Lapin sota (2026) - elokuva-arvostelu

LAPIN SOTA

Ohjaus: Aku Louhimies

Näyttelijät: Luukas Niskanen, Sannah Nedergård, Peter Franzén, Volker Bruch, Pyry Kähkönen, Olli Rahkonen, Hilma Kotkaniemi, Ronja Kuoppamäki, Amelie Bleuberg, Emma Kilpimaa, Aino Louhimies, Elli Arstila, Panu Mikkola, Akseli Reimaluoto, Onni Parviainen, Taisto Oksanen ja Petteri Summanen

Genre: sota, historia

Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Lapin sota perustuu Antti Tuurin kirjaan Rauta-antura vuodelta 2012. Uuden Tuntemattoman sotilaan (2017) ohjaaja Aku Louhimies kiinnostui Tuurin kirjasta ja kuinka se kertoi usein vaietuista asioista toisesta maailmansodasta Suomessa. Louhimies ja Tuuri ryhtyivät yhdessä kirjoittamaan elokuvakäsikirjoitusta ja saivat rahoituksen tuotannolle. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2025 ja nyt Lapin sota on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen odottanut elokuvan näkemistä uteliaana, sillä traileri vaikutti lupaavalta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Lapin sodan heti sen ensi-iltapäivänä.

Syksy 1944. Sota Suomen ja Neuvostoliiton välillä on päättynyt rauhansopimukseen. Sopimukseen kuitenkin kuuluu ehtona, että Suomea auttaneet saksalaiset pitää häätää maasta, mistä saksalaiset taas suuttuvat, aloittaen uuden sodan suomalaisten ja heidän entisten liittolaistensa välillä.

Lapin sota kertoo syksyn 1944 tapahtumista muutamasta eri vinkkelistä. On panssarintorjuntaosastoon kuuluva nuori sotamies Heikki (Luukas Niskanen), vähän aikaa sitten vankilasta vapautunut ja suoraan rintamalle lähtenyt Arvo (Pyry Kähkönen) ja heitä komentava alikersantti Ilola (Olli Rahkonen), sekä pastori Vainio (Peter Franzén), hänen vaimonsa Saara (Sannah Nedergård) ja Saaran uusi rakas, saksalaismajuri Duisberg (Volker Bruch). Heikki, Arvo ja Ilola ovat vain muutama sotilas tuhansista, jotka ovat juuri taistelleet Neuvostoliittoa vastaan, kun uuden rauhansopimuksen myötä heidän pitäisikin yhtäkkiä kääntyä entisiä liittolaisiaan, eli natsi-Saksaa vastaan. Tilanne on haastava myös Saaralle, joka työskenteli tulkkina saksalaisten esikunnassa ja rakastui siellä majuri Duisbergiin, joka pitäisi nyt nähdä vihollisena. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja sopivan erilaisia toisistaan. Kenties eniten esillä oleva Heikki jää henkilönä toisaalta hieman ohueksi, mutta samalla hiljaisen nuorukaisen kautta esitetään täydellisesti sodan kamaluuksia. Niskanen ei paljoa pääse puhumaan, mutta hän tekee todella paljon pelkillä katseillaan. Näyttelijäkaarti on muutenkin hyvässä vedossa. Rahkonen tulkitsee mainiosti alikersantin väsymystä, Franzén taas pastorihahmonsa vaikeita tunteita hänet pettänyttä vaimoaan kohtaan ja Kähkönen tuo hieman huumoria synkkyyden keskelle. Nedergårdin ja Babylon Berlin -televisiosarjasta (2017-) tutun Bruchin väliltä löytyy hyvää kemiaa.

Tässä kohtaa voisin varmaan tunnustaa, että en ole vieläkään nähnyt Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta. Tämä arvostelu ei siis tule millään lailla vertailemaan pitkään kyseenalaisten metodiensa takia kohujen keskellä ryvenneen ohjaajan kahta sotaelokuvaa. Lapin sodan nähtyäni aion kyllä mahdollisimman pian saada katsottua myös Tuntemattoman sotilaan, sillä olin ajoittain niin vaikuttunut tästä teoksesta. Vielä elokuvan alkupää hapuilee hieman, kun se tuntuu hetkittäin filmatulta Wikipedia-artikkelilta. Pitkään jokainen kohtaus alkaa tekstillä, joka selittää missä ollaan, mikä päivä on ja mitä merkittävää Suomessa on juuri tapahtunut. Hetken jännitin, että tuleeko koko leffa olemaan sellainen. Onneksi elokuva kuitenkin rauhoittuu edetessään ja vahvistaa otettaan kaiken aikaa.

Hieman töksähtelevästä tarinankerronnasta huolimatta elokuvan ensimmäinen tunti säväytti sotakohtauksillaan, joista näki että rahaa on kyllä palanut. Taistelukuvaukset ovat myös onnistuneen jännittäviä. Todellinen koukkuhan leffaan kuitenkin saadaan, kun rauhansopimus on solmittu ja yhtäkkiä suomalaisten pitäisi kääntyä vanhoja liittolaisiaan vastaan. Natsi-Saksan kanssa toveeraaminen on toki asia, mitä harva maa haluaisi muistella, mutta valitettavasti Suomi ei olisi pärjännyt taistelussa Neuvostoliittoa vastaan ilman heitä. Natsien teot Euroopassa olivat etäisesti tiedossa, mutta Suomeen saapuneet saksalaiset tuntuivat olevan hyviä miehiä, jotka auttoivat paikallisia taistelemisen lisäksi myös muissa hommissa. Ja yhtäkkiä seuraavana päivänä nämä miehet olivat vihollisia, jotka pitäisi joko saada ulos maasta tai ampua.

Elokuvan parasta antia on tämä kuvaus tilanteen absurdiudesta ja samalla hurjuudesta suomalaisten vinkkelistä. Entinen vihollinen onkin nyt liittolainen ja entinen liittolainen onkin nyt vihollinen. Elokuva näyttää raastavasti, miten suomalaisten pitää puheellaan epäinhimillistää saksalaiset ja venäläiset, jotta voivat perustella itselleen tekonsa ja käytöksensä. Samalla elokuva muistuttaa, että hirmutekoihin pystyy jokainen kansalaisuudesta riippumatta. Kun nuoret sotilaat saavat käskyn viedä saksalaisia auttaneet ja heihin rakastuneet suomalaisnaiset Rovaniemelle, jännite on korkeampi kuin sotakohtauksissa, sillä kuka tahansa vastaantuleva voi olla vihamielinen, niin naisille, jotka mielletään nyt pettureiksi ja vakoojiksi, sekä miehille, jotka heitä saattavat ja suojelevat. Siis suojelevat, vaikka naisia ollaan todennäköisesti viemässä tapettaviksi.

Kestoa Lapin sodalla on vähän päälle kaksi ja puoli tuntia, mutta itse en mieltänyt elokuvaa missään kohtaa liian pitkäksi tai tylsäksi. Osalle katsojista voi tulla pettymyksenä, että sotimiskohtaukset loppuvat periaatteessa kokonaan puolenvälin paikkeilla ja loppuleffa on lähinnä matkaamista Ouluun, joko jalan tai hyvän onnen sattuessa auton kyydissä. Minut tämä matka - sen vaiheet ja sen vaikutukset hahmoihin - koukuttivat täysin mukaansa. Pidin paljon siitä, että sodan päättyminen ei genreleffalle poikkeuksellisesti juuri saanut aikaan sotilaissa riemunkiljahduksia, vaan enemmänkin sellaisia "ai tässäkö tämä nyt oli, lähdetäänkö kotiin?" -kysymyksiä. Leffan loppu onnistui myös liikuttamaan.

Louhimies rakentaa ilmapiiriä väkevästi ja on saanut aikaan kohtauksia, jotka todella tuntuvat suurilta skaalaltaan. Hänen ja Tuurin käsikirjoitus hieman takeltelee alkumetreillä, mutta voi toki olla, että myös Lapin sodasta julkaistaan joskus Tuntemattoman sotilaan tapaan pari pidennettyä versiota, jotka rauhoittavat alkupään kerrontaa hieman. Teknisesti Lapin sota on hieno. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja mukana on niin näyttäviä maisemaotoksia, taitavaa siluettien ja värien, sekä värittömyydenkin käyttöä. Lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja maskeeraajat ovat päässeet peittämään näyttelijät mutaan ja ruhjeisiin. Tehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma jylisee onnistuneesti. Lasse Enersenin säveltämät musiikit tunnelmoivat niin jännittävästi kuin haikeastikin taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lapin sota, Suomi, 2026, Backmann & Hoderoff, MTV Oy

Kalevala: Kullervon tarina (2026) - elokuva-arvostelu

KALEVALA: KULLERVON TARINA

Ohjaus: Antti J. Jokinen

Näyttelijät: Elias Salonen, Eero Aho, Ilkka Koivula, Olli Rahkonen, Krista Kosonen, Johannes Holopainen, Aino Sihvonen, Ronja Orasta, Jesse Gyllenbögel, Sergei Zdoronkov, Suvi-Maaria Virta ja Leo Kortelainen

Genre: draama, jännitys, toiminta

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Kalevala: Kullervon tarina perustuu Suomen kansalliseepokseen, Elias Lönnrotin kokoamaan Kalevalaan vuodelta 1835. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty muun muassa elokuva Sampo vuonna 1959 ja televisiosarja Rauta-aika vuonna 1982. Kullervo-hahmon kertomuksesta alettiin Solar Filmsin toimesta työstämään filmatisointia jo yli vuosikymmen sitten, jolloin sen käsikirjoitusta laati Jorma Tommila. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin projekti pääsi kunnolla vauhtiin ja rahoituksen elokuva sai kesällä 2024, missä välissä Solar Films oli jättänyt elokuvan ja tilalle olivat tulleet SF Studios ja ReelMedia. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Kalevala: Kullervon tarina on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin, että Kalevalan pohjalta työstetään uutta elokuvaa. Kullervon kertomus ei ollut erityisemmin jäänyt mieleen lapsuudesta, Akseli Gallen-Kallelan maalausta lukuun ottamatta, mutta odotin silti positiivisin mielin leffan näkemistä. Kävin katsomassa elokuvan lopulta noin viikko sen ilmestymisen jälkeen.

Kun Kullervo oli pieni lapsi, hänen setänsä Untamo tappoi Kullervon vanhemmat ja päätti kasvattaa Kullervon omana poikanaan. Kun Kullervo kasvaa aikuiseksi, unohtuneet lapsuudentraumat kummittelevat painajaisina ja ovat tehneet hänestä loputtoman vihaisen miehen.

Nimikkoroolissa Kullervona nähdään Elias Salonen, joka ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta joka tekee tässä elokuvassa pääasiassa hyvää työtä. Salosen ongelmaksi muodostuu hieman se, että käsikirjoitus ei kaipaa häneltä juuri muuta kuin jatkuvaa ärtymystä, tympeitä katseita ja perkeleen huutamista, mutta tuon hän hoitaa passelisti. Kullervo on toimiva hahmo ja hyvä kuvaus nykypäivän monista nuorista miehistä, joissa kytee tietty ärtymys ja tunne, että koko maailma on kääntynyt vastaan vaikka mitä tekisi.

     Elokuvassa nähdään myös Johannes Holopainen ja Aino Sihvonen Kullervon vanhempina Kalervona ja Mariana, Eero Aho Kullervon setänä Untamona, joka katkerana tappaa veljensä ja tämän vaimon ja päättää ottaa Kullervon omaksi pojakseen, Ilkka Koivula Wäinönä, eli paremmin tunnettuna vaka vanhana Väinämöisenä, sekä Olli Rahkonen seppä Ilmarisena ja Krista Kosonen tämän vaimona. Elokuvan karismaattisin näyttelijä on vähemmän yllättäen Aho Untamona, jota kohtaan niin katsojalle kuin Kullervolle muodostuu ristiriitaiset tunteet. Vaikka Ahon muminasta ja ähkimisestä on välillä vaikea ottaa selvää, hänestä löytyy tiettyä vangitsevuutta kameran edessä. Näyttelijäkaartin heikoimmaksi suoriutujaksi puolestaan jää Rahkonen Ilmarisena. Etenkin Rahkosen tekonauru on kiusallisen kehno.

Kalevala: Kullervon tarina osoittautui hyväksi kotimaiseksi suurelokuvaksi, josta olisi tietyin viilauksin voinut saada vieläkin paremman. Kalevala-puristeille leffan ottamat vapaudet voivat toki aiheuttaa harmaita hiuksia. Siinä, missä Lönnrotin runoelmassa Untamo tappaa Kalervon ja ottaa tämän raskaana olevan vaimon omakseen, elokuvassa Kullervo on jo syntynyt ja hän todistaa kummankin vanhempansa kuoleman. Alkuperäistarinassa on ymmärrettävämpää, että Kullervo luulee Untamoa isäkseen, mutta leffassa herättää kummastusta, miksei nuorimies muista todellisia vanhempiaan? Myös tarinan loppusuoran ratkaisuja on muuteltu.

Mutta jos unohtaa lähdemateriaalin ja poikkeavuudet siitä, Kullervon tarina kompastelee silti ajoittain, lähinnä tarinankerronnassaan. Kokonaisuudessaan Kalevalassahan olisi ammennettavaa tuntikausiksi, mutta Kullervon osuus ei mielestäni perustellut pitkää kahden ja puolen tunnin kestoa, vaan leffassa olisi ajoittain tiivistämisen varaa. Lisäksi koin, että dramaturgisesti leffa takkuilee hieman, erityisesti loppupäässä, kun mukaan tulee nainen nimeltä Aino (Ronja Orasta). Hahmon funktion arvaa nopeasti ja hänellä pitäisi olla valtava merkitys Kullervon tarinassa, mutta tällaisenaan Ainon osuus tuntuu oudon pikakelatulta ja sitten välittömästi unohdetulta.

Kritiikistäni huolimatta pidin Kalevala: Kullervon tarinasta ja löysin siitä paljon ansioita, erityisesti näyttelijöistä ja teknisestä toteutuksesta. Elokuvalla on hyvää sanottavaa nuoria miehiä vaivaavasta pahoinvoinnista, vaikkei se lähdekään pohtimaan sille ratkaisua. Untamon ja Kullervon vaikea "isä"-poika-suhde on hyvin kuvattu ja se saa varsin tunteikkaan lopetuksen. Elokuvan taistelukohtaukset ovat mainioita; niin onnistuneesti koreografioituja kuin sopivan tylyjäkin. Vaikkei Kalevala: Kullervon tarina ollutkaan mikään napakymppi, on se osoitus siitä, että tällaisen suurleffan voi toteuttaa Suomessakin. Toivon, että elokuva menestyisi jo ihan sen takia, että ohjaaja-käsikirjoittaja Antti J. Jokinen on vihjaillut halusta tehdä toisen Kalevala-elokuvan, joka kertoisi Sammon ryöstöstä. Sen kyllä haluaisin nähdä! Jos elokuva jääkin tappiolle ja tämä Kalevala-leffasaaga jää tähän, toivon, että seuraava tulkinta aiheesta olisi animaatio Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan (1992) pohjalta.

Elokuvan tekniset ansiot nousevat melkeinpä sen parhaiksi puoliksi. Kalevala: Kullervon tarina on erittäin hyvin kuvattu. Suomalaisia metsämaisemia esitellään oikein koko rahan edestä ja lennokki on tosiaan pistetty hyötykäyttöön, sillä niin paljon tyylikkäitä ilmakuvia mahtuu sekaan. Lavasteet ovat myös hienot - elokuvaa varten rakennettiin useampi kunnon mökki keskelle ei-mitään. Puvustusvalinnat ovat herättäneet voimakasta keskustelua jo ennen leffan julkaisua ja onhan se kieltämättä huvittavaa, että muuten suomalaiselta tuntuvassa elokuvassa on näin hollywoodmaiset fantasiavarustukset. Maskeeraukset ovat oivalliset ja tehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jean Sibeliuksen lapsenlapsenlapsen Lauri Porran säveltämät musiikit ovat hienon mahtipontiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com, www.filmikamari.fi, www.yle.fi, www.episodi.fi ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Kalevala: Kullervon tarina, Suomi, 2026, Suomen elokuvasäätiö, YLE, SF Studios, ReelMedia