Arvostelu: Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider's Web - 2018)

SE MIKÄ EI TAPA

THE GIRL IN THE SPIDER'S WEB

Ohjaus: Fede Alvarez
Pääosissa: Claire Foy, Sverrir Gudnason, LaKeith Stanfield, Stephen Merchant, Christopher Convery, Sylvia Hoeks, Vicky Krieps, Synnøve Macody Lund ja Cameron Britton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Ruotsalaisen Stieg Larssonin kirjasarja "Millennium" nousi suureen suosioon, kun kirjat julkaistiin postuumisti Larssonin kuoleman jälkeen. Suosiota kasvatti kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009) ja Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes - 2009). Yhdysvalloissakin kiinnostuttiin sarjasta ja vuonna 2011 ilmestyi uudelleenfilmatisointi sarjan avausosasta nimeltä The Girl with the Dragon Tattoo. Tekijöiden tarkoituksena oli tehdä filmit myös sarjan kahdesta seuraavasta osasta, mutta kun vuonna 2015 ilmestyi "Millennium"-sarjaa jatkava David Lagercrantzin kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss"), Sony-yhtiö päätti siirtyä tekemään elokuvan siitä. Tekijät ja näyttelijät vaihdettiin, ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa, ja nyt Se mikä ei tapa -elokuva saa ensi-iltansa. Itse kuulin "Millennium"-sarjasta ensimmäisen kerran, kun Miehet jotka vihaavat naisia -leffa ilmestyi ja lähes kaikki tuntemani aikuiset innostuivat siitä. Itseäni ei kuitenkaan aihe kiinnostanut, joten en ollut katsonut elokuvia ennen tätä kesää, kun kuulin, että Lagercrantzin kirjasta tehtäisiin elokuva. Päätin vihdoin antaa mahdollisuuden sarjalle ja ostin kerralla ruotsalaisleffat ja The Girl with the Dragon Tattoon. Yllätyin siitä, että pidin elokuvista enemmän kuin odotin, mutta odotukseni uutta filmiä kohtaan eivät nousseet, sillä Lagercrantzin kirja oli saanut paljon haukkuja. Kuitenkin kun perhetuttuni sai kutsun elokuvan kutsuvierasnäytökseen ja pyysi minut mukaansa, innostuin ja menin aika positiivisin mielin katsomaan leffan - lähinnä sen takia, että olin elämäni ensimmäistä kertaa kutsuvierasnäytöksessä.

NSA:lle työskentelevä Frans Balder on kehittänyt laitteen, millä pääsee käsiksi koko maailman ydinaseisiin. Balder kuitenkin pelkää, että laitetta käytettäisiin vääriin tarkoituksiin, joten hän pyytää hakkeri Lisbeth Salanderia varastamaan sen NSA:lta.

Pääroolissa Lisbeth Salanderina nähdään tällä kertaa The Crown -televisiosarjasta (2016-) tuttu Claire Foy, joka on osassa uskottavampi kuin edeltäjänsä Rooney Mara, joka ei kyennyt luonnollisesti muuttumaan Lisbethiksi. Foy jää kuitenkin kauas alkuperäisen Lisbeth-näyttelijä Noomi Rapacen tasosta, mutta ei Foy millään tavalla huono ole. Hän sopii oivallisesti eristäytyneeksi ja menneisyyden piinaamaksi hakkeriksi, joka yrittää oikaista vääryyksiä maailmasta. Harmillisesti Lisbeth ei hahmona tee erityistä vaikutusta tässä leffassa, vaikka hänestä onkin väännetty naamiokostajan ja supervakoojan risteytys. Hahmo ei nimittäin tunnu kehittyvän oikein mihinkään suuntaan, vaan tuntuu olevan lopussa samassa tilanteessa kuin alussakin, aivan kuin filmin tapahtumilla ei olisi ollut vaikutusta häneen.
     Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistkin on tietty mukana ja tässä leffassa häntä esittää Sverrir Gudnason. Vaikka onkin hauska ratkaisu, että rooliin on palkattu ruotsalainen, on roolitus silti mennyt aika lailla pieleen. Edeltäjiensä Michael Nyqvistin ja Daniel Craigin jälkeen Gudnasonin Mikael tuntuu liian silotellulta hymypojalta, joka ei koskaan vakuuta katsojaa siitä, että hän olisi rosoinen journalisti, jolle on tapahtunut ties mitä. Mikaelia myös vaivaa vielä enemmän se, ettei hahmolle ole keksitty sisältöä, jolloin hän tuntuu olevan mukana vain, koska hänen on pakko olla mukana. Alussa esitellään häntä koskeva juonikuvio Millennium-lehden uudesta omistajasta, mutta tämä unohdetaan heti yhden kohtauksen jälkeen.
     Muita hahmoja leffassa ovat Millenniumilla työskentelevä Mikaelin salarakas Erika (Vicky Krieps), ydinaselaitteen kehittänyt Frans Balder (Stephen Merchant) ja tämän erikoinen poika August (Christopher Convery), Fransia jahtaava NSA-agentti Needham (LaKeith Stanfield), Ruotsin salaista palvelua johtava Grane (Synnøve Macody Lund), sekä Lisbethin hakkerikaveri Plague (Cameron Britton). August-poika on aika kliseisesti kirjoitettu hahmo, minkä lisäksi agentti Needhamia käsitellään hieman erikoisesti läpi leffan. Merchant ja Stanfield tekevät kelpo työtä sen vähän kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa.

En voi muuta kuin ihmetellä, miksi ja kenelle tämä elokuva on oikein tehty? Se mikä ei tapa on amerikkalainen elokuva amerikkalaiselle yleisölle ruotsalaisesta kirjasta. On hyvin epätodennäköistä, että suuri osa amerikkalaisyleisöstä olisi nähnyt ruotsalaisia leffoja tai lukenut Larssonin kirjoja. He ovat saattaneet nähdä Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon, mutta sillä ei pitkälle päästä, kun tämän leffan tarina vaatii toisen ja kolmannen kirjan tarinan, mikä syventyy Lisbethin menneisyyteen. Elokuvasta löytyy hetkiä, mitkä menevät varmasti monilta ohi tämän takia. Toki on olemassa se valmis yleisö, joka on lukenut Larssonin kirjat ja/tai nähnyt ruotsalaiset elokuvat, mutta heille Se mikä ei tapa on mitä luultavimmin suuri pettymys. Kyseessä on hyvin geneerinen Hollywoodin toimintaraina, mikä ei ole millään lailla Larssonin trilogian arvoinen seuraaja. Paikoitellen jopa tuntuu siltä kuin tekijät eivät olisi lukeneet Larssonin teoksia, sillä Lisbethin menneisyyttä on muuteltu. Siinä, missä alkuperäinen trilogia oli kylmä, synkkä ja sisälsi paljon inhottavia asioita, minkä seurauksena tarinan päättymisen jälkeen haluaisi mennä suihkuun pesemään kaiken sen kuvottavuuden pois, Se mikä ei tapa silottelee tämän kaiken ja tarjoaa vain vauhdikasta toimintaa. Alkuperäisen trilogian ollessa vahvasti maanläheinen ja realistinen, tämä leffa sisältää kohtauksen, missä Lisbeth syöksyy moottoripyörällä laiturilta jäiseen merenpintaan, mikä särkyy pyörän alla, mutta silti Lisbeth voi helposti jatkaa matkaansa toiseen rantaan.

Elokuvasta löytyy muitakin hetkiä, mitkä eivät tunnu millään lailla uskottavilta. Yhdessä kohtaa Lisbeth hakkeroi kokonaisen lentokentän omaan käyttöönsä puhelimellaan. Hän voi puhelimella ohjailla lentokentän ovia ja kameroita, kun taas minulla on usein vaikeuksia saada Facebook tai Instagram pelittämään kunnolla. Hakkerointi on muutenkin leffan helpoin ratkaisu aivan kaikkeen, jolloin mikään ei tunnu haasteelta Lisbethille. Parissa lähitappelussa Lisbeth on selvästi alakynnessä, mutta muuten elokuvasta puuttuu jännitystä. Kuten jo sanoin, hänestä on tullut mikäkin superagentti ja leffa tiedostaa sen kopioimalla asioita muista vakoojafilmeistä. Jossain kohtaa ajattelin katsovani James Bondia, toisessa Jason Bournea. Loppuhuipennus muistutti sitten Mission: Impossiblea. Leffan tarinakin, missä jahdataan ydintuholaitetta, tuntuu enemmän noilta elokuvasarjoilta kuin Millenniumilta. Tarinaa ei valitettavasti edes kerrota kovin mielenkiintoisesti ja kirjoittajien selvästi nokkelana mietitty juonenkäänne on arvattavissa ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Loppujen lopuksi elokuvan suuri synti on kuitenkin se, että se on äärimmäisen unohdettava. Filmiä katsoessani pidin sitä lähinnä keskinkertaisena, mutta kun olin matkalla kotiin ja tajusin, ettei leffassa tapahtunut mitään muistettavaa, tulin siihen tulokseen, että kyseessä on vain laiska ja laimea dollareiden perässä valmistettu tekele.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Fede Alvarez, joka on aiemmin tehnyt kauhuelokuvat Evil Dead (2013) ja Don't Breathe (2016), mitkä ovat molemmat oikein hyviä genressään. Loikkaus toimintajännärin puolelle ei valitettavasti luonnistunut Alvarezilta, eikä hän saa samanlaista koukkua tähän leffaan. Toivon, että hän jatkaa kauhun puolella, sillä sen hän kyllä taitaa. Alvarezin, Jay Basun ja Steven Knightin käsikirjoitus jättää myös paljon toivomisen varaan, etenkin siinä, miten monet kohtaukset ja tilanteet ratkeavat. Sentään Se mikä ei tapa on kuvattu oivallisesti. Vaikka toimintakohtaukset on pistetty kasaan heiluvan kameran ja nopean leikkauksen kautta, on mukana paljon tyylikkäitä otoksia, joita jaksetaan rauhassa näyttää. Tämä korvaa hieman ankean harmaata värimaailmaa, mikä käy välillä jopa oudon puuduttavaksi. Äänimaailma on mainiosti rakennettu etenkin toimintakohtauksissa. Roque Bañoksen säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, mutteivät jää millään tapaa mieleen.

Yhteenveto: Se mikä ei tapa on laiska toimintaraina ja aika varma pettymys Stieg Larssonin trilogian faneille. Elokuva jättää taakseen synkät ja inhottavat tilanteet ja aiheet, ja keskittyy lähinnä helppoon toimintaviihteeseen, mitä katsoo ihan sujuvasti, mutta minkä unohtaa välittömästi leffan päätyttyä. Toimintakohtauksista ei valitettavasti edes löydy jännitystä, vaan kaikki tuntuu ratkeavan liian helposti hakkeroinnin avulla. Käsikirjoittajat ovat muutenkin tehneet laiskoja ratkaisuja, etenkin juonenkäänteen kanssa, minkä arvaa heti elokuvan alkupäässä. Filmi myös tiputtaa pois realistisemman otteen ja tarjoaa hetkiä, jotka toimisivat jossain muussa leffasarjassa, mikä ei ole aiemmin edes pyrkinyt realistisuuteen. Elokuva kopioi liikaa muita vakoojajännäreitä, eikä uskalla olla oma juttunsa. Ohjaaja Fedi Alvarezin olisi kannattanut pysyä kauhupuolella, sillä isompi toimintafilmi ei häneltä luonnistu. Elokuvan ainoa valopilkku on Claire Foy, joka sopii oivallisesti Lisbethiksi. Harmi vain, että itse hahmo (kuten lähes kaikki muukin leffassa) jättää paljon toivomisen varaan. En vieläkään osaa sanoa, kenelle Se mikä ei tapa on tehty. Tuskinpa tämä iskee Larssonin trilogiasta innostuneeseen eurooppalaiseen yleisöön, enkä tiedä, uppoaako tämä itsenäisenä trillerinä amerikkalaisyleisöön, sillä leffa kuitenkin vaatii tietämystä Larssonin kirjoista. Samapa tuo, en voi suositella elokuvaa ja toivon, että tämä jää yksinäiseksi filmiksi, eikä Lagercrantzin toista opusta, "Tyttö joka etsi varjoaan" ("Mannen Som Sökte Sin Skugga" - 2017) väännettä elokuvamuotoon.

Tähän loppuun ilmoitan vielä, että alkuperäisen ruotsalaistrilogian ja Fincherin The Girl with the Dragon Tattoon arvostelut ovat tulossa lähiviikkojen aikana! Ne eivät valitettavasti mahtuneet julkaistavaksi ennen tämän leffan ilmestymistä, pahoittelut siitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.thehollywoodnews.com
The Girl in the Spider's Web, 2018, Metro-Goldwyn-Mayer, New Regency Pictures, Pascal Pictures, Scott Rudin Productions, Sony Pictures Entertainment, The Cantillon Company, Yellow Bird

Arvostelu: Blade Runner 2049 (2017)

BLADE RUNNER 2049 (2017)

Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Ryan Gosling, Ana de Armas, Sylvia Hoeks, Harrison Ford, Robin Wright, Mackenzie Davis, Jared Leto, Carla Juri, Dave Bautista, Krista Kosonen ja Edward James Olmos
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Philip K. Dickin kirjaan "Do Androids Dream of Electric Sheep?" (1968) perustuva scifielokuva Blade Runner (1982) herätti aikoinaan paljon kiistelyä laadustaan, eikä se menestynyt kummoisesti. Vuosien varrella leffa on kuitenkin kerännyt huiman määrän arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa mestariteoksena. Suunnitelmat jatko-osaa varten ovat siis heränneet vasta kauan elokuvan ilmestymisen jälkeen. Vuonna 1999 leffalle suunniteltiin jatkoa nimeltä "Blade Runner Down", mutta sitä ei toteutettu. Vuonna 2007 alkuperäisen filmin ohjaaja Ridley Scott kertoi olevansa kiinnostunut jatko-osan teosta, mutta suunnitelmat muuttuivat ja pari vuotta myöhemmin Scott pohti tekevänsä esiosalyhäreitä. Sitäkään ei kuitenkaan tapahtunut, mutta vuonna 2011 Scott alkoi vihdoin työstämään jatko-osaa, jonka juonta pyöritettiin yhä uudestaan. 2015 elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle ja ohjaajaksi valittiin Prisonersista (2013) tuttu Denis Villeneuve. Monet Blade Runnerin fanit ilahtuivat uutisesta, mutta jotkut olivat myös erittäin skeptisiä, sillä he eivät uskoneet hyvän jatkon olevan mahdollista. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt kolme vuosikymmentä odotettu Blade Runner 2049 saa ensi-iltansa. Itse en kuitenkaan odottanut elokuvaa lähes lainkaan. Näin alkuperäisen filmin ensimmäisen kerran ala-asteella, eikä se herättänyt minussa tunteita. Katsoin elokuvan uudestaan valmistautumisena tähän uuteen teokseen, mutta vieläkään se ei ollut minusta kovin ihmeellinen. Ristiriitaisin tunnelmin kävin siis katsomassa Blade Runner 2049:n. Toivoin, että filmi tekisi minuun paremman vaikutuksen kuin alkuperäinen teos, mutta samalla pelkäsin, että lähes kolmen tunnin kestollaan elokuva vain vaivuttaisi minut uneen, varsinkin jos sen rytmitys olisi sama kuin alkuperäisessä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Blade Runner!

Vuonna 2049 blade runner nimeltä K alkaa tutkimaan mysteeriä, jota on yritetty salailla vuosia.

Blade runner K:n roolissa nähdään Ryan Gosling, joka on vuodesta toiseen osoittanut olevansa erittäin mainio näyttelijä ja tekee sen myös tässä. Gosling välittää tunteensa hienosti jatkuvasti katsojille, ilman että hänen tarvitsee edes sanoa mitään. K on mielenkiintoinen hahmo ja hänen tarinaansa on kiinnostavaa seurata. Sanoisinpa jopa, että K on parempi hahmo kuin alkuperäisen elokuvan päähenkilö Rick Deckard, sillä K on selvästi lähestyttävämpi, eikä Goslingin esiintyminen ole yhtä tönkköä kuin Deckardin näyttelijän, Harrison Fordin.
     Fordin näyttelemä Rick Deckard nähdään tietty elokuvassa, kuten yllä olevasta julisteesta voikin päätellä, mutta hänen roolinsa ei yllättävää kyllä ole kovin massiivinen. Ford on Deckardina sama vanha yrmyilijä, joka hän tuppaa nykyään olemaan aina, oli kyseessä sitten elokuvarooli tai tähden haastattelu. Isoille Blade Runner -faneille on varmasti hienoa nähdä Ford jälleen Deckardina, mutta omasta mielestäni Ford ei saanut hahmoa tuntumaan samalta tyypiltä, kuten hän sai paluunsa Han Solon rooliin tuntumaan samalta vanhalta Sololta Star Wars: The Force Awakensissa (2015).
     Koneihmisiä, eli replikantteja luonut Eldon Tyrell tapettiin edellisessä elokuvassa, mutta koska replikantteja täytyy jollain tapaa luoda lisää, Tyrellin hommaa hoitaa tässä Jared Leton näyttelemä Niander Wallace. Leto on mielestäni hyvä näyttelijä - jos ei lasketa hänen surkeaa roolityötään Jokerina Suicide Squadissa (2016) - ja häneltä löytyy hyviä hetkiä myös tässä elokuvassa, mutta mukana on myös muutamia kohtia, jolloin hänessä on hieman liikaa uskoa siihen, että hän olisi muiden yläpuolella oleva jumalhahmo, koska osaa luoda elämää. Hauskana faktana kerron, että olen nähnyt Jared Leton kerran livenä, sillä hän toimii näyttelijäuran lisäksi myös laulajana Thirty Seconds to Mars -yhtyeessä, jonka konsertissa olin vuonna 2014. Wallacen tärkeintä avustajaa, Luvia näyttelee Sylvia Hoeks.
     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Joina, Robin Wright K:n pomona, Carla Juri tohtori Ana Stellinena, Mackenzie Davis ilotyttö Mariettena ja Dave Bautista viljelijä Mortonina. Mukana on heidän lisäkseen pari tuttua näyttelijää alkuperäisestä Blade Runnerista, sekä suomalainen Krista Kosonen äärimmäisen pienessä roolissa, mitä etukäteen hehkutettiin paljon. Suomalaiset voivat silti olla tyytyväisiä, sillä Suomi on hauskasti edustettuna.

Kuten kysyin jo edellisen elokuvan arvostelussani: onko Blade Runner 2049 tarpeellinen jatko-osa? No ei, sillä alkuperäinen elokuva kertoi jo tarinansa ja pärjäsi kelvosti yksinään. Se elokuva mullisti elokuvakulttuuria suuresti, minkä takia se onkin jäänyt merkkiteokseksi, mutta tämä filmi ei luultavasti aiheuta samaa. Blade Runner 2049 on kuitenkin tarpeellinen elokuva, sillä se on todella hyvä ja sellaisia filmejä maailma tarvitsee. Leffa nappaa heti mukaansa ja pitää otteessaan kiehtovan mysteerinsä ansiosta. Elokuva on myös kaunista katseltavaa, jolloin se kulkee yllättävän nopeasti eteenpäin, kun sitä jää ihailemaan. Filmin kesto on lähes kolme tuntia, mutta se ei onneksi tunnu siltä. Jopa jotkut puolentoista tunnin leffat tuntuvat tätä pidemmiltä, mistä olin suuresti yllättynyt. Muutamat hetket ovat kyllä jokseenkin laahaavia, mutta suurimmaksi osaksi tarina tuntuu kulkevan nopeammin kuin tunnin lyhyemmässä edellisessä osassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Blade Runner 2049 olisi kovin nopeatempoinen elokuva, ehei. Teos kulkee rauhallisesti eteenpäin, mutta siihen on saatu niin oivallinen jännite ja mielenkiintoinen tarina, etteivät erittäin pitkät kohtaukset haittaa. Toimintaa on kyllä mukana hieman ja vieläpä aika tylyä sellaista. Valitettavasti elokuvan toiminnallinen huipennus ei kuitenkaan ole kaikkein parhaimmasta päästä. Ne, jotka etukäteen pelkäsivät, että elokuva olisi vain toimintapainotteista efektihömppää, voivat huojentua, sillä sitä tämä ei tarjoa, vaan filmi kunnioittaa suuresti alkuperäistä teosta.

Harmillisesti kunnioitus on toteutettu välillä hieman kömpelösti. Alkupäässä elokuva vaikuttaa kertovan ihan omaa, täysin uutta tarinaansa, mutta mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä enemmän on mukaan otettu yhteyksiä edelliseen elokuvaan. Yhteydet ovat pariin otteeseen aika väkinäiset, jolloin toivoisi, että leffa unohtaisi aiempia tapahtumia ja keskittyisi täysillä uuteen kertomukseensa. Vanhojen teemojen hyödyntäminen on kuitenkin oikein ja leffassa pohdiskellaankin edellisen tavoin ihmisyyttä, muttei ihan yhtä vahvasti, jotta katsoja jäisi isommin pohtimaan asioita. Yllätyksiä on onneksi luvassa, mutta mukana on myös asioita, jotka arvaa helposti ennalta. Välillä osaa arvata, mitä seuraavaksi tai jossain kohtaa myöhemmin tulee tapahtumaan, mutta paikoitellen elokuva onnistuu yllättämään tekemällä jotain muuta. Vaikka edelliseen osaan onkin isoja viittauksia, toimii kokonaisuus kuitenkin omana elokuvanaan (jota ennen kannattaa Blade Runner silti katsoa), eikä se onneksi pohjusta mitään tulevaa leffauniversumia aiheesta. Selkeän idean jatkumolle filmi kuitenkin tarjoaa...

Vaikka en ole samaa mieltä monien muiden kanssa siitä, että ohjaaja Denis Villeneuve tekisi kaiken aikaa pelkkiä mestariteoksia, en silti sano, etteikö hän osaisi ohjata. Villeneuve on ottanut paljon vaikutteita Ridley Scottin tyylistä alkuperäisessä Blade Runnerissa, mutta hän on muokannut siitä omanlaisensa. Filmin maailma on huikeasti luotu tähänkin osaan. Sateinen megakaupunki on yhä karu paikka, vaikka katuja valaisevatkin hologrammimainokset (kuten Sonyn ja Coca Colan selvät tuotesijoittelut). Niander Wallacen palatsi on vanha tuttu Tyrellin pyramidia muistuttava rakennus. Leffassa käydään muissakin paikoissa ja varsinkin oranssi autiomaa on näyttävää katseltavaa. Visuaalisesti elokuva on todella upea. Sen lisäksi, että tietokonetehosteet ovat hienot, on kuvaus äärimmäisen huikeaa ja olen samaa mieltä monien kanssa siitä, että elokuvan pitää olla Oscar-ehdokkaana ainakin kuvauksestaan. Alkuperäisen teoksen vanhahtavaa henkeä ja maalauksellisuutta ei löydy kovin paljoa, mutta sen voi katsoa sormien läpi, koska leffaa on niin miellyttävää katsoa ja filmin kuuluukin olla hieman edeltäjäänsä futuristisempi. Valaisu on myös tyylikästä, ja lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat onnistuneesti toteutetut. Äänimaailma on kertakaikkiaan loistava. Näytöksemme oli Tennispalatsin isossa Scape-salissa ja siellä äänet todella toivat mukaan vahvan lisäyksensä. Hans Zimmer ja Benjamin Wallfisch ovat tehneet mahtavaa työtä musiikkien parissa, jotka saavat penkit usein tärisemään.

Yhteenveto: Blade Runner 2049 ei välttämättä ole tarpeellinen jatko-osa, mutta se on silti todella hyvä elokuva. Lähes kolmen tunnin kestossaan leffa ei yllättävää kyllä tunnu erityisen pitkältä, vaan se hyödyntää rauhallisuuttaan hienosti. Vain muutamat kohdat tuntuvat laahaavan. Tarina on kiehtova, vaikka heikkeneekin hieman, kun filmi viittaa liikaa alkuperäiseen leffaan, eikä ole täysin oma tarinansa. Finaali ei ole kummoinen, mutta tarpeeksi toimiva. Ryan Gosling on loistovalinta päärooliin K:ksi. Muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka Harrison Ford yrmyileekin hieman liikaa ja Jared Leton "jumalallisuus" tuntuu välillä turhan koomiselta. Ohjaaja Denis Villeneuve on saanut aikaan erittäin mainion teoksen, jossa hän pääsee jälleen näyttämään osaamisensa. Visuaalisesti filmi on upeaa silmäkarkkia, sillä kuvaus ja tehosteet ovat erittäin loistavasti toteutetut. Äänet ja musiikit ovat myös erinomaiset, jolloin tekniseltä puoleltaan filmi on mestariteos. Alkuperäisen Blade Runnerin fanien täytyy ehdottomasti käydä katsomassa tämä. Joillekin leffa on pettymys, mutta monet selvästi rakastavat sitä suuresti. Ne, jotka odottavat näkevänsä scifitoimintapätkän, tulevat varmasti pettymään, sillä elokuva on niin rauhallinen. Blade Runner 2049 kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa ja suosittelen katsomaan sen isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta, jolloin huikea visuaalisuus ja mahtava äänimaailma pääsevät parhaiten esille. Vaikea sanoa, tuleeko joskus kolmas Blade Runner -elokuva, mutta ennen sitä on varmaan odotettavissa, että tästäkin alkaa vuosien varrella ilmestymään erilaisia versioita, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden päästä nähdään vihdoin ja viimein lopullinen leikkaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
Blade Runner 2049, 2017, Warner Bros. Pictures, 16:14 Entertainment, Alcon Entertainment, Columbia Pictures, Scott Free Productions, Thunderbird Entertainment, Torridon Films