Arvostelu: Ed Wood (1994)

ED WOOD

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Johnny Depp, Martin Landau, Sarah Jessica Parker, Bill Murray, Patricia Arquette, Max Casella, Brent Hinkley, George Steele, Juliet Landau, Jeffrey Jones, Lisa Marie, Ned Bellamy, Mike Starr, Stanley DeSantis, G. D. Spradlin ja Vincent D'Onofrio

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Ed Wood perustuu Rudolph Greyn kirjaan Nightmare of Ecstasy: The Life and Art of Edward D. Wood Jr. vuodelta 1992, joka taas perustuu maailman huonoimmaksi elokuvaohjaajaksi tituleeratun Ed Woodin elämään ja uraan. Woodista kiinnostuneet käsikirjoittajakaverukset Scott Alexander ja Larry Karaszewski yrittivät saada aikaiseksi elokuvaa ohjaajasta ja etsivät rahoitusta ja työryhmää idealleen. He saivat ohjaaja Michael Lehmannin kiinnostumaan projektista, joka pestasi Denise Di Novin ja Tim Burtonin tuottajiksi. Greyn kirjan lukenut Burton kiinnostui Woodista oikein tosissaan ja halusi ohjata elokuvan itse. Lehmann siirtyikin tuottajaksi ja Burton nappasi ohjausvastuun. Columbia Pictures suostui alun perin rahoittajaksi, mutta kun Burton vaati, että elokuva tehtäisiin mustavalkoisena, studio perääntyi ja lopulta projekti päätyi Walt Disney -yhtiölle, joka päätti tuottaa filmin omistamansa Touchstone Picturesin kautta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1993 ja lopulta Ed Wood sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 23. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen floppi, joka kuitenkin keräsi kehuja kriitikoilta ja joka voitti parhaan miessivuosan ja maskeerauksen Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se sai kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse katsoin Ed Woodin ensi kertaa lähes kymmenen vuotta sitten ja pidin elokuvasta, vaikka ohjaajan elämä ja ura eivät olleetkaan minulle entuudestaan tuttuja. Katsoin pari vuotta myöhemmin Woodin tunnetuimman työn, paljon parjatun Plan 9 From Outer Spacen (1957) ja koin katselukokemusten tukevan toisiaan paljon. Kun huomasin Ed Wood -elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

1950-luvun alussa Ed Wood on sinnikäs ohjaajanalku, joka ei kuitenkaan millään saa studiopomoja vakuutettua taidoistaan. Kun halpoja roskaleffoja tekevä pienyhtiö hakee ohjaajaa uuteen elokuvaansa ensimmäisestä sukupuolenkorjauksen tehneestä naisesta, naisten vaatteisiin salaa pukeutuva Ed uskoo, että hänen on pakko saada pesti itselleen.

Ohjaaja Tim Burtonin luottonäyttelijä Johnny Depp nähdään elokuvan pääroolissa itse Edward D. Wood Jr:na, eli Ed Woodina. Ed uskoo olevansa seuraava suuri elokuvantekijä, josta tultaisiin puhumaan yhtä ylistävästi kuin Citizen Kanen (1941) ohjanneesta Orson Wellesistä (jota elokuvassa näyttelee Vincent D'Onofrio). Sinisilmäinen ja äärimmäisen optimistinen Ed yrittää vakuutella studiopomoja lahjoistaan ja keplotella itseään mukaan Hollywoodin isojen nimien joukkoon. Samaan aikaan Ed pitää jopa vaimoltaan, näyttelijä Dolores Fullerilta (Sarah Jessica Parker) salassa transvestisminsä; Ed nimittäin tykkää pukeutua naisten vaatteisiin, mikä oli tuohon aikaan valtava tabu. Depp on erinomainen omalaatuisena taiteilijasieluna, joka kurkottaa havittelemaan tähtiä taivaalta, mutta jonka taidot eivät ihan oikeasti millään riitä haaveiden toteutumiseen. Hän ei kohtele hahmoaan karikatyyrinä tai osaamattomana idioottina, vaan hoitaa hommansa suurella antaumuksella ja panostuksella. Depp on lahjakas työssään ja onkin hupaisaa nähdä hänen esittävän henkilöä, joka oli tunnetusti äärimmäisen epälahjakas työssään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Bill Murray Ediä auttavana drag queen Bunny Breckinridgenä, Max Casella ja Brent Hinkley Edin luottonäyttelijöinä Paulina ja Conradina, Mike Starr roskaleffoja suoltavan halpisstudion pomona George Weissinä, Martin Landau entisenä kauhutähtenä Bela Lugosina, Lisa Marie suomalaistaustaisena show-esiintyjä Vampirana, Jeffrey Jones televisiomeedio The Amazing Criswellinä, sekä George "The Animal" Steele ruotsalaisena painija Tor Johnsonina, jonka Ed haluaa elokuviinsa hirviöiksi suuren kokonsa vuoksi. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa läpi leffan. Vaikka Depp onkin loistava pääroolissa, elokuvan parhaan suorituksen tarjoaa Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Landau Bela Lugosina, parhaiten vampyyrikreivi Draculan roolista tunnettuna näyttelijänä, jonka ura oli 1950-luvulla hurjassa laskussa ja joka oli koukussa huumeisiin. Landaun työ on riipaiseva ja herkkä, ja hän kyllä ansaitsi miessivuosapalkintonsa.

Pidin Ed Wood -elokuvasta jo ensi katselulla paljon, vaikka herran elokuvat ja elämä eivät olleet minulle entuudestaan tuttuja. Filmi on erittäin mukaansatempaava ja riemastuttava henkilökuvaus varsin eksentrisestä taiteilijasta ja kun vihdoin katsoin Woodin pahamaineisen, usein maailman huonoimmaksi elokuvaksi luonnehditun Plan 9 From Outer Spacen, tämä elämäkertaelokuva auttoi hyvin ymmärtämään, mitä omalaatuisen visionäärin päässä on liikkunut leffaa tehdessään. Tämän elämäkertaelokuvan näkeminen siis tuki hänen varsinaisten töidensä katselua ja nyt hänen varsinaisen työnsä näkeminen tuki tätä elämäkertaelokuvaa. Nyt toisella katselukerralla pidin Ed Woodia vielä viime kertaa parempana teoksena.

En yhtään ihmettele, että Rudolph Greyn kirjaa lukiessaan Burton koki suurta intohimoa siirtyä tuottajan hommista ohjaajan penkille. Huomattavasti Woodia parempia, mutta silti todella omalaatuisia elokuvia tekevä Burton samaistui varmasti monien nenänvartta pitkin mulkoilemaan ja väheksyttyyn Woodiin, joka oli Burtonin tapaan totaali oman tiensä kulkija. Burton onkin siksi oikea mies tämän leffan puikkoihin. Hän ei koskaan kohtele Woodia lahjattomana pyrkyrinä ja nolona epäonnistujana, vaan sinnikkäänä, optimistisena taiteilijasieluna, joka yritti tehdä kaikkensa todistaakseen lahjansa. Hän löytää Woodin amatöörimäisestä ja kummallisesta työskentelystä paljon huumoria. Esimerkiksi kuvauksissa Wood hoiti kaikki kohtaukset yhdellä otoksella, ilman sen kummempia harjoituksia. Suuri osa otoksista onkin pikemminkin treenivedoksia, joissa sattuu mokia, mutta Wood on niihin aina tyytyväinen. Eipä siis ihme, että kun muissa tuotannoissa kuvataan muutama kohtaus päivässä, Wood purkittaa niitä muutama kymmentä.

Muutamaa minuuttia päälle parituntiseen elokuvaan uppoutuu täysin. Deppin ja Landaun erinomaiset roolityöt, sekä Burtonin vahva visio ja veikeä tunnelma vievät mennessään, eikä Ed Woodista tylsää hetkeä löydy. Ohjaajan tarina jaksaa yllättää kerta toisensa perään, oli kyse sitten hänen työpuolensa erikoisista ja ajoittain aika laittomistakin metkuista tai hänen siviilielämästään suuren salaisuuden kanssa. Ottaen huomioon, että elokuva ilmestyi 1990-luvulla, Woodin transvestismiä käsitellään kypsästi ja kunnioittavasti, eikä siitä tehdä vitsiä. Sen lisäksi, että elokuvasta löytyy paljon hupaisia hetkiä, leffa suoriutuu oivallisesti myös draamapuolellaan. Woodin ja Doloreksen parisuhdeongelmia käsitellään hyvin ja vielä paremmin kehitelty ihmissuhde on Woodin ja Bela Lugosin välille muodostuva sympaattinen ystävyys. Kyseessä on myös valloittavan inspiroiva teos. Vaikka Burton näyttääkin, että Woodin elokuvat olivat lopulta erittäin käppäisiä rainoja, joita katsoessa on vaikea pitää pokkaa yllä, hän myös kannustaa kaikkia seuraamaan unelmiaan ja toteuttamaan haaveitaan ja projektejaan, vaikka lopputulokset eivät aina onnistuisi.

Burtonin ohjauksen lisäksi pitää myös kehua Scott Alexanderin ja Larry Karaszewskin käsikirjoitusta. Teksti puristaa tehokkaasti 1950-luvun tapahtumat parin tunnin filmiin, sekä sisältää paljon hyviä hetkiä ja oivaa dialogia. Ed Wood on myös teknisiltä ansioiltaan väkevä elokuva. Oli huippupäätös Burtonilta kuvata elokuva mustavalkoisena, vaikka se vaatikin studiovaihdosta. Leffa näyttää vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän ainoastaan kehuna, sillä siten elokuva istuu aikakauteensa täydellisesti. Kameratyöskentely on taidokasta ja tarkkaan hiottu valaisu on läpikotaisin upeaa. Leikkauksessa käytetään hauskasti 50-luvun tehokeinoja. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ansaitsivat kyllä Oscar-pystinsä - niin hyvää työtä etenkin Landaun kanssa on tehty. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit tehostavat mukavaa ilmapiiriä onnistuneesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ed Wood, 1994, Touchstone Pictures

Arvostelu: Footloose (1984)

FOOTLOOSE

Ohjaus: Herbert Ross

Pääosissa: Kevin Bacon, Lori Singer, John Lithgow, Dianne Wiest, Chris Penn, Sarah Jessica Parker, Elizabeth Gorcey, Kim Jensen, Frances Lee McCain, Jim Youngs, John Laughlin, Timothy Scott, Andrea Hays, Arthur Rosenberg ja Alan Haufrect

Genre: musiikki, draama, romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Footloose on Kevin Baconin tähdittämä tanssielokuva. Fame-elokuvan (1980) tunnuskappaleen sanoittaja Dean Pitchford alkoi kynäillä ensimmäistä käsikirjoitustaan, käyttäen pohjana tositapausta ääriuskovaisesta oklahomalaisesta pikkukaupungista, jossa tanssiminen oli kielletty lailla. Pitchfordilla oli aluksi diili 20th Century Foxin kanssa, mutta studio luopui projektista ja Paramount Pictures nappasi sen itselleen. Ohjaajaksi kaavailtiin aluksi Herbert Rossia, mutta kun neuvottelut takkuilivat, tilalle palkattiin ensin Ron Howard ja sitten Michael Cimino. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin toukokuussa 1983, mutta kuukauden jälkeen yhä vain enemmän studiolta vaativa Cimino sai potkut ja Ross saatiin tilalle tekemään leffa loppuun. Lopulta Footloose sai maailmanensi-iltansa 17. helmikuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli taloudellinen jättihitti, jonka tunnuslaulu sai Oscar-, Grammy- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt Footloosea, ainoastaan kuullut sen tunnuskappaleen. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa, mistä on kyse ja samalla arvostella elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi.

Nuori Ren McCormack muuttaa pieneen Bomontin kaupunkiin, missä tanssiminen on kielletty lailla. Tanssijalka vipattaen Ren ryhtyy heti villitsemään kapinaa ja saakin muut nuoret vastustamaan kaupunkia johtavaa pastoria.

Päärooliin Ren McCormackiksi kaavailtiin aluksi Tom Cruisea, kun hänen tanssinumeronsa Riskibisneksensä (Risky Business - 1983) villitsi ympäri maailman, mutta lopulta roolin sai Kevin Bacon, Cruisen ollessa kiinni Kovaa peliä -elokuvan (All the Right Moves - 1983) kuvauksissa. Tuohon aikaan vasta nousuaan Hollywood-tähteyteen tehnyt Bacon ei ole ihan niin hurmuri kuin rooli vaatisi, mutta hän sopii silti passelisti Reniksi, hieman kapinahenkiseksi tanssijaksi, joka pöyristyy saadessaan tietää, että pikkukaupunki, jonne hän on äitinsä (Frances Lee McCain) kanssa muuttanut, on ihan lailla kieltänyt tanssimisen. Kun Ren ottaa tehtäväkseen muuttaa asian, katsojana hyppää mielellään yritykseen mukaan.

     Pienessä Bomontin kaupungissa Ren tapaa muun muassa asioista päättävän pastori Shaw Mooren (John Lithgow), tämän vaimon Vi'n (Dianne Wiest) ja heidän tyttärensä Arielin (Lori Singer), johon Ren vähemmän yllättäen iskee silmänsä, Arielin kaverit Rustyn (Sarah Jessica Parker), Wendy Jo'n (Elizabeth Gorcey) ja Ednan (Kim Jensen), Arielin poikaystävän Chuckin (Jim Youngs), sekä Willardin (Chris Penn), josta muodostuu nopeasti Renin paras kaveri. Sivuhahmot ja heidän näyttelijänsäkin vähintään ajavat asiansa. Elokuvan kirkkaasti parasta työtä tekee Lithgow, joka dominoi ruutua pastorihahmonsa saarnojen aikana. Vaikka katsojana olisikin voimakkaasti eri mieltä pastorin sanoista, Lithgow'n karismaattinen roolityö saa kuuntelemaan hänen sanomisiaan korvat höröllä.

Footloose onnistui yllättämään minut iloisesti. Odotukseni elokuvaa kohtaan eivät olleet korkeat, sillä tanssileffat eivät yleisesti ole minun kuppini teetä. Tämä leffa sai kuitenkin napattua minut menonsa pyörteisiin, minkä varmistaa heti kättelyssä soimaan pärähtävä, erittäin mainio tunnusrallatus Footloose, joka jää tehokkaasti junnaamaan päähän. Vaikkei elokuva tehnyt minusta yhtä pakkomielteistä tanssimisesta kuin päähenkilöistä, joille tanssi tuntuu olevan maailman paras juttu, kannustin silti nuoria muuttamaan pikkukaupunkinsa aikuisten ummehtuneet asenteet. Tanssin voikin mieltää vain yhdeksi esimerkiksi tällaisesta asiasta, jonka vanhemmat voivat kieltää lapsiltaan ja jonka kohdalla juuri se kielto tekee enemmän hallaa kuin se kielletty juttu. Yhdessä kohtaa leffa kaivaa tätä teemaa hieman syvemmälle, kun kaupungin asukkaat ryhtyvät kieltämään enemmänkin asioita, joiden he kokevat turmelevan lastensa mielet ja sydämet.

Elokuva on selvä jäänne kasarin juustoisuudesta ja ymmärrän hyvin, miksi toiset nostalgisoivat tämän aikakauden perään, kun taas toiset pitävät leffaa monin paikoin kornina ja huonosti vanhentuneena. Itseeni tämä kasarijuusto upposi pääasiassa toimivasti, vaikka seassa onkin joitain hetkiä, jotka aiheuttavat nykypäivänä lähinnä myötähäpeää. Pääasiassa leffa kuitenkin viihdyttää mukavasti ja pitää otteessaan läpi tunnin ja kolmen vartin kestonsa. Elokuva tarjoilee sopivissa määrin ja tasaisin väliajoin meneviä tanssinumeroita, joista parhaimmissa omaakin tanssijalkaa alkaa vipattamaan. Mainio loppuhuipennus jättää hyvän fiiliksen.

Muutaman mutkan jälkeen alun perin ohjaajaksi ehdolla ollut Herbert Ross nappasi pestin, työskenneltyään koreografina muun muassa Broadwaylla. Ross hoitaa hommansa toimivasti, pitäen hyvää ilmapiiriä yllä läpi leffan ja rakentaen hyviä tanssikohtauksia. Dean Pitchfordin käsikirjoitus ajaa menevästi asiansa. Footloose on kelvollisesti kuvattu ja tarpeeksi sulavasti leikattu. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset toimivat ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvan lauluista parhaiten mieleen jää Kenny Logginsin ehdokkuuksia kahminut nimikkobiisi Footloose, sekä Bonnie Tylerin aivan mahtava Holding Out for a Hero, joka tosin kuullaan yhdessä elokuvan pöhköimmistä kohtauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Footloose, 1984, Paramount Pictures, Phoenix Pictures, IndieProd Company Productions

Arvostelu: Hokkus Pokkus 2 (Hocus Pocus 2 - 2022)

HOKKUS POKKUS 2

HOCUS POCUS 2

Ohjaus: Anne Fletcher

Pääosissa: Bette Midler, Kathy Najimy, Sarah Jessica Parker, Whitney Peak, Belissa Escobedo, Lilia Buckingham, Sam Richardson, Doug Jones, Tony Hale ja Hannah Waddingham

Genre: fantasia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 7

Walt Disneyn halloweenelokuva Hokkus Pokkus (Hocus Pocus - 1993) ei ollut ilmestyessään erityinen hitti taloudellisesti, eikä se saanut järin hyvää palautetta kriitikoilta. Mutta kun elokuvaa ryhdyttiin esittämään televisioissa, se nousi suureen suosioon. Vuosien varrella leffan fanit ja näyttelijätkin ovat halunneet jatkoa. Syksyllä 2017 käsikirjoittaja Mick Garris vihjaili työstävänsä käsikirjoitusta jatko-osalle, joka esitettäisiin suoraan Disney Channelilla. Projekti muuttuikin uudelleenfilmatisoinniksi, mutta se sai täystyrmäyksen faneilta, joten idea kuopattiin. Vihdoin lokakuussa 2019 Disney paljasti tekevänsä jatko-osan uuteen Disney+ -suoratoistopalveluunsa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2021 ja nyt Hokkus Pokkus 2 on saapunut katsottavaksi. Itse en ollut katsonut Hokkus Pokkusta lapsena toisin kuin monet muut. Katsoin elokuvan vasta viime kuussa ensimmäistä kertaa, jatko-osaa varten valmistautuakseni. Pidin leffaa kelpo halloweenviihteenä lapsille, mutta elokuva ei herättänyt minussa intoa jatko-osaa kohtaan. Ryhdyin kuitenkin katsomaan Hokkus Pokkus 2:a ihan positiivisin mielin, kun sain sen Disneyltä katsottavaksi viikkoa ennakkoon.

On kulunut 29 vuotta Sandersonin noitasiskosten päihittämisestä. Kun salemilaiset teinitytöt Becca ja Izzy herättävät noitatrion vahingossa takaisin eloon, täytyy heidän keksiä keino voittaa noidat ennen aamun sarastusta.

Bette Midler, Kathy Najimy ja Sarah Jessica Parker tekevät lähes 30 vuoden odotuksen jälkeen paluun Sandersonin noitasiskoiksi, Winnieksi, Maryksi ja Sarahiksi. Näyttelijäkolmikko on selvästi innoissaan paluustaan, hypäten riemulla takaisin noita-akkojen taianomaisiin saappaisiin. Hahmojen suosio on kyllä huomattu Disneyllä, sillä he tuntuvat saavan jopa enemmän ruutuaikaa kuin alkuperäisessä elokuvassa. Jokainen kolmikosta pääsee hyvin esille, joskin Midlerin ilahduttavan ilkikurinen Winnie toimii toki trion keulakuvana. Vaikkei minulta löydy nostalgista sidettä Hokkus Pokkusiin, koin silti ilahduttavaksi nähdä nämä riemastuttavat noidat uudelleen.

     Paluun alkuperäisleffasta tekee myös zombi Billy Butcherson (Doug Jones), mutta muuten jatko-osa esittelee joukon uusia hahmoja, jotka joutuvat kamppailemaan noitien kanssa. Whitney Peak ja Belissa Escobedo näyttelevät teinityttöjä Beccaa ja Izzyä, jotka vahingossa sytyttävät mustaliekkisen kynttilän ja herättävät Sandersonit takaisin eloon. Lilia Buckingham taas esittää Cassieta, Beccan ja Izzyn entistä kaveria ja Salemin pormestari Jefry Traskin (Tony Hale) tytärtä. Sam Richardson taas nähdään Gilbertinä, joka pyörittää taikakauppaa Sandersonin siskojen entisessä talossa. Näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä, mutta jäävät tietty täysin konkarikolmikon varjoon. Hahmoina Becca, Izzy ja Cassie eivät ole erityisen kiinnostavia - eivät edes nuorille hieman väkisin väännetyn konfliktin kautta.

Hokkus Pokkus 2 on aika lailla juuri sitä, mitä elokuvalta voikin odottaa. Ysärilasten nostalgiannälkään Sandersonien paluu iskee varmasti, eikä leffalla ole muuta pyrittykään saavuttamaan. Siinä vastataan monien vuosien fanikysyntään ja samalla elokuva osuu hyvin Disneyn nykyiseen linjaan herättää vanhoja projektejaan takaisin henkiin - vaikka sitten tuiki tarpeettomasti. Tällaisten ns. "legacy"-leffojen monet piirteet ovat toki mukana. Uudet hahmot kohtaavat vanhoja tuttuja. Viittauksia alkuperäisteokseen on roppakaupalla ja käsikirjoitus on rakennettu vahvasti pitämään sisällään tuttuja elementtejä. Jossain kohtaa noitasiskosten on pakko vallata lava ja esittää jokin hittibiisi, tekijöiden toivoessa, että katsoja ei kyseenalaista, mistä nämä 1600-luvulla kuolleet noidat ovat voineet oppia moderneja radiohittejä.

Elokuva ajaa ihan kelvollisesti asiansa ja se ilmestyy sopivasti näin syksyn ja halloween-kauden alkuun. Hieman ontuvasta alustaan huolimatta filmi lähtee mukavasti liikkeelle, kun Sandersonit heräävät takaisin henkiin ja päätyvät uusiin kommelluksiinsa. Muutama ensimmäinen kohtaus noitien kanssa ovat aidosti lystikkäitä, etenkin kun he päätyvät paikalliseen kauppaan testailemaan ihonhoitotuotteita, luullen niitä nuorentaviksi taikaliemiksi. Itse tarina hupaisien juttujen ympärillä ei kuitenkaan nappaa mukaansa ja meno heikkenee edetessään. Loppuhuipennus yllättää sympaattisuudellaan, vaikka samalla se tuntuu liian disneymäiseltä ratkaisulta. Sandersonit ansaitsisivat sähäkämpää menoa, joka koettelisi lastenleffan rajoja.

Leffan ohjauksesta vastaa Anne Fletcher, joka korvasi alun perin projektiin kiinnitetyn Adam Shankmanin, joka päättikin tehdä tämän sijaan jatko-osan Disneyn Lumotulle (Enchanted - 2007). Fletcher hoitaa hommansa ihan menevästi, antaen Midlerin, Najimyn ja Parkerin vapaasti toteuttaa itseään. Hän rakentaa tarpeeksi toimivasti kepeää tunnelmaa, joskin hän olisi voinut uskaltaa tuoda mukaan hieman lisää kauhuelementtejä. Jen D'Angelon työstämä käsikirjoitus ei ole kaksinen hahmojensa ja kertomuksensa puolesta, mutta hän on keksinyt muutamia hauskoja tilanteita sekaan. Hokkus Pokkus 2 on oivallisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, samoin asut ja maskeeraukset. Äänimaailma toimii John Debneyn musiikkeja myöten. Erikoistehosteet näyttävät kuitenkin siltä, että leffa olisi tehty parikymmentä vuotta sitten. Taustakankaan käyttö on ilmiselvää noitien lentäessä ja loitsuefektit näyttävät varsin halvoilta.

Yhteenveto: Hokkus Pokkus 2 on nostalgiannälkäisille ysärilapsille mainio paluu Sandersonin noitasiskosten pariin, mutta elokuvana se on aika keskinkertainen. Leffa nappaa mukaansa, kun Sandersonit vihdoin tekevät paluunsa ja jonkin aikaa on varsin ilahduttavaa seurata heidän kommelluksiaan. Muutamaan otteeseen katsojana pääsee jopa nauramaan ääneen. Tarina kuitenkin seuraa turhankin samanlaisia latuja, vailla yllätyksiä. Pakosti mukana oleva musikaalinumero jättää hyvän kappalevalintansakin kanssa kylmäksi. Loppuhuipennuksesta jää hieman ristiriitainen tunne. Toisaalta se on mukavan sympaattinen, mutta samalla liian disneymäisen höttöinen. Bette Midler, Kathy Najimy ja Sarah Jessica Parker ovat riemastuttavassa vedossa noitasiskoina. Vaikka muut näyttelijät hoitavat myös hommansa kelvollisesti, heidän hahmonsa jäävät aika mitäänsanomattomiksi. Teknisiltä puoliltaan leffa on ailahteleva ja erikoistehosteidensa puolesta filmi näyttää varsin halvalta. Jos fanitit lapsena kovasti Hokkus Pokkusta, suosittelen toki katsomaan jatko-osan. Jos taas elokuva ei ole koskaan pahemmin iskenyt, voi Hokkus Pokkus 2:n jättää sikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hocus Pocus 2, 2022, Walt Disney Pictures, David Kirschner Productions

Arvostelu: Hokkus Pokkus (Hocus Pocus - 1993)

HOKKUS POKKUS

HOCUS POCUS

Ohjaus: Kenny Ortega

Pääosissa: Bette Midler, Sarah Jessica Parker, Kathy Najimy, Omri Katz, Thora Birch, Vinessa Shaw, Sean Murray, Jason Marsden, Charles Rocket, Stephanie Faracy, Tobias Jelenik, Larry Bagby, Doug Jones, Kathleen Freeman, Amanda Shepherd ja Garry Marshall

Genre: fantasia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Hocus Pocus, eli suomalaisittain Hokkus Pokkus on Walt Disneyn halloween-teemainen komediaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle tuottaja David Kirschnerin ideasta, jonka hän sai kertoessaan tyttärelleen tarinaa kolmesta noidasta, jotka taikoivat pojan kissaksi. Mick Garris kirjoitti idean pohjalta käsikirjoituksen, jonka Disney-yhtiö nappasi itselleen. Alun perin elokuvan oli tarkoitus olla paljon kauhupainotteisempi, mutta käsikirjoitusta viilattiin paljon komediallisempaan ja perheystävällisempään suuntaan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1992 ja Hokkus Pokkus sai ensi-iltansa heinäkuussa 1993. Ilmestyessään leffa sai aika heikkoa palautetta kriitikoilta, eikä se ollut kummoinen hitti taloudellisesti, mutta vuosien saatossa elokuva on löytänyt suosionsa, kun sitä on esitetty halloweenina televisiossa ja sitä katsoneet lapset ovat nostaneet sen kasvaessaan kulttiasemaan. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Hokkus Pokkusta (tiedän, tiedän; "miten ihmeessä et?!"), mutta olin toki tietoinen filmistä jo lapsesta asti. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Hokkus Pokkus 2 (Hocus Pocus 2 - 2022), tiesin, että oli vihdoin aika paikata aukko sivistyksessä ja katsoa alkuperäinen Hokkus Pokkus.

Halloween-iltana vastikään Salemiin muuttanut teinipoika Max Dennison, hänen pikkusiskonsa Dani ja ihastuksenkohteensa Allison vapauttavat vahingossa kolme 1600-luvun noitaa takaisin henkiin.

Omri Katz näyttelee Max Dennisonia, joka on juuri muuttanut vanhempiensa (Charles Rocket ja Stephanie Faracy) ja pikkusiskonsa Danin (Thora Birch) kanssa Massachusettsin Salemiin, joka tunnettaan noitien tyyssijana. Toisin kuin paikalliset, Max ei jaksa uskoa noitiin ja taikuuteen, pitäen sitä pelkkänä hölynpölynä... tai omien sanojensa mukaan "hokkus pokkuksena". Katz tekee ihan kelvollista työtä roolissaan, onnistuen osassa kohtauksia paremmin kuin toisissa. Birch on kuitenkin lähinnä todella ärsyttävä Dani-siskona. Rocket ja Faracy suoriutuvat passelisti vanhempien rooleista.

     Lisäksi elokuvassa nähdään Vinessa Shaw Maxin ihastuksenkohteena Allisonina, Tobias Jelenik ja Larry Bagby paikallisena kiusaajaduona Jayna ja Icena, sekä Bette Midler, Sarah Jessica Parker ja Kathy Najimy Sandersonin noitasiskoina Winnienä, Sarahina ja Maryna. Menossa mukana ovat myös kissaksi muutettu ihmispoika Binx (ihmisenä Sean Murray ja kissan äänenä Jason Marsden) ja zombi-Billy (Doug Jones), jonka noidat pistävät jahtaamaan Maxia ja kumppaneita. Sivunäyttelijöistä parasta työtä tekevät toki elokuvan keulakuvina toimivien noitien esittäjät. Erityisesti Midler herkuttelee lystikkäästi katalan Winnie-noidan roolissa. Huonointa työtä näyttelijäkaartista tekee ihmis-Binxiä esittävä Murray.

Hokkus Pokkus ei näin aikuisiällä ensi kertaa katsottuna onnistunut erityisemmin säväyttämään, mutta pidin siitä silti ja ymmärrän hyvin, mikä siinä on viehättänyt lapsena katsottuna. En ihmettele yhtään, että elokuva kuuluu yhä monen nostalgisen ysärilapsen jokavuotiseen halloweenkatsastukseen. Kyseessä on mitä parhain "kauhuelokuva" lapsille, joka tarjoaa perheen pienemmille sopivasti jännitystä. Vaikka noitakolmikko onkin aika hupsu, nämä lapsia jahtaavat akat ovat varmasti aiheuttaneet osalle painajaisia. Elokuva uskaltaakin kokeilla lastenleffan rajoja ja kuinka "hurjaa" sisältöä mukaan voi pistää. Sellaista ei oikein näe enää nykypäivän perheleffoissa, mikä on mielestäni sääli. Ennen oli kaikki paremmin, vai miten sitä sanotaankaan...

Siitä huolimatta, että elokuva yhdistelee onnistuneesti kauhuelementtejä koko perheen komediaan, ei Hokkus Pokkus ole mitenkään erityisen laadukas teos. Osa kehnouksista syntyy hieman pahvisista teinihahmoista ja heidän ei-niin-lahjakkaista näyttelijöistään, joita suurimmaksi osaksi ajasta seurataan. Lasten ollessa vain keskenään, heikot näyttelijäsuoritukset nostelevat tosissaan päätään. Parasta antia ovatkin noitien omat kohtaukset, varsinkin kun Winnie, Sarah ja Mary ovat juuri heränneet takaisin henkiin 1990-luvulle ja ihmettelevät modernia teknologiaa, pitäen sitä uudenlaisena taikuutena. Noidat tarjoavat myös tavanomaista viihdyttävämmän musikaali-tanssinumeron Jay Hawkinsin I Put a Spell on You -kappaleen siivittämänä.

Elokuvan on ohjannut Kenny Ortega, joka on lähinnä tehnyt uraa koreografina mm. elokuvissa Vaihdetaan vapaalle, Ferris (Ferris Bueller's Day Off - 1986), Dirty Dancing - kuuma tanssi (Dirty Dancing - 1987) ja High School Musical 3: Senior Year (2008). Ortega suoriutuu ohjauksesta kelvollisesti. Hän pistää kaikki näyttelijät hoitamaan hommansa ylidramaattisesti, mikä noitien tapauksessa toimii ja lasten kohdalla taas näyttäytyy hieman kehnona roolityönä. Ortegan rakentama tunnelma on mainio. Hokkus Pokkus on ihan hyvin kuvattu ja leikattu. Puolitoista tuntia on passelin napakka kesto elokuvalle, eikä siitä oikeastaan tylsää hetkeä löydy. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat parhaimmillaan hienot ja monet erikoistehosteet ovat kestäneet ihan hyvin aikaa, mutta digitaalisesti toteutettu Binx-kissan naama on aika kamala ilmestys. Äänimaailma on oivasti työstetty ja John Debneyn säveltämät seikkailullisen mystiset musiikit tuovat onnistuneen lisäyksensä leffan henkeen.

Yhteenveto: Hokkus Pokkus on mainio elokuva koko perheen yhteiseen halloweenin viettoon. Leffa kokeilee ihailtavasti lastenleffojen rajoja, tuoden mukaan kauhuelementtejä, mutta toki usein huumorilla höystettynä. Bette Midlerin, Sarah Jessica Parkerin ja Kathy Najimy ovat erittäin lystikkäät noitakolmikkona, mutta katalat taikojat saattavat silti ilmestyä herkempien lapsikatsojien painajaisiin. Lapsinäyttelijät eivät vakuuta ja heidän hahmonsa jäävät aika pahvisiksi - pikkusisko Danin kohdalla myös ärsyttäväksi. Silti heidän menoaan seuraa ihan mielellään, kun he yrittävät päästä eroon noitatriosta. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi puolentoistatunnin kestonsa, tarjoten oivallisesti jännitettä, hupia, vähän romantiikkaa, taianomaisuutta ja yllättävänkin toimivan musikaalinumeron. Teknisiltä ansioiltaan elokuva toimii, joskin osa erikoistehosteista on nähnyt parhaat päivänsä. Hokkus Pokkusta voikin suositella koko perheen kesken vietettävään elokuvailtaan halloweenin aikaan, erityisesti jos nostalgiset vanhemmat katsoivat itse elokuvaa nuorempana. Nyt jäädään sitten odottelemaan, oliko elokuvalle järkeä tehdä jatkoa ja millainen lähes kolmen vuosikymmenen jälkeen tehdystä Hokkus Pokkus 2:sta oikein tulee...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hocus Pocus, 1993, Walt Disney Pictures, Touchwood Pacific Partners 1

Arvostelu: New Year's Eve (2011)

NEW YEAR'S EVE

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Hilary Swank, Katherine Heigl, Michelle Pfeiffer, Zac Efron, Jon Bon Jovi, Ashton Kutcher, Jessica Biel, Seth Meyers, Lea Michele, Halle Berry, Robert De Niro, Abigail Breslin, Sarah Jessica Parker, Ludacris, Sofia Vergara, Sarah Paulson, Til Schweiger, Carla Gugino, Russell Peters, Héctor Elizondo, Nat Wolff, John Lithgow, Matthew Broderick ja Ryan Seacrest
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: S

New Year's Eve on Garry Marshallin ohjaama ensemble-komedia. Marshall oli vuonna 2010 julkaissut samanlaisen elokuvan, Ystävänpäivän (Valentine's Day), missä kuvattiin erilaisia ystävänpäivän viettoja monien tunnettujen näyttelijöiden esittämänä. Marshall innostui filmin teosta niin paljon, että päätti heti tehdä toisen vastaavan, tällä kertaa uudenvuodenaattoon liittyvän romanttisen komedian. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta New Year's Eve sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 - kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, vaikkei ollut läheskään yhtä iso menestys kuin Ystävänpäivä. Kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn ja se oli ehdolla jopa viidestä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja näyttelijäkokoonpano), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Sen sijaan elokuva voitti Alliance of Women Film Journalistsin palkinnon "Naisnäyttelijät, joiden kannattaisi etsiä itselleen uusi agentti". Itse katsoin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, juurikin uudenvuodenaattona. En pitänyt leffasta, enkä siis ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin New Year's Even täyttävän kymmenen vuotta, päätin sen ja uudenvuodenaaton 2021 kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

31. joulukuuta 2011 New Yorkissa valmistaudutaan eri tavoin uudenvuoden suureen juhlaan Times Squarella.

Ystävänpäivän tavoin myös New Year's Eve seuraa juhlapäivänä useita eri hahmoja, joita monia esittävät tunnetut starat. Tai no, osa heistä oli tunnettuja lähinnä elokuvan ilmestymisen aikaan... Paluun Ystävänpäivästä tekevät Ashton Kutcher, joka näyttelee uudenvuodenaatto-denialisti Randya, joka haluaisi vain lojua kotonaan, kun raketit paukkuvat ja Jessica Biel, joka esittää raskaana olevaa Tessiä, joka miehensä Griffinin (koomikko Seth Meyers) kanssa yrittää voittaa sairaalan rahapotin synnyttämällä vuoden 2012 ensimmäisen vauvan. Samaa yrittävät myös Sarah Paulsonin ja Til Schweigerin näyttelemä Schwabin pariskunta. Hilary Swank näyttelee Times Squaren uudenvuoden juhlasta vastuussa olevaa Claire Morgania. Jon Bon Jovi esittää juhliin palkattua laulaja Jenseniä, Katherine Heigl tämän katkeraa ex-tyttöystävä Lauraa ja Sofia Vergara Jensenin suurta fania Avaa. Michelle Pfeiffer nähdään töihinsä kyllästyneenä Ingridinä ja Zac Efron tätä piristävänä lähetti Paulina. Josh Duhamel esittää New Yorkiin kiirehtivää Samia, kun taas Abigail Breslinin näyttelemä Hailey haluaa päästä juhlimaan kavereidensa kanssa, mitä hänen äitinsä (Sarah Jessica Parker) ei hyväksy. Robert De Niro esittää vakavasti sairasta herra Harrisia ja hänen sairaanhoitajinaan nähdään Halle Berry ja Cary Elwes. Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Ludacris poliisina, Matthew Broderick Clairen pomona, John Lithgow Ingridin pomona, sekä radiojuontaja Ryan Seacrest ja New Yorkin sen aikainen pormestari Michael Bloomberg omina itsenään. Näyttelijäkaarti on suuri, mutta vain muutama heistä tekee hyvää työtä. Swank on oivallinen juhlia järjestävänä Clairena, mutta esimerkiksi Jon Bon Jovi osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä vain laulajana.

New Year's Eve on periaatteessa sama elokuva kuin Ystävänpäivä - se vain tapahtuu eri juhlapäivänä. Pohja ja erilaiset juonikuviot ovat hyvin samanlaiset ja itse olin jo tylsistynyt, kun loputtomalta tuntuva hahmogalleria on vihdoin saatu esiteltyä kokonaan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Leffa on täysin tyhjänpäiväistä höttöä, venytettynä kahden tunnin kestoon. Jos sellaisesta tykkää, niin siitä vain katsomaan kaikin mokomin, mutta itse lähinnä pudistelin päätäni, että koko turhake on edes tehty. Ystävänpäivän tavoin New Year's Evekin yrittää huijata katsojaansa tunnettujen näyttelijöiden kautta, jotta valmiiksi saatu tuote (jep, tuote, eikä niinkään elokuva) tahkoaisi mahdollisimman paljon rahaa. Tämäkin elokuva yrittää toistaa ihastuttavan Rakkautta vain -komediafilmin (Love Actually - 2003) menestystä niin rahallisesti kuin arvostelujen puolelta, mutta kun tuloksena on pelkkää melodramaattista ja siirappista glitterkimallusta, on turha odottaa, että kyse olisi samanlaisesta modernista klassikosta genressään. Ystävänpäivä ja New Year's Eve taitavat palata ihmisten mieliin vain sillä, että ne esitetään kyseisinä juhlapäivinä televisiosta joka vuonna.

Ja niistä tuotteista puheenollen... tämä tuote vaatii aikamoisen määrän tuotesijoittelua, jotta se on saatu valmiiksi. Erilaiset brändit (isoimpana Nivea) nostetaan hävyttömästi esille ja yhtiöiden logoja pysähdytään kuvaamaan oikein kunnolla. Kenties kaikkein hävyttömintä mainostusta on lopputekstien aikana nähtävässä, selvästi etukäteen suunnitellussa "mokaotoksessa", kun Carla Guginon esittämä lääkäri mukamas kaivaa synnyttävän Jessica Bielin hahmon sisältä Ystävänpäivän DVD:nä ja Blu-rayna. Yyh. Suomalaiset saattavat kokea jotain riemua siitä, että John Lithgow'n hahmo pelaa kotimaista Angry Birdsiä. Tosin silloinkin koin samanlaisen "ai niin, tuokin oli joskus joku juttu" -tunteen kuin monien näyttelijöidenkin kohdalla.

Elokuvan kiusallinen komedia ei ole hauskaa ja romantiikka on lähinnä paksua ällösiirappia. Tekopirteä tosikiva tunnelma alkaa nopeasti ärsyttämään, eikä alun ja lopun muka-viisaille elämänopeille uuden vuoden mahdollisuuksista voi olla pyörittelemättä silmiä. Vaikka aika käykin pitkäksi toinen toistaan tylsempien juonikuvioiden aikana, täytyy kyllä myöntää, että kahden tunnin kesto on ihan perusteltu. Elokuva on ahdettu täyteen tarinoita ja jotta kaikki saavat tarpeeksi ruutuaikaa, on ylimääräisiä minuutteja pakko olla useampikin. Loppupäässä eri juonikuviot ja hahmot yritetään tietty yhdistellä toisiinsa. Ystävänpäivässä hyödynnettiin samaa kikkaa ja sen nähnyt katsoja voikin arvailla pitkin New Year's Eveä, ketkä kaikki ovat jotain yllätyssukulaisia tai romanttisia kumppaneita toisilleen.

Niin ohjaaja Garry Marshall kuin käsikirjoittaja Katherine Fugatekaan ei ole kehittynyt Ystävänpäivän jälkeen, vaan he tarjoavat samaa pöljää ja pitkäveteistä hömppää vielä laiskemmassa paketissa. Fugatelle tuntuu koituvan isojakin vaikeuksia keksiä suurelle hahmomäärälle tekemistä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia kuvauksesta lavasteisiin, mutta samalla filmin visuaalisuutta vaivaa tietty elokuvamaisuuden puute. New Year's Eve näyttää enemmänkin parin tunnin televisiosarjajaksolta. Äänimaailma koostuu lähinnä jatkuvista energisistä radiojumputuksista, joilla yritetään herättää mielikuva ilahduttavasta elokuvasta.

Yhteenveto: New Year's Eve on kiusallisen kehno ja pitkäveteinen romanttinen komedia. Enemmän tuotteelta kuin elokuvalta tuntuva raina on täynnä toinen toistaan tylsempiä juonikuvioita, jotka kulkevat puuduttavasti päällekkäin, kunnes lopulta yrittävät väkisin yhdistyä toisiinsa. Näyttelijäkaarti on täynnä tunnettuja nimiä (siis joskus tunnettuja, milloin olette viimeksi nähneet Ashton Kutcheria uutuuselokuvassa?), mutta oikeastaan kukaan ei vakuuta. Ohjaaja Garry Marshallin rakentama tunnelma on vielä paksumpaa ällösiirappia ja melodraamaa kuin Ystävänpäivässä. Katherine Fugetan käsikirjoitus on kömpelö, täynnä yksiulotteisia hahmoja ja kökköä huumoria. Tekninenkään toteutus ei pahemmin vakuuta, vaan lopputulos näyttää enemmän televisiosarjalta kuin elokuvalta. Kaiken kaikkiaan New Year's Eve on huono tekele, jota voi suositella oikeastaan vain, jos tekijöiden edellinen yhteistyöprojekti Ystävänpäivä upposi isosti. Vaikka tarinaltaan leffa sopiikin täydellisesti tähän päivään, suosittelen käyttämään uudenvuodenaattonne johonkin muuhun. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
New Year's Eve, 2011, New Line Cinema, Rice Films, Karz Entertainment, New York Streets Film Projects