Arvostelu: Aristokatit (The Aristocats - 1970)

ARISTOKATIT

THE ARISTOCATS

Ohjaus: Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Eva Gabor, Phil Harris, Liz English, Gary Dubin, Dean Clark, Roddy Maude-Roxby, Sterling Holloway, Pat Buttram, George Lindsey, Monica Evans, Carole Shelley, Hermione Baddeley Charles Lane, Bill Thompson ja Scatman Crothers
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: S

The Aristocats, eli suomalaisittain Aristokatit on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 20. osa. Elokuvan oli alunperin tarkoitus olla kaksiosainen jakso Walt Disney Wonderful World of Color -sarjalle (1961-1969), mutta uusintakirjoitusten kautta tarina alkoi muuttua paremmin animaatioelokuvana toteutettavaksi, jolloin leffan tuotanto lähti liikkeelle. Aristokatit on merkittävä Disney-klassikko, sillä se jäi viimeiseksi teokseksi, jolle Disney antoi hyväksyntänsä ennen kuolemaansa joulukuussa 1966. Elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1970 ja se menestyi hyvin, sekä sai kriitikoilta pääasiassa positiivisen vastaanoton. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut jäädä unholaan, eikä Aristokatit ole koskaan ensimmäisten joukossa, kun jotakuta pyytää luottelemaan Disney-klassikkoja. Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran lapsena ja pidin siitä lähinnä kissojen takia, sillä olen enemmän kissaihminen ja tähän mennessä lemmikkien osalta Disneyltä oli ilmestynyt vain kaksi koiraelokuvaa; Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955) ja 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Kissat olivat olleet pääasiassa ilkeitä hahmoja, joten oli hienoa, että Aristokateissa päähenkilöt olivat maukujia. Kesti vuosia, kunnes näin leffan uudestaan, ostettuani sen Blu-rayna. Silloin en erityisemmin pitänyt siitä, vaan se oli mielestäni aika tylsä. Vaikea sanoa, mitä mietin silloin, sillä kun katsoin sen uudestaan, päättäessäni arvostella useat Disney-klassikot ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, pidin sitä mainiona seikkailuna.

Varakas rouva Adelaide aikoo testamentata koko omaisuutensa rakkaille kissoillensa. Rouvan hovimestari Edgar on kuvitellut kuuluvansa testamenttiin, joten hän suuttuu tästä tiedosta ja vie kissat mahdollisimman kauas kaupungista, saadakseen koko perinnön. Kissaemo Herttuatar ja tämän kolme pentua yrittävät löytää takaisin kotiinsa ja heitä alkaa auttamaan kujakatti Thomas O'Malley.

Valitettavasti yksi elokuvan päähenkilöistä, Herttuatar (Eva Gabor) on yksi elokuvan tylsimmistä hahmoista. Koska kyseessä on emo, hahmon pääpiirre on olla huolehtiva äiti pennuilleen. Herttuatar kuuluu ylemmistöön, joten hän käyttäytyy kaiken aikaa arvokkaasti. Hän hämmästelee katukissojen eloa, mutta samalla myös alkaa haaveilla sellaisesta. Herttuataren seikkailupuoli aktivoituu vain pariin otteeseen leffan aikana, mutta lähinnä hän vain seuraa sivusta useita tilanteita.
     Herttuattaren pennut, eli valkoinen Marie-tyttö (Liz English), oranssi Toulouse-poika (Gary Dubin) ja harmaa Berlioz-poika (Dean Clark), ovat usein enemmän esillä kuin Herttuatar itse. Marie on kolmikosta ärsyttävin, sillä hän tuntuu koko ajan ylimieliseltä ja herkkähipiäiseltä, kokiessaan olevansa muita tärkeämpi. Onneksi Herttuatar sanoo Marielle usein, kuinka kuuluu käyttäytyä. Toulouse pitää maalaamisesta ja kujakissojen matkimisesta. Toulouse on kolmikosta huvittavin. Harmi vain, että pianoa soittava Berlioz tuntuu jäävän usein taka-alalle.
     Suosikkihahmoksi leffassa nousee helposti kujakatti Thomas O'Malley, jonka äänenä kuullaan Viidakkokirjassa (The Jungle Book - 1967) Baloo-karhua esittänyt Phil Harris. O'Malley on hurmuri, joka iskee välittömästi silmänsä Herttuattareen ja päättää vietellä tämän omakseen. Hän pitää luonnossa elämisestä, mutta joissain kaupunginosissa hänestä on muodostunut pienoinen legenda. O'Malley ei ole erityisen sankarillinen aluksi, mutta alkaa muuttua sellaiseksi leffan kuluessa eteenpäin. Hänessä on myös koomisia puolia, mitkä tuovat lisätoimivuutta hahmoon. O'Malley on todella karismaattinen tyyppi, ollakseen animoitu kissa.
     Elokuvan roisto, eli hovimestari Edgar (Roddy Maude-Roxby) on erinomainen hahmo, vaikka aluksi hänen häijy puolensa tuleekin esille hieman liian äkillisesti. Kuitenkin nopeasti saa hyvän käsityksen siitä, että Edgar on ollut vuosikausia palvelijana, joten ei ihme että alkaa suututtaa, kun tajuaa jäävänsä nuolemaan näppejään. Edgar ei kuitenkaan ole erityisen paha pahis ja hän on aika kömpelö tapaus. Edgar ei selvästi ole mitään rikollista aiemmin tehnyt, joten hän ei täysin osaa asiaansa. Hahmon hölmöilyjä on hauska seurata.

Herttuattaren ja pentujen luksushuoneen seinässä asustaa hiiri nimeltä Roquefort (Sterling Holloway), joka on erittäin suloinen pieni juustofani. Roquefort huolestuu suuresti, kun kissat katoavat, jolloin hän päättää ryhtyä tutkimaan, mistä on kyse. Hiirulainen jopa pukeutuu kuin salapoliisi Sherlock Holmes, mistä tulee todella paljon mieleen monta vuotta myöhemmin ilmestynyt Disney-leffa Mestarietsivä Basil Hiiri (The Great Mouse Detective - 1986), jonka päähahmo on Holmesin kaltainen salapoliisihiiri. Adelaide-rouvan taloon kuuluu myös talli, jossa majailee hevonen Frou-Frou (Nancy Kulp), joka on Roquefortin ystävä.
     Muita eläinhahmoja elokuvassa ovat hienot, mutta hassut hanhileidit Abigail (Monica Evans) ja Amelia (Carole Shelley), sekä heidän Valdo-setänsä (Bill Thompson) - joka on selvä alkoholisti, mikä on kummaa lastenleffassa - eräällä farmilla asustavat koirat Napoleon (Pat Buttram) ja Lafayette (George Lindsey), jotka eivät pidä Edgarista, sekä Hottikatin (Scatman Crothers) johtama kissabändi. Napoleon ja Lafayette ovat loistava lisäys leffaan ja he tarjoavat useita hauskoja kohtauksia, vaikkeivät koskaan olekaan tekemisissä itse päähenkilöiden kanssa.
     Muita ihmishahmoja ovat rouva Adelaide (Hermione Baddeley), joka on tylsin hahmo koko leffassa, sillä hän ei oikeastaan tee mitään ihmeellistä, sekä hänen lakimiehensä Georges Hautecort (Charles Lane), joka on todella ketterä vanhaksi herraksi.

Vaikka leffan tarina onkin erilainen, Aristokateista voi helposti tulla mieleen Kaunotar ja Kulkuri. Kummassakin on ylemmistöön kuuluva naiseläin, joka päätyy pois kodistaan ja tapaa kaduilla elävän mieseläimen. Mies alkaa suojella naista ympäristössä, johon nainen ei ole tottunut ja samalla kaksikko alkaa tuntea vetoa toisiaan kohtaan. Tietenkin tässä muutosta tuovat naisen lapset, mutta silti pohja on samanlainen. Minun on itse asiassa pakko myöntää, että vaikka molemmissa juonikuvio toimii, mielestäni Aristokatit on kokonaisuutena parempi elokuva. Mukana on joitain hitaita kohtauksia, mutta pääasiassa tarina liikkuu kaiken aikaa eteenpäin, eikä päästä katsojaa tylsistymään. Leffassa on välillä mukana onnistunutta jännitystä, etenkin lopussa, mutta lähinnä Aristokatit on hauska elokuva. Tämä johtuu lähinnä mainioista hahmoista, jotka saavat katsojan naureskelemaan useasti leffan aikana. Hahmojen kohellusten lisäksi mukana on aikuisille suunnattuja vitsejä, jotka tuntuvat jokseenkin ajattomilta. Jotkut aikuiset saattavat toki kauhistella, mitä Disneyllä on mietitty, kun yksi hahmo on selkeästi humalassa ja että miten tämän nyt lapsille selittää, mutta monet voivat myös hekotella hänelle ja pitää juttua oivana ideana. Todella hupaisaa on se, että O'Malleyn iskuyritykset Herttuatarta kohtaan alkavat kadota, kun hän tajuaa, että naikkosella onkin muksuja. Tämä tuo oudolla tavalla inhimmillisyyttä kissoihin ja jotkut voivat samaistua tähän, sillä jotkut nuoret miehet ovat olleet vastaavassa tilanteessa.

Kissojen seikkailuja on kiinnostavaa seurata ja katsojana jännittää, mitä tulee tapahtumaan, jos ja kun kissat pääsisivät kotiinsa, sillä he eivät tiedä Edgarin olevan kaiken takana. Samalla katsoja myös pohdiskelee, mitä Edgar edes voisi tehdä kateille, ollessaan niin hömelö tapaus. Lapsille kuitenkin loppupäästä löytyy oivallista jännitystä, mutta aikuisille koko homma on lähinnä viihdyttävä. En todellakaan tajua, mitä minun päässäni tapahtui, kun viimeksi katsoin Aristokatteja, enkä oikein pitänyt siitä. Elokuvahan on todella mainio ja viihdyttävä seikkailukertomus, joka sisältää paljon hauskoja kohtia ja loistavia hahmoja. Se on kyllä kuitenkin pakko tunnustaa, etten yhtään ihmettele, ettei leffa ole jäänyt ihmisten mieliin, sillä se ei ole loppujen lopuksi erityisen muistettava pätkä. Aliarvostettu se kuitenkin on ja toivoisin, että jokainen Disney-fani tekisi itselleen palveluksen ja vilkaisisi Aristokatit uudestaan, jos sen näkemisestä on kulunut aikaa.

Aristokatit on musikaali, kuten monet aiemmat Disneyn elokuvat. Kovin montaa kappaletta ei kuitenkaan ole mukana, eikä leffa niitä oikein kaipaakaan. Alkutekstien aikana kuullaan biisi "The Aristocats", jossa kerrotaan, millaisia nämä kissat ovat. Ensimmäinen hahmojen laulama kappale on Herttuattaren ja pentujen laulama ja soittama (jokseenkin ärsyttävä) "Scales and Arpeggios". Nämä eivät kuitenkaan jää mieleen, toisin kuin O'Malleyn laulama "Thomas O'Malley" ja kissabändin esittämä "Everybody Wants to Be a Cat". Myös George Brunsin säveltämät musiikit toimivat.

Elokuva on animoitu hyvin. Mukana on samanlaista luonnosten ja maalauksellisuuden yhdistelyä kuin muutamassa aiemmassa Disney-leffassa. Tyyli toimii edelleen ja leffa on visuaalisesti hyvännäköinen. Hahmot ovat erinomaisesti piirrettyjä ja kissoihin on hienosti saatu erilaisia piirteitä. Taustat näyttävät hyviltä ja etenkin laajat kuvat Pariisista - jossa elokuva tapahtuu - miellyttävät silmää. Aristokattien ohjauksesta vastaa Wolfgang Reitherman, joka ohjasi yksin myös kaksi edellistä Disney-elokuvaa; Miekka kivessä (The Sword in the Stone - 1963) ja Viidakkokirja. Seitsemän henkilön työstämä käsikirjoitus on hyvä.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vaihtoehtoinen aloitus, "Oui Oui Marie" -musiikkivideo, poistettuja kappaleita, sekä leffan biisit, lauluista kertova "The Sherman Brothers: The Aristocats of Disney Songs", kissojen historiasta kertova "The Great Cat Family" ja lyhytelokuva "Bath Day".

Yhteenveto: Aristokatit muistuttaa tavallaan Kaunotarta ja Kulkuria, mutta siitä löytyy tarpeeksi erilainen tarina, jolloin se tuntuu omaperäiseltä kissasadulta. Elokuvan hahmot ovat pääasiassa erinomaisia, mutta valitettavasti naishahmot Herttuatar ja Adelaide-rouva jäävät muiden jalkoihin, ollessaan aika tylsiä. Edgar on todella hyvä pahishahmo, sillä hän ei oikeasti ole mikään pahuuden ruumiillistuma, vaan lähinnä kömpelö ja hölmö heppu. Tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin, eikä erityisemmin hidastele. Leffa sisältää erittäin paljon huumoria, sekä hieman jännitystä lapsille. Musikaalinumeroita ei ole kovin montaa, eikä teos tarvitsekaan enempää. Leffa on animoitu mainiosti ja hahmot ovat tyylikkäitä eri tavoilla. Suosittelenkin Aristokatteja koko perheen yhteiseen leffahetkeen, sekä tietty kaikille kissafaneille. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa vuonna 2005, mutta sitä ei koskaan toteutettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
The Aristocats, 1970, Walt Disney Productions

Arvostelu: Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty - 1959)

PRINSESSA RUUSUNEN

SLEEPING BEAUTY

Ohjaus: Clyde Geronimi, Les Clark, Eric Larson ja Wolfgang Reitherman
Pääosissa: Mary Costa, Verna Felton, Barbara Jo Allen, Barbara Luddy, Eleanor Audley, Bill Shirley, Taylor Holmes ja Bill Thompson
Genre: fantasia, lastenelokuva, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Sleeping Beauty, eli suomalaisittain Prinsessa Ruusunen on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 16. osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun "Dornröschen" (1812), joka taas perustuu Charles Perraultin tarinaan "La Belle au bois Dormant" (1697), joka taas pohjautuu pienesti Giambattista Basilen satuun "Sole, Luna, e Talia" (1634), joka taas perustuu kansantaruihin. Tuhkimon (Cinderella - 1950) menestyksen myötä Disneyllä alettiin tekemään uutta satuelokuvaa ja Prinsessa Ruususen työstäminen lähti käyntiin. Elokuvasta tuli erittäin kallis, siinä vaihtui ohjaaja pariin otteeseen ja ensi-iltaa siirrettiin kahdella vuodella eteenpäin. Lopulta se sai ensi-iltansa tammikuussa 1959, muttei tuottanut tarpeeksi rahaa takaisin, jolloin se muodostui taloudelliseksi pettymykseksi yhtiölle. Vuosien varrella leffa tietenkin julkaistiin useasti uudestaan ja siitä on tullut suuri klassikko. Itse näin Prinsessa Ruususen lapsena pariin otteeseen ja pidin siitä kovasti, etenkin loppuhuipennuksen takia. Kesti vuosia ennen kuin ostin elokuvan Blu-ray -muodossa ja näin sen uudestaan, mutta silloin se ei ollut enää yhtä mainio. Vuoden 2017 alussa päätin arvostella puolet Disneyn klassikkosarjan elokuvista alkuvuodella 2018, jolloin oli jälleen aika katsoa Prinsessa Ruusunen ja toivoin, että se olisi tällä kertaa maagisempi.

Kuningaskuntaan syntyy prinsessa nimeltä Aurora ja hänen syntymisensä kunniaksi järjestetään juhlat. Valitettavasti paikalle saapuu julma Pahatar, jota ei oltu kutsuttu ja joka on tästä erittäin vihainen. Pahatar langettaa kirouksen Auroran ylle, jolloin tyttö kuolisi kuudentenatoista syntymäpäivänään. Hyvät haltijakummit aikovat kuitenkin estää tämän ja vievät Auroran piiloon metsän siimekseen, jossa he kasvattaisivat Auroran siihen asti, että hän olisi varmasti turvassa.

Ottaen huomioon, että elokuvan nimi on Prinsessa Ruusunen, on outoa, ettei sen nimikkohahmo Ruususta, eli prinsessa Auroraa (Mary Costa) nähdä kovin paljoa. Kuitenkin hahmosta saa irti kaiken tarvittavan. Aurora haaveilee löytävänsä unelmiensa miehen, jonka kanssa hän voisi elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Siinäpä se oikeastaan onkin. Tarina pyörii kaiken aikaa Auroran ympärillä, mutta hahmo itse ei pääse koskaan erityisemmin loistamaan. Monen muunkin prinsessatarinan tapaan myös hän viihtyy eläinten seurassa, jotka pitävät häntä ystävänä.
     Katsojat pääsevät lähinnä viettämään aikaa hyvien haltijakummien kanssa, joita on kolme: punaisiin pukeutuva Flora (Verna Felton), vihreisiin pukeutuva Fauna (Barbara Jo Allen) ja sinisiin pukeutuva Ilomieli (Barbara Luddy). Flora on päättäväisin kolmikosta ja yrittääkin "johtaa" muita. Tämä ei kuitenkaan käy Ilomielelle ja heidät nähdään usein kinastelemassa asioista. Fauna taas on rauhallinen tapaus, sekä hieman hömelö. Vaikka hahmoissa on pieniä eroavaisuuksia, heidät esitetään lähes koko elokuvan ajan yhtenäisenä tiiminä, jonka tarkoituksena on suojella Auroraa.

Elokuvan pahis on tosiaan Pahatar (Eleanor Audley), joka on erittäin ilkeä. Siis ihan oikeasti, miettikääpä: hän ei saa kutsua prinsessan syntymisjuhliin ja sen takia hän kiroaa Auroran kuolemaan. Ja kun hyvät haltijakummit vievät Auroran piiloon, Pahatar käyttää kuusitoista vuotta elämästään löytääkseen tytön ja tappaakseen hänet. Kuusitoista vuotta elämästä sen takia, ettei hän saanut kutsua juhliin! Pitää tästä lähtien muistaa aina lähettää Pahattarellekin kutsu, jos aion järjestää juhlat (mitä ei koskaan tosin tapahdu), sillä en halua mitään riskiä... Vaikka Pahatarta voikin pitää tylsänä sen takia, että hän on paha, koska se on kivaa, on hahmo kuitenkin niin onnistuneesti toteutettu, että katsojana ei voi muuta kuin pitää hänestä. Pahatar on erittäin onnistunut hahmo ja jo pelkästään hänen ulkonäöstään huokuu pahuus.
     Kun prinsessasadusta on kyse, niin tietty tässäkin elokuvassa täytyy olla päähahmolle unelmien prinssi. Prinsessa Ruususen prinssihahmo on Philip (Bill Shirley), joka on jo lapsena valittu Auroran puolisoksi, sillä Philipin ja Auroran isät ovat kavereita. Elokuvan alussa tämä tuntuu erittäin häiriintyneeltä, kun noin kuusivuotias Philip katsoo vastasyntynyttä Auroraa ja hänelle sanotaan, että tuossa on tuleva morsmaikkusi. Sellainen oli tietty aikoinaan ihan normaalia, mutta nykypäivänä se tuntuu vain väärältä. Kuitenkin kun Aurora vietiin lapsena pois linnasta, ei Philip tavannut tulevaa vaimoaan vuosiin ja kun he kohtaavat sattumalta metsässä, ei hän tiedä tytön olevan prinsessa. Onkin hienoa, että prinssihahmo päättää uhmata isäänsä ja koko kuningaskuntaa, sillä hän haluaa naida tapaamansa tytön, eikä hänelle määrättyä prinsessaa. On myös hienoa vaihtelua, että prinssihahmolla on jotain oikeaa tarjottavaa elokuvalle, toisin kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvassa (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja Tuhkimossa, joissa prinssihahmot lähinnä vain olivat, eikä mitään sen ihmeellisempää
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Auroran vanhemmat, eli kuningas Stefanus (Taylor Holmes) ja kuningatar Leah (myös Floraa esittävä Verna Felton), sekä Philipin isä, eli kuningas Hubertus (Bill Thompson). Stefanuksella ja Hubertuksella on pari ihan huvittavaa kohtausta, mutta kuningatar Leah jää todella pahasti taka-alalle, eikä oikeastaan tee mitään koko elokuvan aikana.

Kuten kaksi Walt Disneyn edellistä prinsessaelokuvaa, eli Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Tuhkimo, myös Prinsessa Ruusunen alkaa hienosta kirjasta, joka aukeaa ja jossa lukee tarinan lähtökohdat. Tästä päästäänkin jo juhliin, mistä tapahtumat lähtevät liikkeelle. Jo elokuvan alusta huomaa, että teos on aika pinnallinen. Ei pelkästään sen takia, että Aurora haaveilee tapaavansa komean miehen, jonka kanssa hän voi elää elämänsä onnellisena loppuun asti. Juhlissa Aurora saa hyviltä haltijakummeilta eri asioita lahjaksi ja ensimmäisenä hän saa Floralta kauneuden lahjan. Tiedän, että tämä perustuu vanhaan satuun ja elokuva on pääasiassa tehty tyttölapsille, mutta silti edes yksi lahjoista olisi voinut olla vaikkapa urheus tai se että hänestä tosiaan tulisi hyvä hallitsija joskus, eikä se että hän näyttää hyvältä. No onkohan sillä niin väliä, kun ei Auroraa erityisen paljoa leffassa nähdä. Pari muutakin pinnallisuutta on luvassa, eikä kovin syvällisiä juttuja ole tarjolla - jos perinteistä "tosirakkaus voittaa kaiken" -ajatusta ei lasketa mukaan.

Se ei kuitenkaan haittaa, sillä leffaan luotu tunnelma on mainio. Floran, Faunan ja Ilomielen puuhailuja on hauska seurata, Floran ja Ilomielen kinastellessa mekon väristä ja Faunan tehdessä kakkua, noudattaen ohjeita vähän liiankin kirjaimellisesti. Ja kuten jo sanoin aiemmin, kuningas Stefanuksella ja kuningas Hubertuksella on pari huvittavaa kohtausta yhdessä. Auroran haaveilua on pinnallisuudesta huolimatta mielenkiintoista katsella ja metsän eläimet ovat tietty tässäkin leffassa suloisia. Prinssi Philipin astuminen kuvaan toimii, sillä hänellä tosiaan on jotain tekemistä, etenkin loppupuolella, kun hän muuttuu tarinan sankariksi. Elokuvan lopussa onkin todella selkeää seikkailutunnelmaa, kun taistellaan Pahattaren hölmöjä kätyreitä sekä suurta lohikäärmettä vastaan. Lopusta löytyy myös hieman jännittävyyttä, joka toimii varmasti lapsille. Prinsessa Ruusunen nouseekin kahden aiemman Disneyn prinsessaelokuvan yläpuolelle, sillä se tuntuu tarjoavan enemmän. Jotkut kohdat ratkeavat aika helposti; esimerkiksi Pahatar itse kertoo Philipille, kuinka kirouksen voi murtaa (mikä on todella viisas teko...), mutta sellaiset voi helposti katsoa sormien läpi, kun kyseessä on lastenelokuva. Ja pakko sanoa, että useaan otteeseen Prinsessa Ruusunen on kaunis teos tyylinsä ja tunnelmansa takia.

Prinsessa Ruusunen on monen aiemman Disney-elokuvan tapaan musikaali, mutta siinä ei erityisen paljon lauleta. Elokuvan alussa, kun ihmiset saapuvat Auroran juhliin, kaikki hoilaavat kipaletta "Hail to the Princess Aurora" ja juhlissa kuullaan lahjojen antamisten aikana "The Gifts of Happiness and Song", mutta sitä kukaan hahmo ei laula, vaan se kuullaan taustalla. "I Wonder" ja "Once Upon a Dream" Aurora laulaa haaveillessaan metsässä. Lyhyt "Skumps" on juomalaulu, jonka kuninkaat Stefanus ja Hubertus hoilottavat. Elokuvan nimikkobiisi "Sleeping Beauty" kuullaan, kun eräs kaunotar nukahtaa. Tätäkään eivät hahmot laula, vaan se kuullaan kohtauksen taustalla. Prinsessa Ruususen kappaleet eivät ole erityisen ihmeellisiä tai muistettavia, mutta toimivat elokuvan aikana. Ne ovat myös pääasiassa lyhyitä, jolloin ne eivät vie erityisen paljoa aikaa leffasta. Kappaleiden ohessa kuultava hieno musiikki on sävelletty Pjotr Tšaikovskin "The Sleeping Beauty" -baletin pohjalta.

Elokuva on animoitu todella hyvin. Piirrosjälki on erinomaista ja tarkkaa. Hahmojen liikkeet toimivat hyvin ja etenkin lopun seikkailuosio on saatu näyttävän näköiseksi. Taustat ovat myös erittäin tyylikkäitä. Prinsessa Ruususen ohjauksesta vastaa Clyde Geronimi, joka on toiminut tätä ennen ohjaajana useassa Disney-elokuvassa, mukaan lukien Tuhkimossa, Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951), Peter Panissa (1953) ja Kaunotar ja Kulkurissa (Lady and the Tramp - 1955), joten kokemusta häneltä selvästi riittää. Geronimin lisäksi erinäisiä kohtauksia olivat ohjanneet Les Clark, Eric Larson ja Wolfgang Reitherman, jotka olivat aiemmin tehneet pääasiassa animaattorin hommia. Käsikirjoituksesta vastaa Erdman Penner, mutta hänen lisäkseen kirjoitusta oli hieman työstämässä myös kuusi muuta.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalit yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla eivät valitettavasti ole mitä parhaimmat. Julkaisu sisältää vain elokuvan kappaleet erikseen kuunneltavina, "Once Upon a Dream" -musiikkivideon Emily Osmentin laulamana, puolituntisen lyhytelokuva "Grand Canyonin" (1958), hieman tarpeettomalta tuntuvan pätkän "Dragon Encounter", jonka tarkoituksena on olla jännittävä seikkailu Pahattaren linnassa, jossa katsoja itse on prinssi Philip, sekä "Cine-Exploren", joka on Prinsessa Ruusunen kommenttiraidan ja erilaisten tietoiskujen kera. Jos kaipaa leffan teosta kertovia pätkiä, niin joutuu metsästämään harvinaisemman, kaksilevyisen Platinum Edition -julkaisun.

Yhteenveto: Prinsessa Ruusunen on mainio elokuva koko perheelle. Sen alkupuoli on jokseenkin pinnallinen, mutta se ei onneksi pilaa kokonaisuutta. Loppupuoliskolta löytyy hyvää seikkailuhenkeä ja hieman toimintaa. Mukana on myös kelpo huumoria, joka syntyy lähinnä kolmesta haltijakummista. Päähenkilöksi prinsessa Ruusunen, eli Aurora esiintyy yllättävän vähän ruudulla, vaikka tarina pyöriikin täysin hänen ympärillään. On hienoa, että prinssihahmolle on vihdoin keksitty jotain tekemistäkin ja luonnetta. Pahatar on erinomainen pahis ja on hauskaa miettiä, että hän oikeasti käytti kuusitoista vuotta elämästään kostaakseen sen, ettei häntä kutsuttu juhliin. Vaikka Prinsessa Ruusunen on musikaali, ei siinä lauleta kovin paljoa, eivätkä kappaleet ole kovin muistettavia. Elokuva on kuitenkin animoitu todella hyvin. Toisin kuin kaksi edellistä Disneyn prinsessaelokuvaa, Prinsessa Ruusunen on toimiva sekä tytöille että pojille, sillä siihen on saatu yhdistettyä hyvin romantiikkaa, kauneutta, urhoollisuutta ja sankaritekoja. Suosittelenkin elokuvaa perheen yhteiseen elokuvailtaan, jossa se toimii hyvin. Walt Disney teki vuonna 2014 näytellyn version elokuvan tarinasta nimeltä Maleficent - Pahatar, joka keskittyy enemmän Pahattareen ja jonka pääosassa nähdään Angelina Jolie.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.disney.wikia.com
Sleeping Beauty, 1959, Walt Disney Productions

Arvostelu: Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955)

KAUNOTAR JA KULKURI

LADY AND THE TRAMP

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Barbara Luddy, Larry Roberts, Bill Thompson, Bill Baucom, Lee Millar, Peggy Lee, George Givot ja Verna Felton
Genre: animaatio, romantiikka, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: S

Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 15. osa. Elokuva perustuu Disneyllä työskennelleen Joe Grantin henkilökohtaiseen kokemukseen, jossa hänen koiransa alkoi jäädä huomiotta, kun Grant sai tyttöystävänsä kanssa lapsen. Tarinan suunnitteleminen alkoi jo 1930-luvun lopulla, mutta kun Disney itse ei ollut tyytyväinen lopputulokseen, leffan työstäminen loppui. Kun Disney luki 1940-luvun alussa Ward Greenen novellin "Happy Dan, The Whistling Dog", hän tajusi, että siitä saisi ammennettua lisäsisältöä Grantin tarinaan. Näin Kaunottaren ja Kulkurin työstäminen alkoi uudestaan. Kuitenkin muiden työn alla olevien elokuvien ja toisen maailmansodan takia leffan ilmestymisessä kesti. Vihdoin kesällä 1955 Kaunotar ja Kulkuri sai ensi-iltansa ja oli yksi Disneyn siihen asti menestyneimmistä elokuvista! Elokuva kuuluu joidenkin suosikkileffojen joukkoon ja romanttinen spagettikohtaus on noussut tunnetuksi ympäri maailman. Itse näin elokuvan lapsena pariin otteeseen ja pidin siitä, mutta kesti kauan, kunnes katsoin sen uudestaan. Vaikka spagettikohtaus on elokuvan ikonisin, olen silti nähnyt leffan lopetuksen useammin, sillä se esitetään aina Samu Sirkan joulutervehdyksessä (From All of Us to All of You - 1958-), jonka katson joka jouluaattona. Kokonaisuuden näin pitkästä aikaa vasta, kun ostin elokuvan Blu-rayna monen muun Disney-klassikkon kanssa. Silloin leffa ei ollut mielestäni enää erityisen hieno. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Disney-klassikot tulivat mieleeni ja eräänä toukokuun päivänä koitti aika katsoa ja arvostella Kaunotar ja Kulkuri.

Kaunotar-koira asuu hyvässä ja rakastavassa kodissa, eikä mikään voisi pilata ihanaa elämää... kunnes Kaunottaren omistajat saavat vauvan ja koiraneito jää ulkopuolelle. Kaunotar karkaa ja tapaa kaduilla elävän Kulkuri-koiran, joka alkaa näyttää hänelle erilaista elämää.

Kaunotar (Barbara Luddy) on paikoitellen aika tylsä hahmo. Tylsällä tarkoitan lähinnä sitä, että hänessä ei tunnu olevan mitään kovin erityistä, eikä hän ole koskaan hauska, kuten muut koirahahmot. Leffan alkupuolella kaikki tuntuu olevan hänelle turhankin helppoa, sillä hän on tottunut hienoon elämään. Kuitenkin karatessaan hän päätyy kokemaan todella paljon uusia asioita, sekä näkemään koiramaailman varjopuolta, jolloin hahmo alkaa muuttua kiinnostavaksi. Kaunotar ei ole ennen joutunut oikeasti tekemään mitään ruokansa eteen ja nyt hänet pistetään asemaan, missä sellainen on pakollista. Aina kun Kaunottaren täytyy oikeasti tehdä jotain, hän on kiinnostava, mutta muulloin hahmo on tylsä.
     Show'n varastaakin kaiken aikaa toinen päähahmo, eli Kulkuri (Larry Roberts), joka tulee aivan erilaisesta maailmasta kuin Kaunotar. Kulkurin elämä on rankempaa, mutta hän nauttii siitä täysillä, sillä hän on vapaa ihmisistä. Hän ei erityisemmin pidä hienohelmahauveleista, mutta iskee silti silmänsä Kaunottareen. Kulkuri on lupsakka tyyppi, joka löytää paljon hupia maailmasta, eikä voisi kuvitellakaan päätyvänsä omistajan hihnaan.

Muita tärkeitä koirahahmoja ovat hienot hauvaherrat Tupsu (Bill Thompson) ja Jalo (Bill Baucom). Tupsu on pienempi ja terävämpi, kun taas Jalo on hupsumpi tapaus. Kaksikosta Jalo nousee selvästi suosikiksi, sillä häneen on luotu erilaisia persoonallisuuksia, kuten että häneltä puuttuu hajuaisti, mutta hän silti esittää muille olevansa mitä parhain vainukoira. Jalo myös aloittaa usein kertomaan, mitä hänen isoisänsä Lahjomaton tapasi sanoa, mutta hänen selityksensä tuppaa keskeytymään erilaisista syistä. Jalo on hieman vanhuudenhöperö, mikä tekee hänestä usein hassun ja lutuisen.
     Kaunottaren omistavat Jukka (Lee Millar) ja Rakas Kulta (laulaja Peggy Lee), joiden nimien keksimiseen ei ole varmaan käytetty paljoa aikaa. Jukalla ja Rakkaalla ei oikeastaan ole mitään persoonaa. Varakas pariskunta on vain mukana, jotta Kaunottarella olisi luksuskoti. Välillä he leikkivät Kaunottaren kanssa ja välillä he taas yrittävät pitää hänet rauhallisena. Ja sitten heillä on vauva. Siihen se jääkin. Heidän kasvojaankaan ei näytetä kovin usein, lähinnä vain heidän jalkojaan ja käsiään.
     Elokuvalla ei sinänsä ole pahista, mutta päähenkilöille eniten harmia aiheuttaa Saara-täti (Verna Felton) ja tämän siamilaiskissat Si ja Am (kummankin äänenä kuullaan Rakasta esittävä Peggy Lee). Saara-täti saapuu lapsenvahdiksi, kun Kullat päättävät lähteä lomalle. Akka ei voi sietää koiria ja kohteleekin Kaunotarta kuin mitäkin tuholaista. Tämän lisäksi hänen kattinsa rikkovat paikkoja ja saavat vieritettyä syyt Kaunotar-paran niskoille. Ei siis mikään ihme, että Kaunotar päättää häipyä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat todella stereotypinen italialaisravintolan omistaja Tony (George Givot) ja tämän ihan yhtä stereotypinen kokki Joe (Bill Thompson). Vaikka Tony ja Joe ovatkin äärimmäisen stereotypisia kuvauksia italialaisista, ovat he niin tökeröitä, ettei voi muuta kuin nauttia heidän kohtauksestaan ja heidät toivoisi näkevänsä useamminkin leffan aikana.

Kaunotar ja Kulkuri on tähän mennessä selkein rakkaustarina Disneyn animaatioklassikoista. Se on myös selvästi uskottavin. Aiemmin nähdyt romanssit, kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffan (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) Lumikin ja prinssin rakkaus tai Tuhkimon (Cinderella - 1950) päähenkilön ja prinssin lempi, pääsevät esille vasta elokuvien loppupäässä ja ovat niin saturakkauksia, etteivät tunnu mitenkään todellisilta. Kaunotar ja Kulkuri sen sijaan on alusta loppuun päähenkilöiden rakkautta, mikä syntyy hienovaraisesti ja kulkiessaan eteenpäin kahden koiran romanssi alkaa tuntua yllättävänkin inhimmilliseltä. Kaksikolla on myös selkeitä ylä- ja alamäkiä tunteissaan, minkä monet aikuiskatsojat ovat kokeneet elämänsä aikana. Hienoa on myös, että tällä kertaa osapuolet ovat lähtöisin täysin eri lähtökohdista, jolloin suhde ei ole hyväksyttävä. Elokuvan aikana ylemmistöön kuuluvat Tupsu ja Jalo katsovatkin Kulkuria muutamaan otteeseen kuononvartta pitkin kuin mitäkin yhteiskunnan loista.

Elokuva käyttää hyvin aikaa esitelläkseen ja syventääkseen hahmojaan, ja parhaimmillaan elokuva on, kun Kaunotar ja Kulkuri tekevät asioita, jotka ovat jollain tapaa seikkailullisia. Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on ravintolakohtaus, joka on jäänyt ihmisten mieleen erään spagettiannoksen takia. Siinä kohtauksessa ihastus muuttuu rakkaudeksi ja tunne on niin voimakkaasti toteutettu, että katsojat voivat ihan ääneen innostua: "Nyt se tapahtui!" Tällaisen hienon kohtauksen ympärillä olevaa teosta katsoessa jääkin harmittamaan, että itse lopetus on joidenkin Disney-pätkien tapaan turhan kiirehtivä. Lopussa esiintyvää rottaa ei pohjusteta lähes ollenkaan, vaan se vain tuodaan mukaan, jotta tarinassa olisi jonkin sortin "pahis". Siamilaiskatit ovat hauska lisä ja heitä nähdään mielestäni liian vähän.

Monen aiemman Disney-elokuvan tapaan myös Kaunotar ja Kulkuri on musikaali. Ensimmäisenä lauluna kuullaan alkutekstien aikana soiva "Bella Notte". Kappale kuullaan myös myöhemmin leffan aikana Tonyn esittämänä, menevämpänä versiona. Toiseksi kuullaan heti alkutekstien jälkeen "Peace on Earth", jossa ei vieläkään nähdä hahmojen laulavan. Tämä tapahtuu vasta kolmannen kipaleen aikana, kun Tupsu hoilailee hautaessaan luuta maahan. Neljäntenä on Kaunottaren tuumailubiisi "What is a Baby?", jonka jälkeen Rakas hyräilee lapselleen "La La La". Tähän mennessä yksikään kappale ei ole vielä oikein vakuuttanut, mutta onneksi kuudentena kuultava "The Siamese Cat Song" toimii ja jää jollain tapaa päähän soimaan hetkeksi. Viimeisenä on rankkurilla kuultava Riitta-koiran laulama "He's a Tramp", jossa on oivaa tunnelmaa mukana. Valitettavasti yksikään laulu ei ole erityisen muistettava ja pari tuntuu olevan mukana vain, jotta leffaa voisi kutsua musikaaliksi. Laulujen tapaan Oliver Wallacen säveltämät musiikit eivät oikeastaan jää mieleen.

Kaunotar ja Kulkuri on animoitu mainiosti. Etenkin koirista suurimmissa osissa olevat on piirretty erinomaisesti ja heidän liikkeensä ovat hienosti toteutettuja. Ihmishahmoihin ei ole selvästi panostettu ihan yhtä paljon ja heistä on tehty aika tylsät - jos ei laske mukaan Tonya ja Joeta. Taustat ovat onnistuneen tyylikkäitä. Ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske, jotka ovat aiemmin ohjanneet mm. Disney-klassikot Tuhkimo, Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951) ja Peter Pan (1953), joten kokemusta ja osaamista kyllä riittää. Elokuvan käsikirjoitus on toimiva, mutta sitä olisi voinut muutella joissain kohdissa, jolloin Kaunotar ja Kulkuri nousisi erinomaisen tasolle. Se on nimittäin todella lähellä sitä, muttei kuitenkaan ihan pääse sinne pienten heikkouksiensa takia.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on esimerkiksi Walt Disneyn muisteluvideo, elokuvasta poistettu kappale "I'm Free as the Breeze", seitsemänosainen "Lady's Pedigree: The Making of Lady and the Tramp", pätkä kuvakäsikirjoituksista, leffan alkuperäinen kuvakäsikirjoitus vuodelta 1943, koirista kertova "PuppyPedia: Going to the Dogs", "Bella Notte" -musiikkivideo, poistettuja kohtauksia ja trailereita, sekä Blu-ray 3D:n esittelyanimaatio Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa.

Yhteenveto: Kaunotar ja Kulkuri on todella hyvä ja hurmaava elokuva. Rakkaustarina on onnistuneesti luotu ja se on tähän mennessä Walt Disneyn elokuvien uskottavin. Kaunotar on välillä hieman tylsä hahmo, mutta usein myös mainio. Kulkuri nousee helposti suosikiksi, vaikka Jalo on myös erinomainen hahmo. Ihmisistä vain äärimmäisen stereotypinen italialainen Tony on jollain lailla oikeasti persoonallinen ja mieleenpainuva. Paras kohtaus koko elokuvassa tapahtuukin Tonyn ravintolan pihalla. Leffan laulut eivät ole kovin kummoisia, mutta animointi on todella hyvin toteutettu. Lapsille tämä kannattaa näyttää, sillä siinä on uskottavampi romanssi kuin monissa muissa Disney-teoksissa ja se on vieläpä kerrottu suloisten koirien kautta. Koirafaneille Kaunotar ja Kulkuri on tietty pakkohankinta. Elokuvalle tehtiin jatko-osa vuonna 2001 nimeltä Kaunotar ja Kulkuri II: Pepin seikkailut (Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure), mutta sitä en ole nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2017 - Muokattu 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lady and the Tramp, 1955, Walt Disney Productions

Arvostelu: Peter Pan (1953)

PETER PAN

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Bobby Driscoll, Kathryn Beaumont, Hans Conried, Paul Collins, Tommy Luske, Bill Thompson ja Heather Angel
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 17 minuuttia
Ikäraja: S

Peter Pan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 14. osa. Elokuva perustuu J. M. Barrien näytelmään "Peter Pan, or The Boy Who Wouldn't Grow Up" (1904). Näytelmän kautta hahmo nousi suosioon ja hänestä on vuosien varrella tehty useita kirjoja, pelejä, näytelmiä, sekä elokuvia. Walt Disney näki lapsena näytelmän ja innostui siitä todella paljon. Kun Disney alkoi tekemään animaatioelokuvia, hän halusi mahdollisimman nopeasti tehdä Peter Panista leffan. Peter Panin piti itse asiassa olla Disneyn toinen elokuva Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) jälkeen, mutta tekijänoikeuksien takia leffan teon aloittaminen vaikeutui. Kun Disney sai vihdoin oikeudet tarinaan, oikean käsikirjoituksen kasaaminen olikin vaikeaa, minkä lisäksi toinen maailmansota alkoi ja studio velkaantui, mitkä hankaloittivat leffan tekoa entisestään. Lopulta elokuvan teko alkoi kunnolla vuonna 1947 ja Peter Pan sai ensi-iltansa alkuvuodesta 1953. Se oli todella pidetty elokuva, minkä lisäksi se oli suuri hitti - nimittäin ilmestymisvuotensa menestynein elokuva! Peter Pan on jäänyt elämään monien sydämiin ja joillekin se on kaikista paras Disney-leffa. Itselleni Peter Pan on sinänsä tärkeä, sillä sen jatko-osa, Peter Pan ja paluu Mikä-Mikä-Maahan (Return to Never Land - 2002) oli ensimmäinen elokuva, jonka näin leffateatterissa. Tämän alkuperäisen näin myös lapsena ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen. Kesti vuosia, kunnes näin sen uudestaan vuonna 2014, jolloin en enää innostunut siitä erityisemmin. Kun vuoden 2017 alussa mietin, mitä elokuvia arvostelisin alkuvuodelle 2018, monet Disney-klassikot tulivat mieleeni. Keväällä 2017 oli jälleen aika katsoa Peter Pan ja arvostella se.

Nuori Leena Kultanen kertoo pikkuveljilleen Jukalle ja Mikolle satuja ikuisesti lapsena pysyvästä sankarista, Peter Panista. Eräänä iltana Peter Pan saapuu Kultasten taloon ja lapset lähtevät hänen mukanaan seikkailulle Mikä-Mikä-Maahan, jossa he kohtaavat kadonneita poikia, merenneitoja, intiaaneja, sekä merirosvoja, joita johtaa hurja kapteeni Koukku.

Päähenkilö Peter Pan (Bobby Driscoll) on todella usein erittäin itsekeskeinen tyyppi, jota ei erityisen paljoa kiinnosta muiden mielipiteet. Tavatessaan Kultasten lapset, Peter houkuttelee heidät mukaansa, koska se olisi hänen mielestään kivaa. Välillä hahmo nauraa, jos joku mokailee ja joskus hän taas kehuskelee "urotöillään". Peter kokee kai olevansa aikamoinen naistenmies, sillä hän flirttailee kaikille tytöille; välillä Leenalle, välillä merenneidoille ja välillä intiaaniprinsessa Tiikerililjalle. Häntä eivät kuitenkaan naiset kiinnosta ihmisinä ja hän sanookin asioita, kuten "tytöt puhuvat liikaa" ja "alas jo hommiin, tyttö". Peter myös pitää pilailusta. Ei siis itse asiassa kovin pidettävä hahmo. Jotenkin ihmeellisesti Peteristä löytyy tarpeeksi sankarillisuutta, jotta hänen huonot puolensa jäävät hieman hänen varjoonsa - tai ottaen huomioon, että hänen varjonsakin taitaa olla ajatteleva ja itsenäinen henkilö, niin varjonsa varjoon.
     Leena Kultanen (Kathryn Beaumont) ei ole kovin kiinnostava hahmo. Koska Leena on tyttö, hänen on oltava äidillinen hahmo, jonka tehtävänä on tietysti olla se tylsä tapaus, joka pistää lopun leikeille, käskee pesemään hampaat ja menemään nukkumaan. Kiinnostavinta Leenassa on, kun pääsee näkemään Mikä-Mikä-Maan ihmeet hänen kauttaan, Peterin esitellessä hänelle erilaisia paikkoja.

Leenan pikkuveljet Jukka (Paul Collins) ja Mikko (Tommy Luske) ovat kiinnostavampia kuin isosiskonsa, sillä he todella haluavat seikkailuun ja tehdä mahdollisimman paljon itse. Silmälasipäinen Jukka kokee itsensä kadonneiden poikien johtajahahmona, kun taas pieni Mikko yrittää pysytellä perässä, pehmonalle jatkuvasti kannossaan.
     Elokuvan pahis, eli merirosvojen kapteeni Koukku (Hans Conried) on ehdottomasti kaikin tavoin leffan paras hahmo. Hänestä löytyy todellista kieroa pahuutta, mikä tekee hänestä hieman jännittävän. Pohjimmiltaan hän on kuitenkin aikamoinen pelkuri, etenkin kun hänen kätensä ahmaissut krokotiili saapuu kiertämään hänen laivaansa. Koukku onkin saanut nimensä siitä, että hänen toisen kätensä tilalla on koukku... tai sitten hänet oli nimetty ennustavasti jo aiemmin... tämä herättää tietty kysymyksen, mikä oli Koukun nimi ennen kuin hän menetti kätensä? Joka tapauksessa pelkuripuoli tuo hahmoon loistavasti huumoria mukaan. Lapsille piraatti tarjoaa hieman jännitystä, mutta lähinnä häntä katsoessa saa mahtavat naurut. Kapteeni Koukun kohtaukset ovat monella tapaa parempia kuin Peterin ja Kultasten lasten, jolloin toivoisi, että Koukku olisikin tarinan päähahmo!
     Ja koska Disney-pahikset eivät saa olla liian karmivia, on tunnelmaa kevennettävä sivupahiksilla, jotka ovat ihan aina hölmöjä. Kapteeni Koukun ympärillä häärääkin kaiken aikaa Simo (Bill Thompson), joka yrittää palvella kapteeniaan parhaalla mahdollisella tavalla, mutta lähinnä vain töpeksii. Simo tarjoaa Koukku-kohtauksiin vielä lisää huumoria, mikä lisää katsojan toivetta siitä, että merirosvot olisivatkin elokuvan päätähdet.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Peter Panin läheisin ystävä Helinä-keiju, joka on usein todella ilkeä, Kultasten vanhemmat, joista äiti (Heather Angel) on rauhallisempi ja isä (Koukun näyttelijä Hans Conried) äkkipikaisempi, lastenhoitajana toimiva Kultasten koira Nana, joka on sympaattinen hahmo ja jota toivoisi näkevänsä lisää, stereotypinen intiaanipäällikkö (Candy Candido) ja intiaaniprinsessa Tiikerililja, joka ei puhu koko elokuvan aikana.

Peter Pan on puhdas seikkailuelokuva. Lyhyiden esittelyjen jälkeen Peter saapuu Kultasten lasten huoneeseen ja kutsuu Leenan, Jukan ja Mikon - sekä katsojat - mukaansa seikkailemaan Mikä-Mikä-Maahan. Vaihtoehtoja eri seikkailuille on useita saarella, jossa asustaa merirosvoja, merenneitoja ja intiaaneja. Samalla kun kapteeni Koukku yrittää keksiä juonta päihittääkseen Peterin, nimikkohahmo vie lapsia paikasta toiseen, jolloin leffassa tuntuu jatkuvasti tapahtuvan jotain. Lapsille tämä onkin oivallista, kun he pääsevät kokemaan paljon erilaisia tilanteita, joissa on ihan pienesti jännitystä mukana. Parhaiten koko perhe nauttii kapteeni Koukun ja Simon yhteisistä hölmöilyistä, joita on onneksi nähtävissä paljon. Ilman heitä elokuva olisi lähinnä vain ihan kiva.

Onnistuneiden seikkailuleffojen kaksi todella tärkeää ainesosaa ovat toiminta ja huumori. Taisteluja ei erityisemmin nähdä muuten kuin pari miekkailua Peterin ja kapteeni Koukun välillä, mutta vauhtia riittää läpi tunnin ja vartin keston. Hauskuutta tuodaan mukaan merirosvojen lisäksi myös intiaaneilla, jotka ovat niin stereotypisiä, ettei voi muuta kuin nauraa. Peter Panin tavasta esittää intiaanit on noussut kohua vuosien varrella ja jotkut ovat väittäneet Disneyn tekijöitä rasisteiksi, kun esimerkiksi valkoiset hahmot nimittelevät intiaaneja punanahkoiksi ja villeiksi. Omasta mielestäni lastenleffassa on ihan okei tehdä stereotypisiä hahmoja, jotta lapset tajuaisivat heti, kenestä on kyse. Kyllä he varttuessaan ymmärtävät asioiden todellisen laidan. Pitää myös ottaa huomioon, milloin elokuva on tehty ja millainen maailma silloin oli. Ja mitä nyt muutamasta hassusta inkkarista, kun Peter Pan on muuten niin viihdyttävä. Kyseessä on mainio elokuva, jonka katsoo mielellään uudestaan ja se saa toivomaan, että voisi itsekin lentää mukaan seikkailuun. Joitain hieman brutaaleja kohtia on mukana, jotka on kyllä tehty mahdollisimman lapsiystävällisesti, mutta joita katsoessa hämmästelee aikuisenakin, että olipas tyly hetki. Esimerkiksi yhdessä kohtaa kapteeni Koukku ampuu yhden merirosvoista, sillä hän ei jaksa kuunnella tämän musisointia. Julmuudet ja stereotypiat eivät niinkään häiritse minua, mutta yksi kohta pitäisi mielestäni poistaa kokonaisuudesta, sillä se voi aiheuttaa lapsille väärän kuvan hyvästä vartalosta. Siinä Helinä-keiju peilailee ja miettii lantionsa olevan liian iso, eli pitää itseään rumana. Tästä voi helposti jäädä tyhmä käsitys kauneusihanteista nuorille tytöille.

Monen Disney-teoksen tapaan myös Peter Pan on musikaali. Elokuvan aloittaa kuoron hoilaama "The Second Star to the Right", joka soi alkutekstien aikana. Toisenkin laulun, "You Can Fly", esittää kuoro, mutta heti sen perään kuullaan merirosvojen laulama lyhyt "A Pirate's Life". Neljäntenä on Jukan ja kadonneiden poikien laulama marssibiisi "Following the Leader", jota lauletaan, kun lähdetään taistelemaan intiaanien kanssa. Seuraavana ovat rasistiseksi haukuttu intiaanihoilotus "What Made the Red Man Red?" ja hieman tylsä äitilaulu "Your Mother and Mine". Viimeisenä kuullaan kapteeni Koukkua ylistävä "The Elegant Captain Hook". Kappaleet eivät muuten ole erityisen muistettavia, mutta loppupäiväksi päähän saattaa jumittua "You Can Fly" -kappaleen nimen toistaminen. Erikoista on, että Leenan laulama "Your Mother and Mine" on ainoa kipale, jonka laulaa vain yksi henkilö.

Elokuva on animoitu taidokkaasti. Hahmot on piirretty hyvin ja heistä on tehty helposti tunnistettavat ja muistettavat, minkä lisäksi taustat ovat tyylikkäitä. Visuaalisesti parhaimpia kohtia ovat ne, joissa on eniten vauhtia - etenkin kohdat, joissa kapteeni Koukku joutuu kohtaamaan tikittävän krokotiilin. Peter Panin ohjauksesta vastaavat Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä myös Disney-leffat Tuhkimo (Cinderella - 1950) ja Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951). Trio osaa hommansa ja on tarjonnut onnistuneen seikkailuleffan koko perheelle. Elokuvan käsikirjoitus toimii, vaikka jotkut repliikit ovatkin nykypäivänä aika väärin.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova vartin mittainen "You Can Fly: The Making of Peter Pan", Walt Disneyn tarina siitä, miksi hän halusi tehdä Peter Panin, Helinä-keijusta kertova "Tinker Bell: A Fairy's Tale", pätkä "The Peter Pan That Almost Was", joka näyttää, millainen leffasta olisi voinut tulla, laula-mukana -versio elokuvasta, sekä poistettu merirosvolaulu ja pari musiikkivideota.

Yhteenveto: Peter Pan on mainio seikkailuelokuva koko perheen elokuvahetkeen. Mukana on vauhtia ja vaaroja, jotka pitävät lapset jännityksessä ja innokkaina, sekä paljon huumoria, joka syntyy lähinnä loistavista pahiksista; kapteeni Koukusta ja tämän Simo-apurista. Kaksikko jättää selvästi hieman epämiellyttävän sankari Peter Panin varjoonsa. Paikoitellen vitsit syntyvät jokseenkin julmista jutuista tai rasistisiksi ja sovinistisiksi ajatteluista jutuista, mutta niitä ei kannata kovin tosissaan ottaa tällaisessa leffassa. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, mutta laulut ovat pääasiassa unohdettavia. Lapsille tämä kannattaa näyttää ja siinä on paljon mainioita juttuja, jotta aikuisetkin viihtyvät sen parissa. Ajatelkaa siis iloisia ja suunnatkaa kohti Mikä-Mikä-Maata ja hurmaavia paikkoja, kuten Kannibaalilahti ja Pääkalloluoto!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Peter Pan, 1953, Walt Disney Productions

Arvostelu: Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951)

LIISA IHMEMAASSA

ALICE IN WONDERLAND

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Kathryn Beaumont, Bill Thompson, Sterling Holloway, Ed Wynn, Jerry Colonna, Verna Felton, Richard Haydn, J. Pat O'Malley, Joseph Kearns, Dink Trout ja Heather Angel
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Alice in Wonderland, eli suomalaisittain Liisa Ihmemaassa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 13. osa. Elokuva perustuu Lewis Carrollin kirjoihin "Liisan seikkailut ihmemaassa" ("Alice's Adventures in Wonderland" - 1865) ja "Liisan seikkailut peilimaailmassa" ("Through the Looking-Glass" - 1871). Herra Walt Disney itse luki lapsena Carrollin kirjoja ja teki vuonna 1923 lyhytpiirretyn "Alice's Wonderland", mutta sitä ei julkaistu. Vuonna 1932 herra Disney mietti tekevänsä kirjojen pohjalta elokuvan, mutta kun Paramount Pictures julkaisi seuraavana vuonna Alice ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 1933), päätti Disney tehdä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs- 1937). Lumikin menestyksen myötä hän alkoi jälleen työstämään Liisa Ihmemaassa -animaatiota, mutta toisen maailmansodan alkaessa sen teko jäi jälleen kerran kesken. Kuitenkin vuonna 1945, kun sota vihdoin päättyi, Disney aloitti kunnolla elokuvan työstämisen taas kerran. Aluksi hän mietti, tekisikö leffasta animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevän teoksen, mutta tuli siihen ratkaisuun, että pelkkä animaatio on paras vaihtoehto. Liisa Ihmemaassa sai ensi-iltansa kesällä 1951, mutta se sai kritiikkiä Carrollin faneilta, eikä se pärjännyt kummoisesti teattereissa. Vasta 1970-luvulla teoksen suosio lähti nousuun ja vähitellen elokuva on noussut klassikkoasemaan. Itse olen ollut tietoinen tarinasta jo lapsesta asti, mutten ole varma, näinkö tätä filmiä lapsena. Olen nähnyt siitä useita näytelmiä, sekä Disneyn uuden näytellyn Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010) ja lukenut kirjoista pätkiä. Tämän version näin pari vuotta sitten, enkä erityisemmin pitänyt siitä. Mielestäni elokuva oli vain sekavaa sähellystä, mutta ostin sen silti muiden Disney-klassikkojen kanssa Blu-rayna. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että oli jälleen aika katsoa myös Liisa Ihmemaassa. Muistojeni takia se oli kuitenkin toiseksi viimeinen Disney-leffa, jonka arvostelin listaltani. Toivoin kuitenkin, että se olisi parempi kuin muistin.

Liisa-tyttö lähtee seuraamaan Valkoista Kania ja päätyy kaninkolosta kummalliseen paikkaan, Ihmemaahan.

Elokuvan päähenkilö Liisa (Kathryn Beaumont) on hieman tylsä hahmo, eikä häntä ole kirjoitettu kovin hyvin. Heti kun hänet esitellään, käy selväksi, että Liisa haaveilee jonkinlaisesta erikoisesta maailmasta, sillä oikea elämä on niin tylsää. Mutta heti kun hän päätyy Ihmemaahan, ei hän vaikuta olevan ilahtunut toiveensa toteutumisesta, eikä hän jää ihastelemaan kummallisia asioita. Läpi leffan Liisa vain kiirehtii paikasta toiseen Valkoisen Kanin perässä, eikä hänestä oikeastaan opi mitään matkansa varrella.
     Paljon mielenkiintoisempia hahmoja elokuvassa ovat Irvikissa (Sterling Holloway), Hullu Hatuntekijä (Ed Wynn) ja Rusakko (Jerry Colonna). Hahmot ovat todella erikoisia omilla tavoillaan. Irvikissa kykenee erilaisiin asioihin, minkä lisäksi hän puhuu hieman arvoituksellisesti. Hullu Hatuntekijä ja Rusakko sen sijaan pitävät kaiken aikaa teekutsuja, joissa tapahtuu erittäin hullunkurisia asioita. Outoja hahmoja on hauska seurata ja on hienoa, että heihin käytetään aikaa, vaikka he voisivat esiintyä vieläkin enemmän filmissä. On myös harmi, että he tulevat mukaan vasta noin puolessa välissä elokuvaa.

Hassun kolmikon lisäksi tärkeitä hahmoja Ihmemaassa ovat Liisan seuraama Valkoinen Kani (Bill Thompson) ja paha Herttakuningatar (Verna Felton). Valkoisella Kanilla on kaiken aikaa kiire ja hänet nähdäänkin lähinnä juoksemassa ja katsomassa kelloaan voivottelen. Muihin verrattuna Valkoinen Kani vaikuttaa järkevältä, mutta hänen hahmonsa ei harmillisesti avaudu kovin hyvin. Herttakuningatar on sen sijaan todella outo. Hänellä on todella lyhyt pinna ja jos häntä vähänkin ärsyttää, hän käskee katkaisemaan pään poikki. Tämä on kuitenkin toteutettu mahdollisimman lapsiystävällisesti, jolloin perheen pienimmät lähinnä nauravat Herttakuningattaren suuttumisille ja raivoamiselle, eivätkä kauhistele sitä, että hän on tapattanut aika monta henkilöä...
     Elokuvassa nähdään myös kaksoset Tittelityy ja Tittelitom (molempien äänenä J. Pat O'Malley), jotka ovat isossa osassa olevista hahmoista tylsimmät; Ihmemaan ovennuppi (Joseph Kearns), jolla on lyhyt mutta onnistunut rooli; jotain hämärää poltteleva herra Kaalimato (Richard Haydn), jonka puhaltelemia savuja hyödynnetään hauskasti; Herttakuningas (Dink Trout), joka on paljon mukavampi kuin vaimonsa; ja Liisan erittäin äidillinen sisko (Heather Angel), joka ei kuitenkaan päädy mukaan Ihmemaahan. Leffassa esiintyy nopeasti myös paljon muitakin hahmoja, kuten laulavia kukkia, korttisotilaita, keppihevospaarma, uteliaita ostereita ja hassu liskoheppu, mutta he eivät ole erityisen mieleenpainuvia.

Valitettavasti Liisa Ihmemaassa ei parantunut lainkaan uudella katselukerralla. Ainoa parannus oli se, että näin filmistä alkuperäisen englanninkielisen version, sillä näkemäni suomeksi puhuttu versio oli tosi kehno. Seikkailu alkaa onneksi nopeasti, eikä Liisa ehdi kauaa oikeaa maailmaa harmitella, kun jo seuraa Valkoista Kania Ihmemaahan. Siellä hän tosiaan tapaa kaiken maailman kummajaisia ja näkee todella erikoisia asioita, mutta siinäpä elokuvan sisältö oikeastaan onkin. Elokuvan tarina on todella mitätön. Läpi leffan outoja asioita vain tapahtuu ilman selitystä, mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta kun niillä asioilla ei ole tarkoitusta tai kunnon vaikutusta, niin ne tuntuvat lähinnä yksittäisiltä hetkiltä, joita on yhdistelty muodostamaan jonkinlainen kokonaisuus.

Läpi elokuvan Liisa vain seuraa Valkoista Kania, mutta se ei oikeastaan johda mihinkään, eikä sille tunnu löytyvän kunnon syytä, joten leffan aikana ja sen jälkeen saattaa miettiä suuresti, oliko elokuvalla oikeasti edes tarinaa? Se, että Liisa seuraa jotain hahmoa ja törmää samalla muihin, ei tunnu kunnon tarinalta. Filmin kerronta ei ole onnistunutta, vaan todella sekavaa ja merkityksetöntä. Ja kun elokuva tuntuu merkityksettömältä, on siitä hyvin vaikea pitää. Liisa Ihmemaassa sisältää muutamat hyvät hetkensä, kuten Hullun Hatuntekijän ja Rusakon teekutsut. Valitettavasti muutama hyvä kohtaus ei muodosta vielä hyvää elokuvaa, varsinkaan kun suurin osa leffan sisällöstä vajoaa unholaan jo seuraavana päivänä. Mielestäni kyseessä on todellakin yksi Walt Disneyn huonoimmista animaatioista.

Monen aiemman Disney-animaation tavoin myös Liisa Ihmemaassa on musikaali. Ja siinä kyllä lauletaan paljon. Elokuvan aloittaa todella Disneymäinen, mutta valitettavan unohdettava "Alice in Wonderland" -hoilotus, eivätkä muutkaan laulut ole kovin muistettavia. Liisan laulut "In a World of My Own" ja "Very Good Advice", sekä kukkien hoilaama "All in the Good Afternoon" ovat hieman unettavia. "The Sailor's Hornpipe", "The Caucus Race", "The Walrus and the Carpenter" ja "Old Father William" tuntuvat lähinnä vain pidentävän teosta turhaan. Tittelityyn ja Tittelitomin laulama "How Do You Do and Shake Hands?" on lähinnä ärsyttävä. Harmillisesti mainion Irvikissan laulu "Twas Brillig" ei ole kovin kummoinen. Valkoisen Kanin lyhyt "I'm Late" on kyllä ihan huvittava, kuten on myös "We'll Smoke the Monster Out", pelikorttisotilaiden laulu "Painting the Roses Red" ja siihen Herttakuningattaren vastaus "Who's Been Painting My Roses Red?". Herra Kaalimadon "A-E-I-O-U" on ihan kelpo kipale. Koko leffan paras laulu on kuitenkin Hullun Hatuntekijän ja Rusakon syntymättömyyspäivärallatus "The Unbirthday Song". Kappale on ainoa, joka oikeasti jää mieleen.

Liisa Ihmemaassa on kuitenkin animoitu taidokkaasti. Hahmoista huokuu Disneyn tyyli ja se on visuaalisesti mukavaa katsottavaa. Tietyt outoudet muuttuvat ihan hauskoiksi visuaalisuuksiensa vuoksi, muttei hyvältä näyttävä elokuva kokonaisuutta pelasta. Käsikirjoitusta on ollut työstämässä yli kymmenen henkeä, muttei edes sen kokoinen porukka ole saanut tolkkua tai merkitystä tekstiin. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Hamilton Luske, Wilfred Jackson ja Clyde Geronimi, jotka ovat ohjanneet monet aiemmatkin Disney-filmit, kuten tätä edeltäneen Tuhkimon (Cinderella - 1950). Kolmikko ei ole tällä kertaa onnistunut, eikä Liisa Ihmemaassa pysy kasassa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja lauluja ja kohtaus, trailereita, kuvagalleria, lauludemoja, testikuvauksia animaattoreille, Disneyn televisioesittelyjä, "Painting the Roses Red" -peli, elokuvan teosta käytävä keskustelu, 1950-luvun dokumentti filmin teosta, Coca Colaa mainostava "One Hour in Wonderland", puolen tunnin pätkä "The Fred Waring Show'sta", sekä "Through the Keyhole: A Companion's Guide to Wonderland", jossa elokuvan tekijät puhuvat leffasta ja kirjasta, kun itse elokuva pyörii vieressä. Mukana on myös Mikki Hiiri -lyhäri "Thru the Mirror" vuodelta 1936 ja Disneyn vanha "Alice's Wonderland" -lyhytelokuva vuodelta 1923. Katsottavaa on yhteensä noin neljäksi tunniksi.

Yhteenveto: Liisa Ihmemaassa on pöhköä sekoilua, jossa ei ole oikeastaan mitään järkeä. Tarinaa leffasta ei löydy lähes ollenkaan, vaan Liisa vain seuraa Valkoista Kania ja samalla kaikenlaista outoa tapahtuu. Missään ei ole mitään tolkkua, eikä tapahtumilla ole mitään merkitystä. Loppujen lopuksi Liisa ei edes opi matkastaan mitään, eikä hän ole muutenkaan kiinnostava hahmo. Irvikissa, Hullu Hatuntekijä, Herttakuningatar ja Rusakko ovat filmin parasta antia, kuten on myös syntymättömyyspäivälaulu. Muuten kyseessä on yksi Walt Disneyn huonoimmista teoksista. Animointi on kyllä hyvää, mutta leffalle kaipaisi muutakin sisältöä. Muutamat hyvät jutut eivät pelasta kehnoa kokonaisuutta. Elokuvassa tapahtuu paljon kaikenlaista, mutta kovin muistettavia eri tapahtumat eivät ole. Kyllä Liisa Ihmemaassa pitää kerran nähdä lapsena sen klassikkoaseman vuoksi, mutta muuten en suosittele sen näkemistä. Disney on tehnyt noin viisikymmentä parempaa animaatiota, joten siinä kyllä riittää katseltavaa ennen tätä. Joitakin filmin pöhköys viehättää ja lapsille siinä on viihdyttävää seikkailua, mutta itse en vain siedä elokuvan typeryyttä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Alice in Wonderland, 1951, Walt Disney Productions