They Will Kill You (2026) - elokuva-arvostelu

THEY WILL KILL YOU

Ohjaus: Kirill Sokolov

Näyttelijät: Zazie Beetz, Myha'la, Patricia Arquette, Tom Felton, Paterson Joseph, Heather Graham ja Angus Sampson

Genre: toiminta, komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

They Will Kill You on Zazie Beetzin tähdittämä toimintaelokuva. Kirill Sokolov ja Alex Litvak työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja saivat Andy ja Barbara Muschiettin tarttumaan projektiin vastikään perustamansa tuotantoyhtiö Nocturnan kautta. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2024 ja nyt They Will Kill You saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin leffasta, kun näin sen trailerin pari kuukautta sitten ja olen positiivisin mielin odotellut elokuvan näkemistä. Kävinkin hyvillä fiiliksillä katsomassa They Will Kill Youn sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Asia Reaves saa työpaikan sisäkkönä arvostetusta Virgil-hotellista, tietämättä että paikkaan ja sen asukkaisiin liittyy erittäin synkkiä salaisuuksia ja pian Asian ensimmäinen yövuoro muuttuu veriseksi selviytymistaisteluksi.

Deadpool 2:sta (2018) ja Jokerista (2019) parhaiten tunnettu Zazie Beetz näyttelee menneisyytensä haamuja pakenevaa Asia Reavesia, joka on onnistunut saamaan työpaikan arvostetun Virgil-hotellin uutena sisäkkönä. Työ olisi todennäköisesti haastavaa ilmankin sitä, että hotellin muu henkilökunta ja asukkaat yrittävät tappaa hänet heti ensimmäisenä yönä. Usein sivurooleihin tyytynyt Beetz on huippuvedossa They Will Kill Youssa, kanavoiden täysillä hahmonsa huimaa raivokkuutta ja päättäväisyyttä, kun Asia ei tyydy olemaan vain yksi hotellin lukuisista katoamistapauksista, vaan päättää pistää lopun hommalle ja päästä lopulta itse elävänä kotiin. Beetz on myös täysin uskottava toimintakohtauksissa ja naisesta näkee, että hän on päättänyt pistää itsensä likoon oikein tosissaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Patricia Arquette Virgilin johtajana Lilith Woodhousena ja Paterson Joseph hänen miehenään Rayna, sekä Harry Potter -leffoista (2001-2011) tuttu Tom Felton yhtenä Asiaa jahtaavista miehistä. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa ja kaikki vetävät yhteen hiileen täysillä. Arquette on toki nappivalinta hotellin arvokkaaksi johtajaksi, joskin täytyy todeta, että nyt tämän elokuvan ja Severance - Erotus -sarjan (Severance - 2022-) nähtyäni en suosittelisi ketään ottamaan työtä vastaan, jos sitä tarjoaa Patricia Arquette.

Kuten jo traileri antoi olettaa, They Will Kill You on erittäin viihdyttävä toimintaa, komediaa ja jopa kauhuelementtejä yhdistelevä elokuva, josta ei todellakaan verta ja irtoraajoja sun muita raakuuksia puutu. Elokuva käyttää lyhyen tovinsa hahmojen ja paikan esittelyyn, mutta heti yön koittaessa mähinä ja mäiske alkaa ja loppuleffa onkin sitten sellaista selviytymistaistelua, ettei aika ehdi käydä pitkäksi. Leffa on myös älytty pitää maltillisessa puolentoista tunnin kestossa ja mitta onkin juuri täydellisen napakka.

Elokuvan tarina on mainio, etenkin kun siihen tuodaan mukaan omat käänteensä ja koukkunsa, jotka tekevät tästä hotelliyöstä entistä herkullisempaa katsottavaa. Mutta leffan isoin ässä hihassa on sen riemastuttavan älytön ja räiskyvä toiminta. Ihmisiä pilkotaan palasiksi, ammutaan tuusan nuuskaksi, sytytetään tuleen ja turpaanvetoa on myös hyvissä määrin. Tekijät eivät ole halunneet hillitä itseään, vaan meininki muuttuu kohtaus kohtaukselta sekopäisemmäksi ja samalla leffan viihdearvo vain kasvaa. Tekijöillä on myös sopivasti kieli poskessa ja raakuudet esitetään pääasiassa vinksahtaneen huumorintajun läpi. They Will Kill You on aikamoista nannaa komediallisen toiminnan ja kauhun ystäville, jotka eivät vähästä hetkahda ja osoitus siitä, että uudet ja lennokkaat ideat eivät todellakaan ole kuolleet Hollywoodissa, vaikka niin nykyään kovasti väitetään.

Elokuvan on ohjannut itselleni tuntematon Kirill Sokolov, joka on myös työstänyt leffan käsikirjoituksen yhdessä Alex Litvakin kanssa. They Will Kill You jätti minut kyllä odottamaan positiivisin mielin, mitä Sokolovilla on seuraavaksi annettavanaan, koska tässä hän osoitti todella vekkulia tyylitajua. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin, varsinkin komeiden toimintakohtausten aikana, sekä väkevästi leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeeraajat pääsevät peittämään hahmot yhä ikävämmän näköisiin ruhjeisiin ja tekovereen. Käytännön tehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä, vaikka eräs irtopää onkin varsin feikin näköinen, mutta digiefekteistä korostuu leffan pienehkö budjetti. Äänimaailma on päräyttävästi rakennettu ja Carlos Rafael Rivera tuo vahvan lisänsä tunnelmaan musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

They Will Kill You, Yhdysvallat, 2026, New Line Cinema, Nocturna, Skydance Media

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 3 - UNIEN SOTURIT

A NIGHTMARE ON ELM STREET 3: DREAM WARRIORS

Ohjaus: Chuck Russell

Pääosissa: Heather Langenkamp, Craig Wasson, Patricia Arquette, Robert Englund, Priscilla Pointer, Ken Sagoes, Rodney Eastman, Jennifer Rubin, Bradley Gregg, Penelope Sudrow, Ira Heiden, Laurence Fishburne, Nan Martin, Brooke Bundy, Paul Kent ja John Saxon

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Craven ei pitänyt kakkososaan laadituista ideoista, joten hän ei osallistunut Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) tekoon. Jatko-osa otettiin heikosti vastaan, jolloin New Line Cinema oli epävarma elokuvasarjan jatkosta. Itse Freddy Kruegerin näyttelijä Robert Englund kehitteli esiosatarinaa Freddylle, mutta tämä idea ei päässyt toteutukseen. Kakkosleffaan tyytymätön Craven halusi näyttää, kuinka homma hoidetaan ja suostui käsikirjoittamaan kolmososan. Cravenin alkuperäinen metatasoilla liikkuva idea oli studiolle liian villi, mutta sitten Craven luki psykiatrisista sairaaloista, jotka pyysivät vanhempia lähettämään ongelmalapset hoitoonsa. Cravenin tekstiä muovattiin humoristisempaan suuntaan ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit sai ensi-iltansa helmikuussa 1987. Elokuva oli isompi hitti kuin edellisosa, minkä lisäksi se sai myös positiivisempaa palautetta kriitikoilta. Itse olen kaksi kertaa aiemmin aloittanut elokuvasarjan katselun, tavoitteenani katsoa kaikki osat läpi, mutta molemmilla kerroilla projektini tyssäsi kakkosleffaan. Kuitenkin kun viime syksynä alkuperäinen Painajainen Elm Streetillä täytti 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa (ja samalla arvostella) kaikki elokuvasarjan osat ja vihdoin ja viimein sain katsottua myös Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit.

Kuusi vuotta sen jälkeen, kun Nancy Thompson luuli päihittäneensä unissa nuoria murhaavan Freddy Kruegerin, hän saapuu Westin Hillsin psykiatriseen sairaalaan, missä hän hoksaa nuorten potilaiden kärsivän samoista kauheista painajaisista kuin Nancy aikoinaan.

Jäätyään pois elokuvasarjan toisesta osasta, Freddyn kostosta, Heather Langenkamp tekee paluun rooliinsa Nancy Thompsonina, joka onnistui alkuperäisessä elokuvassa selviytymään Freddy Kruegerin (aina yhtä riemastuttava Robert Englund) terävin veitsin varustellusta kourasta. Koettelemustensa myötä Nancystä on tullut unitutkija ja sen lisäksi, että hän yrittää toipua traumoistaan, hän yrittää auttaa muita, jotka kokevat samaa kuin hän. Nancyn paluu on tervetullutta, mutta harmillisesti Langenkamp ei ole juuri kehittynyt näyttelijänä. Hän istuu yhä passelisti osaansa ja ajaa asiansa, mutta vähän väliä hänen ulosantinsa tuntuu väkinäiseltä ja eläytymisensä pidättyväiseltä.

     Tällä kertaa Freddy piinaa Westin Hillsin psykiatrisen sairaalan nuoria potilaita. Heitä ovat tuorein tulokas Kristen (Patricia Arquette esikoisroolissaan), jatkuvasti eristykseen joutuva Kincaid (Ken Sagoes), mykkä Joey (Rodney Eastman), pyörätuolia tarvitseva Will (Ira Heiden), entinen narkkari Taryn (Jennifer Rubin), unissakävelijä Phillip (Bradley Gregg) ja näyttelijäurasta haaveileva Jennifer (Penelope Sudrow). Sairaalassa töissä ovat tohtorit Gordon (Craig Wasson) ja Simms (Priscilla Pointer), minkä lisäksi nuori Laurence "Larry" Fishburne nähdään hoitaja Maxina. Uudet hahmot ovat mainioita tapauksia ja nuoret ovat oivallisen erilaisia tyyppejä toisistaan. Näyttelijäkaarti kuitenkin hoitaa tonttinsa vaihtelevasti. Arquette ei vielä debyyttiroolissaan pahemmin vakuuta ja muutkin nuoret ailahtelevat ihan hyvien ja heikohkojen suoritusten välillä. Parasta työtä näyttelijöistä tekevät Wasson ja Pointer, joiden tohtorihahmot suhtautuvat hyvin eri tavoin nuorten kokemiin, samanlaisiin painajaisiin.

Miksi, voi miksi en ole aiemmilla läpikäyntiyrityksilläni pakottanut itseäni katsomaan Painajainen Elm Streetillä 3:a? Alkuperäinen elokuva on yksi kauhusuosikeistani, mutta jatko-osa Freddyn kosto on heti niin selvä tasonpudotus, että se on aina aiemmin lähes tappanut kiinnostukseni jatkaa sarjan parissa. Kolmososa Unien soturit on kuitenkin niin aimo harppaus parempaan suuntaan, etten yhtään ihmettele, miksi moni sarjan faneista jopa nostaa tämän leffan suosikikseen sarjasta. Ei leffa omasta mielestäni ole yhtä hyvä kuin alkuperäinen Painajainen Elm Streetillä, mutta se on todella oiva lisäys sarjaan, vaikka näyttelijäsuoritukset ovatkin toisinaan mitä ovat.

Psykiatrinen sairaala on aivan mahtava tapahtumapaikka elokuvalle ja on ihan ymmärrettävää, että pitkään Freddy-painajaisista kärsineet nuoret passitetaan lopulta tällaiseen hoitopaikkaan. Uhkaava ilmapiiri valtaa kolkon sairaalan pimeät käytävät öisin ja katsojana uppoaa syvemmälle sohvansa uumeniin, jännittäessään, kenelle mahdollisesti käy huonosti seuraavaksi? Kun Nancy saapuu kuvioihin, on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää kouluttaa nuoria taistelemaan Freddyä vastaan, mikä johtaakin tiivistunnelmaiseen finaaliin. Ennen huipennusta leffasta löytyy joitain todella mielikuvituksellisia ja varsin kauhistuttaviakin unikohtauksia. Kohtaus, jossa Freddy toimii nukkemestarina ihmismarionetille, on yksi elokuvasarjan kekseliäimmistä, muistettavimmista ja ällöttävimmistä. Freddyn kohtaukset ovat samanaikaisesti karmivia kuin myös synkällä tavalla hieman huvittaviakin. Unikonseptin lisäksi juuri se musta huumori erottaa Painajainen Elm Streetillä -elokuvat muiden slasher-rainojen joukosta.

Koska Wes Craven oli kiireinen Kauhu asuu naapurissa -leffan (Deadly Friend - 1986) parissa, hän ei ehtinyt ohjata leffaa, vaan ohjaajaksi pestattiin ensikertalainen Chuck Russell. Russellin keltanokkaisuus ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan mies hoitaa homman oivallisesti kotiin. Wes Cravenin ja Bruce Wagnerin ideoista syntynyt kaksikon, ohjaaja Russellin ja Frank Darabontin laatima käsikirjoitus on tehokas paketti ja nelikko on halunnut syventyä lisää Freddy Kruegerin syntytarinaan. Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit on hyvin kuvattu ja varsin sulavasti leikattu kasaan. Varsinkin unikohtauksissa hahmot siirtyilevät onnistuneen saumattomasti paikoista toisiin ja iso osa jännityksestä muodostuukin usein siitä, kun katsoja ei tiedä, milloin nähdään unta ja milloin ollaan hereillä. Lavasteet ovat hienot, erityisesti unikohtauksissa, minkä lisäksi maskeeraajat ja tehostetiimi suoriutuvat upeasti työstään. Mukana on joitain erinomaisia käytännön efektejä, joilla Freddyn kiero luovuus pääsee valloilleen. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Angelo Badalamentin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla. Musiikeista parhaiten jää kuitenkin mieleen lopputekstien aikana soiva Dokkenin kappale Dream Warriors.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors, 1987, New Line Cinema, Heron Communications, Smart Egg Pictures, The New Line-Heron Joint Venture

Arvostelu: Ed Wood (1994)

ED WOOD

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Johnny Depp, Martin Landau, Sarah Jessica Parker, Bill Murray, Patricia Arquette, Max Casella, Brent Hinkley, George Steele, Juliet Landau, Jeffrey Jones, Lisa Marie, Ned Bellamy, Mike Starr, Stanley DeSantis, G. D. Spradlin ja Vincent D'Onofrio

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Ed Wood perustuu Rudolph Greyn kirjaan Nightmare of Ecstasy: The Life and Art of Edward D. Wood Jr. vuodelta 1992, joka taas perustuu maailman huonoimmaksi elokuvaohjaajaksi tituleeratun Ed Woodin elämään ja uraan. Woodista kiinnostuneet käsikirjoittajakaverukset Scott Alexander ja Larry Karaszewski yrittivät saada aikaiseksi elokuvaa ohjaajasta ja etsivät rahoitusta ja työryhmää idealleen. He saivat ohjaaja Michael Lehmannin kiinnostumaan projektista, joka pestasi Denise Di Novin ja Tim Burtonin tuottajiksi. Greyn kirjan lukenut Burton kiinnostui Woodista oikein tosissaan ja halusi ohjata elokuvan itse. Lehmann siirtyikin tuottajaksi ja Burton nappasi ohjausvastuun. Columbia Pictures suostui alun perin rahoittajaksi, mutta kun Burton vaati, että elokuva tehtäisiin mustavalkoisena, studio perääntyi ja lopulta projekti päätyi Walt Disney -yhtiölle, joka päätti tuottaa filmin omistamansa Touchstone Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta Ed Wood sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 23. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen floppi, joka kuitenkin keräsi kehuja kriitikoilta ja joka voitti parhaan miessivuosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se sai kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse katsoin Ed Woodin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin elokuvasta, vaikka ohjaajan elämä ja ura eivät olleetkaan minulle entuudestaan tuttuja. Katsoin pari vuotta myöhemmin Woodin tunnetuimman työn, paljon parjatun Plan 9 From Outer Spacen (1957) ja koin katselukokemusten tukevan toisiaan paljon. Kun huomasin Ed Wood -elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

1950-luvun alussa Ed Wood on sinnikäs ohjaajanalku, joka ei kuitenkaan millään saa studiopomoja vakuutettua taidoistaan. Kun halpoja roskaleffoja tekevä pienyhtiö hakee ohjaajaa uuteen elokuvaansa ensimmäisestä sukupuolenkorjauksen tehneestä naisesta, naisten vaatteisiin salaa pukeutuva Ed uskoo, että hänen on pakko saada pesti itselleen.

Ohjaaja Tim Burtonin luottonäyttelijä Johnny Depp nähdään elokuvan pääroolissa itse Edward D. Wood Jr:na, eli Ed Woodina. Ed uskoo olevansa seuraava suuri elokuvantekijä, josta tultaisiin puhumaan yhtä ylistävästi kuin Citizen Kanen (1941) ohjanneesta Orson Wellesistä (jota elokuvassa näyttelee Vincent D'Onofrio). Sinisilmäinen ja äärimmäisen optimistinen Ed yrittää vakuutella studiopomoja lahjoistaan ja keplotella itseään mukaan Hollywoodin isojen nimien joukkoon. Samaan aikaan Ed pitää jopa vaimoltaan, näyttelijä Dolores Fullerilta (Sarah Jessica Parker) salassa transvestisminsä; Ed nimittäin tykkää pukeutua naisten vaatteisiin, mikä oli tuohon aikaan valtava tabu. Depp on erinomainen omalaatuisena taiteilijasieluna, joka kurkottaa havittelemaan tähtiä taivaalta, mutta jonka taidot eivät ihan oikeasti millään riitä haaveiden toteutumiseen. Hän ei kohtele hahmoaan karikatyyrinä tai osaamattomana idioottina, vaan hoitaa hommansa suurella antaumuksella ja panostuksella. Depp on lahjakas työssään ja onkin hupaisaa nähdä hänen esittävän henkilöä, joka oli tunnetusti äärimmäisen epälahjakas työssään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Bill Murray Ediä auttavana drag queen Bunny Breckinridgenä, Max Casella ja Brent Hinkley Edin luottonäyttelijöinä Paulina ja Conradina, Mike Starr roskaleffoja suoltavan halpisstudion pomona George Weissinä, Martin Landau entisenä kauhutähtenä Bela Lugosina, Lisa Marie suomalaistaustaisena show-esiintyjä Vampirana, Jeffrey Jones televisiomeedio The Amazing Criswellinä, sekä George "The Animal" Steele ruotsalaisena painija Tor Johnsonina, jonka Ed haluaa elokuviinsa hirviöiksi suuren kokonsa vuoksi. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa läpi leffan. Vaikka Depp onkin loistava pääroolissa, elokuvan parhaan suorituksen tarjoaa Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Landau Bela Lugosina, parhaiten vampyyrikreivi Draculan roolista tunnettuna näyttelijänä, jonka ura oli 1950-luvulla hurjassa laskussa ja joka oli koukussa huumeisiin. Landaun työ on riipaiseva ja herkkä, ja hän kyllä ansaitsi miessivuosapalkintonsa.

Pidin Ed Wood -elokuvasta jo ensi katselulla paljon, vaikka herran elokuvat ja elämä eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Filmi on erittäin mukaansatempaava ja riemastuttava henkilökuvaus varsin eksentrisestä taiteilijasta ja kun vihdoin katsoin Woodin pahamaineisen, usein maailman huonoimmaksi elokuvaksi luonnehditun Plan 9 From Outer Spacen, tämä elämäkertaelokuva auttoi hyvin ymmärtämään, mitä omalaatuisen visionäärin päässä on liikkunut leffaa tehdessään. Tämän elämäkertaelokuvan näkeminen siis tuki hänen varsinaisten töidensä katselua ja nyt hänen varsinaisen työnsä näkeminen tuki tätä elämäkertaelokuvaa. Nyt toisella katselukerralla pidin Ed Woodia vielä viime kertaa parempana teoksena.

En yhtään ihmettele, että Rudolph Greyn kirjaa lukiessaan Burton koki suurta intohimoa siirtyä tuottajan hommista ohjaajan penkille. Huomattavasti Woodia parempia, mutta silti todella omalaatuisia elokuvia tekevä Burton samaistui varmasti monien nenänvartta pitkin mulkoilemaan ja väheksyttyyn Woodiin, joka oli Burtonin tapaan totaali oman tiensä kulkija. Burton onkin siksi oikea mies tämän leffan puikkoihin. Hän ei koskaan kohtele Woodia lahjattomana pyrkyrinä ja nolona epäonnistujana, vaan sinnikkäänä, optimistisena taiteilijasieluna, joka yritti tehdä kaikkensa todistaakseen lahjansa. Hän löytää Woodin amatöörimäisestä ja kummallisesta työskentelystä paljon huumoria. Esimerkiksi kuvauksissa Wood hoiti kaikki kohtaukset yhdellä otoksella, ilman sen kummempia harjoituksia. Suuri osa otoksista onkin pikemminkin treenivedoksia, joissa sattuu mokia, mutta Wood on niihin aina tyytyväinen. Eipä siis ihme, että kun muissa tuotannoissa kuvataan muutama kohtaus päivässä, Wood purkittaa niitä muutama kymmentä.

Muutamaa minuuttia päälle parituntiseen elokuvaan uppoutuu täysin. Deppin ja Landaun erinomaiset roolityöt, sekä Burtonin vahva visio ja veikeä tunnelma vievät mennessään, eikä Ed Woodista tylsää hetkeä löydy. Ohjaajan tarina jaksaa yllättää kerta toisensa perään, oli kyse sitten hänen työpuolensa erikoisista ja ajoittain aika laittomistakin metkuista tai hänen siviilielämästään suuren salaisuuden kanssa. Ottaen huomioon, että elokuva ilmestyi 1990-luvulla, Woodin transvestismiä käsitellään kypsästi ja kunnioittavasti, eikä siitä tehdä vitsiä. Sen lisäksi, että elokuvasta löytyy paljon hupaisia hetkiä, leffa suoriutuu oivallisesti myös draamapuolellaan. Woodin ja Doloreksen parisuhdeongelmia käsitellään hyvin ja vielä paremmin kehitelty ihmissuhde on Woodin ja Bela Lugosin välille muodostuva sympaattinen ystävyys. Kyseessä on myös valloittavan inspiroiva teos. Vaikka Burton näyttääkin, että Woodin elokuvat olivat lopulta erittäin käppäisiä rainoja, joita katsoessa on vaikea pitää pokkaa yllä, hän myös kannustaa kaikkia seuraamaan unelmiaan ja toteuttamaan haaveitaan ja projektejaan, vaikka lopputulokset eivät aina onnistuisi.

Burtonin ohjauksen lisäksi pitää myös kehua Scott Alexanderin ja Larry Karaszewskin käsikirjoitusta. Teksti puristaa tehokkaasti 1950-luvun tapahtumat parin tunnin filmiin, sekä sisältää paljon hyviä hetkiä ja oivaa dialogia. Ed Wood on myös teknisiltä ansioiltaan väkevä elokuva. Oli huippupäätös Burtonilta kuvata elokuva mustavalkoisena, vaikka se vaatikin studiovaihdosta. Leffa näyttää vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän ainoastaan kehuna, sillä siten elokuva istuu aikakauteensa täydellisesti. Kameratyöskentely on taidokasta ja tarkkaan hiottu valaisu on läpikotaisin upeaa. Leikkauksessa käytetään hauskasti 50-luvun tehokeinoja. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ansaitsivat kyllä Oscar-pystinsä - niin hyvää työtä etenkin Landaun kanssa on tehty. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit tehostavat mukavaa ilmapiiriä onnistuneesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ed Wood, 1994, Touchstone Pictures

Arvostelu: Boyhood (2014)

BOYHOOD

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ellar Coltrane, Patricia Arquette, Ethan Hawke, Lorelei Linklater, Libby Villari, Marco Perella, Brad Hawkins, Jamie Howard, Andrew Villarreal, Jenni Tooley, Richard Andrew Jones, Karen Jones, Zoe Graham ja Jessi Mechler

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia

Ikäraja: 12

Boyhood on Richard Linklaterin ohjaama elokuva. 2000-luvun taitteessa Linklater alkoi pohtia, voisiko hän tehdä elokuvan nuoren kasvukertomuksesta, jossa näyttelijät pysyisivät samoina läpi tuotannon. Linklater ryhtyi suunnittelemaan projektia ja sai kasaan näyttelijät ja työryhmän, jotka olivat valmiit sitoutumaan yli vuosikymmenen kestävään prosessiin. IFC-tuotantoyhtiö suostui rahoittamaan filmin, antaen Linklaterille 200 tuhatta dollaria joka vuodeksi. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2002 ja päättyivät vihdoin vuonna 2013. Lopulta Boyhood sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kehuja kriitikoilta ja katsojilta. Elokuva sai myös kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen ja naissivuosan palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja naissivuosan palkinnot. Itse katsoin Boyhoodin vasta, kun se saapui vuokralle vuotta myöhemmin ja pidin elokuvasta paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Mason Evans kasvaa pienestä koulupojasta aikuisuuden kynnyksellä olevaksi mieheksi, kohdaten monenlaisia haasteita, onnistumisia ja vastoinkäymisiä nuoruusvuosiensa aikana.

Boyhoodin pääroolissa Mason Evansina nähdään Ellar Coltrane, joka nappasi roolin itselleen kuusivuotiaana ja kuvasi elokuvaa kahdeksantoistavuotiaaksi asti, ennen kuin se vihdoin julkaistiin. Asettakaapa itsenne hetkeksi Coltranen asemaan. Saat pääroolin ihka aidosta elokuvasta, jossa on sivuosissa pari isoa Hollywood-tähteä, mutta et pääse näyttämään aikaansaannostasi koko lapsuutesi ja teini-ikäsi aikana. Mitä jos tuletkin toisiin ajatuksiin ja haluatkin jättää leffan teon sikseen? Coltrane ei ole lapsena tainnut edes tajuta, mihin on suostunut ja ohjaaja-käsikirjoittaja Linklater on varmaan vain rukoillut, että poika onnistuu hoitamaan homman kotiin. Coltrane on onneksi nappivalinta rooliin, suoriutuen aidon tuntuisesti läpi filmin. On kiinnostavaa seurata pojan kasvua kohti aikuisuutta, niin Masonia kuin myös Coltranea. Linklater vakuuttui Coltranen roolisuorituksesta niin, että kesken elokuvan teon hän roolitti Coltranen myös sivuosaan leffassaan Fast Food Nation (2006).

     Masonin vanhempia, jo ennen elokuvan alkua eronneita Olivia-äitiä ja myöskin Masoniksi nimettyä isää näyttelevät Patricia Arquette ja Ethan Hawke, joista jälkimmäinen oli esiintynyt myös Linklaterin romanttisessa trilogiassa Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995), Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) ja Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013). Parhaan naissivuosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Arquette ja parhaan miessivuosan ehdokkuuksia samoissa gaaloissa saanut Hawke ovat erittäin hyviä osissaan ja vaikka he ovat alusta asti aikuisia, voi katsoja nähdä myös heidän vanhenevan ruudulla ja heidän hahmojensa kasvavan. Linklater muuten luotti Hawkeen niin paljon, että pisti tämän lupaamaan, että jos Linklater kuolisi elokuvan teon aikana, Hawken täytyisi ohjata se loppuun. Linklaterin oma tytär Lorelei esiintyy Masonin isosiskona, Samanthana ja hänkin suoriutuu oivallisesti osastaan.

Nuorten kasvutarinoita on nähty elokuvien puolella vuosikymmenien varrella useita, muttei varmaan koskaan samalla lailla toteutettuna. Siinä, missä yleensä pidempiä aikavälejä kertovat leffat roolittavat muutamankin näyttelijän esittämään samaa lapsesta aikuisuuteen kasvavaa hahmoa, Boyhood ihan oikeasti seuraa samojen lasten kasvua yli vuosikymmenen ajan. Toki esimerkiksi Harry Potter -elokuvissa (2001-2011) pääsimme myös näkemään lasten kasvua aikuisuuteen, mutta se tapahtui useamman leffan varrella, kun taas Boyhoodissa kaikki on puristettu yhteen filmiin. Jotkut ovat kritisoineet, että elokuvan teho perustuu vain tähän pitkäjänteiseen toteutuskikkaan ja omalla tavallaan olen samaa mieltä, mutta en missään nimessä pidä sitä kritiikkinä. Homma tuntuu tavallista realistisemmalta, kun näet samojen näyttelijöiden vanhenevan yli kymmenen vuoden ajan. Vaikka mukana onkin Arquette ja Hawke, jossain kohtaa saatat jopa unohtaa katsovasi elokuvaa, sillä niin aidolta kaikki tuntuu. Välillä leffa muistuttaa hieman jopa dokumenttia.

Boyhoodissa ei varsinaista juonta ole, vaan vajaan kolmen tuntinsa aikana se vain seuraa näiden hahmojen elämää vuosien varrella. Elokuva pitää sisällään joitakin juonikuvioita, liittyen lähinnä Olivia-äidin uusiin miehiin, mutta pääasiassa kohtaukset ovat aika irrallisia toisistaan ja esittelevät hahmojen muovautumista. Kohtaukset ovat toinen toistaan parempia ja onnistuneemmin kirjoitettuja dialogia myöten, vaikka ne rakentuvatkin hyvin simppeleille perustoille. Elokuvasta löytyy paljon kaikenlaista menoa ja meininkiä, sekä runsaasti samaistumispintaa monenlaisille katsojille. Kun kaikki vielä esitetään Masonin näkökulmasta, tuntuu itse elokuvakin kypsenevän hänen mukanaan. Lapsena kaikki on vielä varsin naiivia, teininä tunnelma ailahtelee fiiliksen mukaan ja aikuistuessa asiat saattavat alkaa selkeytymään. Dragon Ballin ja Harry Potterin fanittaminen vaihtuu tytöistä kiinnostumiseen ja sääntöjen rikkomiseen, sekä vähitellen oman itsensä löytämiseen. Tämän kaiken lisäksi on myös veikeää seurata, kun ympärillä oleva maailma kehittyy. Muoti muuttuu, teknologia harppoo huimia askelia eteenpäin ja Yhdysvaltojen politiikka aaltoilee.

Elokuvan toteuttaminen oli jo näyttelijöiden ja työryhmän sitoutumisen saamisen kannalta varmasti harmaita hiuksia aiheuttava homma Linklaterille, mutta sen lisäksi oli varmasti haasteellista ryhtyä kuvaamaan elokuvaa, josta tietää kuvausten käynnistyessä vain rakenteen, mutta jonka yksityiskohdat muovautuvat vuosien varrella. Tulevaisuutta ja maailman muovautumista oli tietty vaikea ennustaa ja niinpä Linklater kirjoitti kohtauksia sitä mukaa, kun elokuvaa kuvattiin lisää. Jotkut kohtaukset olivat mielessä vuosia, jotkut taas likimain improvisoitiin vasta kuvaushetkellä. Osaamattomissa käsissä lopputulos voisi olla kaamea sekamelska, jossa tosiaan ainoa kiinnostava seikka olisi monia vuosia kestänyt tuotanto. Linklater kuitenkin tietää, mitä tekee ja hän on rakentanut todella hienon kasvukertomuksen, johon uppoutuu täysillä ja jonka lopputekstien alkaessa palaa takaisin omaan elämäänsä varsinaista kokemusta rikkaampana. Loppupään pohdinta siitä, mitä elämä oikeastaan on, pelkkiä suoritettavia virstanpylväitä ja yksittäisiä tähtihetkiä syntymän ja kuoleman välissä, vai jotain syvempää, saa pohtimaan omaa elämäänsä, mitä on jo ehtinyt tapahtua ja mitä toivoo tulevaisuudeltaan?

Boyhood on myös teknisiltä ansioiltaan taitavasti tehty, eikä siitä huomaa negatiivisella tavalla, että sitä työstettiin yli vuosikymmen. Kuvaus on onnistunutta ja leikkaus erityisen sulavaa. Leffa luottaa siihen, että katsoja pysyy kärryillä ajan kulumisesta ihan vain näyttelijöiden kasvamisen ja vähän väliä muuttuvien hiustyylien kautta, eikä tunge ruutuunsa kertaakaan tekstejä, kuten "vuotta myöhemmin". Lähes kolmen tunnin kesto tuntuu täysin perustellulta ja vaikka elokuva onkin hidas, ei mielenkiinto koskaan hiivu. Lavasteet ja asut ovat mainiot, heijastellen eri vuosia ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvan varrelta löytyy tietty musiikkia eri vuosilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Boyhood, 2014, IFC Productions, Detour Filmproduction