen maailmansodan yli. Elokuva sai ensi-iltansa kesällä 1948 (Suomessa vasta keväällä 1953) ja se menestyi ihan hyvin, muttei saanut kovin hyviä arvosteluja. Vasta myöhemmin se on noussut jonkinlaiseen klassikkoasemaan ja kriitikot ovat pitäneet siitä, koska... noh, se on 1940-luvun elokuva, joten siitä on kai pakko pitää. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Säveltuokiota, eikä se erityisemmin kiinnostanut minua, sillä tiesin sen muistuttavan hieman Fantasiaa (1940) ja Iskelmäparaatia (Make Mine Music - 1946) musiikkiensa takia. Kuitenkin kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Walt Disney -klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, kun olen armeijassa, tiesin, että oli vihdoin aika katsoa Säveltuokio ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli siinä kohtaa viimeinen Disneyn klassikkosarjan animaatioelokuva, jonka näin. Elokuva oli myös listani mukaan 1700. filmi, jonka olen nähnyt. Harmi vain, ettei se ollut kovin kummoinen.

Säveltuokio muistuttaa tosiaan Fantasiaa ja Iskelmäparaatia, sillä jokainen koostuu animaatiopätkistä, joissa musiikki on tärkein osa. Säveltuokio on kuitenkin selvästi heikoin näistä kolmesta. Siitä ei koskaan löydy Fantasian upeita ja eeppisiä hetkiä, eikä Iskelmäparaatin viihdyttävän hauskoja kohtia. Elokuva on suorastaan mitäänsanomaton ja aika kehno. Ensimmäisessä, "Muisto erään talven kaukaisen" -nimisessä tarinassa nuori ihmispariskunta lähtee luistelemaan jäätyneelle lammelle, jossa romanttista hetkeä viettää myös pupupari. Aluksi kaikki sujuu hienosti, mutta sitten hommat alkavat mennä pieleen. On ihan huvittavaa seurata vierestä, kuinka paljon samaa löytyy ihmis- ja pupuparista. Toisena pätkänä on tiedossa kummallinen "Kimalaisen lento", jossa erilaiset soittimet ja soinnut alkaavat jahtaamaan kimalaisparkaa, joka vain haluaisi lennellä kukasta kukkaan. Kolmantena on luvassa jälleen kunnon tarina, joka kertoo Johnny Appleseedista, joka lähtee uudisraivaajien mukana tekemään lempipuuhaansa; istuttamaan omenapuita. Vaikka tarina sisältää pari ihan kelpo hetkeä, on se turhan uskonnollinen sopiakseen lastenleffaan, joiden pitäisi mielestäni olla aika neutraaleja.

Onneksi leffan taso lähtee hieman nousuun, sillä neljäs, Hardie Gramatkyn satuun perustuva, pienestä hinaajavene Pikku-Tuutista kertova tarina on kiinnostava ja silloin filmi saa ensimmäistä kertaa napattua mukaansa. Viides osio, joka perustuu Joyce Kilmerin "Trees"-runoon, ei valitettavasti ole kovin mielenkiintoinen, vaan aika tylsä ja tyrkyttää taas liikaa uskonnollista sanomaa ristin muotoisella puullaan. Visuaalisesti osio on ihan kaunis, mutta se ei jaksa herättää tunteita. Kuudennessa tarinassa päästään Aku Ankan ja José Cariocan mukaan tanssimaan samban tahdissa ja... no, siinä se. Huomioni heräsi ilahtuneena, kun näin Akun ruudulla, mutta pätkä itsessään ei ole hyvä ja sen kautta oikean näyttelijän tuominen mukaan on vain kummallista. On myös outoa, kun viimeinen tarina alkaa aidoista ihmisistä, Roy Rogersin selittäessä lapsille tarinaa Pecos Billistä, joka kasvoi lapsena preerialla kojoottien kanssa ja josta tuli maailman paras cowboy. Viimeiseksi on onneksi jätetty koko elokuvan paras osio, joka naurattaa kekseliäisyydellään ja outouksillaan. Pätkä toimisi paremmin yksinään, sillä kun elokuva sen jälkeen päättyi, tajusin, ettei aiemmista tarinoista ollut jäänyt lähestulkoon mitään mieleen. Säveltuokio on niin laimea kokonaisuus, että sen unohtaa nopeasti. Elokuvan tunnetasot eivät onneksi poukkoile samalla lailla jatkuvasti iloisesta surulliseen ja takaisin kuten Iskelmäparaatissa, mutta eipä teos muutenkaan kykene herättämään tunteita.

Harmillisesti leffan musiikitkaan eivät ole erityisen ihmeellisiä. Alkutekstien aikana soiva tunnuskappale "Melody Time" on hyvin Disney-henkinen kuten kuuluukin, mutta ensimmäisen tarinan aikana kuultava "Once Upon a Wintertime" ei pääse korostumaan tarpeeksi. Toisen tarinan Nikolai Rimsky-Korsakovin "Flight of the Bumblebee" -sävellystä hyödyntävä "Bumble Boogie" toimii, kuten toimivat myös Johnny Appleseedin tarinassa kuultavat "Pioneers" ja "There is a Lot of Work to Do", mutta "The Lord is Good to Me" on ihan liian uskonnollinen makuuni. Pikku-Tuutin aikana soiva nimikkolaulu on ihan menevä. "Trees" on tosiaan tylsä, ja Akun ja Josén tähdittämä "Blame it on the Samba" on aika ärsyttävä. Vaikka viimeinen tarina on kelpo, eivät sen aikana kuultavat kappaleet "Pecos Bill" ja "Blue Shadows on the Trail" ole muistettavia. Myös animoinnin taso vaihtelee läpi leffan. Pääasiassa leffa on visuaalisesti sarjakuvamainen - jos "Trees"-osion maalauksellisuutta ei laske mukaan - ja joissain pätkissä tyyliä on hyödynnetty paremmin kuin toisissa. Paikoitellen animointi on piirretty todella halvan ja nopean näköisesti, mikä häiritsee hieman. Elokuva ei siis tosiaan ole kovin kehuttava teos.

Yhteenveto: Säveltuokio on laimea elokuva, joka muistuttaa paljon Fantasiaa ja Iskelmäparaatia, muttei löydä niiden eeppisyyttä ja hauskuutta. Seitsemästä tarinasta vain Pikku-Tuut -veneen kertomus ja viimeisenä nähtävä taru Pecos Billistä ovat hyviä. Muut tarinat ovat joko tylsiä, ärsyttäviä, unohdettavia tai mitäänsanomattomia. Leffan musiikit eivät harmillisesti ole kovin kummoiset, eikä animointitaso ole parhaasta päästä. Sarjakuvamaisuus toimii, mutta jotkut kohdat ovat heikommin animoidut kuin toiset. Leffan tunneskaala ei onneksi heittele yhtä pahasti kuin Iskelmäparaatissa, mutta eipä se muutenkaan kovin laadukkaita tunteita saa aikaiseksi. Kyllä Säveltuokion katsoo kerran, mutta ei sitä välttämättä tarvitse uudelleen nähdä. Mieluummin suosittelen Disneyn kahta aiempaa musiikkiteosta; lapsille hassua Iskelmäparaatia ja aikuisille (paikoitellen) erittäin upeaa Fantasiaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.familymovienights.wordpress.com
Melody Time, 1948, Walt Disney Productions

Arvostelu: Saludos Amigos / Oppitunti (1942)

SALUDOS AMIGOS (1942)

OPPITUNTI

Ohjaus: Wilfred Jackson, Jack Kinney, Hamilton Luske ja Bill Roberts
Pääosissa: Clarence Nash, Pinto Colvig ja José Oliveira
Genre: animaatio, komedia, dokumentti
Kesto: 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Saludos Amigos, eli suomalaisittain Oppitunti on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kuudes osa. Elokuva tehtiin parantamaan Yhdysvaltojen ja Etelä-Amerikan maiden välejä, sillä useilla jälkimmäisen mailla oli hyvät välit natsi-Saksaan, eikä USA halunnut vihollisia lähistölle. Jotkut Disney-hahmot olivat suosittuja latinalaisessa Amerikassa, jolloin Mikki Hiiri sun muut heput haluttiin esitellä kunnolla etelänaapureille. Elokuva sai ensiesityksensä 1942 Brasiliassa ja Argentiinassa, ja ilmestyi vasta vuotta myöhemmin Yhdysvalloissa. Suomeen teos saapui yli kymmenen vuotta myöhässä. Saludos Amigos sai kolme Oscar-ehdokkuutta ja se menestyi, mutta se ei ole jäänyt ihmisten mieleen lähes ollenkaan. Nykypäivänä monet eivät ole edes kuulleet leffasta, eikä tämä ole ensimmäisten parinkymmenen joukossa, jotka tulevat mieleen sanasta "Disney-klassikko". Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt elokuvaa. Olin kuullut siitä muutamia juttuja, mutta ne eivät saaneet minua innostumaan koko pätkästä. Ja kyseessä todellakin on "pätkä", sillä leffa kestää vain neljäkymmentä minuuttia! Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Saludos Amigos oli Fantasian (1940) ohessa toinen, josta mietin, etten kirjoittaisi arvostelua lainkaan, sillä en laskenut tätä kunnon elokuvaksi, vaan todella pitkäksi lyhäriksi. Lopulta kuitenkin päätin, etten jätä näitä kahta teosta väliin. Sain ystävältäni Saludos Amigosin DVD:nä ja katsoin sen eräänä iltana.

Walt Disney -yhtiön animaattorit lähtevät matkalle Etelä-Amerikkaan ja kertovat neljä tarinaa, jotka syntyivät matkan aikana.

Saludos Amigosia on vaikea laskea kunnon elokuvaksi. Leffan suomennos "Oppitunti" on todella osuva, sillä sellainen tämä on. Kunnon juonta ei ole, vaan teoksessa esitellään erilaisia kulttuureja ja välillä pistetään animaatiota sekaan, jotta lapsilla olisi hauskaa. Fred Shields toimii selostajana läpi teoksen, selittäen pieniä tietoiskuja erilaisista paikoista ja tavoista, mikä luo vahvan dokumenttitunnelman. Tietoiskujen väleissä nähdään lyhyitä animaatiopätkiä, jotka sisältävät myös tietoa. Ensimmäinen pätkä toimii lähinnä jatkumona animaattoreiden matkalle, kun Aku Ankka (Clarence Nash) seikkailee turistina Etelä-Amerikan suurimmalla järvellä, Titicacalla. Kyseessä ei kuitenkaan ole kunnon tarina, sillä siinä ei ole alkua, keskikohtaa ja loppua; Aku vain nähdään ottamassa kuvia ja Shieldsin selostus kertoo, mitä tapahtuu. Aku on tuttuun tapaansa hassu hahmo, mutta silti jää kaipaamaan jotain enemmän.

Toisessa animaatiopätkässä on onneksi selkeä tarina. Se kertoo pienestä postikone Pedrosta, joka lähtee ensimmäiselle postinkuljetusmatkalleen. Tarina nappaa helposti mukaan suloisen lentokoneen ansiosta ja siinä on joitain hupaisia hetkiä. Pedro-kertomus on hyvä, mutta sen jälkeen tuleva Hessu Hopo -pätkä on jopa aivan mahtava! Siinä Hessu (Pinto Colvig) pääsee kokeilemaan gauchojen (etelä-amerikkalainen versio cowboysta) elämää ja harjoittelee esimerkiksi strutsinmetsästystä ja hevosten satuloimista. Pätkässä saa nauraa oikein kunnolla ja sen haluaa katsoa heti uudestaan! Neljännessä animaatiossa esiintyy jälleen Aku, joka saa kaverikseen ensiesiintymisensä tekevä José Carioca (José Oliveira), joka pitää sambasta. Ja sitten elokuva loppuu, siinä se. Saludos Amigos kestää tosiaan vain neljäkymmentä minuuttia, mikä kuluu todella nopeasti, etenkin kun vähän väliä alkaa uusi lyhäri. Kokonaisuus on ihan toimiva, muttei tee erityistä vaikutusta. Vaikka sen aikana oppii jotain uutta, tuntuu se silti aika tyhjentävältä kokonaisuudelta. Ei ihme, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieleen, sillä siinä ei ole oikein mitään muistettavan arvoista - jos loistavaa Hessu-hassuttelua ei laske mukaan.

Animaatio-osuudet on piirretty todella oivallisesti ja niissä on selkeää Disney-henkeää. Ennen viimeistä Aku-kohtausta nähdään tyylikäs animoitu osio, jossa on leikitty upeasti väreillä ja maisemilla. Animaattoreiden matkat ovat ihan hyvin kuvattuja. Elokuvassa kuultava musiikki on myös ihan hyvää, muttei mielestäni Oscar-ehdokkuuden tasoista. Alkukappaletta "Saludos Amigos" lukuunottamatta leffan sävellykset eivät jää mieleen. Leffan ohjaajina toimivat Hamilton Luske, Wilfred Jackson, Bill Roberts ja Jack Kinney, jotka ovat tehneet kelvollista työtä animaatiopätkien kohdalla.

Yhteenveto: Saludos Amigos on omalla tavallaan menevä pätkä, mutta tavallaan myös todella unohdettava teos. Shieldsin selostajaääni tekee useista kohdista liian dokumentaariset, jolloin tätä ei viihteenä voi katsoa. Elokuva on suomalaisen nimensä tapaan oppituntimainen ja vaikka eri kulttuureista kuuleminen on mielenkiintoista, toivoisi leffan olevan vain täynnä animoituja lyhyttarinoita. Pedro-postikoneen tarina on hyvä ja Hessu-gauchon hölmöilyt ovat hulvattomia, mutta siihen se sitten jää. Animointijälki on tuttua Disneyä, mitä on mukavaa katsella. Lapsille Saludos Amigos on toimiva kokonaisuus, kun mukana on hassuja juttuja ja mielenkiintoisia faktoja, eikä leffa kestä kovin kauaa. Aikuisille lyhyt kesto voi aiheuttaa tunteen hätiköidystä tuotoksesta, mutta kyllä sen siinä katsoo jälkikasvun seurassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Saludos Amigos, 1942, Walt Disney Productions

Arvostelu: Dumbo (1941)

DUMBO

Ohjaus: Ben Sharpsteen, Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts
Pääosissa: Edward Brophy, Verna Felton, Sarah Selby, Dorothy Scott, Noreen Gammill, Sterling Holloway ja Herman Bing
Genre: animaatio, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 4 minuuttia
Ikäraja: 7

Dumbo on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan neljäs osa. Elokuva perustuu Helen Abersonin tarinaan. Ilmestyessään se oli suuri hitti, etenkin kun siihen käytetty budjetti ei ollut kovin huimaava. Kahden tappiota tuottaneen elokuvan jälkeen hittileffa oli Walt Disneylle tarpeellinen. Elokuva voitti Oscar-palkinnon musiikeistaan ja oli myös ehdolla alkuperäiskappaleesta. Hauskana faktana että Walt Disney ei ollut alunperin kiinnostunut Dumbon tekemisestä, mutta siitä tuli lopulta hänen lempielokuvansa omasta tuotannostaan. Itse näin elokuvan lapsena pariin otteeseen ja muistelisin, että kerran käydessäni Ikeassa, se pyöri jossain lasten leikkipaikassa, jossa katsoin sitä hetken aikaa. Kului vuosia, kunnes näin sen jälleen uudestaan keväällä 2014. Ostaessani Disney-elokuvia Blu-raylle, ostin tietenkin myös Dumbon, mutten katsonut sitä kuin vasta päättäessäni, että arvostelen lähes kaikki Disney-klassikot alkuvuodella 2018. Katsoin elokuvan heti Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) jälkeen.

Haikara tuo sirkuksen rouva Jumbo -elefantille poikavauvan, jolla on jostain syystä todella suuret korvat. Dumboksi nimetty norsupienokainen joutuu korviensa takia pilkan kohteeksi ja hänestä tehdään sirkuksen uusi pelle. Onneksi Dumbo tapaa Timotei-hiiren, joka haluaa osoittaa Dumbon olevan enemmän kuin pelkkä vitsi.

Dumbo on siinä mielessä erikoinen Disney-seikkailun päähenkilö, ettei hän puhu ollenkaan koko elokuvan aikana. Hänen tunteensa ja ajatuksensa esitetäänkin hänen ilmeidensä ja kehon liikkeiden kautta. Tämä on hienosti toteutettu, jolloin katsojana oivaltaa, ettei päähenkilön välttämättä tarvitse sanoa sanaakaan, jotta tulee ymmärretyksi. Dumbo on suloinen pieni elefantti ja häntä käy usein sääliksi, sillä hänelle vain nauretaan ja häntä pilkataan. Nimenä "Dumbo" on haukkumanimi ja norsupojan oikea nimi on Jumbo Junior. Katsojana haluaa nähdä, että Dumbo osoittaisi olevansa tärkeä, jolloin muilla pilkka kolahtaisi omaan nilkkaan.
     Dumbon äiti, eli rouva Jumbo (Verna Felton) ei välitä muiden puheista ja hän näkee poikansa maailman ihanimpana asiana. Valitettavasti puolustaessaan poikaansa, rouva Jumbo kahlitaan häkkiin, eikä hän saa tavata Dumboa enää. Myös häntä käy sääliksi ja herkimmille voi tulla kyynel silmään, kun Dumbo livahtaa tapaamaan äitiään, joka halaa lastaan kärsällään, tarjoten tukea ja turvaa kylmään maailmaan.
     Tarinoissa elefantit pelkäävät hiiriä, miksi onkin hauska ratkaisu, että Dumbon parhaaksi ystäväksi muodostuu hiiri nimeltä Timotei (Edward Brophy). Aluksi Dumbo säikähtää pientä hiirulaista, mutta ymmärtää nopeasti, ettei Timoteissa ole mitään pelottavaa. Timotei on ensimmäinen ystävällinen tapaus, joka yrittää kohottaa Dumbon itsetuntoa ja auttaa Dumboa osoittamaan muille, että hän on arvokas elefantti, eikä mikään norsupelle. Timotei puhuu paljon ja hänestä voi helposti tulla elokuvan suosikkihahmo.
     Muita hahmoja ovat esimerkiksi muka-arvokkaat elefanttinaiset, jotka halveksuvat Dumboa ja pilkkaavat häntä. Heitä voi suoraan kutsua ämmiksi, sillä sellaisia he todella ovat! Jo hyvin nopeasti heitä alkaa inhota, etenkin heidän johtajaämmäänsä Prissya (Sarah Selby). Sirkuksen tirehtöörinä kuullaan Herman Bing ja haikarana, joka tuo Dumbo-vauvan, kuullaan Sterling Holloway.

Dumbon tapahtumat sijoittuvat kiertävään sirkukseen, jota kuljettaa jostain syystä naamavärkillä varustettu veturi Ukko-Pekka. Alussa haikara tuo Dumbon elefanttien vaunuun, jossa häntä ensin ihastellaan, mutta korvien koon paljastuessa häntä aletaan pitää luonnonoikkuna. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän katsojalle tekee pahaa nähdä, kuinka Dumbo-paran elämä muuttuu vaikeammaksi. Hänen hassujen korviensa takia hänestä yritetään vääntää sirkuksen uutta vetonaulaa, mutta eihän se tietenkään onnistu ja hän päätyy pelle-esitykseen mukaan. Dumbo nähdään useasti surullisena, kunnes Timotei päättää tehdä asialle jotain. Timoteista pitää myös sen takia, sillä hän auttaa katsojan säälin kohdetta. Muuten elokuva tuntuu menevän hyvällä temmolla eteenpäin, mutta valitettavasti elokuvan loppupuoli tuntuu kiirehtivän, niin kuin rahat olisivat loppumassa kesken tai kiinnostus tarinaa kohtaan olisi loppunut. Loppu tulee aika yhtäkkiä ja vaikka hieman kerrotaan, mitä hahmoille tapahtuu, jättää lopetus pienesti kylmäksi.

Vaikka pelle-esitysten hölmöys naurattaa katsojaa, kun katsoo klovnien kohellusta, ei leffassa ole erityisemmin riemua mukana. Dumbo on surullinen teos, joka koskettaa läpi kestonsa. Loppua lukuunottamatta elokuva osaa käyttää vain vähän yli tunnin kestonsa taidokkaasti. Onkin suuri harmi, ettei loppu ole muun elokuvan veroinen. Teemanahan tarinassa on erilaisuuden hyväksyminen, sekä muiden että oman itsensä kohdalla. Nykypäivänä elokuvasta löytää myös rasismia. Lopussa esiintyvät varikset ovat todella stereotyyppisiä afroamerikkalaisia ja alussa sirkustelttaa kasaavat työläiset ovat kaikki jokseenkin orjien näköisiä tummaihoisia. Näissä asioissa täytyy tietenkin ottaa huomioon, että elokuva ilmestyi 1940-luvun alussa, joten maailma nähtiin silloin hyvin erilaisena. Nykypäivänä nämä asiat ovat tietenkin vaikeammin hyväksyttävissä. Myös Dumbon ja Timotein humalakohtaus on nykypäivänä hieman kyseenalainen, eikä tällaisia enää voitaisi tehdä uusiin lastenelokuviin. Humalakohtauksen jälkeen elokuva tuntuu kiirehtivän loppuun, mikä tuntuu oudolta, sillä itse humalakohtaus on hieman ylipitkä ja alkaa käydä tylsäksi.

Dumbo on musikaali, kuten aiemmatkin Disney-leffat. Suurimmaksi osaksi elokuvan musiikit eivät jää erityisemmin mieleen, mutta sydäntä riipaisevan liikuttava "Baby Mine" on ihanan erinomainen. Sen aikana rouva Jumbo keinuttaa Dumboa kärsällään häkin ulkopuolella. Kohtaus on itsessään jo todella surullinen ja "Baby Mine" -kappale tuo tunnelmaan vielä oman hienon lisäyksensä, tehden siitä elokuvan parhaan kohtauksen. Ei mikään ihme, että "Baby Mine" oli ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta. Humalakohtauksen aikana soi "Pink Elephants on Parade", jonka tahtiin Dumbon ja Timotein hallusinoimat eriväriset norsut tanssivat.

Animoinnista huomaa, että budjetissa on säästelty. Sen sijaan, että elokuva näyttäisi läpikotaisin Walt Disneyn elokuvalta, sen taustat ovat oudon näköisiä ja läpi elokuvan animointijälki näyttää samalta kuin nopeasti väännetyt lasten viikonloppupiirretyt. Etenkin juna ja ihmiset ovat hölmön näköisiä. Ihmisille ei olla erityisemmin vaivaannuttu piirtämään edes kasvoja, paitsi tirehtöörille. Pelleille hassu tyyli sopii, mutta yleisesti ottaen vain eläimet näyttävät Disneyn elokuvasta otetuilta. Taustat ovat todella yksinkertaistettuja ja paikoitellen jopa tylsän näköisiä. Elokuvan pääohjaajana toimii Ben Sharpsteen, joka oli ohjaamassa myös aiempia Disney-elokuvia. Kohtauksia ovat ohjanneet myös Samuel Armstrong, Norman Ferguson, Wilfred Jackson, Jack Kinney ja Bill Roberts. Elokuvan musiikit ovat säveltäneet Frank Churchill ja Oliver Wallace, jotka ovat tehneet mainiota työtä musiikkien kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Backstage Disney", joka sisältää pätkät "Taking Flight: The Making of Dumbo", joka kertoo elokuvan teosta, "The Magic of Dumbo: A Ride of Passage", joka kertoo Dumbo-huvipuistolaitteesta, "Sound Design Excerpt from 'The Reluctant Dragon'", joka näyttää hieman äänitehosteiden tekoa "Celebrating Dumbo", jossa puhutaan Dumbon merkityksestä, sekä alkuperäisen Walt Disneyn TV-esittelyn elokuvalle. Mukana on myös poistettuja kohtauksia, trailereita, taidegallerioita, lyhytelokuvia ja pelejä. Katsottavaa riittää hieman yli tunniksi.

Yhteenveto: Dumbo on oikein mainio elokuva, mutta sen viimeinen vartti tuntuu kiirehtivän ja hienoksi tarkoitettu lopetus tuntuu antikliimaksilta. Leffa on koskettava ja paras kohtaus on, kun häkkiin vangittu rouva Jumbo keinuttaa ulkopuolella olevaa Dumbo-pienokaista kärsällään, "Baby Minen" soidessa taustalla. Dumbo on suloinen hahmo, jonka erikoisuus on, ettei hän puhu, vaan näyttää tunteensa eleillään ja ilmeillään. Timotei-hiiri sen sijaan hoitaa puhumisen. Elefanttiämmiä inhoaa nopeasti. Humalakohtaus tuntuu aluksi hauskalta, mutta se kestää liian kauan, varsinkin jos sitä vertaa kiirehtivään loppuun. Animointi ei ole mitä parhainta, vaan se valitettavasti näyttää hätäisesti ja halvasti tehdyltä. Teema erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä on tärkeä, minkä takia tämä kannattaa näyttää lapsille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dumbo, 1941, Walt Disney Productions

Arvostelu: Fantasia (1940)

FANTASIA (1940)

Ohjaus: James Algar, Samuel Armstrong, Ford Beebe Jr., Norman Ferguson, David Hand, Jim Handley, T. Hee, Wilfred Jackson, Hamilton Luske, Bill Roberts, Paul Satterfield ja Ben Sharpsteen
Genre: musiikki
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 7

Fantasia on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan kolmas osa. Elokuvan teko lähti liikkeelle siitä, kun herra Disney koki, että yhtiön isoin tähti Mikki Hiiri oli menettämässä suosiotaan, jolloin hänet täytyi saada mukaan johonkin isoon tuotantoon. Hahmo päätettiin yhdistää Johann Wolfgang von Goethen runoon perustuvaan animaatioon "The Sorcerer's Apprentice", johon yhdistettiin myös klassista musiikkia. Animaation kustannukset olivat kuitenkin niin suuret, ettei yhtiö uskonut sen tekevän voittoa. He keksivätkin, että pätkän voi yhdistää isompaan kokonaisuuteen, jolloin yhtiö alkoi työstämään pitkää konserttielokuvaa. Leffaa tehtiin aluksi nimillä "The Concert Feature" ja "Musical Feature", kunnes se nimettiin lopullisesti Fantasiaksi. Elokuvasta tuli kuitenkin yli kaksi tuntia pitkä, jolloin uskottiin, ettei sitä kannata laittaa sellaisenaan teattereihin, joten yhtiö kiersi ympäri Yhdysvaltoja ja pysähtyi eri kaupunkeihin näyttämään sitä vain pariin otteeseen. Leffa ei vielä ensimmäisellä tai muutamalla muullakaan kierroksellaan tienannut budjettiaan takaisin, joten Disney piti sitä vuosia floppina. Vasta 29 vuotta ilmestymisen jälkeen se alkoi tehdä voittoa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, ettei sitä olisi arvostettu jo aikoinaan. Fantasiaa ylistettiin, kun se ilmestyi ja nykypäivänä sitä pidetään yhtenä Disneyn suurimpana klassikkona. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten ja vaikka tavallaan se oli mielestäni hieno, oli se mielestäni myös liian pitkä. En olekaan katsonut sitä uudestaan, enkä vieläkään omista sitä. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Walt Disneyn klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että olisi jälleen aika katsoa Fantasia. Mietin kuitenkin pitkään, arvostelisinko leffaa sittenkään, sillä siinä ei ole kunnon tarinaa, mutta lopulta mietin, etten voi vain hypätä yhden klassikkosarjan osan yli. Niinpä lainasin elokuvan isoäidiltäni ja katsoin sen kesän 2017 lopussa.

Fantasiassa ei ole tarinaa tai juonta, vaan se todella on "Concert Feature", eli konserttielokuva. Teos alkaakin sillä, kun Philadelphina sinfoniaorkesteri saapuu lavalle ja testailee soittimiaan. Deems Taylor tulee esittelemään filmin ja kapellimestari Leopold Stokowski nousee korokkeelle. Elokuva lähtee käyntiin Johann Sebastian Bachin säveltämällä "Toccata and Fugue in D minorilla", jonka aikana nähdään aluksi sinfoniaorkesterin soittoa, joka siirtyy abstrakteihin kuviin, joita animaattoreille on tullut mieleen, kun he ovat kuulleet sävelet. Heti ensimmäisen osion aikana voi nähdä ja kokea, kuinka leffassa musiikki ja animaatio kulkevat upeasti käsi kädessä. Tämän jälkeen siirrytään selkeämpiin kuviin, kun keijut, sienet, kalat sun muut eliöt tanssahtelevat Pjotr Tšaikovskin säveltämän "The Nutcracker" -baletin tahdissa. Jos alkuosio oli todella hienosti toteutettu, on tämä toinen osio aivan upea mestarillisen musiikin ja kiehtovien kuvien ansiosta. Tämän aikana mietin, kävikö edellisellä katselukerralla vain niin, että olin liian nuori ymmärtämään teoksen hienoutta, sillä olin todella vaikuttunut näkemästäni.

Kolmantena osiona on tiedossa se, mistä koko elokuva lähti liikkeelle, eli "The Sorcerer's Apprentice", jossa Mikki Hiiri toimii mahtavan velhon apulaisena ja eräänä päivänä haluaa itsekin kokeilla taikomista. Osio on ensimmäinen, jossa on selvä tarina, jolla on alku, käännekohta ja loppu. Se on myös todella mainio ja siitä löytyy hieman huumoriakin. Valitettavasti sen jälkeen filmin taso laskee huomattavasti. Neljäntenä näytetään elämän synty ja evoluution kehittyminen, jonka huipennuksessa dinosaurukset tallustavat maan päällä, samalla kun Igor Stravinskyn säveltämä "The Rite of Spring" soi taustalla. Vaikka kuinka innostunkin dinoista, ei tämä osio saa minussa aikaan toivomaani reaktiota ja se on itse asiassa todella pitkäveteinen; jopa heikoin osuus koko teoksessa. Sen jälkeinenkään osio, eli Kreikan mytologian olentojen, kuten faunien ja kentaurien juhla ei nappaa katsojaansa mukaan, vaikka taustalla soikin Ludwig van Beethovenin kuudes sinfonia. Näitä kahta heikompaa teosta yhdistää se, etteivät musiikki ja kuva kulje enää yhtä tiukasti yhdessä, vaan musiikit vain esiintyvät taustalla.

Onneksi meininki muuttuu hauskemmaksi, kun alkaa "Dance of the Hours" Amilcare Ponchiellin oopperasta "La Gioconda", jonka aikana strutsit, elefantit ja virtahevot tanssahtelevat huvittavan näköisinä balettia. Tässä kohtaa leffa saa taas kiinni katsojastaan ja pitää otteensa myös loppuhuipennuksen aikana, jossa tunnelma synkkenee, kun itse paholainen kutsuu armeijansa tanssimaan, samalla kun taustalla jylisee eeppinen Modest Musorgskin "Night on Bald Mountain". Tämä kohta saattaa olla hieman liian hurja lapsille, joten on onni, että filmi päättyy onnelliseen tunnelmaan Franz Schubertin "Ave Marian" kera. Huipennus on upea kokemus ja pelastaakin kokonaisuutta, joka alkoi tuntua todella venytetyltä.

Fantasia on liian pitkä elokuva. Jotkut varmasti haluaisivat sen kestävän kauemminkin, mutta kahden tunnin kestollaan se on mielestäni ihan liian pitkä. "The Sorcerer's Apprenticen" jälkeen jokainen osio tuntuu enemmän tai vähemmän venytetyltä, jolloin ajatukset alkavat voimakkaasti harhailla kaikkeen muuhun, eikä enää täysillä sisäistä näkemäänsä. Kokonaisuus olisi paljon voimakkaampi, jos siitä poistaisi kokonaan dinosaurus- ja Kreikan mytologia -osuudet. Niissä animointitasokaan ei ole erityisen hyvää. Muuten piirrosjälki on suurimmaksi osaksi erittäin mainiota ja toimii todella hienosti musiikin kanssa, jolloin filmi on jopa huikea kokemus. Ensimmäisen osion aikana nähtävät kuvat soittavasta orkesterista ovat myös näyttäviä ja niissä on hyödynnetty taitavasti varjoja, siluetteja ja värejä. Jokaisen osion välissä nähtävät lyhyet pätkät orkesterista ovat tärkeitä hengähdystaukoja, jotta voi valmistautua seuraavaan kokemukseen, jonka Deems Taylor joka kerta esittelee. Leffaa pidentää turhaan myös väliaika, joka ei kuitenkaan onneksi kestä viittätoista minuuttia, vaikka Taylor niin sanookin.

Yhteenveto: Fantasia voisi olla upea kokemus, jos siitä poistaisi kokonaan tylsän evoluutio-osuuden, sekä kehnosti animoidun Kreikan mytologiapätkän, jossa Beethovenin hieno musiikki menee hukkaan. Ensimmäinen osio imaisee vaikuttavasti mukaansa ja toinen osio, jota "The Nutcracker" säestää, on mielestäni upeinta koko filmissä. Myös "The Sorcerer's Apprentice" on tietysti hieno. Onkin harmi, että loistava taso laskee niin huomattavasti. Onneksi tanssivat strutsit ja norsut nostavat laatua huumorillaan ja loppuhuipennus on karmivan pysäyttävä, jolloin kokonaisuudesta jää lopuksi hyvä tunne. Musiikki ja animaatio yhdistyvät pääasiassa nerokkaan mestarillisesti toisiinsa, minkä lisäksi alussa nähdään myös taidokasta kuvausta ja valaisua. Vaikka Fantasiassa nähdäänkin lähinnä animaatiota, se ei ole lastenelokuva. En nimittäin usko, että kovin moni muksu jaksaisi keskittyä kahden tunnin filmiin, jossa ei ole kunnon juonta. Jos leffa pitää lapselle näyttää, niin suosittelen tekemään sen osio kerrallaan. Suosittelen myös hyödyntämään väliajan pistämällä teoksen pauselle vartiksi ja pohdiskelemalla näkemäänne. Vaikka kokonaisuus ei ole niin upea kuin se voisi tiivistämisen avulla olla, on Fantasia silti niitä filmejä, jotka kannattaa ainakin kerran katsoa, varsinkin jos fanitatte Walt Disneyä tai elokuvia ylipäätään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantasia, 1940, Walt Disney Pictures