Arvostelu: A Working Man (2025)

A WORKING MAN

Ohjaus: David Ayer

Pääosissa: Jason Statham, Arianna Rivas, Eve Mauro, Emmett J. Scanlan, Jason Flemyng, Michael Peña, Noemi Gonzalez, Isla Gie, Maximilian Osinski, Max Kroes ja David Harbour

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

A Working Man perustuu Chuck Dixonin kirjaan Levon's Trade vuodelta 2014. Sylvester Stallone kiinnostui Dixonin kirjasta ja halusi alun perin muovata sen televisiosarjan muotoon. Kuitenkin vuosien varrella projekti kääntyi elokuvaksi, johon Amazon MGM Studios tarttui. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt A Working Man on saapunut elokuvateattereihin. Itse en juuri riemastunut, kun kuulin taas uuden Jason Statham -toimintarainan olevan tekeillä, eikä leffan useaan kertaan nähty juonikuvaus juuri muuttanut mielipidettäni. Kävin silti katsomassa A Working Manin heti sen ensi-iltapäivänä.

Armeijan erikoisjoukkoihin kuulunut Levon Cade yrittää elää tavallista elämää raksaduunarina. Kun hänen pomonsa tytär siepataan, Levonin täytyy hyödyntää vanhoja taitojaan pelastaakseen tämän.

Jason Statham nähdään miehelle varsin tyypillisessä roolissa äijänä, joka on aiemmin ollut jonkin sortin sotilas tai tappaja, mutta lopettanut nämä hommat hiljaisemman elämän perässä. Vanhoille kyvyille tulee kuitenkin käyttöä, kun jollekulle hänen lähipiiristään käy huonosti. Tässä tapauksessa Statham näyttelee Levon Cadea, entistä Royal Marinesin commandoa, joka on töissä rakennushommissa ja joka lähtee pelastamaan pomonsa (Michael Peña) siepattua tytärtä Jennyä (Arianna Rivas). Vaikka voisi luulla, että nämä roolit alkaisivat jo kyllästyttää Stathamia, hän hoitaa hommansa tutulla äijäkarismallaan, vakuuttaen heti siitä, että Levon voi ryhtyä yhden miehen sotaan Jennyn siepannutta tahoa vastaan. Rivas on mainio siepattuna Jennynä, joka ei jää vain avuttomaksi uhriksi, vaan joka yrittää itsekin taistella vastaan. Sen sijaan yleensä vitsiniekkarooleista tuttu Peña on täysin pihalla pikkuosassaan tyttärensä perään itkeskelevänä ja Levonin apua rukoilevana isänä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Isla Gie Levonin tyttärenä Merrynä, David Harbour Levonin entisenä armeijakaverina Gunnynä, Eve Mauro ja Emmett J. Scanlan Jennyn siepanneina Artemiksena ja Viperinä, Jason Flemyng venäläisenä rikollispomo Wolona ja Maximilian Osinski tämän poikana Diminä, sekä Chidi Ajufo huumekauppaa pyörittävän moottoripyöräjengin johtajana Dutchina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa vaihtelevasti. Etenkin pahisten näyttelijät jättävät enemmän tai vähemmän kylmäksi, heidän ollessa niin karikatyyrimäisen yliampuvia roistoja, ettei heitä pysty ottamaan tosissaan.

A Working Man on lähes juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Jos siis Jason Stathamin tähdittämät toimintaelokuvat ovat juttusi, eiköhän tämäkin leffa toimi mainiosti. Jos taas olet jo kyllästynyt Stathamin itseään kierrättäviin elokuviin, A Working Man tuskin voittaa sinua puolelleen. Omasta mielestäni elokuva jäi aika heikoksi tapaukseksi, josta löytyisi kyllä potentiaalia ihan viihdyttävään ja jännittävään toimintamättöön. Tällaisenaan kyseessä on kuitenkin oudon laahaava elokuva, joka kaipaisi monessa kohtaa potkua persauksille. Vajaan kahden tunnin kesto on aivan liikaa ja leffasta saisi helposti typistettyä vaikka kymmenen minuuttia pois ja saada aikaiseksi mukaansatempaavamman paketin.

Elokuvan toimintakohtaukset ovat ihan viihdyttäviä, joskin minua harmitti, ettei rakennustyömaaympäristöä hyödynnetty lähes ollenkaan. Toimintakohtauksissa on myös harmillisen selvää, että kenestäkään ei ole Levonille vastusta ja niinpä elokuvasta uupuu jännite kokonaan. Tunnelman puolesta leffa jättää muutenkin toivomisen varaa. Ohjaaja David Ayer ei oikein näytä tietävän, haluaako hän tehdä elokuvaa vakavissaan vai hieman kieli poskessa - sama vika, mikä vaivasi myös Ayerin ja Stathamin viimevuotista yhteistyötä, The Beekeeperiä (2024). Ylivakavuus johtaa kuitenkin useisiin tahattoman koomisiin hetkiin, joista iso osa syntyy täysin naurettavasta venäläisten rikollisten suurkoplasta. Osa heistä ovat aavistuksen uskottavampia gangstereita, toiset taas niin övereitä jo pelkästään ulkonäköjensä puolesta, että heistä tuli mieleeni vampyyrit. Jos A Working Man kertoisikin Jason Stathamin ja vampyyrien välisestä taistelusta, olisi kyseessä hyvin todennäköisesti viihdyttävämpi elokuva.

Ohjaaja Ayerin lisäksi elokuvaa on ollut käsikirjoittamassa myös Stathamin kanssa The Expendables -rainoja (2010-2023) tehnyt Sylvester Stallone, joka kaavaili kirjasta alun perin televisiosarja-adaptaatiota. Ayerin ja Stallonen teksti on varsin kömpelö takkuilevaa tarinankerrontaa ja tönkköä dialogia myöten. A Working Man jättää hampaankoloon myös teknisen osastonsa puolesta. Kameratyöskentely on aika hutiloitua, kuva on toisinaan epätarkka ja turpaanvedoissa on välillä vaikea saada selvää, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Tähän vaikuttaa myös leikkaus. Lavasteet ovat oivat, mutta puvustus saa kerta toisensa perään kohottelemaan kulmiaan. Tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma rymistelee mukavasti, joskin Jared Michael Fryn säveltämät musiikit lisäävät ylidramaattisuudessaan sitä tahatonta komiikkaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Working Man, 2025, Black Bear, Block Films, Balboa Productions, CAT5, Cedar Park Entertainment, Punch Palace Productions

Arvostelu: Million Dollar Baby (2004)

MILLION DOLLAR BABY

Ohjaus: Clint Eastwood

Pääosissa: Clint Eastwood, Hilary Swank, Morgan Freeman, Jay Baruchel, Mike Colter, Brian F. O'Byrne, Anthony Mackie, Lucia Rijker, Margo Martindale, Michael Peña, Riki Lindhome, Marcus Chait ja Benito Martinez

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Million Dollar Baby perustuu nyrkkeilyvalmentaja F.X. Toolen, eli Jerry Boydin tarinoihin, jotka hän julkaisi vuonna 2000 kokoelmassaan Rope Burns: Stories from the Corner. Paul Haggis kynäili tarinaa nyrkkeilijästä jo 1990-luvulla, mutta häneltä kesti useampi vuosi, ennen kuin hän sai kaupattua käsikirjoituksensa. Clint Eastwood hyppäsi projektiin niin näyttelijäksi kuin ohjaajaksi, mutta silti kesti muutama vuosi lisää, ennen kuin Warner Bros. Pictures ja Lakeshore Entertainment tekivät diilin, jossa he yhdistäisivät taloudelliset voimansa rahoittaakseen elokuvan. Päärooliin palkattiin Hilary Swank, joka treenasi hullun lailla rooliaan varten ja sai jopa stafylokokki-infektion harjoitustensa aikana. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Million Dollar Baby sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 5. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka sai muun muassa seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, sovitettu käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan ja miessivuosan palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan naispääosan ja ohjauksen palkinnot, minkä lisäksi se sai jopa Grammy-ehdokkuuden parhaasta elokuvamusiikista. Itse katsoin elokuvan ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin Million Dollar Babyn täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Maggie Fitzgerald haaveilee urasta nyrkkeilijänä ja saa lopulta taivuteltua iäkkään ja äksyn Frankie Dunnin valmentamaan häntä. Aluksi Maggieta ylenkatsova Frankie saa pian huomata naisen lahjat kehässä.

Hilary Swank yritti jo 1990-luvulla onneaan urheiluelokuvien parissa, tähdittäessään huonon vastaanoton niin lippuluukuilla kuin kriitikoiden arvosteluissa saanutta Karate Kid saa seuraajan -leffaa (The Next Karate Kid - 1994). Kymmenen vuotta myöhemmin hän pääsi tähdittämään Million Dollar Babya ja tekikin uransa tähän mennessä parhaan ja muistettavimman roolityön, josta Swank voitti täysin ansaitusti lukuisia palkintoja. Swank näyttelee Mary Margaret Fitzgeraldia tai ihan vain Maggieta, joka haaveilee urasta nyrkkeilijänä. Aiempaa kokemusta hänellä ei ole, mutta sitäkin enemmän sisua, sinnikkyyttä, päättäväisyyttä ja halua todistaa kykynsä. Swank on erinomainen roolissaan, antautuessaan täysillä roolinsa vietäväksi.

     Vähintään yhtä merkittävässä osassa on myös lännenelokuvista tuttu Clint Eastwood, joka näyttelee nyrkkeilyvalmentaja Frankie Dunnia. Aluksi Frankie vain pudistelee päätään Maggielle, joka alkaa käydä hänen salillaan, mutta heltyy lopulta antamaan tälle vinkkejä, kun Maggie kerta toisensa perään pyytää tältä valmennusta. Eastwood on myös hyvässä vedossa, tarjotessaan tässä parhaan roolityönsä ainakin viimeiseen 30 vuoteen. Häneltä löytyy karismaa ja kurtistelevien kulmiensa takaa tuijotteleva Eastwood on jo muodostunut ikoniseksi näyksi. Hän tuo kuitenkin lämpimämpää ja herkempää puolta esille tarinan edetessä, syventäen hahmoaan hyvin.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Morgan Freeman entisenä nyrkkeilijänä Scrapsina, joka auttaa Frankieta, nykyään huomattavasti tunnetummat Jay Baruchel, Mike Colter, Anthony Mackie ja Michael Peña muina nyrkkeilijöinä Frankien salilla, Brian F. O'Byrne Frankien kirkon pappina, sekä Margo Martindale Maggien vaikeana äitinä ja Riki Lindhome ja Marcus Chait Maggien tympeinä sisaruksina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, erityisesti Freeman, joka istuu myös elokuvan kertojaääneksi täydellisesti. Baruchel taas on veikeä itsestään liikoja luulevana ja itseään Dangeriksi kutsuvana pyrkyrinuorena.

Ei ole mikään ihme, että Million Dollar Babya on kehuttu vuolaasti sen ilmestymisestä lähtien ja että elokuva nappasi eri gaaloissa useampia palkintoja. Kyseessä on hieno urheiludraama ja nyrkkeilyelokuvien parasta antia sitten genren suurimpien klassikkoedustajien Rockyn (1976) ja Kuin raivon härän (Raging Bull - 1980). Se on todella inspiroiva teos, minkä lisäksi se onnistuu välttelemään urheiluelokuvien kaavamaisuuden perisynnin. Harvoin urheiluelokuvat pääsevät yllättämään loppusuoransa ratkaisuissa niin paljon kuin Million Dollar Baby. Loppuratkaisu on elokuvan ilmestymisestä lähtien kerännyt ristiriitaisia mielipiteitä. Menemättä sen tarkemmin juonipaljastuksiin, sanon vain, että itse pidän filmistä ihan loppuun saakka, vaikka hahmojen teot muuttuvatkin moraalisesti kyseenalaisiksi.

Vielä Maggien nousua nyrkkeilijänä kiinnostavampaa seurattavaa ovat hahmojen väliset suhteet. Frankie ei aluksi näe naisessa mitään potentiaalia, mutta alkaa hiljalleen lämmetä tälle ja kaksikon välille muodostuu hiljalleen luja yhteys. Perheestään etääntynyt Maggie ja perheensä hylkäämä Frankie löytävät toisistaan uudet isä- ja tytärhahmot. Tämän lisäksi Maggien perhedraama on onnistuneesti työstetty, kun taas iäkkäiden ja kaiken nähneiden Frankien ja Scrapsin väliset keskustelut tuovat mukaan hyvää huumoria. Kun hahmot ovat näin vahvoja, katsoja uppoutuu täysin heidän kertomuksensa vietäväksi. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee nopeasti ja lopulta tunnepuolikin iskee lujaa.

Sen lisäksi, että Eastwood vakuuttaa kameran edessä, hän tekee saman myös kameran takana. Hänen ohjauksensa on taidokasta ja hän saa näyttelijät pistämään parastaan. Nyrkkeilyotteluista hän tekee tylyjä ja jännittäviä. Eastwood vastaa myös elokuvan musiikeista ja hänen herkät sävellyksensä toivat hänelle jopa Grammy-ehdokkuuden. Paul Haggisin käsikirjoitus on vahva hahmoja ja heidän välisiä dialogeja kuin myös tarinan kuljetusta myöten. Haggis hyödyntää kertojaääntä toimivasti, perustellenkin sen olemassaolon leffan loppupäässä. Million Dollar Baby on teknisiltä ansioiltaakin onnistunut. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja nyrkkeilymatseissa maskeeraajat pistävät parastaan. Ääniefektit tehostavat myös otteluita, nyrkkien iskujen pamahtaessa tuntuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Million Dollar Baby, 2004, Warner Bros., Lakeshore Entertainment, Malpaso Productions, Ruddy Productions, Epsilon Motion Pictures, StudioCanal

Arvostelu: American Hustle (2013)

AMERICAN HUSTLE

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Jeremy Renner, Louis C.K., Jack Huston, Michael Peña, Elisabeth Röhm, Danny Corbo, Sonny Corbo, Shea Whigham, Saïd Taghmaoui ja Robert De Niro

Genre: rikos, komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

American Hustle pohjautuu löyhästi FBI:n Abscam-operaatioon 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Eric Warren Singer työsti 2000-luvun alussa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "American Bullshit", joka nousi Hollywoodin "mustalla listalla" yhdeksi suosituimmista teksteistä, joista ei oltu tehty elokuvaa. Columbia Pictures nappasi elokuvan itselleen ja David O. Russell palkattiin ohjaajaksi. Russell muovasi Singerin tekstiä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013. Lopulta American Hustle sai maailmanensi-iltansa 3. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan naissivuosan, käsikirjoituksen ja maskeerauksen palkinnot. Itse katsoin American Hustlen, kun se saapui vuokrattavaksi, mutten pitänyt elokuvaa kovin kummoisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1978 huijaripari Irving Rosenfeld ja Sydney Prosser jäävät FBI-agentti Richie DiMason väijytykseen. Välttyäkseen vankilalta, Irving ja Sydney suostuvat auttamaan FBI:tä saamaan kiinni vielä pahempia huijareita, kuten korruptoituneen pormestarin ja mafiapomon.

Christian Bale näyttelee Irving Rosenfeldiä, huijauksia lapsesta asti tehnyttä miestä, joka saa houkuteltua Sydney Prosserin (parhaan naispääosan Golden Globen voittanut Amy Adams) bisneksiinsä mukaan. Irvingin ja Sydneyn tietää toimivan rikollisesti, mutta silti katsoja huomaa nopeasti kannustavansa heitä ja toivovansa heidän pääsevän pälkähästä. Iso syy tälle on näyttelijöiden työ. Bale on tuttuun tapaansa fantastinen roolissaan ja Adamskin tekee erittäin mainiota työtä. Bale istuu kuin valettu lipeväksi kovan luokan huijariksi, jolla on sana aina hallussa. Hän myös osoittaa jälleen muovautumiskykyään, lihottuaan hurjasti, juuri kasvatettuaan lihakset Batmanin rooliin Yön ritarin paluu -elokuvaa (The Dark Knight Rises - 2012) varten. Adams taas leikittelee oivallisesti brittiläisen ja amerikkalaisen korostuksen välillä, milloin ikinä hänen hahmonsa täytyy olla oma itsensä Sydney tai Sydneyn roolihahmo, lady Edith Greensly.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Lawrence Irvingin ärhäkkäänä vaimona Rosalynina, Danny ja Sonny Corbo Irvingin ja Rosalynina poikana Dannyna, Bradley Cooper huijarikaksikon nalkkiin saavana FBI-agentti Richie DiMasona, Louis C.K. tämän pomona Stoddardina ja Jeremy Renner newjerseyläisen Camden-kaupungin pormestarina Carmine Politona. Michael Peña esiintyy isossa huijausoperaatiossa Abu Dhabin varakkaana šeikkinä, kun taas Robert De Niro pistäytyy yhdessä kohtauksessa mafiapomo Victor Tellegiona. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa loistokkaasti. Palkintoja roolityöllään voittanut Lawrence tekee tulista työtä Irvingin manipuloivana ja läpikotaisin inhottavana vaimona, kun taas Cooper sopii täydellisesti turhankin kunnianhimoisen FBI-agentin osaan.

American Hustle iski minuun toisella katselulla huomattavasti lujempaa kuin noin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisellä kerralla. Viimeksi koin elokuvan hieman pitkäveteiseksi, mutta tällä kertaa jäin täysin tämän suorastaan herkullisen huijaustarinan vietäväksi. Näyttelijät tekevät tosiaan työnsä lahjakkaasti ja heidän vimmaisia suorituksiaan on suuri ilo seurata. Vielä parempaa on, kuinka mainioita heidän hahmonsa ovat ja kuinka nämä hahmot tekevät kaikki osansa isossa kokonaisuudessa. Aika lailla jokainen ajaa omaa asiaansa ja niinpä riskaabeli operaatio on jatkuvasti vaarassa epäonnistua, jonkun tökkiessä omia kapuloita rattaisiin. Richie myös alkaa muuttua jopa suuruudenhulluksi siitä, ketkä kaikki he voisivat huijata telkien taakse, mikä tekee hommista vähitellen suorastaan hengenvaarallisia. Jännittäviä kohtauksia on siis luvassa.

Tarinankerronta on erittäin sulavaa ja filmi hyppii toimivasti kertojasta toiseen, näyttäen tapahtumaketjua useammista näkökulmista. Elokuvalla on ovelasti pilke silmäkulmassaan liki kaiken aikaa, mikä myös pitää virnettä yllä katsojan kasvoilla. Hauskoja hetkiä löytyy useampia, oli kyse sitten nasevasta sanailusta tai muuten vain hilpeästä tilanteesta. Myös vakavampi draamapuoli luonnistuu ja erilaisten riitatilanteiden aikana näyttelijät pääsevät todella loistamaan. Parin tunnin ja vartin kesto kulkeekin yllättävän nopeasti, kun jää täysin huijauksen vietäväksi ja kaikki johtaa erittäin mainioon huipennukseen.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, jolla oli 2010-luvun alussa kova putki päällä, tehdessään yhteistyötä Balen, Lawrencen, Cooperin ja De Niron kanssa. Russellin kolme peräkkäistä leffaa, Taistelija (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustle olivat kaikki parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-ehdokkaita. Russellin ohjaus onkin taiturimaista ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä idean isän Eric Warren Singerin kanssa on toimivan nokkela. Elokuva on myös kuvattu taidokkaasti ja leikattu osuvasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja varsinkin Balen maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Danny Elfmanin säveltämät musiikit eivät nouse ollenkaan esille, sillä elokuva on niin täynnä jo olemassa olevia kappaleita, kuten Tom Jonesin Delilah, Wingsin Live and Let Die ja Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Road.

Yhteenveto: American Hustle on mahtava huijarikomedia, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin ja vartin kestonsa. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan vekkulimpia persoonia, joiden edesottamuksia jämähtää seuraamaan hymyssä suin. David O. Russellin ohjaus on tehty ilahduttavasti pilke silmäkulmassa ja leffa viihdyttää täysillä. Erilaiset huijausoperaatiot ovat napakasti rakennettuja ja vaikka katsojana tietää hahmojen usein toimivan väärin, heidän haluaa silti nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja välttävän vankilan. Ajoittain vakavammat draaman hetket ovat myös taitavasti toteutettuja ja finaali on odotuksen arvoinen. Kun elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä, sekä täynnä hyvää musiikkia, American Hustle on kokonaisuutena loistokas rikoskomedia, jota suosittelen erittäin lämpimästi genren ystäville, näiden näyttelijöiden faneille ja mehukkaista käsikirjoituksista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Hustle, 2013, Columbia Pictures, Annapurna Pictures, Atlas Entertainment, Fundamental Films

Arvostelu: Turbo (2013)

TURBO

Ohjaus: David Soren

Pääosissa: Ryan Reynolds, Paul Giamatti, Michael Peña, Samuel L. Jackson, Bill Hader, Luis Guzmán, Snoop Dogg, Maya Rudolph, Ben Schwartz, Mike Bell, Ken Jeong, Michelle Rodriguez ja Richard Jenkins

Genre: animaatio, komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Turbo on DreamWorksin animaatioelokuva. DreamWorks Animation piti työntekijöilleen 2000-luvun alussa kilpailun, jossa jokainen pystyi esittelemään studiolle oman tarinaideansa. David Soren kynäili kertomuksen hurjan nopeasta etanasta, joka osallistuisi kilpa-ajoihin ja sai studion kiinnostumaan hänen ideastaan. Muutaman vuoden odottelun jälkeen Soren pääsi tosissaan työstämään elokuvaa ja lopulta Turbo sai maailmanensi-iltansa 20. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä ihan veikeänä tapauksena. En ole katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen nyt täyttävän kymmenen vuotta. Juhlan kunniaksi päätin katsoa Turbon toistamiseen ja arvostella sen.

Itseään Turboksi kutsuva Theo on haaveillut koko ikänsä kilpailevansa Indianapolis 500 -tapahtumassa huippukuski Guy Gagnéa vastaan. Ongelma tosin on, että Theo on hidas etana. Erään yön onnettomuuden jälkeen Theo kuitenkin herää ylietanallisen nopeuden kera ja päättää vihdoin tehdä unelmastaan totta.

Ryan Reynolds kuullaan Theo-etanan, eli Turbon äänenä. Theolla on hurjia suunnitelmia vauhdikkaista kilpa-ajoista, joille muut pihan etanat, mukaan lukien Theon veli Chet (Paul Giamatti) pyörittelevät silmiään ja toivovat, että Theo käyttäytyisi kuin kaikki muutkin. Asetelmasta tulee hieman mieleen Rottatouille-animaation (Ratatouille - 2007) Remy-rotta, jolle muu lauma naureskeli tämän haaveista laittaa ruokaa. Theolle muodostuu tilaisuus todistaa kykynsä, kun hän vauhdikkaan tapahtumaketjun myötä huomaa olevansa yhtä nopea kuin kilpa-autot. Theo on mainio päähenkilö, jonka haluaa nähdä osoittavan epäilijänsä vääriksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat etanat Piiskuri (Samuel L. Jackson), Softis (Snoop Dogg), Bööna (Maya Rudolph), Luisu (Ben Schwartz) ja Vaalea varjo (Mike Bell), sekä ihmishahmot autokuski Guy Gagné (Bill Hader), tacorekkaa pyörittävät veljekset Tito (Michael Peña) ja Angelo (Luis Guzmán), sekä automekaanikko Paz (Michelle Rodriguez), omaa puotiaan pitävä Bobby (Richard Jenkins) ja kosmetologi Kim-Ly (Ken Jeong). Sivuhahmot ajavat oivallisesti asiansa ja läpi leffan on hauska huomata, ketä kaikkia isoja nimiä onkaan saatu mukaan. Titon ja Angelon välinen kiista isommista jutuista haaveilemisesta heijastuu mainiosti Theon ja Chetin väliseen konfliktiin.

Turbo pitää sisällään kyllä varsin vekkulimaisen lähtökohdan: mitä jos yhtenä maailman hitaimpana tunnettu eläin, etana, muuttuisi vauhtihirmuksi? Tällainen ääripäästä toiseen kulkeminen kykyjensä kanssa on hauska idea ja sen idean pohjalta on saatu oikein kelvollinen animaatioelokuva, jonka parissa koko perhe voi viihtyä. Lapsikatsojille Turbo tehoaa varmasti aikuisia paremmin, mutta kyllä varttuneempikin yleisö voi löytää lystiä leffasta. Mitään erityisiä aikuisia kosiskelevia syvällisyyksiä elokuvasta ei löydy, mutta onhan se ihan kaikille hyvä opetus, ettei kuuntele pessimistien torjuntaa, vaan tavoittelee unelmiaan täysillä. Eihän sitä ikinä tiedä, mihin haaveet voivat johtaa.

Puolentoista tunnin kesto pitää sujuvasti mukanaan, eikä aika käy pitkäksi, vaikka toinen puolikas filmistä on mielestäni hieman ensimmäistä heikompi. Ensimmäinen puolikas tarjoaa paljon hupia. Seassa on aika kierojakin vitsejä, esimerkiksi etanoiden joutuessa joka päivä hyvästelemään jonkun ystävistään, joka päätyy ahneen linnun kitaan. On hupaisaa myös seurata, kun Theo huomaa uudet voimansa ja ryhtyy kokeilemaan rajojaan. Loppuhuipennuksesta on saatu sopivan koukuttava. Lapsikatsojia jännittää takuulla, kuinka elokuva tullaan viemään päätökseen ja vaikka aikuinen voi helposti arvata lopputuloksen, voi silti huomata sydämen takovan hieman lujempaa. Ei Turbo mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta se toimii varsin passelina hömppäviihteenä.

Visuaalisesti kyseessä on pätevästi animoitu leffa. Animaatiojälki on kestänyt hyvin aikaa ja värikästä ja vauhdikasta elokuvaa on miellyttävää katsoa. Etanat ovat hassun näköisiä ja niiden silmiä hyödynnetään usein nokkelin tavoin kuin ihmiskäsiä. Taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia ja valaisukin on tyylikästä. Hyviä visuaalisuuksia tukee oiva äänimaailma Henry Jackmanin mainioiden musiikkien kera. David Sorenin ohjaus ja Darren Lemken ja Robert Siegelin kanssa työstetty käsikirjoitus toimivat. Soren on saanut kyllä erittäin lennokkaan idean ja on hyvä, että DreamWorks päätti tarttua siihen.

Yhteenveto: Turbo on mainio koko perheen animaatioelokuva, joka pitää sisällään mitä vekkuleimman premissin. Idea vauhdikkaasta etanasta kilpa-ajoissa on veikeä ja hassua tarinaa lähtee seuraamaan mielellään, kannustaen Theo-etanaa voittoon. Elokuva tarjoaa hauskoja vitsejä, sekä perheen pienimmille myös tehokasta jännitystä loppusuorallaan. Leffan toinen puolisko ei ole ihan yhtä hilpeä ja mukaansatempaava kuin ensimmäinen, mutta tarina viedään silti passelisti loppuun asti. Elokuvan hahmot ovat toimivia ja heidän näyttelijäkaartinsa varsin huima. Animaatiojälki on taitavaa ja yksityiskohtainen elokuva on miellyttävän värikäs. Suosittelenkin Turboa lämpimästi lapsille ja lapsenmielisille, joita pelkkä idea nopeasta etanasta huvittaa positiivisesti. Ei kyseessä mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se on passelin viihdyttävä ja sen teema unelmien tavoittelusta on samaistuttava.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Turbo, 2013, DreamWorks Animation

Arvostelu: Gangsterisota (Gangster Squad - 2013)

GANGSTERISOTA

GANGSTER SQUAD

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte, Anthony Mackie, Giovanni Ribisi, Robert Patrick, Michael Peña, Mireille Enos, Sullivan Stapleton, Troy Garity, Jack McGee, Holt McCallany, James Carpinello, John Aylward ja Frank Grillo

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Gangster Squad, eli suomalaisittain Gangsterisota pohjautuu löyhästi tositapahtumiin 1940-luvun lopulla rikollispomo Mickey Cohenia vastaan taistelleesta poliisiryhmästä. Will Beallin työstämä käsikirjoitus pysyi vuosia Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa, kunnes Lin Pictures ja Village Roadshow Pictures tarttuivat projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta kun Coloradossa tapahtui ammuskelu elokuvateatterissa Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ensi-illassa, mikä muistutti kohtausta Gangsterisodasta, tekijät päättivät kirjoittaa uuden kohtauksen sen tilalle ja ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Uusi kohtaus kuvattiin elokuussa 2012 ja lopulta Gangsterisota sai maailmanensi-iltansa 7. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni taloudellinen pettymys, joka sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan muistaakseni vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo elokuvana. Kun huomasin Gangsterisodan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1949 Los Angelesissa poliisipäällikkö Bill Parker pyytää sotaveteraani John O'Maraa johtamaan salaista joukkoa, jonka tehtävänä on tuhota hallitsevan gangsterin Mickey Cohenin rikosimperiumi.

Gangsterisota pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Pääroolissa toisessa maailmansodassa taistelleena veteraanina ja nyt poliisina työskentelevänä John O'Marana nähdään Josh Brolin. John saa poliisipäällikkö Bill Parkerilta (Nick Nolte) tehtävän kasata erityisjoukon taistelemaan rikollispomo Mickey Cohenia (Sean Penn) vastaan. Brolin istuu täydellisesti kivikasvoisen poliisin rooliin, jota ei kiinnosta toimia muiden korruptoituneiden poliisien tavoin ja mielistellä gangstereita. Vastapuolella Penn on nappivalinta kuuluisaksi gangsteriksi, joka on saanut lähes koko Los Angelesin omistukseensa. Hänen uhmaamisensa vaikuttaa muiden silmiin itsemurhavietiltä, mutta Cohen ei pelota Johnia. Myös Nolte tekee oivaa työtä lyhyessä roolissaan.

     John O'Maran kasaamaan Gangster Squad -tiimiin kuuluvat Ryan Goslingin näyttelemä Jerry, Anthony Mackien esittämä Harris, Giovanni Ribisin esittämä Keeler, Robert Patrickin näyttelemä Kennard ja Michael Peñan esittämä Ramirez. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mireille Enos Johnin Connie-vaimona ja Emma Stone Cohenille työskentelevänä Jerryn mielitiettynä Gracena. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Heidän hahmonsa jäävät kuitenkin paikoitellen aika yksiulotteisiksi.

Erittäin mainiot näyttelijät toimivatkin Gangsterisodan isoimpana voimavarana. Heidän ympärillään oleva elokuva ei nimittäin ole erityisen ihmeellinen. Kyseessä on oikein passeli raina, joka on kuin 2010-luvun kunnianosoitus vanhoille gangsteriklassikoille, jollaisia ei enää tehdä. Kummisedän (The Godfather - 1972) ilmestymisen jälkeen yleistyi tapa esittää rikolliset tarinoiden päähenkilöinä ja uppoutua heidän synkkään elämäänsä. Gangsterisota menee perinteisempää latua siinä, että poliisit ovat hyviksiä (lukuun ottamatta niitä lahjottuja) ja gangsterit pahiksia. Poliisien erikoisryhmän ja Cohenin joukkojen välinen konflikti on yksinkertainen, mutta toimiva.

Elokuva lähtee oikein mainiosti liikkeelle, viedessään katsojan tähän tummasävyiseen kuvaukseen 1940-luvun lopun Los Angelesista, jonka rikolliset ovat ottaneet tiukkaan otteeseensa. On kiinnostavaa nähdä, kuinka syvälle kaupungin juuriin Cohenin ote ulottuu ja on myös hienoa nähdä, kun John pistää lähestulkoon yksin gangstereille kampoihin. Jerryn osuutta on myös mielenkiintoista seurata. Kun ryhmä pistetään kasaan, seuraa oivallisia ammuskelukohtauksia ja turpaanvetoja, mutta tarinallisesti taso laskee. Käsikirjoitus ei pidä toimivuuttaan loppuun saakka ja toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetket eivät tehoa ja loppuhuipennuksesta puuttuu täysin voimakkuus. Viimeinen vartti tuntuu jopa hieman hätiköidyltä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa varsin epätasaisen filmografian omaava Ruben Fleischer, joka oli esimerkiksi tätä ennen tehnyt loistavan kauhukomedian Zombieland (2009) ja tämän jälkeen kehnon sarjakuvaleffan Venom (2018) ja keskinkertaisen videopelirainan Unchartedin (2022). Gangsterisodassa Fleischerin ohjaus toimii, joskin loppupäässä leffaa hänen ote alkaa lipsua. Tämä johtuu eniten Will Beallin tekstistä. Elokuva on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Hienojen lavasteiden ja asujen avulla 1949 on herätetty takaisin henkiin ruudulle, eli jos jotain, niin elokuvaa on visuaalisten puolien takia miellyttävää katsoa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Gangsterisota on kelpo rikoselokuva, joka jää kuitenkin jälkeen kovasta potentiaalistaan. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa alussa, mutta sen ote hellittää elokuvan edetessä. Toinen puolikas on ensimmäistä heikompi, eivätkä tunteikkaat hetket tehoa toivotulla tavalla, eikä uudelleen kuvatusta loppuhuipennuksesta löydy kunnon särmää. Elokuvan alkupää on kuitenkin erittäin lupaava. Gangster Squad -ryhmän kasaantumista on mukava katsoa ja hyvien ja pahojen välille rakennettua perinteikästä konfliktia kehitellään oivallisesti. Visuaalisesti filmi on tyylikäs ja 1940-luvun loppu on hienosti luotu lavastein ja asuin. Hyvä näyttelijäkaarti on elokuvan selvä voimavara. Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte ja kumppanit tekevät kaikki mainiota työtä, joskin heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi hieman keskeneräiseltä tuntuvan käsikirjoituksen takia. Gangsterisota on epätasainen, mutta plussan puolelle jäävä rakkauskirje vanhan ajan gangsterileffoille ja sitä voikin suositella ihan menevästi genren faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gangster Squad, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Lin Pictures, Langley Park Productions

Arvostelu: Moonfall (2022)

MOONFALL

Ohjaus: Roland Emmerich

Pääosissa: Patrick Wilson, Halle Berry, John Bradley, Charlie Plummer, Michael Peña, Kelly Yu, Eme Ikwuakor, Carolina Bartczak, Maxim Roy ja Donald Sutherland

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Moonfall on Roland Emmerichin uusi katastrofielokuva, joka pohjautuu löyhästi Christopher Knightin ja Alan Butlerin kirjaan Who Built the Moon? vuodelta 2005. Alun perin Emmerich ryhtyi työstämään elokuvaa Universal Picturesin kanssa, mutta yhteistyö päättyi nopeasti ja Emmerich alkoi etsiä yksityisiä rahoittajia filmilleen. Hän sai lopulta kasaan yli 130 miljoonan dollarin budjetin, tehden leffastaan yhden kaikkien aikojen kalleimmista indie-tuotannoista. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2020 ja nyt Moonfall saapuu Suomen elokuvateattereihin. Itse en juurikaan innostunut, kun kuulin Emmerichin työstävän jälleen uutta katastrofileffaa. Elokuvan trailerit eivät myöskään vakuuttaneet, mutta kävin silti katsomassa Moonfallin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun Kuu poistuu kiertoradaltaan ja lähtee syöksymään kohti Maata, astronautit Brian Harper ja Jocinda Flower yrittävät yhdessä salaliittoteoreetikko K.C. Housemanin kanssa keksiä keinon pelastaa ihmiskunnan lähestyvältä tuholta.

Patrick Wilson ja Halle Berry näyttelevät astronautteja Brian Harperia ja Jocinda Fowleria, jotka joutuvat keskelle ihmiskuntaa uhkaavaa tuhoa, samalla kun he yrittävät korjata vaikeat perhesuhteensa ja uransa. Harper sai potkut NASA:sta, minkä takia hänen vaimonsa (Carolina Bartczak) lähti uuden miehen (Michael Peña) matkaan ja pariskunnan poika Sonny (Charlie Plummer) on kasvanut aikamoiseksi ongelmalapseksi. Fowlerilla taas on vaikeuksia ex-miehensä (Eme Ikwuakor) kanssa, samalla kun hänen pitää ottaa vastuuta ihmiskunnan pelastusoperaatiosta. Wilson ja Berry ovat urallaan tehneet useita hyviä rooleja, mutta harmillisesti nämä eivät kuulu niihin. Kumpikin hoitaa hommansa tylsällä automaattivaihteella, näyttämättä oikein mitään innostusta projektia kohtaan.

     Sivunäyttelijöidenkään työssä ei ole pahemmin kehumista. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu John Bradley tekee kiusallisen huonoa työtä stereotyyppisenä salaliittoteoreetikko K.C. Housemanina, jonka pitäisi toimia filmin huumorihahmona. Karismaattinen Donald Sutherland käy pikaisesti kääntymässä parin minuutin kohtauksessa, onnistuen vain lisäämään mädän omenan filmografiaansa. Yleensä mainiosta Peñasta ei saada mitään irti.

Moonfall ei ole vain katastrofielokuva, se on elokuvallinen katastrofi, joka edetessään tappaa katsojan aivosoluja yhä vain tiheämpään tahtiin. Emmerich on tehnyt urallaan mainioita katastrofirainoja, kuten Independence Day - Maailmojen sodan (Independence Day - 1996) ja The Day After Tomorrow'n (2004) ja minun on pakko myöntää, että viihdyn ihan sujuvasti myös Godzillan (1998) ja 2012 (2009) parissa. Moonfall on kuitenkin sellainen pohjanoteeraus, että suorastaan hävettää. Tämän sekamelskan aikana ei riitä, että heittää aivot narikkaan - jopa silloin vähän päälle parituntisen tuhopornon katselu käy raskaaksi. Lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä ideaa vastaan, että Kuu irtautuisi kiertoradaltaan ja suuntaisi kohti Maata. Siinä on kelvollisen viihdepläjäyksen ainekset. Se ei kuitenkaan ole riittänyt Emmerichille, vaan hän on tunkenut elokuvansa täyteen yhä vain typerryttävämpiä ideoita, jotka huonontavat elokuvaa hetki hetkeltä.

Sen lisäksi, että kyseessä on ärsyttävän tyhmä elokuva, on Moonfall myös erittäin kömpelösti pistetty kasaan. Tarinankerronta hyppelee minkä ehtii ja jatkuvasti tuntuu siltä, että kohtauksia puuttuisi välistä. Kun ihmisille paljastuu, mitä on tapahtumassa, on seuraavassa kohtauksessa kaupunki jo tuhoutunut ryöstelyiden takia. Kaikki hoidetaan hätäisesti, mutkat oiotaan suoriksi ja hahmot yhtäkkiä vain tietävät asioita, koska ei ole aikaa selityksille. Hölmöt jutut kuitataan vain nopeasti repliikillä, että tuntemamme fysiikan lait eivät päde enää.

Iso ongelma elokuvassa on, ettei se saanut minua välittämään hahmoista. Toisen puoliskonsa aikana filmi seuraa hahmoja niin avaruudessa kuin Maassa. Maan kohtaukset ovat toki tärkeitä, sillä siellä on ihmisiä, joista päähenkilöt välittävät, minkä takia myös katsojan pitäisi jännittää, että onnistuvatko astronautit operaatiossaan, pelastaakseen rakkaansa. Minua ei kuitenkaan pätkääkään kiinnostanut, kuka selviää ja kuka kuolee. Maassa tapahtuvat kohtaukset myös venyttävät elokuvaa liian pitkäksi. Siinä, missä alkupäässä hypitään liikaa eteenpäin, loppupäässä junnataan liikaa paikoillaan. Maan hahmoille tapahtuvat takaiskut ovat toinen toistaan turhauttavampia. Jossain kohtaa huomasin jopa toivovani, että Kuu vain tuhoaisi kaiken. 

Roland Emmerichille on selvästi muodostunut ongelma, että hänen pitäisi jatkuvasti onnistua ylittämään itsensä. Hänen pitäisi jatkuvasti tarjota isompaa ja näyttävämpää tuhoa. Moonfall tuntuu kuitenkin ohjaajan laiskimmalta työltä tähän asti. Emmerich lainailee hävyttömästi paljon muilta (elokuvan alusta on vaikea olla saamatta mielleyhtymiä Gravityyn, 2013), tuomatta oikein mitään omaa ja kiinnostavaa enää peliin. Hänen, Harald Kloserin ja Spenser Cohenin työstämä käsikirjoitus on suorastaan surkea. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Mukana on hyvää kuvausta, oivallisia lavasteita ja hyvin rymisteleviä ääniefektejä, mutta leikkaus on tönkköä ja erikoistehosteiden taso vaihtelee villisti pitkin leffaa. Jotkut tuhokohtaukset näyttävät hienoilta, osa taas keskeneräisiltä.

Yhteenveto: Moonfall on katastrofaalinen tuhorymistely, joka hämmentää kerta toisensa perään typerillä ratkaisuillaan. Pohjaidea Maata kohti syöksyvästä Kuusta on vielä varsin veikeä ja siitä saisi leivottua kelpo viihdepläjäyksen. Simppeli idea ei kuitenkaan ole riittänyt Roland Emmerichille, joka on tunkenut elokuvansa täyteen toinen toistaan hölmömpiä ideoita, jotka tekevät elokuvasta alati surkeamman. Filmi on myös tarinankerronnaltaan kehno. Ensimmäinen puolisko hyppii liian kovalla vauhdilla eteenpäin, kun taas toinen puolisko junnaa paikoillaan ja keksii yhä vain tyhmempiä takaiskuja venyttääkseen finaalia. Näyttelijät eivät ole kummoisia tylsissä rooleissaan, eikä erikoistehosteissakaan ole kehumista. Paikoitellen leffa näyttää jopa viimeistelemättömältä. Jos haluaa jättää aivot kotiin ja käydä katsomassa isoa tehostemekastusta valkokankaalta, Moonfall voi juuri ja juuri viihdyttää silloin tällöin. Emmerichillä on ideanaan tehdä jopa kaksi jatko-osaa elokuvalle, mutta olen iloinen, että leffa on flopannut tuntuvasti teatterikierroksellaan, eikä jatkosta siksi kannata haaveilla. Voin vain kuvitella, kuinka idioottimaisia juttuja Emmerich olisi jatko-osiin tunkenut...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Moonfall, 2022, Lionsgate, Centropolis Entertainment, AGC Studios, H Brothers, Huayi Brothers Media, Street Entertainment, UK Moonfall

Arvostelu: Tom & Jerry (2021)

TOM & JERRY

Ohjaus: Tim Story

Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Michael Peña, Rob Delaney, Pallavi Sharda, Colin Jost, Ken Jeong, Jordan Bolger, Patsy Ferran, Daniel Adegboyega, Bobby Cannavale, Lil Rel Howery ja Tim Story

Genre: komedia, seikkailu, animaatio

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Tom & Jerry perustuu William Hannan ja Joseph Barberan vuonna 1940 luomiin piirroshahmoihin Tom-kissaan ja Jerry-hiireen, jotka ovat esiintyneet lukuisissa piirrossarjoissa, sarjakuvissa, peleissä ja elokuvissa vuosikymmenten varrella. Animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevää elokuvaa ryhdyttiin suunnittelemaan jo vuonna 2009, mutta vasta lähes kymmenen vuotta myöhemmin leffan teko lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo joulukuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Tom & Jerry on vihdoin saapunut myös Suomen elokuvateattereihin ja itse olin hyvin skeptinen filmin suhteen. Katsoin lapsena paljon Tom & Jerry -piirrossarjoja ja olen aina pitänyt tästä kissa-hiiri-jahdista. Innostuin, kun kuulin uuden leffan olevan tulossa, mutta huolestuin, kun sen kerrottiin yhdistelevän animaatiota oikeisiin näyttelijöihin. Traileri vain laski odotuksiani entisestään ja meninkin epäröivin mielin katsomaan Tom & Jerryä sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kayla Forester huijaa itselleen työpaikan Royal Gate -hotellista, jossa ollaan järjestämässä suuret somevaikuttajien häät. Kun hotellista löydetään hiiri nimeltä Jerry, Kayla saa tehtäväkseen hankkiutua hiirestä eroon, mihin Kayla tarvitsee avukseen kissan nimeltä Tom.

Chloë Grace Moretz näyttelee nuorta Kaylaa, joka saa huiputettua Royal Gate -hotellia antamaan hänelle työpaikan eri ihmisen ansiopapereilla. Vaikkei hahmo anna lapsikatsojille välttämättä kovin hyvää kuvaa siitä, kuinka pitäisi pyrkiä ansioitumaan elämässä, koin aluksi, että Kayla voisi olla kivan vekkulimainen tapaus, jonka huijauksia olisi viihdyttävää seurata. Mutta ei. Heti päästyään hotelliin töihin, Kayla muuttuu tylsäksi ja hieman ärsyttäväksi hahmoksi, jonka kohdalla alkaakin toivoa, että hänen huijauksensa huomattaisiin ja hän saisi potkut. Asiaa ei auta, ettei Moretz ole erityisen kaksinen roolissaan. Moretz on aiemmin osoittanut lahjojaan, mutta tällaiseen kohelluskomediaan hän ei sovi. Häneltä löytyy kyllä hyvätkin hetkensä, mutta hänelle koituu selvästi suuria vaikeuksia esiintyä luontevasti kohtauksissa, joissa hänen ainoat vastanäyttelijänsä ovat jälkikäteen animoidut eläimet.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat hotellin johtaja Dubros (Rob Delaney), tapahtumapäällikkö Terence (Michael Peña), ovimies Gavin (Daniel Adegboyega), vastaanottovirkailija Lola (Christina Chong), pikkolo Joy (Patsy Ferran), baarimikko Cameron (Jordan Bolger), kokki Jackie (Ken Jeong), sekä hotellille häitään viettämään saapuva supersuosittu somepariskunta Ben (Colin Jost) ja Preeta (Pallavi Sharda), joiden häät ovat hotellin isoin tapahtuma vuosikausiin. Olivatkohan siinä kaikki hahmot? Unohdinko nyt jonkun... Ai niin, aina silloin tällöin elokuvassa piipahtavat hiiri Jerry ja tätä jahtaava kissa Tom. 

On käsittämätöntä, että Tom & Jerry -nimisen elokuvan nimikkohahmot tuntuvat sivuhenkilöiltä omassa leffassaan. En tiedä, johtuuko se siitä, että tekijät eivät keksineet tarpeeksi tekemistä tälle eläinkaksikolle, vai pelkäsivätkö he lasten tylsistyvän, sillä kumpikaan ei sano sanaakaan leffassa, mutta jostain syystä filmi päättää keskittyä toinen toistaan tylsempiin ihmishahmoihin. Ihan oikeasti, kuka muka menee katsomaan Tom & Jerry -elokuvaa, jonka juoni liittyy joidenkin somevaikuttajien häihin ja nuoreen naiseen, joka huijaa itselleen työpaikan hotellilta? Sitä on nimittäin tiedossa vähän päälle puolentoista tunnin ajan. Tom ja Jerry käyvät pikaisesti hauskuuttamassa noin kymmenen minuutin välein, piristämään hieman tylsistymisen partaalle jatkuvasti päätyviä kaikenikäisiä katsojia. On vaikea kuvitella, että lapset tai edes vanhat Tom & Jerry -fanitkaan saisivat paljoa irti tästä kehnosta tekeleestä.

On selvää, että Tom & Jerryn suunnittelu alkoi noin kymmenen vuotta sitten, sillä siihen aikaan tuntui olevan trendinä tehdä elokuvia, joissa yhdistellään vanhoja ja ikonisia piirroshahmoja oikeiden näyttelijöiden kanssa. Oli esimerkiksi Karvinen (Garfield: The Movie - 2004), Alvin ja pikkuoravat (Alvin and the Chipmunks - 2007), Jogi-karhu (Yogi Bear - 2010) ja Smurffit (The Smurfs - 2011). Leffat olivat toinen toistaan haukutumpia ja noin vajaan vuosikymmenen ajan tuntui siltä, että Hollywood olisi jopa ottanut opikseen ja lopettanut niiden teon. Mutta ei. Nyt meillä on Tom & Jerry, joka kopioi noiden rainojen kaavaa pitkästymiseen asti. Animaatiohahmot päätyvät suurkaupunkiin ja tapaavat oikeita ihmisiä, sitten kohelletaan puolentoista tunnin ajan myötähäpeällisten huonojen vitsien ja tuotesijoittelujen kera, kunnes pituutta on tarpeeksi, jotta pillit voi pistää pussiin ja kutsua lopputulosta elokuvaksi. Vuosikymmenen ajan toitotettu kritiikki on mennyt kuuroille korville ja jälleen yksi fanikunta voi todeta lapsuutensa menneen pilalle.

Ei leffa onneksi nimikkohahmojaan sen kummemmin oikeasti pilaa - he vain ovat yllättävän pienessä roolissa omassa elokuvassaan. Tom ja Jerry käyttäytyvät kuten aina ennenkin; kumpikaan ei puhu ja he ovat jatkuvasti satuttamassa toisiaan. Viime vuosina on ollut puhetta siitä, voiko lapsille näyttää tällaista "väkivaltaa" viihteenä, missä ei ole mitään seuraamuksia sillä, kuinka paljon toista tai itseään satuttaa. Olenkin positiivisesti yllättynyt, että filmi ei kohtele nimikkohahmoja kiltisti, vaan he joutuvat joka kohtauksessaan jonkinlaiseen höykytykseen, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi tappaa molemmat kymmeniä kertoja leffan aikana. Elokuvasta löytyy pari täysin Tomille ja Jerrylle omistettua kohtausta, joista yksi on erittäin lystikäs, salaman osuessa Tomiin kerta toisensa perään. Tekijöitä tuntuu kuitenkin kiinnostavan kaikki se muu turha tylsyys nimikkohahmojen ympärillä, eikä pari aidosti hauskaa kohtausta riitä pelastamaan kokonaisuutta.

Elokuvan on ohjannut Tim Story, jonka tunnetuimmat ohjaustyöt taitavat olla Fantastic Four (2005) ja Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007)... se varmaan kertoo jo paljon. Storyn työ ei ole erityisen hyvää tässä; paria hetkeä lukuunottamatta hän ei saa elokuvastaan hauskaa tai viihdyttävää. Isoimmat ongelmat toki tulevat Kevin Costellon huonosta käsikirjoituksesta. Kun kyseessä on Tom & Jerry, ei tekstiltä tietenkään voi odottaa mitään Shakespearea, mutta veikkaisin Shakespearenkin olevan kiinnostuneempi kahdesta päähenkilöstään. Lisäksi vaikka filmi onkin aika tyhjä sisällöltään, on siinä muutamia sanomia, jotka pistävät raapimaan päätä. Välillä tuntuu kuin leffa yrittäisi sanoa, että miesten maailmassa naiset voivat pärjätä vain huijaamalla. Tai että vaikeassa suhteessa välinpitämättömälle mielitietyllä pitäisi antaa lukemattomia uusia mahdollisuuksia, vaikka asiat vaikuttaisivat vain menevän huonompaan suuntaan. Noh, sentään leffa on ihan sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa filmiä olisi voinut tiivistää reippaammin ihmisten osuuksista. Lavasteet ovat näyttävät ja eläinten animointi näyttää veikeältä piirrosjälkeä ja tietokonetekniikkaa yhdistellessään. Äänimaailmasta löytyy paljon vekkulimaisia kumauksia ja sirityksiä, mutta musiikit jättävät kylmäksi.

Yhteenveto: Tom & Jerry on harmillisen kehno koko perheen komedia, jota tuntuu kiinnostavan kaikki muu kuin itse Tom ja Jerry. Eläinkaksikko saa pari aidosti hauskaa kohtausta, missä katsoja pääsee nauramaan toheloinnille, epätoivoisille saalistusyrityksille ja sille, kun nimikkohahmoille käy köpelösti. Kaikki näiden parin kohtauksen ympärillä on kuitenkin aika surkeaa kohellusta. Hotelliin sijoittuva ja häihin liittyvä tarina ei jaksa kiinnostaa - etenkään kun ihmishahmot ovat näin tylsiä ja ärsyttäviä. Leffa kulkee turhankin tuttuja latuja mm. vuoden 2011 Smurffit-leffasta ja käyttää aikansa kiusalliseen tuotesijoitteluun, kyseenalaisiin opetuksiin ja kökköön parisuhdedraamaan. Kestoakin on liikaa ja tunnin ja 40 minuutin pituudella elokuva käy usein pitkäveteiseksi. Ja jos aikuinen Tom & Jerry -fanittaja kokee leffan tylsäksi, uskoisin, että lapsikin saattaa jatkuvasti elokuvan aikana ihmetellä, mihin ne kissa ja hiiri koko ajan katoavat? Elokuvaa onkin vaikea suositella oikeastaan kenellekään. Samankaltaisten edeltäjiensä kera leffa toimii parhaimmillaan lähinnä taustameluna, jolla vanhempi saa edes hetkellisesti aikuista leikkimään pyytävän lapsen hiljaiseksi television ääressä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tom & Jerry, 2021, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, Hanna-Barbera Productions, Keylight Productions, King Features Syndicate, Lin Pictures, Turner Entertainment

Arvostelu: Fantasy Island (2020)

FANTASY ISLAND

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Lucy Hale, Maggie Q, Austin Stowell, Jimmy O. Yang, Ryan Hansen, Michael Peña, Portia Doubleday, Parisa Fitz-Henley, Michael Rooker, Mike Vogel, Evan Evagora, Ian Roberts, Kim Coates ja Robbie Jones
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Fantasy Island pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan, mikä pyöri vuodesta 1977 vuoteen 1984. Blumhouse Productions hankki sarjan oikeudet ja alkoi työstämään uutta kauhuelokuvaa sarjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2019 ja lopulta Fantasy Island sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa. Suomessa elokuva ei jostain syystä saapunut lainkaan elokuvateattereihin, vaan se on julkaistu täällä vasta nyt suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itse aloin jopa odottamaan filmin näkemistä, kun luin sen saaneen murska-arviot niin kriitikoilta kuin katsojilta ja minua hieman harmitti, ettei elokuva saanut teatterilevitystä Suomessa. Heti, kun leffa saapui vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Erilaisista ihmisistä koostuva ryhmä lähtee lomailemaan Haavesaarella, minkä on luvattu toteuttavan vierailijoidensa syvimmät haaveet. Aluksi vieraat ovat innoissaan, mutta ei kestä kauaa, kun he jo haluavat paeta saarelta, kun käy vaarallisen selväksi, että haaveiden toteutumisella on ikäviä seurauksia...

Haavesaarelle saapuvat vierailijat ovat Lucy Halen näyttelemä Melanie, Maggie Q:n näyttelemä Gwen, Austin Stowellin esittämä Patrick, sekä Jimmy O. Yangin ja Ryan Hansenin näyttelemät veljekset Brax ja J. D. Jokaisella hahmolla on oma fantasiansa, jonka he haluavat toteuttaa saarella - toiset liittyvät hauskanpitoon, toiset taas vanhojen vääryyksien korjaamiseen ja osa taas voi olla hyvinkin synkkää settiä. Nämä haaveet ovat enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia, mutta niiden haaveilijat eivät todellakaan ole. Melanie, Gwen, Patrick, Brax ja J. D. ovat toinen toistaan tylsempiä ja mitäänsanomattomampia tyyppejä, joiden kohtalo ei jaksa kiinnostaa lainkaan, kun saaren todellinen luonne käy ilmi. Brax ja J. D. ovat itse asiassa niin raivostuttavan ärsyttäviä bailausinnostuksissaan, että katsoja jopa toivoo heidän heittävän henkensä heti. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä. Yang ja Hansen ampuvat roolinsa pahasti yli, Hale on vain huono, Stowell on täysin pökkelö, eikä Maggie Q:kaan onnistu repimään mitään irti tästä käsikirjoituksesta.

Michael Peña taas näyttelee mystistä herra Roarkea, Haavesaaren omistajan, jolla on jotain ilkikurista suunnitelmissaan ja joka onnistuu saapumaan hämmentävän moniin keskusteluihin mukaan täysin kulman takaa. Peña on näyttelijänä oikein mainio, mutta hän ei oikein sovi rooliinsa. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen tottunut näkemään häntä enemmän vitsiniekkana, mutta hänestä ei löytynyt lainkaan uhkaavuutta tai vaarallisuuden tunnetta.

Fantasy Islandista kertoo jo varmaan aika paljon se, että elokuvan taustalla pyörii sama porukka ja päätähti, jotka tekivät parin vuoden takaisen, surkuhupaisan kauhurainan Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ero on kuitenkin siinä, että Totuuden vai tehtävän kököistä ja koomisista Snapchat-tehosteista löytyi sentään jotain viihdearvoa, kun taas Fantasy Island ei onnistu olemaan edes niin kehno, että se olisi viihdyttävä juuri sen takia. Kyseessä on yllättävänkin tylsä kauhuelokuva - tai pikemminkin sellaisen yritys, sillä eipä leffa koskaan pelota tai oikein edes yritä olla pelottava. Vielä ensimmäiset parikymmentä minuuttia menevät ihan sujuvasti, kun katsojaa kiehtoo Haavesaaren mysteeri ja millaisia haaveita vieraat tuovat mukanaan. Ei kestä kauaa, kun katsoja jo hoksaa, että hahmot ovat aikamoista kuraa, jolloin heidän haaveidenkaan toteutuminen ei jaksa kiinnostaa. Kun vaikeudet alkavat, voi huomata ajattelevansa, että sitä saa mitä tilaa.

Elokuva on monella tapaa erittäin epätasainen teos, mikä yrittää olla vähän sitä sun tätä, olematta lopulta oikein mitään (kuten vaikkapa kauhuelokuva). Vierailijoiden haaveet ovat hyvin erilaisia ja kun niiden välillä hypitään, tunnelma vaihtuu radikaalisti. Yksi vieras toivoo, että olisikin vastannut myöntävästi ex-poikaystävänsä kosintaan, kun taas toinen haluaa kiduttaa entistä koulukiusaajaansa. Aivan kuin joku yhdistäisi romanttista draamaa ja Saw-kauhuelokuvia (2004-) toisiinsa. Epätasaisuus vain pahenee, mitä pidemmälle leffa kulkee. Elokuvassa on hetki, jolloin voisi hyvinkin luulla, että käsikirjoitustiimi on vaihtunut kesken kuvausten, eivätkä uudet kirjoittajat ole vaivautuneet lukemaan aiempaa tekstiä, ennen kuin työstivät toisen puoliskon. Sen lisäksi, että leffa ryhtyy rikkomaan alussa laatimiaan sääntöjä ja yrittää tietty luoda hölmöä yhteyttä saaren vierailijoiden välille, se myös tuo mukaan yhä vain typerämpiä käänteitä. Elokuvan isoin juonenkäänne pilaa viimeisetkin kelvolliset puolet leffasta, sillä sen takia lähes koko leffassa ja etenkin yhden hahmon juonikuviossa ja motiivissa ei ole enää järjen hiventäkään. Potentiaalisesti alkava leffa vajoaa vähitellen tylsyyden ja heikkouden kautta täydeksi roskaksi.

Ohjaaja Jeff Wadlow ei ole parantunut elokuvantekijänä lainkaan Totuuden vai tehtävän jälkeen, vaan onnistuu tekemään jopa vielä huonomman leffan. Wadlow'lla ei ole mitään tyylitajua leffan ohjauksessa, eikä hän saa millään eheää tunnelmaa mukaan. Fantasy Island lähtee leviämään käsiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Wadlow'n, Chris Roachin ja Jillian Jacobsin (jotka kirjoittivat myös Totuuden vai tehtävän) käsikirjoitus vain huononee, mitä pidemmälle se etenee. Aiemmin mainitsemieni kehnouksien lisäksi myös dialogi on erittäin kömpelöä. Edes tekninen toteutus ei ole kaksinen. Etenkin vähäisissä kauhukohtauksissa kuvauskikat kierrätetään laiskasti monista kauhuleffoista samalla tavalla, samalla tavalla miten Nunna (The Nun - 2018) teki. Ylikorostettu värimaailma tekee leffasta usein jopa ruman visuaalisesti. Äänimaailma taas perustuu pöljiin äkkisäikäytyksiin. Sentään jotkut maskeeraukset ovat onnistuneet.

Yhteenveto: Fantasy Island on surkea kauhuraina... tai pikemminkin surkea yritys olla sellainen. Elokuva ei kauhistuta, vaan se jopa tylsistyttää katsojansa. Vielä alussa kiehtova konsepti pitää mukanaan, mutta mitä ärsyttävämmäksi ja mitäänsanomattomammiksi hahmot ja heidän juonikuvionsa käyvät, sitä tympivämmäksi itse leffa muuttuu. Silti vielä ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on lähinnä laimea muka-kauhuilu, mitä katsoo ihan sujuvasti. Toinen puolisko taas luiskahtaa jyrkkään alamäkeen ja herkästi tuntuu siltä, että käsikirjoittajat ovat vaihtuneet kesken kaiken. Mukaan tulee yhä vain typerämpiä käänteitä, jotka tiputtavat kerta toisensa perään elokuvan pisteitä. Lisäksi tekijät alkavat rikkomaan luomiaan sääntöjä. Sen lisäksi, että käsikirjoitusten kanssa tuntuu siltä, etteivät he ole lukeneet toistensa töitä leffaan liittyen, myös epätasainen ohjaus antaa mielikuvan useammasta tekijästä, joilla ei ole yhteistä suuntaa. Tunnelma hyppii sinne sun tänne ja vielä täysin tyylitajuttomasti. Tekninenkään puoli ei ansaitse kehuja, eivätkä näyttelijät tee kummoista työtä. Yleensä hyvä Michael Peñakin haaskaa aikaansa roolissa, mihin hän ei sovi yhtään. Fantasy Island on lopulta kamala leffa, mitä ei oikein voi suositella kenellekään. Se on vielä huonompi kuin samojen tekijöiden Totuus vai tehtävä, jonka huonoudesta ainakin löytyi jotain viihdearvoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fantasy Island, 2020, Columbia Pictures, Blumhouse Productions

Arvostelu: Hyppy ajassa (A Wrinkle in Time - 2018)

HYPPY AJASSA

A WRINKLE IN TIME

Ohjaus: Ava DuVernay
Pääosissa: Storm Reid, Deric McCabe, Levi Miller, Reese Witherspoon, Oprah Winfrey, Mindy Kaling, Chris Pine, Gugu Mbatha-Raw, Zach Galifianakis, Michael Peña, Andre Holland, Rowan Blanchard ja David Oyelowo
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

A Wrinkle in Time, eli suomalaisittain Hyppy ajassa perustuu Madeleine L'Englen samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Elokuvan tehnyt Walt Disney -yhtiö oli tehnyt kirjan pohjalta jo aiemmin filmatisoinnin, vuonna 2003 suoraan televisioon ilmestyneen A Wrinkle in Timen, mikä ei kuitenkaan saanut kovin positiivista vastaanottoa. Vuonna 2010 Disney ilmoittikin kokeilevansa tarinan kääntämistä uudestaan. Elokuvan teko kuitenkin venähti, sillä käsikirjoittajaa jouduttiin vaihtamaan pariinkin otteeseen. Lopulta teksti saatiin kasaan, ja työryhmä ja näyttelijät palkattiin, ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016. Hyppy ajassa sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2018, mutta sen heikon menestyksen ja kriitikoilta saaman täystyrmäyksen vuoksi elokuva ei ilmestynytkään Suomen teattereissa, vaan saapui loppukesästä suoraan vuokrattavaksi eri palveluihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ja minua harmitti, kun Suomen ensi-iltaa siirrettiin yhä myöhemmäksi ja myöhemmäksi, kunnes se lopulta katosi kokonaan. Kun Hyppy ajassa viimeinkin ilmestyi vuokrauspalvelu Blockbusteriin, pääsin vihdoin katsomaan sen.

Megin ja Charles Wallacen tiedemies-isä katosi mystisesti neljä vuotta sitten. Eräänä päivänä kolme yliluonnollista olentoa saapuvat sisarusten luo ja kertovat heidän isänsä olevan eksyksissä toisella puolella maailmankaikkeutta, jolloin sisarukset lähtevät etsintäretkelle halki universumin.

Murryn sisaruksia, nuorta Meg-tyttöä ja hänen pikkuveli Charles Wallacea näyttelevät Storm Reid ja Deric McCabe. Tiedemiehen lapsina Meg ja Charles Wallace ovat näköjään automaattisesti kiinnostuneita tieteestä ja he ovat molemmat aika nerokkaita. Älykkyytensä vuoksi Meg ei ole kovin suosittu koulussa ja joutuu isänsä kaipuun lisäksi kärsimään kiusaajista. Hahmo on kiinnostava, mutta valitettavasti hänen kaarensa leffan aikana on hyvin kömpelösti kirjoitettu. Reid kuitenkin tekee parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus hänelle antaa. Megin pikkuveli Charles Wallace taas elää vain täysillä ja poukkoilee innokkaasti sinne sun tänne. Hahmo ei tunnu kyseenalaistavan mitään, vaan lähtee heti seikkailuun, kun siihen tulee mahdollisuus. Ei ole kovin mukavaa kritisoida lapsinäyttelijän suoritusta, sillä lapset eivät ole vielä ehtineet saamaan kokemusta alalta samalla lailla kuin aikuiset vastanäyttelijänsä, mutta nyt minun täytyy ikävä kyllä sanoa, että McCabe on todella huono tässä leffassa. Hän tuo hahmon innokkuuden aika ärsyttävästi esille, minkä lisäksi hän on armottoman kehno elokuvan loppupäässä. Tässä täytyy tosin syyttää lähinnä tekijöitä, jotka nostavat hahmon liian massiiviseen osaan, eivätkä ole älynneet, ettei McCabe vain pärjää niin merkittävässä roolissa.
     Megin ja Charles Wallacen kohtaamat kolme erikoista olentoa ovat olomuotoaan muuttava rouva Whatsit (Reese Witherspoon), kokoaan muuttava ja viisaita puhuva rouva Who (Oprah Winfrey) ja ihmisten lausahduksia lainaillen puhuva rouva Which (Mindy Kaling). Nämä olennot tuodaan mukaan oudon kömpelösti, eivätkä he koskaan ole niin kiehtovia kuin tekijät ovat selvästi luulleet. Tämän lisäksi olen häkeltynyt, kuinka kehnoja näyttelijät tässä ovat. Kalingista ja Winfreystä huomaa, että he tajusivat virheensä vasta, kun olivat sopimuksensa tehneet ja esiintyvät todella väkinäisesti. Witherspoon taas lähtee täysillä mukaan ja ylinäyttelee minkä kerkeää.
     Mukaan seikkailuun lähtee myös nuori poika Calvin (Levi Miller), joka on todella huonosti kirjoitettu hahmo. Calvin vain ilmestyy tarinaan ja heti tavattuaan Megin ja Charles Wallacen, hän on valmis lähtemään retkelle halki universumin pelastaakseen heidän isänsä. Hahmo vain roikkuu mukana, jotta mukaan saataisiin pientä ihastuksentynkää hänen ja Megin välille. Millerkään ei ole kummoinen roolissaan ja vaikuttaisi siltä, että hänkin on ihmetellyt hahmonsa tarkoitusta.
     Lisäksi elokuvassa nähdään Gugu Mbatha-Raw Megin ja Charles Wallacen äitinä, Zach Galifianakis erikoisena meediona, Michael Peña pahana Redinä, Andre Holland sisarusten koulun rehtorina ja Rowan Blanchard Megin kiusaajana. Äitihahmo saa harmillisen vähän ruutuaikaa, eikä Mbatha-Rawille jää muuta tekemistä kuin harmitella miehensä katoamista. Galifianakis vetää tuttuun tapaansa homman täysin yli ja aiheuttaa suurta myötähäpeää. Yleensä loistava Michael Peña tekee yllättävänkin sieluttoman roolityön. Holland taas kärsii surkeasti kirjoitetusta roolihahmosta. Megin pitäisi tehdä jollekulle valitus rehtorista, sillä tämä sanoo oikeasti inhottavia asioita. Loppujen lopuksi koko elokuvan paras näyttelijä on kadonnutta isää esittävä Chris Pine, joka osoittaa lahjakkuutensa, miksi onkin sääli, että hänen ruutuaikansa on todella minimaalinen.

Nyt kun olen vihdoin nähnyt Hyppy ajassa -elokuvan, minua ei todellakaan enää harmita, ettei se saapunut Suomen teattereihin. Lyttäävien arvostelujen ja kehnon menestyksen takia odotukseni eivät olleet korkeat, mutten silti voinut olla hämmästelemättä sitä, kuinka huono leffa tämä on. Kyseessä on ehdottomasti yksi surkeimmista Disney-filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt - kenties jopa surkein! Miten ihmeessä tämä edes sai studion hyväksynnän? Disneyn kaltaisen megayhtiön luulisi pohtivan tarkkaan, mihin sijoittaa rahaa, mutta tämä tuntuu siltä, että studiopomot ovat vain ajatelleet kääräisevänsä helpot miljoonat taskuun. Hyppy ajassa on yksi sieluttomimmista, innottomimmista ja mitäänsanomattomimmista filmeistä, minkä olen aikoihin katsonut. Tiedän kyllä, että fantasia on todella vaikea genre. Tehtynä oikein se voi johtaa huikeisiin asioihin, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003), mikä kuuluu ehdottomien suosikkileffojeni joukkoon, sekä J. K. Rowlingin "Harry Potter" -kirjasarjaan (1997-2007) ja sen pohjalta tehtyihin elokuviin (2001-2011), mitkä merkitsevät minulle enemmän kuin voin sanoin kuvailla. Hyppy ajassa vajoaa kuitenkin aivan käsittämättömän pohjalle ja menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin.

Elokuva kuvittelee kyllä olevansa kiehtova, eeppinen, nokkela, koskettava, hauska ja jännittävä, mutta se ei oikeastaan ole mitään näistä asioista. Leffan tarina voisi kiinnostaa, jos sen hahmot tekisivät vaikutuksen tai jos se olisi kerrottu hyvin. Tarina vain loikkii eteenpäin ja heittää henkilöitä paikasta toiseen erilaisten maailmojen ja olentojen luokse, joita elokuva pitää mahdottoman erikoisina, mutta mitkä eivät tarjoa katsojalle minkäänlaista vau-efektiä. Leffasta tuntuu puuttuvan täysin Disney-taika, eikä missään ole sellaista ihmettä, mitä yhtiön filmeissä on totuttu näkemään. Huumori ei todellakaan iske, vaan aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, eivätkä toiminnalliset kohtaukset ole jännittäviä, sillä ne ratkeavat naurettavan helposti, eikä niissä tunnu oikeasti olevan minkäänlaista vaaraa. Yhdessä kohtauksessa leffa onnistuu hieman koskettamaan, sen voin myöntää. Koko rainassa on siis yksi aidosti hyvä hetki, mutta harmillisesti sekin menee pilalle, kun sen jälkeen nähdään mitä tylsin loppuhuipennus. Elokuvan paha voima, mitä kolme rouvaa kutsuvat nimellä "Se" (kyseessä ei valitettavasti ole se "Se", eli Pennywise-klovni) on käsittämättömän tylsä ja unohdettava vastus.

Leffan on ohjannut Ava DuVernay, joka on aiemmin tehnyt lähinnä realistisempaa draamaa, kuten parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Selman (2014). Hyppy toisiin maailmoihin ja fantasiasatuihin ei ole luonnistunut häneltä lähes lainkaan. DuVernayn draamataidot pääsevät esille elokuvan ainoassa hyvässä kohtauksessa, mutta muuten hän tekee laimeaa työtä, eikä saa edes konkarinäyttelijöitä kiinnostumaan projektista. Jeff Stockwellin ja Jennifer Leen työstämä käsikirjoitus vaatisi myös paljon viilaamista ja he olisivat voineet oikeasti miettiä käytännöllisyyttä kirjoittaessaan Charles Wallacen roolia. Sentään Hyppy ajassa on kuvattu kelvollisesti. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia ja suurimmaksi osaksi efektit näyttävät ihan hyviltä. Jotkut tehosteet, kuten King Kongin kokoinen Oprah ovat kuitenkin aika kehnosti toteutettuja. Puvustus- ja maskeeraustiimit ovat päässeet leikittelemään rouvien ja muiden yliluonnollisten hahmojen kanssa. Ääniporukka taas on luonut hyvän audiomaailman filmille. Säveltäjä Ramin Djawadin työ taas tuntuu valuvan täysin hukkaan, kun elokuva käyttää niin paljon jo olemassa olevia kappaleita, jotka yrittävät epätoivoisesti luoda haikeaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Hyppy ajassa on yksi kaikkien aikojen surkeimmista Disney-elokuvista, ellei jopa surkein. Satuelokuvista tunnetun yhtiön taikuus ja ihme eivät ole millään tavalla läsnä tässä rainassa, vaan lopputuloksena on yksi innottomimmista ja sieluttomimmista fantasialeffoista, minkä olen joutunut katsomaan. Elokuva ei koskaan tarjoa minkäänlaista vau-efektiä, eikä sen seikkailu koukuta lainkaan. Jännitystä ei löydy, eivätkä vitsit naurata. Suurimmaksi osaksi filmi on todella myötähäpeällistä katsottavaa, etenkin Winfreyn, Witherspoonin, Kalingin, Peñan ja etenkin nuoren McCaben takia. Käsikirjoittajat ottivat riskin pistäessään McCaben roolihahmon todella tärkeään rooliin ja se kostautuu mitä ikävimmällä tavalla, tekemällä elokuvan loppupäästä tuskastuttavan kiusallisen. Elokuva sisältää yhden ainoan hyvän kohtauksen, joka onnistui pienesti koskettamaan, mutta siinä se. Hyppy ajassa on aivan kauhea pohjanoteeraus Disneyltä, enkä voi käsittää, miten tämä alunperin edes saatiin tehtyä? On varmaan sanomattakin selvää, etten todellakaan suosittele tätä kenellekään. Lapset saattavat löytää tästä jonkinlaista riemua, mutta tuskinpa hekään muistavat tästä mitään enää seuraavana päivänä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Wrinkle in Time, 2018, Walt Disney Pictures, Whitaker Entertainment

Yhteistyössä