Arvostelu: Speak No Evil (2024)

SPEAK NO EVIL

Ohjaus: James Watkins

Pääosissa: Mackenzie Davis, Scoot McNairy, James McAvoy, Aisling Franciosi, Alix West Lefler, Dan Hough, Kris Hichen ja Motaz Mulhees

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Speak No Evil on uudelleenfilmatisointi samannimisestä tanskalaiselokuvasta vuodelta 2022. Pian alkuperäiselokuvan ilmestyttyä Blumhouse-yhtiö hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä amerikkalaisversion. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja ne jouduttiin hetkellisesti keskeyttämään heinäkuussa Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Marraskuussa elokuva saatiin kuvattua loppuun ja nyt Speak No Evil saapuu elokuvateattereihin, vain kaksi vuotta alkuperäisleffan jälkeen. Itse olin täysin häkeltynyt siitä, että amerikkalaisten oli pakko tehdä oma versionsa elokuvasta näin nopeasti alkuperäisen Speak No Evilin ilmestyttyä. Odotukseni uutta elokuvaa kohtaan olivat todella alhaiset, joskin leffan saamat kehut kriitikoilta herättivät uteliaisuuteni. Kävinkin katsomassa amerikkalaisen Speak No Evilin heti sen ensi-iltapäivänä.

Amerikkalaisperhe tapaa lomamatkallaan Italiassa mukavan brittiperheen, joka kutsuu amerikkalaiset viikonlopuksi kotiinsa. Miellyttävä viikonloppu muuttuu kuitenkin hetki hetkeltä ikävämmäksi, kun isäntäperheen todelliset puolet paljastuvat...

Terminator: Dark Fatesta (2019) tuttu Mackenzie Davis ja Narcos: Mexico -sarjasta (2018-2021) tuttu Scoot McNairy näyttelevät Louisea ja Beniä, amerikkalaispariskuntaa, jotka muuttivat Lontooseen Benin uuden työn perässä. Työhommat eivät ole kuitenkaan sujuneet toivotulla tavalla ja rakkaudestakin löytyy ryppyjä, joten pariskunta päättää ottaa tyttärensä Agnesin (Alex West Lefter) ja matkata Italiaan hermolomalle. Siellä he kohtaavat brittipariskunnan, X-Men -elokuvista (2011-2019) tutun James McAvoyn näyttelemän Paddyn ja pienelle huomiolle jääneestä The Nightingale -jännäristä (2018) tutun Aisling Franciosin esittämän Ciaran, sekä heidän poikansa Antin (Dan Hough). Perheet tulevat nopeasti juttuun, eikä aikaakaan, kun Paddy ja Ciara kutsuvat Louisen, Benin ja Agnesin maatilalleen viettämään viikonloppua. Davis, McNairy, Franciosi, sekä lapset suoriutuvat osistaan oikein kelvollisesti, etenkin Davisin ja McNairyn tulkitessa hahmojensa kasvavia kauhuntunteita, kun mukavalta vaikuttava viikonloppu alkaa eskaloitua varsinaiseksi painajaisnäytelmäksi. Elokuvan todellinen vetonaula on toki McAvoy, joka revittelee oikein antaumuksella. Niinkin antaumuksella, että lopulta hänen Paddy-hahmonsa muuttuu jopa vaivaannuttavaksi psykopaattikarikatyyriksi, joka enemmän huvittaa kuin pelottaa.

Alkuperäinen tanskalainen Speak No Evil -elokuva yhdisteli ansiokkaasti hiljalleen rakentuvaa kauhua ja mustalla huumorilla höystettyä satiiria keskiluokkaisten pohjoismaalaisten kohteliaisuudesta. Se luotti katsojansa osaavan yhdistää langanpätkät ja tarjosi lopuksi säälimättömän julman finaalin, joka jätti aika lailla jokaisen katsojansa sanattomaksi. Tuore amerikkalainen Speak No Evil on pintapuoleisesti sama leffa, mutta vesitettynä ja tyhmennettynä. Aito kasvavan ahdistuksen tunne on korvattu halvoilla kikoilla ja toiminnantäyteisellä loppuhuipennuksella, satiiri jää unohduksiin ja muutenkin alkuperäisleffan pointti tuntuu menneen uudelleenfilmatisoinnin tekijöiltä yli hilseen. Alkuperäisen elokuvan finaali vaati munaa, joten se on tietysti pistetty vaihtoon paljon höttöisemmän loppuratkaisun tieltä. Eli toisin sanoen uusi Speak No Evil on malliesimerkki eurooppalaiselokuvan Hollywood-versiosta.

Jos en olisi nähnyt alkuperäistä tanskalaisleffaa, saattaisin pitää uutta versiota menevänä jännärinä tiivistunnelmaisen lopetuksen kera. Alkuperäisteoksen katsoneena uusi versio jätti kuitenkin kylmäksi oikeastaan kaikin tavoin. Loppua lukuun ottamatta elokuva kulkee muuten liki identtisiä latuja kohtauksesta toiseen, mutta moni tärkeä yksityiskohta jää puuttumaan. Yksi alkuperäisleffan pääjutuista oli se, että yksi perhe oli tanskalainen, kun taas toinen oli hollantilainen. Kulttuurierojen lisäksi kielimuuri toi vahvan lisänsä. Elokuvan tapa paljastaa käänteensä katsojalle oli onnistunut, mutta uusi versio syyllistyy tyhmentävään rautalangasta vääntämiseen. Tunnelmanrakentelun sijaan uutuus luottaa lähinnä halpoihin kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Kaikki amerikkalaisversioinnin perisynnit ovat siis periaatteessa mukana. Enää jää puuttumaan se, että uusi leffa menestyy ja Blumhouse ilmoittaa Speak No Evil -universumin käynnistymisestä. Seuraavaksi sitten "See No Evil" ja "Hear No Evil". Tai kenties esiosaleffa "Speak No Evil: Origins".

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa James Watkins, jonka aiempiin töihin kuuluu Daniel Radcliffen tähdittämä ihan kiva kauhuilu The Woman in Black (2012). Watkinsin jälki jää tylsän vaisuksi läpi elokuvan, eikä hän tuntunut ymmärtävän alkuperäiselokuvaa. Olisi toki kiinnostavaa tietää, oliko se Watkinsin vai studion päätös, että uudelleenfilmatisoinnin loppu päätettiin muuttaa huomattavasti kesymmäksi. Sentään Speak No Evil on mainiosti kuvattu, hyvin lavastettu, puvustettu ja valaistu, maskeeraukset näyttävät oivallisilta ja tehostepuolikin on kunnossa. Amerikkalaisleffaan kuuluu toki ainakin yksi räjähdys, vaikkei sellaisista olisi ollut alkuperäisessä tietoakaan.Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämät musiikit eivät kuitenkaan juuri hetkauta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Speak No Evil, 2024, Universal Pictures, Blumhouse Productions

Arvostelu: Leon (Léon - 1994)

LEON

LÉON

Ohjaus: Luc Besson

Pääosissa: Jean Reno, Natalie Portman, Gary Oldman, Danny Aiello, Michael Badalucco, Ellen Greene, Peter Appel, Adam Busch, George Martin, Elizabeth Regen, Carl J. Matusovich, Willi One Blood, Don Creech ja Keith A. Clascoe 

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - US Cut: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Leon on Luc Bessonin ohjaama ja käsikirjoittama toimintatrilleri. Idea elokuvaan syntyi, kun Besson työsti elokuvaansa Tyttö nimeltä Nikita (Nikita - 1990), jossa Jean Reno esitti palkkatappajaa nimeltä Victor. Besson ryhtyi kirjoittamaan vastaavasta hahmosta omaa elokuvaansa, tuoden mukaan oman elämänsä kokemuksia suhteestaan Maïwenn Bescon kanssa, jonka kanssa tuohon aikaa jo yli 30-vuotias Besson seurusteli, vaikka Besco oli vielä alaikäinen. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1993 ja lopulta Leon sai maailmanensi-iltansa 14. syyskuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, jonka arvostus on vuosien varrella vain kasvanut. Samalla elokuva on myös saanut kritiikkiä aikuisen Leonin ja alaikäisen Mathildan välisen suhteen kuvauksen takia. Itse olen tiennyt Leonista jo vuosia, mutten jostain syystä ole saanut aikaiseksi katsottua sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Leonin ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Palkkatappaja Leon ottaa vastuulleen 12-vuotiaan Mathilda-tytön, jonka perhe murhataan huumebisnesten takia. Leon ryhtyy opettamaan Mathildalle ammattiaan, tytön kostonhimon kasvaessa.

Pääroolissa palkkatappaja Leonina nähdään Tyttö nimeltä Nikitassakin palkkatappajaa esittänyt Jean Reno - eipä Besson ketään muuta rooliin kuvitellutkaan elokuvaa kirjoittaessaan. Reno istuu rooliinsa kuin valettu ja nousee ansiokkaasti elokuvan keulakuvaksi. Hän tulkitsee hahmoaan upean monisävyisesti. Toimintakohtauksissa Renosta löytyy karismaa ja uhkaavuutta, ja kun hänen hahmonsa nukkuu ainoastaan tuolissa istuen, ase vierellään, Reno rakentaa heti tunnetta vainoharhaisesta ja aina valmiista miehestä. Mutta sitten taas elokuvan alkupäässä on kohtaus, jossa Leon käy elokuvateatterissa ja Reno näyttää täysin toista, paljon lapsenmielisempää puolta hahmostaan. Ristiriitainen hahmo on välittömästi tykättävä ja hänen kyseenalaisesta ammatistaan huolimatta katsoja on heti Leonin puolella.

     Perheensä menettävän Mathilda-tytön rooliin koekuvattiin jopa yli 2000 lasta, kunnes roolin sai Natalie Portman, joka tekee Leonissa ensimmäisen elokuvaroolinsa. Nykyään esimerkiksi Tähtien sota -esiosatrilogiasta (Star Wars - 1999-2005), Black Swanista (2010) ja Thor-leffoista (2011-2022) tuttu Portman osoitti heti esikoisroolillaan hurjat lahjansa. Hän heittäytyy uskomattoman upeasti todella haastavan roolinsa vietäväksi. Myös Mathilda on monimutkikas persoona, jolla on taustalla äärimmäisen haastavaa suhdetta perheeseensä, jonka takia hänen käytöksensä on usein varsin ronskia. Mathilda voisi herkästi olla ärsyttävä, mutta Portman tekee hänestäkin pidettävän. Tietyt puolet Mathildasta ovat äärimmäisen häiritseviä, mutta palataan niihin kohta lisää.

Pahiksen virkaa elokuvassa toimittaa Mathildan perheen murhasta vastaava Norman Stansfield, jota näyttelee Gary Oldman. Oldmankin on roolissaan erinomainen ja myös hänen hahmonsa on oivallisen monitahoinen. Oldman herkuttelee vastenmielisellä hahmollaan ja siinä missä Reno ja Portman tekevät hahmoistaan välittömästi tykättävät, Stansfieldiä vihaa heti ensiesiintymisestä lähtien. Merkittävänä hahmona menossa on myös mukana Danny Aiellon näyttelemä Tony, joka antaa Leonille hänen tappokeikkansa.

Ei perhana, miksi en ollut älynnyt katsoa Leonia aiemmin? Kyseessä on erinomainen, liki täydellinen elokuva, joka voitti minut puolelleen heti ensiminuuteillaan. Sen lisäksi, että jo alkutekstien ilmapiiri onnistui koukuttamaan, Leonin esittely tappokeikan yhteydessä on aivan mahtava. Miehen kyvyt pääsevät heti oikeuksiinsa ja kohtaus on läpikotaisin mestarillisesti rakennettu. Heti perään esitellään mainiosti myös Mathilda ja tämän vaikeudet. Kohtaus, jossa hänen perheensä murhataan, on tehokkaan pysäyttävä ja suorastaan piinaavan tiivistunnelmainen hävyttömässä julmuudessaan. Kun naapurissa asuva Leon ottaa Mathildan suojatikseen, ovat upean kostokertomuksen ainekset täydellisesti kasassa.

Leon vie täysillä mukanaan, eikä suostu päästämään otteestaan, ennen kuin lopputekstit rullaavat. Elokuva on täynnä upeita kohtauksia ja hahmojensa tapaan leffa on täynnä monenlaisia puolia ja nyansseja. Siitä paistaa läpi, että taustalla häärää eurooppalainen elokuvantekijä, sillä Leon ei ole millään lailla Hollywoodin kostoraina. Jännite löytyy läpi leffan, mutta seassa on myös joitain varsin hauskoja hetkiä ja todella herkkiäkin kohtauksia. Filmissä vallitsee tietty kaunis melankolisuus, mutta myös toivo. Toimintaa näytetään säästeliäästi, mutta sitäkin tehokkaammin. Toimintakohtaukset ovat brutaaleja ja räiskyviä. Kaiken tämän päälle elokuvasta saisi myös hyvän juomapelin. Ota shotti aina, kun joku juo maitoa. Ota shotti aina, kun televisiossa pyörii The Transformers (1984-1987). Ota shotti aina, kun joku huolehtii Leonin kasvista.

Mutta elokuvasta löytyy kuitenkin jotain, mikä katsojasta riippuen joko häiritsee hieman tai pilaa katselukokemuksen kokonaan. Ja tähän väliin jonkin sortin spoilerivaroitus. Elokuvan aikana Mathilda tykästyy Leoniin - eikä vain tykästy, vaan suorastaan rakastuu ja jossain kohtaa jopa pyytää miestä viemään tytön neitsyyden. Kun elokuvasta järjestettiin etukäteisnäytöksiä testiyleisöille, amerikkalaiskatsojat suhtautuivat niin torjuvasti tähän puoleen, että leffaa leikattiin jenkkijulkaisuun jopa kahdellakymmenellä minuutilla, jossa Leonin ja Mathildan välille muodostuva suhde muistuttavaa enemmän isää ja tytärtä. On pakko sanoa, että itsekin olisin pitänyt tällaisesta lähestymistavasta enemmän. Parit kohtaukset, joissa 12-vuotias Mathilda lirkuttelee Leonille ovat lievästi sanottuna vaivaannuttavaa seurattavaa. Onneksi Besson älysi poistaa alkuperäisestä käsikirjoituksesta löytyvän kohtauksen, jossa mies olisi jopa antanut periksi. Tämän lirkuttelupuolen pelastaa se, ettei Leon tee elettäkään ollakseen Mathildalle muuta kuin isänkorvike. Reno halusi esittää hahmonsa tästä syystä hieman vajaaälyisenä, jotta katsoja ajattelisi alusta alkaen, ettei Leon käyttäisi lasta seksuaalisesti hyväkseen. Tästä elokuvan kyseenalaisesta kuviosta löytyy tosin myös ymmärrettävät puolensa, Mathildan isän ollessa inha mulkvisti, jolloin ei ihme, että tytön elämän toinen mies, paljon lempeämpi Leon varastaa Mathildan sydämen tahtomattaan. Tähän monimutkikkaaseen suhteeseen tuodaan kiinnostavaa kontrastia sillä, että henkisesti Mathilda vaikuttaa ajoittain paljon kypsemmältä kuin toisinaan lapsenmielinen ja kenties hieman yksinkertainen Leon. Silti enemmänkin isä-tytär -lähestymistapa palkkatappajan ja kostonhimoisen tytön suhteeseen olisi ollut parempi ratkaisu.

Ei Leonin ja Mathildan välinen ihmissuhde kuitenkaan täysin pilalla ole, vaan siitä (kuten kaikesta muustakin elokuvassa) löytyy hurjasti erilaisia puolia. Osa hahmojen välisistä kohtauksista ovat aidosti hellyttäviä ja jopa kauniita, esimerkiksi kun Leon yrittää piristää juuri perheensä kuoleman todistanutta Mathildaa hupsulla possunnäköisellä patakintaallaan. Kun elokuvaa leikattiin amerikkalaisyleisölle uudestaan, tekijät saksivat pois myös lähes kaikki kohtaukset, joissa Leon kouluttaa Mathildaa tappajaksi. Vaikka näissä kohtauksissa on omat moraalikysymyksensä, on tämä osuus erinomainen jännittävyydessään ja myös tietyssä humoristisuudessaan. Kaikki tämä johtaa kohti äärimmäisen tiivistunnelmaista loppuhuipennusta, jossa Leonin, Mathildan ja Stansfieldin välit selvitetään lopullisesti.

Luc Besson on elämänsä aikana tehnyt lievästi sanottuna häiriintyneitä asioita naisten kanssa, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö hän osaisi tehdä hienoja elokuvia. Bessonin ohjaus on todella upeaa läpi leffan. Hän saa revittyä näyttelijöistä kaiken irti ja hän rakentaa ilmapiiriä fantastisesti, apunaan Éric Serran mahtavan tunnelmalliset ja kaihoisat musiikit. Bessonin käsikirjoitus on muuten täydellinen tarinaa, tarinankerrontaa, hahmoja ja dialogia myöten, mutta hän olisi voinut jättää oman kyseenalaisen suhteensa perustelemisen pois päähahmojen väliltä. Leon on myös teknisiltä ansioiltaan vaikuttava. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Kuvasommittelut, kameraliikkeet, valaisu ja varjot, sekä kellertävä värimaailma muodostavat visuaalisesti upean ilmeen kaikessa synkkyydessään ja likaisuudessaan. Lavasteet ovat läpikotaisin sottaiset ja inhottavat, mikä lisää filmin epämiellyttävää, mutta silti vangitsevaa fiilistä. Asut ovat oivalliset, maskeeraukset rujot ja niin erikois- kuin äänitehosteet säväyttävät.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Léon, 1994, Columbia Pictures, Gaumont, Les Films du Dauphin

Arvostelu: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari - 1964)

KOURALLINEN DOLLAREITA

PER UN PUGNO DI DOLLARI

Ohjaus: Sergio Leone

Pääosissa: Clint Eastwood, Pepe Calvo, Antonio Prieto, Gian Maria Volonté, Marianne Koch, Sieghardt Rupp, W. Lukschy, Joe Edger, Margherita Lozano, Daniel Martín, Nino del Acro ja Richard Stuyvesant

Genre: western, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Per un pugno di dollari, eli englanniksi A Fistful of Dollars, eli suomalaisittain Kourallinen dollareita on Sergio Leonen ohjaama ja Clint Eastwoodin tähdittämä lännenelokuva. Alun perin historiallisista eepoksista liikkeelle lähtenyt italialaisohjaaja Leone kiinnostui lännenelokuvien tekemisestä. Hollywoodissa genre oli tuohon aikaan näyttämässä hiipumisen merkkejä, mutta Leone uskoi, että sille löytyisi vielä kovaa kysyntää Euroopassa. Sitä ennen Leone kuitenkin koki, että kaavoihinsa kangistunut lajityyppi vaatisi aikamoista ravistelua ja ryhtiliikettä. Nähtyään Akira Kurosawan samuraiklassikon Yojimbo - onnensoturi (用心棒 - 1961), Leone sai inspiraation uudenlaisesta länkkäristä, jossa puhtoiset sankarit saivat kenkää ja tilalle astelisi moraalisesti harmailla vesillä kulkeva antisankari. Käsikirjoitusta työsti useampi henkilö, kunnes Leone oli tyytyväinen lopputulokseen. Päärooliin kaavailtiin muun muassa Henry Fondaa, Charles Bronsonia, Henry Silvaa ja Richard Harrisonia, mutta yksi toisensa perään miehet torjuivat tarjouksen. Harrison kuitenkin ehdotti Leonea ottamaan yhteyttä nuoreen Clint Eastwoodiin, joka esiintyi tuohon aikaan western-sarjassa Lännen tie (Rawhide - 1959-1965). Eastwood oli myös nähnyt Yojimbon ja tuuminut sen kääntyvän pätevästi länkkäriksi, minkä lisäksi Leonen tapaan hän koki genren vaativan uudenlaista iskua. Niinpä hän suostuikin tarjoukseen ja kuvaukset käynnistyivät Espanjassa. Kuvaukset osoittautuivat haasteellisiksi kielimuurien takia - Leone ei puhunut englantia, eikä Eastwood italiaa. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Kourallinen dollareita sai maailmanensi-iltansa 12. syyskuuta 1964 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta ilmestyessään se sai vaihtelevaa palautetta kriitikoilta. Italiassa leffa haukuttiin lyttyyn ja vaikka Yhdysvalloissakin osa kriitikoista suhtautui siihen nuivasti sen väkivallan takia, muut ylistivät elokuvan olevan se piristysruiske, mitä lännenelokuvat olivat kaivanneet. Tekijät joutuivat ongelmiin, kun Yojimbo - onnensoturin tuotantoyhtiö Toho haastoi heidät oikeuteen Kurosawan tarinan luvattomasta kierrätyksestä. Oikeudessa tapaus soviteltiin suuren rahasumman kautta. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Kourallinen dollareita mielletään länkkärigenren tärkeäksi merkkipaaluksi, sekä ehdaksi klassikoksi. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt leffaa, ainoastaan sen käynnistämän Dollari-trilogian päätösosan, lännenleffoista tunnetuimman, eli Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966). Olen kuitenkin jo vuosia pohtinut elokuvien katsomista ja olenkin hankkinut ne hyllyyni aikoja sitten. Kun huomasin Kourallinen dollareita -elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Mies vailla nimeä saapuu pieneen San Miguelin kaupunkiin Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla, jossa sheriffi Baxter perheineen käy kiivasta valtataistoa Rojon rikollisveljesten kanssa. Muukalainen päättää lyödä rahoiksi, huiputtamalla kumpaakin joukkoa.

Richard Harrison on myöhemmin haastattelussa todennut, että hänen merkittävin panoksensa elokuvahistoriaan oli se, kun hän kieltäytyi Kourallinen dollareita -elokuvan teosta ja ehdotti tekijöitä ottamaan yhteyttä Clint Eastwoodiin. Eipä ihme, sillä Eastwood asetti tällä elokuvalla selvän uuden peruspilarin western-leffojen päähenkilölle, jota tultaisiin matkimaan ja parodioimaan seuraavat vuosikymmenet. Stetson-hatun alta tuimasti tuijotteleva, tupakkaansa jauhava ja ponchoon pukeutuva mies vailla nimeä on ikoninen näky, joka nousee katsojan mieleen heti, kun pyydetään miettimään westernejä. Eastwood uhkuu karismaa vähäsanaisena antisankarina, jonka vaelteleva matka vie hänet San Migueliin, missä mies päättää näpäyttää kaupungin riiteleviä asukkaita. Aluksi tämä mies vailla nimeä esitetään sarkastiseen huumoriin taipuvana veijarina, mutta elokuvan edetessä hahmo synkentyy ja vakavoituu. Heti, kun Eastwood astelee ruutuun, nousee katsojan iho kananlihalle ja sitä vain tietää, että se on menoa nyt.

     Elokuvassa nähdään myös Pepe Calvo paikallisen majatalon isäntänä Silvanitona, joka yrittää pysyä erossa isosta konfliktista, Joe Edger Piriperona, joka tekee kaupungin tuottoisinta duunia hauta-arkkujen valmistajana, W. Lukschy seriffi John Baxterina, Margherita Lozano hänen vaimonaan Consuelona ja Bruno Carotenuto heidän Antonio-poikanaan, Antonio Prieto, Gian Maria Volonté ja Sieghardt Rupp Rojon rikollisveljeksinä Don Miguelina, Ramónina ja Estebarina, sekä Marianne Koch veljesten vankinaan pitämänä Marisolina. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mallikkaasti, joskin on hupaisan selvää, että monet heistä ovat italialaisia, jotka eivät puhuneet englantia. He ovat kuvauksissa puhuneet repliikkinsä äidinkielellään, mikä on myöhemmin dubattu englanniksi ja vähän väliä voi huomata, kuinka näyttelijöiden suut liikkuvat eri tahtiin puheen kanssa.

Nykyään on jotenkin vaikea kuvitella, että ilmestyessään Kourallinen dollareita sai aika nuivan vastaanoton. Näin 60 vuotta myöhemmin elokuvaa pidetään yhtenä lajityyppinsä suurimmista merkkiteoksista, joka määritteli jatko-osiensa kanssa täysin uudelleen, kuinka länkkäreitä tehtäisiin. Leonen visio ja Eastwoodin habitus loivat uuden päähenkilön, jollaisia tultaisiin näkemään monia, eikä vain elokuvien puolella. Esimerkiksi huippusuositut Red Dead Redemption -pelit (2010-2018) ovat valtavasti velkaa Dollari-trilogialle. Eikä pidä missään nimessä unohtaa legendaarisen Ennio Morriconen musiikkeja ja viheltelyjä, jotka määrittivät aivan totaalisesti, miltä lännenelokuvien tulee kuulostaa. Nykyään on täysi mahdottomuus säveltää musiikkia westerniin, joka ei toisi mieleen Morriconen työn, sillä niin täydellisesti maestro jätti jälkensä.

Tarinansa puolesta Kourallinen dollareita ei kuitenkaan ollut järin originaali tuotos ja kuten alussa kävinkin läpi, tekijöiden suurena (ja laittomana) innoittajana toimi Akira Kurosawan samuraiklassikko Yojimbo - onnensoturi. Vaikka olenkin sitä mieltä, että Leonen ja kumppaneiden olisi pitänyt ottaa Kurosawaan yhteyttä, en näe ongelmaa siinä, että tämän japanilaislegendan työ kääntyisi länkkärin muotoon - eihän tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta. Jo muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960) oli ollut länkkäri-uudelleenfilmatisointi Kurosawan tunnetuimmasta työstä, Seitsemästä samuraista (七人の侍 - 1954). Itse asiassa samuraitarinat kääntyvät mielestäni yllättävänkin sujuvasti länkkäreiksi. Samurait muuttuvat cowboyksi ja Japanin maisemat villiksi länneksi.

Pieneen kaupunginpahaseen saapuva ja siellä kepillä jäätä kokeileva muukalainen on erittäin mainio lähtökohta tarinalle ja tästä saadaankin aikaiseksi herkullinen ja varsin napakka elokuva, joka kasvattelee panoksiaan hiljalleen ja revittelee menemään aina silloin tällöin. Noin puolentoista tunnin kesto on oikein passeli tälle varsin simppelille kertomukselle, eikä elokuvasta löydy ylimääräistä täytettä. On hilpeää seurata, kun veijarimainen muukalainen keksii tapoja hyötyä kummastakin konfliktin osapuolesta, vaikka tämä toki vääjäämättä ajaakin miehen suureen ahdinkoon. Sekaan ripotellut toimintakohtaukset ovat tylyjä ja sähäköitä, välillä ihan suoranaisia teloituksia puolin jos toisin. Kiiltokuvapoikiin tottuneilla katsojilla ja kriitikoilla kesti tovi lämmetä brutaalimmalle menolle, sekä lian ja hien peitossa oleville näyttelijöille, mutta Leonen realistinen lähestymistapa loi intensiteettiä, mikä väsähtäneestä genrestä oli päässyt unohtumaan vuosien varrella. Jännittävä loppuhuipennus on odotuksen väärti ja siinä kasvatellaan upeasti muukalaisen saapumista ja hyödynnetään antisankarin sisua ja oveluutta, mikä saa katsojan myhäilemään.

Sergio Leonella oli takanaan vain yksi ainoa elokuva, hieman unohduksiin jäänyt historiallinen eepos Taistelu Rhodoksesta (Il Colosso di Rodi - 1961), kun hän ihastui länkkäreistä ja loi työllään genreen uuden "spagettiwesterniksi" kutsutun alalajityypin. Leone osoittaa heti kättelyssä olevansa varsinainen visionääri. Mullistavien seikkojen lisäksi hän pitää pakettia tiukasti kasassa ja häneltä löytyy silmää komealle visuaaliselle annille. Kourallinen dollareita on erinomaisesti kuvattu elokuva. Se on pullollaan toinen toistaan tyylikkäämpiä otoksia, joissa kamera-ajot ja kuvasommittelu ovat täydellisyyteen hiottuja, eikä ihme, että näitä kuvia löytyy monilta ihan tauluina kotiseiniltä. Niin jylhät maisemaotokset kuin tiukat lähikuvat hikipisaroista kimmeltävistä kasvoista ovat kertakaikkisen upeita. San Miguelin lavasteet ovat hienot, Eastwoodin asustus ikoninen ja maskeeraukset mainiot. Morriconen sävellysten lisäksi äänimaisema on muutenkin vahvasti rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.en.wikipedia.org

Per un pugno di dollari, 1964, Jolly Film, Constantin Film, Ocean Films

Arvostelu: Hain tarina (Shark Tale - 2004)

HAIN TARINA

SHARK TALE

Ohjaus: Vicky Jenson, Bibo Bergeron ja Rob Letterman

Pääosissa: Will Smith, Renée Zellweger, Robert De Niro, Jack Black, Martin Scorsese, Angelina Jolie, Michael Imperioli, Ziggy Marley, Doug E. Doug, Vincent Pastore, Peter Falk, Katie Couric, David P. Smith ja David Soren

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 3

Shark Tale, eli suomalaisittain Hain tarina on DreamWorksin animaatioelokuva. Alun perin "Sharkslayer"-nimellä tuotantoon päätynyt elokuva vaihtoi pian nimensä, tekijöiden kokiessa alkuperäisen nimen olevan liian synkkä, joten he päätyivät perheystävällisempään lopulliseen versioon. Teko käynnistyi keväällä 2002 ja lopulta Hain tarina sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 10. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, mutta johon kriitikot suhtautuivat aika nuivasti. Itse näin elokuvan pian sen ilmestymisen jälkeen vuokralta, kun olin lapsi ja tuolloin pidin leffasta. Olen nähnyt elokuvan kerran tai pari uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo vähintään vuosikymmen. Nyt kun huomasin Hain tarinan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Huonosti menestyvä kala Oscar valehtelee tappaneensa hai-mafiapomon pojan, noustakseen kuuluisaksi, mutta saa kostonhimoiset hait peräänsä. Oscarin ainoa apu on mafiapomon toinen poika, kasvissyöjähai Lenny.

Hain tarina pitää sisällään aikamoisen ääninäyttelijäkaartin isoja Hollywood-nimiä. Jopa ohjaaja Martin Scorsese on mukana, eikä vain missään pienessä cameo-roolissa, vaan useammassa kohtauksessa valaspesulan omistajana, Sykesina! Elokuvan pääroolissa kuullaan Will Smith renttumaisena Oscar-kalana, joka työskentelee valaspesulassa ja on huimia summia velkaa Sykesille. Varsin mitäänsanomatonta elämää viettävä Oscar haaveilee hulppeammista jutuista ja piireistä, kuvitellen itsestään turhankin paljon. Kun eriskummallinen onnettomuus tarjoaa Oscarille mahdollisuuden esittää paikallisen kalakaupungin suurta sankaria, haintappajaa, hän tietysti tarttuu koukkuun. Ylimielinen Oscar käy toisinaan hermoille, eikä elokuva tee tarpeeksi hyvää työtä, jotta katsojan sympatiat olisivat toilailevan kalan puolella.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Oscarin työkaveri ja tähän ihastunut Angie (Renée Zellweger), Oscarin ihastuksenkohde, hienostofisu Lola (Angelina Jolie), hai-mafiaperheen pomo Don Lino (Robert De Niro), tämän pojat, hurja Frankie (Michael Imperioli) ja herkkähipiäinen kasvissyöjä Lenny (Jack Black), Sykesin medusakätyrit Ernie (Ziggy Marley) ja Bernie (Doug E. Doug), sekä paikallinen uutistoimittaja Katie Current (tosielämänkin journalisti Katie Couric). Elokuva herätti ilmestyessään kritiikkiä haiden esittämisestä stereotyyppisinä italialaisamerikkalaisina gangstereina. Hahmoihin onkin selvästi otettu vaikutteita Kummisetä-trilogiasta (The Godfather - 1972-1990), sekä tuohon aikaan suurta suosiota nauttineesta The Sopranos -televisiosarjasta (1999-2007). Eipä ihme, että kummankin proggiksen näyttelijöitä, mm. äsken mainitsemaani Robert De Niroa ja Michael Imperiolia on pyydetty mukaan.

Tiedättekö sen, kun lapsuutenne suosikkielokuvat toimivat mainiosti vielä aikuisiällä? DreamWorksin alkupään tuotannosta Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000), Kananlento (Chicken Run - 2000), Shrek (2001) ja Shrek 2 (2004) tehoavat edelleen todella hyvin, parhaimmillaan aivan mahtavasti. Harmillisesti Shrek 2:n kanssa samana vuonna teattereihin uinut Hain tarina ei kuulu tähän kategoriaan. Kyseessä on enemmän niitä "aika kultaa muistot" -juttuja, jotka olisi kannattanut jättää suosiolla sinne lapsuuteen. Ei kyseessä mikään umpisurkea kammotus ole, mutta aika laimeasta ja laiskasta leffasta on kyse. Vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia ja elokuva koheltaa menemään jopa hieman epätoivoisesti, homma käy toisinaan aika raskassoutuiseksi ja pitkäveteiseksi.

Lapsia elokuva varmaan viihdyttää passelisti, eikä aikuiskatsojiakaan ole täysin unohdettu. Moni vanhempi on varmasti tuhahtanut, että "totta kai", kun elokuva käynnistyy Tappajahai-leffan (Jaws - 1975) tunnusmusiikin tahdissa. Mafialeffoihin löytyy tosiaan silmäniskuja haiden puolelta, minkä lisäksi elokuva on muutenkin täynnä pop-kulttuuriviittauksia, joista osa on ihan veikeitä - haiden asuttamassa Titanicin hylyssä roikkuu seinällä Titanic-leffasta (1997) tuttu maalaus Rosesta - ja toiset taas ovat aika kiusallisia - eräässä kohtauksessa Oscar viljelee putkeen repliikkejä muun muassa Gladiaattorista (Gladiator - 2000) ja Kunnian miehistä (A Few Good Men - 1993). Myötähäpeä iskee vähän väliä leffaa katsoessa, etenkin silloin, kun se yrittää vedota perheen pienimpiin älyvapaalla sekoilullaan. Oikeastaan hupaisin vitsi löytyy leffan alkupäästä, kun tätä kalojen yhteiskuntaa esitellään ja nopeasti näytetyssä sushi-ravintolassa ei tietenkään ole yhden yhtä asiakasta.

Hain tarinan tarina ei ole kovin häävi, etenkin kun haiden sijaan leffa keskittyy hieman rasittavaan Oscariin. Välillä katsojana saattaa jopa huomata toivovansa, että poikansa kuolemasta järkyttynyt ja suuttunut Don Lino saisi kostonsa ja popsisi Oscarin kitaansa. Lapsia varmasti huvittaa, kun Oscar saa apua hyväsydämiseltä Lenny-hailta, pitääkseen imagoaan yllä. Lenny taitaa jopa olla elokuvan mielenkiintoisin puoli. Kasvissyöjä Lenny ei sovellu lihansyöjäperheeseensä, muttei kehtaa omien sanojensa mukaan tulla "kaapista ulos" perheelleen. Aikuiskatsojat saattavatkin herkästi mieltää Lennyn juonikuvion allegoriaksi homoseksuaalisuudesta. Tämä potentiaalisesti kypsä ja fiksu puoli leffasta kuitenkin tukahtuu kaiken ylienergisen kohkaamisen alle. Leffan mutkat turhan helposti ja höttöisesti suoriksi vetävä finaali toimii latteana huipennuksena epätasaiselle lastenrainalle.

Visuaalisesti elokuva on nähnyt parhaat päivänsä vuosia sitten. Sen tietokoneanimaatiojälki näyttää tänä päivänä keskeneräiseltä ja turhan pelkistetyltä. Eikä kyse ole edes vain siitä, että Hain tarinaa uudemmat animaatioelokuvat näyttävät ymmärrettävästikin paremmalta, vaan esimerkiksi vuotta aiemmin ilmestynyt Pixarin kala-animaatio Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on huomattavasti paremmin animoitu. Myös DreamWorksin edelliset digianimaatiot, Shrek ja Shrek 2 ovat kestäneet paremmin aikaa ihan pelkkää visuaalisuutta katsoen. Hain tarina on mukavan värikäs, mutta se saisi myös uskaltaa synkentyäkin hieman. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Hans Zimmerin säveltämät musiikit peittyvät täysin leffassa käytettyjen hiphop- ja pop-kappaleiden alle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Shark Tale, 2004, DreamWorks Pictures, DreamWorks Animation

Arvostelu: Beetlejuice Beetlejuice (2024)

BEETLEJUICE BEETLEJUICE

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Winona Ryder, Michael Keaton, Jenna Ortega, Catherine O'Hara, Justin Theroux, Monica Bellucci, Willem Dafoe, Arthur Conti, Burn Gorman ja Danny DeVito

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Beetlejuice (1988) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. 1990-luvulla Warren Skaaren kirjoitti oman käsikirjoituksensa, jossa Beetlejuice tapaa Leon, joka kuoli pudottuaan Eiffel-tornista, kosiessaan tyttöystäväänsä, minkä lisäksi Jonathan Gems työsti "Beetlejuice Goes Hawaiian" -tekstiä, jossa Deetzin perhe olisi kohdannut Beetlejuicen Havaijilla. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Burton päätti tehdä mieluummin jatko-osan Batmanille (1989). Ajatus Beetlejuicen jatko-osasta ei kuitenkaan koskaan kadonnut ja vuosikymmenten varrella Burton pohti useita erilaisia tarinoita hahmosta. Vuonna 2011 Warner Bros. -yhtiö päätti, että jatko-osa tehtäisiin ja pestasi Seth Grahame-Smithin käsikirjoittamaan ja tuottamaan elokuvan. Grahame-Smith suostui tehtävään vain, jos hän saisi Burtonin ja päätähdet Michael Keatonin ja Winona Ryderin tekemään paluun ja vuonna 2015 haaveista tuli vihdoin totta. Käsikirjoitusta työstettiin uusiksi monien eri kirjoittajien toimesta ja hetkellisesti Warner Bros. alkoi tulla toisiin ajatuksiin ja luopua elokuvasta, kunnes Brad Pittin yhtiö Plan B Entertainment hyppäsi projektiin mukaan 2020-luvun alussa. Turhauduttuaan täysin Dumbo-elokuvaa (2019) tehdessään, Burton meinasi lopettaa ohjaamisen täysin, mutta lopulta hänet saatiin taivuteltua mukaan ja kuvaukset pyörähtivät vihdoin ja viimein käyntiin toukokuussa 2023. Nyt Beetlejuice Beetlejuice -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana. Alkuperäinen Beetlejuice on mielestäni yhä yksi Burtonin parhaista leffoista ja toivoin, että jatko-osassa hän pääsisi taas irrottelemaan lystikkäästi, mitä häneltä ei ole pitkään aikaan päästy näkemään. Kävin katsomassa Beetlejuice Beetlejuicen positiivisin mielin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Charles Deetzin kuoleman myötä hänen vaimonsa Delia ja tyttärensä Lydia palaavat Winter Riveriin, missä he kohtaavat jälleen Betelgeusen ja muut tuonpuoleisen veijarit.

Catherine O'Hara ja Winona Ryder palaavat rooleihinsa taiteilija Delia Deetziksi ja tämän tytärpuoleksi Lydiaksi, jotka joutuivat 36 vuotta aiemmin demonisen Betelgeusen, eli tuttavallisesti Beetlejuicen (Michael Keaton) terrorisoimaksi kummitustalossa. Vuosien varrella Delian suosio taiteilijana on kasvanut reippaasti, kun taas kummituksia edelleen näkevästä Lydiasta on tullut oman aaveohjelmansa vetäjä televisiossa. Beetlejuice ei ole unohtanut Lydiaa, vaan haaveilee yhä menevänsä naimisiin naisen kanssa. Vanha tuttu näyttelijäkolmikko on jälleen hyvässä vedossa, palaten selvästi ilomielin rooleihinsa. Ryderin esittämä Lydia on muuttunut reippaasti vuosien varrella, mutta ykkösestä tuttu goottityttö on silti tallella. O'Hara on erittäin lystikäs taiteilijasielu Deliana, joka on höpsähtänyt vanhetessaan. Keaton taas on tietty huippuvedossa itse Beetlejuicena, edelleen pursuten kaoottista energiaa virnuilevana ja sikailevana biomanaajana.

     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Lydian tytär Astrid (Jenna Ortega) ja Lydian uusi miesystävä Rory (Justin Theroux), Beetlejuicelle kaunaa kantava sielunimijä Delores (Monica Bellucci), haamuetsivä Wolf Jackson (Willem Dafoe), isä Damien (Burn Gorman), sekä nuorukainen Jeremy (Arthur Conti), jonka Astrid tapaa Winter Riverissä. Uudet näyttelijät hyppäävät oivallisesti menoon mukaan, etenkin Dafoen irrotellessa lystikkäästi eksentrisenä etsivänä. Ortega taas todisti jo Wednesday-sarjassa (2022-) olevansa täydellinen valinta Lydian lapseksi Beetlejuicen jatko-osassa. Harmillisesti Bellucci jää lopulta jopa aika ylimääräiseksi kaiken muun keskellä. Hänen hahmonsa Delores pohjustetaan alussa merkittäväksi, mutta sitten tämä lähes unohdetaan.

Kolmenkymmenenkuuden vuoden odotuksen jälkeen Beetlejuice on vihdoin ja viimein palannut, mutta harmillisesti joudun toteamaan, että se tapahtuu aika ristiriitaisissa merkeissä. En koskaan odottanut, että Beetlejuice Beetlejuice olisi alkuperäisen veroinen kauhukomedian merkkiteos, mutta olisin silti toivonut hieman parempaa elokuvaa. Jatko-osa toimii tällaisenaan ihan kivasti, mutta lopputuloksena on turhan täyteen ahdettu sillisalaatti, josta huokuu, että vuosikymmenten varrella ideoita on syntynyt liikaakin ja ne on haluttu lähes kaikki änkeä mukaan vaikka väkisin. Siinä, missä ykkösleffa oli tehokkaan simppeli filmi, jatko-osassa jokaisella hahmolla on oma isompi juonikuvionsa, jotka eivät pahemmin edes liity toisiinsa. Tämän takia mihinkään ei ehditä panostaa kuvioiden tarvitsemalla tai ansaitsemalla tavalla ja jutut jäävät hieman puolitiehen, etenkin sen Deloresin kohdalla - jonka näin jälkikäteen ajatellen olisi voinut kirjoittaa kokonaan pois elokuvasta. Sori Bellucci.

Mutta sen, missä Alfred Goughin ja Miles Millarin käsikirjoitus kompastelee, Tim Burton korvaa veikeällä ohjauksellaan ja taatulla visuaalisella tyylittelyllään. Parhaimmillaan Beetlejuice Beetlejuice on hupaisa fantasiakomedia, jonka mielikuvituksellinen tuonpuoleinen viehättää edelleen. Mukana on joitain reippaita kokeiluja, kuten Beetlejuicen alkuperän selittely ja Burton näyttää olevansa pitkästä aikaa elementissään. Hän ei keksi mitään mullistavaa, mutta näyttää, että hänen omalaatuinen visionsa riemastuttaa edelleen nykypäivän tasaisen harmaan massan keskeltä. Näyttelijät ovat tosiaan huippuvireessä ja leffa on sentään älytty pitää napakasti vain tunnin ja kolmen vartin mittaisena. Beetlejuice Beetlejuice jää kauas täysosumasta, mutta se viihdyttää tarpeeksi passelisti ja perustelee tarpeeksi hyvin omaa olemassaoloaan.

Elokuvan tekninen toteutus ihastuttaa taatusti alkuperäisen Beetlejuicen faneja, sillä Burton ei ole ryhtynyt liikoja digikikkailemaan, vaan hän halusi toteuttaa mahdollisimman paljon vanhoilla kunnon käytännön tehosteilla. Leffassa nähdäänkin useita näyttäviä lavasteita, tyylikästä puvustusta ja äärimmäisen veikeitä maskeerauksia. Tuonpuoleisen hahmot ovat näyttävästi luodut ja praktikaaliefektit lämmittävät sydäntä - varsinkin hiekkamato, joka on toteutettu stop motion -animaatiota hyödyntäen, ihan kuten alkuperäisessäkin elokuvassa! Beetlejuice Beetlejuice on myös hyvin kuvattu ja valaistu. Äänitehosteet ovat oivalliset ja Danny Elfmanin tutut musiikit ilahduttavat edelleen. Elokuvassa käytetty kuoroversio alkuperäisestä leffasta tutusta Harry Belafonten Day-O (The Banana Boat Song) -kappaleesta on kuitenkin aika kiusallinen nostalgiapisteiden kalastelu ja harmillisesti käsikirjoitus on muutenkin täynnä vaivaannuttavaa vanhan muistelua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beetlejuice Beetlejuice, 2024, Warner Bros., Tim Burton Productions, Plan B Entertainment, The Geffen Company, Tommy Harper Productions

Arvostelu: Kaiken teoria (The Theory of Everything - 2014)

KAIKEN TEORIA

THE THEORY OF EVERYTHING

Ohjaus: James Marsh

Pääosissa: Eddie Redmayne, Felicity Jones, David Thewlis, Charlie Cox, Harry Lloyd, Simon McBurney, Abigail Cruttenden, Emily Watson ja Maxine Peake

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 7

The Theory of Everything, eli suomalaisittain Kaiken teoria perustuu Jane Hawkingin muistelmakirjaan Travelling to Infinity: My Life with Stephen vuodelta 2007, joka perustuu tositapahtumiin fyysikko Stephen Hawkingin elämästä ja Stephenin ja Janen parisuhteesta. Käsikirjoittaja Anthony McCarten oli kiinnostunut Hawkingin elämästä jo vuosia, luettuaan hänen kirjansa Ajan lyhyt historia (A Brief History of Time: From the Big Bang to Black Holes - 1988) ja kun hän luki Jane-vaimon kirjan, hän ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. Hän tapasi Janen useaan otteeseen, joka kiinnostui elokuvaideasta ja sai herätettyä myös tuottaja Lisa Brucen mielenkiinnon. Ohjaajaksi palkattiin James Marsh, näyttelijät ja työryhmä saatiin kasaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2013. Lopulta Kaiken teoria sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 7. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, joka sai muun muassa viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja naispääosa), joista se voitti parhaan miespääosan ja musiikin palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, puvustus, maskeeraus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan brittielokuvan, miespääosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot. Itse kävin katsomassa Kaiken teorian, kun se saapui Suomen teattereihin alkuvuodesta 2015 ja pidin siitä paljon. Olen kerran katsonut sen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa Kaiken teorian kolmannen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Cambridgen yliopistolla opiskelevan nerokkaan Stephen Hawkingin elämä mullistuu, kun hänellä todetaan vakava motoneuronitauti, joka tekee hänen liikkumisestaan ja puhumisestaan lopulta liki mahdotonta. Kaikkien odotusten vastaisesti Stephen jatkaa taisteluaan ja hänestä tulee kaikkien aikojen arvostetuin fyysikko.

Pääroolissa Albert Einsteinin ohella maailman tunnetuimpana fyysikkona, Stephen Hawkingina nähdään Eddie Redmayne, joka tekee elokuvassa yhden kaikkien aikojen upeimmista roolisuorituksista. Redmayne voitti roolityöllään lukuisia palkintoja Oscarista ja Golden Globesta Screen Actors Guild Awardiin - kaikki täysin ansaitusti. Kohtaus kohtaukselta Redmayne katoaa rooliinsa yhä vain voimakkaammin ja jossain kohtaa katsojan täytyy ihan hieraista silmiään, että katsooko tässä näyttelijää vai ihka oikeaa Stephen Hawkingia? Redmayne omaksuu Hawkingille tunnetun olemuksen täydellisesti jokaista pientä ilmettä, elettä ja äännähdystä myöten. Ensin hänen sormensa eivät meinaa enää totella, vääntyen kummallisiin asentoihin ja jalkojen seuratessa perästä. Vähitellen miehen naamakin muovautuu kurttuisemmaksi ja lopulta koko kroppa on lähes täysin toimintakyvytön. Vaikkei fysiikasta mitään ymmärtäisi, se ei haittaa, sillä Hawkingin elämä sairauden kanssa ja saavutukset kaikesta huolimatta ovat niin kiehtovaa seurattavaa.

     Myös sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Felicity Jones on oivallinen Hawkingin ihastuksenkohteena ja lopulta vaimona Janena, David Thewlisin ollessa oikealla tavalla karismaattinen ja lempeä Hawkingia eteenpäin puskevan professori Sciaman roolissa. Hawkingin vanhempina nähdään Simon McBurney ja Abigail Cruttenden, kun taas Janen vanhempia esittävät Emily Watson ja Guy Oliver-Watts. Harry Lloyd näyttelee Hawkingin kouluajan ystävää Briania, kun taas vuotta myöhemmin Daredevil-sarjasta (2015-2018) kuuluisaksi noussut Charlie Cox nähdään Hawkingeja auttavana kirkkokuoron johtajana Jonathanina.

Yhä kolmannellakin katselukerralla Kaiken teoria teki minuun valtavan vaikutuksen. Sen lisäksi, että Eddie Redmayne on pääroolissa käsittämättömän huikea, elokuva on muutenkin hienosti tehty. Kuten jo sanoin, Hawkingin elämä on erittäin mielenkiintoinen ja siihen uppoutuu mukaan heti ensiminuuteilla. Koulukavereiden kanssa hassuttelu ja romanssin muodostuminen Stephenin ja Janen välillä saavat lähes unohtamaan, mitä onkaan luvassa. Kun sairaus iskee, on se kuvattu pysäyttävästi. Vaikka kuten tiedämme, Hawking eli jopa 55 vuotta sairautensa kanssa, riipaisee silti sydämestä, kun hän saa kuulla lääkäriltä, ettei hänen odoteta elävän kahta vuotta kauempaa. Jos ei siis käynyt vielä selväksi, nessut kannattaa pitää käden ulottuvilla, kun Kaiken teorian pistää pyörimään, sillä kuivin silmin sitä on vaikea katsoa loppuun saakka.

Vaikka Hawkingin sairaus esitetäänkin tragediana, joka johtaa useisiin herkkiin hetkiin, ei elokuva ole kuitenkaan mitään masentavaa surussa vellomista. Kyseessä on itse asiassa yllättävän hauskakin elokuva. Hawkingin tilasta saadaan onnistuneita vitsejä ilman, että hänen kustannuksella koskaan oikeasti naurettaisiin. Lisäksi jotkut onnen hetket nostavat kyyneleet pintaan siinä missä dramaattisetkin kohtaukset. Tunnelma on läpikotaisin vahvasti rakennettu, mikä kietoo katsojan vielä tiukemmin elokuvan vietäväksi. Kahden tunnin kesto kulkee vauhdilla. Näin lahjakkaan tekijätiimin kanssa olisi voinut viettää kauemminkin aikaa, enkä olisi pistänyt pahitteeksi, jos parin tunnin elokuvan sijaan he olisivat työstäneet vaikka kymmenosaisen minisarjan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Marsh, joka oli aiemmin tehnyt vain pari pienemmän luokan leffaa. Marshin työ Kaiken teoriassa on erittäin väkevää, kuten on myös Anthony McCartenin, hänen käsikirjoituksensa kanssa. Leffa on lisäksi taitavasti kuvattu ja tyylikkäästi värimääritelty. Valot ja värit leikkivät usein kauniisti keskenään. Lavastus- ja puvustustiimi tekevät huipputyötä eri aikakausia toistaessaan ja maskeeraajat auttavat Redmaynea Hawkingiksi muuntautumisessa. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Jóhann Jóhannssonin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia nätin herkästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Theory of Everything, 2014, Working Title Films, Dentsu Motion Pictures, Fuji Television Network

Arvostelu: Amadeus (1984)

AMADEUS

Ohjaus: Miloš Forman

Pääosissa: F. Murray Abraham, Tom Hulce, Elizabeth Berridge, Jeffrey Jones, Charles Kay, Patrick Hines, Roy Dotrice, Christine Ebersole, Simon Callow, Richard Frank, Nicholas Kepros, Kenny Baker ja Vincent Schiavelli

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia

Ikäraja: 7

Amadeus perustuu Peter Shafferin samannimiseen näytelmään vuodelta 1979, joka puolestaan on fiktiivinen kuvaus säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin elämästä, urasta ja kuolemasta. Shaffer työsti itse näytelmänsä elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja siitä ryhdyttiin tekemään elokuvaa. Näytelmän esityskierroksen loppupuolella Mozartia esittänyt Mark Hamill halusi toistaan roolin elokuvassakin, mutta tekijät halusivat jonkun tuntemattomamman näyttelijän rooliin, eivätkä uskoneet, että katsojat pystyisivät näkemään Hamillia minään muuna kuin Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) Luke Skywalkerina. Rooliin valittiin Tom Hulce ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1983. Lopulta Amadeus sai maailmanensi-iltansa 6. syyskuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja äänityksen palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan kuvauksen, leikkauksen, maskeerauksen ja äänityksen palkinnot, minkä lisäksi Suomessa filmi voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan Jussi-palkinnon. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana klassikkona ja yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse olin tiennyt Amadeuksesta jo pitkään, mutten ollut aiemmin nähnyt leffaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1823 itsemurhaa yrittänyt säveltäjä Antonio Salieri passitetaan mielisairaalaan, missä hän tunnustaa syntinsä papille; kuinka hän tapasi nuoren visionäärisäveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin ja kuinka hän syyttää itseään Mozartin kuolemasta.

Parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöllään saanut Tom Hulce valittiin lopulta näyttelemään yhtä legendaarisimmista säveltäjistä, itävaltalaista Wolfgang Amadeus Mozartia. Hulce hyppää erinomaisesti säveltäjäikonin saappaisiin ja tulkitsee hahmoaan ihailtavalla energialla. Mozart oli suurlahjakkuus, joka sävelsi konserttoja ja oopperoita jo ennen aikuisuutta ja pian hänestä tiedettiin ympäri Eurooppaa kuninkaallisia hoveja myöten. Eipä ihme, että nuorena paljon saaneella Mozartilla nousi pissa päähän ja hänet esitetään leffassa röyhkeänä ja omahyväisenä egoistina, joka sanoo varmana olevansa kaikkien muiden säveltäjien yläpuolella. Röyhkeäksi voi myös mieltää hänen kömpelöt käytöstapansa ja yrityksensä höykyttää kaavoihinsa kangistunutta klassisen musiikin ja oopperan maailmaa. Tietyistä rasittavista piirteistään huolimatta katsojana haluaa nähdä tämän säveltäjälegendan elämäntarinan.

     Vaikka Hulce tekikin huipputyötä roolissaan itse Amadeuksena, miespääosapalkinnot eri gaaloissa nappasi lopulta F. Murray Abraham, joka näyttelee italialaissäveltäjä Antonio Salieria, jonka vinkkelistä tarinaa kerrotaan. Abraham tekee hillitympää työtä kuin Hulce, mutta tarjoaa yhtä paljon. Siinä, missä Mozart esitetään eksentrisenä nuorukaisena, Salieri pitää paljon sisällään ja viestii suuria ihan vain katseillaan. Abraham saa hahmonsa jokaisen Mozartiin luodun katseen täyteen tuntemuksia ihailusta, kateudesta, vihasta, äimistymisestä ja halveksunnasta. Katsojalle muodostuu ristiriitainen suhde Salieriin ja vaikka aluksi vaikuttaakin kummalta ratkaisulta, että elokuva kerrotaan hänen kautta, on lähestymistapa lopulta onnistunut.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Elizabeth Berridge Mozartin tyttöystävänä Constanzena, Roy Dotrice Mozartin isänä Leopoldina, Jeffrey Jones Pyhän Rooman keisari Joosef II:na, Charles Kay kreivi Orsini-Rosenbergina, Patrick Hines keisarillisena kapellimestari Bonnona, Christine Ebersole oopperalaulajan urasta haaveilevana Caterinana, Simon Callow oopperalaulaja Schikanederinä, sekä Richard Frank pappi Voglerina, joka vuonna 1823 kuuntelee Salierin kertomusta Mozartista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan. Berridge tuo hyvin esille hahmonsa monet puolet, kun hän yrittää pysyä säveltäjämiehensä rinnalla läpi vaikeidenkin aikojen.

Eipä ole Amadeusta turhaan ylistetty viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana useaan otteeseen, eikä se syyttä kahminut palkintoja eri gaaloissa. Kyseessä on liki viiden tähden mestariteos, joka lumoaa katsojansa pauloihinsa ja jonka parissa kolmituntinen kesto kulkee kuin siivillä. Filmi onkin erinomaisen esimerkillisesti rakennettu. On erittäin koukuttavaa seurata Salierin kertomusta siitä, kuinka keisarin iloksi kutsuttu Mozart nousee pian maan suosituimmaksi säveltäjäksi ja kuinka tämä teki Salierista syvästi katkeran miehen. Tosielämässä Mozartin ja Salierin välillä ainoastaan huhuttiin olevan kilpailua, mutta Amadeus esittää tämän kuin totuutena. Olivat säveltäjien välit todellisuudessa sitten lämpimät tai kylmät, niistä saadaan aikaiseksi mitä herkullisinta draamaa, hupaisaa huumoria kuin myös suurta tragediaa. Mozartin sävellystyöt pitivät sisällään monenmoisia tunteita, eikä muuta voikaan hyväksyä hänestä kertovalta elokuvalta.

Elokuvassa yllätyin erityisesti siitä, kuinka viihdyttävä ja hauska se osaakaan olla. Etenkin ensimmäinen tunti, jossa Mozart saapuu hoviin muiden iloksi ja järkytykseksi, on todella veikeää katseltavaa. Hahmojen katseet viestivät vielä enemmän kuin heidän sanansa ja niistä syntyvä nokkela huumori nostaa jatkuvasti hymyn huulille. On hilpeää, kuinka Salieri yrittää kerta toisensa perään keksiä keinoa horjuttaa Mozartin asemaa, vain epäonnekseen vahvistaen nuorukaisen jalustaa. Mitä pidemmälle tämä kilpailunhimo etenee, sitä vakavammaksi filmi muuttuu. Leffan kolmas tunti on selvästi sen hitain ja haasteellisin seurattava, lähinnä siksi, kuinka synkkiin vesiin elokuvaa kahlailee. Tämä heijastuu Mozartin työssä ja leffan loppupäässä kuultavat sävelmät ja oopperat ovat toinen toistaan dramaattisempia, joiden jylhyys tuntuu kuuntelijan ytimissä. Mozartin kauniita teoksia päästäänkin kuulemaan koko rahan edestä ja niitä tukevat oopperaesitykset ovat vaikuttavia. Viimeisenä elinvuotenaan Mozartin tuskailema sielunmessu Requiem d-mollissa iskee tosissaan tunteisiin, kun se pauhaa hänen hautajaiskohtauksessaan.

Amadeuksen ohjasi tšekkiläinen Miloš Forman, joka pitää suurta pakettia ihailtavasti kasassa, pureutuen todella intiimistikin säveltäjälegendan sielunmaisemaan leffan loppupuolella. Forman saa kaiken näyttelijöistään irti ja hallitsee niin teatraalisuuden kuin pienisävyisyyden. Peter Shaffer taas käsikirjoitti elokuvan oman näytelmänsä pohjalta ja hän on rakentanut useita aivan mahtavia kohtauksia, täynnä oivaa dialogia. Shafferin mukaan kirjoittamat synkkäsävyiset teemat uskosta ja sen menettämisestä ovat väkeviä. Elokuva on myös hienosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi todella ansaitsivat palkintonsa - niin upeaa työtä he tekevät läpi elokuvan. Näitä huikeita puitteita katsellessa silmä kyllä lepää. Myös äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Mozartin ja muiden klassisen musiikin säveltäjien työt tukevat tapahtumia toki täydellisesti.

Alkuperäisen teatteriversion lisäksi Amadeuksesta on olemassa myös parikymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmetuntinen versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, sekä muutaman kokonaan uuden kohtauksen. Itse katsoin elokuvasta ohjaajan version.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Amadeus, 1984, The Sauls Zaentz Company, AMLF

Arvostelu: Nightcrawler (2014)

NIGHTCRAWLER

Ohjaus: Dan Gilroy

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Rene Russo, Riz Ahmed, Bill Paxton, Kevin Rahm, Michael Hyatt ja Ann Cusack

Genre: rikos, jännitys

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Nightcrawler on Jake Gyllenhaalin tähdittämä psykologinen trilleri. Elokuvantekijä Tony Gilroyn pikkuveli Dan Gilroy työsti 1980-luvulla alun perin elokuvaa valokuvaaja Weegeestä, mutta kun hänestä tehtiin elokuva Paljastava silmä (The Public Eye - 1992), Gilroy hylkäsi ideansa. Muutettuaan pari vuotta myöhemmin Los Angelesiin, Gilroy huomasi, että rikoksista uutisoiminen yleistyi ja ne saivat merkittävämpiä paikkoja uutislähetyksissä. Pohdittuaan, kuka lähetyksiin kuvaa videoita erilaisista tragedioista, Gilroy ryhtyi kirjoittamaan tekstiä tällaisesta henkilöstä. Isoveljensä Tonyn avulla Gilroy sai kerättyä työryhmän ja rahoituksen, sekä sai näyttelijä Jake Gyllenhaalin innostumaan tähdittämään leffaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2013 ja vuoden 2014 Cannesin elokuvajuhlilla siitä esitettiin keskeneräinen versio studioille, jotka ryhtyivät taistelemaan siitä, kuka saisi elokuvan itselleen. Lopulta Open Road Films voitti kisan ja Nightcrawler sai maailmanensi-iltansa 5. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli hitti pieneen budjettiinsa verrattuna, minkä lisäksi se keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Se sai myös muun muassa parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, paras miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan miespääosan, naispääosan, käsikirjoituksen ja leikkauksen BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Nightcrawlerin vasta vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen kerran katsonut sen uudestaan ja nyt kun huomasin Nightcrawlerin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Huijari ja varas Lou Bloom keksii keinon lyödä rahoiksi: hän ryhtyy kuvaamaan murhia, onnettomuuksia ja muita kauheuksia ja myymään videoitaan uutisiin. Kun Lou innostuu työstään, raja sivustakatsojan ja rikoksiin osallistumisen välillä häilyy.

Pääroolissa Lou Bloomina nähdään Jake Gyllenhaal, joka tekee Nightcrawlerissa kenties koko uransa parhaan roolisuorituksensa. On suorastaan vääryys, ettei hän saanut edes ehdokkuutta parhaasta miespääosasta seuraavan vuoden Oscar-gaalassa. Gyllenhaal tulkitsee häikäisevän vakuuttavasti huijaria ja varasta, joka keksii erikoisen ja ehkä jopa epäeettisen tavan tienata rahaa. Lou pyrkii pääsemään ajoissa erilaisille rikospaikoille ja kuvaamaan niistä materiaalia, jonka hän myy uutiskanavalle. Mitä hurjempi tapaus ja mitä parempaa kuvaa hän siitä saa, sitä enemmän hänelle maksetaan. Gyllenhaal on samanaikaisesti karismaattinen ja koukuttavan viekas, mutta myös karmiva ja luotaantyöntävä. Hänen puhetapansa, äänensä, ilmeensä ja eleensä ovat kaikki tarkoin harkittuja, mitkä tekevät Lousta laskelmoivan käärmeen, joka on jatkuvasti edellä muita. Hän muuttuu yhä vain lierommaksi leffan edetessä, tehdessään kaikkensa ollakseen paras alallaan - vaikka sitten toimimalla itse rikollisesti. Hullunkiilto Gyllenhaalin silmissä kirkastuu ja elokuvan loppupäässä on hyvin vaikeaa enää olla hänen puolellaan.

     Elokuvassa nähdään myös Bill Paxton Loulle työidean antavana Joena, Rene Russo televisiokanava KWLA:lla työskentelevänä Ninana, Riz Ahmed Loun apurina Rickinä, sekä Michael Hyatt etsivä Frontierina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti, mutta Nightcrawler on puhtaasti Gyllenhaalin show. Sivuhahmot auttavat katsojaa pysymään Loun kannattajina, sillä eipä muistakaan henkilöistä löydy mitään moraalisen puhtoisuuden esikuvia.

Dan Gilroy oli aiemmin toiminut vain käsikirjoittajana muun muassa elokuvissa Real Steel (2011) ja Medusan perintö (The Bourne Legacy - 2012), jotka eivät kumpikaan ole kovin ihmeellisiä teoksia. Nightcrawlerista kuitenkin huokuu Gilroyn todellinen intohimo ideaansa kohtaan ja onkin hyvä, että hän päätti myös ohjata elokuvan. Miehen ensikertalaisuutta ohjaajan penkillä ei huomaa lainkaan, vaan Gilroy on osunut kultasuoneen heti ensimmäisellä filmillään. Nightcrawler on erinomainen teos, joka kertoo todella vangitsevan tarinan kierosta miehestä ja jolla on paljon sanottavanaan uutisista - uutisten agendoista, epäeettisistä hävyttömyyksistä ja uutisten ja niiden katsojien tai lukijoiden välisestä suhteesta. Kuinka kansan kiinnostus väkivaltaa ja onnettomuuksia kohtaan johtaa yhä vain hirvittävämpien uutisten nostamiseen paraatipaikalle. Katsojalukuja kalastelevat uutiskanavat eivät vaikuta olevan oikeasti kiinnostuneita siitä, millaisia hirveyksiä tapahtuu, vaan ne vaikuttavat jopa toivovan niitä tapahtuvaksi, sillä kaikista graafisimmat jutut takaavat isoimmat rahat.

Elokuva onkin todella väkevä kuvaus moraalittomuudesta, mitä tutkitaan monin eri tavoin. Loun moraalittomuus käy nopeasti selväksi. Hän ryöstää materiaaleja myydäkseen niitä rakennusfirmalle. Hän varastaa polkupyörän, vaihtaakseen sen videokameraan. Ja niin edelleen. Pahinta on kuitenkin se, ettei Louta vaikuta kiinnostavan yhtään, mitä vaikkapa ampumavälikohtauksen uhrille käy. Hänen edessään joku voi tehdä kuolemaa ja Louta kiinnostaa vain tapahtuman taltioimisesta saatavat rahat. Hän ei tee elettäkään kuolevan auttamiseksi. Samalla elokuva haastaa tehokkaasti katsojaansa. Jostain kumman syystä katsoja pysyttelee Loun puolella. Kun poliisit saapuvat koputtelemaan ovea, Loun puuhien muuttuessa hämärämmiksi, jostain syystä katsoja haluaa nähdä miehen kieroilevan itse ulos tilanteesta ehjin nahoin, vaikka takaraivossa jyskyttääkin ajatus siitä, että Lou kuuluisi telkien taakse. Myös pakkomielteisyyttä, manipuloivaa käytöstä ja yksinäisyyttä kuvataan onnistuneesti. Kaikin tavoin Nightcrawler on erinomainen katsaus ihmisen psyykeen. Se pitää todella tiukasti kiinni sanattomaksi jättävään lopetukseensa asti. Upea filmi!

Dan Gilroyn ohjaus on todella väkevää läpi elokuvan. Hän rakentaa tunnelmaa tehokkaasti, yhdistellen psykologista trilleriä ja draamaa synkkään komediaan. Käsikirjoituksessaan hän kehittää esimerkillisesti hahmojaan ja hänen kirjoittamansa repliikit Loulle hipovat täydellisyyttä. Nightcrawler on myös visuaalisesti komea tapaus. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja Los Angelesin yölliset kadut näyttävät upeilta pitkin leffaa. Danin veljen John Gilroyn leikkaus on taitavaa ja kahden tunnin kesto kulkee vauhdilla. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja James Newton Howard tuo vahvan lisän tunnelmaan säveltämillään musiikeilla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nightcrawler, 2014, Bold Films, Sierra / Affinity, Nightcrawler

Arvostelu: Liikkuva linna (ハウルの動く城 - 2004)

LIIKKUVA LINNA

ハウルの動く城

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Chieko Baisho, Takuya Kimura, Tatsuya Gashuin, Ryunosuke Kamiki, Akihiro Miwa, Haruko Kato, Yayoi Kazuki, Yō Ōizumi ja Akio Ōtsuka

Genre: anime, fantasia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 7

Liikkuva linna perustuu Diana Wynne Jonesin samannimiseen kirjaan (Howl's Moving Castle) vuodelta 1986. Studio Ghibli hankki kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Alun perin Mamoru Hosodan oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta taiteellisten erimielisyyksien takia hän poistui projektista ja tuotanto keskeytyi. Yksi Studio Ghiblin perustajista, ohjaaja Hayao Miyazaki luki Jonesin kirjan ja ihastui sen kuvaan maaseudun halki kävelevästä linnasta. Hän päätti ohjata elokuvan ja tuotanto palasi raiteilleen. Lopulta Liikkuva linna sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 5. syyskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ja katsojien kehuma jättimenestys, joka sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Liikkuvan linnan ensi kertaa vasta viitisen vuotta sitten ja pidin sitä oikein mainiona filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Kun Turhamaisuuden noita kiroaa nuoren hatuntekijä Sophien vanhenemaan kymmeniä vuosia, iäkäs Sophie lähtee etsimään apua palauttaakseen itsensä ennalleen ja hän päätyy liikkuvaan linnaan, jossa hän tapaa taikavoimaisen Haurun.

Liikkuvan linnan päähenkilö on nuori hattuja tekevä Sophie (äänenä Chieko Baisho), jonka elämä mullistuu kun eräänä päivänä hänen puotiinsa tupsahtaa katala Turhamaisuuden noita tai ihan vain Turhatar (Akihiro Miwa), joka muuttaa Sophien usean vuosikymmenen vanhemmaksi. Tästä kummallisesta lähtökohdasta käynnistyy seikkailu, jolle katsoja lähtee uteliain mielin mukaan. Sophie on oiva päähahmo, jota kannustaa löytämään ratkaisun kirouksensa purkamiseen ja jonka kehittymistä on mielenkiintoista seurata läpi leffan. Turhatar toimii aluksi oivana pahiksena, kanavoiden hyvin noita-akkamaista energiaa. Hahmo kuitenkin muovautuu leffan aikana yllättäviin suuntiin, kunnes loppupeleissä hän lähinnä vain roikkuu menossa mukana.

     Sophien matka johtaa hänet liikkuvaan linnaan, jossa hän tapaa taikavoimaisen komistuksen Haurun (Takuya Kimura), variksenpelätti Nauriin (Yō Ōizumi), nuoren pojan Marklin (Ryunosuke Kamiki), sekä tulidemoni Calciferin (Tatsuya Gashuin). Muita hahmoja ovat muun muassa Sophien sisko Lettie (Yayoi Kazuki) ja juonitteleva Suliman (Haruko Kato). Liikkuvasta linnasta löytyvät hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia ja pidettävämpiä persoonia. Hauru on varsinainen hurmuri, muttei kuitenkaan sieltä mukavimmasta päästä. Omaksi suosikikseni nousi nasevasanainen ja vekkulilla luonteella varusteltu Calcifer. Turhattaren menettäessä pahisasemaansa leffan varrella, Suliman nousee hänen tilalle, mutta tämä hahmo ei harmillisesti vakuuta, muun muassa siksi, että hänen motiivinsa jäävät aika löyhiksi.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa, että vaikka pidänkin Liikkuvasta linnasta, ei se pääse omalla listallani kilpailemaan Studio Ghiblin tai Hayao Miyazakin parhaan elokuvan tittelistä. Mielestäni Ghibli ja Miyazaki ovat saaneet aikaiseksi tätä parempia elokuvia, kuten Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988), Kikin lähettipalvelun (魔女の宅急便 - 1989), Prinsessa Mononoken (もののけ姫 - 1997) ja Henkien kätkemän (千と千尋の神隠し - 2001). Ongelmani elokuvan kanssa on sen käsikirjoitus. Jonesin alkuperäiskirjan fanit ovat elokuvan ilmestymisestä lähtien osoittaneet pettymystään sille, kuinka paljon Miyazaki otti vapauksia. Itselleni kirja ei ole tuttu, joten en osaa siihen ottaa sen kummemmin kantaa. Mielestäni Liikkuvan linnan käsikirjoitus on ajoittain hieman kömpelö. Erityisesti koko sotaan liittyvä kuvio on tönkösti istutettu mukaan. Sen kautta pasifisti-Miyazaki sanoo jälleen paljon sodan järjettömyydestä, mutta sodan motiivit ja osapuolet jäävät aika löyhiksi. Vielä toisella katselukerralla Liikkuva linna sai välillä rapsuttelemaan päätä, että mitäs tässä nyt oikein tapahtuu? Siinä, missä tämä päänrapsuttelu palkitaan muissa Ghibli-Miyazaki-yhteistöissä, itselleni ei vielä uusintakatselullakaan herännyt Liikkuvasta linnasta mitään vau-tunnetta.

Muuten pidän Liikkuvasta linnasta, ajoittain aika paljonkin. Kuten Ghibli-Miyazaki-yhteistyöltä voikin odottaa, on elokuva ihastuttavan mielikuvituksellinen. Tarinaan liittyy runsaasti fantasiaelementtejä, joita hyödynnetään toinen toistaan luovemmin tavoin. Miyazakin elokuviin perehtyneet voivat tunnistaa paljon tuttuja piirteitä, lähtien veikeistä ja ajoittain häiritsevän näköisistä olennoista, joista osa on takuulla saanut lapsikatsojat valvomaan keskellä yötä. Miyazaki myös rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, apunaan Joe Hisaishin säveltämät erittäin nätit ja lumoavat musiikit. Tietyt kauniit hetket ovat tehokkaassa kontrastissa synkkien ja karujen sotakuvausten kanssa. Sotakritiikin ohessa Miyazaki keskittyy myös elämän kauneuden kuvaamiseen, sekä tärkeään teemaan oman itsensä kauneuden löytämisessä.

Visuaaliselta anniltaan Liikkuva linna on puhdasta silmäkarkkia. Animaatiojälki on henkeäsalpaavan upeaa. Seasta ei löydy yhtäkään heikompaa tai hätäisesti piirrettyä otosta, vaan jokaiseen kuvaan on panostettu runsaasti. Sen lisäksi, että hahmot ovat mainiosti luonnostellut ja liikkuvat sulavasti, taustat ovat toinen toistaan hienompia luomuksia, pullollaan kauniita värejä ja näyttäviä yksityiskohtia. Itse liikkuva linna on hurjan vaikuttava ilmestys. Pääasiassa käsin työstetyssä, mutta digitaalista apua hyödyntävässä kävelevässä rakennuksessa riittää ihmeteltävää. Ties mistä palikoista, mökeistä tykkeihin ja savupiipuista nostureihin koostuva liikkuva linna on tapahtumapaikan lisäksi myös yksi elokuvan merkittävistä hahmoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

ハウルの動く城, 2004, Studio Ghibli, Mitsubishi, DENTSU Music And Entertainment, Nippon Television Network, Tohokushinsha Film Corporation, Tokuma Shoten, d-rights, Buena Vista Home Entertainment