Arvostelu: Whiplash (2014)

WHIPLASH

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Miles Teller, J. K. Simmons, Paul Reiser, Melissa Benoist, Austin Stowell, Nate Lang ja Chris Mulkey

Genre: musiikki, draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Whiplash on Damien Chazellen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Yrittäessään saada musikaalielokuvaansa La La Land (2016) tehtyä, Chazelle työsti tarinan omien kokemustensa pohjalta Princetonin koulussa, missä hänen musiikinopettajansa oli erittäin vaativa ja häijy persoona. Saadakseen rahoituksen täyspitkään elokuvaan, Chazelle tiivisti käsikirjoituksensa pohjalta 18-minuuttisen lyhytelokuvan, joka esitettiin tammikuussa 2013 Sundancen elokuvajuhlilla. Siellä lyhäristä innostuttiin niin paljon, että Chazelle sai kerättyä tuotantotiimin ympärilleen ja täyspitkän leffan teko käynnistyi. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin syyskuussa 2013 ja lopulta Whiplash sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 16. tammikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Hiljalleen leffa sai festivaalien lisäksi kunnon teatterikierroksen ja Suomeen filmi saapui vasta alkuvuodesta 2015. Elokuva oli ylistetty menestys, joka sai muun muassa viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja sovitettu käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan, leikkauksen ja äänen palkinnot, sekä parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon ja parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse katsoin Whiplashin vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.

Andrew Neiman opiskelee Shafferin konservatoriossa New Yorkissa, haaveenaan nousta seuraavaksi rumpalisuuruudeksi. Hän pääsee osaksi arvostetun, mutta julman opettajan, Terence Fletcherin bändiä, missä hänen haaveensa joutuu todelliselle koetukselle.

Pääroolissa rumpalipyrkyri Andrew Neimanina nähdään Miles Teller, joka tekee elokuvassa uransa tähän asti parhaan roolisuorituksensa. Teller on aivan mahtava itseään ääriraajoille puskevana nuorukaisena, jonka matka alkaa varsin sinisilmäisenä haaveilijana, mutta joka muovautuu elokuvan edetessä onnistuneesti hurjempaan suuntaan. Teinistä asti rumpuja soittanut Teller hikoilee ja hakkaa menemään rumpusetin äärellä läpi leffan ja voin kuvitella, että pitkien, itseään toistavien kuvauspäivien jälkeen hänen kätensä olivat oikeastikin verillä.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin J. K. Simmons, joka voitti roolityöllään parhaan miessivuosan palkinnot muun muassa Oscar-, Golden Globe-, BAFTA-, Satellite- ja Screen Actors Guild -gaaloissa, ihan vain muutaman merkittävimmän mainitakseni - ja kaikki täysin ansaitusti. Simmons on häkellyttävän upeassa vedossa, näytellessään Shafferin konservatoriossa jazz-bändiä opettavaa Terence Fletcheriä, jonka metodit ovat lievästi sanottuna kyseenalaisia, käyttäytyminen vähätellysti ilmaistuna tökeröä ja ego niin iso, ettei huoneeseen toista vastaavaa mahtuisi. Ravintolaohjelmien kokki-ikoni Gordon Ramsayta hieman muistuttava Fletcher on aivan hirvittävä mulkero, joka ei kuitenkaan muutu millään lailla vihattavaksi, pääasiassa Simmonsin ansiosta. Simmons suoltaa aikamoisia kamaluuksia oppilailleen ja vieläpä aikamoisella tahdilla, eikä katsojana voi muuta kuin pöyristyä ja nauraa. Simmons herkuttelee inhottavalla hahmollaan oikein tosissaan, vetäen menon niin intensiiviseksi, että kotikatsomossakin nousee hiki ohimoille. Fletcheriin on onneksi kirjoitettu muitakin puolia, jotka inhimillistävät muuten mahdollisesti liian hirviömäistä kusipäätä.

Näiden kahden hahmon välisen vastakkainasettelun ympärille on rakennettu aivan fantastinen elokuva, joka säväyttää katselukerta toisensa jälkeen. Whiplash nappaa heti mukaansa kohtauksella, jossa Fletcher sattuu bongaamaan Andrew'n harjoittelemassa rumpusooloaan ja rakentuu siitä sitten yhä vain koukuttavammaksi tahtojen taisteluksi, joka käy ajoittain jopa psykologisen jännärin rajoilla. Kaikki rakentuu tehokkaasti kuin kaiken aikaa menoaan kasvatteleva kappale, johtaen lopulta täydelliseen finaaliin, jossa näiden hahmojen vaikea suhde huipennetaan päräyttävästi. Se on esimerkillisen onnistunut nostatus, jonka päätteeksi katsojan on helppo sanoa hymyssä suin, että "Huh huh, mikä leffa!" Finaali haastaa myös katsojansa moraalin. Fletcher perustelee kyseenalaisia toimintatapojaan, joilla on useanlaisia vaikutuksia. Onko oikein rikkoa nuorten mieliä kerta toisensa perään, kunnes seasta löytyy se lannistumaton lahjakkuus, jolla on potentiaalia saavuttaa korkeudet?

Huipennuksen lisäksi elokuva on täynnä muitakin täydellisyyteen asti hiottuja kohtauksia, joista tunnetuin on takuulla ensimmäinen treenisessio Fletcherin bändin kanssa, jonka aikana opettaja paljastaa todellisen luonteensa. Yhä vain intensiivisemmäksi nouseva kohtaus on ensimmäinen osoitus siitä, kuinka hyvää työtä Miller ja Simmons tekevät ja kuinka täydellisesti heidän kemiansa kohtaavat. Näyttelijäsuorituksia vain vahvistaa Damien Chazellen erinomainen käsikirjoitus, joka on täynnä nasevaa dialogia ja sellainen määrä erilaisia solvauksia, että niistä olisi riittänyt useampaankin leffaan. Simmonsin ärjymistä olisi helposti voinut katsoa yksinään parin tunnin ajan. Chazellen tekstin ainoa kauneusvirheeksi laskettava puoli on hieman turhalta tuntuva romanssi Andrew'n ja Supergirl-sarjasta (2015-2021) tutun Melissa Benoistin esittämän elokuvateatterityöntekijän kanssa. Sitä lukuun ottamatta Whiplash on aika lailla täydellinen elokuva.

Käsikirjoituksen lisäksi Chazellen ohjaus on erittäin väkevää ja vaikka miehellä oli taustalla vain yksi täyspitkä filmi, lähes täysin unholaan jäänyt indie-elokuva Guy and Madeline on a Park Bench (2009), Chazelle suoriutuu kuin kokenut ammattilainen. Chazelle ällistyttää monella tapaa ja hänellä on myös silmää vahvoille visuaalisuuksille ja korvaa voimakkaalle äänimaailmalle. Whiplash on todella tyylikkäästi kuvattu ja kuvaaja Sharone Meir uskaltaa mennä lähelle kohteitaan, tehden filmistä entistä intiimimmän ja jännittävämmän. Loppuhuipennuksen kamerapyöritykset ovat myös vakuuttavaa seurattavaa. Leffa on onnistuneesti leikattu ja rytmitetty - pakkohan sen on olla, jos Chazelle on täyttänyt käsikirjoituksensa repliikillä "not quite my tempo". Puitteet ovat mainiot, valaisu tyylikästä, värimäärittely räikeän leikittelevä ja äänimaailma tietty täynnä rumpujen hengästyttävää pauketta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Whiplash, 2014, Bold Films, Blumhouse Productions, Right of Way Films, Sierra / Affinity

Arvostelu: Fantasy Island (2020)

FANTASY ISLAND

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Lucy Hale, Maggie Q, Austin Stowell, Jimmy O. Yang, Ryan Hansen, Michael Peña, Portia Doubleday, Parisa Fitz-Henley, Michael Rooker, Mike Vogel, Evan Evagora, Ian Roberts, Kim Coates ja Robbie Jones
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Fantasy Island pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan, mikä pyöri vuodesta 1977 vuoteen 1984. Blumhouse Productions hankki sarjan oikeudet ja alkoi työstämään uutta kauhuelokuvaa sarjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2019 ja lopulta Fantasy Island sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa. Suomessa elokuva ei jostain syystä saapunut lainkaan elokuvateattereihin, vaan se on julkaistu täällä vasta nyt suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itse aloin jopa odottamaan filmin näkemistä, kun luin sen saaneen murska-arviot niin kriitikoilta kuin katsojilta ja minua hieman harmitti, ettei elokuva saanut teatterilevitystä Suomessa. Heti, kun leffa saapui vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Erilaisista ihmisistä koostuva ryhmä lähtee lomailemaan Haavesaarella, minkä on luvattu toteuttavan vierailijoidensa syvimmät haaveet. Aluksi vieraat ovat innoissaan, mutta ei kestä kauaa, kun he jo haluavat paeta saarelta, kun käy vaarallisen selväksi, että haaveiden toteutumisella on ikäviä seurauksia...

Haavesaarelle saapuvat vierailijat ovat Lucy Halen näyttelemä Melanie, Maggie Q:n näyttelemä Gwen, Austin Stowellin esittämä Patrick, sekä Jimmy O. Yangin ja Ryan Hansenin näyttelemät veljekset Brax ja J. D. Jokaisella hahmolla on oma fantasiansa, jonka he haluavat toteuttaa saarella - toiset liittyvät hauskanpitoon, toiset taas vanhojen vääryyksien korjaamiseen ja osa taas voi olla hyvinkin synkkää settiä. Nämä haaveet ovat enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia, mutta niiden haaveilijat eivät todellakaan ole. Melanie, Gwen, Patrick, Brax ja J. D. ovat toinen toistaan tylsempiä ja mitäänsanomattomampia tyyppejä, joiden kohtalo ei jaksa kiinnostaa lainkaan, kun saaren todellinen luonne käy ilmi. Brax ja J. D. ovat itse asiassa niin raivostuttavan ärsyttäviä bailausinnostuksissaan, että katsoja jopa toivoo heidän heittävän henkensä heti. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä. Yang ja Hansen ampuvat roolinsa pahasti yli, Hale on vain huono, Stowell on täysin pökkelö, eikä Maggie Q:kaan onnistu repimään mitään irti tästä käsikirjoituksesta.

Michael Peña taas näyttelee mystistä herra Roarkea, Haavesaaren omistajan, jolla on jotain ilkikurista suunnitelmissaan ja joka onnistuu saapumaan hämmentävän moniin keskusteluihin mukaan täysin kulman takaa. Peña on näyttelijänä oikein mainio, mutta hän ei oikein sovi rooliinsa. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen tottunut näkemään häntä enemmän vitsiniekkana, mutta hänestä ei löytynyt lainkaan uhkaavuutta tai vaarallisuuden tunnetta.

Fantasy Islandista kertoo jo varmaan aika paljon se, että elokuvan taustalla pyörii sama porukka ja päätähti, jotka tekivät parin vuoden takaisen, surkuhupaisan kauhurainan Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ero on kuitenkin siinä, että Totuuden vai tehtävän kököistä ja koomisista Snapchat-tehosteista löytyi sentään jotain viihdearvoa, kun taas Fantasy Island ei onnistu olemaan edes niin kehno, että se olisi viihdyttävä juuri sen takia. Kyseessä on yllättävänkin tylsä kauhuelokuva - tai pikemminkin sellaisen yritys, sillä eipä leffa koskaan pelota tai oikein edes yritä olla pelottava. Vielä ensimmäiset parikymmentä minuuttia menevät ihan sujuvasti, kun katsojaa kiehtoo Haavesaaren mysteeri ja millaisia haaveita vieraat tuovat mukanaan. Ei kestä kauaa, kun katsoja jo hoksaa, että hahmot ovat aikamoista kuraa, jolloin heidän haaveidenkaan toteutuminen ei jaksa kiinnostaa. Kun vaikeudet alkavat, voi huomata ajattelevansa, että sitä saa mitä tilaa.

Elokuva on monella tapaa erittäin epätasainen teos, mikä yrittää olla vähän sitä sun tätä, olematta lopulta oikein mitään (kuten vaikkapa kauhuelokuva). Vierailijoiden haaveet ovat hyvin erilaisia ja kun niiden välillä hypitään, tunnelma vaihtuu radikaalisti. Yksi vieras toivoo, että olisikin vastannut myöntävästi ex-poikaystävänsä kosintaan, kun taas toinen haluaa kiduttaa entistä koulukiusaajaansa. Aivan kuin joku yhdistäisi romanttista draamaa ja Saw-kauhuelokuvia (2004-) toisiinsa. Epätasaisuus vain pahenee, mitä pidemmälle leffa kulkee. Elokuvassa on hetki, jolloin voisi hyvinkin luulla, että käsikirjoitustiimi on vaihtunut kesken kuvausten, eivätkä uudet kirjoittajat ole vaivautuneet lukemaan aiempaa tekstiä, ennen kuin työstivät toisen puoliskon. Sen lisäksi, että leffa ryhtyy rikkomaan alussa laatimiaan sääntöjä ja yrittää tietty luoda hölmöä yhteyttä saaren vierailijoiden välille, se myös tuo mukaan yhä vain typerämpiä käänteitä. Elokuvan isoin juonenkäänne pilaa viimeisetkin kelvolliset puolet leffasta, sillä sen takia lähes koko leffassa ja etenkin yhden hahmon juonikuviossa ja motiivissa ei ole enää järjen hiventäkään. Potentiaalisesti alkava leffa vajoaa vähitellen tylsyyden ja heikkouden kautta täydeksi roskaksi.

Ohjaaja Jeff Wadlow ei ole parantunut elokuvantekijänä lainkaan Totuuden vai tehtävän jälkeen, vaan onnistuu tekemään jopa vielä huonomman leffan. Wadlow'lla ei ole mitään tyylitajua leffan ohjauksessa, eikä hän saa millään eheää tunnelmaa mukaan. Fantasy Island lähtee leviämään käsiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Wadlow'n, Chris Roachin ja Jillian Jacobsin (jotka kirjoittivat myös Totuuden vai tehtävän) käsikirjoitus vain huononee, mitä pidemmälle se etenee. Aiemmin mainitsemieni kehnouksien lisäksi myös dialogi on erittäin kömpelöä. Edes tekninen toteutus ei ole kaksinen. Etenkin vähäisissä kauhukohtauksissa kuvauskikat kierrätetään laiskasti monista kauhuleffoista samalla tavalla, samalla tavalla miten Nunna (The Nun - 2018) teki. Ylikorostettu värimaailma tekee leffasta usein jopa ruman visuaalisesti. Äänimaailma taas perustuu pöljiin äkkisäikäytyksiin. Sentään jotkut maskeeraukset ovat onnistuneet.

Yhteenveto: Fantasy Island on surkea kauhuraina... tai pikemminkin surkea yritys olla sellainen. Elokuva ei kauhistuta, vaan se jopa tylsistyttää katsojansa. Vielä alussa kiehtova konsepti pitää mukanaan, mutta mitä ärsyttävämmäksi ja mitäänsanomattomammiksi hahmot ja heidän juonikuvionsa käyvät, sitä tympivämmäksi itse leffa muuttuu. Silti vielä ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on lähinnä laimea muka-kauhuilu, mitä katsoo ihan sujuvasti. Toinen puolisko taas luiskahtaa jyrkkään alamäkeen ja herkästi tuntuu siltä, että käsikirjoittajat ovat vaihtuneet kesken kaiken. Mukaan tulee yhä vain typerämpiä käänteitä, jotka tiputtavat kerta toisensa perään elokuvan pisteitä. Lisäksi tekijät alkavat rikkomaan luomiaan sääntöjä. Sen lisäksi, että käsikirjoitusten kanssa tuntuu siltä, etteivät he ole lukeneet toistensa töitä leffaan liittyen, myös epätasainen ohjaus antaa mielikuvan useammasta tekijästä, joilla ei ole yhteistä suuntaa. Tunnelma hyppii sinne sun tänne ja vielä täysin tyylitajuttomasti. Tekninenkään puoli ei ansaitse kehuja, eivätkä näyttelijät tee kummoista työtä. Yleensä hyvä Michael Peñakin haaskaa aikaansa roolissa, mihin hän ei sovi yhtään. Fantasy Island on lopulta kamala leffa, mitä ei oikein voi suositella kenellekään. Se on vielä huonompi kuin samojen tekijöiden Totuus vai tehtävä, jonka huonoudesta ainakin löytyi jotain viihdearvoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fantasy Island, 2020, Columbia Pictures, Blumhouse Productions