Arvostelu: Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013)

RIIVATTU 2

INSIDIOUS: CHAPTER 2

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Rose Byrne, Patrick Wilson, Ty Simpkins, Barbara Hershey, Steve Coulter, Leigh Whannell, Angus Sampson, Andrew Astor, Danielle Bisutti ja Lin Shaye
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli suuri menestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osan teossa kuitenkin kesti, sillä ohjaaja Wan ja käsikirjoittaja Leigh Whannell eivät alunperin innostuneet tarinan jatkamisesta ja Wan työsti parhaillaan toista kauhuelokuvaa, Kirottua (The Conjuring - 2013). Vihdoin alkuvuodesta 2012 Wan ja Whannell päättivät jatkaa tarinaa ja alkoivat työstämään jatko-osaa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 2013 ja sen oli tarkoitus ilmestyä kesällä, mutta koska Kirottu ilmestyi silloin, Wan halusi antaa sen nauttia menestyksestään. Lopulta Insidious: Chapter 2, eli suomalaisittain Riivattu 2 sai ensi-iltansa syksyllä 2013 - Suomessa leffa tosin ilmestyi vasta seuraavana vuonna suoraan Blu-raylle ja DVD:lle. Elokuva oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä, mutta sai heikomman vastaanoton kriitikoilta. Itse en ole koskaan aiemmin nähnyt filmiä, sillä en erityisemmin välittänyt ensimmäisestä Riivatusta, kun katsoin sen, joten minua ei kiinnostanut jatkaa sarjaa. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää nyt kymmenen vuotta, ajattelin että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Katsoin alkuperäisen Riivatun uudestaan ja koska pidin siitä paljon enemmän kuin edellisellä kerralla, tilasin Riivattu 2:n ja katsoin sen pari kuukautta ensimmäisen leffan jälkeen.

Josh ja Renai saivat poikansa Daltonin takaisin, mutta samalla jokin seurasi Joshia pois kuolleiden maailmasta ja alkaa piinaamaan perhettä.

Rose Byrne ja Patrick Wilson palaavat rooleihinsa Renai ja Josh Lambertina. Valitettavasti siinä, missä Byrne ja Wilson olivat edellisen osan kantava voima, tässä he eivät tarjoa kovin ihmeellisiä roolitöitä. Byrnen ongelmaksi koituu lähinnä se, ettei hänen Renai-hahmonsa saa paljoa tekemistä. Byrnen hommaksi jää lähinnä ryntäillä ympäri taloaan säikähtäneenä muutaman kohtauksen ajan. Wilson taas on hyvin kummallinen lähes koko elokuvan ajan. Tavallaan tämän ymmärtää, sillä Joshin on selkeästi vallanut jokin henkiolento, mutta Wilson ei silti oikein vakuuta. Hänen suorituksensa paranee loppua kohti, mutta parissa kohtaa hän on jopa huono. Myös Ty Simpkins ja Andrew Astor tekevät paluun pariskunnan lapsina. Simpkins pääsee tällä kertaa tekemään paljon enemmän Daltonina, mutta Astorin esittämä Foster jää yhä aika pienelle huomiolle.
     Yllättäen elokuvan oikeiksi tähdiksi nousevatkin Joshin äiti Lorraine (Barbara Hershey), paranormaaleja tapahtumia tutkiva kaksikko Specs (käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson), sekä uusi tuttavuus vanha Carl (Steve Coulter), joka työskenteli aikoinaan edellisessä leffassa kuolleen Elisen (Lin Shaye) kanssa. Carl on oikein mainio lisäys, vaikka hänen noppaleikkinsä saattavatkin vaikuttaa hieman pöhköiltä. Coulter on uskottava haamututkijana, minkä lisäksi on hienoa, että Whannell ja Sampson ovat hillinneet komediapuoltaan, kun heidän hahmonsa nousevat isompaan asemaan. Hershey on yhä kelpo osassaan ja kun leffassa syvennytään enemmän Joshin menneisyyteen, on ymmärrettävää, että Lorraine nostetaan paremmin esiin.

Riivattu 2 jatkaa lähes suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Lambertin perhe iloitsee Daltonin paluusta, mutta samalla he joutuvat poliisin kuulusteluun Elisen erikoisen kuoleman takia. Tämän lisäksi Josh alkaa käyttäytyä hyvin kummallisesti ja nopeasti perhe huomaa, ettei henkimaailma ole jättänyt heitä rauhaan. Yksi elokuvan ongelmista on, että hahmot eivät jostain syystä huomaa, kuinka selvästi jokin on riivannut Joshin. Leffa käyttää ihan liian kauan aikaa siihen, että hahmot yrittävät selvittää, kuka tappoi Elisen, vaikka katsoja on tiennyt sen jo edellisen elokuvan lopusta saakka. Filmissä on muutenkin tehty kummallisia ratkaisuja - joitakin jotka jopa sotivat ensimmäisen Riivatun tapahtumia vastaan. Tämän lisäksi elokuvassa nähdään vähän väliä ties mitä hölmöyksiä, minkä takia leffa ei onnistu pelottamaan toivotulla tavalla. Jotkut hetket ovat niin pöhköjä, ettei leffaa vain voi ottaa tosissaan, eivätkä säikäytykset enää tehoa. Kuten sanoin jo ensimmäisen Riivatun arvostelussani, vaikka leffa sisältäisi henkiolentoja, demoneita ja mitä lie riivauksia, jossain kohtaa tulee raja vastaan, minkä jälkeen homma alkaa muuttua enemmän fantasiasaduksi ja Riivattu 2 ylittää rajan todella usein.

Elokuva kyllä sisältää joitain onnistuneen karmivia hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi leffa ei todellakaan ole yhtä jännittävä tai pelottava kuin edeltäjänsä. Onkin siis onni, että tarinaan on lisätty kiehtovaa mysteerisyyttä Lorrainen, Carlin, Specsin ja Tuckerin tutkiessa, mikä on ottanut Joshin haltuunsa ja ketkä ovat valkoisiin pukeutunut nainen ja mustiin pukeutunut morsian, mitkä liittyvät outoihin tapahtumiin. Mysteerisyydellään leffa onnistuu pitämään katsojansa mukanaan tarpeeksi hyvin, jolloin hölmöyksistä ei välitä ihan niin paljoa elokuvan aikana. Vasta kun leffaa alkaa tosissaan pohdiskelemaan, sen pöhköydet nousevat mieleen. Mysteerisyyden lisäksi toinen erittäin kiehtova ratkaisu on, miten jatko-osa yhdistyy ensimmäisen osan tapahtumiin. Elokuva leikittelee näin hauskasti katsojan kanssa ja filmin päätyttyä tekisi heti mieli katsoa ensimmäinen osa uudestaan, sillä jotkut sen kohtaukset näkee täysin eri valossa Riivattu 2:n jälkeen.

Elokuvan ongelmat johtuvat varmasti siitä, ettei ohjaaja Wania ja käsikirjoittaja Whannellia kiinnostanut tarinan jatkaminen. Tämän lisäksi Wanilla oli työn alla toinenkin kauhuleffa Kirottu, mihin hän panosti huomattavasti enemmän. Näistä asioista huolimatta kaksikko on kuitenkin keksinyt oivaa jatkoa kertomukselleen ja kohdat, joissa filmi todella linkittyy ensimmäiseen osaan, tuntuvat siltä kuin kaksikko olisi suunnitellut jatkoa jo alkuperäistä Riivattua tehdessään. Wan taitaa hyvin karmivan ilmapiirin luomisen, eikä luota hölmöihin böö-säikäytyksiin (vaikka niitäkin toki on), mutta Whannellin käsikirjoituksen pöhköydet saavat Wanin työn kärsimään. Mukana on jopa täysin tyhmiä repliikkejä, mitkä olisi viimeistään leikkauksessa pitänyt älytä karsia pois. Muuten leikkaus on sujuvaa, eikä aika ehdi käymään pitkäksi. Riivattu 2 on myös erittäin taidokkaasti kuvattu ja pidän paljon siitä, että Wan haluaa usein näyttää koko huoneen, jolloin katsoja jännittää, milloin jostakin pomppaa esiin jotain pelottavaa. Lavastus on taidokkaasti toteutettu, mutta maskeerauksen taso heittelee. Jotkut maskeeraukset ovat todella karmivia, kun taas toiset ovat hieman keskeneräisiä ja hutiloiden tehtyjä. Edellisen osan punanaamademonin tasolle ei onneksi kuitenkaan vajota. Äänimaailma on erinomaisesti luotu ja Wanin luottosäveltäjä Joseph Bishara on saanut aikaan mukavaa tunnelman lisäystä musiikeillaan.

Yhteenveto: Riivattu 2 jää harmillisen keskinkertaiseksi kauhutekeleeksi. Filmi jatkaa hyvin Joshin ja Renain tarinaa, minkä lisäksi mukaan on saatu mukavaa mysteerisyyden tuntua, mutta pelottavaksi leffaa on vaikea kutsua. Paikoitellen ohjaaja James Wan onnistuu luomaan karmivaa ilmapiiriä, mutta joka kerta käsikirjoituksen hölmöydet vetävät katsojan pois tästä tunnelmasta. Filmi ylittää jatkuvasti sen rajan, jolloin yliluonnollisuudet muuttuvat ihan höpönlöpöksi, eivätkä demonit sun muut tunnu enää pelottavilta. Elokuva myös käyttää ihan liikaa aikaa siihen, kun hahmot yrittävät selvittää asiaa, minkä jokainen edellisen Riivatun nähnyt jo tietää. Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin tyylikäs teos, vaikka maskeerauksia olisi voinut vielä parannella. Näyttelijät tekevät myös kelpo työtä, vaikkei Rose Byrne saakaan paljoa tekemistä, eikä Patrick Wilson ole kovin vakuuttava. Riivattu 2:n katsoo kyllä ainakin kerran ihan sujuvasti, mutta ei sitä tarvitse toista kertaa nähdä. Sen sijaan filmin linkit alkuperäiseen Riivattuun ovat niin kiinnostavat, että Riivattu 2:n jälkeen haluaisi katsoa sen uudestaan. Kavereiden kanssa vietettävään säikyttelyiltaan Riivattu 2 sopii täysin passelisti. Elokuvan lopussa annetaan vielä vahvasti vinkkiä jatkosta. Tämä tuntuu kuitenkin täysin päälleliimatulta kohtaukselta, minkä olisi hyvin voinut jättää lopputekstien jälkeen nähtäväksi pätkäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: Chapter 2, 2013, FilmDistrict, Stage 6 Films, Entertainment One, Blumhouse Productions, Alliance Films UK Limited, Room 101

Arvostelu: Riivattu (Insidious - 2010)

RIIVATTU

INSIDIOUS

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Rose Byrne, Patrick Wilson, Lin Shaye, Ty Simpkins, Barbara Hershey, Leigh Whannell, Angus Sampson, Andrew Astor ja Joseph Bishara
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Insidious, eli suomalaisittain Riivattu on James Wanin ohjaama kauhuelokuva vuodelta 2010. Wan alkoi suunnittelemaan filmiä, kun hänen hittikauhuleffaansa Sawia (2004) kritisoitiin veren liiallisesta käytöstä. Wan halusi todistaa, että hän pystyisi tekemään kauhuleffan ilman samanlaista väkivaltaa. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2010 ja se kuvattiin hyvin lyhyessä ajassa, vain kolmessa viikossa, mikä johti todella pitkiin työpäiviin. Alunperin elokuvan nimen oli tarkoitus olla "The Further", mutta Wan päätti lopulta muuttaa sen Riivatuksi. Lopulta filmi sai ensi-iltansa jo neljä kuukautta kuvausten jälkeen, Toronton elokuvajuhlilla 14. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Riivattu oli suuri menestys, mutta kriitikot eivät erityisemmin innostuneet siitä. Itse näin leffan vasta keväällä 2016, kun etsin kauhuelokuvia Netflixistä. En pitänyt filmiä kovin ihmeellisenä, enkä ole katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin kun sarjan neljäs osa, Insidious: The Last Key ilmestyi Yhdysvalloissa tammikuussa 2018, ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden, etenkin kun annoin Wanin Kirottu -kauhusarjalle (The Conjuring - 2013-) uuden mahdollisuuden ja se osoittautui loistopäätökseksi. Kun huomasin elokuvan viettävän kymmenvuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin aloittaa koko Insidious-sarjan alusta juhlan kunniaksi.

Josh ja Renai ovat juuri muuttaneet lastensa kanssa uuteen asuntoon, kun yhtäkkiä heidän poikansa Dalton vajoaa koomaan. Vanhemmat etsivät epätoivoisesti apua, mutta huomaavat pian, että kyse on jostain paljon kauhistuttavammasta asiasta.

Perheen vanhempia, Renaita ja Joshia näyttelevät Rose Byrne ja Patrick Wilson, jotka hoitavat hommansa ansiokkaasti. Byrne on vakuuttava Renaina, joka joutuu kokemaan kotonaan kaikenlaista pelottavaa ja vaikka Josh onkin aluksi kliseinen kauhuleffojen aviomieshahmo, joka ei usko vaimonsa kertomuksia, löytyy Wilsonille lopuksi paljon muutakin annettavaa. Wilson ja Byrne tuovat taidokkaasti esille pelon eri tavoin, Joshin ollessa rauhallisempi ja Renain muuttuessa paikoitellen hysteeriseksi.
     

Koomaan vajoavaa Dalton-poikaa taas esittää Ty Simkins, joka ei kuitenkaan pääse tekemään paljoa. Koomapotilaana Dalton on suurimman osan filmistä makaamassa paikoillaan vuoteessaan, mikä ei anna Simkinsille mahdollisuutta näyttää taitojaan. Vai onko se sittenkään kooma, mikä Daltonia vaivaa... Renailla ja Joshilla on kaksi muutakin lasta, Foster (Andrew Astor), joka saa yhden kohtauksen itselleen, mutta muuten hänet unohdetaan jatkuvasti, sekä Cali-vauva (Brynn ja Madison Bowie), jota vanhempien täytyy suojella pahoilta asioilta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Joshin huolehtiva äiti Lorraine (mainio Barbara Hershey), paranormaaleja tapahtumia tutkiva vanha Elise (oivan roolityön tekevä Lin Shaye), sekä hänen avustajansa, tarpeettoman hömelöt Specs (elokuvan käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson), joiden tuoma huumorintynkä ei istu leffaan lainkaan.

Riivattu oli onneksi paljon parempi leffa kuin muistin. Kyseessä on hyvin tehokas kauhuelokuva, joka pitää otteessaan alusta loppuun. Tästä isoin kiitos kuuluu ohjaaja James Wanille, joka on selkeästi lahjakkaampi kauhutekijä kuin monet muut 2000-luvulla. Nykypäivänä suurin osa kauhuohjaajista luottaa pelkästään äkkisäikäytysten voimaan. Kyllähän ne pelästyttävät ja saavat useimmat katsojat pomppaamaan tuolistaan, mutta se on vain kaikista laiskin tapa luoda kauhua. Nämä kauhutekijät ovat unohtaneet, kuinka luodaan karmivaa tunnelmaa, joka saa katsojan ahdistumaan ja pohtimaan illalla, pitäisikö valot jättää päälle yön ajaksi. Wan ei kuulu niihin tekijöihin. Wanilla on kyky luoda erinomaisen jännittävä tunnelma läpi leffan, joka saa katsojan sydämen lyömään nopeammin ja vilkuilemaan, seisooko oviaukossa tai pimeässä eteiskäytävässä kukaan... tai mikään. Wan on osannut rakentaa loistavia jännityskohtauksia, kuten eräs yö, jolloin hahmot huomaavat, että heidän ulko-ovensa on auki ja he tutkivat, onko joku tullut sisään tai eräs päivä, jolloin Renai puuhailee kotonaan, kun jostain alkaa kuulua musiikkia ja karmivia asioita alkaa tapahtua. Etenkin nämä kohtaukset olivat mielestäni erittäin jännittäviä ja hienosti toteutettuja.

Wanin taiturimaisen tunnelman rakentamisen ansiosta leffan äkkisäikäytyksetkin ovat onnistuneita. Useissa kauhuleffoissa äkkisäikäytykset ovat hyvin ennalta-arvattavia; hahmo jää yksin pimeään, äänet katoavat ja jostain ilmestyy jotain kovan äänen saattelemana. Wan toteuttaa nämä eri tavalla, jolloin säikäytykset saattavat tulla koska tahansa, eikä hän sorru käyttämään yliampuvaa äänitehostetta, jotta katsoja varmasti säikähtäisi. Wan hyödyntääkin ääniä, jotka oikeasti kuuluisivat näissä tilanteissa. Esimerkiksi kun joku mystinen poika yhtäkkiä juoksee Renain takana kuvan poikki, Wan tietää, että katsojan säpsähtämiseen riittää pelkkä kenkien ääni ja inhottavasti toteutettu kikatus. Vaikka Wan välttääkin näin nykykauhun suurimman kliseen, on hän silti hyödyntänyt muita kliseitä leffassaan. Hän osaa kuitenkin tuoda niihin jotain yllättävää, jolloin ne eivät tunnu yhtä tutuilta kuin yleensä. Jo elokuvan alussa yksi hahmoista päättää mennä ullakolle ja ehdin jo tuumia, että nytkö jo Wan käyttää yhtä kaikkien aikojen kliseisintä kauhulokaatiota, mutta olin yllättynyt, ettei ullakolla tapahdukaan mitään pelottavaa. Renailla ja Joshilla on varmaan mukavin kauhu-ullakko, minkä olen koskaan nähnyt. Wan johtaa muutenkin katsojia harhaan alkupäässä, luomalla aluksi pelottavaa tunnelmaa yökohtaukseen, mutta mitään ei tapahdukaan. Ohjaaja leikittelee taidokkaasti katsojien tunnetilalla ja samalla tuo esiin kenties kaikista tärkeimmän: elokuvan hahmot.

Riivattu onnistuu saamaan katsojat oikeasti välittämään Joshista ja Renaista, jolloin talossa tapahtuvat kauheudet tuntuvat ikävämmiltä. Tosin kuten jo sanoin, Specs ja Tucker tuovat mukaan turhaa komediaa ja perheen kolmas lapsi Foster on täysin turha hahmo, mutta on tärkeintä, että päähenkilöt ovat onnistuneesti toteutetut. Kolmen kehnosti kirjoitetun hahmon kautta pääsemme kuitenkin elokuvan muihin heikkouksiin. Hieman yli tunnin ajan Riivattu on todella hyvää kauhutunnelmointia, mutta sitten leffa lässähtää pienesti. Vaikka kyseessä onkin elokuva, missä on paranormaaleja tapahtumia, pahoja henkiä, demoneita ja kummituksia, myös tällaisissakin leffoissa on raja, minkä jälkeen homma alkaa ampua yli ja mielestäni filmin loppuhuipennus harmillisesti tekee niin. Vaikka huipennuksesta löytyy hyviäkin puolia, on se turhan massiivinen ja se muuttaa kauhua hieman liikaa fantasian puolelle. Tämän lisäksi elokuvan lopetuskohtaus tuntuu oudon hätäisesti toteutetulta. Aivan kuin joku studiopomo olisi nähnyt leffan ja todennut, että "tämähän on todella tehokas ja hyvä, monet käyvät katsomassa tämän ja tuotoilla voimme tehdä jatko-osan", jolloin loppu on pitänyt kirjoittaa uusiksi, jotta tarina jää auki.

Elokuvan lopetus on kuitenkin pieni ongelma verrattuna leffan päädemoniin. Huipennuksen tavoin sekin tarjoaa pari kelpo säikäytystä, mutta demonin maskeeraus on käsittämättömän laimeasti tehty. Lopputulos näyttää Darth Maulilta Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999). Käsittämättömämmän maskeerausvalinnasta tekee se, että leffasta löytyy yksi äärimmäisen karmivalta näyttävä vanha nainen mustassa mekossa, joka tuijottaa piinaavasti hunnun takaa. Kun mukana on näin pelottava ilmestys, miksi ihmeessä tekijät ajattelivat, että Darth Maul olisi parempi vaihtoehto viholliseksi? Demoni lähinnä nostaa hymyn huulille! Muuten olen kuitenkin erittäin vaikuttunut Riivatun toteutuksesta. Ihailen sitä, että suurimmaksi osaksi tekijät ovat päättäneet toteuttaa asiat oikeasti, eikä digiefektejä ole melkein näkyvissäkään. Elokuvan lavasteet ovat upeasti toteutetut ja paikat ovat taidokkaasti valaistut; yökohtauksista jopa näkeekin jotain, mikä on välillä harvinaista herkkua kauhuleffoissa. Leffan kuvaus on aika lailla mestarillista, mitä vahvistaa rauhallinen leikkaus. Useiden leikkausten sijaan monet kohtaukset antavat saman kuvan kulkea pitkään hahmojen kanssa, jolloin katsojasta tuntuu enemmän siltä, että olisi tapahtumissa mukana. Pitkät kuvat ovat myös mahdollistaneet sen, että leffa kuvattiin hyvin lyhyessä ajassa. Äänimaailmaa ehdinkin jo kehua ja vaikka päädemonia esittävä Joseph Bishara näyttää hölmöltä Darth Maul -maskeerauksissaan, on hän onnistunut säveltämään paikoitellen jopa piinaavaa musiikkia. Elokuvassa myös hyödynnetään hienosti Tiny Timin versiota Nick Lucasin kappaleesta Tiptoe Through the Tulips.

Yhteenveto: Riivattu on tunnin ajan erittäin hyvä kauhuteos, mutta valitettavasti liian suuressa loppuhuipennuksessaan sen tunnelma rakoilee. Finaali on turhan yliampuva ja hieman hölmö, mitä korostaa pahimman demonin typerä maskeeraus, mutta kyllä lopetus sisältää oivallisiakin hetkiä. Parhaat kauhun hetket nähdään kuitenkin jo ensimmäisen tunnin sisällä ja ohjaaja James Wan on onnistunut rakentamaan erittäin jännittävän tunteen. Wan käyttää äkkisäikäytyksiä mestarillisesti, muttei kuitenkaan luota niihin, vaan osaa luoda myös kunnon karmivaa henkeä. Elokuvan erinomainen kuvaus ja leikkaus vahvistavat tunnelmaa, ja katsojasta tuntuu välillä siltä kuin olisi kauhutalossa hahmojen kanssa. Turhaa kolmatta lasta ja paria hömelöä sivuhahmoa lukuunottamatta leffan henkilöt ovat oivallisia - etenkin pääpari Renai ja Josh, joita Rose Byrne ja Patrick Wilson taidokkaasti näyttelevät. Hahmoista oppii todella välittämään, minkä takia heidän poikansa kohtalosta välittää enemmän. Jos loppuhuipennuksen meininkiä olisi hieman pienennetty, olisi filmi tehokkuudessaan parempi. Nyt jo Riivattu on kuitenkin oiva kauhuelokuva, mitä suosittelen lämpimästi genren faneille. Jos etsitte pelottavaa elokuvaa kavereiden kanssa vietettävään leffailtaan, sopii Riivattu siihen täydellisesti. Filmin loppuhuipennus tuntuu tosiaan viime hetkellä lisätyltä, jotta elokuvalle olisi mahdollista tehdä jatkoa. Mahdollinen studiopomo oli kuitenkin oikeassa, sillä elokuva oli tarpeeksi iso hitti, joten muutama vuosi myöhemmin ilmestyi Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013).

Lopputekstien jälkeen nähdään muuten vielä todella lyhyt pelottelu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious, 2010, Alliance Films, IM Global, Haunted Movies

Arvostelu: Black Swan (2010)

BLACK SWAN

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Natalie Portman, Vincent Cassel, Mila Kunis, Barbara Hershey ja Winona Ryder
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

Black Swan on Darren Aronofskyn ohjaama elokuva, mikä pohjautuu löyhästi Pjotr Tšaikovskin balettiin Joutsenlampi (Лебединое Озеро - 1877). Aronofsky oli ollut kiinnostunut baletista jo vuosia ja hän oli nähnyt useammankin tulkinnan Joutsenlammesta. Aronofsky oli puhunut balettielokuva-ideastaan  näyttelijä Natalie Portmanin kanssa jo 2000-luvun alussa. Idea alkoi muuttua todeksi kuitenkin vasta, kun Aronofsky luki Andres Heinzin käsikirjoituksen nimeltä The Understudy. Aronofsky sai Heinzin tekstin ja pyysi John McLaughlinin kirjoittamaan sitä uudestaan, lisäten palasia Joutsenlammesta mukaan. Hän kauppasi tekstin Universal-yhtiölle, joka oli aluksi kiinnostunut, mutta projekti ei silti lähtenyt käyntiin, joten Aronofsky tekikin elokuvan The Wrestler - painija (The Wrestler - 2008). Siinä kohtaa Universal alkoi kaupata tekstiä eteenpäin ja Aronofskyn oma yhtiö Protozoa Pictures hankki sen itselleen. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2009 ja lopulta Black Swan sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 1. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa oli suuri menestys, minkä lisäksi se sai paljon ylistystä kriitikoilta. Elokuva sai myös viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus ja kuvaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, jopa 12 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus ja lavastus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, kuvaus ja naispääosa), joista se voitti - yllätys yllätys - parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Black Swanin vuotta tai kahta myöhemmin ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan ja kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsovani ja arvostelevani sen juhlan kunniaksi.

New Yorkissa valmistellaan isoa tulkintaa Joutsenlampi-baletista. Ujo tanssija Nina on haaveillut pääroolista koko elämänsä ja päättää tehdä kaikkensa saadakseen roolin. Hyvän ja viattoman Valkoisen joutsenen rooli sujuu häneltä luonnostaan, mutta pääosaa varten hänen pitäisi löytää itsestään myös synkkä ja paha Musta joutsen.

Natalie Portman kahmi niin Oscaria kuin Golden Globea, BAFTA:a ja ties mitä pystejä roolisuorituksestaan balettitanssija Ninana - ja täysin ansaitusti. Portman uppoutuu roolihahmonsa pään sisälle niin vahvasti, että jossain kohtaa se muuttuu pelottavaksi. Kun herkkä Nina alkaa vähitellen koettelemaan rajojaan ja altistamaan itseään "pimeälle puolelle" (jos niin voi sanoa), Portman tuo tämän muutoksen erittäin uskottavasti esiin. Hahmon kehityskaari on upea ja on hienoa nähdä, kuinka Nina muuttuu pikkuhiljaa ujosta ja piipittävästä neidosta unelmiaan kurottelevaksi taiteilijaksi.

Elokuvassa nähdään myös Barbara Hershey Ninan ylisuojelevana äitinä, Vincent Cassel baletin ohjaajana Leroyna, Mila Kunis Ninan kanssa pääroolista kilpailevana Lilynä, sekä Winona Ryder entisenä balettitähtenä, Beth MacIntyrenä. Hershey on nappivalinta Ninan äidiksi, joka on omistautunut täysin tyttärellensä, mutta samalla syyttää häntä siitä, ettei itse voinut olla Ninan tasoinen balettitanssija. Cassel vakuuttaa hienosti Leroyna, jonka tavat repiä kaikki irti tanssijoistaan on usein todella kyseenalaista. Nykypäivän #metoo -maailmassa Leroy olisi jo saanut potkut. Kunis taas tekee kenties koko uransa parhaan roolisuorituksen Lilynä.

Black Swan on suorastaan ilmiömäinen mestariteos! Se onnistuu vangitsemaan katsojan välittömästi lumoavalla, mutta samalla myös pelottavalla tanssinumerolla. Heti alussa leffa näyttää, että se tulisi olemaan kaunis, mutta piinaava kokemus ja sitä se myös todella on. Kyseessä ei ole mikään tavallinen elokuva balettiesityksen teosta, vaan vahva psykologinen kauhutarina, missä katsoja imaistaan päähenkilön mielen sisälle ja seurataan, kuinka se vähitellen muuttuu. Murtuuko Nina Mustan joutsenen tuoman paineen ja hahmon synkkyyden vuoksi, vai onnistuuko hän omaksumaan tämän uuden puolen ilman hengellisiä vaurioita? Elokuva on koko kestonsa ajan erittäin ahdistava. Sen painostava ilmapiiri ympäröi katsojan, mutta samalla sen katsomista ei vain voi lopettaa. Elokuva kertoo tarinansa sellaisella voimalla ja vimmalla, että iho nousee usein kananlihalle. Mukana on kiehtovaa symbolismia, sekä aidosti pelottavia hetkiä, mitkä voivatkin jäädä kummittelemaan mielessä joksikin aikaa.

Minä todella rakastan sitä, kuinka meta-tasolla tämä elokuva kulkee. Se kertoo balettiryhmästä, joka työstää omaa esitystään Joutsenlammesta. Samalla elokuva onnistuu kertomaan oman versionsa Joutsenlammesta. Se on äärimmäisen maaginen hetki, kun hoksaa, kuinka uskomattoman hyvin elokuva ujuttaa klassikkobaletin tarinaansa, mikä ei edes ole suora sovitus baletista. Lisäksi ihailen sitä, kuinka jotkut asiat jätetään täysin katsojan tulkinnan varaan. Filmissä on paljon hetkiä, joista ei oikein tiedä, ovatko ne totta, vai tapahtuvatko ne vain Ninan pään sisällä. Hitto, mukana on hahmo, josta en vieläkään tiedä, onko hän todellinen vai ei! Enkä haluakaan tietää! Osa elokuvan taianomaisuudesta ja karmivuudesta johtuu juurikin siitä, kun ei tiedä. Ninan matka on niin mielettömän upeasti kerrottu, että kun vihdoin päästään loppuhuipennukseen, katsojan sydän takoo rinnassa ja välillä saattaa huomata pidättävänsä hengitystään. Joka kerta, kun elokuva päättyy, minun tekisi mieli antaa aplodit, mutta olen täysin lamaantunut, yrittäessäni prosessoida juuri kokemaani ja koko kehoni läpi tuntemaani taideteosta.

Ohjaaja Darren Aronofskylle ei ole mikään uusi juttu tehdä ahdistavia, mutta samalla vangitsevia elokuvia. Hänen kymmenen vuotta aiemmin ilmestynyt teoksensa Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000) on sisällöltään vielä painostavampi. Se ja Black Swan kuuluvat molemmat suosikkielokuvieni joukkoon. Aronofsky rakentaa tunnelmaa ja kertoo tarinaa mestarillisesti. Hän saa revittyä näyttelijöistä kaiken irti - tosin toivottavasti eri konstein kuin Casselin hahmo. Eri käsikirjoittajien kautta kulkenut teksti on onnistuttu työstämään täydellisimmilleen. Lisäksi filmi on teknisestikin huikea. Black Swanin kuvaus - etenkin tanssijoiden ympärillä kiivaasti ja intohimoisesti pyörivä kamera - sai täysin ymmärrettävästi palkintoehdokkuuksia. Mukana on paljon häkellyttävän hienoja otoksia, joita vain tukee taiturimainen leikkaus. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat kaikki taidokkaasti tehtyjä ja visuaalisia tehosteita hyödynnetään nerokkaasti. Äänimaailma on kaikin puolin fantastinen. Filmissä kuullaan tietty paljon Tšaikovskin upeita sävellyksiä Joutsenlampi-baletista, mitkä tarjoavatkin kylmiä väreitä, kun äänenvoimakkuuden nostaa musiikin arvoiselle tasolle.

Yhteenveto: Black Swan on erittäin ahdistava, mutta sitäkin lumoavampi mestariteos. Ohjaaja Darren Aronofsky iskee katsojaa todella painostavalla tunnelmalla, mutta samalla tekee filmistään niin kiehtovan, että siihen ahdistavuuteen ei voi muuta kuin uppoutua häkeltyneenä. Elokuva on erittäin karmiva ja se jättää epämukavan olon pitkäksi aikaa. Samalla siinä on jotain todella kaunista ja herkkää, mikä koskettaa syvältä. Leffa on niinkin voimakas, että sen upeuden voi tuntea koko kehossa läpi keston. Kiehtovuutta filmiin tuo myös, kuinka siihen on onnistuttu tuomaan mukaan Joutsenlammen tarina, ilman, että elokuva on kuitenkaan selvä tulkinta Joutsenlammesta. Pjotr Tšaikovskin säveltämät huikean hienot musiikit pauhaavat balettikohtauksissa ja nostavat ihon kerta toisensa perään kananlihalle. Elokuvan täydellistää Natalie Portman, joka on ilmiömäinen pääroolissa Ninana. Portman on kaikki palkintonsa ansainnut, sillä niin käsittämättömän vaikuttavasti hän uppoutuu roolinsa vietäväksi. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja tekninenkin toteutus on taiturimaista. Kaiken kaikkiaan Black Swan on erinomainen mestariteos. Aronofskyn kymmenen vuotta aiemman ohjauksen, Unelmien sielunmessun tavoin Black Swankin on niitä teoksia, joita haluaisi suositella kaikille, vaikka tietääkin, että sen ahdistavuus voi olla liian kova pala monille katsojille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Black Swan, 2010, Fox Searchlight Pictures, Cross Creek Pictures, Protozoa Pictures, Phoenix Pictures, Dune Entertainment