Arvostelu: Whiplash (2014)

WHIPLASH

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Miles Teller, J. K. Simmons, Paul Reiser, Melissa Benoist, Austin Stowell, Nate Lang ja Chris Mulkey

Genre: musiikki, draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Whiplash on Damien Chazellen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Yrittäessään saada musikaalielokuvaansa La La Land (2016) tehtyä, Chazelle työsti tarinan omien kokemustensa pohjalta Princetonin koulussa, missä hänen musiikinopettajansa oli erittäin vaativa ja häijy persoona. Saadakseen rahoituksen täyspitkään elokuvaan, Chazelle tiivisti käsikirjoituksensa pohjalta 18-minuuttisen lyhytelokuvan, joka esitettiin tammikuussa 2013 Sundancen elokuvajuhlilla. Siellä lyhäristä innostuttiin niin paljon, että Chazelle sai kerättyä tuotantotiimin ympärilleen ja täyspitkän leffan teko käynnistyi. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin syyskuussa 2013 ja lopulta Whiplash sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 16. tammikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Hiljalleen leffa sai festivaalien lisäksi kunnon teatterikierroksen ja Suomeen filmi saapui vasta alkuvuodesta 2015. Elokuva oli ylistetty menestys, joka sai muun muassa viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja sovitettu käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan, leikkauksen ja äänen palkinnot, sekä parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon ja parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse katsoin Whiplashin vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.

Andrew Neiman opiskelee Shafferin konservatoriossa New Yorkissa, haaveenaan nousta seuraavaksi rumpalisuuruudeksi. Hän pääsee osaksi arvostetun, mutta julman opettajan, Terence Fletcherin bändiä, missä hänen haaveensa joutuu todelliselle koetukselle.

Pääroolissa rumpalipyrkyri Andrew Neimanina nähdään Miles Teller, joka tekee elokuvassa uransa tähän asti parhaan roolisuorituksensa. Teller on aivan mahtava itseään ääriraajoille puskevana nuorukaisena, jonka matka alkaa varsin sinisilmäisenä haaveilijana, mutta joka muovautuu elokuvan edetessä onnistuneesti hurjempaan suuntaan. Teinistä asti rumpuja soittanut Teller hikoilee ja hakkaa menemään rumpusetin äärellä läpi leffan ja voin kuvitella, että pitkien, itseään toistavien kuvauspäivien jälkeen hänen kätensä olivat oikeastikin verillä.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin J. K. Simmons, joka voitti roolityöllään parhaan miessivuosan palkinnot muun muassa Oscar-, Golden Globe-, BAFTA-, Satellite- ja Screen Actors Guild -gaaloissa, ihan vain muutaman merkittävimmän mainitakseni - ja kaikki täysin ansaitusti. Simmons on häkellyttävän upeassa vedossa, näytellessään Shafferin konservatoriossa jazz-bändiä opettavaa Terence Fletcheriä, jonka metodit ovat lievästi sanottuna kyseenalaisia, käyttäytyminen vähätellysti ilmaistuna tökeröä ja ego niin iso, ettei huoneeseen toista vastaavaa mahtuisi. Ravintolaohjelmien kokki-ikoni Gordon Ramsayta hieman muistuttava Fletcher on aivan hirvittävä mulkero, joka ei kuitenkaan muutu millään lailla vihattavaksi, pääasiassa Simmonsin ansiosta. Simmons suoltaa aikamoisia kamaluuksia oppilailleen ja vieläpä aikamoisella tahdilla, eikä katsojana voi muuta kuin pöyristyä ja nauraa. Simmons herkuttelee inhottavalla hahmollaan oikein tosissaan, vetäen menon niin intensiiviseksi, että kotikatsomossakin nousee hiki ohimoille. Fletcheriin on onneksi kirjoitettu muitakin puolia, jotka inhimillistävät muuten mahdollisesti liian hirviömäistä kusipäätä.

Näiden kahden hahmon välisen vastakkainasettelun ympärille on rakennettu aivan fantastinen elokuva, joka säväyttää katselukerta toisensa jälkeen. Whiplash nappaa heti mukaansa kohtauksella, jossa Fletcher sattuu bongaamaan Andrew'n harjoittelemassa rumpusooloaan ja rakentuu siitä sitten yhä vain koukuttavammaksi tahtojen taisteluksi, joka käy ajoittain jopa psykologisen jännärin rajoilla. Kaikki rakentuu tehokkaasti kuin kaiken aikaa menoaan kasvatteleva kappale, johtaen lopulta täydelliseen finaaliin, jossa näiden hahmojen vaikea suhde huipennetaan päräyttävästi. Se on esimerkillisen onnistunut nostatus, jonka päätteeksi katsojan on helppo sanoa hymyssä suin, että "Huh huh, mikä leffa!" Finaali haastaa myös katsojansa moraalin. Fletcher perustelee kyseenalaisia toimintatapojaan, joilla on useanlaisia vaikutuksia. Onko oikein rikkoa nuorten mieliä kerta toisensa perään, kunnes seasta löytyy se lannistumaton lahjakkuus, jolla on potentiaalia saavuttaa korkeudet?

Huipennuksen lisäksi elokuva on täynnä muitakin täydellisyyteen asti hiottuja kohtauksia, joista tunnetuin on takuulla ensimmäinen treenisessio Fletcherin bändin kanssa, jonka aikana opettaja paljastaa todellisen luonteensa. Yhä vain intensiivisemmäksi nouseva kohtaus on ensimmäinen osoitus siitä, kuinka hyvää työtä Miller ja Simmons tekevät ja kuinka täydellisesti heidän kemiansa kohtaavat. Näyttelijäsuorituksia vain vahvistaa Damien Chazellen erinomainen käsikirjoitus, joka on täynnä nasevaa dialogia ja sellainen määrä erilaisia solvauksia, että niistä olisi riittänyt useampaankin leffaan. Simmonsin ärjymistä olisi helposti voinut katsoa yksinään parin tunnin ajan. Chazellen tekstin ainoa kauneusvirheeksi laskettava puoli on hieman turhalta tuntuva romanssi Andrew'n ja Supergirl-sarjasta (2015-2021) tutun Melissa Benoistin esittämän elokuvateatterityöntekijän kanssa. Sitä lukuun ottamatta Whiplash on aika lailla täydellinen elokuva.

Käsikirjoituksen lisäksi Chazellen ohjaus on erittäin väkevää ja vaikka miehellä oli taustalla vain yksi täyspitkä filmi, lähes täysin unholaan jäänyt indie-elokuva Guy and Madeline on a Park Bench (2009), Chazelle suoriutuu kuin kokenut ammattilainen. Chazelle ällistyttää monella tapaa ja hänellä on myös silmää vahvoille visuaalisuuksille ja korvaa voimakkaalle äänimaailmalle. Whiplash on todella tyylikkäästi kuvattu ja kuvaaja Sharone Meir uskaltaa mennä lähelle kohteitaan, tehden filmistä entistä intiimimmän ja jännittävämmän. Loppuhuipennuksen kamerapyöritykset ovat myös vakuuttavaa seurattavaa. Leffa on onnistuneesti leikattu ja rytmitetty - pakkohan sen on olla, jos Chazelle on täyttänyt käsikirjoituksensa repliikillä "not quite my tempo". Puitteet ovat mainiot, valaisu tyylikästä, värimäärittely räikeän leikittelevä ja äänimaailma tietty täynnä rumpujen hengästyttävää pauketta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Whiplash, 2014, Bold Films, Blumhouse Productions, Right of Way Films, Sierra / Affinity

Arvostelu: Babylon (2022)

BABYLON

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Diego Calva, Margot Robbie, Brad Pitt, Jean Smart, Jovan Adepo, Li Jun Li, Olivia Hamilton, P. J. Byrne, Lukas Haas, Max Minghella, Rory Scovel, Katherine Waterston, Flea, Jeff Garlin, Eric Roberts, Samara Weaving, Tobey Maguire, Ethan Suplee ja Olivia Wilde

Genre: draama, komedia

Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Babylon on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen uusi elokuva. Kesällä 2019 Chazelle ilmoitti työstävänsä seuraavaksi filmiä 1920-luvun Hollywoodista ja aluksi päärooleihin pestattiin Brad Pitt ja Emma Stone, mutta kun alkuvuodesta 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia pysäytti elokuvan tuotannon, Stone poistui projektista ja hänet korvattiin Margot Robbiella. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja osassa maailmaa Babylon ilmestyi jo viime joulukuussa, mutta Suomeen se saapui vasta nyt. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Chazellen tekevän uutta elokuvaa, ovathan herran aiemmat työt Whiplash (2014), La La Land (2016) ja Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018) mielestäni kaikki mahtavia. Elokuvan saama ristiriitainen palaute laski hieman odotuksiani, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan Babylonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1920-luvun Hollywoodissa mykkäelokuvien tähti Jack Conrad yrittää ylläpitää staravoimansa, kun äänielokuvat esitellään yleisöille. Tähteydestä haaveileva Nellie LaRoy on valmis tekemään kaikkensa ollakseen Hollywoodin kuumin nimi. Manuel Torres taas haluaisi kovasti edes päästä käymään elokuvastudioilla.

Brad Pitt näyttelee Jack Conradia, yhtä 1920-luvun isoimmista staroista Hollywoodissa, joka joutuu pahaan paikkaan, kun koko bisnes mullistuu äänielokuvien myötä. Margot Robbie taas näyttelee Nellie LaRoyta, nuorta naista, joka on täysin vakuuttunut, että hänen kohtalonsa on olla Hollywoodin seuraava tähti. Diego Calva nähdään Manuel Torresina, maahanmuuttotaustaisena nuorukaisena, joka haluaisi päästä edes vierailemaan Hollywoodin studioilla. Kun nämä kolme kohtaavat riehakkaissa juhlissa, todellinen soppa lähtee kehkeytymään. Kaikki kolme näyttelijää istuvat täydellisesti rooleihinsa ja saivatkin ymmärrettävästi jokainen Golden Globe -ehdokkuudet töillään. Pittistä löytyy tietty karismaa vanhaksi kunnon ketuksi, kun taas Robbie heittäytyy hurjalla vimmalla sähäkän Nellien osaan. Tuntemattomampi Calva pärjää erinomaisesti heidän rinnallaan, hänen hahmonsa nähdessä elokuvabisneksen huomattavasti sinisilmäisemmin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jean Smart juorujournalisti Elinorina, Jovan Adepo trumpetinsoittaja Sidneynä, Li Jun Li cabaret-esiintyjä Lady Fay Zhuna, Olivia Hamilton ohjaaja Ruthina, P. J. Byrne tämän apulaisohjaajana Maxina, Lukas Haas elokuvatuottaja Georgena, Max Minghella studiopomo Thalberginä, Samara Weaving näyttelijä Constancena, Rory Scovel kuvauspaikoilla huumeita kaupittelevana The Countina, Eric Roberts Nellien isänä, Tobey Maguire mafiapomo McKayna, sekä esimerkiksi Olivia Wilde ja Katherine Waterston Jackin vaimoina. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti, eikä yksikään kompuroi osassaan.

Jos Babylonin odottaa esittelevän Hollywoodin kulta-aikaa glamourisesti kaunistellen, voi elokuva tarjota aikamoisen shokin. Jo ensimmäisessä kohtauksessa elefantti vääntää tortut erään hahmon päälle ja heti seuraavassa perverssi mies pyytää naisseuralaistaan virtsaamaan päälleen. Jep jep. Ymmärrän hyvin, jos jo ensiminuutit tuntuvat niin luotaantyöntäviltä, että katsojan tekisi mieli lähteä kävelemään teatterista, mutta itse jäin jopa oudon lumoutuneena seuraamaan menoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazelle ei ole halunnut hienostella yhtään, vaan hyppää aika lailla välittömästi hävyttömyyden syvään päätyyn ja yli kolmituntinen Babylon onkin aikamoista vyörytystä, joka aiheuttaa useaan otteeseen epämiellyttävää oloa.

Filmin ensimmäinen puolituntinen jakaa katsojia varmasti voimakkaasti kahteen leiriin. Sen esittämät Hollywood-kerman pirskeet ovat niin säädytöntä ja villiä menoa, että osa katsojista jollain kierolla tavalla riemastuu näkemästään, toisten taas kokiessa homman kuvottavana. Joka puolella käytetään huumeita, harrastetaan monenlaista seksiä ja tanssitaan niin jumanperkuleesti räväkän jazz-musiikin tahtiin. Itse en voinut kuin ihailla Chazellen työtä bilekohtauksen aikana. Koko puolituntinen vaikuttaa kaoottiselta sekamelskalta, mutta se on kuitenkin täydellisesti hallittu ja tarkkaan suunniteltu kokonaisuus. Kokeneemmankin elokuvantekijän ohimoille vierähtää herkästi hikipisaroita, kun alkaa pohtia, miten tällaisen pläjäyksen saisi aikaiseksi näin tyylikkäästi.

Erinomainen on myös seuraavana päivänä koittava ensimmäinen elokuvantekopäivä. Tämäkin pitkä osio voi tuntua kaoottiselta melskaamiselta, mutta tämäkin osuus on hienosti hallittu - sekä aivan pirun hauska. Oli kyse sitten nokkelasta sanailusta, räävittömästä läpänheitosta, fyysisestä koheltamisesta tai taustalle asetetuista nerokkaista lisävitseistä, kuvausosio naurattaa erittäin makeasti. Ensimmäisen tunnin ajan Babylon vaikuttaisi aivan mahtavalta tykitykseltä, mutta harmillisesti sen jälkeen taso alkaa heitellä. Toinen tunti on vielä erittäin hyvä, sisältäen joitain loistokkaita huippuhetkiä. Kun hahmot tekevät ensimmäistä äänielokuvaansa, pitkä kohtaus eskaloituu yhä vain koomisemmaksi. Viimeinen tunti on kuitenkin todella epätasainen. Siitäkin löytyy hyvät puolensa, mutta siinä kohtaa hahmot alkavat käydä hermoille päätöstensä takia, minkä lisäksi hallitun kaaoksen sijaan tunnelman jatkuva vaihtelu käy aidosti kaoottiseksi. Chazelle takeltelee viedessään mammuttiteostaan päätökseen. Kun viime minuutit muuttuvat siirappiseksi, ylipitkäksi ja turhan taiteelliseksi rakkauskirjeeksi elokuvia kohtaan, tuntuu siltä kuin katsoisi yhtäkkiä täysin eri elokuvaa. Kaikkien mauttomuuksien jälkeen on hassua sanoa, että mielestäni juuri nämä viimeiset minuutit ovat mauttominta, vaikka ne ovatkin varmaan näteintä, mitä leffalla on tarjottavanaan.

Lukuun ottamatta loppupään kompurointeja, Chazellen ohjaus on tehokkaan räväkkää ja väkevää. Hänen veikeä, joskin ylipitkä käsikirjoituksensa ei ainoastaan raota Hollywoodin kaunistelevia verhoja, vaan kiskaisee ne täysillä auki. Toivottavasti Babylonin tekoprosessi ei kuitenkaan ollut ihan niin rankkaa kuin millaisena elokuvanteko leffan aikana esitetään. Chazellella on myös silmää todella tyylikkäille visuaalisuuksille. Kyseessä on upeasti kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on läpikotaisin erinomaista pitkiä ajoja ja äkillisiä liikkeitä myöten. Kuvat on pursutettu täyteen mielenkiintoista katseltavaa. Leikkaus on pääasiassa onnistunutta, mutta se kaipaisi myös tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot, puvut fantastiset ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on onnistuneen räjähtävä ja Justin Hurwitzin sähäkät, Golden Globen voittaneet musiikit säestävät menoa tehokkaasti.

Yhteenveto: Babylon on erittäin mainio ja efektiivisen räävitön kuvaus Hollywoodin kulta-ajan hävyttömyyksistä. Kolmituntinen mammuttifilmi ei todellakaan ole jokaiseen makuun, se käy selväksi heti alun kuvottavuuksista. Elokuva tulee varmasti jakamaan katsojansa kahtia ja se taitaa jopa olla ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen tarkoitus - ainakin haastatteluissa hän vaikuttaisi olevan tyytyväinen asiaan. Chazelle esittelee jälleen upeita lahjojaan. Ensimmäinen tunti on kaikessa kaoottisuudessaan ihailtavan hallittu ja tarkkaan hiottu. Kuvauspaikalle sijoittuvat kohtaukset ovat hillittömän hauskoja Chazellen kirjoitustaitojen ansiosta. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät itsensä täysillä likoon. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia. Erinomaisen tyylikästä kuvausta tukevat Justin Jurwitzin oivat musiikit. Harmillisesti elokuvan taso laskee sen edetessä. Ensimmäinen tunti on suorastaan briljantti, toinen tunti on varsin mainio selkeiden huippuhetkien kera, mutta kolmannen, hyvin epätasaisen tunnin kohdalla alkaa jo katsella kelloa, että milloinkohan tämä päättyy. Chazelle takeltelee viedessään kertomusta päätökseen ja lopun imeläsiirappinen katsaus elokuvahistoriaan tuntuu oudolta kaiken hullunkurisen rietastelun päätteeksi. Tiivistämisellä ja hiotummalla lopetuksella Babylon voisi olla kokonaisuutena aivan mahtava. Nyt se jää hieman epätasaiseksi, mutta silti kirkkaasti plussan puolelle nousevaksi teokseksi - joka ei tosiaan sovi kaikille. Elokuva vaatiikin vain rohkeaa kokeilua, uppoaako Chazellen tykitys vai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babylon, 2022, Paramount Pictures, C2 Motion Picture Group, Marc Platt Productions, Material Pictures

Arvostelu: Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018)

ENSIMMÄISENÄ KUUSSA

FIRST MAN

Ohjaus: Damien Chazelle
Pääosissa: Ryan Gosling, Claire Foy, Jason Clarke, Kyle Chandler, Corey Stoll, Ciarán Hinds, Olivia Hamilton ja Lukas Haas
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

"Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle."

First Man, eli suomalaisittain Ensimmäisenä Kuussa perustuu James R. Hansenin kirjaan "First Man: The Life of Neil A. Armstrong" (2005), mikä taas pohjautuu tositapahtumiin. Jo kaksi vuotta ennen kirjan ilmestymistä näyttelijä-ohjaaja Clint Eastwood osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi suunnittelemaan filmiä. Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotulla tavalla, jolloin se päätyi Universal-yhtiön käsiin muutama vuosi sitten. Universal käynnisti leffan työstämisen tosissaan ja palkkasi kehutun Damien Chazellen ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin ja lopulta Ensimmäisenä Kuussa sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa, ja nyt se on saapumassa myös Suomeen. Itse innostuin välittömästi, kun kuulin filmistä. Ensinnäkin sen tarina on äärimmäisen kiehtova, minkä lisäksi innostuin myös elokuvan tekijöistä. Chazelle on todella lahjakas nuori tekijä ja olin varma, että hän tekisi huikeaa työtä myös tämän projektin kanssa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen.

1960-luvulla NASA pistää kaikkensa peliin saadakseen ihmisen kävelemään Kuun pinnalla. Astronautti Neil Armstrong pyrkii projektiin mukaan, samalla kun hän yrittää pitää perhe-elämäänsä kasassa.

Pääroolissa astronautti Neil Armstrongina nähdään Ryan Gosling, joka tekee jälleen kerran upean roolisuorituksen. Gosling pystyy näyttämään huiman määrän tunteita pelkillä silmillään, mikä on tärkeä taito, kun kyseessä on hahmo, joka ei kykene puhumaan tunteistaan. Heti leffan alussa käy selväksi, että ennen Kuussa käymistä Armstrongin elämä oli erittäin raskasta ja jopa traagista, minkä takia Goslingin lahja tulee tarpeeseen. Armstrongista alkaa välittämään filmin alusta alkaen ja katsoja pääsee täydellisesti hahmon pään sisälle.
     Armstrongin vaimoa, Janetia näyttelee Claire Foy, joka on myös aivan huikea roolissaan. Janet näyttää tunteitaan paljon voimakkaammin, mutta yrittää pitää niitä sisällään. Kyseessä on kannustava vaimo, mutta kun hänen miehensä ei vaikuta olevan kiinnostunut perheestään, vaan tähyilee kaiken aikaa avaruuteen, Janet kyllä huomauttaa Neilin toimivan väärin. Foy pääsee useaan otteeseen näyttämään lahjansa ja pitämään pari aivan uskomattoman hienosti näyteltyä puhetta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. astronautti Ed White (mainio Jason Clarke) ja tämän vaimo Patricia (Olivia Hamilton), Armstrongin kanssa Kuuhun lähtevä Buzz Aldrin (harmillisen unohdettava Corey Stoll), sekä NASA:n avaruusohjelmaa johtavat herra Slayton (Kyle Chandler) ja herra Gilruth (Ciarán Hinds). Sivunäyttelijät eivät tee läheskään yhtä isoa vaikutusta kuin pääpari, eikä heille edes anneta samalla lailla tekemistä. Jokainen kuitenkin suoriutuu menevästi osastaan.

Viime kuukauden aikana Ensimmäisenä Kuussa on saanut paljon kritiikkiä siitä, ettei siinä ole mukana kuvaa, missä Neil Armstrong ja Buzz Aldrin pystyttävät Yhdysvaltain lipun Kuun kamaralle. Tämä on mennyt jopa siihen pisteeseen asti, että Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump totesi elokuvan loukkaavan tätä amerikkalaista saavutusta, eikä hän aio tämän takia katsoa leffaa. Ja tämähän on täysin naurettavaa. Ensinnäkin, jos kritisoijat oikeasti katsoisivat elokuvan, he ymmärtäisivät, ettei se kerro niinkään Kuussa käymisestä, vaan Neil Armstrongin elämästä. Kuussa käynti on toki iso osa leffaa, mutta se on kuvattu Armstrongin näkökulmasta. Toiseksi, elokuvalle kannattaa antaa mahdollisuus jo ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on aidosti todella hieno teos. Ohjaaja Damien Chazellen voittoputki jatkuu ja viimeistään tässä vaiheessa hän todistaa olevansa lahjakkuus, jonka jokainen tuleva leffa on tapaus, mikä täytyy kokea. Chazelle on saanut aikaiseksi hyvin vaikuttavan kokonaisuuden ja sanon jo nyt, että on kumma, jos filmille ei laskeudu useita palkintoehdokkuuksia ja voittoja.

Yksi tärkeimmistä asioista, minkä Chazelle on saavuttanut, on tosiaan se, kuinka nerokkaasti elokuva kerrotaan Armstrongin näkökulmasta. Isoimpana esimerkkinä on avaruuslennot, mitkä kuvataan pääasiassa alusten sisäpuolelta, eikä perinteiseen tapaan ulkopuolelta. Tietty mukana on näyttäviä kuvia avaruudesta käsin, missä alus nähdään pienenä täplänä maailmankaikkeuden keskellä, mutta pääasiassa avaruutta joutuu kurkkimaan Armstrongin kanssa aluksen ikkunasta. Tämä on mielettömän nerokas päätös, sillä tämän ansiosta katsojana todella kokee olevansa mukana avaruuslennoilla. Niissä pääse ihastelemaan avaruuden mahtavuutta, mutta samalla ne myös osoittavat, kuinka epämiellyttävä ja ahdistava matkustustapa on kyseessä. Avaruusaluksia ei ole koolla pilattu ja katsojaa puistattaa pelkkä ajatuskin siitä, että sellaiseen metallipurkkiin pitäisi ahtautua päiviksi.

Vaikka avaruusmatkailu on äärimmäisen kiehtovaa ja avaruuskohtauksia jaksaisi katsoa paljon kauemminkin, on hienoa, että leffa keskittyy myös täysillä Neilin ja Janetin suhteeseen. Heidän väliset kohtauksensa eivät onneksi käy tylsiksi, vaan pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä - pääasiassa tietysti erinomaisten roolitöiden ansiosta. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä on, kun Janet pakottaa Neilin kertomaan lapsilleen sen faktan, ettei hän välttämättä palaa takaisin kotiin. Kohtaus koskettaa aidosti ja luo hyvää jännitystä operaation onnistumisesta. Toki kaikkien kuuluisi tietää, että kuulento onnistuu - onhan kyseessä yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista - mutta silti katsojana jännittää, pääsevätkö hahmot ehjin nahoin takaisin. Ja se itse Kuussa käynti... voi pojat, kuinka uskomattoman hienosti se onkaan toteutettu! Kuu-osio on henkeäsalpaavan vaikuttava ja koskettava, sekä kenties ennen kaikkea, häkellyttävän todellisen tuntuinen. Kohtaus tuntuu siltä kuin hahmot ihan oikeasti olisivat Kuussa. Se ei tunnu ja näytä lavasteelta tai studiolta, vaan ihan oikealta paikalta. Kuinka niin eloton paikka voikaan olla niin mielettömän kaunis näky? Kohtaus nostattaa helposti tunteet pintaan jo pelkän vaikuttavuutensa ansiosta. Aivan uskomaton suoritus tekijätiimiltä!

Vielä on kuitenkin pakko todeta, ettei Ensimmäisenä Kuussa mikään ongelmaton elokuva ole, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi erinomainen teos ja yksi vuoden parhaista elokuvista. Filmillä on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, ja vaikka avaruusosioissa ja pääparin suhteen näyttämisessä pitkäkestoiset kohtaukset ovat mukaansatempaavaa katseltavaa, ovat jotkut tieteeseen painottuvat hetket ja Kuuhun haikailut hieman pitkäveteisempää seurattavaa. Niihin käytettyä aikaa olisi ihan hyvin voinut siirtää avaruuskohtauksiin ja vaikkapa lisätä sen Yhdysvaltain lipun pystyttämisen Kuuhun, jotta presidentti Trumpkin voi hyvillä mielin katsoa leffan. Elokuvasta saisi pilkottua pieniä pätkiä sieltä täältä ja typistää kestoa noin kymmenellä minuutilla. Siten kyseessä olisi entistäkin paremmin otteessaan pitävä kokemus.

Ensimmäisenä Kuussa poikkeaa tyylillisesti todella vahvasti ohjaaja Chazellen aiemmista töistä, Whiplashista (2014) ja La La Landista (2016). Siinä, missä ne pohjautuvat hyvin paljon musiikkiin, tässä on pitkiä pätkiä, joissa ei kuulla melodian melodiaa. Justin Hurwitzin sävellyksiä käytetään erittäin maltillisesti, jolloin kun musiikit pärähtävät käyntiin, ne lisäävät vaikutuksen tuntua. Chazelle tekee loistotyötä tunnelman kanssa ja kyseessä on myös teknisesti upea teos. Elokuva on kuvattu uskomattoman hyvin - etenkin Kuussa tapahtuvan kohtauksen kuvaus on ällistyttävää. Valastuskin on äärimmäisen taidokkaasti toteutettu. Lavasteilla ja puvustuksella on hienosti tuotu esille 1960-luvun ajankuvaa, minkä lisäksi molemmat tiimit ovat onnistuneet avaruusalusten ja -asujen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat erinomaisesti toteutetut, enkä osaa yhtään sanoa, ovatko avaruudessa lentävät alukset pienoismalleja, vai digiefekti. Äänimaailma on myös mahtava ja rakettien noustessa ilmaan teatterin penkit tärisevät ja tuottavat kylmiä väreitä.

Yhteenveto: Ensimmäisenä Kuussa on erinomainen elokuva, mikä osoittaa Damien Chazellen olevan oikeasti lahjakas tekijä. Chazelle on pyrkinyt tekemään täysin erilaisen filmin kuin pari aiempaa teostaan ja onkin saanut aikaiseksi häkellyttävän hienon leffan, mikä tulee varmasti keräämään useita palkintoehdokkuuksia. Chazelle vie katsojan täydellisesti Neil Armstrongin pään sisään, mitä vain vahvistaa Ryan Goslingin huikea roolisuoritus. Avaruuslennot ovat aivan mahtavasti toteutetut ja katsojana tuntuu siltä kuin olisi aluksessa mukana Armstrongin kanssa. Itse Kuussa käynti on myös aivan uskomattomasti luotu ja loi minuun suuren vaikutuksen kauneudellaan. Goslingin lisäksi myös Claire Foy tarjoaa loistokkaan roolityön ja on ihme, jos pari ei saa mies- ja naispääosa-ehdokkuuksia. Muutamassa tiedehöpötyskohtauksessa leffa käy hieman pitkäveteiseksi, mutta muuten yli kahden tunnin kesto ei haittaa, sillä mukana on niin vangitsevia kohtauksia. Ensimmäisenä Kuussa todella on yksi vuoden parhaista elokuvista ja suosittelen kaikkia katsomaan sen. Joidenkin mielestä se saattaa olla tylsä erittäin rauhallisen temponsa takia, mutta kun siihen keskittyy, leffa vie oikein kunnolla mukanaan. Tämän perään on muuten hauska katsoa Apollo 13 (1995), joka alkaa aika lailla siitä, mihin Ensimmäisenä Kuussa päättyy. Tiedän, koska kokeilin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
First Man, 2018, Universal Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, Perfect World Pictures, Temple Hill Entertainment

Arvostelu: La La Land (2016)

LA LA LAND

Ohjaus: Damien Chazelle
Pääosissa: Ryan Gosling, Emma Stone, John Legend ja J.K. Simmons
Genre: musikaali, draama
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: S

Kun näin ensimmäisen kerran La La Landin ison mainoksen Kinopalatsissa, mieleeni tuli saman tien Laulavat sadepisarat (Singin' in the Rain - 1952). Mielikuvani vahvistui, kun kuulin, että myös La La Land on musikaali. Singin' in the Rain on mielestäni todella mainio elokuva, joten kiinnostukseni La La Landia kohtaan heräsi. Mielenkiintoni kasvoi kahden päätähden (Emma Stone ja Ryan Gosling) takia. En erityisemmin jaksa katsoa tanssi- ja lauluelokuvia, mutta kuulin, että La La Landissa oltaisiin haettu juurikin samanlaista henkeä, mikä Laulavista sadepisaroista löytyy. Kuulin myös, että elokuvan uskotaan olevan vahvoilla ensi vuoden Oscar-kilpailussa, joten pakkohan se oli päästä näkemään. Yritin virittää aivoni oikeaan tunnelmaan aamupäivällä ennen näytöstä, toivoen, että näkisin kunnon hyvän mielen elokuvan.

Näyttelemisestä haaveileva Mia ja jazzmuusikon urasta unelmoiva Sebastian tapaavat, mikä muuttaa kummankin elämän.

Emma Stone esittää Miaa, kahvilassa työskentelevää haaveilijaa, joka käy kaiken aikaa koe-esiintymisissä, mutta ne eivät tunnu vievän häntä kohti unelmaansa. Mia tuntee olonsa ulkopuoliseksi ystäviensä keskellä, eikä lähde samalla innolla juhlimaan iltaisin. Hän haluaisi myös luoda oman näytelmänsä, muttei usko itseensä kovin paljoa, jotta pystyisi toteuttamaan sen. Emma Stone on mielestäni oikein mainio näyttelijä ja todistaa tässä olevansa jopa erittäin hyvä. Hän näyttää paljon tunteita ilmeillään ja eleillään, sekä äänellään. Stone saa katsojan välittämään Miasta lähes välittömästi. Hauskana yksityiskohtana on, että Mian puhelimen näyttö on rikki, mitä en ole kovin usein nähnyt elokuvissa.
     Ryan Gosling näyttelee Sebastiania, jazzmusiikkia rakastavaa pianistia, joka unelmoi omasta klubista ja muusikon urasta. Sebastianilla ei löydy rahaa kummankaan toteutukseen, mutta häntä ajaa eteenpäin päättäväisyys ja intohimo jazzia kohtaan. Välillä intohimo on jopa aggressiivista. Sebastianista näkee turhautuneisuuden, kun hänen uransa ei tunnu lähtevän liikkeelle. Ryan Gosling todisti viimeistään The Nice Guysissa (2016) olevansa todella hyvä näyttelijä ja jatkaa samalla linjalla tässäkin. Stonen tapaan Goslingin tuo tunnetta mukaan hahmoonsa ilmeiden, kehonsa ja äänensä kautta. Hauskana faktana on, että Stone ja Gosling ovat jo kaksi kertaa aiemmin nähty esiintyvän yhdessä elokuvissa Hölmö hullu rakkaus (Crazy, Stupid, Love. - 2011) ja Gangster Squad (2013). Kaksikon kemia toimii täydellisesti läpi elokuvan. Pääpariksi kaavailtiin aluksi Miles Telleria ja Emma Watsonia, mutta mielestäni Stone ja Gosling toimivat paljon paremmin pääkaksikkona.
     Elokuvassa nähdään myös mm. John Legend Sebastianin ystävänä Keithinä ja J.K. Simmons ravintolan pomona.

La La Land alkaa todella tyylikkäästi toteutetulla musikaalinumerolla, mikä tapahtuu ruuhka-aikaan moottoritiellä. Kun visuaalisesti kaikki on kohdallaan ja kappalekin toimii yllättävän hyvin, elokuva nappaa katsojan heti mukaansa. Aluksi tietenkin hieman naurattaa, että kuinka moni oikeasti alkaisi hoilaamaan iloisesti jumittavassa ruuhkassa? Itse ainakin hakkaisin torvea ja raivoaisin hyödyttömästi edessä oleville autoille. Elokuva on alkaa aivan mahtavasti ja pysyykin sellaisena pitkään. Päähenkilöihin pääsee tutustumaan helposti, ja katsoja alkaa välittämään Miasta ja Sebastianista. Alkupuoli jaksaa riemastuttaa erilaisilla musikaalikohtauksillaan ja jopa tanssikohdat toimivat mielestäni täydellisesti. Riemastumisen lisäksi katsoja kokee hämmästymistä, rentoutumista, sekä hyvää mieltä. Valitettavasti puolen välin kohdalla elokuva alkaa hieman junnata paikoillaan, eikä löydä ihan yhtä toimivaa tunnelmaa, jolloin ihmettelin, katsonko täysin eri elokuvaa kuin aiemmin. Onneksi jumituksenkin aikana elokuvasta löytyy upeita kohtia, joten se ei täysin latista lopputulosta. Päätöstä kohti elokuva myös paranee onneksi paljon. La La Landiin on saatu oivasti 1900-luvun alkupuolen tunnelmaa, vaikka se tapahtuukin nykypäivänä, jolloin siinä on hieman "ajaton" meininki.

Jos minun pitäisi katsoa kahden tunnin video tanssimisesta tai jos elokuva olisi kokonaan laulamista, La La Land ei toimisi minulle. Mutta kun tanssi ja laulu ovat saatu toimimaan hienosti tarinan kanssa, niin lopputuloksena on oikein viihdyttävä - paikoitellen aivan mahtava - elokuva. Ymmärrän kyllä, miksi tämä olisi ennakkosuosikki Oscareissa, mutta itse en miellä tätä vuoden parhaaksi elokuvaksi. Jotkut kohdat olivat mielestäni aivan uskomattoman hienoja ja olisin toivonut, että niitä olisi ollut vielä enemmän, mutta kun elokuva keskittyy pelkästään juoneensa ja siitä unohdetaan hetkeksi kaikki muut elokuvaa tehostavat asiat, siitä tuntuu selkeästi puuttuvan jotain. La La Landissa kuullut kappaleet ovat pääasiassa erittäin mainioita ja minua ärsyttää, ettei elokuvan hienoa soundtrackia löydä vielä mistään. En yhtään ihmettelisi, jos elokuva saisi palkintoja jo pelkästään laulujensa takia. Alun "Another Day of Sun" on kunnon hyvän mielen rallatus, "Someone in the Crowd" on puhtaasti naisten unelmointia rakkauden löytämisestä, "Audition (The Fools Who Dream)" on paikoitellen jopa surullinen ja useaan otteeseen kuultavassa "City of Stars" -kappaleessa Emma Stone ja Ryan Gosling pääsevät laulamaan yhdessä, kuten myös romanttisessa "A Lovely Nightissa". Hieno kuva elokuvan julisteessa on otettu "A Lovely Night" -kohtauksesta ja siinä on selvästi samanlaista henkeä kuin Laulavissa sadepisaroissa välillä. Uskoisin, että elokuva tulee toimimaan erittäin monille, paitsi jos on todella kyyninen henkilö, jolloin La La Landin henki ei välttämättä tartu.

Sebastian kertoo Mialle jazzin olevan yhtyeen tiimityötä, jossa eri soittajat pääsevät hieman jopa huomaamattomasti loistamaan vuorollaan. La La Land on elokuvana Sebastianin kuvaus jazzista, sillä siinä eri asiat ovat eri kohdissa suuremmin esillä. Alkupuolella kameratyöskentelyllä kikkaillaan, kun koko alun musikaalinumero tuntuu olevan yhden kuvan otto. Hienoja kuvia on myös paljon muutenkin. Jossain kohtaa äänitehosteet ovat korostettuina, kun taas joskus muut äänet katoavat ja musiikki soi muuten mykän kuvan päällä. Musikaali- ja tanssikohtaukset ovat erittäin selkeitä esimerkkejä tästä, mutta niitäkin on puolessa välissä vähemmän, jolloin tarinan draamailu nousee selkeämmin esille. Valoilla ja väreillä kikkaillaan todella huikeasti ja useaan otteeseen elokuvassa valo hahmon ympärillä himmenee, jolloin hahmo on korostettuna pimeyden keskellä. Pidän äärimmäisen paljon siitä, kuinka useassa kohtaa on mukana erittäin vähän leikkauksia. Värimaailmana elokuvassa on useaan otteeseen käytetty sinistä. Hauska juttu on, että nyt kun "Mannequin Challenge" on noussut internetilmiöksi, niin elokuvan parissa musikaalikohtauksessa taustan ihmiset pysyvät täysin paikoillaan, kun päähenkilöt tanssahtelevat heidän edessään. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Damien Chazelle, joka on tehnyt aiemmin elokuvan Whiplash (2014), jonka käsikirjoituksesta hän oli Oscar-ehdokkaana. Chazelle on nuori, mutta häneltä löytyy selvästi visiota ja mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä hän tekee seuraavaksi. Teknisesti La La Land on kaikin tavoin aivan mielettömän huikea taidonnäyte.

Yhteenveto: La La Land on erinomainen musikaalidraama, joka toimisi vieläkin paremmin, jos sen puolenvälin synkistelyn ja junnaamisen olisi tiivistänyt lyhyemmäksi. Silti sanon, että kyseessä on loistava elokuva ja tiedän, että se tulee vielä jonain päivänä löytymään hyllystäni. Ryan Gosling ja Emma Stone vetävät erinomaiset roolisuoritukset pääosissa. Katsojat pääsevät heti alusta asti mukaan juttuun ja hahmoista välittää helposti. On hienoa, miten eri asiat korostuvat elokuvassa eri kohdissa selkeämmin, mikä sopii täydellisesti Sebastianin kuvaukseen jazzista. Musikaali- ja tanssinumerot ovat todella hyviä ja koreografiat ovat tarkkaan mietittyjä. Kappaleet ovat mainioita ja viihdyttäviä. Alun pitkä kuva on huikeasti toteutettu ja elokuvasta löytyy paljon muitakin hienoja kuvia. Pidin siitä, että leikkaukset ovat oikeissa kohtauksissa pidetty minimaalisina. Valojen ja värien käyttö on todella tyylikästä. Tekniseltä puoleltaan kyseessä on täydellinen teos. Ohjaaja Damien Chazelle tietää selvästi, mitä tekee ja toivon, että häneltä tulisi uusi elokuva jo lähivuosien aikana. Pitääkin katsoa hänen ohjaamansa ja kirjoittamansa Whiplash uudestaan. La La Land ei ole kaikille, mutta suosittelen katsomaan sen, etenkin jos Laulavat sadepisarat on mielestänne hyvä elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2016 - Muokattu 12.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.awardsdaily.com
La La Land, 2016, Black Label Media, Gilbert Films, Impostor Pictures, Marc Platt Productions