Operaatio Ave Maria (Project Hail Mary - 2026) - elokuva-arvostelu

OPERAATIO AVE MARIA

PROJECT HAIL MARY

Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller

Näyttelijät: Ryan Gosling, Sandra Hüller, James Ortiz, Lionel Boyce, Ken Leung, Milana Vayntrub, Kriya Kansara, Liz Kingsman, Orion Lee, Ray Porter ja Meryl Streep

Genre: scifi, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 12

Project Hail Mary, eli suomalaisittain Operaatio Ave Maria perustuu Andy Weirin samannimiseen kirjaan vuodelta 2021. Jo ennen kirjan julkaisua Metro-Goldwyn-Mayer hankki sen filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään siitä elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024 ja nyt Operaatio Ave Maria saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Weirin kirja ei ollut tuttu, mutta olen odottanut leffaa silti innolla sen tekijätiimin ja näyttelijäkaartin takia, sekä sen vuoksi, että kyseessä on teattereihin saapuva iso scifielokuva, joka ei ole uudelleenfilmatisointi, jatko- tai esiosa. Kävinkin innokkain mielin katsomassa Operaatio Ave Marian sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.

Aurinko tekee kuolemaa ja tohtori Ryland Grace lähetetään yksisuuntaiselle matkalle avaruuteen etsimään pelastuskeinoa. Apua Grace saa yllättävältä taholta, kun vieraan olentolajin edustaja on samanlaisella tehtävällä pelastaakseen oman planeettansa.

Ryan Gosling näyttelee tohtori Ryland Gracea, joka on lähtenyt uskaliaalle matkalle avaruuteen, pelastaakseen auringon erikoiselta astrofagi-bakteerilta, joka ruokkii itseään tähdillä tuhoisalla tavalla - jo muutamien vuosikymmenien päästä Maapallo viilentyisi sen verran, että valtava määrä ihmisiä tulisi kuolemaan. Grace ei todellakaan ole mikään tavanomainen sankari, mutta kun kahdeksan miljardin ihmisen selviytyminen lepää lopulta hänen harteillaan, on miehen pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä kaikkensa onnistuakseen tehtävässään. Gosling on tuttuun tapaansa täysin elementissään keulakuvana, tehden hahmostaan onnistuneesti niin hupaisan, tykättävän kuin fiksulta vaikuttavan. Paljon lepää toki Goslingin harteilla, koska hän on suuren osan ajasta ainoa näyttelijä ruudulla, mutta mies hoitaa homman kunnialla kotiin.

     Elokuvassa nähdään myös Putoamisen anatomiasta (Anatomie d'une chute - 2023) tuttu Sandra Hüller Gracen pelastusoperaatioon pestaavana Eva Strattina ja Lionel Boyce turvamies Carlina, sekä kuullaan James Ortiz Kivisenä, avaruuden muukalaisena, jonka aurinkokunnan tähti tekee myös kuolemaa astrofagien takia ja joka on lähetetty Gracen tapaan pelastamaan kansansa. Yhteinen tavoite tekeekin Gracesta ja Kivisestä yllättäviä liittolaisia. Sivuhahmotkin ovat mainioita. Hüller on karismaattinen osassaan ja Boyce tuo sopivasti pilkettä silmäkulmaan puvussa patsastelevaan turvamieshahmoonsa. Kivinen on aivan mahtava tapaus ja olennon ja Gracen välinen ystävyys tuokin elokuvaan sen tarvitseman sydämen.

Operaatio Ave Mariaa on kehuttu vuolaasti viime viikot ympäri maailman, mikä vain kasvatti intoani elokuvaa kohtaan. Ja huojentuneena voin sanoa, ettei kaiken hehkutuksen jälkeen vastassani ollut pettymystä, vaan paras avaruuselokuva sitten Interstellarin (2014). Tämä maailmanpelastusoperaatio vie niin täysillä mukanaan, että jopa vähän päälle kahden ja puolen tunnin kesto menee kuin hujauksessa. Tarina ei toki ole täysin omaperäinen ja avaruudessa yksin matkaavan ihmisen ja erikoisen olennon välille muodostuvaa ystävyyttäkin nähtiin juuri parin vuoden takaisessa Netflix-leffa Spacemanissa (2024). Operaatio Ave Maria rakentaa kuitenkin tutuista palikoista niin mahtavan pakkauksen, etteivät tuttujen juttujen kierrätykset haittaa yhtään.

On erittäin kiinnostavaa seurata niin Gracen matkaa avaruudessa kuin takaumien kautta sitä, kuinka Grace päätyi osaksi operaatiota. Todelliseen vauhtiin leffa toki pääsee, kun Kivinen tulee kuvioihin. Tämän epätavallisen parivaljakon ystävyys on kertakaikkisen ihastuttava ja lämmin. Näihin hahmoihin kiintyy niin voimakkaasti, että heidän onnistumisensa nostavat hymyt huulille, vastoinkäymiset saavat herkistymään ja erilaiset kiipelit saavat tosissaan jännittämään. Operaatio Ave Maria on muutenkin todellista tunteiden vuoristorataa, kuten kunnon scifispektaakkelin kuuluu. Elokuva on toisaalta mitä täydellisintä popcornviihdettä, mutta samalla siitä löytyy syvällisempääkin puolta rikastuttamaan kokemusta. Olen yllättynyt, jos jokin loppuvuoden suurelokuvista tarjoaa minulle yhtä fantastisen elokuvaelämyksen. Ja kyllä, totean tämän tiedostaen, että tulossa on vielä esimerkiksi The Odyssey (2026), Spider-Man: Brand New Day (2026) ja Dyyni: Osa kolme (Dune: Part Three - 2026).

Elokuvan onnistuminen johtuu vahvasta taustatiimistä täynnä todellisia osaajia. Ohjauksesta vastaa kaksikko Phil Lord ja Christopher Miller, joiden aiempiin töihin kuuluvat 21 Jump Street (2012) ja Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014). Duo tuokin mukaan tuttua energiaansa ja mahtavaa huumorintajuaan. Käsikirjoituksesta taas vastaa Netflixin Daredevil-sarjan (2015-2018) luoja Drew Goddard, joka suoriutuu myös pestistään vakuuttavasti. Visuaalisesti Operaatio Ave Maria on suorastaan upea, kuvauksesta lähtien. Mitäpä muuta voikaan odottaa Greig Fraserilta, joka on kuvannut myös esimerkiksi Dyynin (Dune - 2021) ja The Batmanin (2022)? Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin mainiot. Tehosteet ovat huikeat, oli kyse sitten avaruudesta, Ave Maria -aluksesta tai Kivisestä, joka on toteutettu nukkea ja digiefektejä sekoittaen. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettu ja Daniel Pembertonin musiikit säestävät tätä seikkailua erinomaisesti, vaihdellen vakuuttavasti tunnelmasta toiseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Project Hail Mary, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, General Admission, Lord Miller, Metro-Goldwyn-Mayer, Pascal Pictures, Waypoint Entertainment

Arvostelu: The Notebook - Rakkauden sivut (The Notebook - 2004)

THE NOTEBOOK - RAKKAUDEN SIVUT

THE NOTEBOOK

Ohjaus: Nick Cassavetes

Pääosissa: Ryan Gosling, Rachel McAdams, James Garner, Gena Rowlands, Joan Allen, David Thornton, James Marsden, Sam Shepard, Kevin Connolly ja Jamie Brown

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

The Notebook - Rakkauden sivut perustuu Nicholas Sparksin kirjaan Kuuntele vain muistojasi (The Notebook) vuodelta 1996. New Line Cinema hankki heti julkaisuvuonna kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Aluksi Steven Spielberg oli halukas ohjaamaan elokuvan, mutta muiden projektien takia Spielberg jätti projektin. Ohjaajan penkillä kävivät pyörähtämässä Jim Sheridan ja Martin Campbell, kunnes Nick Cassavetes otti projektin omakseen. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2002 ja lopulta The Notebook - Rakkauden sivut sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, josta on muodostunut vuosien varrella monien suosikki romanttinen leffa. Kriitikoilta elokuva sai kuitenkin ristiriitaisen vastaanoton. Itse näin The Notebookin vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin hyvänä. En ole katsonut sitä uudestaan, mutta kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin toistamiseen ja samalla arvostella sen.

Kesällä 1940 nuori ja varaton Noah rakastuu yläluokkaiseen Allieen, joka hitaasti lämpenee miehen viettely-yrityksille. Voiko heidän suhteensa kuitenkaan toimia, kun Allien suvun status odottaa naisen tulevaisuudelta ihan muuta?

Kun Spielberg oli vielä elokuvan ohjaksissa, hän kaavaili pääosaan Noah Calhouniksi Tom Cruisea. Yhdessä kohtaa myös George Clooney oli ehdolla, mutta kun hän koki olevansa väärä mies hommaan, rooliin pestattiin tuossa kohtaa lähinnä Young Hercules -televisiosarjasta (1998-1999) tuttu Ryan Gosling. Naispääosaan rikkaasta suvusta tulevaksi Allison "Allie" Hamiltoniksi taas pohdittiin ensin muun muassa Jessica Bieliä, Britney Spearsia ja Reese Witherspoonia, kunnes rooliin valittiin yhtä lailla liki tuntematon Rachel McAdams. Gosling ja McAdams tekivät molemmat läpimurtoroolinsa tässä leffassa ja he istuvatkin täydellisesti päärooleihin. Heidän väliltä tuntuu löytyvän todella vahvaa kemiaa... miksi onkin yllättävää, kun lukee elokuvan taustatietoja ja huomaa, että näyttelijäkaksikko likimain inhosi toisiaan läpi kuvausten. He kiukuttelivat toisilleen harva se päivä ja eräänä kuvauspäivänä Gosling jopa pyysi, että saisi sijaisnäyttelijän McAdamsin tilalle, sillä hän ei kestänyt tämän läsnäoloa. Ihailtavaa on, ettei tällainen suhtautuminen näy millään lailla kummankaan roolisuorituksesta, vaan he ovat saaneet käännettyä voimakkaat tunteensa kunnon intohimoksi. Rakastavaisten esittäminen selkeästi lämmitti kummankin tunteita, sillä elokuvan ilmestyttyä Gosling ja McAdams paljastivat olevansa parisuhteessa - sitä iloa tosin kesti vain kaksi vuotta.

     Elokuvassa nähdään myös Joan Allen ja David Thornton Allien konservatiivisina ja rikkaina vanhempina, jotka katsovat Noahia nenänvarttaan pitkin, Sam Shepard Noahin isänä, Kevin Connolly Noahin parhaana kaverina Fininä, James Marsden toisessa maailmansodassa sotivana Lonina, sekä Jamie Brown leskeksi jääneenä Marthana. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, erityisesti Allen Allien napakkana äitinä.

The Notebook - Rakkauden sivut toimi mainiosti vielä uudelleenkatseltuna, enkä ihmettele, miksi varsinkin minneaalit nostavat sen usein suosikkiensa joukkoon rakkauselokuvista puhuttaessa. Siinä on joitain juttuja, jotka hiertävät itseäni vastakarvaan, mutta kun sitä vertaa moniin muihin romanttisiin draamoihin, joista nuoret ovat intoilleet 2000-luvulla, on The Notebook selvästi sitä parempaa päätyä. Elokuvan isoin onnistuminen on Goslingin ja McAdamsin vahva kemia kuvauksissa tapahtuneesta draamailusta huolimatta. He saavat kameran edessä huijattua katsojan palavista tunteista ja siten he nappaavat tehokkaasti mukaan monivaiheisen rakkaustarinansa pyörteisiin, vaikka aluksi Noahin ja Allien romanssin syntymistä voi olla vaivaannuttavaa seurata. Kenties aikoinaan se, että mies uhkailee itsemurhalla, jos nainen ei suostu hänen kanssaan treffeille, olisi voitu tulkita romanttiseksi, mutta uskoisin, että jo elokuvan ilmestyessä vuonna 2004 moni näki tilanteen häiriintyneenä. Nyt 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen kohtausta katsoessa hälytyskellot soivat kovaäänisesti ja katsoja lähes huutaa Allielle, että pysy kaukana siitä miehestä!

Mutta kun tästä päästään eteenpäin, elokuva voittaa suurimmaksi osaksi puolelleen. Nuoren parin suhde haastaa klassiseen tapaan luokkaerot ja siinä, missä Noahin isä ihastelee, että onpa poika kunnollisen tytön tuonut näytille, Allien vanhemmat tuhahtelevat, että minkä rääpäleen kanssa meidän tyttäremme oikein viettää aikansa? Suhteen etenemistä seuraa kiinnostuneena. Meno on hieman siirappista, muttei koskaan ällöimelää. Matkaan ilmestyy toki omat mutkansa, jotka tehostavat draamaa. Tiettyihin asioihin toivoisi käytettävän enemmän aikaa ja ehkä hieman hassusti yksi kritiikeistäni on se, että elokuva on harmillisen lyhyt. Se vie lopulta niin mainiosti mukanaan, että sitä voisi katsoa kauemmin. Nyt jotkut merkittävät hetket hoidetaan hieman hätäisesti ja pääasiassa mehevästi kypsyttelevä elokuva jää paikka paikoin hieman raakileeksi.

Eniten itseäni The Notebookissa hiertävät osiot, joissa vanhainkodissa James Garnerin esittämä mies kertoo Noahin ja Allien tarinaa Gena Rowlandsin näyttelemälle naiselle. En sano, että tämä osio pitäisi poistaa, mutta jotain viilausta se kaipaisi. Siitä löytyy onnistumisensa ja lopuksi kuvio onnistuu liikuttamaan, mutta ajoittain se tuntuu rikkovan tarinankerronnan soljuvuutta. Lisäksi hommaan liittyy oma käänteensä, minkä tosin arvaa luultavasti heti ensiminuuteilla. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tekijöiden olisi pitänyt viivästyttää paljastusta elokuvan loppuun, sillä nyt liian aikainen katsojan arvelusten vahvistaminen johtaa siihen, että päätarina kärsii, kun katsoja saa tietää lopputuloksen.

Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi lopulta Nick Cassavetes, joka rakentaa tunnelmaa mainiosti ja saa pääkaksikon muuttamaan voimakkaat negatiiviset tunteensa voimakkaiksi positiivisiksi tunteiksi kameran edessä. Jeremy Levenin käsikirjoitus on pääasiassa onnistunut, mutta hän olisi voinut hieman asetella Garnerin ja Rowlandsin kohtauksia paremmin ja työstää niitä lisää. Nähtävästi useampikin Levenin kirjoittamista kohtauksista jäi lopulta leikkaushuoneen lattialle, mitä harmittelen, sillä leffan voisi tosiaan antaa hengittää vielä enemmän. Muuten The Notebook - Rakkauden sivut on teknisiltä ansioiltaan toimiva. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Filmikuvaus ja värityöskentely luovat 1940-luvulla tapahtuviin kohtauksiin erittäin kauniin ilmeen. Ajankuva on vaikuttavasti toteutettu upein lavastein ja asuin. Toiseen maailmansotaan sijoittuva lyhyt taistelukohtaus on näyttävästi luotu. Myös äänimaailma on onnistuneesti rakennettu Aaron Zigmanin hempeitä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Notebook, 2004, New Line Cinema, Gran Via Productions, Avery Pix

Arvostelu: The Fall Guy (2024)

THE FALL GUY

Ohjaus: David Leitch

Pääosissa: Ryan Gosling, Emily Blunt, Hannah Waddingham, Winston Duke, Aaron Taylor-Johnson, Stephanie Hsu, Teresa Palmer ja Lee Majors

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fall Guy perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri viiden tuotantokauden ajan vuodesta 1981 vuoteen 1986. Elokuvaversion teko käynnistyi jo kesällä 2010. DreamWorks-yhtiö suunnitteli leffaa, johon kaavailtiin ohjaajaksi Martin Campbellia ja McG:tä, ja päärooliin Dwayne Johnsonia. Projekti ei kuitenkaan edennyt, vaan oikeudet ajautuivat Universal Picturesille, joka ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt The Fall Guy saapuu elokuvateattereihin. Itse innostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin ensi kertaa ja leffa nousikin nopeasti eniten odottamieni elokuvien joukkoon tältä vuodelta. Olin vielä innostuneempi, kun pääsin näkemään elokuvan viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytöksessä.

Stunt-mies Colt lähtee etsimään kadonnutta Hollywood-tähti Tom Ryderia, pelastaakseen miehen uusimman elokuvan, jonka ohjaamisesta vastaa Coltin rakastama Jody.

2000-luvun alkupäässä Ryan Gosling tunnettiin pääasiassa romanttisten komedioiden hurmurina, johon tytöt olivat lääpällään. 2010-luvun aikana Gosling voitti miehet puolelleen dramaattisemmissa rooleissa ja nyt Gosling on vaikuttanut astuneen 2020-luvulla uudelle alueelle, jossa hän irrottelee hykerryttävän riemastuttavasti. Ensin Gosling teki aivan fantastista duunia Barbie-leffan (2023) Keninä ja nyt hän on aivan yhtä mahtavassa vedossa Colt Seaversina, vuosia toimineena stunt-miehenä. Colt päätyy todelliseen toimintaan, kun hänen täytyy etsiä rakastamansa Jodyn (Emily Blunt) esikoisohjauselokuvan päätähti Tom Ryder (Aaron Taylor-Johnson), joka on mystisesti kadonnut kesken kuvausten. Etsintäretkensä aikana Gosling naurattaa todella makeasti, mutta omaa myös karismaa toimintakohtauksiin, sekä hyvää kemiaa Bluntin kanssa. Blunt on myös huippuvedossa omassa osassaan ensikertalaisohjaajana, joka haluaa näyttää lahjansa maailmalle. Taylor-Johnson esittää lystikkäästi raivostuttavan omahyväistä Hollywood-staraa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ted Lasso -sarjasta (2020-2023) tuttu Hannah Waddingham tuottaja Gail Meyerinä, Black Panther -leffoista (2018-2022) tuttu Winston Duke stunt-koordinaattori Danina, Everything Everywhere All at Oncesta (2022) tuttu Stephanie Hsu Tom Ryderin henkilökohtaisena assistenttina Almana, sekä Teresa Palmer Jodyn ohjaaman elokuvan naistähtenä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat oivallisesti osistaan, Waddinghamin herkutellessa lipevällä tuottajahahmollaan.

The Fall Guyn hauskat trailerit saivat minut odottamaan elokuvaa positiivisin mielin, mutta en olisi ikinä uskonut, kuinka paljon lopulta pidinkään näkemästäni. Kyseessä on aivan perhanan huippuhyvä romantiikalla höystetty toimintakomedia, eikä minulla ole ollut aikoihin yhtä hauskaa elokuvateatterissa kuin nyt The Fall Guyn parissa. Leffan aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään niin veikeälle sanailulle kuin aivan hillittömille ja toisinaan aika absurdeillekin tapahtumaketjuille. Elokuva on myös ehta rakkauskirje elokuvia kohtaan, etenkin vanhempia leffoja, jotka pyrkivät miellyttämään isoa yleisöä hieman eri tavalla kuin nykypäivän leffat. Joitain nykypäivän leffantekokikkailuja jopa kritisoidaan, lähtien näyttelijöiden kasvojen skannaamisesta ja onpa elokuva toki täynnä ei-niin-hienovaraisia vihjauksia siitä, että Oscarit saisivat jo alkaa palkitsemaan stunttejakin.

Elokuvan kaksi juonta - Coltin yritys löytää Tom Ryder ja Coltin yritys voittaa Jodyn sydän - kulkevat onnistuneesti käsi kädessä ja risteilevät hyvin läpi leffan. Tarina nappaa tehokkaasti mukaansa, eikä tästä kaikesta menoa ja meininkiä puutu. Kun leffan päähenkilö liittyy näin vahvasti stunt-työskentelyyn, on katsojalla syytä odottaa toiminnalta paljon, eikä elokuva tuota tälläkään saralla pettymystä. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan napakampia, hauskempia, jännittävämpiä ja mikä toki lähes tärkeintä, täynnä upeita ja mielikuvituksellisia stuntteja. Tylsän tietokonekikkailun sijaan oikeat ihmiset ovat pistäneet itsensä likoon, autoilla rymistellään oikeasti menemään ja asioita oikeasti räjäytellään. The Fall Guy on niin ilahduttavan energinen adrenaliiniryöpytys alusta loppuun, ettei sen aikana todellakaan käy aika pitkäksi missään kohtaa.

Useamman mutkan kautta The Fall Guyn ohjaajaksi päätyi lopulta David Leitch, joka on täydellinen mies hommaan. Leitch on tehnyt stuntteja elokuviin, kuten Blade (1998), Fight Club (1999), Mr. & Mrs. Smith (2005) ja Medusan sinetti (The Bourne Ultimatum - 2007), minkä lisäksi hän on näyttänyt taitojaan ohjaajana niin toiminnan ja komedian parissa muun muassa Atomic Blondessa (2017) ja Bullet Trainissa (2022) ja olipa miehellä näppinsä pelissä myös John Wickissä (2014). The Fall Guyssa hän tekee parasta työtään ohjaajana ja elokuvasta huokuu Leitchin rakkaus aihetta kohtaan. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat ja erikoistehosteet näyttävät todella hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Dominic Lewisin säveltämistä musiikeista ei jää paljoa mieleen. Päähän jää lähinnä soimaan Kiss-yhtyeen hittikappale I Was Made For Lovin' You, joka kuullaan leffassa pariinkin otteeseen ja joka soi myös Lewisin sovittamana instrumentaaliversiona pitkin elokuvaa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, sekä pätkiä elokuvan stunttien kuvauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fall Guy, 2024, Universal Pictures, Entertainment 360, 87North

Arvostelu: Barbie (2023)

BARBIE

Ohjaus: Greta Gerwig

Pääosissa: Margot Robbie, Ryan Gosling, America Ferrera, Ariana Greenblatt, Simu Liu, Michael Cera, Kate McKinnon, Issa Rae, Alexandra Shipp, Hari Nef, Emma Mackey, Dua Lipa, Kingsley Ben-Adir, Ncuti Gatwa, Scott Evans, Will Ferrell, Connor Swindells, Rhea Perlman, John Cena ja Helen Mirren

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 7

Barbie perustuu Mattel-yhtiön Barbie-nukkeleluun, jonka Ruth Handler loi vuonna 1959. Vuonna 2009 Mattel teki diilin Universal-studion kanssa elokuvasovituksesta, mutta projekti ei edennyt ja Mattel vei oikeudet Sonylle vuonna 2014. Amy Schumer valittiin päärooliin ja leffaa käsikirjoitettiin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes Schumer lopulta poistui projektista ja Anne Hathawayta yritettiin kalastella rooliin. Syksyllä 2018 Sony menetti Barbien elokuvaoikeudet ja Warner Bros. nappasi ne itselleen. Margot Robbie palkattiin pääosaan ja Greta Gerwig valittiin ohjaajaksi. Gerwig ja Noah Baumbach saivat studiolta vapaat kädet käsikirjoituksen kanssa ja koronaviruspandemian takia tapahtuneiden viivästysten jälkeen kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein maaliskuussa 2022. Nyt Barbie saa ensi-iltansa ja itselleni kyseessä on yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. En ole koskaan omistanut Barbie- tai Ken-nukkea, enkä ole koskaan pahemmin leikkinyt sellaisilla. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi epäileväinen, mutta 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) täysin yllättäen parodioinut traileri voitti minut puolelleen ja olen innolla odottanut leffan näkemistä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Barbien sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Barbie elää unelmaelämäänsä Barbiemaailmassa muiden Barbien ja Kenien kanssa, kunnes eräänä päivänä mikään ei suju ja ajatukset kuolemasta täyttävät hänen mielensä. Outo-Barbie ohjeistaa, että Barbien täytyy matkata todelliseen maailmaan ja etsiä se tyttö, joka leikkii hänellä, saadakseen elämänsä kuntoon.

Margot Robbie näyttelee Barbieta - sitä alkuperäistä, stereotyyppistä versiota nukesta. Elokuvassa nähdään myös muita Barbieita, joita esittävät muun muassa Kate McKinnon, Issa Rae, Emma Mackey, Alexandra Shipp, Hari Nef ja Dua Lipa. Robbie on rooliin täydellinen. Sen lisäksi, että hän näyttää ulkoisesti osaltaan, hän myös heittäytyy riemukkaasti hahmonsa vietäväksi. Aluksi huoletonta, iloista ja kaiken kaikkiaan ihanaa elämää viettävä Barbie alkaa yllättäen saamaan synkkiä ajatuksia, mitkä ajavat tämän erityiselle matkalle, jonka aikana Robbie pääsee tosissaan loistamaan. Hän ei kohtele produktiota kuin jotain yhdentekevää höttöä, vaan antaa kaikkensa ja pistää aitoja tunteita peliin.

     Ja mitä olisikaan Barbie ilman Keniä? Kenejä esittävät muun muassa Simu Liu, Kingsley Ben-Adir, Scott Evans, Ncuti Gatwa ja John Cena, mutta kaikista merkittävimpänä Keninä nähdään Ryan Gosling. Robbie on erinomainen osassaan, mutta Gosling varastaa show'n kaiken aikaa. Hän heittäytyy niin valloittavan mainiosti rooliinsa aika pöljänä miehenä, joka yrittää kaikkensa saadakseen Barbien huomion. Kun Barbie lähtee matkalleen, Ken hyppää tietty menoon mukaan ja myös Gosling vakuuttaa yhä enemmän, mitä enemmän matka vaikuttaa hahmoon. Robbien ja Goslingin kemiat kohtaavat täydellisesti ja paria on suuri ilo seurata.

     Elokuvassa nähdään myös Will Ferrell Barbie-lelut luoneen Mattel-yhtiön toimitusjohtajana, America Ferrera yhtiöllä työskentelevänä Gloriana ja Ariana Greenblatt tämän tyttärenä Sashana. Ai niin ja Michael Cera Allanina. Hän on vain Allan. Myös sivuosanäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan, kaikkien ollessa niin riemastuttavasti Barbie-maailman pyörteissä.

Yhdeksän vuotta sitten ensi-iltansa sai Lego Elokuva (The Lego Movie - 2014). Aluksi turhamaiseksi tuotesijoittelurainaksi tuomittu filmi yllätti kaikki nerokkaalla käsikirjoituksellaan, valloittavalla energiallaan, syvällisillä teemoillaan, itsetietoisella huumorillaan ja päähän jumittamaan jääneellä laulullaan. Nyt Barbie toistaa Lego Elokuvan ihmeen - menemällä jopa niin pitkälle, että roolittaa Will Ferrellin hieman samanhenkiseen rooliin todellisessa maailmassa. Väärissä käsissä Barbiesta olisi takuulla tullut hävytön mainosvideo, jonka ainoa pointti olisi myydä kyseisiä nukkeja. Lady Birdin (2017) ja Pikku naisia (Little Women - 2019) ohjanneen Greta Gerwigin kädet ovat kuitenkin juuri ne oikeat ja yhdessä Marriage Storyn (2019) tehneen Noah Baumbachin kanssa hän on kynäillyt älykkään, itseironisen ja kaikin tavoin ilahduttavan elokuvan.

Tässä kohtaa on varmaan hyvä sanoa, että Barbie ei todellakaan ole lastenelokuva. Ikäraja on kyllä K7, eikä leffassa ole sinänsä mitään haitallista perheen pienemmille, mutta elokuvan kohdeyleisö ovat selvästi nostalgiannälkäiset aikuiset, jotka leikkivät Barbieilla lapsena. Heti kättelyssä elokuva huvittaa Barbien maailmalla, joka toimii lasten leikkien säännöillä. Barbiet eivät kävele portaita alas, vaan yksinkertaisesti laskeutuvat katolta maahan. Hiusharjat ovat hieman ylisuuria, suihkusta ei tule oikeasti vettä, mukissa ei oikeasti ole juotavaa ja kun Barbiet ottavat kenkänsä pois, he kävelevät yhä kuin heillä olisi korot jaloissaan. Kun elokuva on tarpeeksi hupsutellut, se osoittaa todelliset kyntensä. Alkaa pohdinta, mitä edes on "Barbieus"? Ovatko Barbiet tärkeä osoitus tytöille, että heistä voi tulla isoina mitä vain prinsessoista lääkäreihin, presidenteistä astronautteihin ja asianajajista ydinfyysikoihin, vai ovatko Barbiet sittenkin haitallinen esikuva, joka lietsoo ulkonäköpaineita ja viestii kapitalismin perään, houkutellen tytöt rahankuluttamisen ja tavaran hankkimisen maailmaan?

Barbie on älykäs ja piikittelevä satiiri yhteiskunnastamme, naisten ja miesten asemista ja mitä naisilta ja miehiltä odotetaan. Se on myös ihanan itseironinen elokuva, joka pohtii Barbie-nuken paikkaa maailmassa, eikä pelkää kritisoida leluja myyvää ja leffankin tuotantotiiminä toimivaa Mattel-yritystä. On mahtavaa nähdä, että yritys on suostunut siihen, että heitä ei todellakaan esitetä mairittelevassa valossa. Se tulee esille heti, kun näytetään yrityksen merkittävimpien henkilöiden kokous ja kaikki ovat vähemmän yllättäen miehiä, jotka ovat mukamas naisten voimaannuttamisen asialla. Kenin kautta taas näytetään keskisormea patriarkaatille, sekä nauretaan sosiaalisen median kautta nousseelle alfamies-trendille, jossa esimerkiksi Andrew Taten kaltaisten misogyynien kautta nuoret miehet saavat haitallisia mielikuvia naisten hallitsemisesta. Elokuva uskaltaa myös näpäyttää äärifeministejä. Pääasiassa kannanotot ovat nokkelia, mutta leffasta löytyy myös pari kohtausta, jotka jakavat varmasti yleisön voimakkaasti kahtia. Toiset nyökyttelevät päätään ja taputtavat, kun taas toiset pitävät kohtausta kiusallisena saarnauksena.

Ei elokuva kuitenkaan mitään pelkkää poliittista kannanottoa ole, vaan se on aivan mielettömän viihdyttävä ja hauska tapaus, jonka nostattama hymy pysyy huulilla vielä kauan leffan näkemisen jälkeen. Se on todella kekseliäs Barbie-kliseidensä kanssa ja sen moniulotteinen, mutta silti vekkuli tarina vie täysin mukanaan. Parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla ja sen aikana pääsee nauramaan makeasti kerta toisensa perään. Enpä edes muista, milloin minulla olisi ollut niin hauskaa leffan parissa, että nauran oikein vedet silmissä monta kertaa. Silmät luultavasti kostuvat myös siksi, että elokuva on yllättävänkin liikuttava. Barbien eksistentiaalinen identiteettikriisi on ällistyttävän tunteikkaasti käsitelty. Leffassa on myös aivan mahtava musikaali- ja tanssinumero, sekä yksi vuoden parhaista toimintakohtauksista.

Greta Gerwigin ohjaus on erinomaista ja hän pitää riemastuttavaa tunnelmaa ihailtavasti yllä. Gerwig saa kaikki näyttelemään yli, menettämättä tippaakaan tyylitajua. Hänen ja Baumbachin käsikirjoitus on todella terävä, enkä olisi ikinä uskonut, että Barbiesta voisi saada näin nerokkaan teoksen aikaiseksi. Kubrick-viittauksia viljelevä käsikirjoittajakaksikko on keksinyt toinen toistaan hulvattomampia tilanteita ja keskusteluja. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan onnistunut. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet fantastista työtä, herättäessään leluista tuttua Barbie-maailmaa eloon valkokankaille. Leffan teosta jopa uutisoitiin, että maailmasta meinasi loppua vaaleanpunainen maali elokuvan takia. Kaikki on tarkkaan harkittua ja hienosti luotua, myös maskeerauksia myöten. Erikoistehosteet ovat tönköt ja juuri siksi niin ilahduttavat. Äänimaailma on vakuuttava, joskin itseäni jäi harmittamaan, ettei Aquan mahtavasta Barbie Girl -kappaleesta kuulla kuin lyhyt pätkä remix-versiossa. Biisin olisi pitänyt toimia kirsikkana kakun päällä, pärähtäen soimaan lopputekstien alkaessa.

Yhteenveto: Barbie on aivan fantastinen elokuva - suorastaan tähän mennessä vuoden paras! Elokuva ihastuttaa heti vekkulilla Barbie-maailmallaan ja säväyttää sitten, kun leffa näyttää todelliset kyntensä. Yhteiskunnallinen satiiri on väkevää ja elokuvassa on paljon pureskeltavaa. Leffan aikana pääsee pohtimaan niin Barbien merkitystä ja potentiaalista haitallisuutta kuin myös naisten ja miesten asemia yhteiskunnassa. Elokuvalla on paljon fiksua sanottavaa ja se hoitaa kommentaarinsa pääasiassa tyylikkään nasevasti, mutta äityy parissa kohtaa hieman saarnaavaksi. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkää kannanottoa, vaan aivan mielettömän hauska viihdeleffa, joka saa nauramaan vatsa kipeänä ja vedet silmissä ja jonka nostattama hymy ei hetkeen lähde katsojan kasvoilta. Elokuva on myös yllättävänkin liikuttava ja sen tarjoamat laulu- ja tanssikohtaukset ovat loistavia. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Margot Robbie ihastuttaa pääroolissa Barbiena, Ryan Goslingin varastaessa show'n vähän väliä Keninä. Greta Gerwigin ohjaus on energistä ja hänen ja Noah Baumbachin käsikirjoitus on ihailtavan uskalias, tekstin kritisoidessa jopa Barbien luonutta Mattel-firmaa. Visuaalisesti leffa on aikamoista silmäkarkkia. Kun Barbien teosta ilmoitettiin, moni varmaan odotti sielutonta tuotesijoittelurainaa, mutta niin vain lopputulos onnistui olemaan vuoden tähän asti paras, sekä ehkä jopa eniten ajatuksia herättävä elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Barbie, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Mattel Films, NBGG Pictures, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: Gangsterisota (Gangster Squad - 2013)

GANGSTERISOTA

GANGSTER SQUAD

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte, Anthony Mackie, Giovanni Ribisi, Robert Patrick, Michael Peña, Mireille Enos, Sullivan Stapleton, Troy Garity, Jack McGee, Holt McCallany, James Carpinello, John Aylward ja Frank Grillo

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Gangster Squad, eli suomalaisittain Gangsterisota pohjautuu löyhästi tositapahtumiin 1940-luvun lopulla rikollispomo Mickey Cohenia vastaan taistelleesta poliisiryhmästä. Will Beallin työstämä käsikirjoitus pysyi vuosia Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa, kunnes Lin Pictures ja Village Roadshow Pictures tarttuivat projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta kun Coloradossa tapahtui ammuskelu elokuvateatterissa Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ensi-illassa, mikä muistutti kohtausta Gangsterisodasta, tekijät päättivät kirjoittaa uuden kohtauksen sen tilalle ja ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Uusi kohtaus kuvattiin elokuussa 2012 ja lopulta Gangsterisota sai maailmanensi-iltansa 7. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni taloudellinen pettymys, joka sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan muistaakseni vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo elokuvana. Kun huomasin Gangsterisodan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1949 Los Angelesissa poliisipäällikkö Bill Parker pyytää sotaveteraani John O'Maraa johtamaan salaista joukkoa, jonka tehtävänä on tuhota hallitsevan gangsterin Mickey Cohenin rikosimperiumi.

Gangsterisota pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Pääroolissa toisessa maailmansodassa taistelleena veteraanina ja nyt poliisina työskentelevänä John O'Marana nähdään Josh Brolin. John saa poliisipäällikkö Bill Parkerilta (Nick Nolte) tehtävän kasata erityisjoukon taistelemaan rikollispomo Mickey Cohenia (Sean Penn) vastaan. Brolin istuu täydellisesti kivikasvoisen poliisin rooliin, jota ei kiinnosta toimia muiden korruptoituneiden poliisien tavoin ja mielistellä gangstereita. Vastapuolella Penn on nappivalinta kuuluisaksi gangsteriksi, joka on saanut lähes koko Los Angelesin omistukseensa. Hänen uhmaamisensa vaikuttaa muiden silmiin itsemurhavietiltä, mutta Cohen ei pelota Johnia. Myös Nolte tekee oivaa työtä lyhyessä roolissaan.

     John O'Maran kasaamaan Gangster Squad -tiimiin kuuluvat Ryan Goslingin näyttelemä Jerry, Anthony Mackien esittämä Harris, Giovanni Ribisin esittämä Keeler, Robert Patrickin näyttelemä Kennard ja Michael Peñan esittämä Ramirez. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mireille Enos Johnin Connie-vaimona ja Emma Stone Cohenille työskentelevänä Jerryn mielitiettynä Gracena. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Heidän hahmonsa jäävät kuitenkin paikoitellen aika yksiulotteisiksi.

Erittäin mainiot näyttelijät toimivatkin Gangsterisodan isoimpana voimavarana. Heidän ympärillään oleva elokuva ei nimittäin ole erityisen ihmeellinen. Kyseessä on oikein passeli raina, joka on kuin 2010-luvun kunnianosoitus vanhoille gangsteriklassikoille, jollaisia ei enää tehdä. Kummisedän (The Godfather - 1972) ilmestymisen jälkeen yleistyi tapa esittää rikolliset tarinoiden päähenkilöinä ja uppoutua heidän synkkään elämäänsä. Gangsterisota menee perinteisempää latua siinä, että poliisit ovat hyviksiä (lukuun ottamatta niitä lahjottuja) ja gangsterit pahiksia. Poliisien erikoisryhmän ja Cohenin joukkojen välinen konflikti on yksinkertainen, mutta toimiva.

Elokuva lähtee oikein mainiosti liikkeelle, viedessään katsojan tähän tummasävyiseen kuvaukseen 1940-luvun lopun Los Angelesista, jonka rikolliset ovat ottaneet tiukkaan otteeseensa. On kiinnostavaa nähdä, kuinka syvälle kaupungin juuriin Cohenin ote ulottuu ja on myös hienoa nähdä, kun John pistää lähestulkoon yksin gangstereille kampoihin. Jerryn osuutta on myös mielenkiintoista seurata. Kun ryhmä pistetään kasaan, seuraa oivallisia ammuskelukohtauksia ja turpaanvetoja, mutta tarinallisesti taso laskee. Käsikirjoitus ei pidä toimivuuttaan loppuun saakka ja toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetket eivät tehoa ja loppuhuipennuksesta puuttuu täysin voimakkuus. Viimeinen vartti tuntuu jopa hieman hätiköidyltä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa varsin epätasaisen filmografian omaava Ruben Fleischer, joka oli esimerkiksi tätä ennen tehnyt loistavan kauhukomedian Zombieland (2009) ja tämän jälkeen kehnon sarjakuvaleffan Venom (2018) ja keskinkertaisen videopelirainan Unchartedin (2022). Gangsterisodassa Fleischerin ohjaus toimii, joskin loppupäässä leffaa hänen ote alkaa lipsua. Tämä johtuu eniten Will Beallin tekstistä. Elokuva on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Hienojen lavasteiden ja asujen avulla 1949 on herätetty takaisin henkiin ruudulle, eli jos jotain, niin elokuvaa on visuaalisten puolien takia miellyttävää katsoa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Gangsterisota on kelpo rikoselokuva, joka jää kuitenkin jälkeen kovasta potentiaalistaan. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa alussa, mutta sen ote hellittää elokuvan edetessä. Toinen puolikas on ensimmäistä heikompi, eivätkä tunteikkaat hetket tehoa toivotulla tavalla, eikä uudelleen kuvatusta loppuhuipennuksesta löydy kunnon särmää. Elokuvan alkupää on kuitenkin erittäin lupaava. Gangster Squad -ryhmän kasaantumista on mukava katsoa ja hyvien ja pahojen välille rakennettua perinteikästä konfliktia kehitellään oivallisesti. Visuaalisesti filmi on tyylikäs ja 1940-luvun loppu on hienosti luotu lavastein ja asuin. Hyvä näyttelijäkaarti on elokuvan selvä voimavara. Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte ja kumppanit tekevät kaikki mainiota työtä, joskin heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi hieman keskeneräiseltä tuntuvan käsikirjoituksen takia. Gangsterisota on epätasainen, mutta plussan puolelle jäävä rakkauskirje vanhan ajan gangsterileffoille ja sitä voikin suositella ihan menevästi genren faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gangster Squad, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Lin Pictures, Langley Park Productions

Arvostelu: The Gray Man (2022)

THE GRAY MAN

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Ryan Gosling, Chris Evans, Ana de Armas, Regé-Jean Page, Jessica Henwick, Billy Bob Thornton, Julia Butters, Wagner Moura, Dhanush, Alfre Woodard, Callan Mulvey ja Shea Whigham

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

The Gray Man perustuu Mark Greaneyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. New Regency hankki kirjan elokuvaoikeudet ja pestasi James Grayn ohjaajaksi ja Brad Pittin päätähdeksi. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, vaan siirtyi Sonylle, joka ryhtyi työstämään kirjan pohjalta elokuvaa, jota tähdittäisi Charlize Theron. Nämäkään suunnitelmat eivät edenneet ja leffa siirtyi Netflixiin, jossa ohjaamaan valittiin Russon veljekset Anthony ja Joe. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 ja nyt The Gray Man on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelun valikoimaan. Itselleni Greaneyn kirjat eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin filmistä, kun näin, ketkä ovat ohjanneet sen ja ketkä tähdittävät sitä. Katsoinkin The Gray Manin heti julkaisuviikonloppuna.

CIA:n salainen agentti saa selville palvelunsa synkkiä salaisuuksia ja joutuu korruptoituneen johtajansa palkkaaman tappajan jahtaamaksi.

Ryan Gosling nähdään "harmaana miehenä", joka lusi vankilassa murhasta ja jolle CIA tarjosi armahdusta sitä vastaan, että hän suostuu omistamaan elämänsä CIA:n palveluksessa salaisen Sierra-ohjelman kuudentena agenttina. Siitä hahmon koodinimi Sierra Six. Gosling suoriutuu pätevästi osastaan tehotappajana, joka joutuu itse kohteeksi, kun hän saa selville CIA:n likaisia salaisuuksia. Hänen hahmonsa jää kuitenkin aika mitäänsanomattomaksi tyypiksi, jonka selviytymisen puolesta ei paljoa jaksa välittää. Sixiä yritetään kömpelösti syventää muutamilla takaumilla hänen lapsuudestaan, mutta ne on tönkösti istutettu mukaan, eivätkä herätä katsojassa toivottuja tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Sixiä auttavana CIA-agentti Danina, Marvel-leffojen Captain Americana parhaiten tunnettu Chris Evans Sixiä jahtaavana Lloyd Hansenina, Bridgerton-sarjasta (2020-) tuttu Regé-Jean Page CIA-johtaja Carmichaelina, Jessica Henwick hänen avustajanaan Brewerina, Billy Bob Thornton Sixin pestanneena Fitzroyna, Julia Butters tämän tyttärenä, Narcos-sarjassa (2015-2017) Pablo Escobaria esittänyt Wagner Moura katalana Sosana, Alfre Woodard Sierra-ohjelman perustajana Cahillina, sekä Dhanush palkkatappaja Lone Wolfina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin toimiva ja Evans revittelee mainiosti pahiksena, mutta hahmot jäävät aika etäisiksi, eivätkä Sixin lisäksi muidenkaan kohtalot pahemmin jaksa hetkauttaa.

Hyvällä näyttelijäkaartilla varustettu ja Marvel-elokuvien parhaimmistoa, Captain America: The Winter Soldierin (2014), Captain America: Civil Warin (2016), Avengers: Infinity Warin (2018) ja Avengers: Endgamen (2019) tehneiden Russon veljesten ohjaama The Gray Man kuulosti etukäteen erittäin lupaavalta toimintajännäriltä. Valitettavasti lopputulos on aikamoinen sekasotku, joka ei jaksa napata mukaansa, tarjoa jännitystä, eikä edes erityisemmin viihdytä. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja vaikka kyseessä onkin suoraviivainen ja simppeli vakoojakertomus, katsojana on vaikea pysyä kärryillä, kuka nyt on kenenkin puolella ja miksi kukakin haluaa tehdä niin kuin tekee ja minkä perässä kaikki oikein juoksevat? Elokuva on malliesimerkki kehnosti toteutetusta MacGuffin-tarinasta, jossa koko homma kulkee hahmojen tavoitteleman esineen ympärillä, mutta sillä esineellä ei ole katsojalle liiemmin väliä. Asiaa ei auta leffan pakottava tarve hyppiä ihan koko ajan maasta toiseen. Ensimmäisen tunnin aikana ehditään käydä Yhdysvaltojen ja Englannin lisäksi mm. Thaimaassa, Hongkongissa, Turkissa, Itävallassa, Saksassa, Kroatiassa ja Tšekissä.

Russon veljekset osaavat kyllä tehdä tyylikästä toimintaa ja The Gray Man sisältää muutamat oivalliset käsirysyt ja takaa-ajot, joissa nähdään pari ihan nokkelaakin juttua. Eräs raitiovaunukohtaus eskaloituu kuitenkin vähän liiankin isoihin mittoihin ja mopo karkaa käsistä. Vaikuttavaksi tarkoitettu hetki on enemmänkin koominen. Leffasta löytyy muutenkin tahatonta koomisuutta, esimerkiksi Sixin leikkiessä ihmemies MacGyveriä yhdessä kohtauksessa. Sen sijaan mukaan kirjoitettu huumori esimerkiksi Sixin pakkomielteestä kysellä ihmisten kengänkokoa ei jaksa naurattaa edes ensimmäisellä kerralla. Ja vaikka elokuvan varrelle mahtuu kelvollista toimintaa, ei lopputaistelu jaksa vakuuttaa. Finaalimatsi Sixin ja Lloydin välillä on varsinainen antikliimaksi. Lopputekstien alkaessa ei voi kuin ihmetellä, että Netflix syyti tähän rahaa jopa 200 miljoonaa dollaria.

Mihin lie hurja rahasumma käytettiin - kenties näyttelijöiden palkkoihin - sillä ainakaan elokuvan erikoistehosteissa ne eivät näy. On päivänselvää, kun hahmot patsastelevat vihreää taustakangasta vasten, digitaalisten räjähdysten paukkuessa ympärillä. Aiemmin mainittu ratikkakohtaus huipentuu kiusallisen kökköihin efekteihin. Leffa on pääasiassa kuvattu hyvin, joskin yliampuvat lennokilla kuvatut otokset ovat tahattoman huvittavia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, joskin osaa katsojista voi harmittaa, kuinka liki veretön toimintaraina onkaan kyseessä. Äänimaailma jytisee menevästi ja Henry Jackmanin musiikit säestävät menoa hyvin. Eri artisteilta lainatut kappalevalinnat kuitenkin hämmentävät välillä ajoituksellaan.

Yhteenveto: The Gray Man on potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen heikko toimintajännäri. Yksinkertainen, mutta silti hassun vaikeaselkoinen ja sekava tarina ei jaksa napata mukaansa, eikä liki pahvisista hahmoista jaksa välittää hyvistä näyttelijöistäkään huolimatta. Jatkuva maasta toiseen hyppely, hahmojen hatariksi jäävät motiivit ja muutenkin kömpelö kerronta pitävät katsojaa kummastuneena. Mukaan kirjoitettu huumori ei toimi, mutta tahatonta koomisuutta löytyy esimerkiksi yliampuvien toimintakohtausten muodossa. Muutama toimintakohtaus on ihan menevää mäiskettä, mutta meno ei jännitä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, mutta kehnoja erikoistehosteita katsellessa ei voi kuin pohtia, että mihin elokuvan 200 miljoonan dollarin budjetti oikein käytettiin? On sääli, että Marvelin elokuvauniversumin parhaita tuotoksia tehneet Russon veljekset kompuroivat näin jättisaagan ulkopuolella. The Gray Manin on tarkoitus toimia elokuvasarjan avausosana, mutta itseäni ei ainakaan kiinnosta nähdä tälle jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Gray Man, 2022, Netflix, AGBO, Roth Films, Roth/Kirschenbaum Films, Stillking Films

Arvostelu: Drive (2011)

DRIVE

Ohjaus: Nicolas Winding Refn
Pääosissa: Ryan Gosling, Carey Mulligan, Bryan Cranston, Albert Brooks, Oscar Isaac, Kaden Leos, Ron Perlman ja Christina Hendricks
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Drive perustuu James Sallisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Tuottajakaksikko Marc Platt ja Adam Siegel innostuivat kirjasta ja hankkivat sen elokuvaoikeudet. Alunperin ohjaajaksi valittiin Neil Marshall ja pääosassa oli tarkoitus nähdä Hugh Jackman, mutta he kuitenkin jättivät projektin vuonna 2010. Jackmanin korvasi Ryan Gosling, joka sai ensimmäistä kertaa urallaan valita ohjaajan elokuvalle. Gosling valitsi tanskalaisen Nicolas Winding Refnin, jonka kanssa kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2010. Lopulta Drive sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten. Refn voitti Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnon, minkä lisäksi elokuvaa kehuttiin paljon. Kehut jatkuivat kriitikoiden keskuudessa, kun elokuva sai teatterilevityksen ympäri maailman, mutta maksavalle yleisölle elokuva tuotti ristiriitaisia tunteita, sillä monet odottivat puhtaampaa toimintakaahailua. Itse näin Driven ensimmäisen kerran muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Ostin leffan ja olen katsonut sen kerran uudestaan, jolloin pidin siitä vielä enemmän. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Driven uudestaan ja arvostelemalla sen.

Päivisin Hollywood-elokuvien stuntteja tekevä ja autoja korjaava nimetön mies ajaa öisin rikollisten pakokuskina. Kun mies rakastuu naapuriinsa, hänen täytyy keksiä itselleen pakoreitti alamaailmasta.

Yleensä romanttisista elokuvista, kuten The Notebook - Rakkauden sivuista (The Notebook - 2004), Hölmöstä, hullusta rakkaudesta (Crazy, Stupid, Love. - 2011) ja La La Landista (2016) tunnettu Ryan Gosling tekee Drivessa hyvin erilaisen roolin synkkänä ja nimettömänä kuskina, joka käyttää ajotaitojaan niin hyvään kuin pahaan. Gosling sopii osaan täydellisesti. Kuski harvemmin puhuu mitään ja pyrkii pitämään ilmeensä jatkuvasti peruslukemilla, joten Goslingin täytyy vielä enemmän panostaa pieniin eleisiin ja ilmeisiin. Hän näyttelee todella vahvasti jo pelkillä silmillään ja viestii katseillaan kaipuuta tavalliseen elämään. Kuski nappaa katsojan kyytiinsä heti elokuvan alussa ja välittömästi katsoja toivoo näkevänsä, että kuski pääsisi irtautumaan rikollisesta elämästä ja löytämään onnen.

Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Irenenä, kuskin naapurina, johon tämä ihastuu, Kaden Leos Irenen poikana Beniciona, uusimmasta Star Wars -trilogiasta (2015-2019) tuttu Oscar Isaac vankilassa viruvana Irenen miehenä Standardina, Breaking Badin (2008-2013) tähti Bryan Cranston kuskille hommia antavana Shannonina, sekä Ron Perlman ja Albert Brooks alamaailmaan kuuluvina Ninona ja Bernienä. Näyttelijät tekevät läpikotaisin hyvää työtä. Isaac vakuuttaa rikkinäisenä roistona, kun taas Mulligan tuo aitoa herkkyyttä niin kuskin elämään kuin elokuvaan Irenenä. Perlman ja Brooks ovat nappivalinnat julmiksi rikollisiksi.

Ei ole ihme, ettei Drive mennyt läpi isolle yleisölle. Elokuvan traileri antaa herkästi kuvan The Transporterin (2002) kaltaisesta toimintaviihteestä, missä kivikasvoinen Gosling kaahailee pitkin öisiä Los Angelesin katuja ja vetää pahiksia turpaan. Leffa ei todellakaan ole helppoa viihdettä, eikä siinä edes lopulta ole kovin montaa kaahailukohtausta. Turpaanvedot eivät ole kevyttä toimintaa, vaan tappelut ovat brutaaleja ja rujoja, eikä niissä kaunistella sitä, mitä käy, kun esimerkiksi tarpeeksi kauan murjoo jalkaa ihmisen päätä vasten. Ääniefekti kallon murtumisesta tuntuu katsojan koko kehossa ja jättää hyvinkin epämiellyttävän tunteen. Siihen on syynsä, miksi leffalla on Suomessa korkea K18-ikäraja. 

Vauhdikkaita autotakaa-ajoja ja muita kaahailuja kaipaavat saavat kyllä silti sitä, mitä toivovat. Vaikka näitä hetkiä ei ole montaa, ovat elokuvan ajelut todella vaikuttavaa menoa. Leffa lähtee heti liikkeelle erittäin koukuttavasti paosta ryöstön jälkeen, missä kuski pääsee heti näyttämään taitonsa. Erityisen iskevän kohtauksesta tekee se, että kamera ei poistu auton sisältä lähes lainkaan, mikä tarjoaa tunteen siitä kuin olisi itse kyydissä rikollisten kanssa. Leffan puolessavälissäkin on erittäin näyttävä ja napakka takaa-ajo, missä adrenaliinitasot nostetaan huippuunsa. 

Lähinnä tällaisia autorymistelyjä toivovat katsojat saattavat kuitenkin herkästi pettyä siihen, millainen elokuva todella on luonteeltaan. Kyseessä on herkkä, mutta silti vahva kuvaus kuskin elämästä, maailmankuvasta ja haaveista tulevaisuutta kohtaan. Kuski ei tosiaan paljoa puhu tai etenkään selittele, mutta Goslingin huikean roolityön ansiosta katsoja on silti täysin perillä siitä, mitä kuskin mielessä liikkuu. Ihastuttava naapuri voisi olla kuskin toivoma pakoreitti itselleen, mutta eipä rikosbisneksistä noin vain lähdetä kävelemään. Elokuvassa rakennetaan taiturimaisesti jännitystä. Vaikkei loppuhuipennus äidy monien toivomaksi isoksi taistoksi, on jännittävä tunnelma silti todella korkealla. Viimeisen vartin aikana katsoja vain tuijottaa ruutua hievahtamatta, sillä on aivan pakko saada tietää, miten kuskille lopulta käy?

Nicolas Winding Refnin ohjaus on erinomaista. Refn hallitsee pakettia lahjakkaasti, eikä häntä pelota tehdä leffastaan hiljaisempaa, rajumpaa ja herkempää kuin siltä voisi odottaa. Hän ei mielistele massaa ja hyvä niin. Hossein Aminin käsikirjoitus on loistava pohja, mistä Refn ja Gosling voivat ammentaa. Aminin dialogi on erityisen onnistunutta. Sitä ei ole paljon, eikä se ole mitenkään erityisen nokkelaa, vaan onnistuneisuus syntyy siitä, kuinka mukana on juuri niin paljon puhumista kuin leffa vaatii. Visuaalisesti Drive on todella hieno teos. Kuvaus on mestarillista, oli kyse sitten näyttävistä kameraliikkeistä autotakaa-ajojen aikana, kuvasommitteluista keskustelujen aikana tai maalauksellisista maisemakuvista Los Angelesin yöstä. Kuvausta tukee tarkka leikkaus, tyylitelty värimaailma ja valaistus. Puvustajien puolelta on pakko kehua kuskin todella päheää skorpionitakkia, jonka varmasti moni haluaisi pukea päälle leffan jälkeen ja lähteä sitten ajelemaan keskellä yötä. Kallon rusahduksen lisäksi äänimaailma on muutenkin oivallinen ja Cliff Martinez tunnelmoi kutkuttavasti musiikeillaan. Musiikkien puolesta itselleni on kuitenkin aina tarttunut parhaiten elokuvassa käytetty, Chromaticsin aivan mahtava Tick of the Clock -jumputus.

Yhteenveto: Drive on päheän hieno elokuva, jossa Ryan Gosling pääsi vihdoin todistamaan lahjansa vakavassa roolissa. Leffa ei kuitenkaan ole jokaiseen makuun ja jatkuvaa vauhdikasta kaahailua ja toimintaa odottavat luultavasti pettyvät näkemäänsä. Kaahailua kyllä löytyy ja mukana on pari todella tyylikästä takaa-ajoa. Samoin mukana on myös turpaanvetoa, jossa ei yhtään kaunistella menoa, vaan väkivalta on todella brutaalia. Kaahailua ja toimintaa on kuitenkin lopulta aika vähän ja lähinnä filmi on draamateos kuskipäähenkilöstä ja kuinka hän yrittää ensimmäistä kertaa löytää itselleen pakoreittiä. Nicolas Winding Refnin ohjaus on taidokasta ja visuaalisesti elokuva on erittäin komeaa katseltavaa. Hidas tempo ja hahmovetoinen kertomus saattavat olla toiminnannälkäisille katsojille negatiivinen seikka, mutta itse lumoudun joka katselulla yhä enemmän Driven voimasta. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Drive, 2011, FilmDistrict, Bold Films, MWM Studios, Marc Platt Productions, Motel Movies, Drive Film Holdings, Oddlot Entertainmente

Arvostelu: Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018)

ENSIMMÄISENÄ KUUSSA

FIRST MAN

Ohjaus: Damien Chazelle
Pääosissa: Ryan Gosling, Claire Foy, Jason Clarke, Kyle Chandler, Corey Stoll, Ciarán Hinds, Olivia Hamilton ja Lukas Haas
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

"Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle."

First Man, eli suomalaisittain Ensimmäisenä Kuussa perustuu James R. Hansenin kirjaan "First Man: The Life of Neil A. Armstrong" (2005), mikä taas pohjautuu tositapahtumiin. Jo kaksi vuotta ennen kirjan ilmestymistä näyttelijä-ohjaaja Clint Eastwood osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi suunnittelemaan filmiä. Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotulla tavalla, jolloin se päätyi Universal-yhtiön käsiin muutama vuosi sitten. Universal käynnisti leffan työstämisen tosissaan ja palkkasi kehutun Damien Chazellen ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin ja lopulta Ensimmäisenä Kuussa sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa, ja nyt se on saapumassa myös Suomeen. Itse innostuin välittömästi, kun kuulin filmistä. Ensinnäkin sen tarina on äärimmäisen kiehtova, minkä lisäksi innostuin myös elokuvan tekijöistä. Chazelle on todella lahjakas nuori tekijä ja olin varma, että hän tekisi huikeaa työtä myös tämän projektin kanssa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen.

1960-luvulla NASA pistää kaikkensa peliin saadakseen ihmisen kävelemään Kuun pinnalla. Astronautti Neil Armstrong pyrkii projektiin mukaan, samalla kun hän yrittää pitää perhe-elämäänsä kasassa.

Pääroolissa astronautti Neil Armstrongina nähdään Ryan Gosling, joka tekee jälleen kerran upean roolisuorituksen. Gosling pystyy näyttämään huiman määrän tunteita pelkillä silmillään, mikä on tärkeä taito, kun kyseessä on hahmo, joka ei kykene puhumaan tunteistaan. Heti leffan alussa käy selväksi, että ennen Kuussa käymistä Armstrongin elämä oli erittäin raskasta ja jopa traagista, minkä takia Goslingin lahja tulee tarpeeseen. Armstrongista alkaa välittämään filmin alusta alkaen ja katsoja pääsee täydellisesti hahmon pään sisälle.
     Armstrongin vaimoa, Janetia näyttelee Claire Foy, joka on myös aivan huikea roolissaan. Janet näyttää tunteitaan paljon voimakkaammin, mutta yrittää pitää niitä sisällään. Kyseessä on kannustava vaimo, mutta kun hänen miehensä ei vaikuta olevan kiinnostunut perheestään, vaan tähyilee kaiken aikaa avaruuteen, Janet kyllä huomauttaa Neilin toimivan väärin. Foy pääsee useaan otteeseen näyttämään lahjansa ja pitämään pari aivan uskomattoman hienosti näyteltyä puhetta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. astronautti Ed White (mainio Jason Clarke) ja tämän vaimo Patricia (Olivia Hamilton), Armstrongin kanssa Kuuhun lähtevä Buzz Aldrin (harmillisen unohdettava Corey Stoll), sekä NASA:n avaruusohjelmaa johtavat herra Slayton (Kyle Chandler) ja herra Gilruth (Ciarán Hinds). Sivunäyttelijät eivät tee läheskään yhtä isoa vaikutusta kuin pääpari, eikä heille edes anneta samalla lailla tekemistä. Jokainen kuitenkin suoriutuu menevästi osastaan.

Viime kuukauden aikana Ensimmäisenä Kuussa on saanut paljon kritiikkiä siitä, ettei siinä ole mukana kuvaa, missä Neil Armstrong ja Buzz Aldrin pystyttävät Yhdysvaltain lipun Kuun kamaralle. Tämä on mennyt jopa siihen pisteeseen asti, että Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump totesi elokuvan loukkaavan tätä amerikkalaista saavutusta, eikä hän aio tämän takia katsoa leffaa. Ja tämähän on täysin naurettavaa. Ensinnäkin, jos kritisoijat oikeasti katsoisivat elokuvan, he ymmärtäisivät, ettei se kerro niinkään Kuussa käymisestä, vaan Neil Armstrongin elämästä. Kuussa käynti on toki iso osa leffaa, mutta se on kuvattu Armstrongin näkökulmasta. Toiseksi, elokuvalle kannattaa antaa mahdollisuus jo ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on aidosti todella hieno teos. Ohjaaja Damien Chazellen voittoputki jatkuu ja viimeistään tässä vaiheessa hän todistaa olevansa lahjakkuus, jonka jokainen tuleva leffa on tapaus, mikä täytyy kokea. Chazelle on saanut aikaiseksi hyvin vaikuttavan kokonaisuuden ja sanon jo nyt, että on kumma, jos filmille ei laskeudu useita palkintoehdokkuuksia ja voittoja.

Yksi tärkeimmistä asioista, minkä Chazelle on saavuttanut, on tosiaan se, kuinka nerokkaasti elokuva kerrotaan Armstrongin näkökulmasta. Isoimpana esimerkkinä on avaruuslennot, mitkä kuvataan pääasiassa alusten sisäpuolelta, eikä perinteiseen tapaan ulkopuolelta. Tietty mukana on näyttäviä kuvia avaruudesta käsin, missä alus nähdään pienenä täplänä maailmankaikkeuden keskellä, mutta pääasiassa avaruutta joutuu kurkkimaan Armstrongin kanssa aluksen ikkunasta. Tämä on mielettömän nerokas päätös, sillä tämän ansiosta katsojana todella kokee olevansa mukana avaruuslennoilla. Niissä pääse ihastelemaan avaruuden mahtavuutta, mutta samalla ne myös osoittavat, kuinka epämiellyttävä ja ahdistava matkustustapa on kyseessä. Avaruusaluksia ei ole koolla pilattu ja katsojaa puistattaa pelkkä ajatuskin siitä, että sellaiseen metallipurkkiin pitäisi ahtautua päiviksi.

Vaikka avaruusmatkailu on äärimmäisen kiehtovaa ja avaruuskohtauksia jaksaisi katsoa paljon kauemminkin, on hienoa, että leffa keskittyy myös täysillä Neilin ja Janetin suhteeseen. Heidän väliset kohtauksensa eivät onneksi käy tylsiksi, vaan pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä - pääasiassa tietysti erinomaisten roolitöiden ansiosta. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä on, kun Janet pakottaa Neilin kertomaan lapsilleen sen faktan, ettei hän välttämättä palaa takaisin kotiin. Kohtaus koskettaa aidosti ja luo hyvää jännitystä operaation onnistumisesta. Toki kaikkien kuuluisi tietää, että kuulento onnistuu - onhan kyseessä yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista - mutta silti katsojana jännittää, pääsevätkö hahmot ehjin nahoin takaisin. Ja se itse Kuussa käynti... voi pojat, kuinka uskomattoman hienosti se onkaan toteutettu! Kuu-osio on henkeäsalpaavan vaikuttava ja koskettava, sekä kenties ennen kaikkea, häkellyttävän todellisen tuntuinen. Kohtaus tuntuu siltä kuin hahmot ihan oikeasti olisivat Kuussa. Se ei tunnu ja näytä lavasteelta tai studiolta, vaan ihan oikealta paikalta. Kuinka niin eloton paikka voikaan olla niin mielettömän kaunis näky? Kohtaus nostattaa helposti tunteet pintaan jo pelkän vaikuttavuutensa ansiosta. Aivan uskomaton suoritus tekijätiimiltä!

Vielä on kuitenkin pakko todeta, ettei Ensimmäisenä Kuussa mikään ongelmaton elokuva ole, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi erinomainen teos ja yksi vuoden parhaista elokuvista. Filmillä on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, ja vaikka avaruusosioissa ja pääparin suhteen näyttämisessä pitkäkestoiset kohtaukset ovat mukaansatempaavaa katseltavaa, ovat jotkut tieteeseen painottuvat hetket ja Kuuhun haikailut hieman pitkäveteisempää seurattavaa. Niihin käytettyä aikaa olisi ihan hyvin voinut siirtää avaruuskohtauksiin ja vaikkapa lisätä sen Yhdysvaltain lipun pystyttämisen Kuuhun, jotta presidentti Trumpkin voi hyvillä mielin katsoa leffan. Elokuvasta saisi pilkottua pieniä pätkiä sieltä täältä ja typistää kestoa noin kymmenellä minuutilla. Siten kyseessä olisi entistäkin paremmin otteessaan pitävä kokemus.

Ensimmäisenä Kuussa poikkeaa tyylillisesti todella vahvasti ohjaaja Chazellen aiemmista töistä, Whiplashista (2014) ja La La Landista (2016). Siinä, missä ne pohjautuvat hyvin paljon musiikkiin, tässä on pitkiä pätkiä, joissa ei kuulla melodian melodiaa. Justin Hurwitzin sävellyksiä käytetään erittäin maltillisesti, jolloin kun musiikit pärähtävät käyntiin, ne lisäävät vaikutuksen tuntua. Chazelle tekee loistotyötä tunnelman kanssa ja kyseessä on myös teknisesti upea teos. Elokuva on kuvattu uskomattoman hyvin - etenkin Kuussa tapahtuvan kohtauksen kuvaus on ällistyttävää. Valastuskin on äärimmäisen taidokkaasti toteutettu. Lavasteilla ja puvustuksella on hienosti tuotu esille 1960-luvun ajankuvaa, minkä lisäksi molemmat tiimit ovat onnistuneet avaruusalusten ja -asujen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat erinomaisesti toteutetut, enkä osaa yhtään sanoa, ovatko avaruudessa lentävät alukset pienoismalleja, vai digiefekti. Äänimaailma on myös mahtava ja rakettien noustessa ilmaan teatterin penkit tärisevät ja tuottavat kylmiä väreitä.

Yhteenveto: Ensimmäisenä Kuussa on erinomainen elokuva, mikä osoittaa Damien Chazellen olevan oikeasti lahjakas tekijä. Chazelle on pyrkinyt tekemään täysin erilaisen filmin kuin pari aiempaa teostaan ja onkin saanut aikaiseksi häkellyttävän hienon leffan, mikä tulee varmasti keräämään useita palkintoehdokkuuksia. Chazelle vie katsojan täydellisesti Neil Armstrongin pään sisään, mitä vain vahvistaa Ryan Goslingin huikea roolisuoritus. Avaruuslennot ovat aivan mahtavasti toteutetut ja katsojana tuntuu siltä kuin olisi aluksessa mukana Armstrongin kanssa. Itse Kuussa käynti on myös aivan uskomattomasti luotu ja loi minuun suuren vaikutuksen kauneudellaan. Goslingin lisäksi myös Claire Foy tarjoaa loistokkaan roolityön ja on ihme, jos pari ei saa mies- ja naispääosa-ehdokkuuksia. Muutamassa tiedehöpötyskohtauksessa leffa käy hieman pitkäveteiseksi, mutta muuten yli kahden tunnin kesto ei haittaa, sillä mukana on niin vangitsevia kohtauksia. Ensimmäisenä Kuussa todella on yksi vuoden parhaista elokuvista ja suosittelen kaikkia katsomaan sen. Joidenkin mielestä se saattaa olla tylsä erittäin rauhallisen temponsa takia, mutta kun siihen keskittyy, leffa vie oikein kunnolla mukanaan. Tämän perään on muuten hauska katsoa Apollo 13 (1995), joka alkaa aika lailla siitä, mihin Ensimmäisenä Kuussa päättyy. Tiedän, koska kokeilin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
First Man, 2018, Universal Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, Perfect World Pictures, Temple Hill Entertainment

Arvostelu: Blade Runner 2049 (2017)

BLADE RUNNER 2049 (2017)

Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Ryan Gosling, Ana de Armas, Sylvia Hoeks, Harrison Ford, Robin Wright, Mackenzie Davis, Jared Leto, Carla Juri, Dave Bautista, Krista Kosonen ja Edward James Olmos
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Philip K. Dickin kirjaan "Do Androids Dream of Electric Sheep?" (1968) perustuva scifielokuva Blade Runner (1982) herätti aikoinaan paljon kiistelyä laadustaan, eikä se menestynyt kummoisesti. Vuosien varrella leffa on kuitenkin kerännyt huiman määrän arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa mestariteoksena. Suunnitelmat jatko-osaa varten ovat siis heränneet vasta kauan elokuvan ilmestymisen jälkeen. Vuonna 1999 leffalle suunniteltiin jatkoa nimeltä "Blade Runner Down", mutta sitä ei toteutettu. Vuonna 2007 alkuperäisen filmin ohjaaja Ridley Scott kertoi olevansa kiinnostunut jatko-osan teosta, mutta suunnitelmat muuttuivat ja pari vuotta myöhemmin Scott pohti tekevänsä esiosalyhäreitä. Sitäkään ei kuitenkaan tapahtunut, mutta vuonna 2011 Scott alkoi vihdoin työstämään jatko-osaa, jonka juonta pyöritettiin yhä uudestaan. 2015 elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle ja ohjaajaksi valittiin Prisonersista (2013) tuttu Denis Villeneuve. Monet Blade Runnerin fanit ilahtuivat uutisesta, mutta jotkut olivat myös erittäin skeptisiä, sillä he eivät uskoneet hyvän jatkon olevan mahdollista. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt kolme vuosikymmentä odotettu Blade Runner 2049 saa ensi-iltansa. Itse en kuitenkaan odottanut elokuvaa lähes lainkaan. Näin alkuperäisen filmin ensimmäisen kerran ala-asteella, eikä se herättänyt minussa tunteita. Katsoin elokuvan uudestaan valmistautumisena tähän uuteen teokseen, mutta vieläkään se ei ollut minusta kovin ihmeellinen. Ristiriitaisin tunnelmin kävin siis katsomassa Blade Runner 2049:n. Toivoin, että filmi tekisi minuun paremman vaikutuksen kuin alkuperäinen teos, mutta samalla pelkäsin, että lähes kolmen tunnin kestollaan elokuva vain vaivuttaisi minut uneen, varsinkin jos sen rytmitys olisi sama kuin alkuperäisessä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Blade Runner!

Vuonna 2049 blade runner nimeltä K alkaa tutkimaan mysteeriä, jota on yritetty salailla vuosia.

Blade runner K:n roolissa nähdään Ryan Gosling, joka on vuodesta toiseen osoittanut olevansa erittäin mainio näyttelijä ja tekee sen myös tässä. Gosling välittää tunteensa hienosti jatkuvasti katsojille, ilman että hänen tarvitsee edes sanoa mitään. K on mielenkiintoinen hahmo ja hänen tarinaansa on kiinnostavaa seurata. Sanoisinpa jopa, että K on parempi hahmo kuin alkuperäisen elokuvan päähenkilö Rick Deckard, sillä K on selvästi lähestyttävämpi, eikä Goslingin esiintyminen ole yhtä tönkköä kuin Deckardin näyttelijän, Harrison Fordin.
     Fordin näyttelemä Rick Deckard nähdään tietty elokuvassa, kuten yllä olevasta julisteesta voikin päätellä, mutta hänen roolinsa ei yllättävää kyllä ole kovin massiivinen. Ford on Deckardina sama vanha yrmyilijä, joka hän tuppaa nykyään olemaan aina, oli kyseessä sitten elokuvarooli tai tähden haastattelu. Isoille Blade Runner -faneille on varmasti hienoa nähdä Ford jälleen Deckardina, mutta omasta mielestäni Ford ei saanut hahmoa tuntumaan samalta tyypiltä, kuten hän sai paluunsa Han Solon rooliin tuntumaan samalta vanhalta Sololta Star Wars: The Force Awakensissa (2015).
     Koneihmisiä, eli replikantteja luonut Eldon Tyrell tapettiin edellisessä elokuvassa, mutta koska replikantteja täytyy jollain tapaa luoda lisää, Tyrellin hommaa hoitaa tässä Jared Leton näyttelemä Niander Wallace. Leto on mielestäni hyvä näyttelijä - jos ei lasketa hänen surkeaa roolityötään Jokerina Suicide Squadissa (2016) - ja häneltä löytyy hyviä hetkiä myös tässä elokuvassa, mutta mukana on myös muutamia kohtia, jolloin hänessä on hieman liikaa uskoa siihen, että hän olisi muiden yläpuolella oleva jumalhahmo, koska osaa luoda elämää. Hauskana faktana kerron, että olen nähnyt Jared Leton kerran livenä, sillä hän toimii näyttelijäuran lisäksi myös laulajana Thirty Seconds to Mars -yhtyeessä, jonka konsertissa olin vuonna 2014. Wallacen tärkeintä avustajaa, Luvia näyttelee Sylvia Hoeks.
     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Joina, Robin Wright K:n pomona, Carla Juri tohtori Ana Stellinena, Mackenzie Davis ilotyttö Mariettena ja Dave Bautista viljelijä Mortonina. Mukana on heidän lisäkseen pari tuttua näyttelijää alkuperäisestä Blade Runnerista, sekä suomalainen Krista Kosonen äärimmäisen pienessä roolissa, mitä etukäteen hehkutettiin paljon. Suomalaiset voivat silti olla tyytyväisiä, sillä Suomi on hauskasti edustettuna.

Kuten kysyin jo edellisen elokuvan arvostelussani: onko Blade Runner 2049 tarpeellinen jatko-osa? No ei, sillä alkuperäinen elokuva kertoi jo tarinansa ja pärjäsi kelvosti yksinään. Se elokuva mullisti elokuvakulttuuria suuresti, minkä takia se onkin jäänyt merkkiteokseksi, mutta tämä filmi ei luultavasti aiheuta samaa. Blade Runner 2049 on kuitenkin tarpeellinen elokuva, sillä se on todella hyvä ja sellaisia filmejä maailma tarvitsee. Leffa nappaa heti mukaansa ja pitää otteessaan kiehtovan mysteerinsä ansiosta. Elokuva on myös kaunista katseltavaa, jolloin se kulkee yllättävän nopeasti eteenpäin, kun sitä jää ihailemaan. Filmin kesto on lähes kolme tuntia, mutta se ei onneksi tunnu siltä. Jopa jotkut puolentoista tunnin leffat tuntuvat tätä pidemmiltä, mistä olin suuresti yllättynyt. Muutamat hetket ovat kyllä jokseenkin laahaavia, mutta suurimmaksi osaksi tarina tuntuu kulkevan nopeammin kuin tunnin lyhyemmässä edellisessä osassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Blade Runner 2049 olisi kovin nopeatempoinen elokuva, ehei. Teos kulkee rauhallisesti eteenpäin, mutta siihen on saatu niin oivallinen jännite ja mielenkiintoinen tarina, etteivät erittäin pitkät kohtaukset haittaa. Toimintaa on kyllä mukana hieman ja vieläpä aika tylyä sellaista. Valitettavasti elokuvan toiminnallinen huipennus ei kuitenkaan ole kaikkein parhaimmasta päästä. Ne, jotka etukäteen pelkäsivät, että elokuva olisi vain toimintapainotteista efektihömppää, voivat huojentua, sillä sitä tämä ei tarjoa, vaan filmi kunnioittaa suuresti alkuperäistä teosta.

Harmillisesti kunnioitus on toteutettu välillä hieman kömpelösti. Alkupäässä elokuva vaikuttaa kertovan ihan omaa, täysin uutta tarinaansa, mutta mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä enemmän on mukaan otettu yhteyksiä edelliseen elokuvaan. Yhteydet ovat pariin otteeseen aika väkinäiset, jolloin toivoisi, että leffa unohtaisi aiempia tapahtumia ja keskittyisi täysillä uuteen kertomukseensa. Vanhojen teemojen hyödyntäminen on kuitenkin oikein ja leffassa pohdiskellaankin edellisen tavoin ihmisyyttä, muttei ihan yhtä vahvasti, jotta katsoja jäisi isommin pohtimaan asioita. Yllätyksiä on onneksi luvassa, mutta mukana on myös asioita, jotka arvaa helposti ennalta. Välillä osaa arvata, mitä seuraavaksi tai jossain kohtaa myöhemmin tulee tapahtumaan, mutta paikoitellen elokuva onnistuu yllättämään tekemällä jotain muuta. Vaikka edelliseen osaan onkin isoja viittauksia, toimii kokonaisuus kuitenkin omana elokuvanaan (jota ennen kannattaa Blade Runner silti katsoa), eikä se onneksi pohjusta mitään tulevaa leffauniversumia aiheesta. Selkeän idean jatkumolle filmi kuitenkin tarjoaa...

Vaikka en ole samaa mieltä monien muiden kanssa siitä, että ohjaaja Denis Villeneuve tekisi kaiken aikaa pelkkiä mestariteoksia, en silti sano, etteikö hän osaisi ohjata. Villeneuve on ottanut paljon vaikutteita Ridley Scottin tyylistä alkuperäisessä Blade Runnerissa, mutta hän on muokannut siitä omanlaisensa. Filmin maailma on huikeasti luotu tähänkin osaan. Sateinen megakaupunki on yhä karu paikka, vaikka katuja valaisevatkin hologrammimainokset (kuten Sonyn ja Coca Colan selvät tuotesijoittelut). Niander Wallacen palatsi on vanha tuttu Tyrellin pyramidia muistuttava rakennus. Leffassa käydään muissakin paikoissa ja varsinkin oranssi autiomaa on näyttävää katseltavaa. Visuaalisesti elokuva on todella upea. Sen lisäksi, että tietokonetehosteet ovat hienot, on kuvaus äärimmäisen huikeaa ja olen samaa mieltä monien kanssa siitä, että elokuvan pitää olla Oscar-ehdokkaana ainakin kuvauksestaan. Alkuperäisen teoksen vanhahtavaa henkeä ja maalauksellisuutta ei löydy kovin paljoa, mutta sen voi katsoa sormien läpi, koska leffaa on niin miellyttävää katsoa ja filmin kuuluukin olla hieman edeltäjäänsä futuristisempi. Valaisu on myös tyylikästä, ja lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat onnistuneesti toteutetut. Äänimaailma on kertakaikkiaan loistava. Näytöksemme oli Tennispalatsin isossa Scape-salissa ja siellä äänet todella toivat mukaan vahvan lisäyksensä. Hans Zimmer ja Benjamin Wallfisch ovat tehneet mahtavaa työtä musiikkien parissa, jotka saavat penkit usein tärisemään.

Yhteenveto: Blade Runner 2049 ei välttämättä ole tarpeellinen jatko-osa, mutta se on silti todella hyvä elokuva. Lähes kolmen tunnin kestossaan leffa ei yllättävää kyllä tunnu erityisen pitkältä, vaan se hyödyntää rauhallisuuttaan hienosti. Vain muutamat kohdat tuntuvat laahaavan. Tarina on kiehtova, vaikka heikkeneekin hieman, kun filmi viittaa liikaa alkuperäiseen leffaan, eikä ole täysin oma tarinansa. Finaali ei ole kummoinen, mutta tarpeeksi toimiva. Ryan Gosling on loistovalinta päärooliin K:ksi. Muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka Harrison Ford yrmyileekin hieman liikaa ja Jared Leton "jumalallisuus" tuntuu välillä turhan koomiselta. Ohjaaja Denis Villeneuve on saanut aikaan erittäin mainion teoksen, jossa hän pääsee jälleen näyttämään osaamisensa. Visuaalisesti filmi on upeaa silmäkarkkia, sillä kuvaus ja tehosteet ovat erittäin loistavasti toteutetut. Äänet ja musiikit ovat myös erinomaiset, jolloin tekniseltä puoleltaan filmi on mestariteos. Alkuperäisen Blade Runnerin fanien täytyy ehdottomasti käydä katsomassa tämä. Joillekin leffa on pettymys, mutta monet selvästi rakastavat sitä suuresti. Ne, jotka odottavat näkevänsä scifitoimintapätkän, tulevat varmasti pettymään, sillä elokuva on niin rauhallinen. Blade Runner 2049 kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa ja suosittelen katsomaan sen isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta, jolloin huikea visuaalisuus ja mahtava äänimaailma pääsevät parhaiten esille. Vaikea sanoa, tuleeko joskus kolmas Blade Runner -elokuva, mutta ennen sitä on varmaan odotettavissa, että tästäkin alkaa vuosien varrella ilmestymään erilaisia versioita, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden päästä nähdään vihdoin ja viimein lopullinen leikkaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
Blade Runner 2049, 2017, Warner Bros. Pictures, 16:14 Entertainment, Alcon Entertainment, Columbia Pictures, Scott Free Productions, Thunderbird Entertainment, Torridon Films