Backrooms (2026) - elokuva-arvostelu

BACKROOMS

Ohjaus: Kane Parsons

Näyttelijät: Chiwetel Ejiofor, Renate Reinsve, Lukita Maxwell, Finn Bennett, Mark Duplass, Krista Kosonen, Avan Jogia ja Robert Bobroczkyi

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Backrooms perustuu Kane Parsonsin YouTube-videosarjaan, joka puolestaan pohjautuu 4chan-foorumilla julkaistuun kuvaan keltaisten kattolamppujen valaisemasta toimistotilasta, jonka ympärille kehiteltiin kokonainen mytologia. Alkuvuodesta 2023 ilmoitettiin, että Parsons pääsee tekemään ihka aidon elokuvan aiheesta ja vieläpä A24:n ja James Wanin Atomic Monster -yhtiön tuottamina. Elokuvaa varten rakennettiin jättimäiset lavasteet, jotka olivat lopulta niin labyrinttimäiset, että osa kuvausryhmästä myönsi jälkikäteen eksyneensä niissä. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Backrooms on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Backrooms ei ollut etukäteen tuttu konsepti ja kuulin koko hommasta vasta, kun Filmikela-sivua kirjoittava ystäväni ryhtyi hehkuttamaan minulle, että siitä on tulossa oikea leffa. Ruotsin reissuni takia minulta kesti melkein viikko, kunnes pääsin vihdoin uteliaana katsomaan, mistä Backroomsissa on oikein kyse?

Huonosti menestyvää huonekaluliikettä pyörittävä Clark löytää myymälänsä alakerrasta portaalin omituiseen tilaan, joka vaikuttaisi jatkuvan loputtomiin.

12 Years a Slave -elokuvasta (2013) Oscar-ehdokkuuden saanut ja Doctor Strange -leffoistakin (2016-2022) tuttu Chiwetel Ejiofor näyttelee Clarkia, joka pyörittää omaa huonekaluliikettään, jolla ei mene kummoisesti. Tämän lisäksi Clarkin vaimo on vastikään jättänyt hänet ja alkoholismikin on hivuttautunut takaisin hänen elämäänsä. Ja jos tässä ei olisi jo tarpeeksi päänvaivaa, Clarkin merirosvoteemaisen kaupan alakerrassa on portaali vähän erilaiseen takahuoneeseen, missä piilee omat salaisuutensa ja mistä ei välttämättä noin vain pääsekään pois. Ejiofor tulkitsee hyvin hahmonsa piinattua mielenmaisemaa ja sitten pakkomiellettä, mikä Clarkilla muodostuu tätä omituista paikkaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös Lukita Maxwell ja Finn Bennett Clarkin kaupassa työskentelevinä Katina ja Bobbyna, vastikään Sentimental Valuesta (Affeksjonsverdi - 2025) palkintoehdokkuuksia kahminut Renate Reinsve Clarkin terapeuttina Maryna, sekä takaumissa Suomen oma Krista Kosonen Maryn äitinä Norana - torille! Ejioforin ohessa Reinsve on selvästi näyttelijäkaartin vahvinta antia. Hän esittää hyvin terapeuttihahmonsa suurta epäluuloa Clarkin selityksistä tästä mysteerisestä paikasta, jonne voi kävellä myymälän seinän läpi ja joka jatkuu loputtomasti joka suuntaan kuin maailman valtavin tunneliverkosto. Vielä paremmin hän suoriutuu leffan loppusuoralla, kun myös Mary päätyy takahuoneisiin.

Backrooms ei tosiaan ollut etukäteen juuri yhtään tuttu juttu minulle, mutta jo avausviikonloppuna kävi selväksi, että kyseessä on aikamoinen ilmiö ja että tälle elokuvasovitukselle oli kysyntää maailmalla. Sen lisäksi, että Backrooms takoi A24-yhtiön isoimman avausviikonlopputuloksen lippuluukuilla, elokuvan ohjaaja Kane Parsonsista muodostui 20-vuotiaana nuorin leffaohjaaja ikinä, jonka elokuva oli maailmalla avausviikkonsa menestynein. Lisäksi tämä, vähän aikaa sitten ilmestynyt Obsession (2025) ja alkuvuodesta pikaisen teatterikierroksen saanut Iron Lung (2026) ovat osoituksia siitä, että Hollywoodissa on tapahtumassa aikamoinen murrosvaihe, kun sketseihin ja pelivideoihin erikoistuneet tubettajat rikkovat rajoja ja ennätyksiä pikkubudjetin kauhuleffoillaan. Selvästi studiomääräysten pohjalta tehty kaavamainen Passenger (2026) onkin esimerkkinä jäänyt täysin näiden leffojen jalkoihin, saaden taatusti monet studiopamput jännittämään, kun aiemmin niin takuuvarmat hitit eivät enää jaksakaan kiinnostaa katsojia.

On myös hienoa, että A24, Atomic Monster ja muut antoivat YouTubeen Backrooms-lyhytvideoita tehneen Kane Parsonsin sekä ohjata tämän kunnon elokuvan, että vielä tehdä sen selvästi vapain käsin. Lopputuloksesta paistaa palo projektia kohtaan ja halu tuoda tämä kiehtova ja aika ahdistavakin idea vielä isompien yleisöjen eteen. Asia olisi taatusti ollut toinen, mikäli studio olisi vain maksanut oikeuksista ja palkannut puikkoihin jonkun periaatteessa kokeneemman, mutta samalla koko hommaan huonommin perehtyneen tekijän.

Mutta miten Backrooms toimi minun kaltaiselleni katsojalle, jolle koko juttu ei ollut etukäteen tuttu? Yllättävänkin hyvin. Pidin erittäin paljon elokuvan konseptista ja Parsonsin rakentamasta epämukavasta tunnelmasta. Sen verran mitä jälkikäteen luin ja katselin videoita, Parsons on onnistunut yhdistelemään eri asioita, mitkä Backroomsissa ovat viehättäneet ihmisiä, oli kyse sitten itse valtavan takahuonemiljöön ahdistavasta fiiliksestä, Parsonsin omien videoiden found footage -tyylistä, takahuoneissa vaanivista olennoista tai siitä omasta suosikistani, eli kauhun psykologisemmasta annista. Takahuoneet toimivat kiehtovana metaforana Clarkin rikkoutuneelle mielenmaisemalle, josta niin mies kuin hänen terapeuttinsa yrittävät ottaa selkoa. Kiehtovia vertauskuvia löytyy myös tekoälyyn ja sen kömpelöön yritykseen kopioida oikeaa maailmaa. Osaa katsojista tämä psykologisempi kauhu todennäköisesti pitkästyttää, mutta itse pidin sitä lopulta paljon karmivampana kuin loppuhuipennuksen tavanomaisempaa pakoa mörökölliltä. Osa katsojista tulee myös pitämään leffaa liian hämmentävänä, mutta omaan makuuni Backrooms olisi voinut vieläkin enemmän jättää asioita katsojan tulkinnan varaan, sillä loppusuora on turhan selittelevä.

Teknisestikin Backrooms on erittäin mainio ja ensimmäisenä on pakko nostaa esiin se kaikista ilmeisin aspekti, eli itse takahuoneet, jotka toteutettiin jättimäisillä lavasteilla. Lopputulos on kertakaikkisen upea. Aluksi paikka näyttää vain kellertävästi valaistulta toimistotilalta, mutta mitä syvemmälle pääsemme alueella, sitä oudommaksi se muuttuu. Esineet saattavatkin olla seinällä tai jopa sulautuneet kiinni lattiaan, ovien kahvojen määrässä ei ole järkeä, kaiteet on aseteltu täysin epäloogisiin paikkoihin ja tarpeeksi syvällä näyt ovat entistä absurdimpeja. Tällä arkisten asioiden vinksahtaneella hyödyntämisellä saadaan jo aikaan tehokkaita puistatuksia. Myös puvustus on oivallista ja maskeeraus pätevää. Kameratyöskentely on onnistunutta, leikkaus sujuvaa ja Parsonsin sekä Edo Van Breemenin säveltämät musiikit tehostavat uhkaavaa tunnetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Backrooms, Yhdysvallat, A24, 21 Laps Entertainment, Atomic Monster, Blumhouse-Atomic Monster, Chernin Entertainment, Oddfellows Pictures, Phobos

Kalevala: Kullervon tarina (2026) - elokuva-arvostelu

KALEVALA: KULLERVON TARINA

Ohjaus: Antti J. Jokinen

Näyttelijät: Elias Salonen, Eero Aho, Ilkka Koivula, Olli Rahkonen, Krista Kosonen, Johannes Holopainen, Aino Sihvonen, Ronja Orasta, Jesse Gyllenbögel, Sergei Zdoronkov, Suvi-Maaria Virta ja Leo Kortelainen

Genre: draama, jännitys, toiminta

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Kalevala: Kullervon tarina perustuu Suomen kansalliseepokseen, Elias Lönnrotin kokoamaan Kalevalaan vuodelta 1835. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty muun muassa elokuva Sampo vuonna 1959 ja televisiosarja Rauta-aika vuonna 1982. Kullervo-hahmon kertomuksesta alettiin Solar Filmsin toimesta työstämään filmatisointia jo yli vuosikymmen sitten, jolloin sen käsikirjoitusta laati Jorma Tommila. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin projekti pääsi kunnolla vauhtiin ja rahoituksen elokuva sai kesällä 2024, missä välissä Solar Films oli jättänyt elokuvan ja tilalle olivat tulleet SF Studios ja ReelMedia. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Kalevala: Kullervon tarina on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin, että Kalevalan pohjalta työstetään uutta elokuvaa. Kullervon kertomus ei ollut erityisemmin jäänyt mieleen lapsuudesta, Akseli Gallen-Kallelan maalausta lukuun ottamatta, mutta odotin silti positiivisin mielin leffan näkemistä. Kävin katsomassa elokuvan lopulta noin viikko sen ilmestymisen jälkeen.

Kun Kullervo oli pieni lapsi, hänen setänsä Untamo tappoi Kullervon vanhemmat ja päätti kasvattaa Kullervon omana poikanaan. Kun Kullervo kasvaa aikuiseksi, unohtuneet lapsuudentraumat kummittelevat painajaisina ja ovat tehneet hänestä loputtoman vihaisen miehen.

Nimikkoroolissa Kullervona nähdään Elias Salonen, joka ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta joka tekee tässä elokuvassa pääasiassa hyvää työtä. Salosen ongelmaksi muodostuu hieman se, että käsikirjoitus ei kaipaa häneltä juuri muuta kuin jatkuvaa ärtymystä, tympeitä katseita ja perkeleen huutamista, mutta tuon hän hoitaa passelisti. Kullervo on toimiva hahmo ja hyvä kuvaus nykypäivän monista nuorista miehistä, joissa kytee tietty ärtymys ja tunne, että koko maailma on kääntynyt vastaan vaikka mitä tekisi.

     Elokuvassa nähdään myös Johannes Holopainen ja Aino Sihvonen Kullervon vanhempina Kalervona ja Mariana, Eero Aho Kullervon setänä Untamona, joka katkerana tappaa veljensä ja tämän vaimon ja päättää ottaa Kullervon omaksi pojakseen, Ilkka Koivula Wäinönä, eli paremmin tunnettuna vaka vanhana Väinämöisenä, sekä Olli Rahkonen seppä Ilmarisena ja Krista Kosonen tämän vaimona. Elokuvan karismaattisin näyttelijä on vähemmän yllättäen Aho Untamona, jota kohtaan niin katsojalle kuin Kullervolle muodostuu ristiriitaiset tunteet. Vaikka Ahon muminasta ja ähkimisestä on välillä vaikea ottaa selvää, hänestä löytyy tiettyä vangitsevuutta kameran edessä. Näyttelijäkaartin heikoimmaksi suoriutujaksi puolestaan jää Rahkonen Ilmarisena. Etenkin Rahkosen tekonauru on kiusallisen kehno.

Kalevala: Kullervon tarina osoittautui hyväksi kotimaiseksi suurelokuvaksi, josta olisi tietyin viilauksin voinut saada vieläkin paremman. Kalevala-puristeille leffan ottamat vapaudet voivat toki aiheuttaa harmaita hiuksia. Siinä, missä Lönnrotin runoelmassa Untamo tappaa Kalervon ja ottaa tämän raskaana olevan vaimon omakseen, elokuvassa Kullervo on jo syntynyt ja hän todistaa kummankin vanhempansa kuoleman. Alkuperäistarinassa on ymmärrettävämpää, että Kullervo luulee Untamoa isäkseen, mutta leffassa herättää kummastusta, miksei nuorimies muista todellisia vanhempiaan? Myös tarinan loppusuoran ratkaisuja on muuteltu.

Mutta jos unohtaa lähdemateriaalin ja poikkeavuudet siitä, Kullervon tarina kompastelee silti ajoittain, lähinnä tarinankerronnassaan. Kokonaisuudessaan Kalevalassahan olisi ammennettavaa tuntikausiksi, mutta Kullervon osuus ei mielestäni perustellut pitkää kahden ja puolen tunnin kestoa, vaan leffassa olisi ajoittain tiivistämisen varaa. Lisäksi koin, että dramaturgisesti leffa takkuilee hieman, erityisesti loppupäässä, kun mukaan tulee nainen nimeltä Aino (Ronja Orasta). Hahmon funktion arvaa nopeasti ja hänellä pitäisi olla valtava merkitys Kullervon tarinassa, mutta tällaisenaan Ainon osuus tuntuu oudon pikakelatulta ja sitten välittömästi unohdetulta.

Kritiikistäni huolimatta pidin Kalevala: Kullervon tarinasta ja löysin siitä paljon ansioita, erityisesti näyttelijöistä ja teknisestä toteutuksesta. Elokuvalla on hyvää sanottavaa nuoria miehiä vaivaavasta pahoinvoinnista, vaikkei se lähdekään pohtimaan sille  ratkaisua. Untamon ja Kullervon vaikea "isä"-poika-suhde on hyvin kuvattu ja se saa varsin tunteikkaan lopetuksen. Elokuvan taistelukohtaukset ovat mainioita; niin onnistuneesti koreografioituja kuin sopivan tylyjäkin. Vaikkei Kalevala: Kullervon tarina ollutkaan mikään napakymppi, on se osoitus siitä, että tällaisen suurleffan voi toteuttaa Suomessakin. Toivon, että elokuva menestyisi jo ihan sen takia, että ohjaaja-käsikirjoittaja Antti J. Jokinen on vihjaillut halusta tehdä toisen Kalevala-elokuvan, joka kertoisi Sammon ryöstöstä. Sen kyllä haluaisin nähdä! Jos elokuva jääkin tappiolle ja tämä Kalevala-leffasaaga jää tähän, toivon, että seuraava tulkinta aiheesta olisi animaatio Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan (1992) pohjalta.

Elokuvan tekniset ansiot nousevat melkeinpä sen parhaiksi puoliksi. Kalevala: Kullervon tarina on erittäin hyvin kuvattu. Suomalaisia metsämaisemia esitellään oikein koko rahan edestä ja lennokki on tosiaan pistetty hyötykäyttöön, sillä niin paljon tyylikkäitä ilmakuvia mahtuu sekaan. Lavasteet ovat myös hienot - elokuvaa varten rakennettiin useampi kunnon mökki keskelle ei-mitään. Puvustusvalinnat ovat herättäneet voimakasta keskustelua jo ennen leffan julkaisua ja onhan se kieltämättä huvittavaa, että muuten suomalaiselta tuntuvassa elokuvassa on näin hollywoodmaiset fantasiavarustukset. Maskeeraukset ovat oivalliset ja tehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jean Sibeliuksen lapsenlapsenlapsen Lauri Porran säveltämät musiikit ovat hienon mahtipontiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com, www.filmikamari.fi, www.yle.fi, www.episodi.fi ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Kalevala: Kullervon tarina, Suomi, 2026, Suomen elokuvasäätiö, YLE, SF Studios, ReelMedia

Arvostelu: Blade Runner 2049 (2017)

BLADE RUNNER 2049 (2017)

Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Ryan Gosling, Ana de Armas, Sylvia Hoeks, Harrison Ford, Robin Wright, Mackenzie Davis, Jared Leto, Carla Juri, Dave Bautista, Krista Kosonen ja Edward James Olmos
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Philip K. Dickin kirjaan "Do Androids Dream of Electric Sheep?" (1968) perustuva scifielokuva Blade Runner (1982) herätti aikoinaan paljon kiistelyä laadustaan, eikä se menestynyt kummoisesti. Vuosien varrella leffa on kuitenkin kerännyt huiman määrän arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa mestariteoksena. Suunnitelmat jatko-osaa varten ovat siis heränneet vasta kauan elokuvan ilmestymisen jälkeen. Vuonna 1999 leffalle suunniteltiin jatkoa nimeltä "Blade Runner Down", mutta sitä ei toteutettu. Vuonna 2007 alkuperäisen filmin ohjaaja Ridley Scott kertoi olevansa kiinnostunut jatko-osan teosta, mutta suunnitelmat muuttuivat ja pari vuotta myöhemmin Scott pohti tekevänsä esiosalyhäreitä. Sitäkään ei kuitenkaan tapahtunut, mutta vuonna 2011 Scott alkoi vihdoin työstämään jatko-osaa, jonka juonta pyöritettiin yhä uudestaan. 2015 elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle ja ohjaajaksi valittiin Prisonersista (2013) tuttu Denis Villeneuve. Monet Blade Runnerin fanit ilahtuivat uutisesta, mutta jotkut olivat myös erittäin skeptisiä, sillä he eivät uskoneet hyvän jatkon olevan mahdollista. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt kolme vuosikymmentä odotettu Blade Runner 2049 saa ensi-iltansa. Itse en kuitenkaan odottanut elokuvaa lähes lainkaan. Näin alkuperäisen filmin ensimmäisen kerran ala-asteella, eikä se herättänyt minussa tunteita. Katsoin elokuvan uudestaan valmistautumisena tähän uuteen teokseen, mutta vieläkään se ei ollut minusta kovin ihmeellinen. Ristiriitaisin tunnelmin kävin siis katsomassa Blade Runner 2049:n. Toivoin, että filmi tekisi minuun paremman vaikutuksen kuin alkuperäinen teos, mutta samalla pelkäsin, että lähes kolmen tunnin kestollaan elokuva vain vaivuttaisi minut uneen, varsinkin jos sen rytmitys olisi sama kuin alkuperäisessä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Blade Runner!

Vuonna 2049 blade runner nimeltä K alkaa tutkimaan mysteeriä, jota on yritetty salailla vuosia.

Blade runner K:n roolissa nähdään Ryan Gosling, joka on vuodesta toiseen osoittanut olevansa erittäin mainio näyttelijä ja tekee sen myös tässä. Gosling välittää tunteensa hienosti jatkuvasti katsojille, ilman että hänen tarvitsee edes sanoa mitään. K on mielenkiintoinen hahmo ja hänen tarinaansa on kiinnostavaa seurata. Sanoisinpa jopa, että K on parempi hahmo kuin alkuperäisen elokuvan päähenkilö Rick Deckard, sillä K on selvästi lähestyttävämpi, eikä Goslingin esiintyminen ole yhtä tönkköä kuin Deckardin näyttelijän, Harrison Fordin.
     Fordin näyttelemä Rick Deckard nähdään tietty elokuvassa, kuten yllä olevasta julisteesta voikin päätellä, mutta hänen roolinsa ei yllättävää kyllä ole kovin massiivinen. Ford on Deckardina sama vanha yrmyilijä, joka hän tuppaa nykyään olemaan aina, oli kyseessä sitten elokuvarooli tai tähden haastattelu. Isoille Blade Runner -faneille on varmasti hienoa nähdä Ford jälleen Deckardina, mutta omasta mielestäni Ford ei saanut hahmoa tuntumaan samalta tyypiltä, kuten hän sai paluunsa Han Solon rooliin tuntumaan samalta vanhalta Sololta Star Wars: The Force Awakensissa (2015).
     Koneihmisiä, eli replikantteja luonut Eldon Tyrell tapettiin edellisessä elokuvassa, mutta koska replikantteja täytyy jollain tapaa luoda lisää, Tyrellin hommaa hoitaa tässä Jared Leton näyttelemä Niander Wallace. Leto on mielestäni hyvä näyttelijä - jos ei lasketa hänen surkeaa roolityötään Jokerina Suicide Squadissa (2016) - ja häneltä löytyy hyviä hetkiä myös tässä elokuvassa, mutta mukana on myös muutamia kohtia, jolloin hänessä on hieman liikaa uskoa siihen, että hän olisi muiden yläpuolella oleva jumalhahmo, koska osaa luoda elämää. Hauskana faktana kerron, että olen nähnyt Jared Leton kerran livenä, sillä hän toimii näyttelijäuran lisäksi myös laulajana Thirty Seconds to Mars -yhtyeessä, jonka konsertissa olin vuonna 2014. Wallacen tärkeintä avustajaa, Luvia näyttelee Sylvia Hoeks.
     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Joina, Robin Wright K:n pomona, Carla Juri tohtori Ana Stellinena, Mackenzie Davis ilotyttö Mariettena ja Dave Bautista viljelijä Mortonina. Mukana on heidän lisäkseen pari tuttua näyttelijää alkuperäisestä Blade Runnerista, sekä suomalainen Krista Kosonen äärimmäisen pienessä roolissa, mitä etukäteen hehkutettiin paljon. Suomalaiset voivat silti olla tyytyväisiä, sillä Suomi on hauskasti edustettuna.

Kuten kysyin jo edellisen elokuvan arvostelussani: onko Blade Runner 2049 tarpeellinen jatko-osa? No ei, sillä alkuperäinen elokuva kertoi jo tarinansa ja pärjäsi kelvosti yksinään. Se elokuva mullisti elokuvakulttuuria suuresti, minkä takia se onkin jäänyt merkkiteokseksi, mutta tämä filmi ei luultavasti aiheuta samaa. Blade Runner 2049 on kuitenkin tarpeellinen elokuva, sillä se on todella hyvä ja sellaisia filmejä maailma tarvitsee. Leffa nappaa heti mukaansa ja pitää otteessaan kiehtovan mysteerinsä ansiosta. Elokuva on myös kaunista katseltavaa, jolloin se kulkee yllättävän nopeasti eteenpäin, kun sitä jää ihailemaan. Filmin kesto on lähes kolme tuntia, mutta se ei onneksi tunnu siltä. Jopa jotkut puolentoista tunnin leffat tuntuvat tätä pidemmiltä, mistä olin suuresti yllättynyt. Muutamat hetket ovat kyllä jokseenkin laahaavia, mutta suurimmaksi osaksi tarina tuntuu kulkevan nopeammin kuin tunnin lyhyemmässä edellisessä osassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Blade Runner 2049 olisi kovin nopeatempoinen elokuva, ehei. Teos kulkee rauhallisesti eteenpäin, mutta siihen on saatu niin oivallinen jännite ja mielenkiintoinen tarina, etteivät erittäin pitkät kohtaukset haittaa. Toimintaa on kyllä mukana hieman ja vieläpä aika tylyä sellaista. Valitettavasti elokuvan toiminnallinen huipennus ei kuitenkaan ole kaikkein parhaimmasta päästä. Ne, jotka etukäteen pelkäsivät, että elokuva olisi vain toimintapainotteista efektihömppää, voivat huojentua, sillä sitä tämä ei tarjoa, vaan filmi kunnioittaa suuresti alkuperäistä teosta.

Harmillisesti kunnioitus on toteutettu välillä hieman kömpelösti. Alkupäässä elokuva vaikuttaa kertovan ihan omaa, täysin uutta tarinaansa, mutta mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä enemmän on mukaan otettu yhteyksiä edelliseen elokuvaan. Yhteydet ovat pariin otteeseen aika väkinäiset, jolloin toivoisi, että leffa unohtaisi aiempia tapahtumia ja keskittyisi täysillä uuteen kertomukseensa. Vanhojen teemojen hyödyntäminen on kuitenkin oikein ja leffassa pohdiskellaankin edellisen tavoin ihmisyyttä, muttei ihan yhtä vahvasti, jotta katsoja jäisi isommin pohtimaan asioita. Yllätyksiä on onneksi luvassa, mutta mukana on myös asioita, jotka arvaa helposti ennalta. Välillä osaa arvata, mitä seuraavaksi tai jossain kohtaa myöhemmin tulee tapahtumaan, mutta paikoitellen elokuva onnistuu yllättämään tekemällä jotain muuta. Vaikka edelliseen osaan onkin isoja viittauksia, toimii kokonaisuus kuitenkin omana elokuvanaan (jota ennen kannattaa Blade Runner silti katsoa), eikä se onneksi pohjusta mitään tulevaa leffauniversumia aiheesta. Selkeän idean jatkumolle filmi kuitenkin tarjoaa...

Vaikka en ole samaa mieltä monien muiden kanssa siitä, että ohjaaja Denis Villeneuve tekisi kaiken aikaa pelkkiä mestariteoksia, en silti sano, etteikö hän osaisi ohjata. Villeneuve on ottanut paljon vaikutteita Ridley Scottin tyylistä alkuperäisessä Blade Runnerissa, mutta hän on muokannut siitä omanlaisensa. Filmin maailma on huikeasti luotu tähänkin osaan. Sateinen megakaupunki on yhä karu paikka, vaikka katuja valaisevatkin hologrammimainokset (kuten Sonyn ja Coca Colan selvät tuotesijoittelut). Niander Wallacen palatsi on vanha tuttu Tyrellin pyramidia muistuttava rakennus. Leffassa käydään muissakin paikoissa ja varsinkin oranssi autiomaa on näyttävää katseltavaa. Visuaalisesti elokuva on todella upea. Sen lisäksi, että tietokonetehosteet ovat hienot, on kuvaus äärimmäisen huikeaa ja olen samaa mieltä monien kanssa siitä, että elokuvan pitää olla Oscar-ehdokkaana ainakin kuvauksestaan. Alkuperäisen teoksen vanhahtavaa henkeä ja maalauksellisuutta ei löydy kovin paljoa, mutta sen voi katsoa sormien läpi, koska leffaa on niin miellyttävää katsoa ja filmin kuuluukin olla hieman edeltäjäänsä futuristisempi. Valaisu on myös tyylikästä, ja lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat onnistuneesti toteutetut. Äänimaailma on kertakaikkiaan loistava. Näytöksemme oli Tennispalatsin isossa Scape-salissa ja siellä äänet todella toivat mukaan vahvan lisäyksensä. Hans Zimmer ja Benjamin Wallfisch ovat tehneet mahtavaa työtä musiikkien parissa, jotka saavat penkit usein tärisemään.

Yhteenveto: Blade Runner 2049 ei välttämättä ole tarpeellinen jatko-osa, mutta se on silti todella hyvä elokuva. Lähes kolmen tunnin kestossaan leffa ei yllättävää kyllä tunnu erityisen pitkältä, vaan se hyödyntää rauhallisuuttaan hienosti. Vain muutamat kohdat tuntuvat laahaavan. Tarina on kiehtova, vaikka heikkeneekin hieman, kun filmi viittaa liikaa alkuperäiseen leffaan, eikä ole täysin oma tarinansa. Finaali ei ole kummoinen, mutta tarpeeksi toimiva. Ryan Gosling on loistovalinta päärooliin K:ksi. Muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka Harrison Ford yrmyileekin hieman liikaa ja Jared Leton "jumalallisuus" tuntuu välillä turhan koomiselta. Ohjaaja Denis Villeneuve on saanut aikaan erittäin mainion teoksen, jossa hän pääsee jälleen näyttämään osaamisensa. Visuaalisesti filmi on upeaa silmäkarkkia, sillä kuvaus ja tehosteet ovat erittäin loistavasti toteutetut. Äänet ja musiikit ovat myös erinomaiset, jolloin tekniseltä puoleltaan filmi on mestariteos. Alkuperäisen Blade Runnerin fanien täytyy ehdottomasti käydä katsomassa tämä. Joillekin leffa on pettymys, mutta monet selvästi rakastavat sitä suuresti. Ne, jotka odottavat näkevänsä scifitoimintapätkän, tulevat varmasti pettymään, sillä elokuva on niin rauhallinen. Blade Runner 2049 kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa ja suosittelen katsomaan sen isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta, jolloin huikea visuaalisuus ja mahtava äänimaailma pääsevät parhaiten esille. Vaikea sanoa, tuleeko joskus kolmas Blade Runner -elokuva, mutta ennen sitä on varmaan odotettavissa, että tästäkin alkaa vuosien varrella ilmestymään erilaisia versioita, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden päästä nähdään vihdoin ja viimein lopullinen leikkaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
Blade Runner 2049, 2017, Warner Bros. Pictures, 16:14 Entertainment, Alcon Entertainment, Columbia Pictures, Scott Free Productions, Thunderbird Entertainment, Torridon Films