Street Fighter (1994) - elokuva-arvostelu

STREET FIGHTER

Ohjaus: Steven E. de Souza

Näyttelijät: Jean-Claude Van Damme, Ming-Na Wen, Raúl Juliá, Damian Chapa, Byron Mann, Kylie Minogue, Kenya Sawada, Wes Studi, Jay Tavare, Grand L. Bush, Robert Mammone, Gregg Rainwater, Peter Tuiasosopo, Andrew Bryniarski, Miguel A. Núñez Jr. ja Roshan Seth

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 16

Street Fighter perustuu Capcomin samannimiseen videopelisarjaan. Pelit olivat nousseet suureen suosioon 1990-luvun alussa ja Capcom itse halusi kääntää ne elokuvan muotoon. Eri Hollywoodin tekijät esittelivät ideoitaan yhtiölle, mutta kerta toisensa perään Capcom torjui heidät, kunnes Steven E. de Souza kertoi heille oman visionsa, johon yhtiö tarttui. Päärooliin valittiin Jean-Claude Van Damme, jonka palkkio söi ison osan budjetista, minkä takia sivunäyttelijät piti valita paljon kokemattomammista esiintyjistä. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja alun perin tekijöiden oli tarkoitus kuvata rauhallisemmat kohtaukset ensin, antaen näyttelijöiden treenata taisteluja varten rauhassa. Mutta kun pääpahista esittävä Raúl Juliá saapui kuvauksiin riutuneen näköisenä, käytyään läpi syöpähoitoja, tekijöiden oli pakko muovata aikatauluja; toiminnalliset kohtaukset kiirehdittiin ensin ja sitten vasta siirryttiin Julián osuuksiin. Ongelmia aiheutti myös huumeriippuvuuden kourissa ollut Van Damme, joka saapui useina päivinä myöhässä kuvauksiin ja jonain päivinä jätti kuvaukset kokonaan välistä. Hänen käytöksensä takia yksi elokuvan kalleimmista kohtauksista täytyi kuvata uudelleen. Capcom esitti myös kesken kuvausten vaatimuksia uusien pelihahmojen lisäämisestä elokuvaan, mikä tuotti de Souzalle vaikeuksia. Lopulta budjetin tullessa vastaan, de Souza ryhtyi repimään kokonaisia sivuja käsikirjoituksesta, toivoen voivansa leikata silti koherentin elokuvan kuvatusta materiaalista. Tuotannolla oli kiire, koska Capcom vaati sille ensi-illaksi joulukuuta 1994 ja leffa saatiin juuri ja juuri esityskelpoiseksi siihen mennessä. Street Fighter oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin pelien faneilta, mikä johti suunnitellun jatko-osan peruuntumiseen. Itse en ole nähnyt elokuvaa aiemmin, mutta nyt kun pelien pohjalta on tulossa uusi Street Fighter -filmatisointi (2026), päätin sitä odotellessa antaa alkuperäiselle elokuva-adaptaatiolle vihdoin mahdollisuuden.

Aasialaisvaltio Shadaloo on sisällissodan kourissa. Kun kenraali Bison ottaa maan asukkaita panttivangeikseen ja vaatii miljardien lunnaita, Allied Nations lähettää parhaan sotilaansa, eversti Guilen joukkoineen pysäyttämään Bisonin.

Elokuvan pääroolissa Allied Nationsin eversi William F. Guilena nähdään tosiaan Jean-Claude Van Damme, joka oli 1990-luvun alussa suosionsa huipulla. Maine oli kuitenkin noussut miehellä hattuun ja Van Damme teki kuvauksista yhtä helvettiä käytöksellään. Valitettavasti diivamaisuus ei korvaudu hyvällä näyttelijätyöllä, vaan Van Damme on aivan vaivaannuttavan huono roolissaan. Hän on pökkelö kuin mikä ja hän kokee suuria vaikeuksia suoltaa kehnoa dialogia luontevasti tönkön aksenttinsa läpi. Eipä ole ihme, että leffan myötä Van Dammen ura lähti aikamoiseen alamäkeen, mistä ei olekaan tapahtunut uutta nousua kolmen vuosikymmenen aikana.

     Sen sijaan näyttelijäkaartin pelastavana voimana toimii vain pari kuukautta ennen elokuvan julkaisua menehtynyt Raúl Juliá, joka esittää pahaa kenraali Bisonia. Vaikka myös Julián ongelmaksi muodostuu kökkö dialogi, hän ottaa kaiken irti herkuttelemalla dramaattisella pahishahmollaan varsin viihdyttävästi. Hän tekee kenraali Bisonista ilahduttavan sarjakuvamaisen, elämää suuremman roiston. Juliá oli aluksi epäileväinen leffan suhteen, mutta koska hänen lapsensa olivat kovia Street Fighter -faneja, hän päätti tehdä elokuvan heille.

Leffassa nähdään myös Kylie Minogue eversti Guilea seuraavana luutnantti Whitena, Ming-Na Wen reportteri Chun-Li Zangina, Grand L. Bush ja Peter Tuiasosopo hänen assistentteinaan Balrogina ja Hondana, Byron Mann ja Damian Chapa huijarikaksikko Ryuna ja Ken Mastersina, Wes Studi asekauppias Sagatina ja Jay Tavare hänen tappelijanaan Vegana, Robert Mammone hirviömäisenä Blankana, sekä Andrew Bryniarski, Miguel A. Nuñez Jr. ja Roshan Seth kenraali Bisonia seuraavina Zangiefina, Dee Jayna ja tohtori Dhalsimina. Sivunäyttelijät ovat toinen toistaan heikompia rooleissaan, eikä asiaa auta se, että he pääsivät harjoittelemaan toimintakohtauksia usein vasta kuvauspäivänä.

En yhtään ihmettele, että Street Fighteria pidetään edelleen yhtenä kaikkien aikojen kehnoimmista videopelielokuvista, vaikka samalla ymmärrän myös jollain tapaa heitä, joiden mielestä leffan kökköys nimenomaan tekee siitä niin viihdyttävän. Peleistä tutut hahmot on muovattu lähes tunnistamattomiksi tyypeiksi, jotka pääsevät hädin tuskin edes tositoimiin. Peleille ominainen katutappeluasetelma myös suorastaan loistaa poissaolollaan. Ainoa tätä muistuttava kohtaus katkeaa äkillisesti juuri kuin matsi on alkamassa. Sen sijaan, että tappelijat ottaisivat toisistaan mittaa, Steven E. de Souza halusi tosiaan jostain syystä kertoa James Bond -elokuvista inspiraationsa saaneen poliittisen valtataistelun, jossa voisi olla ainesta... jos periaatteessa kaikki tämän idean ympärillä ei kusisi omaan nilkkaansa.

Elokuvan tuotannolliset ongelmat näyttelijöiden kokemattomuudesta alati muuttuvaan käsikirjoitukseen näkyvät ikävällä tavalla lopputuloksesta. Tarina etenee kömpelösti eteenpäin ja se on täynnä hölmöjä hetkiä. Tekijöidenkin mielestä turhan laajaksi paisunut hahmogalleria jää täysin pintapuoleiseksi, eikä kenenkään kohtalosta jaksa kiinnostua. Kun suuri osa näyttelijöistä takeltelee heikon dialoginsa kanssa, on keskustelukohtauksia äärimmäisen raskasta katsoa alkuhuvituksen jälkeen. Taistelukohtauksissa on oma viihdearvonsa, mutta välillä on turhankin selvää, että koreografioita ei ehditty harjoitella juuri yhtään. Puisevaa ja yleisilmapiiriltään suorastaan kornia Street Fighteria katsellessa varttia vaille kahden tunnin kesto tuntuu huomattavasti pidemmältä. Nyt jään uteliaana odottamaan tulevaa elokuvayritystä. Traileri vaikuttaa siltä, että tekijät ovat halunneet tehdä peleille uskollisemman sovituksen, mutta samalla leffasta on aistittavissa täysin toisenlaista kökköyttä...

Steven E. de Souza ei vain käsikirjoittanut elokuvaa, vaan hän myös uralleen poikkeuksellisesti ohjasi sen. De Souzalla oli takanaan mainioita leffoja, kuten Commando (1985), Juokse tai kuole (The Running Man - 1987) ja Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988), mutta Street Fighteria hän ei saa toimimaan. Leffa näyttäytyikin selvänä käännekohtana toimintaklassikoita kirjoittaneen de Souzan uralla, koska seuraavaksi hän sai aikaiseksi lähinnä sellaisia pökäleitä kuin Judge Dredd - tuomarin (Judge Dredd - 1995) ja toisen videopelielokuvan Lara Croft Tomb Raider - elämän lähteen (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003). Sääli.

Eipä Street Fighterin teknisissäkään ansioissa ole juuri kehumista. Leffa on kelpuutettavasti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja osa käytännön tehosteista toimii. Puvustus on kuitenkin ailahtelevaa ja maskeeraukset ovat erään hahmon kohdalla kiusallisen huonot, eivätkä monet hahmoista edes näytä peliverrokeiltaan. Myös leffan digitehosteet ovat parhaat päivänsä nähneet. Äänimaailma rymistelee menevästi, mutta eipä Graeme Revellin säveltämistä musiikeista jää mitään mieleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus, joka pohjusti jatko-osaa, jota ei koskaan tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Street Fighter, Yhdysvallat, Japani, 1994, Capcom Entertainment, Universal Pictures, Edward R. Pressman Productions

Highlander 3: Saalistaja (Highlander III: The Sorcerer - 1994) - elokuva-arvostelu

HIGHLANDER 3: SAALISTAJA

HIGHLANDER III: THE SORCERER

Ohjaus: Andy Morahan

Näyttelijät: Christopher Lambert, Mario Van Peebles, Deborah Kara Unger, Mako, Martin Neufeld, Raoul Trujillo, Jean-Pierre Perusse, Daniel Do, Jack Ellerton, Gabriel Kakon, Louis Bertignac ja Michael Jayston

Genre: toiminta, fantasia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Fantasiaelokuva Highlander - kuolematon (Highlander - 1986) oli VHS-markkinoilla niin iso hitti, että sille päätettiin tehdä jatkoa. Highlander II - Paluu (Highlander II: The Quickening - 1991) sai kuitenkin murskavastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta. Floppaamisesta huolimatta kolmannen elokuvan teko käynnistyi pian kakkososan ilmestymisen jälkeen. Edellisten osien ohjaaja Russell Mulcahy ei kuitenkaan suostunut jatkamaan sarjan parissa, mikä sai tuottajat haastamaan hänet oikeuteen, koska hän oli aiemmin luvannut tehdä kolmannenkin osan. Mulcahy korvattiin ensikertalaisella Andy Morahanilla ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994. Kuvauksissa Paul Ohlin käsikirjoitusta muovattiin reippaalla kädellä päätähti Christopher Lambertin tahdosta. Lambert oli ollut vaikea houkutella takaisin sarjaan, koska hän ei itsekään pitänyt kakkoselokuvasta ja kesken kuvausten hän lähti kävelemään, vain palatakseen takaisin, kun häntäkin uhattiin oikeustoimilla. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja se saapui hämmentävästi monella eri nimellä teattereihin. Euroopassa leffa julkaistiin loppuvuodesta 1994 nimellä Highlander III: The Sorcerer, kun taas Yhdysvalloissa elokuvaa levitettiin tammikuusta 1995 nimellä Highlander: The Final Dimension. Joissain kotijulkaisuissa elokuva taas nimettiin Highlander: The Final Conflictiksi. Suomessa elokuva julkaistiin suoraan VHS:llä vuonna 1996, nimellä Highlander 3: Saalistaja. Leffa menestyi yllättäen lippuluukuilla edeltäjiään paremmin, mutta kriitikoilta se sai murskavastaanoton. Jopa ohjaaja Morahan totesi jälkikäteen olleensa pettynyt lopputulokseen ja sanoi, että Lambert ja tuottajat vähät välittivät, millaista elokuvaa hän oli tekemässä. Itse olin jo nuorempana nähnyt alkuperäisen Highlander - kuolemattoman ja pitänyt siitä. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 40-vuotisjuhlaansa, minkä lisäksi elokuvasarjaa ollaan käynnistelemässä uudestaan, päätin katsoa aiemmat leffat ja arvostella ne. Pidin yhä Highlander - kuolemattomasta, mutta Highlander II - Paluu oli mielestäni täyttä kuraa. Odotukseni olivatkin matalat, kun ryhdyin katsomaan Highlander 3: Saalistajaa.

Connor MacLeod luuli saavuttaneensa ultimaattisen palkinnon viimeisenä eloonjääneenä kuolemattomana, mutta juhla jää lyhyeksi kun paljastuu, että vaarallinen kuolematon, velho Kane on vapautunut vuosisatojen vankeudestaan ja jahtaa nyt Connoria.

Pitkän taivuttelun, varmaan ihan kivan palkkion ja lisääntyneen päätösvallan myötä Christopher Lambert palasi rooliinsa Connor MacLeodiksi, kuolemattomaksi, joka uskoi Highlander - kuolemattomassa saavuttaneensa suuren palkinnon, voitettuaan viimeiseksi lajitoverikseen luulemansa Kurganin. Connor menetti valitettavasti vaimonsa Brendan auto-onnettomuudessa, mutta hänestä on tullut isä John-pojalle (Gabriel Kakon). Lambert ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut näyttelijänlahjoillaan, mutta alkuperäiselokuvassa hänestä löytyi tiettyä karismaa kameran edessä. Highlander II - Paluussa häntä ei näyttänyt kiinnostavan olla mukana ja vielä tylsistyneemmältä mies vaikuttaa kolmososassa. Lambertin tekonauru on entistä väsyneempi ja hän on täysillä mukana oikeastaan vain vaivaannuttavan pitkissä seksikohtauksissa.

     Elokuvassa nähdään myös Mako Connoria opettaneena velho Nakanona, Mario Van Peebles Connoria jahtaavana kuolemattomana Kanena ja Deborah Kara Unger tohtori Alex Johnsonina, joka kiinnostuu mysteerisestä Connorista. Mako on vielä oiva viisaana tietäjänä, mutta Van Peebles ja Unger jäävät lähinnä laimeiksi kopioiksi alkuperäiselokuvan vastaavista hahmoista. Ungeria ei näytä kiinnostavan juuri yhtään leffassa mukanaolo. Van Peebles sentään revittelee täysillä, mutta hänen teatraalinen suorituksensa aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, mitä ei auta yhtään hahmon korni tyylitaju.

Jos jotain positiivista voi sanoa, niin Highlander 3: Saalistaja on ainakin parempi elokuva kuin Highlander II - Paluu. Tekijätkin onneksi ymmärsivät, että kakkososan kanssa mentiin pahemman kerran pieleen ja niinpä kolmososa leikkii, ettei sitä koskaan tapahtunutkaan. Kuolemattomat ovat jälleen pelkkiä kuolemattomia, eivätkä mitään aikamatkustavia avaruusolentoja. Auringon vaarallisia säteitä blokkaavista suojakentistäkin on päästy eroon. Näiden huojennusten ohessa suorastaan innostuin lopputaistelun aikana soivasta instrumentaaliväännöksestä Mötley Cruen Dr. Feelgood -kappaleen pohjalta... joskin kuten leffan nimi, myös musiikkivalinnat nähtävästi vaihtelevat julkaisumaasta riippuen.

Ja no, siinäpä se. Muuten Highlander 3: Saalistaja on kehno elokuva. Se on huonosti näytelty ja tarinansa puolesta lähinnä laiska toisinto alkuperäisestä Highlander - kuolemattomasta. Connorin vuosikausia sitten päihittämä teatraalinen pahis tekee paluun nykypäivänä ja jahtaa Connoria. Samalla tutkiva nainen kiinnostuu Connorista, selvittää tämän todellista puolta ja rakastuu mieheen. Kaiken tämän välissä Connor muistelee menneisyyttään historian havinoissa. Mukana on jopa pari ykkösosasta pöllittyä kohtausta, kuten se, että loppusuoralla pahis sieppaa Connorille tärkeän hahmon ja kaahailee autolla vaarallisesti leikitellen.

Highlander 3: Saalistaja on kaikin puolin välinpitämättömästi kasaan pistetty raina ja sama välinpitämättömyys tarttuu nopeasti katsojaan. Ruudulla tapahtuu paljon, mutta kun mihinkään ei ole jaksettu panostaa, ei katsojakaan jaksa välittää. Tuttua kaavaa kierrättävä tarina ei nappaa mukaansa, eikä leffasta löydy jännitettä tippaakaan. Toimintakohtaukset eivät viihdytä ja hauskoiksi tarkoitetut hetket aiheuttavat lähinnä myötähäpeää. Van Peeblesin sekoilun lisäksi leffan vaivaannuttavinta antia on Connorin ja Alexin välille syntyvä romanssi, pääasiassa siksi ettei Lambertin ja Ungerin väliltä löydy tippaakaan kemiaa. Vaikka Highlander 3: Saalistajalla on kestoa vain vähän päälle puolitoista tuntia, se tuntuu huomattavasti kestoaan pidemmältä ja tylsistyttää aika ajoin.

Elokuvan ohjauksesta vastasi tosiaan Andy Morahan, mutta enpä tiedä, voiko Highlander 3: Saalistajaa edes kutsua hänen leffakseen, kun Morahanin mukaan Lambert ja tuottajat sössivät lopputuloksen, eikä itsekään pitänyt valmiista elokuvasta. Niin tai näin, jokin kulisseissa on mennyt ikävästi pieleen, mikä näkyy turhauttavasti ruudulla. Highlander 3: Saalistaja ei ole edes teknisesti kaksinen. Kuvaus on ailahtelee tasoltaan, lavasteet ovat kelvolliset, mutta puvustajat ja maskeeraajat olisivat voineet miettiä Kanen ulkoasun uusiksi. Tehosteet eivät juuri vakuuta, mutta on äänityöskentely sentään menettelevää J. Peter Robinsonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Highlander III: The Sorcerer, Iso-Britannia, Kanada, Ranska, 1994, Fallingcloud, Initial Groupe, Karambole Films Productions, Lumière Pictures, Transfilm

Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen (Wes Craven's New Nightmare - 1994) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 7: UUSI PAINAJAINEN

WES CRAVEN'S NEW NIGHTMARE

Ohjaus: Wes Craven

Näyttelijät: Heather Langenkamp, Miko Hughes, Robert Englund, John Saxon, Tracy Middendorf, David Newsom, Fran Bennett, Wes Craven, Robert Shaye, Matt Winston, Rob LaBelle ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Craven ei kuitenkaan pitänyt jatko-osa Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) käsikirjoituksesta, joten hän kieltäytyi sen ohjaamisesta. Craven oli kuitenkin kehitellyt omaa ideaansa jatko-osasta, joka liikkuisi erikoisilla metatasoilla ja ehdotti sitä New Line Cinemalle, kun yhtiö pyysi häntä ohjaamaan kolmannen elokuvan, Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987), mutta yhtiö torjui idean ja Craven kieltäytyi jälleen ohjaamisesta. Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988) oli vielä hitti, mutta kun Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child - 1989) ja Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991) pärjäsivät toivottua heikommin, New Line Cinema palasi Cravenin juttusille ja tarjosi ohjaajalle mahdollisuutta toteuttaa aiemman villin ideansa. Craven ryhtyikin toimeen ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994. Lopulta Wes Craven's New Nightmare, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva oli taloudellisesti sarjan huonoiten menestyvä osa, mutta se sai parasta palautetta kriitikoilta sitten alkuperäisen elokuvan ja sen ympärille on muodostunut oma vannoutunut fanikuntansa. Itse olin aiemmin nähnyt sarjasta vain muutaman osan ja kun huomasin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä täyttävän viime vuonna 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Pidin ensimmäisestä ja kolmannesta leffasta, mutta muut osat jättivät minut kylmäksi. Aloitin silti uteliain mielin Uuden painajaisen katselun, koska olin kuullut siitä paljon hyvää.

Painajainen Elm Streetillä -elokuvasarjan kymmenvuotisjuhla lähestyy ja alkuperäistä elokuvaa tähdittänyt Heather Langenkamp alkaa nähdä painajaisia Freddy Kruegerista. Onko elokuvien murhaaja tunkeutumassa todelliseen maailmaan?

Kuten jo erikoisesta juonikuvauksesta voi päätellä, alkuperäistä Painajaista Elm Streetillä tähdittänyt ja myös kolmososa Unien sotureissa näytellyt Heather Langenkamp ei palaa rooliinsa Nancy Thompsoniksi, vaan näyttelee Uudessa painajaisessa itseään - tai no, hitusen fiktiivistä versiota itsestään. Kuten tosielämän Langenkamp, myös elokuvan Heather on naimisissa elokuvien parissa työskentelevän miehen kanssa, joskin leffan Chase-mies on erikoistehostetyöntekijä, eikä maskeeraaja, kuten tosielämän Langenkampin mies David LeRoy Anderson. Tosielämässä Langenkamp oli saanut ikävän stalkkerin, näyteltyään Just the Ten of Us -komediasarjassa (1988-1990) ja piina meni siihen pisteeseen, että nainen joutui muuttamaan Isoon-Britanniaan Yhdysvalloista. Langenkamp halusi aspektin mukaan elokuvaan ja niinpä Heatherin rauhaa rikkovat ikävät puhelut. Langenkamp ei valitettavasti ole näyttelijänä juurikaan petrannut vuosien saatossa, eikä hän erityisemmin vaikuta tälläkään kertaa, mutta ajaa silti asiansa passelisti. Parhaiten Langenkamp tulkitsee huolta hahmonsa poikaa Dylania (Miko Hughes) kohtaan, joka vaikuttaisi kommunikoivan itse Freddy Kruegerin kanssa. Nuori Hughes ajaa myös asiansa, joskin hänen hahmostaan tulee mieleen ihan toinen kauhuelokuva, eli Hohto (The Shining - 1980), eikä Painajainen Elm Streetillä.

     Langenkamp ei jää ainoaksi, joka näyttelee elokuvassa fiktiivistä versiota itsestään, vaan myös ohjaaja Wes Craven, tuottaja Robert Shaye, Nancyn isää esittänyt John Saxon ja leffassa myös Freddy Kruegeria näyttelevä Robert Englund nähdään omina itsenään. Onkin hupaisaa nähdä Englund hyvin erilaisessa roolissa tässä leffasarjassa, sillä ainakin elokuvan maalaama kuva Englundista on oikein mukava mies. Sen sijaan tämänkertaisesta Freddystä on tehty häijy ja julma hirviö, josta on aiemmista leffoista tuttu kiero vitsiniekka kaukana.

Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on mukava piristysruiske varsin kehnoksi latistuneeseen elokuvasarjaan, joskin suomenkielisestä nimestä huolimatta elokuvaa ei kannata katsoa sarjan seitsemäntenä osana, vaan omana erikoisena lisänään Elm Street -saagaan. Vuoden 1996 Screamia pidetään yleensä itsetietoisilla metatasoilla liikkuvien kauhuelokuvien isänä, mutta jo pari vuotta aiemmin saman ohjaajan Uusi painajainen leikitteli samanlaisilla kokeiluilla. Ajatuksen tasolla voi tuntua suorastaan koomiselta, että Heather Langenkamp, Wes Craven ja Robert Englund joutuvat kohtaamaan elokuvista todelliseen maailmaan pyrkivän Freddy Kruegerin, mutta niin vain aika pöhköstä premissistä on saatu aikaiseksi pitkästä aikaa jopa karmiva Elm Street -elokuva.

Jos elokuvalta odottaa aiempien osien tapaan viihdyttäviä unikohtauksia, joissa virnuileva Freddy pistää teinejä hengiltä erilaisin varsin mielikuvituksellisin ja verisin tavoin, voi vastassa olla pettymys. Wes Craven ei ole todellakaan halunnut toistaa aiempaa, vaan tehdä jotain täysin uutta tutuista palikoista. Freddyä ei nähdä juuri lainkaan, mutta tämän luoma uhka vaanii kaiken aikaa hahmojen yllä, luoden onnistuneen tiivistunnelmaista ilmapiiriä. Elokuvan kauhu kuitenkin syntyy enemmän psykologisesta puolesta kuin tyypillisistä slasher-kliseistä. Onko Freddy nyt ihan oikeasti tunkeutumassa todelliseen maailmaan, vai onko kyse vain Heatherin paranoiasta tämän inhottavan stalkkeritapauksen takia? Omalaatuinen Uusi painajainen ei taatusti toimi kaikille Painajainen Elm Streetillä -sarjan faneille, mutta itse mielsin sen kuuluvan sarjan ehdottomaan kärkikolmikkoon alkuperäisen kauhuklassikon ja Unien sotureiden rinnalle.

Teknisiltä ansioiltaan Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, veriset maskeeraukset ovat oivat ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. J. Peter Robinsonin säveltämät musiikit ovat hyvin poikkeukselliset aiempiin osiin nähden, tarjoten jopa aika mahtipontisia melodioita tuttujen sävelmien sekaan. Tehosteiden taso vaihtelee riippuen toteutustavasta, ja siinä, missä monet käytännön efektit näyttävät yhä hyviltä, tuohon aikaan vielä kokeiluvaiheessa olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Ja vaikka muuten pidän elokuvan synkemmästä Freddy-tulkinnasta, en juurikaan välittänyt hahmon ulkoasusta. Idean tasolla pidän uudesta maskeerauksesta, mikä näyttää siltä, että Freddyn ihoa olisi revitty ja leikelty irti sen sijaan, että mies olisi palanut, mutta toteutukseltaan Freddyn pärstä on oudon muovinen. Kaikkein häiritsevin seikka on kuitenkin hahmon uusi veitsihanska, jonka on kai tarkoitus näyttää siltä kuin Freddyn luut törröttäisivät ulos hänen lihastaan, mutta tämäpä vasta muoviselta näyttääkin ja lopputuloksesta tulee mieleen enemmän jokin scifiasuste.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wes Craven's New Nightmare, Yhdysvallat, 1994, New Line Cinema

Arvostelu: Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus (Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994)

MIES JA ALASTON ASE 33 1/3 - VIIMEINEN SOLVAUS

NAKED GUN 33⅓: THE FINAL INSULT

Ohjaus: Peter Segal

Pääosissa: Leslie Nielsen, Priscilla Presley, George Kennedy, O. J. Simpson, Fred Ward, Kathleen Freeman, Anna Nicole Smith, Ellen Greene, Ed Williams, Raye Birk, Earl Boen, James Earl Jones ja "Weird Al" Yankovic

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 12

Komediasarjaan Hei, me pamputetaan! (Police Squad! - 1982) perustuva elokuva Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli taloudellinen hitti, joten sille oli tietty luvassa jatkoa. Mies ja alaston ase 2½ (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991) ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli edeltäjäänsä isompi menestys lippuluukuilla, joten lisää oli tiedossa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus sai ensi-iltansa maaliskuussa 1994. Elokuva sai aika negatiivisen vastaanoton kriitikoilta, eikä se ollut edeltäjiensä veroinen menestys rahallisesti. Itse katsoin koko Mies ja alaston ase -trilogian jo lapsena, pitäen näkemästäni. Nyt kun on tulossa uusi Mies ja alaston ase -elokuva (The Naked Gun - 2025), päätin pitkästä aikaa katsoa alkuperäisen trilogian uudestaan. Pidin edelleen todella paljon kahdesta ensimmäisestä osasta ja ryhdyinkin katsomaan Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeistä solvausta positiivisin mielin.

Eläkkeelle jäänyt Frank Drebin palaa salaa poliisihommiin, tutkiakseen Rocco Dillonia, jonka epäillään auttavan terroristeja hirvittävässä pommituksessa.

Leslie Nielsen nähdään viimeistä kertaa Frank Drebininä, entisenä komisariona rikospoliisista. Kakkos- ja kolmosleffan välissä Frank on jäänyt nimittäin eläkkeelle, nauttiakseen yhteiselosta vaimonsa Janen (Priscilla Presley) kanssa. Todellisuudessa Frank on kuitenkin jo lopen tylsistynyt hiljaiseloon, eikä avioliittokaan voi enää hyvin ja mies löytää uutta tuulta siipiensä alle vasta, kun hänet pyydetään suorittamaan vielä viimeinen soluttautumistehtävä. Nielsen on edelleen hyvässä vedossa ikonisessa poliisiroolissaan. Presley on myös oivallinen Janena, joskin on harmi, ettei hahmolle keksitä leffasarjassa oikein muuta kuin turhautua Frankiin, vain jotta hän voi rakastua mieheen uudestaan elokuvan varrella.

     Myös vanhat tutut George Kennedy ja O. J. Simpson palaavat rooleihinsa poliisikapteeni Ed Hockeniksi ja etsivä Nordbergiksi, jotka taivuttelevat Frankin vielä yhteen keikkaan, kun taas uusina mukaan hyppäävät Fred Ward pahamaineisena pommintekijä Rocco Dillonina, Kathleen Freeman tämän häijynä äitinä ja Anna Nicole Smith Roccon tyttöystävänä Tanyana. "Weird Al" Yankovic käy myös toki pistäytymässä vielä kerran. Kennedy ja Simpson vetävät tonttinsa tutun lystikkäällä tavalla ja Ward ja Freeman ovat toimivat uudet roistot.

Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus osoittautui hauskemmaksi tapaukseksi kuin muistinkaan. Muistin, että kyseessä olisi selvästi trilogian heikoin osa ja vaikka kolmas leffa ei ylläkään kahden ensimmäisen tasolle, on se silti oikein kelpo ja lystikäs komedia. Nielsen on loppuun asti hyvässä vedossa ja jo pelkästään hänen ansiosta hymy nousee vähän väliä katsojan huulille. Huumoria tykitetäänkin ihan ensiminuuteilta lopputeksteihin saakka jälleen kerran, lähtien alkutekstien aikana edelleen kaahailevasta poliisiautosta, joka päätyy taas ties minne - jopa Kuolemantähdelle ja Jurassic Parkiin! Mukana on lukuisia hersyvän hauskoja juttuja, oli kyse sitten hupaisista repliikeistä, fyysisestä kohelluksesta tai taustalle piilotetuista lisävitseistä. Jotkut hassuttelut ovat suorastaan nerokkaita hölmöydessään.

Tarinapuoli jää tälläkin kertaa aika ohkaiseksi, mutta eipä tuo juuri haittaa. Kertomuksen parasta antia on, kun Frank soluttautuu vankilaan, ystävystyäkseen siellä viruvan Roccon kanssa ja saadakseen selville tämän suunnitelmat. Jollain ilveellä osa tästä vankilaosuudesta tuntuu parodialta vankilaklassikosta Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994), siitäkin huolimatta, että kyseinen elokuva ilmestyi vasta puoli vuotta Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeisen solvauksen jälkeen! Leffan heikointa antia on sen loppuhuipennus, joka on tälläkin kertaa turhan pitkäksi venytetty, jolloin naurut alkavat hiipua viime metreillä.

David Zucker ei halunnut ohjata enää kolmatta Mies ja alaston ase -leffaa, vaan päätti toimia vain käsikirjoittajana. Zuckerin, Pat Proftin ja Robert LoCashin teksti onkin vekkuli, auttaen ohjaaja Peter Segalia, joka oli tätä ennen ohjannut televisio-ohjelmia. Myöhemmin Segal teki usemman komedian Adam Sandlerin kanssa, kuten Anger Managementin (2003) ja Aina ekan kerran (50 First Dates - 2004). Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus on myös kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraus paikoitellen hupaisaa. Erikoistehosteet ovat tarkoituksellisesti hieman kököt, lisätäkseen huumoria ja äänimaailmastakin löytyy hupsut juttunsa. Ira Newbornin tuttu tunnusmusiikki jää jälleen takuuvarmasti päähän soimaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Naked Gun 33⅓: The Final Insult, 1994, Paramount Pictures

Arvostelu: Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994)

NUIJA JA TOSINUIJA

DUMB AND DUMBER

Ohjaus: Peter Farrelly

Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Lauren Holly, Mike Starr, Karen Duffy, Charles Rocket, Teri Garr, Victoria Rowell, Cam Neely, Harland Williams, Hank Brandt, Brad Lockerman, Lin Shaye, Felton Perry ja Brady Bluhm

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Dumb and Dumber, eli suomalaisittain Nuija ja tosinuija on Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä komediaelokuva. Farrellyn veljekset Peter ja Bobby olivat pitkään yrittäneet saada jalkaansa Hollywoodin oven väliin ja päästä tekemään elokuvia. He saivat ideansa hölmöjen kaverusten matkasta läpi New Line Cinemalla. Päärooleihin oli aluksi ehdolla muun muassa Steve Martin ja Martin Short, sekä Nicolas Cage ja Gary Oldman, mutta lopulta rooleihin palkattiin nousuaan tähteyteen tekevä Jim Carrey ja draamarooleista tunnettu Jeff Daniels. Studio ei ollut aluksi halukas Danielsin palkkaamiseen, mutta Farrellyn veljesten vaatimuksesta studio suostui, kunhan Daniels saisi pienehkön palkkion. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja lopulta Nuija ja tosinuija sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys lippuluukuilla, mutta sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, toisten kehuessa leffaa hulvattomaksi ja toisten tuomitessa elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista. Itse näin Nuijan ja tosinuijan ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä valtavasti. Olen katsonut elokuvan useasti uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt joitain vuosia. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella Nuijan ja tosinuijan.

Latvasta lahot kaverukset Lloyd Christmas ja Harry Dunne lähtevät matkalle Aspeniin, palauttamaan mysteeristä matkasalkkua Lloydin tapaamalle naiselle, joka unohti salkkunsa lentokentälle. Lloydilla ja Harrylla ei ole kuitenkaan aavistustakaan, mihin ovat sotkeutuneet.

Vuosi 1994 esitteli maailmalle Hollywoodin uusimman ja kenties suurimman komediatähden, Jim Carreyn. Ensin alkuvuodesta ilmestyi Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994), sitten kesällä teattereihin saapui The Mask - naamio (The Mask - 1994) ja lopulta joulukuussa julkaistiin vielä Nuija ja tosinuija. Pian Carreyn nimi oli kaikkien huulilla, niin hyvässä kuin pahassa. Omasta mielestäni Ace Ventura on kelpo hömppä, joka ei kuitenkaan naurata enää yhtä paljon kuin lapsena ja The Mask - naamio taas on erittäin mainio leffa. Vaikka se olikin Carreyn 1994-elokuvista menestynein, omissa silmissäni Carrey räjäytti potin Nuijalla ja tosinuijalla, joka on oma suosikkini miehen komedioista. Jeff Daniels taas oli tuossa kohtaa tunnettu lähinnä draamarooleista ja vuonna 1994 hänen toinen elokuvaroolinsa olikin Keanu Reevesin tähdittämässä toimintaleffassa Speed - kuoleman kyydissä (Speed). Siitä huolimatta, että studio tarjosi minimaalista palkkiota ja jopa hänen agenttinsa varoitteli, että Nuija ja tosinuija voisi pilata hänen uransa, Daniels suostui elokuvaan. Carrey ja Daniels esittävät Lloyd Christmasia ja Harry Dunnea, parhaita kavereita, joita elämä on riepotellut jo pitkään ja joita ei ole siunattu erityisen korkealla älykkyysosamäärällä. Kun limusiinikuskin hommia tekevän Lloydin asiakas, miehen mielestä maailman kaunein nainen Mary Swanson (Lauren Holly) vaikuttaisi unohtaneen salkkunsa lentokentälle, kaksikko lähtee matkalle halki Yhdysvaltojen, kohti Coloradon osavaltiossa sijaitsevaa Aspenia, palauttamaan salkkua. Carrey ja Daniels muodostavat aivan mahtavan duon, jonka matkalle lähtee ilomielin. Näyttelijöiden kemiat kohtaavat täydellisesti ja heillä on selvästi ollut hulvattoman hauskaa leffaa tehdessään. Täystollot kaverukset eivät toki ole mikään uusi juttu komedioissa ja legendaaristen Ohukaisen ja Paksukaisen lisäksi heitä on nähty myös Bill & Ted -leffoissa (1989-2020) ja Wayne's Worldeissa (1992-1993). Lloyd ja Harry ovat kuitenkin omat suosikkini tomppelikaksikoista.

Nuijan ja tosinuijan teho ei ole hälvennyt vuosien varrella minnekään. Ace Ventura - lemmikkidekkari jätti minut hieman kylmäksi, kun katsoin sen aiemmin tänä vuonna sen 30-vuotisjuhlaa varten, jännitin, että noinkohan myös tämä toinen näistä lapsena intoilemistani Carrey-elokuvista osoittautuisi pettymykseksi aikuisiällä katseltuna. Ja mitä vielä, heti ensiminuuteista lähtien nauroin makeasti, vedet silmissä ja lähes vatsa kipeänä. Jo tarkoituksellisesti väärin kirjoitetut alkutekstit huvittavat. Kyseessä on suorastaan nerokas elokuva kaikessa tyhmyydessään ja yksi omista ehdottomista pöljäkomediasuosikeistani Monty Pythonin hullun maailman (Monty Python and the Holy Grail - 1975) ja Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ohessa. Elokuva levittää heti alussa kunnon hymyn kasvoille ja tarjoaa roppakaupalla hupia tunnin ja kolmen vartin kestossaan. Ja jos hymyä ei löydy heti leffan alkupäässä, niin sitten voi suosiolla jättää Nuijan ja tosinuijan väliin ja siirtyä johonkin muuhun.

Harryn ja Lloydin matka nappaa heti mukaansa ja se on täynnä toinen toistaan hassumpia ja muistettavampia kommelluksia, jotka niin kihelmöivät nauruhermoja kuin saavat häpeämään silmät päästään. On veikeää, kun katsojalle avataan Maryn unohtaman salkun saloja ja mitä kaikkea siihen liittyy, mutta nämä täystohelot eivät tunnu tajuavan yhtään, mistä on kyse. Tarina on yllättävänkin vakuuttavasti rakennettu ja se vain tiukentaa otettaan, kun Lloydin ja Harryn puuhat herättävät väärien ihmisten huomion. Yhtäkään tylsää hetkeä leffasta ei löydy, vaan se viihdyttää ja riemastuttaa täysillä lopputeksteihin asti. Nuijan ja tosinuijan voisi pistää pyörimään heti perään uudestaan ja se naurattaisi edelleen yhtä lujaa.

Pitkän yritysprosessin jälkeen elokuvanteosta innostuneet Farrellyn veljekset Peter ja Bobby pääsivät Hollywoodiin Nuijan ja tosinuijan kautta. Veljekset ovat käsikirjoittaneet leffan yhdessä Bennett Yellinin kanssa, Peter Farrellyn toimiessa myös ohjaajana. Farrellyt ja Yellin ovat kehitelleet useita lystikkäitä juttuja ja repliikkejä, joista monista on ymmärrettävästi muodostunut esimerkiksi meemejä vuosien varrella. Leffa on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastustiimi on tehnyt erinomaista työtä Harryn koiramaisen auton kanssa, joka on jäänyt elämään yhtenä elokuvahistorian ikonisimmista menopeleistä vaikkapa Paluu tulevaisuuteen -elokuvan (Back to the Future - 1985) DeLorean-aikakoneen, Riemukuplan (The Love Bug - 1968) Herbien, Tim Burtonin Batmanin (1989) Lepakkoauton, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) Ecto-1:n ja 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) Aston Martinin kanssa. Äänimaailma on myös oivasti tehty ja niin Todd Rundgrenin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt kappaleet säestävät matkaa mainiosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb and Dumber, 1994, New Line Cinema, Motion Picture Corporation of America

Arvostelu: Ed Wood (1994)

ED WOOD

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Johnny Depp, Martin Landau, Sarah Jessica Parker, Bill Murray, Patricia Arquette, Max Casella, Brent Hinkley, George Steele, Juliet Landau, Jeffrey Jones, Lisa Marie, Ned Bellamy, Mike Starr, Stanley DeSantis, G. D. Spradlin ja Vincent D'Onofrio

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Ed Wood perustuu Rudolph Greyn kirjaan Nightmare of Ecstasy: The Life and Art of Edward D. Wood Jr. vuodelta 1992, joka taas perustuu maailman huonoimmaksi elokuvaohjaajaksi tituleeratun Ed Woodin elämään ja uraan. Woodista kiinnostuneet käsikirjoittajakaverukset Scott Alexander ja Larry Karaszewski yrittivät saada aikaiseksi elokuvaa ohjaajasta ja etsivät rahoitusta ja työryhmää idealleen. He saivat ohjaaja Michael Lehmannin kiinnostumaan projektista, joka pestasi Denise Di Novin ja Tim Burtonin tuottajiksi. Greyn kirjan lukenut Burton kiinnostui Woodista oikein tosissaan ja halusi ohjata elokuvan itse. Lehmann siirtyikin tuottajaksi ja Burton nappasi ohjausvastuun. Columbia Pictures suostui alun perin rahoittajaksi, mutta kun Burton vaati, että elokuva tehtäisiin mustavalkoisena, studio perääntyi ja lopulta projekti päätyi Walt Disney -yhtiölle, joka päätti tuottaa filmin omistamansa Touchstone Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta Ed Wood sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 23. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen floppi, joka kuitenkin keräsi kehuja kriitikoilta ja joka voitti parhaan miessivuosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se sai kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse katsoin Ed Woodin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin elokuvasta, vaikka ohjaajan elämä ja ura eivät olleetkaan minulle entuudestaan tuttuja. Katsoin pari vuotta myöhemmin Woodin tunnetuimman työn, paljon parjatun Plan 9 From Outer Spacen (1957) ja koin katselukokemusten tukevan toisiaan paljon. Kun huomasin Ed Wood -elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

1950-luvun alussa Ed Wood on sinnikäs ohjaajanalku, joka ei kuitenkaan millään saa studiopomoja vakuutettua taidoistaan. Kun halpoja roskaleffoja tekevä pienyhtiö hakee ohjaajaa uuteen elokuvaansa ensimmäisestä sukupuolenkorjauksen tehneestä naisesta, naisten vaatteisiin salaa pukeutuva Ed uskoo, että hänen on pakko saada pesti itselleen.

Ohjaaja Tim Burtonin luottonäyttelijä Johnny Depp nähdään elokuvan pääroolissa itse Edward D. Wood Jr:na, eli Ed Woodina. Ed uskoo olevansa seuraava suuri elokuvantekijä, josta tultaisiin puhumaan yhtä ylistävästi kuin Citizen Kanen (1941) ohjanneesta Orson Wellesistä (jota elokuvassa näyttelee Vincent D'Onofrio). Sinisilmäinen ja äärimmäisen optimistinen Ed yrittää vakuutella studiopomoja lahjoistaan ja keplotella itseään mukaan Hollywoodin isojen nimien joukkoon. Samaan aikaan Ed pitää jopa vaimoltaan, näyttelijä Dolores Fullerilta (Sarah Jessica Parker) salassa transvestisminsä; Ed nimittäin tykkää pukeutua naisten vaatteisiin, mikä oli tuohon aikaan valtava tabu. Depp on erinomainen omalaatuisena taiteilijasieluna, joka kurkottaa havittelemaan tähtiä taivaalta, mutta jonka taidot eivät ihan oikeasti millään riitä haaveiden toteutumiseen. Hän ei kohtele hahmoaan karikatyyrinä tai osaamattomana idioottina, vaan hoitaa hommansa suurella antaumuksella ja panostuksella. Depp on lahjakas työssään ja onkin hupaisaa nähdä hänen esittävän henkilöä, joka oli tunnetusti äärimmäisen epälahjakas työssään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Bill Murray Ediä auttavana drag queen Bunny Breckinridgenä, Max Casella ja Brent Hinkley Edin luottonäyttelijöinä Paulina ja Conradina, Mike Starr roskaleffoja suoltavan halpisstudion pomona George Weissinä, Martin Landau entisenä kauhutähtenä Bela Lugosina, Lisa Marie suomalaistaustaisena show-esiintyjä Vampirana, Jeffrey Jones televisiomeedio The Amazing Criswellinä, sekä George "The Animal" Steele ruotsalaisena painija Tor Johnsonina, jonka Ed haluaa elokuviinsa hirviöiksi suuren kokonsa vuoksi. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa läpi leffan. Vaikka Depp onkin loistava pääroolissa, elokuvan parhaan suorituksen tarjoaa Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Landau Bela Lugosina, parhaiten vampyyrikreivi Draculan roolista tunnettuna näyttelijänä, jonka ura oli 1950-luvulla hurjassa laskussa ja joka oli koukussa huumeisiin. Landaun työ on riipaiseva ja herkkä, ja hän kyllä ansaitsi miessivuosapalkintonsa.

Pidin Ed Wood -elokuvasta jo ensi katselulla paljon, vaikka herran elokuvat ja elämä eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Filmi on erittäin mukaansatempaava ja riemastuttava henkilökuvaus varsin eksentrisestä taiteilijasta ja kun vihdoin katsoin Woodin pahamaineisen, usein maailman huonoimmaksi elokuvaksi luonnehditun Plan 9 From Outer Spacen, tämä elämäkertaelokuva auttoi hyvin ymmärtämään, mitä omalaatuisen visionäärin päässä on liikkunut leffaa tehdessään. Tämän elämäkertaelokuvan näkeminen siis tuki hänen varsinaisten töidensä katselua ja nyt hänen varsinaisen työnsä näkeminen tuki tätä elämäkertaelokuvaa. Nyt toisella katselukerralla pidin Ed Woodia vielä viime kertaa parempana teoksena.

En yhtään ihmettele, että Rudolph Greyn kirjaa lukiessaan Burton koki suurta intohimoa siirtyä tuottajan hommista ohjaajan penkille. Huomattavasti Woodia parempia, mutta silti todella omalaatuisia elokuvia tekevä Burton samaistui varmasti monien nenänvartta pitkin mulkoilemaan ja väheksyttyyn Woodiin, joka oli Burtonin tapaan totaali oman tiensä kulkija. Burton onkin siksi oikea mies tämän leffan puikkoihin. Hän ei koskaan kohtele Woodia lahjattomana pyrkyrinä ja nolona epäonnistujana, vaan sinnikkäänä, optimistisena taiteilijasieluna, joka yritti tehdä kaikkensa todistaakseen lahjansa. Hän löytää Woodin amatöörimäisestä ja kummallisesta työskentelystä paljon huumoria. Esimerkiksi kuvauksissa Wood hoiti kaikki kohtaukset yhdellä otoksella, ilman sen kummempia harjoituksia. Suuri osa otoksista onkin pikemminkin treenivedoksia, joissa sattuu mokia, mutta Wood on niihin aina tyytyväinen. Eipä siis ihme, että kun muissa tuotannoissa kuvataan muutama kohtaus päivässä, Wood purkittaa niitä muutama kymmentä.

Muutamaa minuuttia päälle parituntiseen elokuvaan uppoutuu täysin. Deppin ja Landaun erinomaiset roolityöt, sekä Burtonin vahva visio ja veikeä tunnelma vievät mennessään, eikä Ed Woodista tylsää hetkeä löydy. Ohjaajan tarina jaksaa yllättää kerta toisensa perään, oli kyse sitten hänen työpuolensa erikoisista ja ajoittain aika laittomistakin metkuista tai hänen siviilielämästään suuren salaisuuden kanssa. Ottaen huomioon, että elokuva ilmestyi 1990-luvulla, Woodin transvestismiä käsitellään kypsästi ja kunnioittavasti, eikä siitä tehdä vitsiä. Sen lisäksi, että elokuvasta löytyy paljon hupaisia hetkiä, leffa suoriutuu oivallisesti myös draamapuolellaan. Woodin ja Doloreksen parisuhdeongelmia käsitellään hyvin ja vielä paremmin kehitelty ihmissuhde on Woodin ja Bela Lugosin välille muodostuva sympaattinen ystävyys. Kyseessä on myös valloittavan inspiroiva teos. Vaikka Burton näyttääkin, että Woodin elokuvat olivat lopulta erittäin käppäisiä rainoja, joita katsoessa on vaikea pitää pokkaa yllä, hän myös kannustaa kaikkia seuraamaan unelmiaan ja toteuttamaan haaveitaan ja projektejaan, vaikka lopputulokset eivät aina onnistuisi.

Burtonin ohjauksen lisäksi pitää myös kehua Scott Alexanderin ja Larry Karaszewskin käsikirjoitusta. Teksti puristaa tehokkaasti 1950-luvun tapahtumat parin tunnin filmiin, sekä sisältää paljon hyviä hetkiä ja oivaa dialogia. Ed Wood on myös teknisiltä ansioiltaan väkevä elokuva. Oli huippupäätös Burtonilta kuvata elokuva mustavalkoisena, vaikka se vaatikin studiovaihdosta. Leffa näyttää vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän ainoastaan kehuna, sillä siten elokuva istuu aikakauteensa täydellisesti. Kameratyöskentely on taidokasta ja tarkkaan hiottu valaisu on läpikotaisin upeaa. Leikkauksessa käytetään hauskasti 50-luvun tehokeinoja. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ansaitsivat kyllä Oscar-pystinsä - niin hyvää työtä etenkin Landaun kanssa on tehty. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit tehostavat mukavaa ilmapiiriä onnistuneesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ed Wood, 1994, Touchstone Pictures

Arvostelu: Leon (Léon - 1994)

LEON

LÉON

Ohjaus: Luc Besson

Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman, Danny Aiello, Michael Badalucco, Ellen Greene, Peter Appel, Adam Busch, George Martin, Elizabeth Regen, Carl J. Matusovich, Willi One Blood, Don Creech ja Keith A. Clascoe 

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - US Cut: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Leon on Luc Bessonin ohjaama ja käsikirjoittama toimintatrilleri. Idea elokuvaan syntyi, kun Besson työsti elokuvaansa Tyttö nimeltä Nikita (Nikita - 1990), jossa Jean Reno esitti palkkatappajaa nimeltä Victor. Besson ryhtyi kirjoittamaan vastaavasta hahmosta omaa elokuvaansa, tuoden mukaan oman elämänsä kokemuksia suhteestaan Maïwenn Bescon kanssa, jonka kanssa tuohon aikaa jo yli 30-vuotias Besson seurusteli, vaikka Besco oli vielä alaikäinen. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1993 ja lopulta Leon sai maailmanensi-iltansa 14. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, jonka arvostus on vuosien varrella vain kasvanut. Samalla elokuva on myös saanut kritiikkiä aikuisen Leonin ja alaikäisen Mathildan välisen suhteen kuvauksen takia. Itse olen tiennyt Leonista jo vuosia, mutten jostain syystä ole saanut aikaiseksi katsottua sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Leonin ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Palkkatappaja Leon ottaa vastuulleen 12-vuotiaan Mathilda-tytön, jonka perhe murhataan huumebisnesten takia. Leon ryhtyy opettamaan Mathildalle ammattiaan, tytön kostonhimon kasvaessa.

Pääroolissa palkkatappaja Leonina nähdään Tyttö nimeltä Nikitassakin palkkatappajaa esittänyt Jean Reno - eipä Besson ketään muuta rooliin kuvitellutkaan elokuvaa kirjoittaessaan. Reno istuu rooliinsa kuin valettu ja nousee ansiokkaasti elokuvan keulakuvaksi. Hän tulkitsee hahmoaan upean monisävyisesti. Toimintakohtauksissa Renosta löytyy karismaa ja uhkaavuutta, ja kun hänen hahmonsa nukkuu ainoastaan tuolissa istuen, ase vierellään, Reno rakentaa heti tunnetta vainoharhaisesta ja aina valmiista miehestä. Mutta sitten taas elokuvan alkupäässä on kohtaus, jossa Leon käy elokuvateatterissa ja Reno näyttää täysin toista, paljon lapsenmielisempää puolta hahmostaan. Ristiriitainen hahmo on välittömästi tykättävä ja hänen kyseenalaisesta ammatistaan huolimatta katsoja on heti Leonin puolella.

     Perheensä menettävän Mathilda-tytön rooliin koekuvattiin jopa yli 2000 lasta, kunnes roolin sai Natalie Portman, joka tekee Leonissa ensimmäisen elokuvaroolinsa. Nykyään esimerkiksi Tähtien sota -esiosatrilogiasta (Star Wars - 1999-2005), Black Swanista (2010) ja Thor-leffoista (2011-2022) tuttu Portman osoitti heti esikoisroolillaan hurjat lahjansa. Hän heittäytyy uskomattoman upeasti todella haastavan roolinsa vietäväksi. Myös Mathilda on monimutkikas persoona, jolla on taustalla äärimmäisen haastavaa suhdetta perheeseensä, jonka takia hänen käytöksensä on usein varsin ronskia. Mathilda voisi herkästi olla ärsyttävä, mutta Portman tekee hänestäkin pidettävän. Tietyt puolet Mathildasta ovat äärimmäisen häiritseviä, mutta palataan niihin kohta lisää.

Pahiksen virkaa elokuvassa toimittaa Mathildan perheen murhasta vastaava Norman Stansfield, jota näyttelee Gary Oldman. Oldmankin on roolissaan erinomainen ja myös hänen hahmonsa on oivallisen monitahoinen. Oldman herkuttelee vastenmielisellä hahmollaan ja siinä missä Reno ja Portman tekevät hahmoistaan välittömästi tykättävät, Stansfieldiä vihaa heti ensiesiintymisestä lähtien. Merkittävänä hahmona menossa on myös mukana Danny Aiellon näyttelemä Tony, joka antaa Leonille hänen tappokeikkansa.

Ei perhana, miksi en ollut älynnyt katsoa Leonia aiemmin? Kyseessä on erinomainen, liki täydellinen elokuva, joka voitti minut puolelleen heti ensiminuuteillaan. Sen lisäksi, että jo alkutekstien ilmapiiri onnistui koukuttamaan, Leonin esittely tappokeikan yhteydessä on aivan mahtava. Miehen kyvyt pääsevät heti oikeuksiinsa ja kohtaus on läpikotaisin mestarillisesti rakennettu. Heti perään esitellään mainiosti myös Mathilda ja tämän vaikeudet. Kohtaus, jossa hänen perheensä murhataan, on tehokkaan pysäyttävä ja suorastaan piinaavan tiivistunnelmainen hävyttömässä julmuudessaan. Kun naapurissa asuva Leon ottaa Mathildan suojatikseen, ovat upean kostokertomuksen ainekset täydellisesti kasassa.

Leon vie täysillä mukanaan, eikä suostu päästämään otteestaan, ennen kuin lopputekstit rullaavat. Elokuva on täynnä upeita kohtauksia ja hahmojensa tapaan leffa on täynnä monenlaisia puolia ja nyansseja. Siitä paistaa läpi, että taustalla häärää eurooppalainen elokuvantekijä, sillä Leon ei ole millään lailla Hollywoodin kostoraina. Jännite löytyy läpi leffan, mutta seassa on myös joitain varsin hauskoja hetkiä ja todella herkkiäkin kohtauksia. Filmissä vallitsee tietty kaunis melankolisuus, mutta myös toivo. Toimintaa näytetään säästeliäästi, mutta sitäkin tehokkaammin. Toimintakohtaukset ovat brutaaleja ja räiskyviä. Kaiken tämän päälle elokuvasta saisi myös hyvän juomapelin. Ota shotti aina, kun joku juo maitoa. Ota shotti aina, kun televisiossa pyörii The Transformers (1984-1987). Ota shotti aina, kun joku huolehtii Leonin kasvista.

Mutta elokuvasta löytyy kuitenkin jotain, mikä katsojasta riippuen joko häiritsee hieman tai pilaa katselukokemuksen kokonaan. Ja tähän väliin jonkin sortin spoilerivaroitus. Elokuvan aikana Mathilda tykästyy Leoniin - eikä vain tykästy, vaan suorastaan rakastuu ja jossain kohtaa jopa pyytää miestä viemään tytön neitsyyden. Kun elokuvasta järjestettiin etukäteisnäytöksiä testiyleisöille, amerikkalaiskatsojat suhtautuivat niin torjuvasti tähän puoleen, että leffaa leikattiin jenkkijulkaisuun jopa kahdellakymmenellä minuutilla, jossa Leonin ja Mathildan välille muodostuva suhde muistuttavaa enemmän isää ja tytärtä. On pakko sanoa, että itsekin olisin pitänyt tällaisesta lähestymistavasta enemmän. Parit kohtaukset, joissa 12-vuotias Mathilda lirkuttelee Leonille ovat lievästi sanottuna vaivaannuttavaa seurattavaa. Onneksi Besson älysi poistaa alkuperäisestä käsikirjoituksesta löytyvän kohtauksen, jossa mies olisi jopa antanut periksi. Tämän lirkuttelupuolen pelastaa se, ettei Leon tee elettäkään ollakseen Mathildalle muuta kuin isänkorvike. Reno halusi esittää hahmonsa tästä syystä hieman vajaaälyisenä, jotta katsoja ajattelisi alusta alkaen, ettei Leon käyttäisi lasta seksuaalisesti hyväkseen. Tästä elokuvan kyseenalaisesta kuviosta löytyy tosin myös ymmärrettävät puolensa, Mathildan isän ollessa inha mulkvisti, jolloin ei ihme, että tytön elämän toinen mies, paljon lempeämpi Leon varastaa Mathildan sydämen tahtomattaan. Tähän monimutkikkaaseen suhteeseen tuodaan kiinnostavaa kontrastia sillä, että henkisesti Mathilda vaikuttaa ajoittain paljon kypsemmältä kuin toisinaan lapsenmielinen ja kenties hieman yksinkertainen Leon. Silti enemmänkin isä-tytär -lähestymistapa palkkatappajan ja kostonhimoisen tytön suhteeseen olisi ollut parempi ratkaisu.

Ei Leonin ja Mathildan välinen ihmissuhde kuitenkaan täysin pilalla ole, vaan siitä (kuten kaikesta muustakin elokuvassa) löytyy hurjasti erilaisia puolia. Osa hahmojen välisistä kohtauksista ovat aidosti hellyttäviä ja jopa kauniita, esimerkiksi kun Leon yrittää piristää juuri perheensä kuoleman todistanutta Mathildaa hupsulla possunnäköisellä patakintaallaan. Kun elokuvaa leikattiin amerikkalaisyleisölle uudestaan, tekijät saksivat pois myös lähes kaikki kohtaukset, joissa Leon kouluttaa Mathildaa tappajaksi. Vaikka näissä kohtauksissa on omat moraalikysymyksensä, on tämä osuus erinomainen jännittävyydessään ja myös tietyssä humoristisuudessaan. Kaikki tämä johtaa kohti äärimmäisen tiivistunnelmaista loppuhuipennusta, jossa Leonin, Mathildan ja Stansfieldin välit selvitetään lopullisesti.

Luc Besson on elämänsä aikana tehnyt lievästi sanottuna häiriintyneitä asioita naisten kanssa, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö hän osaisi tehdä hienoja elokuvia. Bessonin ohjaus on todella upeaa läpi leffan. Hän saa revittyä näyttelijöistä kaiken irti ja hän rakentaa ilmapiiriä fantastisesti, apunaan Éric Serran mahtavan tunnelmalliset ja kaihoisat musiikit. Bessonin käsikirjoitus on muuten täydellinen tarinaa, tarinankerrontaa, hahmoja ja dialogia myöten, mutta hän olisi voinut jättää oman kyseenalaisen suhteensa perustelemisen pois päähahmojen väliltä. Leon on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Kuvasommittelut, kameraliikkeet, valaisu ja varjot, sekä kellertävä värimaailma muodostavat visuaalisesti upean ilmeen kaikessa synkkyydessään ja likaisuudessaan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja inhottavat, mikä lisää filmin epämiellyttävää, mutta silti vangitsevaa fiilistä. Asut ovat oivalliset, maskeeraukset rujot ja niin erikois- kuin äänitehosteet säväyttävät.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Léon, 1994, Columbia Pictures, Gaumont, Les Films du Dauphin

Arvostelu: The Mask - naamio (The Mask - 1994)

THE MASK - NAAMIO

THE MASK

Ohjaus: Chuck Russell

Pääosissa: Jim Carrey, Peter Greene, Cameron Diaz, Richard Jeni, Peter Riegert, Jim Doughan, Amy Yasbeck, Orestes Matacena, Jeremy Roberts, Ben Stein, Reg E. Cathey ja Ivory Ocean

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 12

The Mask - naamio perustuu Dark Horse Comicsin samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu epäsäännöllisestä vuodesta 1991 lähtien. Jo ennen kuin ensimmäistä numeroa oli edes julkaistu, sarjakuvafirmalle työskentelevät Mike Richardson ja Todd Moyer alkoivat kaupitella sarjakuvan elokuvaoikeuksia. New Line Cinema tarttui projektiin, mutta elokuvan suunnitteluprosessi kesti ajateltua kauemmin. Aluksi elokuvasovituksen oli tarkoitus olla synkkä kuin sarjakuva ja jossain kohtaa suunnitteilla oli kauhuleffa, kunnes ohjaajaksi valittu Chuck Russell päätti viedä filmatisoinnin kevyempään suuntaan. Päärooliin suunniteltiin Rick Moranista, Robin Williamsia ja Martin Shortia, kunnes roolin nappasi tuohon aikaan lähes tuntematon Jim Carrey. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta The Mask - naamio sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättimäinen menestys, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein leffa, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin, minkä lisäksi elokuva sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Mask - naamion vasta vajaa kymmenen vuotta sitten Netflixistä ja pidin sitä hauskana hömppänä. Pitkän metsästyksen jälkeen onnistuin löytämään hyllyyni elokuvan kotimaisen Blu-ray -julkaisun, yhden harvinaisimmista Suomessa ja olen pitkään pohtinut leffan uudelleenkatselua. Kun huomasin The Mask - naamion täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen!

Stanley Ipkiss saa haltuunsa eriskummallisen vihreän naamion, joka kasvoille puettuna muuttaa tästä epävarmasta ja epäonnisesta pankkivirkailijasta riehakkaan ja supervoimaisen veijarin. Stanley joutuu ongelmiin, kun hänen uusi yöllinen alter egonsa sekaantuu paikallisen rikollisorganisaation bisneksiin.

Vielä vuonna 1993 Jim Carrey oli lähes tuntematon koomikonalku, joka tiedettiin lähinnä In Loving Color -ohjelmasta (1990-1994). Seuraavan vuoden helmikuussa Carrey nousi kuuluisaksi komediallaan Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994). Koomikosta innostuneiden ei tarvinnut kauaa odottaa Carreyn uutta leffaa, sillä The Mask - naamio ilmestyi jo puoli vuotta myöhemmin ja se oli jättihitti. Carrey on täydellinen valinta elokuvan päärooliin Stanley Ipkissiksi. Siis niin täydellinen, että on täysi mahdottomuus kuvitella ketään muuta rooliin. Hän taitaa oivallisesti hönön reppanan osan, Stanleyn ollessa varsinainen epäonnen ja epävarmuuden lähettiläs. Kuitenkin kun mystinen vihreä naamio saapuu kuvioihin, Stanley muuttaa itsensä sen avulla hyperenergiseksi ja räävittömäksi sekopääksi, jota ei pidättele mikään ja joka pystyy oikeastaan kaikkeen - vain Stanleyn oma mielikuvitus on rajana. Ace Venturassa Carrey osoitti riehakkaat lahjansa naaman, äänen ja koko kehon vääntelyssä ja hän vie tämän vielä pidemmälle Stanleyn uutena alter egona, Naamiona. Jos siis Carrey kutitteli enemmän ärsytys- kuin nauruhermoja lemmikkidekkarina, on turha odottaa, että hän voittaa puolelleen Stanleynä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Richard Jeni Stanleyn turhan itsevarmana työkaverina Charliena, Peter Riegert komisario Kellawayna, Amy Yasbeck journalisti Peggynä, Peter Greene gangsteri Dorian Tyrellinä, joka suunnittelee kaappaavansa vallan pomoltaan, mafioso Nikolta (Orestes Matacena), sekä Cameron Diaz ihka ensimmäisessä elokuvaroolissaan Dorianin tyttöystävänä Tinana, joka laulaa Nikon klubilla ja johon Stanley iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti, joskin kaikki jäävät Carreyn räväkän show'n varjoon. Debyyttirooliksi Diaz hoitaa hommansa erityisen mainiosti.

Nykyään sarjakuviin perustuvat elokuvat ovat yksi Hollywoodin moderneista peruspilareista ja niitä pusketaan teattereihin suunnilleen joka toinen kuukausi. 1990-luvun puolessa välissä sarjakuvasovituksia oli kuitenkin vain kourallinen, niistä tunnetuimpina DC Comicsin ikonisimmista hahmoista tehdyt Teräsmies (Superman - 1978) ja Batman (1989), sekä niiden ailahtelevan vastaanoton saaneet jatko-osat. Näiden perässä, mutta muutamia vuosia ennen kuin sarjakuvaleffojen suosio räjähti, ilmestyi The Mask - naamio, joka on edelleen yksi vekkuleimmista tapauksista genressään. Vaikka filmatisointi on lukemani perusteella huomattavasti kepeämpi ja perheystävällisempi kuin synkkää huumoria ja roisia väkivaltaa sisältävä lähdemateriaali, lopputulos on silti ilahduttava ja elokuva jaksaa viihdyttää makeasti yhä kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Leffa lähtee vielä aika rauhallisesti liikkeelle, esitellen hyvän tovin Stanleyn elämää ja rakentaen mysteeriä vihreän naamion ympärille. Kun Stanley vihdoin pistää maskin naamalleen, nupit väännetään saman tien kaakkoon ja lähes koko loppuelokuva onkin sitten hurjaa tykitystä. Osaamattomissa käsissä elokuva voisi lässähtää pahasti, mutta ohjaaja Chuck Russell hoitaa tonttinsa mallikkaasti. Hän yhdistelee veikeästi totisempaa gangsterimeininkiä Looney Tunesia kopioiviin kohelluksiin. Piinkovat roistot yliherkkien liipaisinsormien kanssa kohtaavat Naamio-Stanleyn, joka pystyy täysin älyttömiin ihmetekoihin. Kontrasti on hauska ja Naamion kohtaukset pitävät hymyä huulilla, vaikka toisinaan hahmo meneekin liian pitkälle estottoman käytöksensä kanssa. Loppuhuipennus ei ole kaiken jälkeen täysi napakymppi, vaikka se sisältääkin hyvät hetkensä. Siitä huolimatta kokonaisuus riemastuttaa.

Pitkän prosessin jälkeen Mike Werb kirjoitti käsikirjoituksen, joka päätyi tuotantoon. Werbin teksti on kelvollinen pohja, josta Russell ja Carrey kumppaneineen ovat voineet ammentaa suorituksiinsa. The Mask - naamio on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat pääasiassa mainiot, joskin ihan alun vedenalainen kohtaus ei näytä kovin uskottavalta merenpohjalta. Puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä Carreyn kanssa, tehdessään Stanleystä harmaan arkisen ja Naamiosta värikkään ja hullunkurisen. Elokuvan digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toisaalta juuri hieman kököt efektit lisäävät filmin viehätystä ja piirroselokuvamaisuutta. Äänimaailma hyödyntää myös paljon looneytunesmaisia tehosteita ja säveltäjä Randy Edelman tunnelmoi menevästi musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Mask, 1994, New Line Cinema, Dark Horse Entertainment