Arvostelu: Peter Pan ja Leena (Peter Pan & Wendy - 2023)

PETER PAN JA LEENA

PETER PAN & WENDY

Ohjaus: David Lowery

Pääosissa: Alexander Molony, Ever Anderson, Jude Law, Yara Shahidi, Joshua Pickering, Jacobi Jupe, Alyssa Wapanatahk, Jim Gaffigan, Molly Parker, Alan Tudyk, Florence Bensberg, Sebastian Billingsley-Rodriguez, Noah Matthews Matofsky, Caelan Edie, Skyler Yates, Kelsey Yates, Felix De Sousa ja Diana Tsoy

Genre: seikkailu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 6

Peter Pan & Wendy, eli suomalaisittain Peter Pan ja Leena on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioklassikosta Peter Pan (1953), joka perustuu J. M. Barrien vuoden 1904 näytelmään ja 1911 kirjaan Peter Panista. 2010-luvulla Disney ryhtyi suunnittelemaan useita uusia versioita animaatioelokuvistaan ja vuonna 2016 yhtiö ilmoitti uuden Peter Pan -elokuvan olevan tekeillä. Ohjaajaksi valittiin Disney-uudelleenfilmatisointi Pete ja lohikäärme Elliottin (Pete's Dragon - 2016) ohjannut David Lowery ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021, lähes vuoden viivästymisen jälkeen koronaviruspandemian takia. Nyt Peter Pan ja Leena on julkaistu suoraan Disney+ -suoratoistopalvelussa ja itseäni elokuva ei pahemmin innostanut. Olen viimeisen vuosikymmenen aikana tosissani turhautunut Disneyn sieluttomilta rahastusyrityksiltä tuntuviin uudelleenfilmatisointeihin hienoista piirrosklassikoista. Peter Pan ja Leenan traileri ei vakuuttanut itseäni ja pistinkin elokuvan pyörimään sen julkaisupäivänä aika skeptisin ennakko-odotuksin. Tähän väliin pitää muuten vielä mainita, että jos ette olleet huomanneet, pääsin osallistumaan Disneyn virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, jossa paikalla oli elokuvan ohjaaja ja sen näyttelijöitä. Haastattelutekstin voi lukea tästä.

Leena Kultanen ja hänen pikkuveljensä Mikko ja Jukka päätyvät seikkailuun, kun eräänä yönä Peter Pan, poika joka ei suostu kasvamaan isoksi, saapuu hakemaan heidät Mikä-Mikä-Maahan.

Nimikkorooleissa Peter Panina ja Leenana nähdään elokuvadebyyttinsä tekevä Alexander Molony ja näyttelijä Milla Jovovichin ja ohjaaja Paul W. S. Andersonin tytär Ever Anderson. Nuoret näyttelijänalut hyppäävät ilahduttavalla innolla rooleihinsa ja suoriutuvat kummatkin osistaan mainiosti. Heidän hahmonsa jättävät kuitenkin hieman toivomisen varaa - etenkin Peter Pan. Tämä lentävä poika, joka ei suostu aikuistua, on jo aiemmin esitetty hieman hämäränä heppuna. Ikuinen lapsi kun käy periaatteessa kaappaamassa lapsia kavereikseen satumaiseen Mikä-Mikä-Maahan. Tässä elokuvassa nämä Peterin teot saavat entistä enemmän kohottelemaan kulmiaan, eikä asiaa auta, että poika kuvataan egoistisena kiukuttelijana. Hahmo ei koskaan tee mitään, mikä saisi katsojat ymmärtämään, miksi todellisessa maailmassa vanhemmat kertovat lapsilleen iltasatua tästä pojasta ja hänen uroteoistaan. Leenan osuutta tarinassa on kasvatettu, mutta hän jää silti hieman alikehitetyksi. Tyttö kipuilee lähestyvän aikuisuutensa kanssa, mistä saisi varmasti enemmän irti.

     Elokuvassa nähdään myös Joshua Pickering ja Jacobi Jupe Leenan pikkuveljinä, Jukkana ja Mikkona, Molly Parker ja Alan Tudyk heidän vanhempinaan, Yara Shahidi pienenä ja taianomaisena Helinä-keijuna, Alyssa Wapanatahk soturiprinsessa Tiikerililjana, sekä Jude Law pahana, Peter Pania vihaavana merirosvokapteeni Koukkuna ja Jim Gaffigan tämän uskollisena perämiehenä Smeenä. Sivunäyttelijätkin ovat vähintään kelvollisia osissaan. Law on oiva valinta kapteeni Koukuksi, tehden hahmosta onnistuneen häijyn, mutta samalla yllättävänkin ymmärrettävän. Elokuva syventyy aiempaa enemmän siihen, miksi Koukku niin kamalasti vihaa Peteriä ja jossain kohtaa katsoja voi jopa huomata kääntyneensä piraatin puolelle tässä konfliktissa. Pettymyksen leffassa tuottaa Helinä-keiju. Shahidin osaksi jää lähinnä hymyillä kaikille, sillä pienenä mutta pippurisena tunnetusta Helinästä on harmillisesti riisuttu kaikki persoona.

Valitettavasti Peter Pan ja Leena ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaikka näyttelijäkaarti hoitaakin hommansa pääasiassa hyvin. Kyseessä on aika lailla juuri niin sieluton, mitäänsanomaton ja yhdentekevä uudelleenfilmatisointi kuin mitä Disneyltä tässä kohtaa voikin odottaa. Elokuva tekee kömpelöä työtä alustaessaan tarinaa ja kun matka Mikä-Mikä-Maahan alkaa, seikkailun henki loistaa poissaolollaan. Kyseessä on jopa yllättävän pitkäveteinen koko perheen raina, jota katsoessa tuli useaan otteeseen vilkaistua kelloa, että milloinkohan tämä päättyy? Kestoa on puoli tuntia enemmän kuin Disneyn animaatioklassikossa, mutta silti tuntuu, että elokuva tarjoaa paljon vähemmän. Itse Mikä-Mikä-Maan esittely jää todella pikaiseksi. Merenneitoja nähdään vain vilaukselta ja Tiikerililjan kylässä piipahdetaan ehkä kymmenen sekunnin ajan. Kohtaaminen Koukun kammoaman krokotiilin kanssa on ohi parissa minuutissa Tällä satumaalla olisi vaikka kuinka paljon tarjottavanaan, mutta jostain syystä elokuva haluaa mieluummin olla ankea pohdiskelu aikuistumisen hyvistä ja huonoista puolista.

Toki on hieno homma, jos elokuvassa uskalletaan pureutua syvemmälle ja jos leffalla olisi kaiken lentelyn ja miekkailun ohessa jotain sanottavaakin, mutta kaikki jää todella pintapuoleiseksi. Peter Panin ja kapteeni Koukun konfliktin synty on elokuvan kiinnostavinta antia ja vähän väliä pohdinkin, että Disneyn olisi pitänyt tehdä leffa siitä. Toki hahmojen menneisyyttä käsiteltiin vajaa kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä Warner Brosin Pan-elokuvassa (2015), mutta se oli niin onneton räpellys, että sen tarinan olisi hyvin voinutkin kertoa uusiksi. Tai sitten Disney olisi voinut tehdä näytellyn jatkotarinan piirrosklassikolleen, missä vaikkapa keski-ikäinen Leena päätyy takaisin Mikä-Mikä-Maahan. En sano, etteikö samaa tarinaa saisi kertoa uusiksi, onhan Peter Panista tehty sovituksia vuosikymmenien aikana useita. Disneyn animaation lisäksi minulta löytyy nostalgiaa vuoden 2003 Peter Pan -leffalle. Kuitenkin kun mennään siitä, mistä aita on matalin, herää pakostikin kysymys, että kannattiko tätä tehdä ollenkaan?

Elokuvan ohjauksesta vastaa David Lowery, jonka aiempiin töihin kuuluu sympaattisen Pete ja lohikäärme Elliottin lisäksi erinomainen A Ghost Story (2017) ja erittäin mainio The Green Knight (2017). Niiden jälkeen on jopa käsittämätöntä, kuinka latteaa työtä Lowery tekee Peter Panin ja Leenan parissa. Hän ei saa loihdittua satumaista henkeä, eikä myöskään saa katsojaa jännittämään, riemastumaan tai oikeastaan mitään muutakaan toivottavaa. Hänen ja Toby Halbrooksin käsikirjoitus on harmillisen ponneton pintaraapaisu. Sentään elokuva on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Erikoistehosteet ovat pääasiassa oivalliset ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu Daniel Hartin musiikkeja myöten, joissa yhdistellään uusia melodioita animaatioklassikon sävelmiin. You Can Fly -kappaletta ei lauleta, mutta sen nuotit ovat ilahduttavasti kuultavissa lentokohtauksen aikana.

Yhteenveto: Peter Pan ja Leena on harmillisen lattea ja sieluton uusi versio Disneyn animaatioklassikosta. Satumaisuus ja seikkailuhenki loistavat poissaolollaan tässä ankeassa ja aika tylsässä koko perheen elokuvassa, jonka kohderyhmää on vaikea keksiä. Lapsille leffa on luultavasti liian pitkäveteinen, kun taas aikuisille se saattaa olla liian lapsellinen ja pinnallinen. Elokuva yrittää hieman kaivaa syvemmälle Peter Panin ja kapteeni Koukun pitkäkestoiseen vihanpitoon, mutta homma jää pintaraapaisuksi. Elokuva myös saa katsojan hassusti kokemaan Peterin luotaantyöntävänä ja Koukun sympaattisena. Mikä-Mikä-Maata ei päästä tutkimaan lähes ollenkaan ja lopputulos on muutenkin monin puolin hutiloitu ja ponneton. Näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan ja visuaalisesti elokuva näyttää ihan hyvältä. Muutamista hyvistä puolistaan Peter Pan ja Leena on jälleen yksi tarpeeton Disney-uudelleenfilmatisointi, joka saa huolestumaan yhtiön tulevaisuudesta. Jo alle kuukauden päästä onkin sitten luvassa uusi versio Pienestä merenneidosta (The Little Mermaid - 1989), jota odotan pelonsekaisin tuntein.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Peter Pan & Wendy, 2023, Walt Disney Pictures, Whitaker Entertainment, Roth/Kirschenbaum Films

Arvostelu: Guardians of the Galaxy Vol. 3 (2023)

GUARDIANS OF THE GALAXY VOL. 3

Ohjaus: James Gunn

Pääosissa: Chris Pratt, Dave Bautista, Karen Gillan, Pom Klementieff, Zoe Saldaña, Bradley Cooper, Vin Diesel, Sean Gunn, Chukwudi Iwuji, Will Poulter, Elizabeth Debicki, Maria Bakalova, Sylvester Stallone, Linda Cardellini, Asim Chaudry, Mikaela Hoover ja Nathan Fillion

Genre: scifi, toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Guardians of the Galaxy Vol. 3 on Marvelin elokuvauniversumin 32. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Hahmot tekivät elokuvadebyyttinsä vuonna 2014 ilmestyneessä yllätyshittileffassa Guardians of the Galaxy. Sen jälkeen hahmot ovat esiintyneet niin jatko-osassa Guardians of the Galaxy Vol. 2 (2017) kuin myös muiden Marvel-hahmojen kanssa elokuvissa Avengers: Infinity War (2018), Avengers: Endgame (2019) ja Thor: Love and Thunder (2022). Kolmannen elokuvan teko käynnistyi pian toisen ilmestyttyä, mutta vuonna 2018 ohjaaja James Gunn sai potkut projektista vanhojen twiittiensä takia. Kuitenkin kun fanit ja elokuvasarjan näyttelijät vaativat Gunnin paluuta, Disney ja Marvel tulivat toisiin aatoksiin ja pestasivat Gunnin takaisin. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021, joiden aikana tekijätiimi työsti Disney+ -palveluun jouluteemaisen erityislyhytelokuvan The Guardians of the Galaxy Holiday Special (2022). Nyt muutamien mutkien kautta Guardians of the Galaxy Vol. 3 saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa hyvillä mielin, pidettyäni kahdesta aiemmasta elokuvasta. Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Galaksin vartijat suojelevat toisiaan, kun Rocketin menneisyyteen liittyvä paha tiedemies High Evolutionary haluaa luomuksensa takaisin.

Yhdeksän vuotta sitten esitellyt Galaksin vartijat, Peter "Star-Lord" Quill (Chris Pratt), Drax (Dave Bautista), Rocket (Bradley Cooper), Groot (Vin Diesel), Nebula (Karen Gillan), Mantis (Pom Klementieff), Kraglin (Sean Gunn) ja viimevuotisessa jouluspesiaalissa nähty Cosmo-koira (Maria Bakalova) tekevät paluun. Myös Gamora (Zoe Saldaña) on menossa mukana, mutta kyseessä ei ole aiemmista Guardians of the Galaxy -elokuvista tuttu Gamora, sillä tämä kuoli Avengers: Infinity Warissa. Kyseessä on Avengers: Endgamessa aikamatkustuksen kautta tulevaisuuteen saapunut Gamora, joka ei ollut vielä tutustunut Peteriin ja kumppaneihin. Tällä on suuret vaikutuksensa Peteriin, joka surkuttelee edelleen rakkaansa kuolemaa. Drax ja Mantis pysyvät poppoon hassuttelijoina, Groot näyttäisi viihtyneen kuntosalilla, Kraglin harjoittelee vihellyksen kautta toimivan nuolen lennättelyä ja yllättäen aluksi pahiksena esitelty Nebula yrittää pitää porukkaa kasassa. Tällä kertaa vartijoiden vetonaulana toimii kuitenkin Rocket, jonka traagisesta ja traumaattisesta menneisyydestä on aiemmin vain hieman vihjailtu, mutta johon syvennytään nyt oikein tosissaan. Näyttelijät jatkavat mainiosti rooleissaan, osan tehdessä parasta työtään näinä hahmoina.

     Vastaansa Galaksin vartijat saavat tällä kertaa Chukwudi Iwujin näyttelemän High Evolutionaryn, joka on tehnyt erilaisia kamalia eläinkokeiluja muun muassa juurikin Rocketille, tämän oltua vasta pentu ja joka nyt haluaa luomuksensa takaisin. Iwudi on onnistuneen häijy roolissaan, herkutellen sadistisella ja monitahoisella hahmollaan. Kätyrinä High Evolutionarylla toimii kakkosleffan lopuksi vihjailtu Adam Warlock (Will Poulter), joka tekee pitkään odotetun elokuvadebyyttinsä. Harmillisesti hahmo tuottaa kuitenkin ison pettymyksen ja arvaan jo nyt, että moni fani vetää herneen nenään siitä, kuinka Adam elokuvassa esitetään.

Adam Warlockin kiusallisesta tulkinnasta huolimatta uskoisin Guardians of the Galaxy Vol. 3:n iskevän hyvin kaikkiin, jotka pitivät kahdesta edellisestä osasta. Se on varsinainen tunteiden vuoristorata-ajelu, joka tarjoaa niin hauskaa huumoria, viihdyttäviä toimintakohtauksia, jännitettä sankareiden puolesta kuin myös joitain Marvelin elokuvauniversumin synkimmistä ja sydäntä särkevimmistä hetkistä. Tunnustan herkistyneeni lähes kyyneliin asti muutamankin kerran elokuvan aikana, mikä oli hieno tunne, sillä muutamat edelliset Marvel-leffat jäivät aika pintapuoleiseksi tunnesaralla. Alahuuli alkaa väkisin väpättämään Rocketin menneisyyteen paneutuvissa takaumissa, jotka ovatkin elokuvan parasta antia. Elokuva ei näissä kohtauksissa pelkää synkentyä oikein tosissaan ja vääntää veistä haavassa.

Vaikka kyseessä on erittäin mainio scifiseikkailu, Guardians of the Galaxy Vol. 3:sta löytyy omat heikkoutensa, mitkä estävät sitä yltämästä täyteen potentiaaliinsa. Pienellä viilauksella leffasta kuoriutuisi helposti loistava. Elokuva kompuroi hieman rakenteeseensa, rytmitykseensä ja genreleikittelyynsä. Ajoittain elokuva kiirehtii, toisinaan se taas laahaa. Ja vaikka Rocketin kohtaukset ovat elokuvan parhaita, ujutetaan ne välillä hieman kummallisiin kohtiin, etenkin kun niissä tunnelma muuttuu todella radikaalisti. Lisäksi loppupää elokuvasta kaipaisi hieman rohkeampia vetoja. Silti tällaisenaankin filmi on todella hyvä ja ennen kaikkea väkevä finaali Galaksin vartijoiden trilogialle. Erityisesti pidän elokuvan tietystä intiimiydestä. Vaikka hahmot seikkailevatkin jälleen mitä hullunkurisimmissa maisemissa galaksin eri kolkissa, ei kyse ole tällä kertaa galaksin pelastamisesta, vaan Galaksin vartijoiden pitää pelastaa toisensa.

On hienoa, että tökeröiden potkujensa jälkeen ohjaaja-käsikirjoittaja James Gunn suostui palaamaan Marvel-maailmaan ja tekemään tämän elokuvan. Olisi vaikea kuvitella kenenkään muun tekevän tätä kuin hänet. Vaikka ajoittain Gunnin teksti vaatisi hienosäätöä, eikä hän aina onnistu hyppimään tunnetilasta toiseen, hän hoitaa homman silti taitavasti. Häntä ei selvästi ole kiinnostanut liittää elokuvaa osaksi isompaa elokuvauniversumia, vaan hän on halunnut viedä aloittamansa tarinan päätökseen. Muutamia hieman keskeneräisiltä näyttäviä erikoistehosteita lukuun ottamatta Guardians of the Galaxy Vol. 3 on teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Pääasiassa efektit ovat näyttävät ja kuvaus tyylikästä. Lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut avaruuden olennot upeita. Äänitehosteet rymistelevät onnistuneesti, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa. John Murphyn sävellykset eivät koskaan erotu edukseen, sillä leffa on ahdettu täyteen eri artistien ja yhtyeiden kappaleita. Kahdessa edellisosassakin käytettiin paljon olemassa olleita biisejä, mutta huomattavasti tyylitajuisemmin kuin tässä, eivätkä ne vieneet huomiota kokonaan pois Tyler Batesin melodioista. Kolmosleffasta löytyy kuitenkin muutama täsmälaulu, kuten Radioheadin Creep, Rainbow'n Since You Been Gone ja Beastie Boysin No Sleep Till Brooklyn.

Yhteenveto: Guardians of the Galaxy Vol. 3 on erittäin mainio scifiseikkailu ja huipennus trilogialle, josta olisi pienellä hienosäädöllä saanut aikaiseksi loistoleffan. Elokuva kompuroi hieman rytmitysongelmiin, tarinankerronnallisiin kömpelyyksiin ja tunnetilasta toiseen turhankin radikaalisti hyppimiseen, minkä lisäksi loppuhuipennus kaipaisi hieman rohkeampia ratkaisuja. Adam Warlock tulee takuulla jakamaan mielipiteitä. Muuten elokuva on todella viihdyttävä tapaus, jonka parissa saa niin nauraa, jännittää kuin itkeäkin. Rocketin menneisyyteen syventyvät kohtaukset ovat yllättävänkin synkkiä ja sydäntä särkeviä, nousten kevyesti elokuvan huippuhetkiksi kaikessa traagisuudessaan. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa onnistunut, mutta musiikkipuoli jättää hieman toivomisen varaa, oli kyse sitten kummallisesti sekaan heitetyistä kappalevalinnoista tai John Murphyn täysin mitäänsanomattomaksi jääneistä sävellyksistä. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan. James Gunnin ohjaus ja käsikirjoitus kaipaisivat pientä hiomista, mutta lopputulos toimii tällaisenaan. Jos siis pidit kahdesta edellisestä Guardians of the Galaxysta, kannattaa käydä katsomassa trilogian päätösosa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guardians of the Galaxy Vol. 3, 2023, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Troll Court Entertainment

Arvostelu: Muumiot: Seikkailu ajan halki (Mummies - 2023)

MUUMIOT: SEIKKAILU AJAN HALKI

MUMMIES

Ohjaus: Juan Jesús García Galocha

Pääosissa: Joe Thomas, Eleanor Tomlinson, Santiago Winder, Hugh Bonneville, Celia Imrie, Sean Bean, Shakka, Dan Starkey ja Karina Pasian

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Mummies, eli suomalaisittain Muumiot: Seikkailu ajan halki on espanjalaisen Atresmedia Cinen ja Warner Bros. -studion yhteistyössä tehty animaatioelokuva. Studiot ryhtyivät suunnittelemaan animaatioseikkailua muumioista, joka kulki alun perin nimellä "Moomios". Sen oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2021, mutta tuotanto koki muutoksia, kun sen haluttiin tavoittavan ulkomaalaiset markkinat paremmin, jolloin julkaisu viivästyi. Lopulta Muumiot: Seikkailu ajan halki saapui elokuvateattereihin tämän vuoden helmikuussa. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin vuodenvaihteessa sen trailerin, mutta jätin sen katsomatta, sillä se saapui teattereihin vain suomeksi dubattuna. Kuitenkin kun elokuva julkaistiin jo pari kuukautta myöhemmin HBO Maxissa, huomasin ilokseni, että leffan voisi vihdoin katsoa alkuperäisellä englanninkielellä ja pistinkin vihdoin Muumiot: Seikkailun ajan halki pyörimään.

Kolme muumiota päätyvät seikkailuun Lontooseen, kun he löytävät portin tuonpuoleisesta takaisin elävien maailmaan, etsiessään arkeologi Sylvester Carnabyn varastamaa kuninkaallista sormusta.

Elokuva kertoo muinaisten egyptiläisten tuonpuoleisessa asuvista muumioista. On Thut (äänenä Joe Thomas), entinen kilpa-ajuri, joka tuhansienkin vuosien jälkeen antaa nimikirjoituksiaan innokkaiden faniensa papyruksiin ja on hänen innokas, bumerangiaan heittelevä pikkuveljensä Sekhem (Santiago Winder). Ja sitten on prinsessa Nefer (Eleanor Tomlinson), joka haaveilee laulamisesta, mutta jonka faaraoisä (Sean Bean) on määrännyt, että tämän pitää mennä naimisiin miehen kanssa ja nousta isänsä tilalle valtaistuimelle. Kun häihin tarkoitettu kuninkaallinen sormus varastetaan, Thut, Sekhem ja Nefer, unohtamatta Sekhemin koiramaista krokotiililemmikkiä, Krokoa, päätyvät seikkailulle, lähtiessään hakemaan sormusta takaisin. Hahmot toimivat passelisti ja Thutille ja Neferille on kirjoitettu pienet kehityskaaret elokuvan varrelle.

     Pahisosastoa edustaa elävien maailmasta saapuva arkeologi, lordi Sylvester Carnaby (Hugh Bonneville) ja tämän tohelot kätyrit Danny ja Dennys (kummankin äänenä Dan Starkey). Lordi Carnaby haluaa todistaa arvonsa äkäiselle, teknologiataidottomalle äidilleen (Celia Imrie), sekä nostaa Carnabyjen nimen uuteen nousuun, esittelemällä kaikkien aikojen historiallisen löydöksen. Hahmolle esitetään tarpeeksi hyvät motiivit ja lordi Carnaby ajaa kelvollisesti asiansa leffan roistona. Disney-leffoista matkitut Danny ja Dennys ovat sen sijaan aika ärsyttävät yritykset tuoda mukaan huumoria.

Muumiot: Seikkailu ajan halki -elokuvassa olisi potentiaalia erittäin mainioon koko perheen animaatioleffaan, mutta harmillisesti tekijät kulkevat kerta toisensa perään siitä, mistä aita on matalin, mikä johtaa aika keskinkertaiseen, mutta silti ihan viihdyttävään kertakäyttörainaan. Muumioiden seikkailu nappaa kivasti mukaansa ja vajaa puolentoista tunnin kesto kulkee vauhdilla - toisinaan jopa liian vauhdilla, eikä kaikesta irtoa niin paljon kuin voisi toivoa. Myös moni leffan esittelemä yksityiskohta jää hieman kummalliseksi. Muumiot yrittävät matkallaan varoa kirkkaita valoja, koska ne paljastavat muumioiden todellisen, kuolleen ulkomuodon. Tämä juttu muistetaan elokuvassa vain silloin, kun käsikirjoittajien täytyy käyttää sitä juonellisesti oleellisena. Muuten muumiot voivat talsia vaikka kirkkaassa auringonpaisteessa tai näyttämöllä spottivaloissa ilman ongelmaa.

Elokuvasta ei vauhtia puutu ja perheen pienemmille homma toimii takuulla paremmin kuin aikuisille, joskin vanhemmat voivat sujuvasti tuijottaa elokuvaa vieressä. Myös huumoripuoli iskee lapsikatsojiin paremmin ja aikuiset saattavat nopeasti tylsistyä moneen kertaa kierrätettyihin vitseihin. Kun hahmot törmäävät johonkin, jäävät he tietty raajoiltaan asentoon, joka mukailee stereotyyppisiä egyptiläismaalauksia. Lordi Carnebyn soittoääni äidilleen taas on Psyko-kauhuelokuvan (Psycho - 1960) suihkukohtauksen viiltävät nuotit. Siinäpä oikeastaan ovatkin ne kaksi vitsiä, joiden varaan elokuva rakentaa komediaosastonsa. Teemojensa puolesta elokuva yrittää aluksi jotain, etenkin tytöille prinsessa Neferin kautta, sillä tämä haluaa laatia oman suuntansa, eikä perustaa koko elämäänsä muiden miesten, joko isänsä tai pakotetun aviomiehen varaan. Harmillisesti elokuva ei kehtaa mennä tässä loppuun saakka, vaan vaihtaa vanhanaikaisempaa ja perinteikkäämpää vaihdetta päälle, Thutin ja Neferin välien lämmetessä seikkailun aikana. Elokuvalla olisi myös hyvä sauma oikeasti sanoa jotain haudanryöstelyistä ja esimerkiksi British Museumin hävyttömistä teoista, mutta jää silläkin saralla ponnettomaksi.

Visuaalisesti Muumiot: Seikkailu ajan halki on mainio tapaus. Sen animaatiojälki ei ole yhtä vaikuttavaa kuin vaikkapa Pixarilla, mutta värikästä, hassuilla hahmoilla ja hienoilla maisemilla varustettua elokuvaa on silti pääasiassa miellyttävää katsella. Välillä taustat kaipaisivat lisäyksityiskohtia, vaikkapa ihan taustalla kulkevien ihmisten muodossa, minkä lisäksi itseäni häiritsivät muutamat selkeät jatkuvuusongelmat kuvien välillä. Ymmärrän, että klaffivirheitä sattuu näytellyissä elokuvissa, mutta animaatiossa tekijät nimenomaan luovat aivan kaiken ruudulla nähtävän. Ja kun tietää, kuinka monta ihmistä tätäkin leffaa on ollut työstämässä, ei voi kuin pohtia, miten kukaan ei ole tokaissut, että "hei, tuon laatikon päältä puuttuu tässä kuvassa esineitä, jotka olivat näkyvissä äsken ja seuraavassa kuvassa"? Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Fernando Velázquezin säveltämät musiikit säestävät seikkailua oivallisesti. Elokuvassa kuultavat laulut ovat sen sijaan aika unohdettavia ja geneerisiä pop-rallatuksia.

Yhteenveto: Muumiot: Seikkailu ajan halki on hyvistä lähtökohdistaan huolimatta aika keskinkertainen kertakäyttöanimaatio, jossa olisi potentiaalia paljon parempaan. Käsikirjoittajat menevät jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, joko käsitellessään teemoja kömpelösti tai rakentaessaan koko komediapuolen parin ylikäytetyn vitsin varaan. Seikkailu nappaa ihan kivasti mukaansa ja viihdyttää tarpeeksi passelisti, jotta puolitoistatuntisen rainan jaksaa tuijottaa loppuun asti. Lapsia elokuvan luulisi riemastuttavan. Animaatiojälki on pääasiassa mainiota, vaikka muutamat klaffivirheet pistävät silmään ja ajoittain taustat kaipaisivat hieman enemmän yksityiskohtia. Hahmot toimivat ja ääninäyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti. Muumiot: Seikkailun ajan halki katsoo ihan sujuvasti kerran, mutta eipä se oikeastaan jää mieleen ja tuskin sen pariin palaa enää uudelleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mummies, 2023, Warner Bros. Entertainment España, 4 Cats Pictures, Anangu Grup, Moomios Movie AIE, Atresmedia Cine, Movistar+, Televisió de Catalunya (TV3)

Arvostelu: Evil Dead Rise (2023)

EVIL DEAD RISE

Ohjaus: Lee Cronin

Pääosissa: Lily Sullivan, Alyssa Sutherland, Morgan Davies, Gabrielle Echols, Nell Fisher, Mirabai Pease, Richard Crouchley, Anna-Maree Thomas ja Jayden Daniels

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Sam Raimin kauhuelokuva Evil Dead - kauhun riivaamat (The Evil Dead - 1981) oli menestys, joka voitti niin genrefanien kuin kriitikoiden sydämet ja josta on muodostunut vuosien varrella yksi lajityypin isoimmista klassikoista. Jatko-osia Evil Dead II (1987) ja Pimeyden armeija (Army of Darkness - 1992) pidetään suuressa kulttisuosiossa, mutta uudelleenfilmatisointi Evil Dead (2013) sai ristiriitaisen vastaanoton. Televisiosarja Ash vs Evil Dead (2015-2018) käynnistyi suosittuna, mutta sen katsojaluvut laskivat kolmannella kaudella niin alhaisiksi, ettei sarjan tekoa enää haluttu jatkaa. Uutta Evil Dead -elokuvaa suunniteltiin pitkään ja ideoina olivat niin jatko-osa uudelleenfilmatisoinnille kuin jatko-osa Pimeyden armeijalle ja televisiosarjalle. Vuonna 2019 Raimi ilmoitti, että uusi elokuva olisi tekeillä ja hän itse valitsi ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi Lee Croninin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan HBO Max -palveluun vuonna 2022, mutta Warner Bros. Pictures muutti suunnitelmia ja nyt Evil Dead Rise -nimen saanut elokuva on ilmestynyt elokuvateattereihin. Itse pidän paljon aiemmista Evil Dead -leffoista ja -sarjasta, ja kiinnostuinkin, kun varmistui, että uutta elokuvaa oltiin tekemässä. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Evil Dead Risen sen ennakkonäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Beth on tapaamassa siskoaan Ellietä, kun Ellien lapset löytävät kummallisen kirjan kerrostalon uumenista ja vapauttavat vahingossa sen kauhut.

Evil Dead Risen keskiössä ovat erilleen ajautuneet siskokset, kitarateknikkona erään bändin kanssa kiertävä Beth (Lily Sullivan) ja yksinhuoltajaksi jäänyt Ellie (Alyssa Sutherland), sekä Ellien lapset Danny (Morgan Davies), Bridget (Gabrielle Echols) ja Kassie (Nell Fisher), jotka suhtautuvat jokainen eri tavoin isänsä lähtöön. Hahmot ovat yllättävänkin oivallisia ja heidän selviytymisensä puolesta jännittää, kun lapset löytävät kerrostalonsa uumenista ihmislihalla päällystetyn ja verellä kirjoitetun kirjan, ja päästävät vahingossa vapaaksi sen sisältämät kauhut. Bethin ja Ellien rikkinäinen siskosuhde on hyvin rakennettu ja muksut ajavat toimivasti asiansa. Näyttelijäviisikko hoitaa tonttinsa oikein mainiosti. Kuten mainokset ovatkin jo paljastaneet, Ellie-äiti joutuu kirjan demoneiden riivaamaksi ja Sutherland irrotteleekin riemastuttavasti yhä vain sekopäisemmäksi muuttuvassa roolissaan.

Vielä neljän elokuvan ja kolme tuotantokautta kestäneen televisiosarjan jälkeen Evil Dead -franchise näyttää olevan voimissaan. Evil Dead Rise on erittäin hyvä lisäys jo neljä vuosikymmentä kestäneeseen kauhusarjaan, joka tuottaa takuulla riemua alkuperäisten kulttiklassikoiden faneille. Kun niin sanotusti paska osuu tuulettimeen ja Kuolleiden kirjan kauhut pääsevät valloilleen, muuttuu meno sellaiseksi anteeksipyytelemättömän ällöttäväksi verimätöksi, että paatuneemmallakin genreharrastajalla saattaa ottaa vatsanpohjasta. Ihan niin kuvottaviin raakuuksiin elokuva ei yllä kuin vuoden 2013 Evil Dead -uudelleenfilmatisointi, mutta lähellä käydään ja on kyllä ihme ja kumma, että elokuvalle on läimäisty alhainen K16-ikärajaleima. Verta roiskitaan litratolkulla, ihmisiä revitään riekaleiksi ja muutakin inhottavan oksettavaa pistetään ruudulle siihen tahtiin, että jossain kohtaa pohdin, kuinka karua settiä tänä päivänä vaaditaan K18-ikärajan saavuttamiseksi? Suomen lain mukaanhan Evil Dead Risea pääsisi nimittäin 13-vuotias katsomaan täysi-ikäisen seurassa.

Lukuun ottamatta tiivistunnelmaista, mutta samalla myös hieman irralliselta tuntuvaa prologia, Evil Dead Rise siirtää tapahtumapaikan syrjäiseltä kesämökiltä suurkaupungin kerrostaloon. Vaikka tällä syödään pois se avuttomuuden tunne, että lähimailtakaan ei voisi löytää apua, eikä kukaan luultavasti vahingossakaan eksyisi mökille, maisemanvaihdos tekee lopulta terää. Kerrostalomiljöö on oiva lokaatio näiden pahojen kuolleiden nousulle ja revittelylle. Elokuva rakentaa tehokkaasti ahdistavaa ilmapiiriä ja nostaa kierroksiaan kohtaus kohtaukselta. Sydän hakkaa lujempaa, kun meno muuttuu intensiivisemmäksi loppua kohti. Kaikessa kauhufania lämmittävässä verenpaljoudessaan finaali tuottaa kuitenkin pienoisen pettymyksen. Käytettyään napakan puolentoista tunnin keston aikana kaikki Evil Dead -kliseet, tekijät ryhtyvät lainailemaan muista kauhuklassikoista, kuten Hohdosta (The Shining - 1980) ja The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982), eikä lopputulos täysin istu Evil Dead -maailmaan.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut itselleni tuntematon Lee Cronin, joka oli tätä ennen tehnyt yhden ainoan täyspitkän leffan, The Hole in the Groundin (2019). Cronin hoitaa hommansa tässä niin mallikkaasti, että odotan mielenkiinnolla, mitä hän tekee seuraavaksi. Jäin kuitenkin hieman kaipaamaan vähän enemmän evildeadmaista hupsuttelua kauhun keskellä. Muutamaa mustan huumorin hetkeä lukuun ottamatta leffa on tehty lähes samalla ryppyotsaisuudella kuin uudelleenfilmatisointi. Evil Dead Rise on tekniseltä puoleltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, oli kyse sitten vinksahtaneista kuvakulmista, sähäköistä kamera-ajoista tai erinomaisista kuvasommitteluista. Valaisu on oivallista ja lavasteet hienot. Maskeeraustiimi ansaitsee kehut, sillä niin ällöttävän näköiset he riivatuista hahmoista tekevät, sekä saavat aikaan erittäin epämiellyttävän näköisiä vammoja, joita hahmoille aiheutuu. Erikoistehostepuolella luotetaan useasti käytännön efekteihin, mutta muutamia selviä digitehosteitakin mahtuu mukaan. Äänimaailma ei onneksi liikaa luota koviin äkkisäikäytyksiin, vaan rakentaa tunnelmaa yhdessä Stephen McKeonin musiikkien kera.

Yhteenveto: Evil Dead Rise on erittäin mainio lisäys yhä neljän vuosikymmenenkin jälkeen voimissaan olevaan kauhusarjaan. Vaikkei elokuva yllä ihan yhtä oksettaviin raakuuksiin kuin kymmenen vuoden takainen uudelleenfilmatisointi, löytyy siitä useita anteeksipyytelemättömän inhottavaa ja veristä hetkeä, jotka takuulla ilahduttavat lajityypin faneja. Elokuva rakentaa epämiellyttävää ilmapiiriä onnistuneesti ja kasvattaa jännitettä, sekä sekopäisyyttään kohtaus kohtaukselta. Puolentoista tunnin kesto on oivallisen napakka, vaikka siihenkin mahtuu ylimääräiseltä tuntuvaa, oli kyse sitten hieman irrallisesta prologista tai muista kauhuelokuvista lainailevista jutuista, jotka eivät tunnu Evil Deadilta. Näyttelijät ovat mainiot rooleissaan, etenkin riivattuna äitinä nähtävä Alyssa Sutherland. Visuaalisesti leffa on todella vakuuttava kameratyöskentelynsä, maskeerauksiensa ja efektiensä kanssa. Jos siis pidät aiemmista Evil Dead -elokuvista, suosittelen lämpimästi katsomaan myös Evil Dead Risen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Evil Dead Rise, 2023, Warner Bros., New Line Cinema, Department of Post, Ghost House Pictures, Wild Atlantic Pictures

Arvostelu: Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop II - 1987)

BEVERLY HILLS KYTTÄ 2

BEVERLY HILLS COP II

Ohjaus: Tony Scott

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, John Ashton, Allen Garfield, Jürgen Prochnow, Brigitte Nielsen, Gil Hill, Paul Reiser, Dean Stockwell, Ronny Cox, Brian O'Connor, Gilbert Gottfried, Paul Guilfoyle, Robert Ridgely ja Chris Rock

Genre: komedia, rikos, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddie Murphyn tähdittämä poliisikomedia Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984) oli taloudellinen jättimenestys, joka voitti kriitikotkin puolelleen, joten jatkoa oli tietty luvassa. Aluksi Paramount Pictures suunnitteli televisiosarjaa elokuvan pohjalta, mutta Murphy torjui idean, todeten suostuvansa vain elokuvaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1986 ja lopulta Beverly Hills kyttä 2 sai ensi-iltansa toukokuussa 1987. Jatko-osakin osoittautui kassamagneetiksi, mutta elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Se sai Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta laulusta, mutta voitti Razzie-palkinnon huonoimmasta laulusta (eri kappaleista tosin). Itse katsoin koko Beverly Hills kyttä -trilogian joskus nuorempana. Ensimmäisen filmin olen nähnyt uudestaankin, mutta jatko-osien näkemisestä on vierähtänyt jo yli kymmenen vuotta. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen jatkoa leffalla Beverly Hills Cop: Axel Foley (2023), päätin odotellessa katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Puolitoista kuukautta ykkösleffan jälkeen katsoin Beverly Hills kyttä 2:n.

Kun ylikomisario Bogomil ammutaan, etsivä Axel Foley palaa Beverly Hillsiin auttamaan Rosewoodia ja Taggartia ratkaisemaan, kuka on "aakkosrikosten" takana?

Eddie Murphy palaa eksentrisen detroitilaisetsivä Axel Foleyn rooliin ja toistamiseen hoitaa homman kunnialla kotiin. Murphy on riemastuttavassa vedossa jatko-osassakin, korostaen ensimmäisestä elokuvasta tuttuja maneereja ja vitsejä. Läpi elokuvan Axel keksii uusia valeidentiteettejä itselleen, kohdatessaan muita ihmisiä ja nämä hetket naurattavat toinen toistaan makeammin. On vaikea sanoa, mitkä Axelin repliikeistä löytyivät jo käsikirjoituksesta ja minkä kaiken Murphy on heittänyt päästään vasta kuvaushetkellä. Murphyä on jälleen suuri ilo seurata ja hän kantaa filmiä tehokkaasti harteillaan silloinkin, kun leffa ei muuten täysin vakuuttaisi.

     Paluun ykkösleffasta tekevät myös Gil Hill Axelin pomona Toddina, Paul Reiser Axelin rasittavana työkaverina Jeffrey Friedmanina, Judge Reinhold ja John Ashton Beverly Hillsin etsivinä Billy Rosewoodina ja John Taggartina, sekä Ronny Cox heidän pomonaan, ylikomisario Bogomilina, joka tosin saa luodista heti elokuvan alussa, mikä tuokin Axelin takaisin Beverly Hillsiin. Uusina tyyppeinä nähdään muun muassa Allen Garfield Beverly Hillsin poliisilaitoksen päällikkönä Lutzina, Brian O'Connor tätä seuraavana etsivä Biddlenä, sekä Jürgen Prochnow rikkaana Maxwell Dentinä, Brigitte Nielsen tämän avustajana Karla Frynä ja Dean Stockwell ampumakerhoa pyörittävänä Charles Cainina. Koomikko Chris Rock tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Playboy-kartanon parkkipoikana. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mallikkaasti, vaikka kaikki jäävätkin taas Murphyn varjoon. Reinhold ja Ashton pääsevät entistä paremmin menoon mukaan Rosewoodina ja Taggartina, jotka ovat tällä kertaa alusta asti Axelin puolella.

Beverly Hills kyttä 2 ei yllä ensimmäisen elokuvan mahtavuuteen, mutta se on silti oikein passeli jatko-osa ja kelpo poliisiraina komedialla ja toiminnalla höystettynä. Kuten jo totesin, pelkkä Murphyn lystikäs läsnäolo korvaa paljon ja tämä koskee eritoten elokuvan hieman latteaa roistokattausta. Nielsen toimii räiskivänä tappajanaisena, mutta muut pahisjoukosta ovat tylsiä ja unohdettavia tyyppejä. Heidän juonensa ei paljoa hetkauta, mutta se toimii tarpeeksi hyvänä käynnistäjänä tämänkertaiselle kyttäseikkailulle Beverly Hillsissä. Yleisesti tarina pitää menevästi mukanaan ja kun leffasta löytyy tasaisin väliajoin monenlaista menoa ja meininkiä, vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee varsin vauhdikkaasti.

Jatko-osa etenee hyvin samanlaisia latuja kuin edeltäjänsä. Jonkun hahmon ampuminen vie Axel Foleyn Beverly Hillsiin, joka venyttää huomattavasti toimilupansa rajoja tehtävissä ja joutuu jatkuvasti välttelemään esimiehiään, jotka olisivat valmiit potkimaan etsivän poliisivoimista, jos totuus paljastuisi, ennen kuin tapaus on selvitetty. Rosewood ja Taggart kulkevat menossa mukana ja kolmikko pistäytyy esimerkiksi yökerhossa. Kaikki huipentuu isossa ammuskelukohtauksessa. Leffa on kuitenkin niin viihdyttävä, että käsikirjoituksen samankaltaisuudet edeltäjään verrattuna katsoo pääasiassa sormien läpi. Parhaimmillaan elokuva on todella lystikäs ja mukaansatempaava, ja siitä löytyy useampi veikeä hetki, jotka estävät sitä muuttumasta väsähtäneeksi kopioksi alkuperäisestä.

Martin Brest ei palannut ohjaamaan jatko-osaa, vaan hänen tilalle pestattiin Tony Scott, jonka edellisvuonna ilmestynyt toimintaelokuva Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986) oli ollut kehuttu jättihitti. Scott pitää kepeää henkeä hyvin yllä, vakavoituen tarpeen vaatiessa ja tarjoten oivallisia toimintakohtauksia. Larry Fergusonin ja Warren Skaarenin käsikirjoitus ei kuitenkaan ole yhtä vahva kuin edeltäjänsä, vaikka toistaakin paljon samoja juttuja. Beverly Hills kyttä 2 on oivallisesti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Valaisu, lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja niin erikoistehosteet kuin äänimaailma ovat hyvin rakennettuja. Harold Faltermeyerin musiikit säestävät menoa tälläkin kertaa erinomaisesti ja mahtava tunnusmelodia jää taas soimaan päässä.

Yhteenveto: Beverly Hills kyttä 2 on oikein kelpo jatko-osa mahtavalle poliisikomedialle, vaikkei ylläkään alkuperäiselokuvan korkeuksiin. Jatko-osa toistaa paljon juttuja edeltäjästään, mutta onnistuu silti olemaan tarpeeksi omanlaisensa tapaus, jonka parissa viihtyy passelisti. Tapaus nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa ja Axel Foleyn paluu Beverly Hillsiin tarjoaa paljon hauskoja hetkiä. Toimintaa on runsaasti ja se on pääasiassa viihdyttävää ja osaavasti tehtyä. Näyttelijät ovat rooleissaan hyviä - etenkin Eddie Murphy, joka pistää jälleen parastaan elokuvasarjan riemastuttavana keulakuvana Axel Foleynä. Elokuvan kompastuskiveksi muodostuu kuitenkin heikko ja aika tylsä pahiskattaus, jonka ilkikurinen juoni ei paljoa hetkauta. Heikkouksineenkin Beverly Hills kyttä 2 on varsin oiva hömppäleffa, jota voi suositella, jos innostuit alkuperäisestä elokuvasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop II, 1987, Paramount Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: Dual (2022)

DUAL

Ohjaus: Riley Stearns

Pääosissa: Karen Gillan, Beulah Koale, Aaron Paul, Maija Paunio, Sanna-Jude Hyde, Kris Gummerus ja Theo James

Genre: draama, scifi, komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Dual on Hollywoodin ensimmäinen kokonaan Suomessa kuvattu elokuva. Ohjaaja-käsikirjoittaja Riley Stearns työsti leffan tarinan ja sai kerättyä tuotantotiimin ja näyttelijät ympärilleen. Hän yritti löytää kuvauspaikkaa Kanadasta ja Uudesta-Seelannista, mutta sen osoittauduttua koronaviruspandemian takia liki mahdottomaksi, hän päätti kuvata leffan Suomessa Tampereella. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2020 ja lopulta Dual sai ensi-iltansa tämän vuoden alussa. Leffa sai todella pienimuotoisen teatterilevityksen Suomessa ja minulta meni elokuva kokonaan ohi, kun siitä esitettiin parit näytökset Helsingissä keväällä. Minua toki kiinnosti Suomessa kuvattu Hollywood-elokuva ja olin seurannut siitä nousseita uutisia ja sosiaaliseen mediaankin levinneitä juttuja muun muassa tamperelaisravintolasta, jonka eteen oli pystytetty kyltti, että näyttelijä Aaron Paul voisi syödä siellä ilmaiseksi. Katsoinkin Dualin, kun se oli vihdoin saapunut vuokrattavaksi.

Sarah saa tietää olevansa kuolemansairas ja hän teettää itsestään kloonin, joka ottaisi hänen paikkansa kuoleman jälkeen. Kuitenkin kun Sarah saa kuulla, että hän on yllättäen parantunut, hänen täytyy keksiä, mitä tehdä kloonille.

Doctor Who -sarjalla (1963-) kuuluisuuteen noussut ja nykyään parhaiten Marvelin elokuvauniversumin Nebulana tunnettu Karen Gillan nähdään elokuvan pääroolissa Sarahina, alkoholisoituneena ja masentuneena naisena, joka saa tietää sairastavansa tappavaa tautia ja ettei hänellä olisi enää kauaa elinaikaa. Gillan näyttelee myös Sarahin kloonia, jonka hän teettää auttamaan läheistensä surun poistossa. Gillan on osoittanut osaamistaan vuosien varrella, mutta Dualissa hän tekee tähän asti heikoimman roolisuorituksensa. Ohjaaja Riley Stearnsin tyyliin selvästi kuuluu puisen näyttelemisen tavoittelu, mutta tässä tapauksessa homma ontuu. Pökkelömäinen roolityö tekee Sarahista aika tylsän, eikä niin hänen kuin hänen klooninsakaan puolet tarinasta jaksa napata mukaansa. On ymmärrettävää, että Gillan tulkitsee kloonia aluksi todella puisesti, mutta kun hän tarjoaa kummatkin roolit yhtä elottomasti, tuntuu herkästi siltä kuin katsoisi kertomusta roboteista.

     Gillanin lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa Beulah Koale Sarahin miehenä Jamesina, Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Aaron Paul taistelulajikouluttaja Trentinä, sekä suomalaisnäyttelijöitä, kuten Maija Paunio Sarahin äitinä, Andrei Alén kloonitehtaan työntekijänä, Kris Gummerus lakimiehenä, sekä suomalaisamerikkalainen Sanna-Jude Hyde lääkärinä. Koale tuo hieman eloa muuten jäykkien roolitöiden keskelle. Monelle on varmasti harmi, kuinka vähän ruutuaikaa Paul lopulta saa. Suominäyttelijät hyppäävät jenkkitähtien vierelle menoon mukaan kelvollisesti.

Dual on ollut varmasti kaikille elokuvista kiinnostuneille suomalaisille kiehtova projekti, sillä kyseessä on tosiaan ihka ensimmäinen Hollywood-elokuva, joka on kuvattu kokonaan Suomessa. Ja koska suomalaiset sattuvat olemaan sellaista kansaa, jotka huutavat "torille!" vaikka maan nimi kuultaisiin ulkomaiden uutisissa negatiivisessa mielessä, on ymmärrettävää, että Dualin kuvausten aikaan suomalaismediat puskivat joka tuutista juttua produktiosta. Harmillisesti yleensä hyvät näyttelijät ja kuvauspaikkana toimiva Tampere haaskataan täysin pitkäveteisessä tieteiskertomuksessa, joka kaatuu omien fiksujen ideoidensa alle.

Puinen näytteleminen on lähestulkoon oma taiteenmuotonsa, jonka hallitseminen voi johtaa erittäin vangitsevaan esitykseen. The Lobsterin (2015) ja The Favouriten (2018) ohjaaja, kreikkalainen Yorgos Lanthimos on suorastaan mestari sillä alalla, puhumattakaan Jim Jarmuschista, jonka leffaa Night on Earth (1991) on myös kuvattu Suomessa. Vasta kolmatta täyspitkää elokuvaansa tekevä Riley Stearns voi vain kuvitella pääsevänsä samalle tasolle. Ponnettomat roolityöt ovat vain yksi tekijä, jonka takia Dual on jopa hieman tylsä raina. Se on lähtökohdiltaan kiehtova ja elokuvassa pohditaan oivallisesti syvällisiä muun muassa keinotekoisen henkilön ihmisyydestä. Meno on hoidettu hieman kompuroivan satiirin kautta. Leffaa markkinoidaan tieteistrillerinä, mutta se on enemmänkin draamakomedia, jonka huumori on absurdia ja rutikuivaa. Sekin on taiteenmuoto, jota Stearns ei oikein hallitse.

Dual on hyvin kuvattu, mutta suomalaisille tulee varmasti isona pettymyksenä, kuinka vähän Tampere onkaan lopulta esillä leffassa. Paikalliset voivat varmasti bongata parit tutut paikat ja suomalaiset tienviitat ja suojatiemerkit nostavat väkisinkin hymyn huulille, mutta muuten elokuva sijoittuu liiaksikin asti pieniin asuntoihin. Nättiä metsämaisemaa mahtuu sentään mukaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta äänimaailma jää aika mitäänsanomattomaksi. Emma Ruth Rundlen säveltämät musiikit eivät koskaan nouse esille.

Yhteenveto: Dual on mielenkiintoisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen lattea elokuva, joka tarjoaa valitettavan vähän Karen Gillanin, Aaron Paulin tai tieteistarinoiden ystäville, puhumattakaan suomalaisista, jotka odottivat innolla näkevänsä Tampereen edustettuna ihka oikeassa Hollywood-elokuvassa. Elokuvan juoni on kiinnostava, mutta sen pohjalta laadittu käsikirjoitus on hieman ponneton. Asiaa ei auta Riley Stearnsin tönkkö ohjaus. Puinen näytteleminen ja kuiva huumori ovat taiteenlajeja, joita Stearns ei hallitse ja lopputulos on lähinnä vaivaannuttava ja tylsä. Gillan ei saa mitään irti tuplaroolistaan, eivätkä muutkaan näyttelijät säväytä. Elokuva on tekniseltä puoleltaan menevä, vaikkakin suomalaiskatsojat jäävät varmasti toivomaan, että Tampere olisi paremmin esillä kohtauksissa. Dual on valitettavan heikko scifiraina erittäin hyvistä lähtökohdista, eikä sitä voi oikeastaan suositella muusta syystä kuin jos välttämättä haluaa nähdä Suomessa kuvatun Hollywood-leffan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dual, 2022, XYZ Films, Film Service Finland Oy, Metrol Technology, BondIt Media Capital, Head Gear Films, Kreo Films FZ, Business Finland, Film Tampere, IPR.VC, Resolute Films and Entertainment

Arvostelu: Renfield (2023)

RENFIELD

Ohjaus: Chris McKay

Pääosissa: Nicholas Hoult, Awkwafina, Nicolas Cage, Ben Schwartz, Shohreh Aghdashloo, Adrian Martinez, Brandon Scott Jones ja James Moses Black

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

Renfield pohjautuu Bram Stokerin klassikkokirjaan Dracula (1897). 2010-luvun alussa Universal Pictures ryhtyi työstämään elokuvauniversumia ikonisten monstereiden, kuten kreivi Draculan ja Frankensteinin hirviön pohjalta, mutta molemmat universumin käynnistysyritykset, Dracula Untold (2014) ja The Mummy (2017) saivat nuivan vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta. Studiolla ryhdyttiinkin pohtimaan suunnitelmia uudelleen. Robert Kirkman kynäili tarinan Draculan palvelijasta Renfieldistä ja sai Universalin innostumaan. Alun perin ohjaajaksi palkattiin Dexter Fletcher, mutta muiden kiireiden takia hän joutui jättämään projektin ja tilalle valittiin Chris McKay. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Renfield saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin, että olisi tulossa elokuva, jossa Nicolas Cage näyttelisi kreivi Draculaa. Elokuvan traileri vaikutti lupaavalta ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Renfieldin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vampyyrikreivi Draculan palvelijan, Renfieldin tehtävänä on tuoda uhreja pimeyden herralleen. Vuosikymmeniä hommaa hoitanut Renfield alkaa kuitenkin uhmata Draculaa, kun hän löytää toksisissa ihmissuhteissa kamppailevien tukiryhmän ja tapaa New Orleansin korruptiota vastustavan poliisin.

Nicholas Hoult näyttelee eläviin kuolleisiin liittyvää hahmoa, jolla on R-kirjaimella alkava nimi. Hahmo on vuosia tottunut elämään tietyllä tavalla, johon liittyy viattomien ihmisten joutuminen ruokalistalle. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun hahmo tapaa toiminnallisen naisen, joka näyttää, että R voisikin muuttaa tapansa ja vastustaa pahoja voimia. Samalla hahmo alkaa löytämään kadottamaansa ihmisyyttä. Jos tämä kuulostaa tutulta, olet luultavasti nähnyt Houltin tähdittämän romanttisen zombikomedian Warm Bodies (2013). Tällä kertaa Hoult ei tosin esitä zombia, vaan Renfieldiä, vampyyreistä mahtavimman kirottua palvelijaa, jonka tehtävänä on suojella ja ruokkia mestariaan. Hoult on mainio osassaan, esittäen hyvin hahmonsa monimutkikkaat tuntemuksensa pomoaan ja tehtäväänsä kohtaan. Elokuvan vetonaula on kuitenkin totta kai Nicolas Cage itse vampyyrikreivi Draculan roolissa. Cage hoitaa hommansa juuri niin kuin Cagen voi kuvitella esittävän Draculaa. Hän on riemastuttavan teatraalinen, eläytyen täysillä yhden elokuva- ja kirjallisuushistorian ikonisimman pahishahmon osaan. Kyseessä on muuten Cagen ja Houltin toinen yhteistyöelokuva, kaksikon näyteltyä isää ja poikaa elokuvassa Säämies (The Weather Man - 2005).

     Elokuvassa nähdään myös Awkwafina poliisi Rebecca Quincynä, Adrian Martinez tämän työparina Marcosina, James Moses Black heidän päällikkönään Browningina, Brandon Scott Jones myrkyllisissä ihmissuhteissa olevien tukiryhmän vetäjänä Markina, Shohreh Aghdashloo rikollisjengin johtajana Ellana ja Ben Schwartz tämän huligaanipoikana Teddynä. Awkwafina toimii mainiosti roolissaan ja Aghdashloo istuu rikollispomoksi, joskin hänen hahmonsa jää hieman yksiulotteisen tylsäksi. Schwartz taas on hieman rasittava ja yliampuva ylimielisen Teddyn osassa.

Nicolas Cage on tosiaan aivan mahtavassa vedossa kreivi Draculana ja Nicholas Hoult istuu hyvin rooliinsa vampyyrin palvelijaksi, joka yrittää päästä eroon narsistisesta pomostaan. Lähtökohdiltaan tästä konseptista voisi saada aikaan loistoleffan, mutta harmillisesti Renfield osoittautui itselleni pieneksi pettymykseksi. Se on tällaisenaankin kelpo elokuva, jossa on muutamia huippuhetkiä, mutta joka jätti silti minulle vahvan tunteen, että tästä olisi voinut tehdä paljon paremmankin. En piitannut lähes ollenkaan elokuvaan pusketusta rikollisjengikuviosta, vaan se tuntui jotenkin todella kummalliselta ja väkinäiseltä kaiken keskellä.

Elokuvalla on kestoa vain puolitoista tuntia ja vaikka se onkin oikein passeli pituus tällaiselle kauhukomedialle, niin iso osa leffan kestosta käytetään juuri tähän tylsempään rikollisjengikuvioon, että se syö useita potentiaalisesti todella mehukkaita kohtauksia Renfieldin ja Draculan välillä. Elokuva onkin selvästi parhaimmillaan, kun Nicolas ja Nicholas ovat kohtauksessa ihan vain kahdestaan. Hahmojen välinen outo dynamiikka nostaa hymyn väkisinkin katsojan huulille. On myös huvittavaa seurata, kun Renfield yrittää tukiryhmässä selittää ongelmaansa, ilman että paljastaa, mitä hänen pomonsa todellisuudessa tekee. Renfield ja Quincy ovat myös kiinnostava kaksikko ja sen sijaan, että katsoja seuraa heidän yrityksiään kaataa jotain rikollisorganisaatiota, olisi paljon kiinnostavampaa katsoa ihan vain sitä, kun he yrittävät keksiä keinon saada Draculan hengiltä. Jo tällaisenaan Renfield on mainion vekkuli leffa, joka tarjoaa hupaisia hetkiä, sekä hassun piirrosmaisiksi muuttuvia toimintajaksoja, joissa ihmisiä revitään riekaleiksi ja naurettavan keskeneräistä digiverta roiskitaan litrakaupalla.

Mutkien kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi Chris McKay, joka oli aiemmin tehnyt aivan mahtavan animaation Lego Batman Elokuva (The Lego Batman Movie - 2017) ja hieman keskinkertaiseksi jääneen scifitoimintarainan Taistelu huomisesta (The Tomorrow War - 2021). Renfieldissä McKay näyttää jälleen osaavansa, mutta hänen ongelmakseen koituu Ryan Ridleyn epätasainen käsikirjoitus. Elokuva on taitavasti kuvattu, valaistu ja leikattu. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja Draculan maskeeraukset ovat etenkin elokuvan alkupäässä erinomaiset. Leffan erikoistehosteista kuitenkin korostuu pieni budjetti. Visuaalisesti parasta on elokuvan nopea kertaus Renfieldin ja Draculan ensikohtaamisesta, jossa on upeasti onnistuttu toistamaan Bela Lugosin kauhuklassikko Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula - 1931) ilmettä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu Marco Beltramin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Renfield on kelpo kauhukomedia, jossa olisi kuitenkin ainekset paljon parempaankin leffaan. Ideana elokuva kreivi Draculan palvelijasta, joka haluaa eroon pomostaan, on vekkuli, mutta jostain syystä tekijät keskittyvät mieluummin tylsempään juonikuvioon New Orleansin korruptiosta ja sen vastustamisesta. Parhaimmillaan elokuva on Renfieldin ja Draculan kahdenkeskeisissä kohtauksissa, minkä lisäksi toimintakohtaukset ovat hilpeitä yliampuvuudessaan ja naurettavan kököissä veritehosteissaan. Nicholas Hoult on mainio nimikkoroolissa Renfieldinä ja Awkwafinakin toimii passelisti poliisin osassa. Nicolas Cage on tietty huippuvedossa itse vampyyrikreivi Draculana, herkutellen kunnolla roolissaan. Paremman käsikirjoituksen kanssa tästä olisi voinut saada aikaan suorastaan mahtavan elokuvan, mutta jo tällaisenaan Renfield on viihdyttävä ja kelvollinen hömppä. Jos haluat nähdä Cagen Draculana, katso ihmeessä tämä leffa, vaikka Cagen ympärille jääkin kaipaamaan parempaa kokonaisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Renfield, 2023, Universal Pictures, Skybound Entertainment

Arvostelu: Aftersun - päivämme auringossa (Aftersun - 2022)

AFTERSUN - PÄIVÄMME AURINGOSSA

AFTERSUN

Ohjaus: Charlotte Wells

Pääosissa: Paul Mescal, Frankie Corio, Celia Rowlson-Hall, Brooklyn Toulson, Sally Messham, Spike Fearn, Harry Perdios, Ruby Thompson, Ethan James Smith ja Kayleigh Coleman

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 7

Aftersun - päivämme auringossa on ohjaaja-käsikirjoittaja Charlotte Wellsin debyyttielokuva. Wells ryhtyi kirjoittamaan elokuvaa, pohjanaan oma lapsuutensa lomamatka isänsä kanssa. Hän sai kerättyä rahoituksen ja työryhmän ympärilleen ja kuvaukset käynnistyivät Turkissa vuonna 2021. Aftersun - päivämme auringossa sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2022, missä se voitti tuomariston palkinnon ja nyt elokuva on saapumassa myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun se sai parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja pääsinkin näkemään elokuvan ennakkoon juuri ennen Oscar-gaalan alkua.

Calum ja hänen tyttärensä Sophie lähtevät lomamatkalle Turkkiin nauttimaan auringosta, uimisesta ja yhdessäolosta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin aikuinen Sophie muistelee reissua, nähden sen kypsempänä uudessa valossa.

Parhaan miespääosan Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet roolityöllään napannut Paul Mescal näyttelee Calumia, vastikään eronnutta isää, joka vie tyttärensä, Frankie Corion esittämän 11-vuotiaan Sophien lomamatkalle Turkkiin. Ennen kuvausten alkua Mescal ja Corio viettivät hotellilomaa parin viikon ajan, luodakseen uskottavamman isä-tytär-yhteyden kuvauksia varten. Idea onnistui ja Mescal ja Corio tuntuvat niin autenttiselta perheeltä, että välillä voi jopa huomata luulevansa, että katsoo aitoa isää ja tämän tytärtä. Mescal tarjoaa pienieleisen, mutta sitäkin vakuuttavamman roolisuorituksen isänä, joka haluaa tarjota pelkkää parasta tyttärelleen, mutta jonka mieltä varjostaa jokin. Corio taas heittäytyy ilahduttavasti tyttären osaan, joka on innoissaan lomamatkasta ja haluaa viettää elämänsä parasta aikaa isänsä kanssa.

Aftersun - päivämme auringossa jakaa takuulla katsojiaan kahtia. Osan mielestä kyseessä saattaa olla pitkäveteinen leffa, jossa ei tunnu olevan selvää juonta, kun taas toisten mielestä kyseessä on hieno filmi, jonka pinnan alta löytyy kaivamalla suurta herkkyyttä ja monisävyisyyttä, mitä ei välttämättä edes hoksaa täysin vielä elokuvan katsomisen aikana. Hieman samaan tapaan kuin Sophie aikuisena muistelee lomamatkaa ja näkee sen jälkikäteen uudessa valossa, myös katsojana saattaa todella ymmärtää näkemäänsä vasta myöhemmin. Katsoessani elokuvaa, tuumin, että kyseessä on pätevästi tehty ja näytelty draamaleffa, mutta että minun ei välttämättä tarvitse katsoa sitä enää toistamiseen. Kuitenkin mitä enemmän pohdin näkemääni jälkikäteen, sitä enemmän siitä avautui puolia, joiden myötä elokuva vain parani silmissäni. Ja nyt tietäen, mistä Aftersunissa onkaan oikeasti kyse, haluaisin sittenkin palata sen pariin ja löytää vielä lisää pieniä yksityiskohtia, jotka tuntuvat aluksi yhdentekeviltä, mutta muuttuvat loppupeleissä merkittäviksi osiksi tässä palapelissä.

Juuri nämä pienet nyanssit rikastuttavat elokuvaa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Charlotte Wells ei tarjoa kaikkea katsojalle päivänselvänä kuin tarjottimella, vaan luottaa siihen, että antamillaan vihjeillä katsoja osaa yhdistellä palat kokonaisuudeksi ja ymmärtää lopputuloksen. Katsojan ymmärryksestä ja käsiteltyjen aiheiden omakohtaisesta kokemuksesta riippuen Aftersun - päivämme auringossa iskee tunteisiin eri lujuuksilla. Suosittelenkin siis ottamaan nenäliinat mukaan leffaan, sillä voi hyvin olla, ettei elokuvasta poistu kuivin silmin. 

Filmistä huokuu henkilökohtaisuus tekijälleen ja elokuvan kautta Wells on selvästi itse pohtinut suhdettaan omaan isäänsä. Wells tutkii Calumin ja Sophien välistä suhdetta eri vinkkeleistä, toisinaan lapsi-Sophien silmistä, joskus aikuis-Sophien muistojen kautta ja välillä ihan vain kärpäsenä katossa. Hänen ohjauksensa ja käsikirjoituksensa ovat laadukkaat ja niitä tukee oiva tekninen toteutus. Aftersun - päivämme auringossa on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on joitain todella kekseliäitä kuvakulmia ja -sommitteluja. Leikkaus on pääasiassa seesteistä, vaikka hahmojen sisällä myrskyäisikin. Äänipuoli on myös taidolla toteutettu ja elokuvassa käytettyjen kappaleiden sanoitukset tukevat tapahtumia mainiosti.

Yhteenveto: Aftersun - päivämme auringossa on erittäin mainio ja liikuttava draamateos, jonka todelliset merkitykset aukeavat katsojalle vasta hiljalleen, kenties vasta elokuvan jälkeen - vähän kuten Sophie ymmärtää asioiden todelliset laidat vasta aikuisena. Filmiä katsoessa voi ajoittain tuntua siltä, ettei siitä löydy selvää juonta ja sen voi mieltää turhankin hidastempoiseksi, mutta jälkikäteen ajateltuna kaikki loksahtelee juuri onnistuneesti paikoilleen, luoden vahvan kokemuksen. Elokuva lähes vaatiikin uusintakatselua, sillä toisella kerralla monet jutut näkee täysin uudessa valossa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Charlotte Wells tekee ensikertalaiseksi ihailtavaa työtä ja hän hyödyntää elokuvaa pohtiakseen omaa lapsuuttaan ja suhdetta isäänsä. Wells ei tarjoa kaikkea katsojalle tarjottimella ja syötä vastauksia, vaan tekee kaiken tyylikkäästi pienin nyanssein. Paul Mescal ja Frankie Corio ovat erinomaiset päärooleissa, muodostaen uskottavan isän ja tämän tyttären. Tekninen puoli on mainio tyylikkäästi suunniteltua kameratyöskentelyä myöten. Suosittelen Aftersunia hiljaisempien ja monisävyisempien, sanoisinko jopa "taiteellisempien" draamaelokuvien ystäville. Vaikka leffaa katsoessa tuumin, etten välttämättä jaksaisi katsoa sitä uudelleen, nyt melkein palan halusta katsoa sen toistamiseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aftersun, 2022, BBC Film, AZ Celtic Films, British Film Institute, PASTEL, Screen Scotland, Tango Entertainment, Unified Theory

Arvostelu: Air (2023)

AIR

Ohjaus: Ben Affleck

Pääosissa: Matt Damon, Jason Bateman, Ben Affleck, Chris Tucker, Chris Messina, Viola Davis, Matthew Maher, Julius Tennon, Marlon Wayans, Tom Papa, Gustaf Skarsgård, Barbara Sukowa ja Damian Delano Young

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: S

Air perustuu tositapahtumiin yhden maailman myydyimmän kengän, Air Jordanin luomisesta. Alex Convery kynäili tapauksesta elokuvakäsikirjoituksen, josta Amazon Studios kiinnostui. Ben Affleck hyppäsi projektiin ohjaajaksi ja näyttelijäksi, ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022. Nyt Air on saapunut elokuvateattereihin ja aiheensa puolesta minua ei olisi vähempää voinut kiinnostaa koko leffa. Kiinnostuin kuitenkin elokuvan näyttelijäkaartista ja siitä, että Affleck tekisi paluun ohjaajan hommiin seitsemän vuoden tauon jälkeen. Kävinkin katsomassa Airin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 1984 kenkäyhtiö Nike on häviämässä kilpailun Adidasta ja Conversea vastaan. Viimeisenä toivonaan kykyjenetsijä Sonny Vaccaro ehdottaa, että Nike tekisi nousevasta koripalloilija Michael Jordanista uuden keulakuvansa. Ongelmana on, että Jordan on ilmoittanut, ettei halua tehdä mitään yhteistyötä Niken kanssa.

Matt Damon näyttelee Sonny Vaccaroa, Nike-firman kykyjenetsijää ja koripallointoilijaa, joka keksii neronleimauksen kääntää kenkäkilpailun häviävän yrityksen uuteen nousuun. Damon istuu hyvin sinnikkään Sonnyn rooliin, tehden optimistisesta hahmosta nopeasti pidettävän (ja omasta mielestäni myös urheilullisesti samaistuttavan). Sonnyä kannustaa onnistumaan tavoitteissaan ja hänen haluaa nähdä osoittavan epäilijänsä vääriksi.

     Elokuvassa nähdään myös Ben Affleck Niken perustajana ja toimitusjohtajana Phil Knightina, Jason Bateman Niken markkinointipäällikkö Rob Strasserina, Chris Tucker Nikella työskentelevänä Howard Whitena, Matthew Maher Air Jordan -kengän suunnitelleena Peter Moorena, Viola Davis ja Julius Tennon Michael Jordanin vanhempina, sekä Chris Messina Michael Jordanin agenttina David Falkina. Siitä huolimatta, että hänen nimensä on julisteessa jo neljäntenä, komedioista kuten Kulman kundit eivät ole uhka yhteiskunnalle kuumana kesäpäivänä South Centralissa (Don't Be a Menace to South Central While Drinking Your Juice in the Hood - 1996), Scary Movie (2000) ja White Chicks - agentit minimekoissa (White Chicks - 2004) tutulla Marlon Wayansilla on elokuvassa yksi ainoa kohtaus. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. Affleck istuu hyvin Niken pomon rooliin ja Bateman, Tucker ja Maher hoitavat tonttinsa hyvin firman työntekijöinä. Viola Davis on tuttuun tapaansa karismaattinen Michael Jordanin äidin osassa. Niin, mitenkäs itse Michael Jordan? Elokuvan tekijät kokivat, ettei yksikään näyttelijä pystyisi omaksumaan koripallolegendan roolia ja niinpä Michael nähdään vain uutis- ja peliklipeistä otettuna, sekä välillä takaapäin Damian Delano Youngin esittämänä, ilman että hänen kasvojaan näkyy, eikä Michaelille ole juuri repliikkejäkään kirjoitettu.

Kuten alussa kerroin, minua ei pahemmin kiinnostanut Air tarinansa puolesta. En ole erityisen innostunut kengistä, joskin vannon jo kymmenettä vuotta putkeen Converse-tennareiden nimeen. Lisäksi en ole koskaan innostunut koripallosta, aika lailla jopa inhoten koko peliä koulun liikuntatunneilla. Oikeastaan ainoa kosketuspintani Michael Jordaniin on elokuva Space Jam (1996) ja senkin olen katsonut Looney Tunes -hahmojen takia. Siksi olen iloisesti yllättynyt, kun voin todeta, että Air on erittäin mainio ja viihdyttävä elokuva, jonka parissa vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Vain loppupäässä nähtävä, tositapahtumiin perustuvien elokuvien perinteinen kikka, missä kerrotaan tekstein, että "tämän jälkeen Michael Jordan teki sitä ja tätä ja tuota ja nykyään hän on ihan laittoman sikarikas" tuntuu liian pitkäksi venytetyltä.

Ensikertalaiskäsikirjoittaja Alex Convery on saanut laadittua tästä potentiaalisesti kuivasta aiheesta erittäin mukaansatempaavan ja yllättävänkin lystikkään elokuvan, jota Affleckin reipas ohjaus vain tehostaa. Hahmojen väliset keskustelut ovat hyvin kirjoitettuja, vekkuleita ja taidokkaasti näyteltyjä. Jo niiden parissa aika menee nopeasti, mutta myös tarina nappaa mukaansa. Sonnyn riskaabelin operaation onnistumisen puolesta voi jopa huomata jännittävänsä, vaikka lopputulos olisikin katsojalla tiedossa jo etukäteen. Huippuhetkiin lukeutuu muun muassa itse Air Jordan -kengän suunnitteluprosessi, sekä Sonnyn ja Michaelin rääväsuisen agentin Falkin väliset puhelut.

Air on myös tekniseltä puoleltaan mainio filmi. Se on taidokkaasti kuvattu ja visuaaliseen ilmeeseen on saatu mukaan hieman vanhanaikaisuutta, jotta se istuu tapahtumavuoteen 1984. Tapahtumavuosi onkin onnistuneesti luotu uudelleen hienoin lavastein ja puvustuksin. Leikkaus on taidokasta, joskin elokuvan viimeistä varttia olisi voinut hieman tiivistää ja hioa lisää. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja lukuun ottamatta omaan korvaani särähtänyttä Beverly Hills kyttä -komedian (Beverly Hills Cop - 1984) tunnusmelodian käyttöä, leffan biisivalinnat ovat läpikotaisin oivallisia - etenkin elokuvassa puheenaiheenakin oleva Bruce Springsteenin Born in the U.S.A..

Yhteenveto: Air on erittäin mainio ja yllättävänkin viihdyttävä elokuva aiheesta, joka ainakin itselleni kuulosti lähtökohtaisesti tylsältä ja jonka lopputuleman tietävät varmaankin kaikki. Siitä huolimatta on jopa oudon jännittävää seurata Niken työntekijöiden yritystä haalia Michael Jordania mukaansa ja samalla luoda kaikkien aikojen kenkä. Filmi pitää napakasti kiinni läpi vajaan parin tunnin kestonsa, joka kuluu kuin hujauksessa. Vasta viimeiset minuutit tuntuvat venytetyiltä. Hahmojen väliset keskustelut ovat toinen toistaan ilahduttavampia loistavien näyttelijöiden ja erittäin mainion dialogin ansiosta. Ensikertalaiseksi käsikirjoittaja Alex Convery tekee todella hyvää työtä ja toivon, että hänestä kuullaan jatkossakin. Keskinkertaisen rikosdraama Live by Nightin (2016) jälkeen on ilo nähdä, että Ben Affleck taitaa yhä ohjauksen. Suosittelenkin lämpimästi Airin katselua, oli sitten Michael Jordanin, Air Jordanien tai yleisesti Niken fani tai jos pitää taidokkaasti kirjoitetuista elokuvista hyvien näyttelijöiden kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Air, 2023, Amazon Studios, Skydance Media, Artists Equity, Mandalay Pictures