Arvostelu: Million Dollar Baby (2004)

MILLION DOLLAR BABY

Ohjaus: Clint Eastwood

Pääosissa: Clint Eastwood, Hilary Swank, Morgan Freeman, Jay Baruchel, Mike Colter, Brian F. O'Byrne, Anthony Mackie, Lucia Rijker, Margo Martindale, Michael Peña, Riki Lindhome, Marcus Chait ja Benito Martinez

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Million Dollar Baby perustuu nyrkkeilyvalmentaja F.X. Toolen, eli Jerry Boydin tarinoihin, jotka hän julkaisi vuonna 2000 kokoelmassaan Rope Burns: Stories from the Corner. Paul Haggis kynäili tarinaa nyrkkeilijästä jo 1990-luvulla, mutta häneltä kesti useampi vuosi, ennen kuin hän sai kaupattua käsikirjoituksensa. Clint Eastwood hyppäsi projektiin niin näyttelijäksi kuin ohjaajaksi, mutta silti kesti muutama vuosi lisää, ennen kuin Warner Bros. Pictures ja Lakeshore Entertainment tekivät diilin, jossa he yhdistäisivät taloudelliset voimansa rahoittaakseen elokuvan. Päärooliin palkattiin Hilary Swank, joka treenasi hullun lailla rooliaan varten ja sai jopa stafylokokki-infektion harjoitustensa aikana. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Million Dollar Baby sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 5. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka sai muun muassa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, sovitettu käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan ja miessivuosan palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan ja ohjauksen palkinnot, minkä lisäksi se sai jopa Grammy-ehdokkuuden parhaasta elokuvamusiikista. Itse katsoin elokuvan ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin Million Dollar Babyn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Maggie Fitzgerald haaveilee urasta nyrkkeilijänä ja saa lopulta taivuteltua iäkkään ja äksyn Frankie Dunnin valmentamaan häntä. Aluksi Maggieta ylenkatsova Frankie saa pian huomata naisen lahjat kehässä.

Hilary Swank yritti jo 1990-luvulla onneaan urheiluelokuvien parissa, tähdittäessään huonon vastaanoton niin lippuluukuilla kuin kriitikoiden arvosteluissa saanutta Karate Kid saa seuraajan -leffaa (The Next Karate Kid - 1994). Kymmenen vuotta myöhemmin hän pääsi tähdittämään Million Dollar Babya ja tekikin uransa tähän mennessä parhaan ja muistettavimman roolityön, josta Swank voitti täysin ansaitusti lukuisia palkintoja. Swank näyttelee Mary Margaret Fitzgeraldia tai ihan vain Maggieta, joka haaveilee urasta nyrkkeilijänä. Aiempaa kokemusta hänellä ei ole, mutta sitäkin enemmän sisua, sinnikkyyttä, päättäväisyyttä ja halua todistaa kykynsä. Swank on erinomainen roolissaan, antautuessaan täysillä roolinsa vietäväksi.

     Vähintään yhtä merkittävässä osassa on myös lännenelokuvista tuttu Clint Eastwood, joka näyttelee nyrkkeilyvalmentaja Frankie Dunnia. Aluksi Frankie vain pudistelee päätään Maggielle, joka alkaa käydä hänen salillaan, mutta heltyy lopulta antamaan tälle vinkkejä, kun Maggie kerta toisensa perään pyytää tältä valmennusta. Eastwood on myös hyvässä vedossa, tarjotessaan tässä parhaan roolityönsä ainakin viimeiseen 30 vuoteen. Häneltä löytyy karismaa ja kurtistelevien kulmiensa takaa tuijotteleva Eastwood on jo muodostunut ikoniseksi näyksi. Hän tuo kuitenkin lämpimämpää ja herkempää puolta esille tarinan edetessä, syventäen hahmoaan hyvin.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Morgan Freeman entisenä nyrkkeilijänä Scrapsina, joka auttaa Frankieta, nykyään huomattavasti tunnetummat Jay Baruchel, Mike Colter, Anthony Mackie ja Michael Peña muina nyrkkeilijöinä Frankien salilla, Brian F. O'Byrne Frankien kirkon pappina, sekä Margo Martindale Maggien vaikeana äitinä ja Riki Lindhome ja Marcus Chait Maggien tympeinä sisaruksina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, erityisesti Freeman, joka istuu myös elokuvan kertojaääneksi täydellisesti. Baruchel taas on veikeä itsestään liikoja luulevana ja itseään Dangeriksi kutsuvana pyrkyrinuorena.

Ei ole mikään ihme, että Million Dollar Babya on kehuttu vuolaasti sen ilmestymisestä lähtien ja että elokuva nappasi eri gaaloissa useampia palkintoja. Kyseessä on hieno urheiludraama ja nyrkkeilyelokuvien parasta antia sitten genren suurimpien klassikkoedustajien Rockyn (1976) ja Kuin raivon härän (Raging Bull - 1980). Se on todella inspiroiva teos, minkä lisäksi se onnistuu välttelemään urheiluelokuvien kaavamaisuuden perisynnin. Harvoin urheiluelokuvat pääsevät yllättämään loppusuoransa ratkaisuissa niin paljon kuin Million Dollar Baby. Loppuratkaisu on elokuvan ilmestymisestä lähtien kerännyt ristiriitaisia mielipiteitä. Menemättä sen tarkemmin juonipaljastuksiin, sanon vain, että itse pidän filmistä ihan loppuun saakka, vaikka hahmojen teot muuttuvatkin moraalisesti kyseenalaisiksi.

Vielä Maggien nousua nyrkkeilijänä kiinnostavampaa seurattavaa ovat hahmojen väliset suhteet. Frankie ei aluksi näe naisessa mitään potentiaalia, mutta alkaa hiljalleen lämmetä tälle ja kaksikon välille muodostuu hiljalleen luja yhteys. Perheestään etääntynyt Maggie ja perheensä hylkäämä Frankie löytävät toisistaan uudet isä- ja tytärhahmot. Tämän lisäksi Maggien perhedraama on onnistuneesti työstetty, kun taas iäkkäiden ja kaiken nähneiden Frankien ja Scrapsin väliset keskustelut tuovat mukaan hyvää huumoria. Kun hahmot ovat näin vahvoja, katsoja uppoutuu täysin heidän kertomuksensa vietäväksi. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee nopeasti ja lopulta tunnepuolikin iskee lujaa.

Sen lisäksi, että Eastwood vakuuttaa kameran edessä, hän tekee saman myös kameran takana. Hänen ohjauksensa on taidokasta ja hän saa näyttelijät pistämään parastaan. Nyrkkeilyotteluista hän tekee tylyjä ja jännittäviä. Eastwood vastaa myös elokuvan musiikeista ja hänen herkät sävellyksensä toivat hänelle jopa Grammy-ehdokkuuden. Paul Haggisin käsikirjoitus on vahva hahmoja ja heidän välisiä dialogeja kuin myös tarinan kuljetusta myöten. Haggis hyödyntää kertojaääntä toimivasti, perustellenkin sen olemassaolon leffan loppupäässä. Million Dollar Baby on teknisiltä ansioiltaakin onnistunut. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja nyrkkeilymatseissa maskeeraajat pistävät parastaan. Ääniefektit tehostavat myös otteluita, nyrkkien iskujen pamahtaessa tuntuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Million Dollar Baby, 2004, Warner Bros., Lakeshore Entertainment, Malpaso Productions, Ruddy Productions, Epsilon Motion Pictures, StudioCanal

Arvostelu: Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid - 1994)

KARATE KID SAA SEURAAJAN

THE NEXT KARATE KID

Ohjaus: Christopher Cain

Pääosissa: Hilary Swank, Pat Morita, Chris Conrad, Michael Cavalieri, Michael Ironside, Constance Towers, Sonny Trinidad ja Walton Goggins

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

The Karate Kid (1984) oli kehuttu hittielokuva, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986) ei saanut yhtä positiivista palautetta kriitikoilta, mutta se menestyi lippuluukuilla edeltäjäänsä paremmin. Sen sijaan Karate Kid III (The Karate Kid Part III - 1989) ei ollut kriitikoiden mieleen, eikä häävi menestys taloudellisesti. Sarjaa päätettiin silti jatkaa. Sen lisäksi, että elokuvien pohjalta tehtiin animaatiosarja The Karate Kid (1989), neljännen leffan suunnittelu käynnistyi. Päätähti Ralph Macchio koki kuitenkin olevansa jo liian vanha rooliinsa Daniel LaRussona, joten hänen tilalle kirjoitettiin uusi hahmo, jota esittämään valittiin Hilary Swank. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta The Next Karate Kid, eli suomalaisittain Karate Kid saa seuraajan sai ensi-iltansa elokuussa 1994. Elokuva sai kuitenkin täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin katsojilta, minkä lisäksi se otti tuntuvasti turpiinsa taloudellisesti, tienaten vain pienen osa alkuperäisleffan lipputuloista. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvista vain sen ensimmäisen The Karate Kidin, mutta olen halunnut tutustua muuhunkin sarjaan jo pidemmän aikaa. Nyt kun tekeillä on jälleen uusi The Karate Kid -elokuva (2024) ja elokuvia jatkanut Cobra Kai -sarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Alkuperäinen The Karate Kid oli mielestäni aivan mahtava, mutta sen jatko-osat olivat toinen toistaan selvästi heikompia. Aloitinkin Karate Kid saa seuraajan katsomisen varautunein fiiliksin.

Herra Miyagi matkustaa Bostoniin, osallistuakseen tapahtumaan, jossa kunnioitetaan toisessa maailmansodassa taistelleita amerikanjapanilaisia. Hän päätyy ottamaan vastuulleen vanhan sotatoverinsa lapsenlapsen, nuoren kapinahenkisen Julien ja ryhtyy opettamaan tälle karaten saloja.

Aiempia Karate Kid -elokuvia tähdittänyt Ralph Macchio koki olevansa liian vanha esiintyäkseen enää Daniel LaRussona, joten hahmoa ei päätetty hyödyntää enää neljännessä leffassa. Sen sijaan Pat Morita päätti vielä kerran tehdä paluun mitä mainioimman herra Miyagin rooliin. Morita on odotettavastikin elokuvan parasta antia, pitäen hahmonsa yhtä tykättävänä heppuna kuin ennenkin. Siitä huolimatta täytyy todeta, että Moritasta näkyy ajoittain, ettei ympärillä oleva elokuva vakuuta kuin edeltäjänsä ja hän vaikuttaisi myös kaipaavan Macchiota vastanäyttelijäkseen.

     Macchion sijaan uudeksi karate kidiksi nousee Hilary Swankin näyttelemä Julie Pierce, herra Miyagin vanhan sota-aikaisen ystävän lapsenlapsi. Nykyään Swank tunnetaan parhaiten vaikuttavasta ja palkintoja kahmineesta roolistaan Million Dollar Babyssa (2004), mutta vielä vuonna 1994 hän oli lähes tuntematon näyttelijänalku, joka oli tätä ennen esiintynyt vain yhdessä elokuvassa, Buffy, vampyyrintappajassa (Buffy the Vampire Slayer - 1992). Swank on ihan kelvollinen roolissaan, mutta hänen hahmonsa on aluksi hieman rasittava, valittaessaan jatkuvasti kaikesta. Hänelle on kuitenkin onneksi kirjoitettu kaari parempaan suuntaan elokuvan edetessä.

Elokuvassa nähdään myös Constance Towers Julien isoäitinä Louisana, Chris Conrad Julien koulutoverina Ericinä, Michael Cavalieri inhottava niljakkeena Nedinä, sekä Michael Ironside nuorille jonkin sortin armeijakoulutusta pitävänä eversti Duganina, joka tuntuu hallitsevan niin koulua kuin paikallisia poliisivoimia. Uudet hahmot ovat vain kierrätettyjä hahmoja alkuperäisleffasta. Louisa on karate kidin vanhempi, joka sysää nuoren Miyagin hoteisiin, Eric tuo pakollista romanssia Alin tapaan, Ned on ylimielinen kiusaajakusipää kuten Johnny ja eversti Dugan on naurettavan yliampuva versio Cobra Kai -dojoa johtavasta John Kreesestä. Siinä, missä alkuperäisleffassa Cobra Kain poppoo toimi mainioina pahiksina, tämänkertainen Duganin joukkio on outo ja jopa aika epäuskottava armeijakultti, jossa ihannoidaan myrkyllisiä ajatusmaailmoja miesten vahvuuksista ja muiden alistamisesta.

Ei ole erityinen ihme, että Karate Kid saa seuraajan sai ilmestyessään mojovan täystyrmäyksen niin katsojilta kuin kriitikoilta. Taloudelliseen epäonnistumiseen ei tarvitse syitä pahemmin etsiä. Vuonna 1994 pojat eivät menneet katsomaan uutta, tytöille markkinoitua Karate Kidiä, kun taas tyttöjen keskuudessa ei tainnut olla kysyntää nelososalle elokuvasarjasta, jonka aiempia filmejä pidettiin enemmän poikien juttuna. Tämän lisäksi elokuva tuntuu täysin turhalta rahastusyritykseltä ja kuten jo hahmoista voi päätellä, lopputulos on aika mielikuvitukseton ja jopa tylsä toisinto alkuperäiselokuvasta, vaikka filmien välillä on kyllä useita erojakin.

Kyseessä ei ole mikään totaali pohjakosketus ja läpimätä raina, mutta eipä elokuvasta paljoa hyvääkään sanottavaa löydy. Herra Miyagi viihdyttää yhä sananlaskuillaan ja asenteellaan, mutta hänen ympärille ei ole saatu kyhättyä oikein mitään kiinnostavaa. Julien yliampuvasti kuvatut konfliktit koulussa saavat pyörittelemään silmiä, eikä se jää ainoaksi puoleksi, jolloin elokuvaa katsoessa herää tunne tekijöiden amatöörimäisyydestä. Karatekoulutus munkkiluostarissa on monin tavoin kömpelösti esitetty jo ihan kuvakulmia ja leikkauksia myöten. Loppuhuipennus on erityisen kehno ja vaikkei luvassa olekaan mitään karateturnausta, erityisesti finaalissaan leffa tuntuu tylsältä toisinnolta aiemmin nähdystä. Mahtuu elokuvaan sentään yksi aidosti mainio kohtaus, Miyagin opettaessa Julielle vaivihkaa tanssiliikkeitä koulun tanssiaisia varten, naamioimalla prosessin karateharjoitteluksi. Tämä on hauska viittaus ykkösleffaan, jossa Miyagi pisti Danielin hoitamaan hänen pihatyönsä ja opetti siinä vaivihkaa torjuntaliikkeitä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Christopher Cain, joka ei onnistu rakentamaan yhtä vangitsevaa ja maalailevaa tunnelmaa kuin kolme ensimmäistä osaa ohjannut John G. Avildsen. Cain kopioi paljon edeltäjältään, mutta lattein lopputulemin. Mark Leen käsikirjoituksessa ei myöskään ole kehuttavaa. Lee on vain kopioinut edellisosia, vaihdellut nimiä ja esittänyt suorastaan raakavedokselta tuntuvan tekstinsä uutena. Monet kohtaukset eivät vaikuta viimeistellyiltä, dialogi on paikoitellen kiusallisen kamalaa ja muutenkin Lee taisi hoitaa hommansa kiireessä ja vain vähän sinne suuntaan. Karate Kid saa seuraajan ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Kameratyöskentely on hutiloitua ja liian lähellä kohteita olevat otokset viestivät stunttikohtauksissa siitä, ettei kameran edestä löydy todellista taitoa. Esimerkiksi kun Julie onnistuu hyppäämään pitkän välimatkan kiveltä toiselle useiden yritysten jälkeen, kuvista huomaa, ettei Swank ole oikeasti suorittanut stunttia, kameran pitäessä kummatkin kivet piilossa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kelvolliset ja äänimaailma toimii. Säveltäjä Bill Conti hyödyntää musiikeissaan paljon edellisosista, eikä luo mitään uutta ja kiinnostavaa mukaan.

Yhteenveto: Karate Kid saa seuraajan on harmillisen kehno rahastusraina, jota katsoessa lähinnä toivoo, että elokuvasarja oltaisiin osattu lopettaa kolmososaan. Vaikka elokuvasta löytyy omat uudet juttunsa, se kulkee monin tavoin turhan tuttuja latuja, lainaillen runsaasti ykkösleffasta. Hahmot ovat liian samanlaisia niin persooniltaan kuin dynamiikoiltaan muiden kanssa. Kaari on myös samanlainen ja vaikkei loppuhuipennuksesta löydykään karateturnausta, finaalikin tuntuu turhan tutulta. Mark Leen käsikirjoitus menee kopiointien ohessa muutenkin siitä, mistä aita on matalin ja teksti vaikuttaa usein raakavedokselta. Pahispuoli ontuu pahasti, eikä koulutusosio nappaa mukaansa - etenkään kun on jatkuvasti selvää, ettei kameran edessä tehty kunnon stuntteja. Pat Morita on leffan selvä valopilkku herra Miyagina, kun taas Hilary Swank toimii tarpeeksi kelvollisesti uutena karate kidinä. Karate Kid saa seuraajan -leffan voi katsoa kertaalleen, jos toden teolla innostuit alkuperäistrilogiasta, mutta muuten suosittelen vain hyppäämään koko elokuvan yli. Seuraavana on sitten luvassa Will Smithin pojan Jadenin ja Jackie Chanin tähdittämä The Karate Kid -uudelleenfilmatisointi (2010). Jännityksellä odotan, jatkuuko sarjan alamäki, vai onnistuuko elokuva kääntämään tason uuteen nousuun...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Next Karate Kid, 1994, Columbia Pictures

Arvostelu: Insomnia (2002)

INSOMNIA

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Al Pacino, Hilary Swank, Robin Williams, Maura Tierney, Martin Donovan, Nicky Katt, Paul Dooley, Jonathan Jackson, Katharine Isabelle ja Crystal Lowe
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

Insomnia on uudelleenfilmatisointi samannimisestä norjalaistrilleristä vuodelta 1997. Yhdysvalloissa innostuttiin filmistä ja ryhdyttiin työstämään omaa versiota sen pohjalta. Alun perin Uhrilampaiden (The Silence of the Lambs - 1991) ohjaaja Jonathan Demmen oli tarkoitus tehdä leffa, mutta tuottaja Steven Soderberghin nähtyä Christopher Nolanin ohjaaman Mementon (2000), Soderbergh otti yhteyttä Nolaniin ja pyysi häntä tekemään elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2001 ja lopulta Insomnia sai maailmanensi-iltansa 3. toukokuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys lippuluukuilla ja kriitikot kehuivat sitä. Itse näin Insomnian varmaan kymmenisen vuotta sitten, innostuttuani suuresti Nolanin muista filmeistä. Silloin en pahemmin piitannut leffasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin Insomnian täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pienessä alaskalaiskaupungissa 17-vuotias Kay Connell löydetään murhattuna. Losangelesilaisetsivät Will Dormer ja Hap Eckhart lähetetään auttamaan paikallista poliisia tutkimaan tapausta.

Al Pacino näyttelee etsivä Will Dormeria, joka lähetetään yhdessä parinsa Hapin (Martin Donovan) kanssa Los Angelesista Alaskaan, pieneen Nightmuten kalastajakaupunkiin tutkimaan teini-ikäisen Kay-tytön (Crystal Lowe) murhaa. Pacino välittää hienosti hahmonsa tunteita, kun Will löytää yhtäkkiä itsensä pienestä kyläpahasesta suurkaupungin vilinän sijaan - ja mikä pahinta, kyseessä on vielä aika Alaskassa, jolloin aurinko ei laske ollenkaan. Tämä pistää Willin pään pyörälle, eikä hän saa unta, kun päiväsaika tuntuu jatkuvan ikuisuuksiin. Tästä elokuvan nimi Insomnia, "unettomuus". On mielenkiintoista seurata, kun Will tutkii tapausta, varsinkin kun unettomat yöt alkavat tosissaan vaikuttamaan hänen työkykyynsä. Kun hahmon pinna alkaa olla tiukilla, Pacino pääsee loistamaan parhaiten.

     Elokuvassa nähdään myös Hilary Swank, Nicky Katt, Paul Dooley ja Larry Holden paikallisina poliiseina, jotka katsovat losangelesilaiskyttiä nenänvarttaan pitkin, Maura Tierney hotellinomistajana, Jonathan Jackson murhatun Kayn poikaystävänä, Katharine Isabelle Kayn parhaana kaverina, sekä edesmennyt Robin Williams kirjailijana. Näyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä. Swank vakuuttaa poliisina, joka yrittää näyttää kykynsä suurkaupungin etsivien edessä, kun taas komediarooleistaan tunnettu Williams on yllättävänkin mainio hiljaisemmassa ja vakavammassa roolissa.

En toisaalta ihmettele, ettei Insomnia iskenyt minuun, kun näin sen ensi kertaa. Kun elokuvaa vertaa ohjaaja Christopher Nolanin muihin töihin, kuten esimerkiksi hänen Batman-trilogiaansa (2005-2012), taikurileffa The Prestigeen (2006), uniseikkailu Inceptioniin (2010), scifiteos Interstellariin (2014) tai jopa hänen tätä edeltävään rikoselokuvaansa Memento, Insomnia tuntuu jotenkin yksinkertaiselta ja helpolta kaikessa suoraviivaisuudessaan. Se ei tarjoa samaa monimutkikasta, ajalla leikittelevää tarinankerrontaa, eikä se tunnu siltä kuin Nolan olisi yhtä täysillä siinä mukana kuin muissa elokuvissaan. Yhä uudelleenkatselun jälkeen koen, että Insomnia on heikoin elokuva, jonka olen Nolanilta nähnyt (esikoisteos Following, 1998, näkemättä). Silti en enää koe, että Insomnia olisi millään tavalla heikko elokuva. Nolanin laajaan mestariteosten kattaukseen verrattuna se on hieman heppoisempi ja unohdettavampi raina, mutta omillaan se on oikein pätevä trilleri.

Elokuvalta ei kannata odottaa mitään erityisen nokkelaa murhamysteeriä, jossa katsoja yrittäisi loppuun asti arvailla, kuka on nuoren tytön kuoleman takana. Tekijä paljastetaan nopeasti, mikä olikin ensimmäisellä katselulla mielestäni yksi elokuvan heikkouksista. Tällä kertaa taas koin, että leffa ei tarvitse mitään mysteeriä. Pointtina onkin etsivä Dormerin ja murhaajan välille muodostuva erikoinen yhteys, joka syvetessään häivyttää leffasta kaiken mustavalkoisuuden. Mitä enemmän kummastakin selviää, sitä vähemmän katsoja näkee toisen osapuolen puhtaana hyviksenä ja toisen puhtaana pahiksena. Tämä yhteys, näyttelijöiden taidokas työ, päähenkilön sisäiset päänvaivat esimerkiksi jatkuvaan auringonpaisteeseen liittyen ja useat tiivistunnelmaisesti rakennetut kohtaukset toimivat elokuvan voimavaroina.

Nolan onnistuu pitämään katsojan mielenkiinnon yllä kertomuksen alusta loppuun ilman sen kummempaa mysteeriä murhaajan henkilöllisyydestä. Hän rakentaa jännittävää henkeä ja tekee parasta työtä sillä, mitä Hillary Seitzin käsikirjoitus tarjoaa. Seitzin teksti on mainio ja se uppoutuu hyvin päähenkilön pään sisälle, mutta todellinen Nolan-filmien nokkeluus jää uupumaan. Tekniseltä toteutukseltaan Insomnia on hyvin tehty. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja oivallisesti leikattu kasaan. Vajaan kahden tunnin kestossaan elokuva pystyy rauhassa keskittymään aiheeseensa, mutta on silti tarpeeksi napakka kokonaisuus. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat ja äänimaisema on hyvin luotu. David Julyanin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti ja tuovat tiettyä herkkyyttä jännitteen keskelle.

Yhteenveto: Insomnia on erittäin mainio ja koukuttava trilleri. Yllättäen sen jännite ei rakennu murhaajan henkilöllisyyden selvittämiseen, vaan etsivän ja murhaajan välille muodostuvaan yhteyteen. Vaikka paljastus tapahtuukin nopeasti, tutkimus pitää silti hyvin mukanaan leffan loppuun asti, tarjoten useita tiivistunnelmaisia kohtauksia edetessään. Seasta löytyy onnistunutta psykologista draamaa, liittyen päähenkilön uniongelmiin ja niiden vaikutuksiin tapausta tutkiessa, sekä mustavalkoisuuden katoamiseen, kun Will ja murhaaja alkavat käydä keskustelujaan. Al Pacino on nappivalinta päärooliin ja muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan pätevästi. Christopher Nolanin ohjaus on tasokasta, joskin hän ei pääse tässä toteuttamaan itseään samalla lailla kuin muissa filmeissään. Jos Insomniaa katsoo osana Nolanin filmografiaa, tuntuu se väkisinkin välityöltä, jolla nostaa omaa mainettaan, päästäkseen tekemään sitä, mitä oikeasti haluaa. Yksittäisenä rikosjännärinä muiden joukossa filmi kuitenkin toimii oikein passelisti ja suosittelen katsomaan elokuvan, jos se on vielä jäänyt näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Insomnia, 2002, Alcon Entertainment, Summit Entertainment, Witt/Thomas Productions, Section Eight, Insomnia Productions

Arvostelu: New Year's Eve (2011)

NEW YEAR'S EVE

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Hilary Swank, Katherine Heigl, Michelle Pfeiffer, Zac Efron, Jon Bon Jovi, Ashton Kutcher, Jessica Biel, Seth Meyers, Lea Michele, Halle Berry, Robert De Niro, Abigail Breslin, Sarah Jessica Parker, Ludacris, Sofia Vergara, Sarah Paulson, Til Schweiger, Carla Gugino, Russell Peters, Héctor Elizondo, Nat Wolff, John Lithgow, Matthew Broderick ja Ryan Seacrest
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: S

New Year's Eve on Garry Marshallin ohjaama ensemble-komedia. Marshall oli vuonna 2010 julkaissut samanlaisen elokuvan, Ystävänpäivän (Valentine's Day), missä kuvattiin erilaisia ystävänpäivän viettoja monien tunnettujen näyttelijöiden esittämänä. Marshall innostui filmin teosta niin paljon, että päätti heti tehdä toisen vastaavan, tällä kertaa uudenvuodenaattoon liittyvän romanttisen komedian. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta New Year's Eve sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 - kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, vaikkei ollut läheskään yhtä iso menestys kuin Ystävänpäivä. Kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn ja se oli ehdolla jopa viidestä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja näyttelijäkokoonpano), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Sen sijaan elokuva voitti Alliance of Women Film Journalistsin palkinnon "Naisnäyttelijät, joiden kannattaisi etsiä itselleen uusi agentti". Itse katsoin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, juurikin uudenvuodenaattona. En pitänyt leffasta, enkä siis ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin New Year's Even täyttävän kymmenen vuotta, päätin sen ja uudenvuodenaaton 2021 kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

31. joulukuuta 2011 New Yorkissa valmistaudutaan eri tavoin uudenvuoden suureen juhlaan Times Squarella.

Ystävänpäivän tavoin myös New Year's Eve seuraa juhlapäivänä useita eri hahmoja, joita monia esittävät tunnetut starat. Tai no, osa heistä oli tunnettuja lähinnä elokuvan ilmestymisen aikaan... Paluun Ystävänpäivästä tekevät Ashton Kutcher, joka näyttelee uudenvuodenaatto-denialisti Randya, joka haluaisi vain lojua kotonaan, kun raketit paukkuvat ja Jessica Biel, joka esittää raskaana olevaa Tessiä, joka miehensä Griffinin (koomikko Seth Meyers) kanssa yrittää voittaa sairaalan rahapotin synnyttämällä vuoden 2012 ensimmäisen vauvan. Samaa yrittävät myös Sarah Paulsonin ja Til Schweigerin näyttelemä Schwabin pariskunta. Hilary Swank näyttelee Times Squaren uudenvuoden juhlasta vastuussa olevaa Claire Morgania. Jon Bon Jovi esittää juhliin palkattua laulaja Jenseniä, Katherine Heigl tämän katkeraa ex-tyttöystävä Lauraa ja Sofia Vergara Jensenin suurta fania Avaa. Michelle Pfeiffer nähdään töihinsä kyllästyneenä Ingridinä ja Zac Efron tätä piristävänä lähetti Paulina. Josh Duhamel esittää New Yorkiin kiirehtivää Samia, kun taas Abigail Breslinin näyttelemä Hailey haluaa päästä juhlimaan kavereidensa kanssa, mitä hänen äitinsä (Sarah Jessica Parker) ei hyväksy. Robert De Niro esittää vakavasti sairasta herra Harrisia ja hänen sairaanhoitajinaan nähdään Halle Berry ja Cary Elwes. Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Ludacris poliisina, Matthew Broderick Clairen pomona, John Lithgow Ingridin pomona, sekä radiojuontaja Ryan Seacrest ja New Yorkin sen aikainen pormestari Michael Bloomberg omina itsenään. Näyttelijäkaarti on suuri, mutta vain muutama heistä tekee hyvää työtä. Swank on oivallinen juhlia järjestävänä Clairena, mutta esimerkiksi Jon Bon Jovi osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä vain laulajana.

New Year's Eve on periaatteessa sama elokuva kuin Ystävänpäivä - se vain tapahtuu eri juhlapäivänä. Pohja ja erilaiset juonikuviot ovat hyvin samanlaiset ja itse olin jo tylsistynyt, kun loputtomalta tuntuva hahmogalleria on vihdoin saatu esiteltyä kokonaan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Leffa on täysin tyhjänpäiväistä höttöä, venytettynä kahden tunnin kestoon. Jos sellaisesta tykkää, niin siitä vain katsomaan kaikin mokomin, mutta itse lähinnä pudistelin päätäni, että koko turhake on edes tehty. Ystävänpäivän tavoin New Year's Evekin yrittää huijata katsojaansa tunnettujen näyttelijöiden kautta, jotta valmiiksi saatu tuote (jep, tuote, eikä niinkään elokuva) tahkoaisi mahdollisimman paljon rahaa. Tämäkin elokuva yrittää toistaa ihastuttavan Rakkautta vain -komediafilmin (Love Actually - 2003) menestystä niin rahallisesti kuin arvostelujen puolelta, mutta kun tuloksena on pelkkää melodramaattista ja siirappista glitterkimallusta, on turha odottaa, että kyse olisi samanlaisesta modernista klassikosta genressään. Ystävänpäivä ja New Year's Eve taitavat palata ihmisten mieliin vain sillä, että ne esitetään kyseisinä juhlapäivinä televisiosta joka vuonna.

Ja niistä tuotteista puheenollen... tämä tuote vaatii aikamoisen määrän tuotesijoittelua, jotta se on saatu valmiiksi. Erilaiset brändit (isoimpana Nivea) nostetaan hävyttömästi esille ja yhtiöiden logoja pysähdytään kuvaamaan oikein kunnolla. Kenties kaikkein hävyttömintä mainostusta on lopputekstien aikana nähtävässä, selvästi etukäteen suunnitellussa "mokaotoksessa", kun Carla Guginon esittämä lääkäri mukamas kaivaa synnyttävän Jessica Bielin hahmon sisältä Ystävänpäivän DVD:nä ja Blu-rayna. Yyh. Suomalaiset saattavat kokea jotain riemua siitä, että John Lithgow'n hahmo pelaa kotimaista Angry Birdsiä. Tosin silloinkin koin samanlaisen "ai niin, tuokin oli joskus joku juttu" -tunteen kuin monien näyttelijöidenkin kohdalla.

Elokuvan kiusallinen komedia ei ole hauskaa ja romantiikka on lähinnä paksua ällösiirappia. Tekopirteä tosikiva tunnelma alkaa nopeasti ärsyttämään, eikä alun ja lopun muka-viisaille elämänopeille uuden vuoden mahdollisuuksista voi olla pyörittelemättä silmiä. Vaikka aika käykin pitkäksi toinen toistaan tylsempien juonikuvioiden aikana, täytyy kyllä myöntää, että kahden tunnin kesto on ihan perusteltu. Elokuva on ahdettu täyteen tarinoita ja jotta kaikki saavat tarpeeksi ruutuaikaa, on ylimääräisiä minuutteja pakko olla useampikin. Loppupäässä eri juonikuviot ja hahmot yritetään tietty yhdistellä toisiinsa. Ystävänpäivässä hyödynnettiin samaa kikkaa ja sen nähnyt katsoja voikin arvailla pitkin New Year's Eveä, ketkä kaikki ovat jotain yllätyssukulaisia tai romanttisia kumppaneita toisilleen.

Niin ohjaaja Garry Marshall kuin käsikirjoittaja Katherine Fugatekaan ei ole kehittynyt Ystävänpäivän jälkeen, vaan he tarjoavat samaa pöljää ja pitkäveteistä hömppää vielä laiskemmassa paketissa. Fugatelle tuntuu koituvan isojakin vaikeuksia keksiä suurelle hahmomäärälle tekemistä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia kuvauksesta lavasteisiin, mutta samalla filmin visuaalisuutta vaivaa tietty elokuvamaisuuden puute. New Year's Eve näyttää enemmänkin parin tunnin televisiosarjajaksolta. Äänimaailma koostuu lähinnä jatkuvista energisistä radiojumputuksista, joilla yritetään herättää mielikuva ilahduttavasta elokuvasta.

Yhteenveto: New Year's Eve on kiusallisen kehno ja pitkäveteinen romanttinen komedia. Enemmän tuotteelta kuin elokuvalta tuntuva raina on täynnä toinen toistaan tylsempiä juonikuvioita, jotka kulkevat puuduttavasti päällekkäin, kunnes lopulta yrittävät väkisin yhdistyä toisiinsa. Näyttelijäkaarti on täynnä tunnettuja nimiä (siis joskus tunnettuja, milloin olette viimeksi nähneet Ashton Kutcheria uutuuselokuvassa?), mutta oikeastaan kukaan ei vakuuta. Ohjaaja Garry Marshallin rakentama tunnelma on vielä paksumpaa ällösiirappia ja melodraamaa kuin Ystävänpäivässä. Katherine Fugetan käsikirjoitus on kömpelö, täynnä yksiulotteisia hahmoja ja kökköä huumoria. Tekninenkään toteutus ei pahemmin vakuuta, vaan lopputulos näyttää enemmän televisiosarjalta kuin elokuvalta. Kaiken kaikkiaan New Year's Eve on huono tekele, jota voi suositella oikeastaan vain, jos tekijöiden edellinen yhteistyöprojekti Ystävänpäivä upposi isosti. Vaikka tarinaltaan leffa sopiikin täydellisesti tähän päivään, suosittelen käyttämään uudenvuodenaattonne johonkin muuhun. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
New Year's Eve, 2011, New Line Cinema, Rice Films, Karz Entertainment, New York Streets Film Projects

Arvostelu: Logan Lucky (2017)

LOGAN LUCKY (2017)

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Channing Tatum, Adam Driver, Daniel Craig, Farrah Mackenzie, Riley Keough, Katie Holmes, Jack Quaid, Brian Gleeson, David Denman, Seth MacFarlane, Katherine Waterston, Sebastian Stan ja Hilary Swank
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Behind the Candelabran (2013) oli tarkoitus olla ohjaaja Steven Soderberghin viimeinen ohjaustyö leffojen parissa, mutta kun hän sai käsiinsä Logan Luckyn käsikirjoituksen, oli hänen pakko tehdä siitä elokuva. Filmin suunnittelu lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat kesän lopussa vuonna 2016. Ennen ilmestymistään elokuva herätti huomiota, kun ihmiset huomasivat, ettei sen käsikirjoittaja Rebecca Bluntista löytynyt mitään tietoja internetistä, jolloin monet alkoivat uskoa, että leffan onkin oikeasti kirjoittanut Soderbergh itse. Hänen tyyliinsä nimittäin kuuluu esimerkiksi kuvata ja leikata filminsä salanimillä. Ohjaaja on kuitenkin sanonut Bluntin olevan aito ihminen, mutta epäilykset eivät ole silti hävinneet. Jotkut myös spekuloivat Bluntin olevan oikeasti Soderberghin vaimo Jules Asner tai koomikko John Henson. Logan Lucky sai ensi-iltansa useissa maissa elokuussa 2017 ja monet kriitikot pitivät siitä todella paljon. Nyt se on ilmestymässä myös meille Suomeen. Vaikka en olekaan tutustunut Soderberghin tuotantoon, kiinnostuin leffasta silti heti, kun näin julisteen. Näyttelijälista herätti tietty huomioni, mutta mikä kaikkein eniten pisti silmääni, oli teksti: "introducing Daniel Craig". Mietin, miksi ihmeessä sellainen teksti oli laitettu julisteeseen ja halusin nähdä elokuvan, jos siinä vaikka selitettäisiin vitsi. Meninkin mielenkiinnolla katsomaan Logan Luckyn, etenkin kun olin lukenut positiivisia arvioita siitä. Harmi vain, ettei leffa koskaan selittänyt "esittelyssä Daniel Craig" -vitsiä, mutta onneksi kyseessä on silti mainio filmi.

Jimmy Logan saa potkut kilparadan työmaalta ontumisensa takia, minkä seurauksena hän päättää ryöstää radan rahaholvin. Avukseen hän tarvitsee yksikätisen veljensä Clyden, kauneusalalla toimivan siskonsa Mellien, murtovaras Joe Bangin ja tämän tohelot veljet.

Pääroolissa Jimmy Loganina nähdään Channing Tatum, joka vaikuttaa aluksi vetävän uransa parhaan roolisuorituksen, mutta jonka osuus tuntuu vähenevän ja pienesti laimentuvan, mitä pidemmälle tarina kulkee. Tatum on kuitenkin todella hyvä ja uskottava pääosassa, minkä lisäksi hän muistaa säilyttää ontumisen koko leffan läpi, mikä tuo oman kiinnostavan lisän hahmoon. Läpi leffan voi selvästi nähdä, mitä Jimmy tuntee, kun hänen työnsä viedään pois, minkä lisäksi hänen nuori tyttärensä muuttaa Jimmyn ex-vaimon kanssa monien kilometrien päähän, jolloin hänelle ei tunnu jäävän mitään. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan tunnu tarpeeksi isolta syyltä, jotta katsoja olisi täysillä mukana Jimmyn ryöstösuunnitelmassa, jolloin elokuvan alkupää tuntuu vielä pieneltä hakemiselta, kunnes leffa löytää katsojansa ja nappaa mukaansa.
     Jimmyn Clyde-veljeä esittää Star Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu Adam "Kylo Ren" Driver. Clydella on tosiaan vain yksi käsi tallella, sillä hän menetti toisen ollessaan sodassa Lähi-idässä ja puuttuvan tilalla on proteesi. Tätä ei leffan aikana pääse unohtamaan, sillä Clyde muistuttaa siitä tasaisin väliajoin. Hahmo on kiinnostava, sillä hän on aika vaisu ja aina kun hän puhuu, katsojana miettii, mikäköhän häntä vaivaa. Driver onnistuu roolissaan oivallisesti ja osoittaa jälleen, miksi häntä voisi nähdä useamminkin elokuvissa.
     Mellie Loganina nähdään Riley Keough. Mellie jää selvästi veljiensä varjoon, eikä hänelle ole suotu yhtä paljon ruutuaikaa. Se ei kuitenkaan harmita, sillä hänestä ei ole tehty kovin kiinnostavaa hahmoa. Mellie toimii tosiaan kauneusalalla, minkä lisäksi hänet nähdään antamassa neuvoja veljilleen, mutta siihen rooli oikeastaan jääkin. Keough onnistuu toimivasti osassaan, mutta hänen työnsä ei jää mieleen.
     Jimmyn Sadie-tytärtä näyttelee Farrah Mackenzie, joka on oiva valinta osaan. Mackenzielta ei löydy heikkoja hetkiä, vaan hän on hyvä alusta loppuun. Jimmyn ex-vaimoa Bobbie Jota esittää Katie Holmes, jonka rooli on kirjoitettu onnistuneesti. Bobbie Jota pitää hyvin nopeasti ärsyttävänä, koska hän ei tunnu ymmärtävän yhtään isän ja tyttären välistä suhdetta, minkä lisäksi hän tuputtaa tyttärensä päähän inhottavia kauneusihanteita, mikä saa katsojat säälimään Sadieta. Holmeskin on hyvä, mutta katsojana ei silti voi pitää hänestä hahmon takia.
     Murtovaras Joe Bangia näyttelee nykyinen agentti James Bondin esittäjä Daniel Craig, joka on aivan mahtava. Elokuvan aikana huomaa useita kertoja, että Craigilla on ollut hauskaa roolia esittäessään, mikä välittyy hienosti myös yleisöön. Joena hän pääsee ilmeilemään ja eleilemään paljon voimakkaammin kuin 007:n roolissa, vaikka hän onkin myös siinä roolissa loistava. Joe varastaa huolettoman persoonansa ja Craigin karisman avulla show'n aina, kun hän on ruudulla, jolloin Tatumin ja Driverin mainiot roolisuoritukset eivät enää oikein tunnu miltään. Joen hölmöjä veljiä, Samia ja Fishiä esittävät Brian Gleeson ja Jack Quaid, jotka ovat todella hauskoja rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Family Guy -sarjan (1999-) luoja ja tähti Seth MacFarlane ylimielisenä bisnesmiehenä; David Denman Bobbie Jon uutena poikaystävänä; viime vuonna Fantastic Beasts and Where to Find Themin (2016) kautta kuuluisuuteen noussut Katherine Waterston tarpeettomana Sylvia-lääkärinä; Marvel Cinematic Universen (2008-) leffoista tuttu Sebastian "Winter Soldier" Stan kilpa-ajaja Dayton Whitena; sekä kahdesti Oscar-palkittu Hilary Swank FBI-agentti Sarah Graysonina, joka on niin pieni rooli, että Swankin taidot menevät täysin hukkaan. Minua jäi ihan oikeasti harmittamaan Swankin puolesta, sillä hänen osuutensa oli todella mitäänsanomaton.

Aiemmin mainitsemani hakemisen jälkeen Logan Lucky saa napattua katsojan mukaansa yllättävän helpoilla ja yksinkertaisilla keinoilla. Leffaan on saatu mukaan todella oivallista henkeä, jonka ansiosta katsojan mielenkiinto pysyy lähes kaiken aikaa tarinassa. Ryöstön motiivit tuntuvat tosiaan oudon laimeilta ja alussa jää kaipaamaan jonkinlaisia lisäsyitä teolle, mutta homma vaikuttaa kuitenkin niin lupaavalta, että on pakko nähdä, miten ryöstö toteutuu. Välillä puhutaan jonkinlaisesta Logan-suvun kirouksesta, jonka takia sisarukset olisivat todella epäonnisia, mikä herättää tietysti ajatuksia siitä, että jokin tulee menemään päin mäntyä jossain kohtaa elokuvaa. Leffan aikana huomaa useita kertoja, että filmillä on sama tekijä kuin Ocean's Elevenillä (2001), sillä esimerkiksi suunnitteluosuudessa on paljon samaa henkeä. Loppupäässä on varsinkin todella selkeää, kuka leffat on ohjannut, mutta se ei kuitenkaan haittaa, sillä tyyli toimii. Katsojaa lähinnä naurattavat puheet "Ocean's 7-Eleven" -ryöstöstä.

Nauraa saa muutenkin useita kertoja. Logan Lucky on nimittäin todella hauska elokuva, jonka aikana saa hekotella ihan ääneenkin. Vitsejä on monenlaisia, mutta ne eivät silti ole perinteistä USA-leffojen hölmöilyä, vaan niissä on ihan ajatustakin, vaikka monet hassutteluista ovatkin todella simppeleitä. Tähän vielä päälle mainiosti rakennettu jännite ryöstön onnistumisesta, niin kyseessä voisi olla todella hyvä elokuva. Valitettavasti Logan Lucky on ihan liian pitkä filmi, eikä kyse ole vain siitä, että muutamaa kohtaa voisi vähän tiivistää, vaan kestoa on jopa parikymmentä minuuttia liikaa, jolloin naurujen välissä ehtii haukotellakin ja vilkaista kelloa. Mukaan on tungettu täysin tarpeettomia asioita, kuten Katherine Waterstonin hahmo Sylvia, jonka voisi ottaa kokonaan pois, eikä tarina muuttuisi lainkaan. Leffasta tulisi jopa parempi, sillä siten se voisi keskittyä paremmin olennaiseen. Heikointa kuitenkin koko teoksessa on sen loppu. Viimeinen vartti olisi pitänyt kirjoittaa kokonaan uusiksi, sillä tällaisena se vain kiertää ympyrää ja latistaa hyvän tunteen, jonka leffa on muuten onnistunut tarjoamaan. Huono lopetus on todella harmillinen asia, sillä kun poistuu leffateatterista, lopetus on tietty tuoreimpana muistissa ja se voi helposti laimentaa kokonaisuutta. Ja niinhän se tekeekin, minkä takia elokuva menettää pisteen ja tuottaa pienen pettymyksen.

Steven Soderbergh tietää tavallaan todella hyvin, mitä tekee, mutta samalla tuntuu vahvasti siltä, että jonkun toisen olisi pitänyt hoitaa jotkut hänen hommistaan. Tunnelman luomisen hän osaa hyvin ja hän taitaa huumorin hienosti. Soderbergh on kuvannut tämänkin leffan salanimellä Peter Andrews ja leikannut sen Mary Ann Bernard -nimen alla. Kuvaajana Soderbergh on kyllä hyvä, minkä lisäksi hän on onnistunut useiden kohtien leikkauksessakin. Kuitenkin kun hänellä on ollut liikaa vaikutusvaltaa, ei ole kukaan tainnut sanoa, että filmi kaipaisi todella voimakasta tiivistämistä. Leikkaamisen olisi pitänyt siis hoitaa joku muu. Ohjaajahan joka tapauksessa seuraisi leikkaamista vierestä. Muuten tekninen toteutus on taidokkaasti tehty. Säveltäjä David Holmesin musiikit eivät tosin jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Logan Lucky on hyvä, mutta ihan liian pitkä elokuva. Kokonaisuutta voisi helposti tiivistää parillakymmenellä minuutilla, jolloin teos tuntuisi tiiviimmältä. Esimerkiksi Katherine Waterstonin hahmon voisi ottaa pois kokonaan. Loppu olisi pitänyt kirjoittaa kokonaan uudestaan, sillä tällaisena se on vain laimea ja alkupäässä motiivit ryöstölle olisi voinut miettiä paremmin, sillä näin ne eivät täysin vakuuta. Leffa on kuitenkin kiehtova ja se onnistuu pitämään katsojaa mukanaan taidokkaasti. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä - etenkin show'n varastava Daniel Craig - ja filmiin on saatu oivallista jännitettä ja todella mainiota huumoria. Ohjaaja/kuvaaja/leikkaaja (ja kenties käsikirjoittaja) Steven Soderbergh tavallaan tietää, mitä tekee, mutta hänellä on ollut liikaa vaikutusvaltaa, jolloin ei ole ollut ketään sanomassa, ettei kokonaisuus täysin toimi toivotulla tavalla. Kelpo leffa Logan Lucky kuitenkin on, vaikka jälkikäteen jää harmittamaan, ettei se saavuta täyttä potentiaaliaan. Suosittelen vilkaisemaan sen, jos pidätte Ocean's Elevenistä, sillä mukana on paikoitellen samaa henkeä. Muutenkin jos huumoripitoiset ryöstöfilmit ovat lähellä sydäntänne, käykää vilkaisemassa Logan Lucky.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Logan Lucky, 2017, Trans-Radial Pictures, Free Association