Nimrods: A Green Day Comedy (Nimrods - 2025) - elokuva-arvostelu

NIMRODS: A GREEN DAY COMEDY

NIMRODS

Ohjaus: Lee Kirk

Näyttelijät: Mason Thames, Kylr Hoffman, Ryan Foust, Keen Ruffalo, Jenna Fischer, Ignacio Diaz-Silverio, Mckenna Grace, Angela Kinsey, Fred Armisen, Sean Gunn, Bobby Lee, Billie Joe Armstrong, Tré Cool ja Mike Dirnt

Genre: komedia, seikkailu, musiikki

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: -

Nimrods: A Green Day Comedy on punk-yhtye Green Dayn ympärille rakennettu komediaelokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Lee Kirk oli jo vuonna 2016 tehnyt yhtyeen solisti Billie Joe Armstrongin kanssa elokuvan Ordinary Worldin ja paljasti vuonna 2022 podcastissa työstävänsä uutta projektia koko bändin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 työnimellä "New Years Rev" ja leffaa varten Green Day järjesti faneilleen ilmaiskonsertin Los Angelesin Hollywood Palladiumissa, missä he esittivät samoja kappaleita uudestaan ja uudestaan tuntien ajan, saadakseen tarpeeksi materiaalia eri kuvakulmista. Lopulta Nimrods: A Green Day Comedy saatiin valmiiksi ja elokuva tuotiin Suomeen parin päivän ajaksi Finnkinon esittämänä. Itse pidän todella paljon joistakin Green Dayn kappaleista ja oli jopa lähellä, että olisin käynyt heidän keikallaan Norjassa kesällä 2025. Kiinnostuin leffasta kun luin siitä ja olin yllättynyt kun huomasin elokuvan Finnkinon sivuilla. Kävinkin katsomassa Nimrods: A Green Day Comedyn sen toisessa ja nähtävästi samalla viimeisessä näytöksessä.

Teinipoikien elämä mullistuu, kun he saavat Green Daylta kutsun esiintyä yhtyeen lämppärinä Los Angelesin uuden vuoden konsertissa. Pojat aloittavat matkansa kohti Hollywoodia, tietämättä että kutsu oli isoveli Waynen pila.

Nimrods: A Green Day Comedyn keskiössä ovat teinipojat Tommy (Mason Thames), Fred (Kylr Coffman) ja Chad (Ryan Foust), jotka ovat perustaneet punk-bändin nimeltä Analog Days. Kitaristi Tommy ja basisti Fred ovat aikamoisia sääntöjen rikkojia, joita ei koulu kiinnosta tuon taivaallista, mutta rumpali Chad on hieman kiltimpi kaveri, jota kaksi muuta usein kiusoittelevat mammanpoikana. Kolmikon elämä näyttää mullistuvan, kun itse Green Day vaikuttaa soittavan heille ja pyytävän poikia esiintymään lämppärinään viikon päästä järjestettävällä keikalla Los Angelesissa. Koko homma vaikuttaa olevan liian hyvää ollakseen totta ja matkalle lähtevien nuorukaisten epäonneksi se on juurikin sitä, eli pelkkä Tommyn isoveljen Waynen (Keen Ruffalo) häijy pila. Tommy, Fred ja Chad ovat erittäin mainiot hahmot, joiden matkaan hyppää innoissaan, vaikka katsojana tietääkin, että perille päästäessä vastassa on todennäköisesti vuosisadan pettymys. Kovaa nousua tekevän Thamesin, sekä tuntemattomien Coffmanin ja Foustin kemia pelaa erinomaisesti yhteen ja läpi leffan tuntuu siltä kuin katsoisi tosielämän pitkäaikaisia ystävyksiä.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja-käsikirjoittaja Lee Kirkin vaimo Jenna Fischer Tommyn ja Waynen yksinhuoltajaäitinä, Thamesin tosielämän tyttöystävä Mckenna Grace Oliviana, johon kaverukset törmäävät reissunsa aikana, keväällä Suomen Comic Conissa vieraillut Sean Gunn mekaanikkona, sekä toki itse Billie Joe Armstrong, Tré Cool ja Mike Dirnt omina itsenään. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan ja vähemmän yllättäen Thamesin ja Gracen kemiat kohtaavat täydellisesti, ovathan he tosiaan seurustelleet ihan oikeasti jonkin aikaa.

Nimrods: A Green Day Comedy on vanha kunnon road trip -kaverikomedia, joka nappaa ilahduttavasti mukaansa. Bändin faneille on luvassa aikamoista herkkua, koska kolmikon cameoiden lisäksi leffahan on toki täynnä Green Dayn kappaleita jättihiteistä American Idiot ja Wake Me Up When September Ends lähtien. Lopputekstien jälkeen luvassa on vieläpä muutama biisi Hollywood Palladiumin ilmaiskonsertin taltioinnista - joskin osalle voi tulla pettymyksenä, että esimerkiksi Boulevard of Broken Dreamsia ei elokuvassa kuulla lainkaan.

Leffan juoni on hupaisa ja katsojaa kiinnostaa toki nähdä, kuinka poikakolmikolle käy, kun he saavuttavat Los Angelesin ja isoveljen pila selviää heille. Sitä ennen reissun varrelle mahtuu monenmoisia kommelluksia, joista nähtävästi osa perustuu suoraan Green Dayn uran alkuvaiheiden sattumuksiin kiertueella. Nauraa saa vähän väliä, mutta autoreissun varrella pinnat ovat toki myös ajoittain kireällä ja kundien välille on rakennettu kelpo draamaa. Oikeastaan vain yöpyminen omituisessa motellissa on hieman kömpelösti ympätty mukaan. Tuntuu siltä, että tekijöillä ei ollut luottoa, että katsojat ymmärtäisivät mistä kohtauksessa on oikeasti kyse ja niinpä eräs hahmo pistetään kömpelöllä jälkiäänityksellä toteamaan että "pilailenpa nyt näiden poikien kustannuksella". Se on kuitenkin vain pieni kauneusvirhe muuten erittäin mainiossa elokuvassa.

Lee Kirkin rakentama ilmapiiri on onnistuneen energinen ja hän saa päätrion irrottelemaan riemastuttavalla tavalla. Hänen käsikirjoituksensakin on pääasiassa toimiva. Lisäksi Nimrods: A Green Day Comedy on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus pätevää ja äänimaailma on hyvin rakennettu matkaa säestäviä biisivalintoja myöten. Onkin sääli, ettei elokuva saanut tämän isompaa levitystä Suomessa. Jos pidät bändistä, suosittelen erittäin paljon leffan katsomista. Ja vaikkei Green Dayn musiikki juuri nappaa, voi Nimrodsia silti suositella oivallisena road trip -komediana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nimrods, Yhdysvallat, 2025, Inaugural Entertainment, Legion M, Live Nation Studios, Process Productions

Nainen pihamaalla (The Woman in the Yard - 2025) - elokuva-arvostelu

NAINEN PIHAMAALLA

THE WOMAN IN THE YARD

Ohjaus: Jaume Collet-Serra

Näyttelijät: Danielle Deadwyler, Peyton Jackson, Estella Kahiha, Okwui Okpokwasili ja Russell Hornsby

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

The Woman in the Yard, eli suomalaisittain Nainen pihamaalla on Blumhousen kauhuelokuva. Sam Stefanak työsti vuonna 2020 käsikirjoituksen nimeltä "The Man in the Yard", joka pyöri pitkään Hollywoodin "mustalla listalla" yhtenä pidetyimmistä käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Alkuvuodesta 2024 Blumhouse ja Universal ilmoittivat työstävänsä yhteistyössä Stefanakin työn pohjalta elokuvaa, joskin titteli muuttui lopulliseen muotoonsa "The Woman in the Yard". Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Nainen pihamaalla sai maaliskuussa 2025. Suomeen elokuva saapui suoraan vuokralle, digimyyntiin ja SkyShowtime-palveluun. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ja eräänä iltana päätinkin lopulta katsoa elokuvan.

Leskeksi jäänyt nainen on vajonnut suruunsa, unohtaen lapsensa tyystin. Hänen täytyy kuitenkin ryhdistäytyä, kun perheen pihalle ilmestyy mustiin pukeutunut nainen.

Danielle Deadwyler näyttelee Ramonaa, joka on vähän aikaa sitten jäänyt leskeksi, hänen miehensä Davidin (Russell Hornsby) kuoltua auto-onnettomuudessa. Suru on lamaannuttanut Ramonan täysin, eikä hän ole kyennyt tekemään juuri mitään tai olemaan kummoinen äiti kahdelle isänsä menettäneelle lapselleen, teinipoika Taylorille (Peyton Jackson) ja pienelle tytölle Annielle (Estella Kahiha). Taylor on joutunut toimimaan perheen päänä ja pitämään huushollia yllä, samalla kun Ramona lojuu sängyn pohjalla, mikä onkin aiheuttanut yhä isompia riitoja pojan ja hänen äitinsä välille. Deadwyler, Jackson ja Kahiha ovat kaikki hyviä rooleissaan, tulkiten eri tavoin hahmojensa surua, joskin ajoittain heidän hahmonsa turhauttavat erittäin paljon käytöksellään. Hyvä on myös Okwui Okpokwasili mysteerisenä naisena, joka ilmestyy perheen pihamaalle. Toki ison osan ajasta Okpokwasilin ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin istua paikoillaan, mustan hunnun peittämänä.

Nainen pihamaalla on niitä harmillisia elokuvia, joista löytyisi kyllä potentiaalia, mutta se potentiaali on haaskattu väärän tekijätiimin käsissä. Jossain leffan syövereissä on erittäin vahva lyhytelokuva surusta ja sen murskaavuudesta, mikä esitetään kauhun keinoin, mutta valitettavasti tämä nykyinen elokuva on ylipitkäksi venytetty ja rautalangasta viestiään vääntävä. Ja kauhuelokuvaksi kenties pahinta on, että Nainen pihamaalla ei ole sitten tippaakaan pelottava.

Pidän siitä, että tämä mysteerinainen ilmestyy tyhjästä perheen pihalle nimenomaan keskellä kirkasta päivää, eikä yöllä, kuten monet muut kauhuleffat tekevät. Tuntitolkulla ihan vain istuskeleva nainen aiheuttaa toki epämukavaa ilmapiiriä, etenkin kun joka kerta ikkunasta ulos katsottuna vaikuttaisi siltä, että nainen on liikkunut aavistuksen lähemmäs taloa. Tämä ei kuitenkaan jaksa kantaa edes leffan lyhyttä, jopa alle puolentoista tunnin kestoa. Kun iso osa tästä ajasta käytetään vielä äidin ja pojan väliseen riitelyyn (jota ei olla edes kirjoitettu kummoisesti), vähäinenkin jännite hiipuu. Loppusuoran tavanomaisemmat böö-säikyttelyt ovat kömpelössä ristiriidassa abstraktimpien puolten kanssa, enkä pitänyt juuri siitä, mitä elokuvalla on lopuksi sanottavanaan masennuksesta.

Elokuvan on ohjannut Jaume Collet-Serra, jonka filmografiaan kuuluu pari hyvää kauhuelokuvaa, nokkelien käänteiden Ottolapsi (Orphan - 2009) ja haileffa The Shallows (2016). Nainen pihamaalla -elokuvassa Collet-Serra ei kuitenkaan vakuuta, ei kauhun eikä perhedraaman osalla. Tähän vaikuttaa myös ensikertalaisen Sam Stefanakin työstämä käsikirjoitus, joka olisi toiminut varmaan paremmin esimerkiksi yhtenä American Horror Stories -sarjan (2021-) jaksoista. Leffa on kuitenkin kelvollisesti kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Yleensä vahvaa työtä tekevä Lorne Balfe ei kuitenkaan saa aikaiseksi mitään mielenkiintoista musiikkirintamalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Woman in the Yard, Yhdysvallat, 2025, Blumhouse Productions, Homegrown Pictures, Ombra Films, Universal Pictures

The Furious (火遮眼 - 2025) - elokuva-arvostelu

THE FURIOUS

火遮眼

Ohjaus: Kenji Tanigaki

Näyttelijät: Xie Miao, Joe Taslim, Yang Enyou, Brian Le, Joey Iwanaga, Sahajak Boonthanakit, Yayan Ruhian, Manatsanun Phanlerdwongsakul, Gavin Wiriyaphuthorn ja Jeeja Yanin

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 18

The Furious on uusi hongkongilainen toimintaelokuva. Näyttelijät treenasivat taistelukoreografioitaan puolitoista kuukautta, joista viimeisten parin viikon ajaksi kuvaaja Meteor Cheung saapui mukaan, harjoitellakseen kohtaukset kameran kanssa. Elokuva kuvattiin keväällä 2024 Thaimaassa ja maailmanensi-iltansa The Furious sai syyskuussa 2025 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse olen odotellut leffan näkemistä, sen maailmalta kantautuneiden kehujen takia. Kävinkin katsomassa The Furiousin heti sen ensi-iltapäivänä.

Aasialaiskaupungissa siepataan lapsia myytäväksi, eivätkä korruptoituneet viranomaiset tee asian eteen mitään. Tytärtään etsivän mykän Wangin ja journalistivaimoaan etsivän Navinin täytyy tehdä yhteistyötä saadakseen rakkaansa takaisin ja pistääkseen sieppaajat aisoihin.

The Furiousin keskiössä on mykkä yksinhuoltajaisä Wang Wei (Xie Miao), jonka tytär Rainy (Yang Enyou) siepataan eräänä päivänä. Aloittaessaan etsintänsä Wang törmää Naviniin (Joe Taslim), joka etsii siepattujen lasten tapausta tutkinutta ja sen myötä kadonnutta journalistivaimoaan Matiaa (Jeeja Yanin). Tajutessaan olevansa samojen tyyppien perässä, miehet päättävät tehdä yhteistyötä. Mysteerisen menneisyyden omaava Wang ja soluttautumista yrittävä Navin ovat sopivan erilaiset persoonat, muodostaen heti tykättävän kaksikon, jonka haluaa nähdä onnistuvan tavoitteessaan. Miao ja Taslim ovat vieläpä loistovedossa rooleissaan. Miao synkistelee ja Taslim virnuilee enemmän, mutta kummatkin vetävät yhtä lujaa lättyyn, kun tarve vaatii. Miao ja Taslim ovat vieläpä molemmat tosielämän palkittuja kamppailulajimestareita, eli miehet hoitavat hurjat stunttinsa itse. Mainio on kanssa siepattua Rainy-tyttöä esittävä Enyou, jota isä on kouluttanut puolustamaan itseään ja joka ei noin vain hyväksy kohtaloaan.

     Elokuvassa nähdään myös Manatsanun Phanlerdwongsakul poliisi Yadongina, Joey Iwanaga ja Sahajak Boonthanakit sieppausrinkiä pyörittävinä Paklungina ja herra Songina, Brian Le Songin kätyrinä Ho'na, sekä The Raid -elokuvista (2011-2014) tuttu Yayan Ruhian Paklungin uskollisena kätyrinä Takina. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Kun Ruhian vihdoin päästetään vauhtiin loppuhuipennuksessa, The Raidit nähneet katsojat tietävät, että nyt on muuten luvassa aikamoista mättöä.

Siepattua lastaan etsivä isä ei suinkaan ole mikään uusi idea toimintaelokuvaan. Tunnetuin tätä juonta hyödyntävä elokuva taitaa olla Taken (2008). The Furious saa kuitenkin Takenin näyttämään kivalta koko perheen viihteeltä ja pistää aika lailla kaikki Hollywoodin toimintarainat muutenkin nurkkaan häpeämään. Juoni on mukana lähinnä pitämässä päähenkilöt jatkuvassa kiireessä, sekä antamassa raameja toinen toistaan vaikuttavammille toimintakohtauksille, mutta eipä tuo haittaa yhtään. Jos pidit The Raideista, The Furious on tehty juuri sinulle. Elokuva on itämaisten kamppailulajien ja häikäisevän stunt-työskentelyn juhlaa, mikä vieläpä tarjotaan överiväkivaltaisessa paketissa, ehdottomasti ansaiten korkean K18-ikärajansa viimeistään siinä kohtaa, kun päästään yltiöveriseen lopputaisteluun.

Vajaa parin tunnin kesto pitää todella tehokkaasti mukanaan, kiristäen otettaan kaiken aikaa. Vaikka mäiskettä riittää, ei se ehdi missään kohtaa käydä puuduttavaksi. Suu loksahtaa katsomossa vähän väliä auki, kun katselee näiden miesten aivan älytöntä liikkumista. Tunnelma sen kuin tiivistyy ja aina kun ehdit luulla, että leffa on tarjonnut huippunsa, se pistääkin pökköä pesään, kunnes intensiteetti pistää hikoilemaan jopa hyvin ilmastoidussa teatterisalissa. Kun lopputekstit pistetään rullaamaan, on pakko hetki hengähtää, ennen kuin voi pöllämystyneenä lähteä kohti kotia, ihmetellen että mitä tulikaan juuri koettua. The Furious on aivan ehdotonta pakkokatseltavaa kaikille toiminnan ystäville. Se tyydyttää toiminnannälän täydellisesti, aiheuttamatta ähkyä. Tämän jälkeen loppuvuoden Hollywoodin tusinatoiminnat, kuten Jason Stathamin tuleva Mutiny - Lavastettu syylliseksi (Mutiny - 2026) saavat todennäköisesti lähinnä haukottelemaan.

Elokuvan on ohjannut Kenji Tanigaki, joka suoriutuu hommastaan todella tyylikkäästi. Miehellä on jo työn alla uusi leffa The Living Dragon, jota jäänkin erittäin suurella mielenkiinnolla odottelemaan. Teknisesti The Furious on pääasiassa mainio. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja kameraa liikutellaan sulavasti toimintakohtausten aikana. Siinä, missä monet jenkkirainat leikkaavat toimintakohtauksiaan silpuksi, peitelläkseen ontuvaa stunt-työskentelyä, tässä oikein mehustellaan sillä, että nämä näyttelijät pistävät itsensä ihan oikeasti koetukselle kameran edessä. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on oivallista ja maskeeraukset äityvät loppua kohti yhä vain verisemmiksi. Pientä moitittavaa syntyy joistain silmiinpistävistä tietokonetehosteista, sekä selvästi parin näyttelijän päälle dubatusta englannista. Muuten äänimaailma on kuitenkin väkevästi rakennettu, oli kyse sitten todella kivuliaan kuuloisista vasaraniskuista tai Elliot Leungin, Olivia Xiaolinin ja Flying Lotusin räväkästä musiikista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

火遮眼, Hongkong, 2025, Edko Films, XYZ Films, Zhejiang Hengdian Film Production

Minä olen Frankelda (Soy Frankelda - 2025) - elokuva-arvostelu

MINÄ OLEN FRANKELDA

SOY FRANKELDA

Ohjaus: Arturo Ambriz ja Roy Ambriz

Näyttelijät: Mireya Mendoza, Arturo Mercado Jr., Luis Leonardo Suárez, Carlos Segundo, Beto Castillo, Gaby Cárdenas, Assira Abbate, Arturo Ambriz, Lourdes Ambriz, Sergio Carranza, Jesse Conde ja Magda Giner

Genre: animaatio, fantasia, musikaali

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Soy Frankelda, eli suomalaisittain Minä olen Frankelda on esiosaelokuva Arturo ja Roy Ambrizin luomalle animaatiosarjalle Frankelda's Book of Spooks, joka pyöri Latinalaisessa Amerikassa lokakuussa 2021. Alun perin Ambrizit ryhtyivät suunnittelemaan sarjalle jatkona vain puolen tunnin mittaista erityisjaksoa, mutta heidän ideansa paisui lopulta täyspitkäksi elokuvaksi. Guillermo del Toron tukemana elokuvan tuotanto käynnistyi kunnolla vuonna 2024 työnimellä "Frankelda and the Prince of Spooks". Maailmanensi-iltansa Minä olen Frankelda sai kesäkuussa 2025 Meksikossa, Guadalajaran elokuvajuhlilla ja nyt se on julkaistu maailmanlaajuisesti Netflixin kautta. Itselleni Frankelda ei ollut etukäteen ollenkaan tuttu, mutta kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin siitä viime syksynä kuvia, koska pidän paljon kauhun puolelle kallistuvista stop motion -animaatioista, kuten Painajaisesta ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993) ja Coraline ja toisesta todellisuudesta (Coraline - 2009). Kun Minä olen Frankelda julkaistiin Netflixissä, katsoinkin sen innoissani pian ilmestymisen jälkeen.

1800-luvun Meksikossa nuori tyttö Francisca Imelda rakastaa kauhutarinoiden kirjoittamista. Hänen maailmansa mullistuu, kun hän päätyy seikkailuun luomiensa painajaisten maailmaan.

Minä olen Frankelda kertoo Francisca "Frankelda" Imeldasta (äänenä lapsena Habana Zoé ja aikuisena Mireya Mendoza), tytöstä, joka on rakastunut kauhutarinoihin ja haluaisikin käyttää kaikki valveillaoloaikansa pelottavien satujen keksimiseen ja kirjoittamiseen. Hänen isoäitinsä (Magda Giner) pitää kuitenkin kauhutarinoita täysin sopimattomana ajanvietteenä nuorelle naiselle ja yrittääkin parhaansa mukaan kitkeä Franciscan mielenkiinnon kohdetta tiukalla kasvatuksella. Francisca on mainio hahmo ja varmasti hyvin samaistuttava, erityisesti nuorille naisille, jotka ovat joutuneet sukupuolensa takia kuulla, ettei heidän ole sopivaa tehdä sitä tai tätä.

     Elokuvan muita hahmoja ovat rinnakkaistodellisuudessa, Topus Terrenusissa elävät painajaiset, joista merkittävimpiä ovat kuningas Ficturo (Beto Castillo) ja kuningatar Veritena (Gaby Cárdenas), heidän poikansa, prinssi Herneval (Arturo Mercado Jr.), sekä kuninkaallinen painajaistentekijä Procustes (Luis Leonardo Suárez), jonka kohdalla ei paljoa hoksottimia vaadita, että hämähäkkimäisen tyypin tajuaa suunnittelevan vallan anastamista. Procustes on oiva pahishahmo, jota voi helposti verrata historiallisiin miehiin, jotka ovat omineet vaimojensa aikaansaannoksia omiin nimiinsä, kun naisten ei ole koettu soveliaaksi tehdä tiettyjä juttuja. Kelpo tapaus on myös prinssi Herneval, jonka kanssa Francisca päätyy matkalle Topus Terrenusiin.

Minä olen Frankelda jätti minut harmillisesti osittain kylmäksi. Elokuvasta löytyy paljon hyvää. Sen tarina on lähtökohtaisesti oivallinen ja päähenkilö mainio. On kiinnostavaa seurata, kun Francisca innostuu kauhutarinoista, ja on harmillista, kun kaikki hänen ympärillään yrittävät viedä häneltä tämän mielenkiinnon kohteen ja muovata hänestä toisenlaisen ihmisen. Tämä on takuulla samaistuttavaa monille katsojille. On myös kiinnostavaa tutustua tähän painajaisten asuttamaan maailmaan, joka on mennyt rappiolle, koska Procustesin luomat painajaisunet eivät enää aiheuta toivottuja reaktioita ihmisten maailmassa. Topus Terrenus nimittäin tarvitsee ihmisten unia toimiakseen. Kun prinssi Herneval sattuu kuulemaan Franciscan tarinoita, hän älyää, että tyttö voisi niillä pelastaa Topus Terrenusin. Tästähän ei Procustes tietenkään pidä.

Elokuvassa on paljon kohdillaan juonesta hahmoihin ja teemoista fantasiamaailmaan, mutta omasta mielestäni se kompuroi kahdessa tärkeässä aspektissa: tunnelmassa ja tarinankerronnassa. Leffa ei saanut missään kohtaa oikeasti napattua minua mukaansa ja puolen välin tietämillä oli jopa hetkiä, jolloin pidin elokuvaa hieman tylsänä. Leffa kaipasi vähän väliä jonkinlaista lisäpotkua ja todellista imua. Se ei onnistu olemaan läheskään niin lumoava tai jännittävä kuin siltä voisi toivoa. Oma lukunsa ovat myös leffan musikaalinumerot, joista pari ovat ihan meneviä, tuoden syvyyttä hahmoihin ja heidän haaveihinsa tai tähän maailmaan, mutta joista suuri osa ei toiminut omalla kohdallani ja lähinnä venyttivät kestoa tarpeettomasti.

Elokuvan paras puoli on sen visuaalisuus. Minä olen Frankelda on ensimmäinen täyspitkä meksikolainen stop motion -animaatioelokuva ja todella näyttävä sellainen. Hahmot ovat veikeän näköisiä ja liikkuvat pääasiassa sulavasti. Miniatyyrilavasteina luodut taustat ovat upeita, oli kyse sitten meidän maailmamme meksikolaiskaupungista tai fantastisemmasta Topus Terrenusista, täynnä mitä kummallisempia näkyjä. Elokuva on myös nätin värikäs. Äänimaisema on osaavasti rakennettu ja Kevin Smithersin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Soy Frankelda, Meksiko, Yhdysvallat, 2025, Woo Films, Cinema Fantasma

Bambi: The Reckoning (2025) - elokuva-arvostelu

BAMBI: THE RECKONING

Ohjaus: Dan Allen

Näyttelijät: Roxanne McKee, Tom Mulheron, Nicola Wright, Samira Mighty, Adrian Relph, Alex Cooke, Russell Geoffrey Banks, Joseph Greenwood, Catherine Adams, Ewan Borthwick, David Ambler, Luke Cavendish ja Big Topz

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Bambi: The Reckoning perustuu Felix Saltenin lastenkirjaan Bambi: Tarina metsästä (Bambi: Eine Lebensgeschichte aus dem Walde) vuodelta 1923 ja se on Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn (2023), Winnie-the-Pooh: Blood and Honey II:n (2024) ja Peter Pan's Neverland Nightmaren (2025) jälkeen The Twisted Childhood Universen neljäs elokuva. Leffan teosta ilmoitettiin vuonna 2022 ja alun perin Scott Chambersin oli tarkoitus ohjata se. Chambers päätti kuitenkin tehdä mieluummin Peter Pan's Neverland Nightmaren, jolloin tilalle hyppäsi Dan Allen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2024 ja lopulta Bambi: The Reckoning sai maailmanensi-iltansa heinäkuussa 2025. Suomeen leffa saapui suoraan myyntiin ja vuokralle ennen vuodenvaihdetta. Itseltäni kesti kuitenkin useampi kuukausi ennen kuin päätin vihdoin ja viimein katsoa Bambi: The Reckoningin, aika lailla inhottuani The Twisted Childhood Universen aiempia rainoja.

Iäkkään Maryn perheen jälleennäkeminen muuttuu selviytymistaisteluksi, kun äitinsä murhasta raivostunut peura Bambi saapuu paikalle.

Roxanne McKee näyttelee Xanaa, joka on matkustamassa poikansa Benjin (Tom Mulheron) kanssa anoppinsa Maryn (Nicola Wright) luokse, tapaamaan miestään Simonia (Alex Cooke). Paikalle ovat saapuneet myös Simonin veljet Joshua (Luke Cavendish) ja Andrew (Russell Geoffrey Banks), Andrew'n vaimo Harriet (Samira Mighty) ja heidän teinipoikansa Harrison (Joseph Greenwood). Kyseessä eivät kuitenkaan ole mitkään järin iloiset jälleennäkemiset. Xanan ja Simonin suhde on alkanut tulla tiensä päähän, Harrison kiusaa Benjiä minkä jaksaa ja dementoitunut Mary käy kaikkien hermoille, piirtäessään kaiken aikaa kuvia hirviömäisestä peurasta. Hahmokattaus on täynnä aika yhdentekeviä tyyppejä, mutta on Xanassa ja Benjissä tarpeeksi sisältöä, jotta äidin ja pojan toivoo selviytyvän. Näyttelijät eivät juuri vakuuta rooleissaan. He ovat joko aika puisia tai sitten ylinäyttelevät.

Bambi: The Reckoning ei todellakaan ole hyvä elokuva, mutta yllättävää kyllä, se on tähän mennessä selvästi paras The Twisted Childhood Universen leffa. Se ei toki paljoa vaadi, kun aiemmat tekeleet ovat olleet lähes katselukelvottomia kakkakikkareita. Bambi: The Reckoningissa olisi ainesta, mutta se jättää lähinnä haaveilemaan siitä, että elokuvan olisi tehnyt joku oikeasti hommansa osaava elokuvantekijä, eivätkä tyypit, jotka tekevät helppoa rahaa yhdellä ainoalla ideallaan, eli kääntämällä lastensatuja halpojen kauhuleffojen muotoon. Miettikääpä, jos vaikkapa Guillermo del Toro olisi tehnyt Bambista kauhuelokuvan? Se olisi voinut olla aidosti karmiva, mutta silti lumoava aikuisten iltasatu.

Elokuvan paras puoli on sen pohdinta siitä, kuka tarinan todellinen hirviö on? Onko se mutatoitunut peura, joka raatelee ihmisiä sarvillaan ja torahampaillaan, vai ovatko ihmiset sittenkin niitä oikeita hirviöitä, sysättyään teoillaan Bambin verenhimoiselle kostoretkelleen? Leffassa on hyviä teemoja siitä, että jossain kohtaa luonto ja sen eläimet alkavat taistella vastaan. Onkin sääli, että nämä positiiviset puolet hukkuvat muuten laimeassa kauhurainassa, jonka hahmoista ei jaksa juuri välittää ja joka ei pelota, mutta tarjoaa sitäkin enemmän tahattoman koomisia hetkiä. Seuraavaksi hirviö-Bambi nähdään sitten tutut satuhahmot yhteen lyöttävässä Poohniverse: Monsters Assemble -elokuvassa, joskin sitä ennen on lusittava vielä läpi Pinocchio Unstrung (2026).

Rhys Warringtonin käsikirjoituksessa on ainesta, mutta valitettavasti Dan Allenin ontuvassa ohjauksessa teksti ei pääse vauhtiin. Allen ei vakuuta kauhun saralla, eikä etenkään perhedraaman puolella. Teknisestikään Bambi: The Reckoning ei päätä huimaa, mihin toki vaikuttaa pieni, vain parinsadan tuhannen punnan budjetti. Sillä ei hirmuisesta saada aikaan, etenkään kun nimikkohirviö on tietokoneella luotu olento. Itse Bambi näyttää lähinnä videopelimöröltä, mikä jo itsessään rikkoo jännityksen, kun otusta ei voi ottaa tosissaan. Leffa myös kierrättää huvittavan paljon samaa otosta Bambista juoksemassa uhriensa perässä metsässä. Kameratyöskentely ajaa asiansa, lavasteet ovat oivalliset ja maskeeraukset passelit. Äänimaailma luottaa liikaa äkkisäikyttelyyn, eikä Greg Birkumshaw'n säveltämistä musiikeista jää mitään käteen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Bambi: The Reckoning, Iso-Britannia, 2025, ITN Studios, Jagged Edge Productions, Premiere Entertainment Group, Seismic Releasing

Couture - Muodin ehdoilla (Coutures - 2025) - elokuva-arvostelu

COUTURE - MUODIN EHDOILLA

COUTURES

Ohjaus: Alice Winocour

Näyttelijät: Angelina Jolie, Anyier Anei, Ella Rumpf, Louis Garrel, Vincent Lindon, Garance Marillier, Grégoire Colin, Aurore Clément, Yulia Ratner, Mona Tougaard, Joana Preiss, Nina Marker, Rebekka Eriksen ja Aida Atarssa

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Couture - Muodin ehdoilla on Angelina Jolien tähdittämä draamaelokuva. Ohjaaja Alice Winocour ryhtyi kirjoittamaan elokuvaa työnimellä "Stitches" ja sai poikkeuksellisen erikoisluvan päästä tutustumaan muotiesitysten kulissien taakse, sekä kuvata Chanelin ateljeeta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Couture - Muodin ehdoilla sai Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa syyskuussa 2025. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itseäni leffa ei juuri etukäteen kiinnostanut päätähteä lukuun ottamatta, mutta päätin silti antaa elokuvalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Kolme naista saapuvat Pariisin muotiviikoille ja heidän elämänsä kohtaavat ja muuttuvat tapahtuman aikana mullistavasti.

Couture - Muodin ehdoilla seuraa kolmea naista, jotka saapuvat hyvin erilaisista taustoista Ranskaan, Pariisin muotiviikoille. Angelina Jolie näyttelee Maxine Walkeria, amerikkalaista elokuvantekijää, joka on palkattu ohjaamaan muotinäytöksen avajaiselokuva, Anyier Anei esittää Adaa, eteläsudanilaista teinityttöä, joka on yllätyksekseen valittu muotiviikkojen keulakuvaksi ja joka pakeneekin isänsä hänelle valitsemaa polkua, kun taas Ella Rumpf nähdään Angèlena, ranskalaisnaisena, joka työskentelee mallien meikkaajana, mutta jolla on haaveensa kirjailijana. Jolie, Anei ja Rumpf ovat kaikki oivallisia rooleissaan, tulkiten hyvin eri lähtökohdista muotiviikoille saapuvia hahmojaan. Jolie on varmempi konkari alallaan, kun taas Anei näyttelee hyvin ujohkon hahmonsa kokemaa uutuudenihmetystä ja hiljattaista rohkaistumista. Kaikkiin tuodaan eri tavoin syvyyttä ja vähemmän yllättäen eniten ruutuaikaa saa Jolie, joka selvästi käsittelee roolihahmonsa kautta kokemuksiaan rintasyövän ja sen ehkäisyn kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Louis Garrel Maxinen kanssa työskentelevänä Antonina ja Vincent Landon tohtori Hansenina, jonka luona Maxine vierailee, saatuaan tietää syöpään viittaavista tutkimustuloksistaan. Myös sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti, Landonin istuessa vakuuttavasti rooliinsa pitkän uran tehneenä tohtorina.

Muoti ei ole koskaan kiinnostanut minua ja olen aina pitänyt siihen liittyvää maailmaa hyvin luotaantyöntävänä, pinnallisena ja naurettavan raadollisena. Couture - Muodin ehdoilla on kuitenkin kiinnostava katsaus tuohon maailmaan ja siinä eläviin ihmisiin. Elokuva navigoikin toimivasti tätä omalaatuista kuplaa kolmen erilaisen hahmon perspektiivien kautta. Olin kiinnostunut Maxinesta ja erityisesti hänen kauhustaan mahdollisesti jättää vauhtiin päässyt uransa tauolle syöpädiagnoosin takia ja olin myös kiinnostunut Adasta, joka tulee muotiviikoille täysin sinisilmäisenä. Angèle jää kolmikosta etäisimmäksi, mutta hänenkin kautta päästään näkemään lisää kulissien taakse. Heidän kautta leffa myös samalla vahvisti mielikuviani muotimaailman täysin kaikesta muusta irrallisesta muka-tärkeydestä.

Elokuva vaihtelee yllättävänkin sulavasti näiden kolmen hahmon välillä ja heidän parissa tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee varsin pikaisesti. Osa kohtauksista tuntuu hassun irrallisilta, mutta samalla nekin tarjoavat oivallisia kohtaamisia ja keskusteluja, jotka jättävät jonkun näistä kolmesta hahmosta pohtimaan itseään, elämäänsä ja tulevaisuuttaan uudelleen. Kaikki kulminoituu jopa aika vaikuttavassa muotiesityksessä, joka on toisaalta pröystäilevän dramaattinen hidastuksineen kaikkineen, mutta samalla tarjoaa huimia näkyjä.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Alice Winocour, joka ei ollut minulle entuudestaan tuttu tekijä. Winocour uppoutuu mielenkiintoisesti tähän maailmaan eri perspektiivien kautta ja saa näyttelijöistään paljon irti. Couture - Muodin ehdoilla on myös taitavasti kuvattu, etenkin viimeisen varttinsa aikana. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus toki tyylikästä ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu musiikkivalintoja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Coutures, Ranska, Yhdysvallat, 2025, CG Cinéma, Closer Media, France 3 Cinéma, Canal+, Ciné+OCS, France Télévisions, Pathé Films, Logical Content Ventures, Chanel, La Région Île-de-France, Cinémage 19 Développement

Obsession (2025) - elokuva-arvostelu

OBSESSION

Ohjaus: Curry Barker

Näyttelijät: Michael Johnston, Inde Navarrette, Cooper Tomlinson, Megan Lawless, Andy Richter, Haley Fitzgerald, Darin Toonder ja Curry Barker

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Obsession on tubettaja Curry Barkerin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Barker sai inspiraation elokuvaa varten Simpsonit-animaatiosarjan (The Simpsons - 1989-) kauhujaksosta. Vuonna 2023 hän julkaisi kauhulyhytelokuvan The Chairin YouTubessa ja herätti tuottaja James Harrisin kiinnostuksen. Harris pyysi Barkeria tekemään täyspitkän elokuvan The Chairista, mutta Barker esittelikin aiemman ideansa, mistä Harris innostui. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024 ja maailmanensi-iltansa Obsession sai syyskuussa 2025 Kanadassa Toronton elokuvajuhlilla. Suomessa leffa esitettiin jo Night Visions -festivaaleilla tämän vuoden maaliskuussa ja nyt se on saapunut laajempaankin teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun Night Visionsissa leffan nähneet alkoivat kehua sitä kovasti ja puhuivat siitä shokeeraavana tapauksena, joka tulisi rikkomaan parisuhteita ja saisi sinkut välttelemään seurustelua. Valitettavasti flunssan takia pääsin katsomaan Obsessionin vasta viikko sen ensi-illan jälkeen.

Bear napsauttaa toivomusoksan rikki ja toivoo, että hänen ihastuksenkohteensa Nikki rakastaisi häntä enemmän kuin mitään koko maailmassa. Toive toteutuu, mutta Bear saa pian huomata, että Nikkistä on tullut sairaalloisen pakkomielteinen Bearista.

Teen Wolf -sarjasta (2011-2017) tuttu Michael Johnston näyttelee Baron Baileyta, jota kaikki kutsuvat Beariksi. Bear on töissä musiikkisoittimia myyvässä kaupassa ja palavan ihastunut työkaveriinsa Nikkiin, jota näyttelee Superman & Lois -sarjasta (2021-2024) tuttu Inde Navarrette. Bear ei ole uskaltanut tunnustaa tunteitaan Nikkille, peläten pilaavansa heidän kaveruutensa. Kuitenkin eräänä päivänä Bear saa käsinsä toivomusoksan ja sen kummemmin uskomatta, että oksa oikeasti toimisi, hän katkaisee sen ja toivoo Nikkin rakastuvan häneen. Tästä lähteekin käyntiin aikamoinen tapahtumaketju, joka alkaa pilata niin Bearin kuin Nikkin elämiä. Johnston on mainio pääroolissa Bearina. Hänen hahmonsa on onnistuneen monimutkikas. Toisinaan Bearia käy sääliksi, toisinaan taas hän on turhauttava vässykkä ja toisinaan taas hän toimii todella kyseenalaisesti. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Navarrette, joka revittelee oikein antaumuksella, kun toive muuttaa Nikkin Bearia pakonomaisesti ja pakkomielteisesti rakastavaksi. Navarrettella on tietty karmiva hullunkiilto silmissään, tehden Nikkistä yhä vain hyytävämmän tyypin, onnistuen kuitenkin saamaan katsojan säälimään naista. Nikkihän kun on Bearin toiveen vallassa.

     Elokuvassa nähdään myös Cooper Tomlinson Bearin parhaana kaverina Ianina, Megan Lawless kaveriporukkaan myös kuuluvana Sarahina ja Andy Richter Sarahin isänä ja musiikkikaupan omistavana Carterina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan.

Obsessionia ei turhaan ole kehuttu vuoden kauhuleffatapaukseksi, sekä muutenkaan yhdeksi lajityypin merkkielokuvista moneen vuoteen. Kyseessä on erinomainen ja aidosti ihon alle tunkeutuva kauhutarina, jollaista en ole pitkään aikaan kokenut. Curry Barker oli minulle täysin tuntematon tapaus, mutta tämän myötä olen kiinnostunut kaikesta, mitä miehellä on työn alla. Barkerin loihtima ilmapiiri on vaikuttavan karmiva. Hän ei mene sieltä mistä aita on matalin, eli hän ei rakenna kauhua kovaäänisten äkkisäikyttelyjen varaan, vaan tekemällä jokaisesta kohtauksesta epämukavaa katseltavaa. Ja sanon näin ainoastaan kehuna. Oman mahtavan lisänsä tuo Barkerin synkkä huumorintaju, jonka hän ujuttaa saumattomaksi osaksi kauhua. Leffassa on hetkiä, jotka saavat samanaikaisesti hörähtämään hermostuneena naurusta, että nostattavat niskavillat pystyyn.

Ja ennen kaikkea Barkerin käsikirjoitus on huikean hyvä. Juoni ei lähtökohtaisesti ole se kaikkein omaperäisin, mutta se sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka lähtee aikamoisiin suuntiin. Aluksi hymy nousee huulille, kun Bearin toive käy toteen ja Nikki vaikuttaa vastaavan Bearin tunteisiin, muttei aikaakaan kun käy jo selväksi, että Nikki ei ole vain rakastunut Beariin, vaan hän ei enää näe elämässään mitään muuta kuin Bearin. Hänestä tulee sairaalloisen omistushaluinen, nähden kaikki muut ihmiset uhkina, jos he vievät Bearin huomiota vähänkään pois Nikkistä.

Käsikirjoituksen todellinen hienous syntyy kuitenkin sen ällistyttävästä monikerroksisuudesta. Tilanne ei ole yksiselitteinen ja tavanomaisen "varo mitä toivot" -teeman lisäksi elokuvasta voi löytää metaforia eri aspekteihin toksisista parisuhteista. Bear ei ole päähenkilönä mikään puhdas pulmunen ja vaikkei hän aluksi tarkoita pahaa toiveellaan, hänen käytöksensä vertautuu helposti miehiin, jotka käyttävät naisia hyväksi. Eikä varmasti ole sattumaa, että hahmo on nimetty juurikin "karhuksi". Nikki taas on oikutteluineen kuin äärimmilleen vedetty karikatyyri ylitakertuvasta tyttöystävästä, joka pimahtaa, jos edes satut mainitsemaan poikien keskeisen illanvieton. Tilannetta voi myös katsoa kavereiden vinkkelistä, jotka näkevät parisuhteen yhden osapuolen kävelevänä varoitusmerkkinä, kun taas se toinen osapuoli yrittää vakuutella kaiken olevan hyvin, koska "minä voin korjata hänet". Nopeasti sitä alkaa myös pohtia, että kuka tässä nyt olikaan se pakkomielteinen?

Juuri tämä kertomuksen monisävyisyys tekee Obsessionista niin pelottavan, niin kiehtovan ja niin koukuttavan. Katsojana ei meinaa välillä edes uskaltaa hengittää, sillä niin inhottavalta tuntuvia kohtauksia pistetään ruudulle toisensa perään. Mutta poispäinkään ei voi katsoa. Nähtävästi vain 750 tuhannella dollarilla tehty Obsession on osoitus siitä, että välillä ei todellakaan tarvita valtavia budjetteja, kun niin kameran edessä kuin takana häärää näin lahjakkaita tekijöitä. Obsession on ehdottomasti ansainnut kaiken menestyksensä ja hypensä. Kyseessä on yksi parhaista kauhuleffoista vuosiin, josta muodostuu takuuvarmasti genrensä moderni klassikko. Se jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa ja kaikesta epämiellyttävyydestään huolimatta sen haluaisi katsoa heti uudelleen, koska leffa on pullollaan yksityiskohtia, joita ei välttämättä edes hoksaa ensimmäisellä katselulla. Tästä tullaan puhumaan vielä pitkään ja eiköhän tätä tulla joskus käsittelemään ihan elokuvakouluissa asti.

Myös teknisesti Obsession on väkevä. Elokuva on todella hyvin kuvattu ja valaistuksella ja värimäärittelyllä tuodaan vahva lisä synkkään ilmapiiriin. Nikki nähdään usein lähes pelkkänä siluettina, mikä vain kasvattaa katsojan kammoa, että mitä hän nyt suunnittelee ja mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraukset äityvät paikoin varsin hurjiksi. Äänimaailma on kauhuelokuvalle poikkeuksellisen hyvin rakennettu ja Rock Burwellin säveltämät musiikit tehostavat ahdistavaa tunnelmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Obsession, Yhdysvallat, 2025, Capstone Pictures, Blumhouse Productions, Tea Shop Productions, Under the Shell

Pieni Amélie (Amélie et la métaphysique des tubes - 2025) - elokuva-arvostelu

PIENI AMÉLIE

AMÉLIE ET LA MÉTAPHYSIQUE DES TUBES

Ohjaus: Maïlys Vallade ja Liane-Cho Han

Näyttelijät: Emmylou Homs, Loïse Charpentier, Victoria Grosbois, Laetitia Coryn, Marc Arnaud, Haylee Issembourg, Isaac Schoumsky, Cathy Cerdà ja Yumi Fujimori

Genre: animaatio

Kesto: 1 tunti 17 minuuttia

Ikäraja: 7

Amélie et la métaphysique des tubes, eli suomalaisittain Pieni Amélie perustuu Amélie Nothombin kirjaan The Character of Rain (Métaphysique des tubes) vuodelta 2000. Elokuvasovitusta ryhdyttiin työstämään jo kahdeksan vuotta sitten. Kirjasta innostuneet Maïlys Vallade ja Liane-Cho Han kirjoittivat kirjan pohjalta käsikirjoituksen ja saivat kerättyä rahoitusta ja animaatiotiimin projektilleen. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja maailmanensi-iltansa Pieni Amélie sai Cannesin elokuvajuhlilla Ranskassa toukokuussa 2025. Elokuvaa on esitetty eri festivaaleilla ympäri maailman ja se sai parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta vasta nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse odotin leffan näkemistä alkuvuodesta ennen Oscareita, mutta kun gaala tuli ja meni, eikä elokuva voittanut palkintoa tai saapunut Suomeen ajoissa katseltavaksi, oma mielenkiintoni hiipui. Kun Pieni Amélie vihdoin ja viimein saapui teattereihimme, päätin silti käydä katsomassa, mistä on oikein kyse?

Itseään Jumalana pitävä belgialaistyttö Amélie kasvaa 1960-luvun lopun Japanissa, ihastuen paikalliseen kulttuuriin ja luontoon.

Pienen Amélien keskiössä on vähemmän yllättäen pieni Amélie-tyttö (äänenä Emmylou Homs, kertoja-Améliena Loïse Charpentier), joka perustuu osittain itse kirjailija Amélie Nothombiin. Kuten kirjailija, myös tämä Amélie on syntynyt Japanissa belgialaiselle perheelle, jotka ovat maassa isän työpaikan takia. Amélie syntyi vegetatiivisessa tilassa, pystymättä liikkumaan tai päästämään ääntä. Muun perheen hoitaessa häntä, pieni Amélie alkoi uskoa olevansa Jumala. Kuitenkin kahden vuoden iässä maanjäristys rikkoo hänen tilansa ja Amélie alkaakin ottamaan kaikkensa irti uusista mahdollisuuksistaan. Kyseessä on mainio hahmo, jonka kiehtomus maailmaa ja sen kaikenlaisia pieniäkin ihmeellisyyksiä kohtaan tarttuu nopeasti katsojaan. Tytölle pelkkä kävely puutarhassa on suuri seikkailu ja tämä lapsenomainen into levittää hymyn useasti kasvoille.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Amélien vanhemmat Patrick (Marc Arnaud) ja Danièle (Laetitia Coryn), isosisko Juliette (Haylee Issembourg) ja isoveli André (Isaac Schoumsky), isoäiti Claude (Cathy Cerdà), sekä perheen vuokranantaja Kashima-san (Yumi Fujimori) ja Amélien lapsenvahti Nishio-san (Victoria Grosbois). Sivuhahmotkin ovat oivallisia ja persoonina sopivan erilaisia. Lukuun ottamatta ihanaa valkosuklaata antavaa isoäitiä, Amélie ei juuri tule toimeen perheensä, varsinkaan kiusaavan veljensä Andrén kanssa. Nishio-sanin kanssa tyttö kuitenkin muodostaa nopeasti vahvan siteen, josta löytyy aitoa lämpöä.

Pieni Amélie osoittautui erittäin nätiksi animaatioelokuvaksi, joka toimii todennäköisesti paremmin satuna aikuisille kuin leffana lapsille. Elokuvasta löytyy tiettyjä pieniä fantasiaelementtejä, huumoria, seikkailun tunnetta, sekä jopa vähän jännitettäkin, Nishio-sanin lukiessa hurjaa tarinaa, minkä Amélie visualisoi päässään aikamoisena hirviönä. Näiden puolten, sekä lyhyen, vain tunnin ja vartin keston myötä lapsetkin voivat saada Pienestä Améliesta jotain irti, mutta aikuiskatsojalle teos avautuu täysin omalla tavallaan.

Elokuva on mainio kuvaus elämästä ja moniin siihen liittyvistä asioista lapsen vinkkelistä, joka ei ihan ymmärrä kaikkea ympärillään. On mielenkiintoista päästä Amélien pään sisälle, kun tämä yrittää saada tolkkua omituisina pitämiinsä juttuihin ja kuinka hän ihastelee monia aikuisille täysin arkisiakin asioita. Ilahduttavan riemun ohessa leffa käsittelee aika synkkiäkin aiheita, kuolemasta lähtien, mutta varsin kauniilla tavalla. Lyhyestä kestostaan huolimatta elokuva ei onneksi kiirehdi mitään, vaan rakentuu hissuksiin ja kulkee eteenpäin omalla painollaan, antaen samalla nimikkohahmonsa kasvaa vähitellen. Jo pelkkä ilmapiiri on kuitenkin niin mainiosti luotu, ettei aika ehdi käydä pitkäksi missään kohtaa. Pieni Amélie on suloinen, mutta jopa osittain meditatiivinen teos, joka jää pyörimään päässä vielä pitkäksi aikaa ja nostaa hymyä huulille sen eri kohtauksia muistellessa.

Lisäksi visuaalisesti Pieni Amélie on jopa aika kauniskin elokuva. Animaatiojälki on ihastuttavan maalauksellista ja värien käyttö on suorastaan lumoavaa. Jo tästä syystä leffaa on miellyttävää katsoa. Hahmot näyttävät oivallisilta ja liikkuvat sulavasti, kun taas Japanin luontomaisemat, sekä rakennukset ovat komean yksityiskohtaisia. Kaikkea tätä säestää mukavasti Mari Fukuharan musiikki, joka mukailee onnistuneesti Amélie-tytön mielenmaisemia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Amélie et la métaphysique des tubes, Ranska, Belgia, Maybe Movies, Ikki Films, 2 Minutes, 22D Music, Animation Digital Network, Canal+, Centre national du cinéma et de l'image animée, Ciclic Animation, Ciclic-Region Centre-Val de Loire, Ciné+OCS, Département de la Charente, France 3 Cinéma, France Télévisions, Indéfilms Initiative 11, La Région Île-de-France, Magelis, Palatine Étoile 20, Procirep-Angoa, Puffin Pictures, Région Bretagne, Région Nouvelle-Aquitaine, Région Réunion, SG Image 2021

Father Mother Sister Brother (2025) - elokuva-arvostelu

FATHER MOTHER SISTER BROTHER

Ohjaus: Jim Jarmusch

Näyttelijät: Adam Driver, Mayim Bialik, Tom Waits, Charlotte Rampling, Cate Blanchett, Vicky Krieps, Indya Moore, Luka Sabbat, Sarah Greene ja Françoise Lebrun

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 7

Father Mother Sister Brother on ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Jarmuschin uusi elokuva. Keväällä 2023 Jarmusch ilmoitti tekevänsä ensimmäistä elokuvaansa sitten vuoden 2019 zombikomedia The Dead Don't Dien. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa Father Mother Sister Brother sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla, missä se voitti pääpalkinto Kultaisen leijonan. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen ja itse kiinnostuin heti näkemään, mitä Jarmusch olisi tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kävinkin katsomassa Father Mother Sister Brotherin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Father Mother Sister Brother kertoo kolme tarinaa, joista jokainen liittyy jotenkin huonoihin perhesuhteisiin. Ensimmäinen tarina Father sijoittuu Yhdysvaltoihin ja kertoo veljestä ja siskosta, Jeffistä (Adam Driver) ja Emilystä (Mayim Bialik), jotka matkustavat tapaamaan isäänsä (Tom Waits), jonka he uskovat pärjäävän huonosti, niin taloudellisesti kuin elämässä muutenkin, mutta totuus saattaakin olla jotain muuta. Toinen tarina Mother tapahtuu Irlannissa ja kertoo siskoksista, Timistä (Cate Blanchett) ja Lilystä (Vicky Krieps), jotka saapuvat teekutsuille menestyksekkään kirjailijaäitinsä (Charlotte Rampling) luokse. Kolmas tarina Sister Brother taas vie katsojan Pariisiin ja kertoo siskosta ja veljestä, Skyesta (Indya Moore) ja Billystä (Luka Sabbat), jotka ovat vastikään menettäneet vanhempansa lento-onnettomuudessa ja palaavat vanhaan kotiinsa muistelemaan menneitä.

Kyseessä on varsin mielenkiintoinen katselukokemus, joka on vain parantunut jälkikäteen, mitä enemmän olen pohtinut näkemääni. Pidin paljon ensimmäisestä tarinasta, Fatherista. Driver, Bialik ja Waits ovat kaikki mainioita rooleissaan ja heidän kiusallinen dynamiikkansa on herkullista antia niin draamalle kuin Jarmuschin kuivalle huumorille. Kertomus itsessään on erittäin oivallinen, lasten visiitin aikana käydessä hissuksiin selväksi, kuinka vähän he tietävätkään isänsä elämästä ja tavoista. Tarinan loppu sai minut jopa toivomaan, että koko elokuva kertoisi vain tästä, koska halusin nähdä, miten homma etenisi tiettyjen paljastusten jälkeen.

Tämän pienoisen harmituksen jälkeen tykästyin myös hissuksiin toiseen tarinaan, Motheriin. Aluksi voi vaikuttaa, että heti perään toinen aikuisten lasten vierailu vanhempansa luona saattaisi olla tylsä ratkaisu, mutta pidin siitä, kuinka tarina heijastelee kekseliäästi edeltäjäänsä, ammentaen jotain uutta hankalasta perhedynamiikasta. Mother kierrättää joitain samoja vitsejä, visuaalisia juttuja, sekä keskusteluja Fatherista, mutta varsin hauskasti ja kekseliäästi. Tämäkin perhetapaaminen on jäykkä ja kiusallinen, ja kuten hahmotkin, myös katsoja tavallaan toivoisi näiden pakotettujen teekestien päättyvän lyhyeen. Rampling istuu täydellisesti tärkeän kirjailijaäidin osaan ja Blanchett on myös mainio tätä mielistelevänä tyttärenä Timinä. Krieps on muuten hyvä roolissaan seksuaalista suuntautumistaan salailevana toisena tyttärenä Lilynä, mutta minua häiritsi, että brittienglantia puhuvien Ramplingin ja Blanchettin vieressä Kriepsin ranskalais-saksalainen korostus rikkoi immersiota.

Kolmas tarina Sister Brother on toisaalta hyvin erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä. Aluksi minua hämmensi, kuinka reippaan irtioton kolmas tarina tekee edeltäjien kaavasta, mutta mitä pidemmälle kertomus eteni, sitä paremmin Sister Brother mielestäni tukee kokonaisuutta. Olemme juuri seuranneet kahta tarinaa perheenjäsenistä, jotka eivät juuri haluaisi viettää aikaa toistensa kanssa ja nyt tapaammekin sisarukset, jotka antaisivat kaikkensa, voidakseen vielä kerran tavata vanhempansa. Tunnelmaltaan tarina on hyvin erilainen ja kiusallisuuden sijaan kertomus on haikea. Moore ja Sabbat vieläpä suoriutuvat hyvin surevien sisarusten rooleista. Oikeastaan se, mistä en vieläkään pidä kolmannessa tarinassa, on ne samojen juttujen kierrätykset, oli kyse sitten skeittaajista, Rolex-kellosta tai "Bob's your uncle" -sanonnasta. Motherissa nämä toimivat vielä hupaisasti, kontekstin muututtua, mutta Sister Brotherissa tämä kierrätys tuntui vain pakotetulta.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Jarmusch onnistuu pääasiassa oivallisesti monisävyisen ja intiimin perhekuvauksensa kanssa, vaikka teksti ei aina olekaan täysin priimaa. Kuvauksissa Jarmuschin tyyliin kuuluu se, ettei kohtauksia juuri harjoitella etukäteen, vaan Jarmusch haluaa taltioida näyttelijöidensä tulkinnat mahdollisimman hiomattomina ja reaktiot aitoina. Eipä ihme, että Jarmuschin läheisiin ystäviin kuuluu samalla lailla leffojaan tekevä Aki Kaurismäki. Teknisesti Father Mother Sister Brother on kelvollinen. Leffa on osaavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja äänityöskentelykin toimii Jarmuschin itsensä ja artisti Anikan työstämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Father Mother Sister Brother, Yhdysvallat, Irlanti, Ranska, Italia, Japani, 2025, Animal Kingdom, CG Cinéma, Cinema Inutile, Cofiloisirs, Exoskeleton, Fremantle, Fís Éireann / Screen Ireland, Hail Mary Pictures, Les Films du Losange, MUBI, Saint Laurent, The Apartment, Three Point Capital, Weltkino Filmverleih, badjetlag

Aztec Batman: Clash of Empires (Batman Azteca: Choque de Imperios - 2025) - elokuva-arvostelu

AZTEC BATMAN: CLASH OF EMPIRES

BATMAN AZTECA: CHOQUE DE IMPERIOS

Ohjaus: Juan Meza-León

Näyttelijät: Horacio García Rojas, Álvaro Morte, José Carlos Illanes, Roberto Sosa, Jorge R. Gutiérrez, Teresa Ruiz, Omar Chaparro ja Maya Zapata

Genre: animaatio, toiminta

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Aztec Batman: Clash of Empires perustuu DC:n sarjakuvahahmo Batmaniin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1939. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että Warner Bros. Animation tekisi yhteistyössä meksikolaisen Ánima-yhtiön kanssa poikkeuksellisen Batman-animaatioelokuvan, joka kuvittelisi hahmon asteekkien aikaan 1500-luvun alun Keski-Amerikassa. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja Meksikossa Aztec Batman: Clash of Empires sai ensi-iltansa teattereissa syyskuussa 2025. Muualla maailmassa leffa on saapunut suoraan myyntiin, vuokralle ja suoratoistoon ja nyt elokuva on julkaistu myös Suomessa HBO Max -palvelun kautta. Itse kiinnostuin heti, kun luin tästä omalaatuisesta Batman-leffasta ja katsoinkin Aztec Batman: Clash of Empiresin pian sen ilmestymisen jälkeen.

Meksikonlahden rannikolla asteekkikylän päällikön poika Yohualli Coatl todistaa isänsä kuoleman julmien konkistadorien käsissä ja vannoo kostoa. Lepakkojumala Tzinacanista inspiroituneena Yohualli pukeutuu lepakkosoturiksi, suojellakseen kansaansa.

Aztec Batman: Clash of Empires on hyvin poikkeuksellinen Lepakkomies-leffa, koska se ei kerro Gothamia öisin suojelevasta miljonääri Bruce Waynesta, vaan asteekkiheimon päällikön (Jorge R. Gutiérrez) pojasta, Yohualli Coatlista (Horacio García Rojas). Kun Amerikkaan saapuneet konkistadorit tappavat hänen isänsä, Yohualli päättää kostaa, mutta tarvitsee siihen alter egon. Lepakkojumala Tzinacan innoittaa häntä pukeutumaan lepakoksi ja käymään taistoon valkoisia valloittajia vastaan. Yohualli on lähtökohtaisesti kiinnostavan erilainen visio Batmanista, joka kuitenkin sisältää tiettyjä tuttuja puolia ikonisesta viittasankarista.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Yohuallia auttava Alfre... ei kun siis Acatzin (Roberto Sosa), konkistadoreja johtava Hernán Cortés (Álvaro Morte), hänen oikeana kätenään toimiva Pedro de Alvarado (José Carlos Illanes), ketterä varas Kissanai... ei kun siis Jaguaarinainen (Teresa Ruiz), sekä asteekki ylipappi Yoka (Omar Chaparro). Myös muista hahmoista löytyy hauskoja variantteja tutuista hahmoista sarjakuvien sivuilta ja onpa pahisosastoon saatu ihan kekseliäät visiot esimerkiksi Kaksinaamasta ja Jokerista, vaikka erityisesti jälkimmäistä ei jostain syystä hyödynnetä oikeastaan lainkaan. Historiallinen hahmo Cortés on oiva päävihollinen Yohuallille, miehen lähdettyä "uuteen maailmaan" kullan perässä, valmiina tekemään mitä tahansa palatakseen kotiinsa rikkaana.

Aztec Batman: Clash of Empires ei todellakaan ole mitään kaanonia tai kerro jostain Bruce Waynen isoisoisoisoisoisoisoisästä, vaan se on yksi DC:n Elseworlds-tarinoista, kertoen vaihtoehtoisen maailman vaihtoehtoisesta Lepakkomiehestä, joka vain tässä tapauksessa sattuu olemaan asteekkiheimolainen. Paperilla homma kuulostaa mielenkiintoiselta visiolta. Onhan Batmania nähty vuosikymmenten varrella ties minkälaisina versioina, joten miksei myös asteekkina? Mukana on tosiaan vekkuleita tulkintoja tutuista hahmoista ja myös oivaa, joskin vajaavaista katsausta historian havinoihin. 1500-luvun alussa Amerikkaan saapuneet konkistadorit olivat oikeastikin aikamoisessa konfliktissa asteekkien kanssa. Todellisuudessa tosin asteekit eivät olleet mikään rauhaa rakastava kansa, vaan varsin väkivaltaista porukkaa ja konkistadorit saivat tuekseen monia muita paikallisia heimoja, jotka haikailivat eroon asteekkien hirmuvallan alta.

Valitettavasti Aztec Batman: Clash of Empiresin ongelmaksi koituu se, että leffasta loppuu yllättävänkin pian potku lupaavan alun jälkeen. Yohuallin matka iloisesta nuorukaisesta yön kostajaksi jää puolitiehen ja kerronta takkuilee. Toisaalta leffa kulkee ajoittain jopa kiirehtien eteenpäin, mutta samalla se ei missään kohtaa nappaa mukaansa, vaan jopa tuntuu kestoaan pidemmältä. Toimintakohtaukset ovat sentään ihan viihdyttävästi tehtyjä ja jopa yllättävän verisiä, joten perheen pienimmille tätä Batman-piirrettyä ei ole tarkoitettu. Jokeri-kuviot tuntuvat pelkältä potentiaalisen jatko-osan petaamiselta, kun taas Myrkkymuratti-kohtaukset hämmentävät sillä, tapahtuvatko ne Yohuallin päässä vai sittenkin todellisuudessa? Aztec Batman: Clash of Empires jää harmillisen ailahtelevaksi elokuvaksi, joka tarjoaa pelkkänä ideana enemmän kuin varsinaisena leffana.

Visuaalisesti Aztec Batman: Clash of Empires on kuitenkin kelvollinen. Piirrosjälki on oivallista, hahmojen liikkuessa tarpeeksi sulavasti. Animaattorit ovat päästäneet luovuutensa valloilleen, pohtiessaan miltä tutut hahmot olisivat näyttäneet 1500-luvun Keski-Amerikassa. Taustat ovat paikoitellen varsin komeat ja värien ja varjojen käyttö on miellyttävää. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Ego Plum hyödyntää ovelasti tuttuja Batman-melodioita musiikeissaan.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollisesta jatko-osasta vihjaileva kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Batman Azteca: Choque de Imperios, Meksiko, Yhdysvallat, 2025, Warner Bros. Animation, DC Entertainment, Particular Crowd, Anima Estudios, Chatrone

Dead Man's Wire (2025) - elokuva-arvostelu

DEAD MAN'S WIRE

Ohjaus: Gus Van Sant

Näyttelijät: Bill Skarsgård, Dacre Montgomery, Cary Elwes, Myha'la, Colman Domingo, Al Pacino, John Robinson, Kelly Lynch, Todd Gable ja Neil Mulac

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Dead Man's Wire perustuu tositapahtumiin Richard Hallin kidnappauksesta helmikuussa 1977. Vuonna 2020 Austin Kolodney kuuli tapahtuneesta podcastin kautta ja kiinnostui siitä valtavasti. Hän katsoi aiheesta dokumentin Dead Man's Line (2018) ja pestasi dokumentin tehneen kaksikon Alan Berryn ja Mark Enochsin auttamaan keräämään kaiken tiedon tapahtumasta, minkä pohjalta Kolodney ryhtyi työstämään elokuvan käsikirjoitusta. Werner Herzogin oli tarkoitus ohjata elokuva ja päärooliin kaavailtiin Nicolas Cagea, mutta lopulta Gus Van Sant tarttui projektiin ohjaajana ja päärooli meni Bill Skarsgårdille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja maailmanensi-iltansa Dead Man's Wire sai jo saman vuoden syyskuussa Italiassa Venetsian elokuvajuhlilla. Nyt leffa on saapunut Suomen teattereihin ja itse kiinnostuin sen näkemisestä näyttelijäkaartin vuoksi, tietämättä mitään elokuvan sisällöstä. Kävinkin katsomassa Dead Man's Wiren heti sen ensi-iltapäivänä. 

Tiistaina 8. helmikuuta 1977 Tony Kiritsis kidnappaa Meridian Mortgage -yhtiön johtajan pojan, vaatiakseen julkista anteeksipyyntöä ja korvauksia yhtiön aiheuttamista kärsimyksistä.

Se-elokuvien (It - 2017-2019) Pennywise-klovnin roolista parhaiten tunnettu Bill Skarsgård näyttelee Tony Kiritsisiä, joka kokee, että häntä on kusetettu pahemman kerran ja kun muu ei auta, hän päättää korjata asiat varsin huomiota herättävällä tavalla. Aluksi Tony vaikuttaa uhkaavalta sekopäältä, mutta mitä enemmän mies alkaa avata, miksi päätyi kidnappaukseen, katsojana voi alkaa ymmärtää hänen suurta ärtymystään ja radikaalia toimintaa. Kidnappaajaksi Tony on yllättävän mukava, vaikka samalla hänessä on tiettyä äkkipikaisuutta, mikä auttaa pitämään jännitettä yllä. Skarsgård on roolissaan mainio, kuten on myös Tonyn sieppaamaa Richard Hallia näyttelevä, Stranger Things -sarjasta (2016-2025) tuttu Dacre Montgomery, joka tulkitsee onnistuneesti hahmonsa pelkoa, kun hänen niskaansa on kiinnitetty haulikko, jonka yksikin väärä liike voi saada laukeamaan.

     Elokuvassa nähdään myös Al Pacino Meridian Mortgage -yhtiön johtajana ja Richardin isänä M.L. Hallina, Cary Elwes, Todd Gable ja Neil Mulac tapausta selvittävinä etsivä Grablena, poliisipäällikkö Gallagherina ja FBI-agentti Mullaneyna, Myha'la reportteri Lindana, sekä Colman Domingo radiojuontaja Fred Templenä, josta muovautuu yllättävä tekijä tilanteen eskaloituessa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti, joskin Pacino vaikuttaa vain käväisseen kuvauksissa päivän tai pari, käärimässä helpot rahat.

Dead Man's Wire osoittautui oikein mukaansatempaavaksi trilleriksi, joka lähtee heti napakasti käyntiin, Tonyn marssiessa Meridian Mortgagen toimistolle ja paljastessa aikomuksensa. Tästä pääsee vauhtiin varsin napakka tunnin ja kolmen vartin mittainen jännitysnäytelmä, josta ei oikein osaa sanoa, mihin suuntaan homma on menossa - paitsi toki jos tapaus on jo etukäteen tuttu ja tietää, kuinka kidnappauksessa lopulta käy. Poliisihahmot, reportteri Linda ja radiojuontaja Fred tuovat sopivasti eri näkökulmia tämän tilanteen seuraamiseen, mutta samalla he jäävät kieltämättä aika yksiulotteisiksi tyypeiksi.

Elokuvan kiinnostavinta antia on lopulta se, kääntyykö katsoja tarinan edetessä Tonyn puolelle, vaikka mies onkin tekemässä jotain rikollista ja ikävää? Kun miehen motiivit avautuvat, häntä voi tosiaan ymmärtää, vaikkei hänen ratkaisuaan tilanteeseen hyväksyisikään. Tällainen köyhien kyykyttämisestä syntyvä vastarinta on aiheena hyvin ajankohtainen tällä hetkellä, enkä voi olla ainoa, joka pohti Dead Man's Wirea katsoessaan, että milloinkohan UnitedHealthcare-yhtiön toimitusjohtaja Brian Thompsonin tappaneesta Luigi Mangionesta tehdään elokuva? Riistokapitalismin kukoistaessa yhä useampi päätyy epätoivoisiin tekoihin ja leffa jättääkin pureskeltavaa siitä, mitkä omat moraalit ovat tällaisten tilanteiden mahdollisesti yleistyessä.

Elokuvan ohjasi lopulta Gus Van Sant, jonka tunnetuin työ taitaa olla Will Hunting (Good Will Hunting - 1997). Van Sant rakentaa jännittävää ilmapiiriä pätevästi, mutta myös rikkoen sitä yllättävänkin toimivalla synkähköllä huumorintajulla. Austin Kolodneyn työstämä käsikirjoitus on kanssa mainio, vaikka monet hahmoista jäävätkin yksiulotteisiksi. Teknisesti Dead Man's Wire on pätevä ja elokuva on onnistuneesti saatu näyttämään 1970-luvun lopulla tehdyltä. Kameratyöskentely on oivallista, mutta osa leikkauskikkailuista olivat mielestäni hieman häiritseviä. Lavasteet ovat hienot ja puvustus on tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla oivallisesti. Gil Scott-Heronin kappale The Revolution Will Not Be Televised on nappivalinta lopputeksteihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dead Man's Wire, Yhdysvallat, 2025, Elevated Films, Pressman Film, Pinstripes, Co Created Media, Wrong Turn Productions, Artemis, Construction Film, Va Bene Productions, Balcony 9 Productions, Edith Productions, Film Manufacturers, Filmhedge, Punch Once, SIPUR, Velodrome, Yo Productions