Arvostelu: Caught Stealing (2025)

CAUGHT STEALING

Ohjaus: Darren Aronofsky

Pääosissa: Austin Butler, Regina King, Zoë Kravitz, Matt Smith, Liev Schreiber, Vincent D'Onofrio, Benito A Martínez Ocasio, Nikita Kukushkin, Yuri Kolokolnikov ja D'Pharaoh Woon-A-Tai

Genre: rikos, komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Caught Stealing perustuu Charlie Hustonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2004. Jo vuonna 2013 David Hayter aikoi tehdä kirjasta elokuvasovituksen, jota olisi tähdittänyt Patrick Wilson, mutta projekti ei edennyt. Vuonna 2024 Sony Pictures ilmoitti Hustonin itse kirjoittavan studiolle elokuva-adaptaatiota, jonka ohjaisi Darren Aronofsky. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Caught Stealing saapuu elokuvateattereihin. Itselleni Hustonin kirja ei ole tuttu, mutta kiinnostuin heti, kun kuulin Aronofskyn tekevän uutta elokuvaa ja kun näin leffan näyttelijäkaartin. Kävinkin uteliaana katsomassa Caught Stealingin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1998 New Yorkissa Hank Thompson tekee naapurilleen Russille palveluksen ja huolehtii tämän kissasta, kun mies matkustaa Lontooseen näkemään sairasta isäänsä. Pian Hankille valkenee, että Russ on sotkeutunut hämärähommiin ja Hank joutuu keskelle kahden rikollisjengin konfliktia.

Pääroolissa Hank Thompsonina nähdään Elvis-elokuvan (2022) nimikkoroolista tuttu Austin Butler. Hank on entinen pesäpallolupaus ja nykyinen baarimikko, joka yrittää pitää elämäänsä kasassa, soitellen päivittäin äidilleen ja tapaillen rakastamaansa Yvonnea (Zoë Kravitz). Kun Hankin naapuri Russ (Matt Smith) eräänä iltana saapuu Hankin ovelle hätäpäissään, kertoen että hänen täytyy matkustaa Lontooseen tapaamaan sairasta äitiään, Hank huomaa yhtäkkiä pitävänsä huolta Russin kissasta Budista ja joutuvansa osaksi tämän rikollisia puuhia. Butler näyttää jälleen olevansa yksi tämän hetken kiinnostavimmista nimistä Hollywoodissa, heittäytyen vakuuttavasti roolinsa vietäväksi, kun menneisyyden traumojen keskellä kamppaileva Hank joutuu New Yorkin alamaailman pyöriteltäväksi. Myös Kravitz ja etenkin rääväsuista naapuria esittävä Smith ovat oivat rooleissaan, eikä pidä missään nimessä unohtaa Budia esittävää, erinomaisesti koulutettua Tonic-kissaa. Kyseessä ei muuten ole Tonicin elokuvadebyytti, vaan katti nähtiin jo vuoden 2019 Uinu, uinu lemmikkini -kauhuleffassa (Pet Sematary).

     Elokuvassa nähdään myös Benito A Martínez Ocasio, eli rap-artisti Bad Bunny rikollisena Coloradona ja Nikita Kukushkin ja Yuri Kolokolnikov tämän kätyreinä, Vincent D'Onofrio ja Liev Schreiber rikollisina juutalaisveljeksinä Shmullynä ja Lipana, sekä Regina King etsivä Romanina, joka saapuu tutkimaan, kun Coloradon kätyrit hakkaavat Hankin rappukäytävässä, etsiessään Russia. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. D'Onofrio ja Schreiber ovat mainiot rikollisveljeksinä, jotka vaikuttavat lämpimiltä ja mukavilta, mutta voivat äityä todella julmiksi sille tuulelle sattuessaan.

Caught Stealing osoittautui erittäin hyväksi elokuvaksi ja jälleen varsin erilaiseksi lisäykseksi Darren Aronofskyn monipuoliseen filmografiaan. Leffasta löytyy tiettyä tragediaa, sekä synkkiä puolia, mutta se ei kuitenkaan uiskentele läheskään niin tummissa vesissä kuin ohjaajan tunnetuimmat työt, kuten vaikkapa Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000). Kyseessä on sopivassa määrin trilleriä ja komediaa sekoittava rikosleffa, joka nappaa tehokkaasti mukaansa, kun Russ häipyy Lontooseen, jättäen Bud-kissansa Hankille ja kun hämäräheput saapuvat koputtelemaan ovea. Ennen kuin Hank edes tajuaa, hänet on jo kiskaistu mukaan tapahtumaketjuun, josta ei äkillisiä kuolemia puutu ja onkin mukaansatempaavaa seurata tämän ketjun eskaloitumista.

On kiinnostavaa ryhtyä Hankin kanssa selvittämään, että mihin ihmeeseen hän on joutunut mukaan ja mitä Russ on tehnyt, saadakseen useammankin tahon peräänsä? Osa kohtauksista ovat tiivistunnelmaisia jännitysnäytelmiä, osa rujon väkivaltaisia ja osa yllättävänkin hauskoja. Leffassa on pari toistuvaa vitsiä, jotka jaksavat naurattaa joka kerta. Muutenkin elokuvaan on ovelasti upotettu yksityiskohtia, jotka huipennetaan loppusuoralla palkitsevan tuntuisesti. Varttia vaille parin tunnin kestossa Caught Stealingiin ei juuri ylimääräistä mahdu ja elokuva viihdyttää mukavasti viime minuuteille asti. Kirjojen puolella kyse on vasta trilogian avausosasta, mutta omasta mielestäni leffa päättyy niin, etten jäänyt kaipaamaan jatkoa.

Aronofsky yhdistelee sulavasti kertomuksen synkempiä ja humoristisempia puolia, mikä näkyy erityisesti D'Onofrion ja Schreiberin hahmoissa, joissa tämä kepeyden ja julmuuden yhdistelmä tarjoaa kunnon jännitettä, kun koskaan ei voi tietää, milloin toinen miehistä ryhtyy häikäilemättömiin tekoihin. Charlie Hustonin käsikirjoitus on oivallinen ja hän kuljettaa käänteitä täynnä olevaa kertomusta sujuvasti maaliinsa. Caught Stealing on myös pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on onnistuneesti työstetty. Musiikit on säveltänyt Rob Simonsen ja ne esittää Idles-yhtye. Yhteistyö toimii ja musiikit säestävät jännittävää menoa hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Caught Stealing, 2025, Columbia Pictures, Protozoa Pictures

Arvostelu: The Whale (2022)

THE WHALE

Ohjaus: Darren Aronofsky

Pääosissa: Brendan Fraser, Sadie Sink, Hong Chau, Ty Simpkins, Samantha Morton ja Sathya Sridharan

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

The Whale perustuu Samuel D. Hunterin samannimiseen näytelmään vuodelta 2012. Aluksi Tom Fordin oli tarkoitus tehdä näytelmän pohjalta elokuva, jota olisi tähdittänyt James Corden, mutta idea ei koskaan edennyt tuotantoon. Ohjaaja Darren Aronofsky näki näytelmän ja paloi halusta kääntää se elokuvamuotoon. Projekti ei kuitenkaan edennyt vuosiin, sillä Aronofsky ei tiennyt, kenet haluaisi esittämään pääosaa, ennen kuin hän näki Brendan Fraserin tähdittämän Yön pimeän puolen (Journey to the End of the Night - 2006). Fraser suostui mukaan ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021. The Whale sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2022, minkä jälkeen sitä on esitetty eri tapahtumissa ja hiljalleen se on saanut teatterilevityksen. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Aronofskyn tekevän uutta filmiä ja että sitä tähdittäisi pitkään parrasvaloista poissa ollut ysäritähti Brendan Fraser. Meninkin positiivisin mielin katsomaan The Whalen sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vakavasti ylipainoinen verkkokurssiopettaja Charlie saa kuulla tekevänsä kuolemaa. Ennen menehtymistään hän päättää löytää uuden yhteyden tyttäreensä, jota hän ei ole tavannut moneen vuoteen.

1990-luvulla muun muassa Viidakon ykä -parodian (George of the Jungle - 1997) ja Muumio-seikkailuleffan (The Mummy - 1999) myötä tähdeksi noussut Brendan Fraser päätyi syöksykierteeseen 2000-luvulla. Hänen äitinsä kuolema, satoja tuhansia dollareita maksanut ero vaimostaan Afton Smithistä, ahdistelusyytökset Hollywood-journalisti Philip Berkiä kohtaan, sekä lukuisat elokuvien kuvauksista saadut vammat aiheuttivat Fraserille masennuksen, minkä takia hän hiljalleen hiipui parrasvaloista. Nyt Fraser tekee kuitenkin paluun valkokankaille The Whalessa, näytellessään Charlieta, sairaalloisen ylipainoista miestä, jonka ylensyönti johtaa tietoon pian lähestyvästä kuolemasta. Viimeisten puolen vuoden aikana roolityö on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Fraserin roolityötä ylistetään ja sille heitellään palkintoehdokkuuksia yhdestä suunnasta, kun taas toisesta kuuluu kritiikkiä siitä, että Fraser on pistetty käyttämään ns. "läskipukua", sen sijaan, että rooliin olisi palkattu joku oikeasti ylipainoinen näyttelijä. Toisaalta ymmärrän kritisoijia, mutta samalla olen sitä mieltä, ettei Charlieksi voitaisi valita niin ylipainoista näyttelijää kuin rooli vaatisi - kyseessä kun on kuitenkin kuoleman kielissä oleva tapaus. Jopa reilusti ylipainoiselle näyttelijälle jouduttaisiin mitä luultavimmin pukea "läskipuku". Kritiikin ymmärtää myös siksi, koska yleensä "läskipukua" käytetään elokuvissa komediallisiin ja pilkkaaviin tarkoituksiin, mutta The Whalessa kyse ei todellakaan ole sellaisesta. Ja vaikka roolin voisikin yhtä hyvin antaa jollekulle ylipainoiselle, ei käy kieltäminen, etteikö Fraser tekisi uransa hienoimman ja koskettavimman roolityön The Whalessa. Hän on huikean erinomainen, tulkitessaan moniulotteista hahmoaan.

Elokuvassa nähdään myös Hong Chau Lizinä, Charlien teräväsanaisena hoitajana, lapsitähdestä aikuiseksi varttunut Ty Simpkins lähetyssaarnaaja Thomasina, Netflixin hittisarja Stranger Thingsistä (2016-) tuttu Sadie Sink Charlien tyttärenä Ellienä, sekä Samantha Morton tämän äitinä, Charlien ex-vaimona Maryna. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin vakuuttavasti rooleistaan, mutta heidän hahmonsa eivät ole kovin pidettäviä tapauksia. Vaikka nuori Sink osoittaa jälleen lahjansa, on hänen esittämästä rasittavasta, muita jatkuvasti solvaavasta ja heille tökerösti tekevästä Ellie-tyttärestä äärimmäisen vaikea tykätä.

Kun kyseessä on Darren Aronofskyn elokuva, on varmaan sanomattakin selvää, että kyseessä ei ole mitenkään helppo katselukokemus. Aronofskyn epätasaisesta filmografiasta löytyy mestariteoksia, kuten pirun ahdistava Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000) ja kaunis mutta kauhistuttava Black Swan (2010), emämunauksia, kuten Noah (2014) ja katsojia täysin ääripäihin jakavia leffoja, kuten Mother! (2017). Aronofsky ei päästä katsojaa helpolla The Whalessakaan, vaikka Charliesta onkin tehty lähes loputtoman optimistinen ja ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen uskova. Nessuvaroitus on paikoillaan, sillä elokuvasta tuskin selviää kuivin silmin. Elokuva riipaisee syvältä, vaikkakin toisinaan sen surupuoli velloo liikaa melodramaattisuudessa, aivan kuin Aronofsky pilkkoisi sipulia suoraan katsojan naaman edessä.

Ei elokuva kuitenkaan pelkkää nyyhkytystä ole, vaan siitä löytyy myös yllättävän paljon huumoria. Komediaa ei sinänsä revitä Charlien lihavuudesta, joskin hänen ympärillään olevat, aika raskaat ihmiset siitä vähän väliä huomauttavat. Sanoinko jo, kuinka paljon Ellie-tyttären suoltama törkysanaisuus kävi hermoilleni? Lihavuusaspekti tuodaan tragedian ja traagisuuden kautta. Aronofsky on aiemminkin käsitellyt elokuvissaan addiktiota ja tässä hän käsittelee aihetta liikasyönnin kautta. Muuten vahva teos kompasteleekin hieman käsittelemiinsä aiheisiin ja teemoihin, kuten rehellisen ihmisen autenttisuuteen ja väärälle polulle astuneen pelastukseen. Ensimmäinen näistä herättää varmasti ristiriitaisia tuntemuksia, kun Charlie kannustaa vähän väliä räikeiden mielipiteiden esille tuomiseen, ilman että pohtii sanomisten poliittista korrektiutta. Charlien ja hänen tyttärensä tarina lipsahtelee hieman epäuskottavan puolelle, kun miettii, kuinka lyhyen aikajakson elokuva kertoo ja kuinka monien vuosien traumoja hahmot setvivät.

Elokuvan on käsikirjoittanut Samuel D. Hunter oman näytelmänsä pohjalta ja Hunter on yhdessä Aronofskyn kanssa saanut pidettyä tiettyä näytelmän henkeä leffassa. Kun lähes koko leffa tapahtuu Charlien asunnossa, on se helppo kuvitella teatterin lavalle. Joitakin ratkaisu voi häiritä, mutta itseäni nuorisoteatteritaustaisena toteutus ihastutti. The Whale on taitavasti kuvattu ja pätevästi leikattukin. Lavasteet ovat vakuuttavat ja samoin asut ja maskeerauksetkin. "Läskipuvun" käyttöä voi toki kritisoida, mutta sitä ei voi kieltää, etteivätkö maskeeraajat olisi tehneet ällistyttävää työtä Fraserin kanssa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Rob Simonsenin kaihoisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Whale on erittäin mainio ja koskettava draamaelokuva, jossa Brendan Fraser tekee vaikuttavan paluun valkokankaille. Fraser tulkitsee hienosti hahmoaan Charlieta ja tämän moniulotteisuutta heltymättömän optimismin takana. Muutkin näyttelijät suoriutuvat mainiosti osistaan, joskin heidän hahmonsa ovat toinen toistaan ärsyttävämpiä tapauksia. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi leffan ja katsoja uppoutuu yhä syvemmälle sen tunteikkuuteen. Toisinaan leffa käy turhan melodramaattiseksi ja välillä se kompastelee käsittelemissään teemoissa. Elokuvan näytelmällisyys voi häiritä joitakuita, mutta itseäni toteutus viehätti. Maskeeraajat tekevät erinomaista työtä Fraserin kanssa, joskin "läskipuvun" käyttö voi aiheuttaa joissain katsojissa myös pahennusta. The Whale ei päästä katsojaansa helpolla, mutta silti se on Aronofsky-leffa helpommasta päästä. Jos pidät ohjaajan aiemmasta tuotannosta, olet kaivannut Fraseria takaisin parrasvaloihin ja/tai intoilet muuten pienimuotoisista perhedraamoista, suosittelen The Whalea lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Whale, 2022, A24, Protozoa Pictures

Arvostelu: Black Swan (2010)

BLACK SWAN

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Natalie Portman, Vincent Cassel, Mila Kunis, Barbara Hershey ja Winona Ryder
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Swan on Darren Aronofskyn ohjaama elokuva, mikä pohjautuu löyhästi Pjotr Tšaikovskin balettiin Joutsenlampi (Лебединое Озеро - 1877). Aronofsky oli ollut kiinnostunut baletista jo vuosia ja hän oli nähnyt useammankin tulkinnan Joutsenlammesta. Aronofsky oli puhunut balettielokuva-ideastaan  näyttelijä Natalie Portmanin kanssa jo 2000-luvun alussa. Idea alkoi muuttua todeksi kuitenkin vasta, kun Aronofsky luki Andres Heinzin käsikirjoituksen nimeltä The Understudy. Aronofsky sai Heinzin tekstin ja pyysi John McLaughlinin kirjoittamaan sitä uudestaan, lisäten palasia Joutsenlammesta mukaan. Hän kauppasi tekstin Universal-yhtiölle, joka oli aluksi kiinnostunut, mutta projekti ei silti lähtenyt käyntiin, joten Aronofsky tekikin elokuvan The Wrestler - painija (The Wrestler - 2008). Siinä kohtaa Universal alkoi kaupata tekstiä eteenpäin ja Aronofskyn oma yhtiö Protozoa Pictures hankki sen itselleen. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2009 ja lopulta Black Swan sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 1. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa oli suuri menestys, minkä lisäksi se sai paljon ylistystä kriitikoilta. Elokuva sai myös viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja kuvaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, jopa 12 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja lavastus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, kuvaus ja naispääosa), joista se voitti - yllätys yllätys - parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Black Swanin vuotta tai kahta myöhemmin ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan ja kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsovani ja arvostelevani sen juhlan kunniaksi.

New Yorkissa valmistellaan isoa tulkintaa Joutsenlampi-baletista. Ujo tanssija Nina on haaveillut pääroolista koko elämänsä ja päättää tehdä kaikkensa saadakseen roolin. Hyvän ja viattoman Valkoisen joutsenen rooli sujuu häneltä luonnostaan, mutta pääosaa varten hänen pitäisi löytää itsestään myös synkkä ja paha Musta joutsen.

Natalie Portman kahmi niin Oscaria kuin Golden Globea, BAFTA:a ja ties mitä pystejä roolisuorituksestaan balettitanssija Ninana - ja täysin ansaitusti. Portman uppoutuu roolihahmonsa pään sisälle niin vahvasti, että jossain kohtaa se muuttuu pelottavaksi. Kun herkkä Nina alkaa vähitellen koettelemaan rajojaan ja altistamaan itseään "pimeälle puolelle" (jos niin voi sanoa), Portman tuo tämän muutoksen erittäin uskottavasti esiin. Hahmon kehityskaari on upea ja on hienoa nähdä, kuinka Nina muuttuu pikkuhiljaa ujosta ja piipittävästä neidosta unelmiaan kurottelevaksi taiteilijaksi.

Elokuvassa nähdään myös Barbara Hershey Ninan ylisuojelevana äitinä, Vincent Cassel baletin ohjaajana Leroyna, Mila Kunis Ninan kanssa pääroolista kilpailevana Lilynä, sekä Winona Ryder entisenä balettitähtenä, Beth MacIntyrenä. Hershey on nappivalinta Ninan äidiksi, joka on omistautunut täysin tyttärellensä, mutta samalla syyttää häntä siitä, ettei itse voinut olla Ninan tasoinen balettitanssija. Cassel vakuuttaa hienosti Leroyna, jonka tavat repiä kaikki irti tanssijoistaan on usein todella kyseenalaista. Nykypäivän #metoo -maailmassa Leroy olisi jo saanut potkut. Kunis taas tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen Lilynä.

Black Swan on suorastaan ilmiömäinen mestariteos! Se onnistuu vangitsemaan katsojan välittömästi lumoavalla, mutta samalla myös pelottavalla tanssinumerolla. Heti alussa leffa näyttää, että se tulisi olemaan kaunis, mutta piinaava kokemus ja sitä se myös todella on. Kyseessä ei ole mikään tavallinen elokuva balettiesityksen teosta, vaan vahva psykologinen kauhutarina, missä katsoja imaistaan päähenkilön mielen sisälle ja seurataan, kuinka se vähitellen muuttuu. Murtuuko Nina Mustan joutsenen tuoman paineen ja hahmon synkkyyden vuoksi, vai onnistuuko hän omaksumaan tämän uuden puolen ilman hengellisiä vaurioita? Elokuva on koko kestonsa ajan erittäin ahdistava. Sen painostava ilmapiiri ympäröi katsojan, mutta samalla sen katsomista ei vain voi lopettaa. Elokuva kertoo tarinansa sellaisella voimalla ja vimmalla, että iho nousee usein kananlihalle. Mukana on kiehtovaa symbolismia, sekä aidosti pelottavia hetkiä, mitkä voivatkin jäädä kummittelemaan mielessä joksikin aikaa.

Minä todella rakastan sitä, kuinka meta-tasolla tämä elokuva kulkee. Se kertoo balettiryhmästä, joka työstää omaa esitystään Joutsenlammesta. Samalla elokuva onnistuu kertomaan oman versionsa Joutsenlammesta. Se on äärimmäisen maaginen hetki, kun hoksaa, kuinka uskomattoman hyvin elokuva ujuttaa klassikkobaletin tarinaansa, mikä ei edes ole suora sovitus baletista. Lisäksi ihailen sitä, kuinka jotkut asiat jätetään täysin katsojan tulkinnan varaan. Filmissä on paljon hetkiä, joista ei oikein tiedä, ovatko ne totta, vai tapahtuvatko ne vain Ninan pään sisällä. Hitto, mukana on hahmo, josta en vieläkään tiedä, onko hän todellinen vai ei! Enkä haluakaan tietää! Osa elokuvan taianomaisuudesta ja karmivuudesta johtuu juurikin siitä, kun ei tiedä. Ninan matka on niin mielettömän upeasti kerrottu, että kun vihdoin päästään loppuhuipennukseen, katsojan sydän takoo rinnassa ja välillä saattaa huomata pidättävänsä hengitystään. Joka kerta, kun elokuva päättyy, minun tekisi mieli antaa aplodit, mutta olen täysin lamaantunut, yrittäessäni prosessoida juuri kokemaani ja koko kehoni läpi tuntemaani taideteosta.

Ohjaaja Darren Aronofskylle ei ole mikään uusi juttu tehdä ahdistavia, mutta samalla vangitsevia elokuvia. Hänen kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyt teoksensa Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000) on sisällöltään vielä painostavampi. Se ja Black Swan kuuluvat molemmat suosikkielokuvieni joukkoon. Aronofsky rakentaa tunnelmaa ja kertoo tarinaa mestarillisesti. Hän saa revittyä näyttelijöistä kaiken irti - tosin toivottavasti eri konstein kuin Casselin hahmo. Eri käsikirjoittajien kautta kulkenut teksti on onnistuttu työstämään täydellisimmilleen. Lisäksi filmi on teknisestikin huikea. Black Swanin kuvaus - etenkin tanssijoiden ympärillä kiivaasti ja intohimoisesti pyörivä kamera - sai täysin ymmärrettävästi palkintoehdokkuuksia. Mukana on paljon häkellyttävän hienoja otoksia, joita vain tukee taiturimainen leikkaus. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kaikki taidokkaasti tehtyjä ja visuaalisia tehosteita hyödynnetään nerokkaasti. Äänimaailma on kaikin puolin fantastinen. Filmissä kuullaan tietty paljon Tšaikovskin upeita sävellyksiä Joutsenlampi-baletista, mitkä tarjoavatkin kylmiä väreitä, kun äänenvoimakkuuden nostaa musiikin arvoiselle tasolle.

Yhteenveto: Black Swan on erittäin ahdistava, mutta sitäkin lumoavampi mestariteos. Ohjaaja Darren Aronofsky iskee katsojaa todella painostavalla tunnelmalla, mutta samalla tekee filmistään niin kiehtovan, että siihen ahdistavuuteen ei voi muuta kuin uppoutua häkeltyneenä. Elokuva on erittäin karmiva ja se jättää epämukavan olon pitkäksi aikaa. Samalla siinä on jotain todella kaunista ja herkkää, mikä koskettaa syvältä. Leffa on niinkin voimakas, että sen upeuden voi tuntea koko kehossa läpi keston. Kiehtovuutta filmiin tuo myös, kuinka siihen on onnistuttu tuomaan mukaan Joutsenlammen tarina, ilman, että elokuva on kuitenkaan selvä tulkinta Joutsenlammesta. Pjotr Tšaikovskin säveltämät huikean hienot musiikit pauhaavat balettikohtauksissa ja nostavat ihon kerta toisensa perään kananlihalle. Elokuvan täydellistää Natalie Portman, joka on ilmiömäinen pääroolissa Ninana. Portman on kaikki palkintonsa ansainnut, sillä niin käsittämättömän vaikuttavasti hän uppoutuu roolinsa vietäväksi. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja tekninenkin toteutus on taiturimaista. Kaiken kaikkiaan Black Swan on erinomainen mestariteos. Aronofskyn kymmenen vuotta aiemman ohjauksen, Unelmien sielunmessun tavoin Black Swankin on niitä teoksia, joita haluaisi suositella kaikille, vaikka tietääkin, että sen ahdistavuus voi olla liian kova pala monille katsojille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Black Swan, 2010, Fox Searchlight Pictures, Cross Creek Pictures, Protozoa Pictures, Phoenix Pictures, Dune Entertainment

Arvostelu: Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000)

UNELMIEN SIELUNMESSU

REQUIEM FOR A DREAM

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jared Leto, Jennifer Connelly, Marlon Wayans, Christopher McDonald, Sean Gullette ja Keith David
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Requiem for a Dream, eli suomalaisittain Unelmien sielunmessu perustuu Hubert Selby Jr.:n samannimiseen kirjaan vuodelta 1978. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle vuonna 1997 ja se sai ensi-iltansa keväällä 2000 Cannesin elokuvajuhlilla. Filmiä näytettiin muutamalla muullakin elokuvafestivaalilla, ennen kuin se sai laajemman teatterilevityksen. Suomeen leffa saapui vasta keväällä 2001. Elokuva sai todella ylistäviä arvosteluita, mutta oli myös niitä, jotka eivät siitä pitäneet. Se tuotti budjettinsa takaisin, muttei ollut kovin iso hitti. Leffa oli ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Erin Brockovichille (2000). Itse näin Unelmien sielunmessun ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2015 ja pidin sitä todella ahdistavana, mutta vaikuttavana kokemuksena. Mietin pitkään elokuvan ostamista, mutta koska se oli loppuunmyyty kaikkialla, eikä sitä ollut saatavilla Blu-rayna, ei se päätynyt hyllyyni. Vasta loppuvuodesta 2017 mietin, että haluaisin nähdä sen uudestaan ja samalla arvostelisin sen, jolloin etsin elokuvan käsiini ja katsoin sen toisen kerran.

Neljän ihmisen elämät alkavat vähitellen sortua kasaan, kun heidän addiktionsa lääkkeitä ja huumeita kohtaan kasvavat liian suuriksi, ja alkavat hallita heitä.

Manaajasta (The Exorcist - 1973) tuttu Ellen Burstyn oli tästä elokuvasta Oscar-ehdokkaana Sara Goldfarbin roolista, eikä mikään ihme. Burstyn on nimittäin aivan mielettömän hyvä roolissaan. Sara Goldfarb on leskiäiti, jonka elämä on muuttunut todella yksinäiseksi. Välillä hän käy juoruilemassa naapurinnaisten kanssa, mutta pääasiassa hän viettää päivät kotonaan katsoen televisiosta kilpailuohjelmaa. Kun Sara saa leffan alussa kutsun vieraaksi televisio-ohjelmaan, hänen elämässään tapahtuu vihdoin jotain tärkeää. Vierailun takia hän voi kehua ystävilleen ja pääsee ottamaan aurinkoa parhaalla paikalla. Mutta kun hän on tullut riippuvaiseksi ruoasta, ei hän mahdu hienoon mekkoonsa enää. Sara päättää siis aloittaa pillerikuurin, mikä alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan hänen mielenterveyteensä. Katsojana käy läpi elokuvan Saraa sääliksi, kun vierailupäivästä ei kuulu tietoa, mutta hän uskoo täysillä siihen, että hän pääsee televisioon ystäviensä ihailtavaksi. On traagista seurata, kuinka mukava rouva sekoaa vähitellen.

Thirty Seconds to Mars -yhtyeen laulaja Jared Leto (jonka olen nähnyt neljä kertaa livenä) näyttelee Harry Goldfarbia, Saran poikaa, joka on päätynyt mukaan huumebisnekseen. Harry ja hänen ystävänsä Tyrone (Marlon Wayans) yrittävät hankkia itselleen huumeita, jotta voisivat myydä niitä kovemmalla hinnalla eteenpäin. He eivät kuitenkaan ole katsoneet Scarface - arpinaamaa (Scarface - 1983) tarpeeksi, joten he myös käyttävät omaa kamaansa. Lisää aineita ei ole helposti saatavilla, joten vieroitusoireet alkavat hitaasti vaikuttamaan hahmoihin. Eniten ne vaikuttavat kuitenkin Harryn tyttöystävään Marioniin (Jennifer Connelly), mikä vaikuttaa tietysti parin suhteeseen. Harry on yhtä lailla elokuvan päähenkilö kuin hänen äitinsäkin, minkä lisäksi filmi keskittyy kunnolla myös Tyroneen ja Marioniin. Heidän taustansa eivät kuitenkaan ole niin hyvin esitetyt kuin Saran ja Harryn. Filmissä on pari hetkeä, joissa Tyronen menneisyyttä tuodaan esille, mutta sitä tehdään hieman liian pienesti, jolloin hahmon kohtalolla ei ole samalla lailla väliä. Pääasiassa komedioista tuttu Marlon Wayans näyttää kuitenkin osaavansa myös vakavamman puolen. Connelly ja Leto ovat todella hyviä rooleissaan - etenkin Leto, jonka ei uskoisi nykyään pystyvän niin kehnoon roolityöhön kuin Suicide Squadin (2016) Jokeri.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Christopher McDonald Saran katseleman televisio-ohjelman juontajana, Sean Gullette Marionin psykiatrina ja Keith David seksihullu Big Timinä.

Unelmien sielunmessu ei ole hilpeä elokuva, ei sitten millään. Mukana on yksi ainoa hetki, joka oli mielestäni huvittava, mutta muuten kyseessä on äärimmäisen ankea elokuva. Ystävysten kanssa vietettävään leffailtaan teos ei sovi lainkaan, jos ette halua vain masentaa itseänne. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen masentava elokuva, joka olisi huono, vaan sitä katsoessa ei vain voi pysyä iloisena. Elokuvan tarina on todella traaginen ja lohduton, jolloin sitä on erittäin ahdistavaa katsoa. Periaatteessa Unelmien sielunmessu pistää katsomaan noin tunnin ja kolmen vartin ajan, kuinka neljä ihmistä rikkoutuvat. Ei kestä kauaa, kun filmin alkupäässä jo ymmärtää, ettei hahmoille voi kovin hyvin käydä. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa jopa liian suurta ahdistusta, jolloin sitä ei kykene katsomaan loppuun, mutta muille se on kuin huume, joka koukuttaa niin paljon, että on pakko tietää, mihin tarina vie hahmoja. Kyseessä on todella pysäyttävä kokemus, joka saa todella arvostamaan omaa elämäänsä, jos asiat ovat itsellä pääasiassa hyvin.

Elokuva näyttää täydellisesti, että huumeet ovat pahasta, ilman että se muuttuu kertaakaan saarnaavaksi. Olenkin sitä mieltä, että sen sijaan että kouluissa näytetään päihdevastaisia opetusvideoita, opiskelijoille pitäisi näyttää Unelmien sielunmessu, jonka jälkeen haluaa pysyä erossa jopa lääkkeistä, jos ei tiedä tarkkaan, mitä ne aiheuttavat. Filmissä on todella taidokkaasti luotu voimakas tunnelma, joka ahdistaa läpi leffan ja saattaa jopa koskettaa katsojaansa suuresti. Katsoja joutuu seuraamaan avuttomana vierestä, kun mukavilta vaikuttavat henkilöt ajautuvat syöksykierteeseen. Välillä sitä toivoo, että elokuva loppuisi jo, jottei kärsimystä tarvitsisi nähdä enempää, mutta samalla toivoisi, ettei filmi päättyisi, sillä siinä todella on jotain erittäin koukuttavaa. Unelmien sielunmessu on jokseenkin jopa kaunis teos, joka saa erilaiset kauheudet muuttumaan taiteeksi. Kun lopputekstit alkavat, on vaikea sanoa mitään, sillä elokuva on niin hienon järkyttävä ja niin järkyttävän hieno. Sen jälkeen saattaa olla vaikea nukahtaa, kun leffan kauhea sisältö jää pyörimään päässä voimakkaasti. Suosittelenkin katsomaan sen jälkeen jotain hilpeää, kuten vaikkapa jakso Simpsoneita (The Simpsons - 1989-), jotta ajatukset eivät muuttuisi liian synkiksi. Joillekin tämä saattaa aiheuttaa ahdistusta pitkäksikin aikaa, joten kannattaa varautua!

Elokuvan on ohjannut Darren Aronofsky, joka oli tätä ennen tehnyt vain leffan Pi - Usko kaaokseen (Pi - 1998). Sitä en ole itse vielä nähnyt, mutta tässä Aronofsky on tehnyt aivan mahtavaa työtä. Hänellä on ollut munaa tehdä jotain erittäin ahdistavaa, karua ja surullista, ja antaa se sellaisenaan katsojille. Aronofsky on myös käsikirjoittanut leffan ja tehnyt siinäkin upeaa työtä. On käsittämätöntä, että sellainen nero kuin Aronofsky, joka on ohjannut upean Unelmien sielunmessun ja loistavan Black Swanin (2010), voisi koskaan tehdä niin hirveää paskaa kuin Noah (2014), joka on yksi huonoimmista elokuvista, mitä olen ikinä nähnyt. Tässä Arnofskylla on voimakas tyyli, joka tulee hyvin esille kuvauksessa. Filmi käyttää yllättävän taidokkaasti hyödyksi pyöristävää linssiä, mikä luo oman ahdistavan tunteensa. Läpi elokuvan nähdään myös paljon lähikuvia hahmojen kasvoista, jolloin voi todella hyvin nähdä, mitä he tuntevat. Leikkaus on todella onnistunutta läpi filmin. Useassa kohtaa nähdään todella nopeaa leikkausta, kun hahmot käyttävät huumeita, mikä sopii elokuvaan täydellisesti. Myös nopeutukset ja kuvan jakautuminen kahtia toimivat yllättävän hyvin. Äänimaailma leffassa on erinomainen ja Clint Mansellin säveltämät musiikit ovat huikeat. Unelmien sielunmessun tunnuskappale "Lux Aeterna" on yksi parhaista sävellyksistä, minkä olen ikinä kuullut, eikä ole mikään ihme, että lähes kaikki tuttuni tietävät sen, vaikka eivät olisi kuulleet itse elokuvasta.

Yhteenveto: Unelmien sielunmessu on aivan kauhean ahdistava teos, mutta se koukuttaa kuin elokuva olisi huumetta. Leffa on äärimmäisen karu ja se saa katsojansa helposti ahdistumaan näkemästään. Läpi leffan joutuu kauhistelemaan ja säälimään hahmoja, joiden elämien tuhoutumista seuraa vierestä. Mukana on todella voimakas tunnelma, joka pitää tiukasti otteessaan. Filmin aikana miettii aina välillä, ettei sitä vain kykene kokemaan loppuun asti, sillä se on niin ahdistava, mutta samalla vaatii vain lisää, oli tuleva kuinka ikävää nähtävää tahansa. Ohjaaja Darren Aronofsky on saanut luotua erittäin hienon kokonaisuuden, joka on todella vaikuttava ja pysäyttävä. Visuaalinen puoli on pääasiassa tyylikäs ja erikoiset kikkailut sopivat erikoiseen elokuvaan. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - etenkin Ellen Burstyn ja Jared Leto äitinä ja poikana. Marlon Wayans osoittaa, että taitaa muunkin kuin komedian, joten on harmi, ettei hänen taustansa avaudu tarpeeksi, vaan jää hieman tönköksi. Muuten kyseessä on mestarillinen ja surullisen kaunis teos. Suosittelen Unelmien sielunmessun katsomista kaikille. Herkimmät eivät välttämättä kestä sitä, eikä sitä todellakaan kuulu näyttää lapsille, mutta jo opiskelijoille se täytyy näyttää varoituksena huumeista. Ja kannattaa myös kuunnella "Lux Aeterna", sillä se on ihan mielettömän hieno kappale!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Requiem for a Dream, 2000, Artisan Entertainment, Thousand Words, Sibling Productions, Protozoa Pictures, Industry Entertainment, Bandeira Entertainment, Truth and Soul Pictures

Arvostelu: mother! (2017)

MOTHER! (2017)

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Javier Bardem, Ed Harris, Michelle Pfeiffer, Brian Gleeson, Domhnall Gleeson ja Kristen Wiig
Genre: trilleri, jännitys, draama
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

mother! on Darren Aronofskyn uusi jännityselokuva, jonka nimi uhmaa kielioppisääntöjä, mutta koska virallisesti teos kulkee pienen alkukirjaimen kanssa, niin siten se on sitten pakko kai kirjoittaa. Vähän niin kuin iPhone. Järjettömän surkean Noah-leffansa (2014) jälkeen Aronofsky aikoi tehdä seuraavaksi lastenleffan, mutta sitä suunnitellessaan hän sai uuden idean ja kirjoitti sen pohjalta muutamassa päivässä käsikirjoituksen. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2017, mutta ensi-ilta aikaistettiin syyskuulle. mother! sai ensiesityksensä Venetsian filmifestivaaleilla, jossa sille sekä hurrattiin että buuattiin ja nyt se on ilmestymässä Suomessa. Itse odotin innokkaasti elokuvaa, sillä vaikka olen nähnyt Aronofskylta vain kaksi elokuvaa kauhean Noahin lisäksi, ovat ne (Requiem for a Dream, 2000 ja Black Swan, 2010) todella mainiot ja niin karmivat, että halusin nähdä häneltä lisää psykologisia kauhutarinoita. Minua alkoi karmia jo se, kun tuntui siltä, ettei leffalle ilmoitettu lehdistönäytöstä, kunnes vasta hieman ennen ensi-iltaa. Huojentuneena ja toiveikkaana menin katsomaan elokuvan.

Pariskunnan rauha rikkoutuu, kun illalla heidän taloonsa saapuu tuntematon mies. Vasten pariskunnan naisen tahtoa tuntematon mies jää vieraaksi ja vähitellen nainen saa huomata, että taloon saapuu yhä vain enemmän ja enemmän vieraita... eikä heillä ole aikomusta lähteä pois.

Pääosassa talossa asuvan pariskunnan naisena nähdään Jennifer Lawrence, joka osoittaa jälleen taitonsa hienosti. Leffaa kerrotaan pääasiassa naisen tunteiden kautta - kuinka ylimääräiset ihmiset alkavat aiheuttaa hänessä ärsyyntymistä ja jopa pelkoa - ja väärän näyttelijän käsissä elokuva voisi lässähtää pahasti, mutta Lawrence on todella hyvä roolissaan, jolloin katsojana seuraa mielellään tarinaa hänen kautta.
     Talossa asuvan pariskunnan mies on Javier Bardemin näyttelemä runoilija, joka yrittää saada aikaiseksi uutta teosta, mutta hän ei vain tunnu löytävän inspiraatiota siihen. Runoilija suhtautuu vieraisiin paljon iloisemmin, eikä ymmärrä, miksi hänen vaimonsa alkaa panikoimaan. Bardem on tuttuun tapaansa mainio ja vaikka hän onkin pääasiassa vain rauhallisen iloinen, löytyy hänestä myös muitakin puolia.
     Vieraita elokuvassa ovat mm. ensimmäisenä saapuva tuntematon mies (Ed Harris), tämän vaimo (Michelle Pfeiffer), heidän lapsensa (oikeastikin veljekset Brian ja Domhnall Gleeson), sekä runoilijan manageri (Kristen Wiig). Talossa asuvan pariskunnan tavoin tuntemattoman pariskunnan mies on rennompi, kun taas tämän vaimo on epäileväinen ja jopa häijy.

Heti alkuun on pakko sanoa, että mother! on todella kummallinen ja hämmentävä elokuva. Kun sitä katsoo, voi olla, ettei siitä löydä järjen häivää. Jo ensimmäinen kohtaus voi kummastuttaa, eikä tilannetta helpota, kun alkaa tuntua siltä, ettei mitään selitetä tai tulla selittämään. Varsinkin leffan toinen puolisko muuttuu välillä niin oudoksi ja häiriintyneeksi, että ei ole ihme, jos katsojana miettii edes kerran: "Mitä helvettiä minä oikein katson juuri nyt?!" Läpi leffan rakennetaan tiettyä jännitettä ja toisella puoliskolla se vapautetaan niin voimakkaasti, että se oikein räjähtää - paikoitellen jopa kirjaimellisesti. Hyvin pitkään loppuhuipennus tuntuu pelkältä tajunnanvirtatekstiltä, mitä Darren Aronofsky on kirjoittanut nopeasti ja päättänyt pistää mukaan kaiken, mitä mieleen juolahtaa. Koko hommassa ei tunnu olevan mitään järkeä ja koko juttu muuttuu niin yliampuvan megalomaaniseksi, että katsojan ahdistus pistää miettimään, haluaisiko päästä pakoon elokuvaa, vai pitäisikö se katsoa loppuun? Lopetus alkaa kuitenkin heittelemään katsojaa ymmärtämisellä ja kun lopputekstit alkavat, voi luultavasti kestää hetken tai pidempäänkin, kun yrittää päässä raksuttaa, mitä tuli juuri nähtyä?

mother! on nimittäin niitä elokuvia, jotka pitää tulkita itse. Se pitää kokea itse. Sellainen ei ole mahdollista, että joku kaveri selittää näkemänsä ja sen perusteella yrittää tulkita, mitä hän oli katsonut, vaan se pitää käydä kokemassa itse. Monet tulevat vihaamaan elokuvaa, koska he eivät näe siinä mitään järkeä, kun taas jotkut pettyvät siihen pahasti, kun se ei olekaan lähellekään sellaista kauhua, miltä trailerit ovat vaikuttaneet. Jotkut taas pitävät elokuvaa upeana, sillä se herättää paljon ajatuksia ja sen voi tulkita monella eri tapaa. Eräs ystäväni Episodilta esimerkiksi näki leffan elokuvan tekoprosessina, kun taas itse näin siinä paljon uskonnollista. Kuulin myös äitimaa-tulkinnan, minkä lisäksi yksi tuttuni löysi oman näkemykseni hieman erilaisella tavalla. Itse voisin kuulua niihin, joiden mielestä kyseessä on todella hyvä filmi, koska se jää pitkäksi aikaa pyörimään mielessä erilaisin tavoin, mutta valitettavasti siinä on yksi iso ongelma: pituus. Kahden tunnin kestollaan mother! on liian pitkä elokuva omaksi edukseen, jolloin se tuntuu välillä vain laahaavan, minkä lisäksi toinen puolisko ei tunnu koskaan loppuvan, kun siihen tungetaan ihan koko ajan jotain uutta. Leffa ei muutenkaan kunnolla vaikuttanut minua, mitä olisin toivonut. Leffasta voisi puhua ja kirjoittaa ties kuinka paljon, mutta se on vaikeaa, sillä en halua paljastaa muuta kuin lähtökohdat, koska se tosiaan pitää nähdä ja kokea itse. Pakkohan se on kuitenkin sanoa, että on se mielettömän paljon parempi kuin Aronofskyn Noah, vaikkei pääsekään Requiem for a Dreamin ja Black Swanin tasolle.

Aronofsky on hienosti saanut tajunnanvirtatekstiltä tuntuvan outouden tuntumaan järkevältä, kunhan sitä pohdiskelee tarpeeksi. Hän olisi kuitenkin voinut tehdä selkeää tiivistämistä ja jotkut repliikit kirjoittaa paljon paremmiksi. mother! on taidokkaasti kuvattu elokuva ja on kiehtovaa, kun kamera seuraa Lawrencen esittämää naista ympäri isoa taloa, jolloin katsojana tuntuu siltä kuin olisi itse kameran tilalla. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa ja valaisu on hyvin toteutettu. Itse talo on läpi leffan lavastettu erinomaisesti. Visuaaliset efektit ovat mainioita ja vaikka Jóhann Jóhansson on säveltänyt mukaan musiikkia, jäävät ne täysin loistavien äänitehosteiden varjoon. Varsinkin ensimmäisellä puoliskolla voi jatkuvasti kuulla puutalon uhkaavan narinan.

Yhteenveto: mother! on todella häiriintynyt ja kummallinen teos. Voi olla, että siitä ei löydä mitään järkeä, mutta voi myös olla, että sitä pitää mestarillisen nerokkaana filminä. Hyvä se on, muttei valitettavasti niin mainio kuin toivoin. Leffa on ylipitkä ja siitä saisi helposti vaikka parikymmentä minuuttia kokonaan pois. Ensimmäinen puolisko tuntuu välillä junnaavan paikoillaan, kun taas toiseen puoliskoon tungetaan ihan koko ajan lisää juttuja, jolloin se tuntuu ahdistavan massiiviselta. Lopputekstien pyöriessä elokuvaan alkaa viimein löytyä logiikkaa ja on hienoa, miten sen voi tulkita eri tavoin. Jos siis pidät leffoista, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin mihin ne vastaavat, jolloin niitä pitää kunnolla pohtia, niin kannattaa mother! katsoa. Jos taas odotat näkeväsi kauhuleffan, millaisena sitä mainostetaan, niin tulet varmasti pettymään ja on varmaa, että monet eivät ymmärrä leffasta mitään. Joka tapauksessa Aronofsky on saanut aikaiseksi mitä luultavimmin koko vuoden hämmentävimmän elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste joblo.com
mother!, 2017, Protozoa Pictures