Him (2025) - elokuva-arvostelu

HIM

Ohjaus: Justin Tipping

Näyttelijät: Tyriq Withers, Marlon Wayans, Julia Fox, Tim Heidecker, Jim Jefferies, Maurice Greene, Indira G. Wilson, Gerone McKinley, Heather Lynn Harris, Don Benjamin ja Naomi Grossman

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Him on Justin Tippingin ohjaama kauhuelokuva. Zack Akers ja Skip Bronkie kirjoittivat 2020-luvun alussa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "Goat" ja esittelivät sitä eri studioille. Kesällä 2022 Jordan Peelen perustama Monkeypaw Productions osti käsikirjoituksen ja ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja Yhdysvalloissa Him sai ensi-iltansa jo syyskuussa 2025. Elokuvan oli tarkoitus tulla myös Suomen teattereihin, mutta teatterikierros peruttiin ja Him saapui Suomeen vasta tänä keväänä. Kiinnostuin elokuvasta sen julisteiden takia ja minua harmittikin, kun Suomen teatterikierros peruuntui. Kun huomasin leffan ilmestyneen SkyShowtimen valikoimaan, päätin heti kurkata, mistä onkaan kyse.

Cameron Cade on amerikkalaisen jalkapallon uusi lupaus ja hän saa ennenkuulumattoman tarjouksen saada koulutusta itse Isaiah Whitelta, eläkkeelle jäävältä lajin parhaalta. Cam matkaa Isaiahin eristyksissä olevaan kotiin, mutta nopeasti käy selväksi, että treeniviikko onkin jotain ihan muuta kuin mies oli ajatellut...

Uudesta Tiedän mitä teit viime kesänä -kauhurainasta (I Know What You Did Last Summer - 2025) ja romanttisesta Muistoja hänestä -elokuvasta (Reminders of Him - 2026) tuttu Tyriq Withers näyttelee Cameron "Cam" Cadea, joka on lapsesta asti ihaillut amerikkalaisen jalkapallon suuruutena pidettyä Isaiah Whitea (Marlon Wayans) ja halunnut aikuisena olla kuin hän. Cam on paiskinut töitä, mikä on puskenut hänet siihen pisteeseen, että häntä pidetään Isaiahin seuraajana. Jopa Isaiah itse on huomannut nuorukaisen ja tarjoaakin tälle oman erikoisen treeniviikkonsa, ennen kuin hän jää eläkkeelle ja antaa goat-manttelinsa eteenpäin. Cameron on oiva hahmo ja on kiinnostavaa lähteä hänen kanssa eristyksissä asuvan ja hieman kummallisen Isaiahin luokse, etenkin kun kyseessä ei todellakaan ole mikään tavanomainen treeniohjelma. Withers on hyvä roolissaan, mutta onhan leffan oikea tähti tietenkin Wayans, joka heittäytyy hurjasti yhä vain omituisemmaksi muuttuvana Isaiahina.

Urheiluelokuvien genre tuppaa pääasiassa kierrättämään itseään ja kertomaan samaa inspiroivaa altavastaajatarinaa uudelleen ja uudelleen. Lajityyppi harvemmin ottaa riskejä ja onkin piristävää nähdä elokuva, joka ei ole vain urheiluleffa, vaan myös kauhua. Himissä on erittäin lupaavat lähtökohdat ja se sisältää vahvat hetkensä. Ajatus siitä, että menestyksen ja suuruuden tavoittelu muuttuu kieroksi pakkomielteeksi, ja konkarin ja tulokkaan valtataisteluksi, on täydellinen yhdistämään urheilugenren kauhuun. Juuri siksi onkin sääli sanoa, että kokonaisuutena lopputulos jää harmillisen keskinkertaiseksi.

Elokuva lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle ja aluksi on jännittävää nähdä, mitä outoa Isaiahin treenimenetelmät pitävät sisällään. Kauhu rakentuu enemmän psykologisen puolen kautta, kun Isaiah pistää Camin todelliselle koetukselle, päivä päivältä pahenevien sessioiden kautta. Kestääkö Camin pääkoppa, vai murtuuko se paineen alla? Tästä voisi saada erittäin hyvän elokuvan, mutta valitettavasti Himin teho hiipuu jo puolen välin tietämillä, kun leffa alkaa kierrättämään itseään. Joka päivä on luvassa uusi treeni, jossa Isaiah yrittää puhua jotain vinksahtaneen inspiroivaa ja sitten mukana on kohtaus, jossa Cam yrittää rentoutua esimerkiksi jääkylvyn tai saunan muodossa, mutta jotain outoa alkaa tapahtua. Loppusuoralla elokuva löytää hieman uutta puhtia ja meno äityy aikamoisiksi verikekkereiksi, mutta silti tietty turhautuneisuus jää ärsyttämään hampaankoloon. Psykologinen taistelu jää vähän puolitiehen ja finaalin komediallisuus on ristiriidassa muun elokuvan kanssa.

Himin on ohjannut Justin Tipping, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjojen jaksoja ja joka muovasi Zack Akersin ja Skip Bronkien käsikirjoitusta ennen kuvausten alkua. Tippingin työ on ailahtelevaa, enkä koko leffan aikana saanut päästäni pois sitä ajatusta, että voi kunpa Jordan Peele olisi itse myös ohjannut elokuvan, eikä vain tuottanut sitä. Teknisesti Him on kuitenkin pääasiassa mainio, vaikka toisinaan sen musiikkivideomainen visuaalinen kikkailu onkin hieman kökköä. Kameratyöskentely näyttää hyvältä, valaisu on tasokasta, lavasteet ovat hienot, puvustus on tyylikästä ja äänimaailma ei onneksi luota vain kovaäänisiin böö-pelotteluihin kauhua rakennellessaan. Bobby Krlicin säveltämät musiikit ajavat asiansa taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Him, Yhdysvallat, 2026, Monkeypaw Productions

Scary Movie (2026) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE

Ohjaus: Michael Tiddes

Näyttelijät: Anna Faris, Marlon Wayans, Regina Hall, Shawn Wayans, Olivia Rose Keegan, Cameron Scott Roberts, Savannah Lee Nassif, Dave Sheridan, Cheri Oteri, Gregg Wayans, Ruby Snowber, Sydney Park, Benny Zielke, Lochlyn Munro, Kim Wayans, Chris Elliott, Jon Abrahams, Damon Wayans Jr., Heidi Gardner, Kenan Thompson, Teyana Taylor, Deon Cole, Carmen Electra, Kai Cenat, Anthony Anderson ja Shaquille O'Neal

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuparodia Scary Movie (2000) oli kriitikoiden vaisusta vastaanotosta huolimatta taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisestä elokuvasta vastanneet Wayansin veljekset pakotettiin kiirehtimään Scary Movie 2 (2001) elokuvateattereihin ja veljekset olivat lopulta niin tyytymättömiä kohteluunsa, että jättivät väliin Scary Movie 3:n (2004), Scary Movie 4:n (2006) ja Scary Movie 5:n (2013). Elokuvasarjan luultiin olevan jo ohi, samalla kun parodialeffojen suosio kuoli vuosikymmenen vaihtuessa. Kuitenkin vuonna 2024 Miramax-yhtiö ilmoitti kuudennen Scary Movien olevan tekeillä ja että Wayansin veljekset palaisivat tekemään leffan. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2025 ja siihen tehtiin lisäkuvauksia vielä tämän vuoden huhtikuussa, lisäämään sketsejä tuoreemmista elokuvista. Nyt yksinkertaisesti nimetty Scary Movie on saapunut elokuvateattereihin ja itse olin jopa aika innostunut leffan näkemisestä. Pidän alkuperäisestä elokuvasta ja miellän vitosta lukuun ottamatta jatko-osatkin hauskoiksi. Traileri näytti hupaisalta ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa uuden Scary Movien heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kun uusi Ghostface-murhaaja hyökkää Cindy Campbellin tyttären kimppuun, Cindyn täytyy lyöttäytyä yhteen vanhojen ystäviensä ja uusien tuttavuuksien kanssa, selvitäkseen elossa.

Alkuperäisen Scary Movie -elokuvan vanha jengi on taas kasassa. Anna Faris nähdään Cindy Campbellina, joka selviytyi teininä Ghostfaceksi pukeutuneiden murhaajien kynsistä ja onkin unohtanut jopa omat lapsensa, Saran (Olivia Rose Keegan) ja Wednes... ei kun siis Tuesdayn (Savannah Lee Nassif), valmistautuessaan murhaajan vääjäämättömään paluuseen. Brenda (Regina Hall) selvittelee keski-iänkriisiään hengailemalla koulujen pihoilla ja haluaa, että kaikki kutsuisivat häntä nimellä "Ma". Ray (Shawn Wayans) yrittää vakuutella heterouttaan, vaikka miehen homous puskee läpi kaiken aikaa, kun taas Shorty (Marlon Wayans) on sama vanha pilviveikko kuin ennenkin. Myös sheriffi Doofy (Dave Sheridan), reportteri Gail (Cheri Oteri), Greg (Lochlyn Munro) ja Scary Movie 2:sta tuttu Shorthandkin (Chris Elliott) ovat menossa mukana. Vanhat tutut palaavat selvästi innokkaina rooleihinsa ja etenkin Wayanseilla näyttäisi olevan pitkästä aikaa todella hauskaa.

     Cindyn tyttärien lisäksi uusina hahmoina elokuvassa tavataan Saran ei-yhtään-epäilyttävä poikaystävä Jack (Cameron Scott Roberts), Brendan lapset Dei (Sydney Park) ja Brad (Gregg Wayans), Bradin tyttöystävä Val (Ruby Snowber), sekä Gregin lapsi Jess (Benny Zielke). Uudet hahmot eivät vähemmän yllättäen ole läheskään yhtä hauskoja kuin alkuperäinen poppoo, mutta heistäkin löytyy hetkensä ja näyttelijät ajavat asiansa.

Uusi Scary Movie oli minulle aika ristiriitainen katselukokemus. Toisaalta minulla oli hauskaa elokuvan parissa, ajoittain jopa todella hauskaa, mutta toisinaan leffa sai minut pudistelemaan päätäni ja pyörittelemään silmiäni. Kun elokuva on selvä parodia vuoden 2022 Scream-elokuvasta, se toimii passelisti. Leffa vitsailee muutenkin hyvin vastaavien kauhuleffasarjojen kustannuksella, jotka sekoittavat vanhoja ja uusia hahmoja, kalastellen sekä alkuperäisiä faneja että uusia katsojia teattereihin. Tästä syystä elokuva on myös nimetty ytimekkäästi pelkästään Scary Movieksi, unohtaen numeroinnin nimen perästä. Tosin tällä tekijät selvästi myös vihjaavat, että ainakin Scary Movie 5 kannattaisi unohtaa kokonaan.

Elokuvan osittaiseksi ongelmaksi kuitenkin koituu se, että Scary Movie 5:stä on ehtinyt vierähtää jo 13 vuotta ja niiden vuosien aikana on kerennyt ilmestyä ties kuinka paljon kauhuleffoja, joista ammentaa parodiaan. Tässä tekijät ovat ahmaisseet hieman liian ison palan kakkua. Screamin lisäksi leffa nimittäin parodioi muun muassa Get Outia (2017), Halloweenia (2018), Smilea (2022), M3GAN:ia (2022), Longlegsiä (2024), The Substancea (2024), Terrifier 3:a (2024), Sinnersiä (2025) ja Weaponsia (2025) ja tuossa olivat vain ne parodiat, jotka voi bongata jo trailerista. Siinä, missä alkupään Scary Movie -leffat onnistuivat sulavasti yhdistelemään eri kauhuleffoja yhdeksi narratiiviksi, uusi elokuva tuntuu liiankin usein irrallisten sketsien kokoelmalta. Osa näistä sketseistä naurattaa makeasti, osa näistä tuntuu jo nyt vanhentuneilta ja osasta taas paistaa läpi, että ne kuvattiin hätäisesti mukaan vielä tänä keväänä, juuri ennen julkaisua. Keskelle leffaa ympätty Michaelin (2026) traileriparodia on malliesimerkki tästä.

Enemmän tai vähemmän irralliset kauhuleffoja parodioivat sketsit voi kuitenkin vielä katsoa sormien läpi. Tällaista aivot narikkaan -höpsöttelyä osasinkin elokuvalta odottaa; toivoin kohtausten vain muodostavan astetta koherentimman kokonaisuuden. Sen sijaan minut jätti aika kylmäksi elokuvan kömpelö yritys poliittisen huumorin kanssa. Leffa pyrkii tökkimään samaan aikaan mehiläispesää ja nukkuvaa karhua. Vitsiä heitetään niin Amerikan oikeistosta että vasemmistosta, mutta hyvin epätasaisesti. Jotkut jutut naurattavat, jotkut taas saavat toivomaan, että leffa osaisi jo siirtyä takaisin niihin kauhusketseihin. Elokuva pyrkii myös vähän väliä tekemään kannanottoja mustien kohtelusta, minkä lisäksi leffa on puuduttavuuteen asti täynnä pössyttelyläppää. Kuinka monta kymmentä kertaa sama "Olen tosi pilvessä!" -heitto voi ihan oikeasti naurattaa?

Vaikka lopputulos jättikin mielestäni parannettavan varaa, oli uusi Scary Movie silti mielestäni tarpeeksi hauska ja viihdyttävä, etten pistäisi vastaan, vaikka seitsemäskin osa tehtäisiin. Ja eiköhän sellainen tehdä, koska elokuva meni heti avausviikonloppunaan tienaamaan yli sata miljoonaa dollaria maailmalla. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Scary Movie 5 tienasi koko teatterikierroksellaan vain 78 miljoonaa taalaa. Toivon vain, että seuraavassa osassa unohdettaisiin väsyneet poliittiset läpät ja panostettaisiin enemmän eheämpään tarinalliseen kokonaisuuteen, sen sijaan että leffa rakennettaisiin muistilappujen varaan tyylillä "nämä kaikki leffat on saatava sullottua mukaan". Eipä tekijöiltä parodioinnin aiheet lopu. Pelkästään nyt kuukauden sisään ilmestyneet Obsession (2025) ja Backrooms (2026) antaisivat täydelliset raamit seitsemännelle Scary Movielle.

Teknisesti uusi Scary Movie ajaa passelisti asiansa, vaikka monia kohtauksia olisikin voinut tiivistää ja tekijät olisivat voineet julkaista tämän leikkauksen myöhemmin jonain pidennettynä versiona kotijulkaisujen yhteydessä. Leffa on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja puvustus- ja maskeeraustiimit ovat saaneet aikaan tunnistettavia, mutta silti vekkuleita kopioita tutuista kauhuhahmoista. Efektit ovat tarkoituksellisen pöljät ja äänimaailma on ihan menevästi rakennettu Haim Mazarin säveltämiä musiikkeja myöten.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lisäsketsejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie, Yhdysvallat, 2026, Paramount Pictures, Miramax, Original Film, Ugly Baby Productions, Wayans Brothers

Scary Movie 2 (2001) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE 2

Ohjaus: Keenen Ivory Wayans

Näyttelijät: Anna Faris, Regina Hall, Shawn Wayans, Marlon Wayans, Christopher Masterson, Kathleen Robinson, Tori Spelling, David Cross, Tim Curry, Chris Elliott, James Woods, Andy Richter, Richard Moll, Veronica Cartwright, Natasha Lyonne ja Beetlejuice

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuelokuvia parodioinut Scary Movie (2000) oli taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dimension Films -yhtiö ei ollut antanut lupaa jatko-osalle ennen kuin ensimmäinen todetaan menestykseksi ja kun näin kävi, yhtiö antoi tekijöille alle vuoden aikaa valmistaa kakkososan. Tuotanto oli lopulta niin kiireinen, että Wayansin veljekset, joiden työhön kuului näyttelemistä, ohjaamista, käsikirjoittamista ja tuottamista, eivät suostuneet palaamaan sarjaan enää. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Scary Movie 2 julkaistiin heinäkuussa 2001. Elokuva sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, eikä se menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta se oli silti hitti. Itse katsoin Scary Movie 2:n jo lapsena, pian ensimmäisen jälkeen ja pidin tästäkin leffasta. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan muutamankin kerran uusiksi, mutta mielipiteeni on muuttunut negatiivisempaan suuntaan. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa, päätin katsoa aiemmat Scary Moviet uudestaan ja pari viikkoa ykkösleffan jälkeen pistin Scary Movie 2:n pyörimään.

Stevenstonin verilöylystä selvinnyt Cindy Campbell ystävineen pestataan unettomuuskokeiluun vanhassa kartanossa. Yön aikana nuorille selviää, että talossa kummittelee.

Osa ensimmäisen Scary Movie -elokuvan tutuista hahmoista tekee paluun... siitäkin huolimatta, että jotkut heistä kuolivat. Ketään ei myöskään tunnu haittaavan, että Shawn Wayansin näyttelemä Ray paljastui yhdeksi leffan murhaajista. Anna Faris palaa rooliinsa Cindy Campbellina, joka yrittää totutella uuteen elämään collegessa ja toipua aiemmista traumoistaan, kun hänet ystävineen pestataan erikoiseen kokeiluun. Mukaan lähtevät Rayn lisäksi myös tämän tyttöystävä, Regina Hallin näyttelemä Brenda ja tämän veli, Marlon Wayansin esittämä pilviveikko Shorty. Faris, Hall ja Wayansit ovat toistamiseen vekkulissa vedossa, ylinäytellen yhteen hiileen minkä ehtivät.

     Uusina tuttavuuksina leffassa tavataan nuoret Buddy (Christopher Masterson), Theo (Kathleen Robertson) ja Alex (Tori Spelling), jotka osallistuvat myös kokeiluun, jonka ovat järjestäneet professori Oldman (Tim Curry) ja tutkija Dwight (David Cross). Show'n varastaa epämuodostuneen kätensä kanssa sekoileva talonmies Hanson (Chris Elliott) ja nähdäänpä Manaajaa (The Exorcist - 1973) parodioivassa alkukohtauksessa myös James Woods ja Andy Richter pappeina, sekä nykyään Netflixin Orange Is the New Black -sarjasta (2013-2019) tuttu Natasha Lyonne riivattuna Megan-tyttönä. Alun perin manaajan osassa oli tarkoitus nähdä itse Marlon Brando, mutta tämä joutui sairautensa vuoksi jättäytymään roolista yhden kuvauspäivän jälkeen. Charlton Hestonia ja jopa presidentti Bill Clintonia kaavailtiin tilalle, ennen kuin Woods nappasi roolin.

Scary Movie 2 ei ole yhtä veikeä tapaus kuin edeltäjänsä, mutta se on silti ihan hassu leffa ja jos jostain elokuvaa voi kehua, niin siinä päätettiin parodioida hyvin erilaisia kauhuelokuvia kuin viimeksi. Siinä missä ensimmäinen Scary Movie vitsaili slashereiden, kuten Screamin (1996) ja Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997) kustannuksella, Scary Movie 2 ottaa käsittelyyn paranormaalit kauhuilut. Kuten jo kävikin selväksi, elokuva käynnistyy Manaaja-parodialla (mikä onkin leffan parasta antia) ja myöhemmin elokuvassa nähdään tuttuja juttuja muun muassa Poltergeistista (1982) ja Hannibalista (2001), pääjuonen mukaillessa The Haunting - paholaistaloa (The Haunting - 1999). Mukaan mahtuu parodiaa muistakin kuin kauhuleffoista, lopputaistelun matkiessa tällä kertaa Charlien enkeleitä (Charlie's Angels - 2000).

Toisin kuin loppuun asti viihdyttänyt ensimmäinen elokuva, Scary Movie 2:lta hiipuu lupsakkuus loppua kohti, minkä lisäksi siinä on muitakin kohtauksia, joista joko loppuu teho kesken kaiken tai jotka muuten vain venyttävät vitsiä aivan liian pitkäksi. Leffa ei myöskään yleisesti ole yhtä hauska kuin edeltäjänsä ja sen huumori on entistä lapsellisempaa. Silti seasta löytyy hupaisat hetkensä ja vitsinsä, joiden takia leffan taso pyörii siellä keskinkertaisuuden tietämillä. Jos siis piti ensimmäisestä Scary Moviesta, luulisi kakkosenkin uppoavan edes jollain tasolla.

Keenen Ivory Wayans palasi ohjaamaan myös jatko-osan, mutta kun hänet pakotettiin työstämään leffa hirveässä kiireessä, hän ei suostunut enää tekemään seuraavia osia. Samaan ratkaisuun päätyivät muutkin Wayansin veljeksistä, näyttelijät Shawn ja Marlon, jotka vastaavat tälläkin kertaa käsikirjoituksesta usean muun tyypin kanssa. Kiirehditty tuotanto on taatusti suuri syy siihen, miksi monet vitseistä tuntuvat venytetyiltä ja miksi meno lässähtää loppua kohti. Scary Movie 2 on tekniseltä puoleltaan kelvollinen. Se on ihan hyvin kuvattu, kummituskartanon lavasteet ovat oivalliset ja efektit ovat tarkoituksellisen käppäiset lisähuumorin takia. Äänimaailma on myös ihan menevästi rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie 2, Yhdysvallat, 2001, Dimension Films, Wayans Bros. Entertainment, Gold/Miller Productions, Brad Grey Pictures

Scary Movie (2000) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE

Ohjaus: Keenen Ivory Wayans

Pääosissa: Anna Faris, Jon Abrahams, Regina Hall, Shannon Elizabeth, Shawn Wayans, Marlon Wayans, Lochlyn Munro, Dave Sheridan, Cheri Oteri, Rick Ducommun, Kurt Fuller, David L. Lander, Dan Joffre, Jayne Trcka ja Carmen Electra

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Scary Movie on kauhuparodiaelokuva. Miramax-yhtiö työsti parodiaa Scream-elokuvasta (1996) Jason Friedbergin ja Aaron Seltzerin kanssa ja samaan aikaan myös Wayansin veljekset Shawn ja Marlon työstivät omaa kauhuparodiaideaansa Buddy Johnsonin ja Phil Beaumanin kanssa. Miramax innostui enemmän Wayansien tekstistä ja vaikka Friedbergin ja Seltzerin työpanoksesta ei näkynyt lopullisessa leffassa mitään, he saivat silti nimensä lopputeksteihin Writer's Guild of American päätöksestä. Kuvaukset käynnistyivät työnimellä "Scream If You Still Know What I Did Last Halloween" ja lopulta Scary Movie sai ensi-iltansa heinäkuussa 2000. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli pieneen budjettiinsa verrattuna jättihitti, joka synnytti kokonaisen elokuvasarjan. Itse katsoin Scary Movien jo lapsena, ennen kuin olin nähnyt yhtäkään kauhuleffaa, joita se parodioi. Tuolloin pidin leffasta valtavasti ja olen nähnyt sen useasti uudestaan. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jo kuudennen osansa, päätin odotellessa katsoa ja arvostella aiemmat Scary Moviet uudestaan.

Kun Ghostfaceksi pukeutunut murhaaja tappaa Drew Deckerin, paikallisen high schoolin opiskelijat pelkäävät, että joku on saanut selville heidän synkän salaisuutensa, johon liittyy auto-onnettomuudessa kuollut mies.

Scary Movie keskittyy kuuden nuoren kaveriporukkaan, jotka alkavat pelätä henkensä edestä, kun heidän luokkatoverinsa Drew Decker (Carmen Electra) murhataan halloweenyönä. On kiltti tyttö Sidney, ei kun siis Cindy (Anna Faris) ja hänen seksuaalisesti turhautunut poikaystävänsä Bobby (Jon Abrahams), äänekäs Regina (Brenda Meeks) ja hänen urheilijapoikaystävänsä Ray (Shawn Wayans), sekä koulun suosituin tyttö Buffy (Shannon Elizabeth) ja hänen tympeä poikaystävänsä Greg (Lochlyn Munro). Kuusikko salailee karmeaa tapahtumaa, jossa he olivat osallisia tasan vuotta aiemmin ja uskovatkin, että Ghostface jahtaa heitä, tietäessään totuuden. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa, vaikkei kukaan heistä tarjoa varsinaisesti hyvää roolisuoritusta. Kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja ampuvat sopivasti yli.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Marlon Wayans Reginan pilviveikkoveljenä Shortynä, Dave Sheridan Buffyn täystolloveljenä, apukonstaapeli Doofynä, Cheri Otera uutisreportteri Gail Hailstormina, Kurt Fuller seriffi Burkena ja Rick Ducommun Cindyn isänä. Wayans on lystikäs jatkuvasti päihtyneenä Shortynä, mutta show'n varastaa Sheridan Doofynä, jonka älykkyysosamäärä ei ole vain yksinumeroinen, vaan siellä ihan nollan tuntumissa.

Voi olla, että kyse on vain nostalgiasta, mutta mielestäni tämä ensimmäinen Scary Movie on vielä aidosti hupaisa parodialeffa, joka kestää yhä katselukerran toisensa perään. Ei se ole järin laadukas tai läheskään niin nokkela kuin parodiaelokuvista parhaimmista, leffoista Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) vastanneiden Zucker-Abrahams-Zucker -kolmikon työt. Kyseessä on todella pöljä leffa, joka tarkemmin tarkasteltuna sisältää useitakin epäkohtia. Miksi kaverikuusikko luulee heti, että Ghostface on heidän perässään synkän salaisuuden takia, kun siinä kohtaa murhaajan ainoa uhri Drew ei liittynyt vuotta aiemmin tapahtuneeseen mitenkään? Miksi eräs hahmo ei myöhemmin leffassa usko Cindyn tarinaa murhaajasta, vaikka aiemmin hän näki omin silmin, kun murhaaja tappoi hänen rakkaansa? En tiedä, eikä juuri kiinnosta, leffa viihdyttää silti mukavasti.

Kuten onkin jo voinut päätellä, Scary Movie on parodia ysärin hittislashereista Scream (joka oli jo itsessään satiiri slashereista) ja Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997) - jotka hupaisasti ovat muuten molemmat Kevin Williamsonin käsialaa. Scary Movien tekijät ovat taitavasti punoneet nämä kaksi leffaa yhteen, tarjoten tasaisesti tunnistettavia kohtauksia molemmista. Näiden kahden lisäksi leffassa on veikeitä viittauksia Hohtoon (The Shining - 1980), Kuudenteen aistiin (The Sixth Sense - 1999) ja The Blair Witch Projectiin (1999), mutta myös muihinkin elokuviin, kuten Epäiltyihin (The Usual Suspects - 1995) ja Titaniciin (1997) ja onpa lopputaistelu suoraan The Matrixista (1999) revitty. "Whazzuuuup?!" -kohtaus on jo ansainnut asemansa ikonisena ja mielestäni yksi loppupään kohtauksista elokuvateatterissa on täysin ymmärrettävä reaktio idiooteille, jotka haluavat pilata leffakokemuksen muilta käytöksellään.

Elokuvan ohjauksesta vastasi Rayta ja Shortyä näyttelevien Shawn ja Marlon Wayansin isoveli Keenen Ivory Wayans, joka pitää hölmöä ilmapiiriä kelvollisesti yllä. Wayansin veljesten ja Buddy Johnsonin ja Phil Beaumanin käsikirjoitus rakentuu aika tyhmien vitsien varaan, mutta se myös leikittelee kauhukliseillä paikoitellen ihan nokkelasti, esimerkiksi Halloween - naamioiden yötä (Halloween - 1978) parodioivassa kohtauksessa, jossa Cindy bongaa koulun pihalla seisovan Ghostfacen ja katsoessaan muualle, näemme kerrankin, kun murhaaja pinkoo nopeasti pois näkyvistä, ennen kuin tyttö ehtii kääntää katseensa takaisin. Tiedän mitä teit viime kesänä -leffan ikoninen "What are you waiting for?" -huuto taas kääntyy elokuvan synkimmäksi vitsiksi. Scary Movie on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat oivat ja puvustuskin menevää. Erikoistehosteet ovat tarkoituksella köykäiset, lisäten leffan huumoria. David Kitayn säveltämistä musiikeista ei jää juuri mitään mieleen.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie, Yhdysvallat, 2000, Dimension Films, Wayans Bros. Entertainment, Gold/Miller Productions, Brad Grey Pictures

Arvostelu: Air (2023)

AIR

Ohjaus: Ben Affleck

Pääosissa: Matt Damon, Jason Bateman, Ben Affleck, Chris Tucker, Chris Messina, Viola Davis, Matthew Maher, Julius Tennon, Marlon Wayans, Tom Papa, Gustaf Skarsgård, Barbara Sukowa ja Damian Delano Young

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: S

Air perustuu tositapahtumiin yhden maailman myydyimmän kengän, Air Jordanin luomisesta. Alex Convery kynäili tapauksesta elokuvakäsikirjoituksen, josta Amazon Studios kiinnostui. Ben Affleck hyppäsi projektiin ohjaajaksi ja näyttelijäksi, ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2022. Nyt Air on saapunut elokuvateattereihin ja aiheensa puolesta minua ei olisi vähempää voinut kiinnostaa koko leffa. Kiinnostuin kuitenkin elokuvan näyttelijäkaartista ja siitä, että Affleck tekisi paluun ohjaajan hommiin seitsemän vuoden tauon jälkeen. Kävinkin katsomassa Airin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 1984 kenkäyhtiö Nike on häviämässä kilpailun Adidasta ja Conversea vastaan. Viimeisenä toivonaan kykyjenetsijä Sonny Vaccaro ehdottaa, että Nike tekisi nousevasta koripalloilija Michael Jordanista uuden keulakuvansa. Ongelmana on, että Jordan on ilmoittanut, ettei halua tehdä mitään yhteistyötä Niken kanssa.

Matt Damon näyttelee Sonny Vaccaroa, Nike-firman kykyjenetsijää ja koripallointoilijaa, joka keksii neronleimauksen kääntää kenkäkilpailun häviävän yrityksen uuteen nousuun. Damon istuu hyvin sinnikkään Sonnyn rooliin, tehden optimistisesta hahmosta nopeasti pidettävän (ja omasta mielestäni myös urheilullisesti samaistuttavan). Sonnyä kannustaa onnistumaan tavoitteissaan ja hänen haluaa nähdä osoittavan epäilijänsä vääriksi.

     Elokuvassa nähdään myös Ben Affleck Niken perustajana ja toimitusjohtajana Phil Knightina, Jason Bateman Niken markkinointipäällikkö Rob Strasserina, Chris Tucker Nikella työskentelevänä Howard Whitena, Matthew Maher Air Jordan -kengän suunnitelleena Peter Moorena, Viola Davis ja Julius Tennon Michael Jordanin vanhempina, sekä Chris Messina Michael Jordanin agenttina David Falkina. Siitä huolimatta, että hänen nimensä on julisteessa jo neljäntenä, komedioista kuten Kulman kundit eivät ole uhka yhteiskunnalle kuumana kesäpäivänä South Centralissa (Don't Be a Menace to South Central While Drinking Your Juice in the Hood - 1996), Scary Movie (2000) ja White Chicks - agentit minimekoissa (White Chicks - 2004) tutulla Marlon Wayansilla on elokuvassa yksi ainoa kohtaus. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. Affleck istuu hyvin Niken pomon rooliin ja Bateman, Tucker ja Maher hoitavat tonttinsa hyvin firman työntekijöinä. Viola Davis on tuttuun tapaansa karismaattinen Michael Jordanin äidin osassa. Niin, mitenkäs itse Michael Jordan? Elokuvan tekijät kokivat, ettei yksikään näyttelijä pystyisi omaksumaan koripallolegendan roolia ja niinpä Michael nähdään vain uutis- ja peliklipeistä otettuna, sekä välillä takaapäin Damian Delano Youngin esittämänä, ilman että hänen kasvojaan näkyy, eikä Michaelille ole juuri repliikkejäkään kirjoitettu.

Kuten alussa kerroin, minua ei pahemmin kiinnostanut Air tarinansa puolesta. En ole erityisen innostunut kengistä, joskin vannon jo kymmenettä vuotta putkeen Converse-tennareiden nimeen. Lisäksi en ole koskaan innostunut koripallosta, aika lailla jopa inhoten koko peliä koulun liikuntatunneilla. Oikeastaan ainoa kosketuspintani Michael Jordaniin on elokuva Space Jam (1996) ja senkin olen katsonut Looney Tunes -hahmojen takia. Siksi olen iloisesti yllättynyt, kun voin todeta, että Air on erittäin mainio ja viihdyttävä elokuva, jonka parissa vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Vain loppupäässä nähtävä, tositapahtumiin perustuvien elokuvien perinteinen kikka, missä kerrotaan tekstein, että "tämän jälkeen Michael Jordan teki sitä ja tätä ja tuota ja nykyään hän on ihan laittoman sikarikas" tuntuu liian pitkäksi venytetyltä.

Ensikertalaiskäsikirjoittaja Alex Convery on saanut laadittua tästä potentiaalisesti kuivasta aiheesta erittäin mukaansatempaavan ja yllättävänkin lystikkään elokuvan, jota Affleckin reipas ohjaus vain tehostaa. Hahmojen väliset keskustelut ovat hyvin kirjoitettuja, vekkuleita ja taidokkaasti näyteltyjä. Jo niiden parissa aika menee nopeasti, mutta myös tarina nappaa mukaansa. Sonnyn riskaabelin operaation onnistumisen puolesta voi jopa huomata jännittävänsä, vaikka lopputulos olisikin katsojalla tiedossa jo etukäteen. Huippuhetkiin lukeutuu muun muassa itse Air Jordan -kengän suunnitteluprosessi, sekä Sonnyn ja Michaelin rääväsuisen agentin Falkin väliset puhelut.

Air on myös tekniseltä puoleltaan mainio filmi. Se on taidokkaasti kuvattu ja visuaaliseen ilmeeseen on saatu mukaan hieman vanhanaikaisuutta, jotta se istuu tapahtumavuoteen 1984. Tapahtumavuosi onkin onnistuneesti luotu uudelleen hienoin lavastein ja puvustuksin. Leikkaus on taidokasta, joskin elokuvan viimeistä varttia olisi voinut hieman tiivistää ja hioa lisää. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja lukuun ottamatta omaan korvaani särähtänyttä Beverly Hills kyttä -komedian (Beverly Hills Cop - 1984) tunnusmelodian käyttöä, leffan biisivalinnat ovat läpikotaisin oivallisia - etenkin elokuvassa puheenaiheenakin oleva Bruce Springsteenin Born in the U.S.A..

Yhteenveto: Air on erittäin mainio ja yllättävänkin viihdyttävä elokuva aiheesta, joka ainakin itselleni kuulosti lähtökohtaisesti tylsältä ja jonka lopputuleman tietävät varmaankin kaikki. Siitä huolimatta on jopa oudon jännittävää seurata Niken työntekijöiden yritystä haalia Michael Jordania mukaansa ja samalla luoda kaikkien aikojen kenkä. Filmi pitää napakasti kiinni läpi vajaan parin tunnin kestonsa, joka kuluu kuin hujauksessa. Vasta viimeiset minuutit tuntuvat venytetyiltä. Hahmojen väliset keskustelut ovat toinen toistaan ilahduttavampia loistavien näyttelijöiden ja erittäin mainion dialogin ansiosta. Ensikertalaiseksi käsikirjoittaja Alex Convery tekee todella hyvää työtä ja toivon, että hänestä kuullaan jatkossakin. Keskinkertaisen rikosdraama Live by Nightin (2016) jälkeen on ilo nähdä, että Ben Affleck taitaa yhä ohjauksen. Suosittelenkin lämpimästi Airin katselua, oli sitten Michael Jordanin, Air Jordanien tai yleisesti Niken fani tai jos pitää taidokkaasti kirjoitetuista elokuvista hyvien näyttelijöiden kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Air, 2023, Amazon Studios, Skydance Media, Artists Equity, Mandalay Pictures

Arvostelu: Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000)

UNELMIEN SIELUNMESSU

REQUIEM FOR A DREAM

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jared Leto, Jennifer Connelly, Marlon Wayans, Christopher McDonald, Sean Gullette ja Keith David
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Requiem for a Dream, eli suomalaisittain Unelmien sielunmessu perustuu Hubert Selby Jr.:n samannimiseen kirjaan vuodelta 1978. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle vuonna 1997 ja se sai ensi-iltansa keväällä 2000 Cannesin elokuvajuhlilla. Filmiä näytettiin muutamalla muullakin elokuvafestivaalilla, ennen kuin se sai laajemman teatterilevityksen. Suomeen leffa saapui vasta keväällä 2001. Elokuva sai todella ylistäviä arvosteluita, mutta oli myös niitä, jotka eivät siitä pitäneet. Se tuotti budjettinsa takaisin, muttei ollut kovin iso hitti. Leffa oli ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Erin Brockovichille (2000). Itse näin Unelmien sielunmessun ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2015 ja pidin sitä todella ahdistavana, mutta vaikuttavana kokemuksena. Mietin pitkään elokuvan ostamista, mutta koska se oli loppuunmyyty kaikkialla, eikä sitä ollut saatavilla Blu-rayna, ei se päätynyt hyllyyni. Vasta loppuvuodesta 2017 mietin, että haluaisin nähdä sen uudestaan ja samalla arvostelisin sen, jolloin etsin elokuvan käsiini ja katsoin sen toisen kerran.

Neljän ihmisen elämät alkavat vähitellen sortua kasaan, kun heidän addiktionsa lääkkeitä ja huumeita kohtaan kasvavat liian suuriksi, ja alkavat hallita heitä.

Manaajasta (The Exorcist - 1973) tuttu Ellen Burstyn oli tästä elokuvasta Oscar-ehdokkaana Sara Goldfarbin roolista, eikä mikään ihme. Burstyn on nimittäin aivan mielettömän hyvä roolissaan. Sara Goldfarb on leskiäiti, jonka elämä on muuttunut todella yksinäiseksi. Välillä hän käy juoruilemassa naapurinnaisten kanssa, mutta pääasiassa hän viettää päivät kotonaan katsoen televisiosta kilpailuohjelmaa. Kun Sara saa leffan alussa kutsun vieraaksi televisio-ohjelmaan, hänen elämässään tapahtuu vihdoin jotain tärkeää. Vierailun takia hän voi kehua ystävilleen ja pääsee ottamaan aurinkoa parhaalla paikalla. Mutta kun hän on tullut riippuvaiseksi ruoasta, ei hän mahdu hienoon mekkoonsa enää. Sara päättää siis aloittaa pillerikuurin, mikä alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan hänen mielenterveyteensä. Katsojana käy läpi elokuvan Saraa sääliksi, kun vierailupäivästä ei kuulu tietoa, mutta hän uskoo täysillä siihen, että hän pääsee televisioon ystäviensä ihailtavaksi. On traagista seurata, kuinka mukava rouva sekoaa vähitellen.

Thirty Seconds to Mars -yhtyeen laulaja Jared Leto (jonka olen nähnyt neljä kertaa livenä) näyttelee Harry Goldfarbia, Saran poikaa, joka on päätynyt mukaan huumebisnekseen. Harry ja hänen ystävänsä Tyrone (Marlon Wayans) yrittävät hankkia itselleen huumeita, jotta voisivat myydä niitä kovemmalla hinnalla eteenpäin. He eivät kuitenkaan ole katsoneet Scarface - arpinaamaa (Scarface - 1983) tarpeeksi, joten he myös käyttävät omaa kamaansa. Lisää aineita ei ole helposti saatavilla, joten vieroitusoireet alkavat hitaasti vaikuttamaan hahmoihin. Eniten ne vaikuttavat kuitenkin Harryn tyttöystävään Marioniin (Jennifer Connelly), mikä vaikuttaa tietysti parin suhteeseen. Harry on yhtä lailla elokuvan päähenkilö kuin hänen äitinsäkin, minkä lisäksi filmi keskittyy kunnolla myös Tyroneen ja Marioniin. Heidän taustansa eivät kuitenkaan ole niin hyvin esitetyt kuin Saran ja Harryn. Filmissä on pari hetkeä, joissa Tyronen menneisyyttä tuodaan esille, mutta sitä tehdään hieman liian pienesti, jolloin hahmon kohtalolla ei ole samalla lailla väliä. Pääasiassa komedioista tuttu Marlon Wayans näyttää kuitenkin osaavansa myös vakavamman puolen. Connelly ja Leto ovat todella hyviä rooleissaan - etenkin Leto, jonka ei uskoisi nykyään pystyvän niin kehnoon roolityöhön kuin Suicide Squadin (2016) Jokeri.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Christopher McDonald Saran katseleman televisio-ohjelman juontajana, Sean Gullette Marionin psykiatrina ja Keith David seksihullu Big Timinä.

Unelmien sielunmessu ei ole hilpeä elokuva, ei sitten millään. Mukana on yksi ainoa hetki, joka oli mielestäni huvittava, mutta muuten kyseessä on äärimmäisen ankea elokuva. Ystävysten kanssa vietettävään leffailtaan teos ei sovi lainkaan, jos ette halua vain masentaa itseänne. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen masentava elokuva, joka olisi huono, vaan sitä katsoessa ei vain voi pysyä iloisena. Elokuvan tarina on todella traaginen ja lohduton, jolloin sitä on erittäin ahdistavaa katsoa. Periaatteessa Unelmien sielunmessu pistää katsomaan noin tunnin ja kolmen vartin ajan, kuinka neljä ihmistä rikkoutuvat. Ei kestä kauaa, kun filmin alkupäässä jo ymmärtää, ettei hahmoille voi kovin hyvin käydä. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa jopa liian suurta ahdistusta, jolloin sitä ei kykene katsomaan loppuun, mutta muille se on kuin huume, joka koukuttaa niin paljon, että on pakko tietää, mihin tarina vie hahmoja. Kyseessä on todella pysäyttävä kokemus, joka saa todella arvostamaan omaa elämäänsä, jos asiat ovat itsellä pääasiassa hyvin.

Elokuva näyttää täydellisesti, että huumeet ovat pahasta, ilman että se muuttuu kertaakaan saarnaavaksi. Olenkin sitä mieltä, että sen sijaan että kouluissa näytetään päihdevastaisia opetusvideoita, opiskelijoille pitäisi näyttää Unelmien sielunmessu, jonka jälkeen haluaa pysyä erossa jopa lääkkeistä, jos ei tiedä tarkkaan, mitä ne aiheuttavat. Filmissä on todella taidokkaasti luotu voimakas tunnelma, joka ahdistaa läpi leffan ja saattaa jopa koskettaa katsojaansa suuresti. Katsoja joutuu seuraamaan avuttomana vierestä, kun mukavilta vaikuttavat henkilöt ajautuvat syöksykierteeseen. Välillä sitä toivoo, että elokuva loppuisi jo, jottei kärsimystä tarvitsisi nähdä enempää, mutta samalla toivoisi, ettei filmi päättyisi, sillä siinä todella on jotain erittäin koukuttavaa. Unelmien sielunmessu on jokseenkin jopa kaunis teos, joka saa erilaiset kauheudet muuttumaan taiteeksi. Kun lopputekstit alkavat, on vaikea sanoa mitään, sillä elokuva on niin hienon järkyttävä ja niin järkyttävän hieno. Sen jälkeen saattaa olla vaikea nukahtaa, kun leffan kauhea sisältö jää pyörimään päässä voimakkaasti. Suosittelenkin katsomaan sen jälkeen jotain hilpeää, kuten vaikkapa jakso Simpsoneita (The Simpsons - 1989-), jotta ajatukset eivät muuttuisi liian synkiksi. Joillekin tämä saattaa aiheuttaa ahdistusta pitkäksikin aikaa, joten kannattaa varautua!

Elokuvan on ohjannut Darren Aronofsky, joka oli tätä ennen tehnyt vain leffan Pi - Usko kaaokseen (Pi - 1998). Sitä en ole itse vielä nähnyt, mutta tässä Aronofsky on tehnyt aivan mahtavaa työtä. Hänellä on ollut munaa tehdä jotain erittäin ahdistavaa, karua ja surullista, ja antaa se sellaisenaan katsojille. Aronofsky on myös käsikirjoittanut leffan ja tehnyt siinäkin upeaa työtä. On käsittämätöntä, että sellainen nero kuin Aronofsky, joka on ohjannut upean Unelmien sielunmessun ja loistavan Black Swanin (2010), voisi koskaan tehdä niin hirveää paskaa kuin Noah (2014), joka on yksi huonoimmista elokuvista, mitä olen ikinä nähnyt. Tässä Arnofskylla on voimakas tyyli, joka tulee hyvin esille kuvauksessa. Filmi käyttää yllättävän taidokkaasti hyödyksi pyöristävää linssiä, mikä luo oman ahdistavan tunteensa. Läpi elokuvan nähdään myös paljon lähikuvia hahmojen kasvoista, jolloin voi todella hyvin nähdä, mitä he tuntevat. Leikkaus on todella onnistunutta läpi filmin. Useassa kohtaa nähdään todella nopeaa leikkausta, kun hahmot käyttävät huumeita, mikä sopii elokuvaan täydellisesti. Myös nopeutukset ja kuvan jakautuminen kahtia toimivat yllättävän hyvin. Äänimaailma leffassa on erinomainen ja Clint Mansellin säveltämät musiikit ovat huikeat. Unelmien sielunmessun tunnuskappale "Lux Aeterna" on yksi parhaista sävellyksistä, minkä olen ikinä kuullut, eikä ole mikään ihme, että lähes kaikki tuttuni tietävät sen, vaikka eivät olisi kuulleet itse elokuvasta.

Yhteenveto: Unelmien sielunmessu on aivan kauhean ahdistava teos, mutta se koukuttaa kuin elokuva olisi huumetta. Leffa on äärimmäisen karu ja se saa katsojansa helposti ahdistumaan näkemästään. Läpi leffan joutuu kauhistelemaan ja säälimään hahmoja, joiden elämien tuhoutumista seuraa vierestä. Mukana on todella voimakas tunnelma, joka pitää tiukasti otteessaan. Filmin aikana miettii aina välillä, ettei sitä vain kykene kokemaan loppuun asti, sillä se on niin ahdistava, mutta samalla vaatii vain lisää, oli tuleva kuinka ikävää nähtävää tahansa. Ohjaaja Darren Aronofsky on saanut luotua erittäin hienon kokonaisuuden, joka on todella vaikuttava ja pysäyttävä. Visuaalinen puoli on pääasiassa tyylikäs ja erikoiset kikkailut sopivat erikoiseen elokuvaan. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - etenkin Ellen Burstyn ja Jared Leto äitinä ja poikana. Marlon Wayans osoittaa, että taitaa muunkin kuin komedian, joten on harmi, ettei hänen taustansa avaudu tarpeeksi, vaan jää hieman tönköksi. Muuten kyseessä on mestarillinen ja surullisen kaunis teos. Suosittelen Unelmien sielunmessun katsomista kaikille. Herkimmät eivät välttämättä kestä sitä, eikä sitä todellakaan kuulu näyttää lapsille, mutta jo opiskelijoille se täytyy näyttää varoituksena huumeista. Ja kannattaa myös kuunnella "Lux Aeterna", sillä se on ihan mielettömän hieno kappale!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Requiem for a Dream, 2000, Artisan Entertainment, Thousand Words, Sibling Productions, Protozoa Pictures, Industry Entertainment, Bandeira Entertainment, Truth and Soul Pictures

Arvostelu: G.I. Joe: The Rise of Cobra (2009)

G.I. JOE: THE RISE OF COBRA

Ohjaus: Stephen Sommers
Pääosissa: Channing Tatum, Marlon Wayans, Sienna Miller, Rachel Nichols, Ray Park, Saïd Taghmaoui, Christopher Eccleston, Byung-hun Lee, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Dennis Quaid, Joseph Gordon-Levitt, Arnold Vosloo, Jonathan Pryce ja Brendan Fraser
Genre: toiminta, seikkailu, scifi, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

G.I. Joe: The Rise of Cobra perustuu Hasbron 1960-luvulla alkaneeseen "G.I. Joe" -lelusarjaan ja sen pohjalta tehtyihin sarjakuviin ja animaatiosarjoihin. Lelujen elokuvaoikeudet päätyivät 1990-luvulla Threshold Entertainment -yhtiön käsiin, mutta kun yhtiö päättikin keskittyä Mortal Kombat -leffoihin (1995-1997), G.I. Joe -filmiä ei tapahtunutkaan. Vuonna 2003 tuottaja Lorenzo di Bonaventura kiinnostui elokuvan teosta ja alkoi työstämään sitä yhdessä Hasbron kanssa. Tekijät kokivat kuitenkin vaikeuksia, sillä maailma muuttui Irakin sodan myötä, eikä ollut enää varmaa, voiko tällaista armeijakeskeistä toimintaelokuvaa julkaista. 2007 Muumion (The Mummy - 1999) ohjaaja Stephen Sommers saatiin mukaan projektiin ja leffan teko alkoi tosissaan edistymään. Kuvaukset alkoivat vihdoin helmikuussa 2008 ja lopulta G.I. Joe: The Rise of Cobra sai maailmanensi-iltansa 27. heinäkuuta - tasan kymmenen vuotta sitten. Elokuva oli hitti lippuluukuilla, muttei voittanut faneja tai kriitikoita puolelleen. Leffa oli jopa ehdolla kuudesta Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, adaptaatio, miessivuosa ja naissivuosa, minkä elokuva "voitti") ja elokuvan päätähti Channing Tatum tunnusti myöhemmin haastattelussa, että hän inhosi leffan tekoa ja että hänen kolmen elokuvan sopimuksensa Paramount-yhtiön kanssa pakotti hänet tekemään leffan. Itse kyllä pidin G.I. Joe: The Rise of Cobrasta, kun kävin katsomassa sen isäni kanssa teattereissa kesällä 2009... mikä saattoi tosin johtua siitä, että olin silloin 11-vuotias. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo kahdeksan vuotta. Olen välillä pohtinut elokuvan uudelleenkatselua ja kun huomasin leffan täyttävän 10 vuotta, päätin kokeilla, kuinka hyvin filmi toimisi tällä kertaa. Ei hyvin.

Sotilaskaverukset Duke ja Ripcord päätyvät mukaan salaiseen G.I. Joe -tiimiin, joka yrittää pysäyttää vaarallisia nano-ohjuksia havittelevan Cobra-järjestön.

Armeijan ystäviä Dukea ja Ripcordia näyttelevät Channing Tatum ja Marlon Wayans. Kuten kerroin, Tatum koki, että hänet painostettiin mukaan elokuvaan, mutta hänen uransa ollessa vasta aluillaan, hän ei vielä uskaltanut näyttää tätä roolityössään ja toisaalta hyvä niin. Ei Tatum kovin kummoinen ole roolissa, mutta hän ainakin hyppää kunnolla mukaan ja yrittää parhaansa läpi leffan. Komedioista, kuten Kulman kundit eivät ole uhka yhteiskunnalle kuumana kesäpäivänä South Centralissa (Don't Be a Menace to South Central While Drinking Your Juice in the Hood - 1996),  Scary Movie (2000) ja White Chicks - agentit minimekoissa (White Chicks - 2004) tuttu Marlon Wayans on erikoinen valinta sotilaan ja toimintasankarin rooliin, vaikka hänestä onkin tehty elokuvan vitsiniekka. Wayans sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon, muttei hän omasta mielestäni erityisen huono ole roolissaan. On veikeä nähdä hänet juoksemassa innokkaasti huipputeknologisten pyssyjen kanssa jointin sijaan.
     G.I. Joe -tiimiin kuuluvat porukan johtaja kenraali Hawk (Dennis Quaid), älykäs ja hyvä taistelija Scarlett (Rachel Nichols), hakkeri Breaker (Saïd Taghmaoui), suurikokoinen ja vahva Heavy (Adewale Akinnuoye-Agbaje), sekä ehdoton suosikkini, mustiin pukeutuva ninja Snake Eyes (Ray Park). Miekkaansa heilutteleva ja tyylikkäitä stuntteja tekevä mykkä Snake Eyes oli aivan mahtava 10 vuotta sitten, kun näin leffan ensimmäistä kertaa ja oli hauska huomata, kuinka hahmo tuotti yhä samanlaista lapsenomaista riemua. Hänelle ja parille muulle G.I. Joen tiimiläisistä on onnistuttu kirjoittamaan jonkinlaista taustatarinaa, mutta hahmot jäävät silti aika yksiulotteisiksi. Kenraali Hawk vain antaa ohjeita, Heavy on pelkästään uhkaavan lihaksikas ja Breaker on nero. Scarlett nostetaan usein toimivasti esille, mutta naisena hän joutuu valitettavasti myös olemaan jonkun miessankarin ihastuksen kohde. Näyttelijät ovat kelvollisia rooleissaan, mutta yksikään ei erityisemmin vakuuta taidoillaan.
     Tarinan pahiksia ovat Cobra-järjestön ilkikuriset jäsenet. Porukkaa johtaa asetehtailija herra McCullen (Christopher Eccleston), joka lähinnä seisoo tyylikäs puku päällään ja komentaa tympeästi ohjeita. Paronitar (huonoimman naissivuosan Razzien roolista voittanut Sienna Miller) on vakooja, joka taitaa monenlaiset taistelutyylit. Storm Shadow (Byung-hun Lee) on Snake Eyesin tavoin ninja ja muiden ammuskellessa toisiaan laseraseilla sun muilla, nämä kaksi ottavat miehestä mittaa miekoin. Zartan (Arnold Vosloo) taas on naamioitumisen mestari. Mukana on myös salaperäinen, erikoisia kokeiluja tekevä paha tiedemies, joka valmistaa Cobralle voittamatonta armeijaa. Isoja roistohahmoja on siis yllättävänkin paljon elokuvassa. Paronitar, Storm Shadow ja tiedemies ovat heistä kiinnostavimmat, kun taas herra McCullen on täysin unohdettava. Pahisten näyttelijöiden kohdalla taso hyppii enemmän kuin G.I. Joen tiimiläisten esittäjien kanssa. Eccleston on kehno osassaan ja Milleriltä löytyy selkeät heikommat hetkensä.
     Elokuvassa nähdään myös Jonathan Pryce Yhdysvaltain presidenttinä, sekä ohjaaja Stephen Sommersin Muumio-leffoista tuttu Brendan Fraser pienessä roolissa G.I. Joe-kersantti Stonena.

Jostain kumman syystä G.I. Joe: The Rise of Cobra toimi paremmin kymmenen vuotta sitten, kun olin 11... Silloin leffa oli todella "siisti" ja "kova", mutta nyt katsottuna se on aika surkuhupaisa tapaus. Ei tämä mikään läpimätä leffa sentään ole, muttei tämä todellakaan hyvä ole. Tai siis, pohjalla, kaiken keskellä vaikuttaisi olevan kelpo toimintapläjäys, mutta keskinkertaisten tekijöiden vuoksi elokuvan potentiaali valuu hukkaan. Leffa tekee kömpelöä työtä esitellessään G.I. Joe -tiimin maailmaa ja avatessaan Cobra-järjestön motiiveja. Lähes kaikki tärkeät henkilödraamaa sisältävät hetket on leikattu pois, jotta kahteen tuntiin on saatu tungettua mahdollisimman paljon toimintaa. Ja toimintaa kyllä riittää. Elokuva ei tunnu muuta olevankaan kuin jatkuvaa taistoa ja mäiskettä kohtaus toisensa perään. Jopa kaikki hahmoja hieman syventävät hetket tuntuvat tapahtuvan aina jonkinlaisen kamppailun aikana. Ja silloin kun ei taistella, rytmitys muuttuu lähes pikakelaukseksi, jotta hahmot saadaan siirrettyä seuraavaan toimintakohtaukseen. Lapsena tämä oli tietty aivan mahtavaa, mutta nyt elokuva oli paikoitellen jopa hengästyttävä vauhdikkuudessaan. Jos jotain hyvää G.I. Joe: The Rise of Cobrasta pitäisi löytää, niin ainakin voisi sanoa, ettei aika käy pitkäksi sen parissa.

Jatkuvassa toiminnassa on myös se ongelma, ettei katsojana jaksa välittää oikeastaan kenestäkään. Taisteluista ei löydy jännitettä, vaan lähinnä katsoja vain tuijottaa, kun miekat osuvat yhteen, paikat räjähtävät ja hahmot lentävät outojen paineaalto-aseiden voimasta. Ainoastaan Pariisin isoon toimintakohtaukseen on saatu jännitystä, kun Joet yrittävät saada Cobran jäsenet kiinni, ennen kuin he ehtivät käyttämään uusia tuhoaseitaan (mikä kieltämättä johtaa näyttävään tilanteeseen, joka onnistui tekemään vaikutuksen vielä tänäkin päivänä). Tavallaan on osuvaa, että elokuvalla tuntuu olevan hirveä kiire, sillä sankareillakin on kiire saada tuhoaseet pois roistojen käsistä. Oikeissa käsissä tätä kiirettä hyödynnettäisiin oivallisesti ja lopputuloksena olisi mitä mukaansatempaavin vuoristoratakyyti. Kömpelöissä käsissä elokuvan kyyti on harmillisen takelteleva ja täynnä todella typeriä hetkiä. Elokuvassa käytetyt takaumat ovat lähes ainoa tapa syventää hahmoja ja siksi onkin surkuhupaisaa, että takaumat ovat aika myötähäpeällisesti toteutettuja. Loppupäässä filmi myös unohtaa täysin kertoa omaa seikkailuaan ja muuttuu lähinnä jatko-osan pohjustamiseksi. Kokonaisuudessaan G.I. Joe: The Rise of Cobra jätti aika ristiriitaiset tunteet itselleni. Toisaalta oli hauska katsoa leffa pitkästä aikaa ja paikoitellen se onnistui viihdyttämään toiminnallaan ja hölmöydellään, mutta samalla sen hengästyttävä vauhti sai minut pohtimaan, alanko tulla jo vanhaksi. Se on ainakin selvää, etten enää kuulu elokuvan kohdeikäryhmään.

Vaikka Stephen Sommers onnistuu parhaimmillaan luomaan menevää viihdettä, ei hän kummoinen ohjaaja ole. Tässä hän ei selkeästi ole halunnut tehdä muuta kuin menevää viihdettä ja kaikki "ylimääräinen" on tungettu sivuun. Tai sitten tämä johtuu Stuart Beattien, David Elliottin ja Paul Lovettin käsikirjoituksesta, jossa monet yleensä tärkeinä pidetyt asiat pistetään syrjään, jotta saadaan mahdollisimman monta toimintakohtausta kahden tunnin leffaan. Kolmikon teksti on usein todella kömpelöä, hahmojen repliikit ovat kehnoja ja yhden hahmon kehitys tapahtuu hölmön äkkinäisesti. G.I. Joe: The Rise of Cobra on sentään kelvollisesti kuvattu ja mukaan mahtuu niin näyttäviä kuin heikompiakin otoksia. Lavasteet ovat myös tyylikkäät ja puvustustiimi on tehnyt oivaa työtä sankareiden ja vihollisten asujen kanssa. Maskeeraajat pääsevät myös näyttämään taitojaan parissa kohtaa. Elokuvan efektit eivät valitettavasti ole kestäneet aikaa hyvin. Etenkin lentoalukset näyttävät todella digitaalisilta, minkä lisäksi joissain kohdissa on päivänselvää, että näyttelijät seisovat taustakankaan edessä. Mukana on joitain hyviäkin tehosteita, mutta pääasiassa leffa näyttää yllättävänkin heikolta ollakseen vain 10 vuotta vanha. Äänimaailma on sentään mainiosti luotu aina ääniefekteistä Alan Silvestrin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: G.I. Joe: The Rise of Cobra on ihan viihdyttävä pläjäys, mutta mitään muuta se ei onnistu tarjoamaan. Tarina kiirehtii hullua vauhtia eteenpäin, kun tekijät yrittävät tunkea mahdollisimman monta toimintakohtausta kahden tunnin elokuvaan. Hahmot jäävät kuitenkin niin yksiulotteisiksi, ettei kenenkään puolesta jaksa jännittää, eikä Pariisia lukuunottamatta yhdelläkään toimintakohtauksella ole todellista koukkua. Hahmojen syventäminen takaumien kautta on todella kömpelösti toteutettu, minkä lisäksi näyttelijät eivät ole kovinkaan hyviä rooleissaan. Paikoitellen leffan yliampuvuus käy typeryyden puolella, eikä siltä kannata odottaa mitään vähänkään syvällistä. Tehosteidensa puolesta elokuva on kärsinyt yllättävänkin paljon vuosien varrella ja joissain kohdissa leffa näyttää enemmän siltä kuin se olisi ilmestynyt vuonna 1999 eikä 2009. On hassua ajatella, että samana vuonna ilmestyi visuaalisesti tuhatkertaisesti huikeampi Avatar (2009). G.I. Joe: The Rise of Cobra sopii tasan tarkkaan vain kohdeyleisölleen, eli ala-asteikäisille, jotka haluavat nähdä pelkkää isoa mäiskettä, eivätkä välitä niinkään tarinasta tai hahmoista. Loppupäässä leffa tosiaan muuttuu lähinnä jatko-osan pohjustamiseksi ja jatkoa saatiinkin vuonna 2013, kun G.I. Joe: Kosto (G.I. Joe: Retaliation) sai ensi-iltansa. Kai senkin voisi vilkaista pitkästä aikaa uudelleen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
G.I. Joe: The Rise of Cobra, 2009, Paramount Pictures, Spyglass Entertainment, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Digital Image Associates