Arvostelu: Seitsemän (Se7en - 1995)

SEITSEMÄN

SE7EN

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Morgan Freeman, Brad Pitt, Gwyneth Paltrow, R. Lee Ermey, Richard Roundtree, John C. McKinley ja Kevin Spacey

Genre: rikos, trilleri

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Ylensyönti. Ahneus. Laiskuus. Himo. Ylpeys. Kateus. Viha.

Se7en, eli suomalaisittain Seitsemän on David Fincherin ohjaama trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Andrew Kevin Walkerin laatimasta käsikirjoituksesta, joka perustui hänen omaan kokemukseensa, kun hän muutti 1980-luvulla rauhaisasta Pennsylvaniasta rikollisuuden nuhtelemaan New Yorkiin. 1990-luvun alussa italialainen elokuvayhtiö Penta Film nappasi Walkerin tekstin itselleen, mutta sillä ehdolla, että synkkä lopetus vaihdettaisiin paljon valoisampaan. Yhtiö kuitenkin ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja kauppasi tekstin New Line Cinemalla. Samaan aikaan esikoiselokuvansa Alien³ (1992) ohjannut Fincher oli ollut niin tyytymätön studion saksimaan lopputulokseen, että vannoi, ettei enää ikinä ohjaisi toista elokuvaa. Kuitenkin kun hän sai luettavaksi Walkerin alkuperäisen käsikirjoituksen, hän innostui siitä niin paljon, että otti heti yhteyttä New Line Cinemaan, toiveenaan ohjata elokuva. Yhtiö yritti aluksi taivutella Fincheriä käyttämään uudempaa käsikirjoitusta, mutta mies vaati hyödyntää alkuperäistä lopetusta. Yhtiö lopulta suostui, osittain sen takia, että kun yhteen päärooleista valittiin Brad Pitt, tämä ei suostunut tekemään elokuvaa, jos lopetus muutettaisiin. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1994 ja lopulta Seitsemän sai maailmanensi-iltansa 15. syyskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! New Line Cineman odotusten vastaisesti elokuva osoittautui kriitikoiden ylistämäksi jättimenestykseksi, joka sai parhaan leikkauksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaan käsikirjoituksen BAFTA-ehdokkuuden ja josta on vuosien varrella muovautunut klassikko genressään. Itse katsoin Seitsemän-elokuvan ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä aivan valtavasti. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, ihan elokuvateatterissa ja kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Eläkepäiviään odottava rikoskomisario saa viimeisellä viikollaan parikseen tulokasetsivän ja yhdessä he ryhtyvät tutkimaan kauhistuttavia murhia, jotka mukailevat seitsemää kuolemansyntiä.

Morgan Freeman näyttelee William Somersetiä, joka on työskennellyt rikoskomisariona jo useamman vuosikymmenen ajan ja odottelee jo pikavauhtia lähestyvää eläkettään, kun hänet pistetään koulimaan tulokkaana kaupunkiin saapuvaa David Millsiä, jota esittää Brad Pitt. Siinä missä Somerset on jo nähnyt aika lailla kaiken mahdollisen työssään, eikä juuri mikään enää hetkauta häntä, Mills on vielä varsin naiivi hommassaan. Hahmot muodostavat erinomaisen kaksikon, mitä vain vahvistaa näyttelijöiden työ. Sanoisinpa jopa, että niin Freeman kuin Pittkin tarjoavat elokuvassa parhaat roolisuoritukset, mitä olen kummaltakaan nähnyt. Freeman istuu täydellisesti iäkkään rikoskomisarion osaan, kun taas Pittistä löytyy oivaa asennetta hieman rämäpäisemmän kytän osaan. Väärissä käsissä hölösuu Mills voisi muuttua ärsyttäväksi, mutta Pitt hoitaa homman kunnialla kotiin ja hänen suorituksensa elokuvan loppumetreillä on aivan huikea kaikessa murskaavuudessaan. Freeman ja Pitt täydentävät toisiaan esimerkillisesti ja Somersetin ja Millsin tutkimusta ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa R. Lee Ermey poliisipäällikkönä ja Gwyneth Paltrow Millsin vaimona Tracyna, jotka suoriutuvat kummatkin hyvin osistaan. Vaikuttava on myös elokuvan sarjamurhaajan näyttelijä, jota en nyt tässä paljasta, jos joku tätä arvostelua lukeva ei vielä tiedä kenestä on kyse.

Uhrilampaiden (The Silence of the Lambs - 1991) rinnalla Seitsemän on ehdottomasti sarjamurhaajajahtien ympärillä pyörivien trillereiden aatelia. Kyseessä on upea mestariteos, joka ei todellakaan jätä kylmäksi, etenkään kun Fincher sai pidettyä päänsä ja torjui kerta toisensa perään studion yritykset muuttaa elokuvan lopun valoisampaan suuntaan. Elokuvan nähneet, ihan oikeasti miettikää, kuinka paljon leffa lässähtäisi, jos studio olisikin saanut tahtonsa läpi. Seitsemän on pirun synkkä filmi, joka kohtelee niin hahmojaan kuin katsojaansa säälittä, mutta joka silti kerta toisensa perään lumoaa täysillä mukaansa. Somersetin ja Millsin tutkima, seitsemän kuolemansynnin ympärille rakennettu kissa-ja-hiiri -leikki on äärimmäisen vangitseva. Murhat ovat toinen toistaan hirvittävämpiä ja pian niin hahmojen kuin katsojankin päähän iskeytyy valtava vimma saada tekijä nalkkiin.

Muutamaa minuuttia päälle parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, kun paikalla on hääräämässä alan kovia ammattilaisia. Näyttelijät ovat tosiaan huippuvedossa ja niin on totta vie myös David Fincher, joka halusi todella todistaa kykynsä Alien³:n jälkeen. Andrew Kevin Walkerin kerta kaikkiaan upean käsikirjoituksen pohjalta Fincher on laatinut tehokkaan tiukan ja ajoittain suorastaan hyytävän paketin. Hänen rakentamansa tunnelma on suorastaan ahdistava ja mukana on joitain kuvottavia näkyjä, mutta katsetta ei silti voi kääntää pois ruudulta. Fincher kuitenkin tietää myös, milloin jättää asioita näyttämättä, antaen katsojan mielikuvituksen luoda omia hirveitä kuvia tehostamaan kokonaisuutta. Väärissä käsissä elokuvan synkistely voisi äityä jopa tympeäksi murjottamiseksi, mutta Fincherin varma ote pitää huolen siitä, että meno on kaikessa inhottavuudessaankin aina tyylitajuista.

Yksi elokuvan vahvimmista puolista on Walkerin työstämä dialogi, joka on läpikotaisin koukuttavaa kuunneltavaa. Somersetin ja Millsin väliset keskustelut tapauksesta tuovat hyvin esille miesten erilaisia vinkkeleitä. Somerset haluaisi ymmärtää murhaajaa ja mitä tämän päässä liikkuu, kokien tämän jollain tavalla jopa todella fiksuksi tekijäksi, kun taas Mills leimaa murhaajan saman tien yksinkertaisesti hulluksi. Heidän keskustelunsa tarjoavat myös silloin tällöin pientä huumoria kaiken kurjuuden keskelle. Parasta antia on kuitenkin rikoskomisarioiden käymä keskustelu murhaajan kanssa leffan loppupäässä. Kohtaus on kertakaikkisen hieno ja todella jännittävästi laadittu.

Ja kaiken tämän päälle Seitsemän on myös varsinainen tekninen taidonnäyte. Elokuva on todella näyttävästi kuvattu ja tarkasti valaistu. Vaikka monet kohtaukset tapahtuvat pimeässä, katsoja näkee silti hyvin kaiken tarpeellisen. Tästä nykypäivän totaalista pimeyttä rakastavien elokuvantekijöiden pitäisi ottaa opikseen. Lavastuksella (ja jatkuvalla sateella) tästä maailmasta saadaan luotua ikävän lohduton paikka roskaisine katuineen. Maskeeraajat ovat myös tehneet yököttävää työtä erityisesti ylensyönti- ja laiskuus-uhrien kohdalla. Nämä näyt eivät heti katoa verkkokalvoilta. Äänimaailma on myös täydellisesti rakennettu Howard Shoren synkästi maalailevien musiikkien kera.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Se7en, 1995, New Line Cinema, Juno Pix, Cecchi Gori Pictures

Arvostelu: Gone Girl (2014)

GONE GIRL

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Carrie Coon, Kim Dickens, Tyler Perry, Missi Pyle, Neil Patrick Harris, Emily Ratajkowski, Casey Wilson, Lola Kirke, Boyd Holbrook, Lisa Banes, David Clennon ja Scoot McNairy

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Gone Girl perustuu Gillian Flynnin kirjaan Kiltti tyttö (Gone Girl) vuodelta 2012. Elokuvatuottaja Leslie Dixon sai kirjan käsiinsä jo ennen sen julkaisua vuonna 2011 ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä siitä elokuvan. Hän vei tekstin Reese Witherspoonille, jota hän ajatteli täydelliseksi naispäärooliin ja yhdessä he saivat 20th Century Foxin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet. Flynn itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja ohjaajaksi palkattiin David Fincher. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Gone Girl sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu jättimenestys, joka sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja parhaan ohjauksen, naispääosan, käsikirjoituksen ja musiikin Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä. Olen muistaakseni kerran katsonut sen uudelleen ja nyt kun huomasin Gone Girlin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.

Kun Nick Dunnen vaimo Amy katoaa pariskunnan hääpäivänä, mies joutuu järkytyksekseen itse tutkinnan alle ja päättää selvittää, mistä onkaan todellisuudessa kyse?

Ben Affleck näyttelee opettaja Nick Dunnea, jonka vaimo Amy (parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Rosamund Pike, joka korvasi Witherspoonin tuotantovaiheessa) mysteerisesti katoaa heidän hääpäivänään. Affleck tekee loistotyötä roolissaan, kun kummallinen tapaus alkaa muuttua vielä kummallisemmaksi tapahtumavyöryksi, jossa Nickin elämää ryhdytään riepottelemaan toden teolla. Affleck on itse ollut tosielämässä mediakohujen kohteena, joten hänellä on jonkinlaista ymmärrystä, millaista on jäädä niiden keskelle, tuoden sen puolen hyvin filmiin. Katsoja ryhtyy yhdessä Nickin kanssa selvittämään, mistä on todellisuudessa kyse? Onko Amy siepattu vai jopa murhattu ja kenen toimesta?

     Elokuvassa nähdään myös Carrie Coon Nickin siskona Margona, Kim Dickens ja Patrick Fugit tapausta selvittävinä etsivinä, Boneynä ja Gilpininä, Missi Pyle tapaukseen tarttuvana televisiojuontaja Ellen Abbottina, Tyler Perry asianajaja Tanner Boltina, Neil Patrick Harris Amyn ex-poikaystävä Desinä, Casey Wilson tunkeilevana naapuri Noellenä, Emily Ratajkowski Nickin oppilaana Andiena, sekä Lisa Banes ja David Clennon Amyn kauhistuneina vanhempina. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan - erityisesti Coon siskona ja Dickens etsivänä. Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Neil Patrick Harris ei kuitenkaan ihan vakuuta osassaan, mutta sen sijaan Madeana tunnettu Tyler Perry pääsee yllättämään oikein tosissaan lakimiehenä, joka saapuu puolustamaan Nickiä, kun media ryhtyy maalailemaan hänestä sieppaajaa ja pahimmillaan jopa murhaajaa.

Harva jännäri tai murhamysteeri onnistuu yllättämään minut käänteillään, mutta muistan sen, kun katsoin Gone Girlin ensi kertaa ja kuinka ällikällä leffa minut löi edetessään. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva pitää sisällään yhden parhaista juonenkäänteistä, mitä on moniin vuosiin nähty. Mukana on muitakin todella tehokkaita koukkuja ja mutkia, eikä lopputulosta ole mitenkään helppo ennustaa. Kahden ja puolen tunnin kesto kulkeekin pääasiassa kuin hujauksessa, sillä elokuva saa katsojan vangittua niin tehokkaasti penkin reunalle tapahtumia tapittamaan. Onko se toisaalta ihme, kun kirjailija itse on saanut käsikirjoittaa elokuva-adaptaation ja kun puikoissa vielä häärää David Fincherin kaltainen trilleritaituri?

Gone Girl nappaa mukaansa välittömästi ja vain tiukentaa otettaan edetessään. Mysteeri rakentuu erinomaisesti ja on kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat etenevät. Asioita käännetään kerran jos toisenkin päälaelleen ja katsojana huomaa epäilevänsä aika lailla jokaista hahmoa Amyn katoamisesta - jopa Nickiä. Tapausta seurataan monista eri vinkkeleistä ja elokuva kommentoi onnistuneesti, kuinka media vaikuttaa tällaisiin tapauksiin runsaasti. Kuinka mediat kertovat omia versioitaan tapahtumista, tarttuen eri näkökulmiin ja maalailemalla pahiksia, jotta saisivat kerättyä klikkejä ja sitä kautta rahaa. Kansaa samanaikaisesti inhottavat, että kiehtovat tällaiset tapaukset ja media saa ohjailtua hyvin, mihin suuntaan he haluavat vihaisen joukon purkavan inhoaan. Erityisesti viime vuosina tällainen joukkolynkkaus on ollut suorastaan muodikasta, vaikka tuskin kukaan meistä tietää totuuksia. Gone Girl ei kuitenkaan maalaile kenestäkään puhtoista, vaan tuo varjopuolia esille itse kustakin.

Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuutena ihan niin täydellinen kuin mihin sillä olisi rahkeita. Jo elokuvan ensimmäiseltä tunnilta löytyy hetki, jolloin hahmo tekee valinnan, jolla hän voisi joko pelastaa nahkansa tai jäädä vellomaan kohun kouriin ja jostain syystä hän päätyy jälkimmäiseen. Tämän voi katsoa vielä sormien läpi, mutta viimeisen puolen tunnin aikana nähtävät koukerot muuttuvat osittain niin epärealistisiksi, että katsojan on vaikea uskoa asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat. Ensimmäiset kaksi tuntia ovat pääasiassa niin tarkkaan hiottuja, että on harmi, kuinka ihan loppumetreillä meno löystyy hieman. Silti heikkouksiensakin kanssa Gone Girl on mahtava jännäri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään.

David Fincher rakentaa tiivistä ja koukuttavaa tunnelmaa erinomaisesti, osoittaen lahjojaan jälleen kerran. Gillian Flynn siirtää kirjansa tyylikkäästi elokuvamuotoon, joskin loppupäähän olisi voitu panostaa yhtä paljon kuin kaikkeen muuhunkin. Teknisiltä ansioiltaan Gone Girl on myös pätevä filmi. Se on taitavasti kuvattu ja todella sulavasti leikattu. Kahden ja puolen tunnin kestoon ei oikeastaan tylsää hetkeä löydy - ei, vaikka elokuvan olisikin jo nähnyt pariin otteeseen. Lavasteet ovat oivat, asut mainiot, valaisu tyylikästä ja maskeeraukset rujot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gone Girl, 2014, Twentieth Century Fox, New Regency Productions, TSG Entertainment, Pacific Standard

Arvostelu: Tappaja (The Killer - 2023)

TAPPAJA

THE KILLER

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Michael Fassbender, Sophie Charlotte, Emiliano Pernía, Charles Parnell, Kerry O'Malley, Gabriel Polanco, Sala Baker, Tilda Swinton, Arliss Howard, Monique Ganderton ja Endre Hules

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 16

The Killer, eli suomalaisittain Tappaja perustuu Alexis "Matz" Nolentin samannimiseen sarjakuvaan (1998-2014). Jo vuonna 2007 ohjaaja David Fincher ilmoitti aikovansa tehdä elokuvasovituksen Nolentin sarjakuvasta. Allesandro Camon ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, Plan B Entertainment ryhtyi tuottajayhtiöksi ja Paramount Pictures teki diilin elokuvan levittämisestä. Vuosien varrella suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja lopulta, yli vuosikymmenen jälkeen projekti siirtyi Netflixille. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021 ja nyt, vihdoin ja viimein Tappaja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse innostuin heti, kun kuulin Fincherin työstävän uutta elokuvaa ja että kyseessä olisi pitkästä aikaa trilleri. Katsoinkin Tappajan heti sen julkaisupäivänä, tietämättä mitään elokuvan tarinasta ennakkoon.

Palkkatappajan työkeikka muuttuu henkilökohtaiseksi kostoreissuksi, tehtävän mentyä pieleen.

Michael Fassbender tekee paluun elokuvien pariin, näyteltyään viimeksi X-Men: Dark Phoenixissa (2019). Viime aikoina enemmän autourheilusta kiinnostunut Fassbender näyttää jälleen väkevän karismansa ja toivonkin, että häntä nähtäisiin jatkossa lisää leffoissa. Seuraavaa ei onneksi tarvitse odottaa kauaa, sillä Fassbender on mukana tammikuussa Suomeen saapuvassa jalkapallokomediassa Next Goal Wins (2023). Mutta palataanpa takaisin Tappajaan. Fassbender näyttelee tietty itse tappajaa, joka antaa elokuvan aikana varmaan kymmenen eri valenimeä, mutta jonka todellinen nimi jää mysteeriksi. Tappajahahmo on tehokas, kärsivällinen ja päämääräinen työssään, yrittäen pitää päänsä kylmänä ja olla ajattelematta kohteitaan sen tarkemmin ihmisinä. Mies on erittäin vähäsanainen, mutta kuulemme vähän väliä hänen ajatuksenjuoksuaan, jossa hän käy läpi ammattiaan, omia tunteitaan ja samoja mantroja, joilla hän pyrkii selviämään tehtävistään ehjin nahoin ja ansiokkaasti. Hahmo on heti mielenkiintoinen ja tämän matkaan hyppää mielellään mukaan ammatin epäeettisyyksistä huolimatta, etenkin kun homma muuttuu puhtaasta työnkuvasta henkilökohtaiseksi kostoreissuksi.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Charles Parnell tappajan työt antavana lakimiehenä ja Kerry O'Malley tämän assistenttina, Arliss Howard tappokeikkaa pyytäneenä asiakkaana ja Endre Hules tappajan kohteena, Sala Baker ja Tilda Swinton muina tappajina, sekä Sophia Charlotte ja Emiliano Pernía tappajan yksityiselämään kuuluvina sisaruksina Magdalana ja Marcuksena. Pääasiassa yksittäisissä kohtauksissa esiintyvät sivunäyttelijät tekevät myös hyvää työtä. Ainoastaan mahtava Swinton onnistuu hetkellisesti varastamaan valokeilan Fassbenderiltä.

Ai että, kuinka hyvältä tuntuikaan päästä katsomaan uutta David Fincher -elokuvaa! Tappaja on erittäin hyvä filmi, jossa Fincher esittelee jälleen lahjojaan trillereiden saralla. Tarinaltaan elokuva on varsin tavanomainen ja yksinkertainen kostokertomus, mutta kuten julisteessakin sanoilla leikitellen lukee: "execution is everything". Toteutus on kaikki kaikessa ja nimenomaan juuri Fincherin toteutus tekee tästä potentiaalisesti tylsän nähdystä kostoreissusta niin vangitsevan elämyksen, joka pitää tiukasti otteessaan läpi kahden tunnin keston. Elokuva koukuttaa heti kättelyssä, esittelemällä tappajan työn touhussa. Mutta sen sijaan, että elokuva käynnistyisi vauhdikkaalla toimintakohtauksella, se näyttää, mitä tällainen duuni taitaa todellisuudessa olla: päiväkausien odottelua oikeaan hetkeen. Tappaja istuskelee remontoitavassa talossa vastapäätä kohteensa rakennusta, vahtien ja valppaana. Miehen päänsisäinen monologi kertoo, kuinka työ todella koettelee ihmisen kärsivällisyyttä ja kuinka päivien vieriessä mahdollisuus epäonnistumiseen vain kasvaa. Vaikka pitkä avaus ei edes kerro, miksi tappaja on tämän henkilön perässä, eikä lähde esittelemään tappajan taustoja lainkaan, katsojana on heti jännittämässä keikan onnistumisen ja tappajan selviytymisen puolesta.

Tätä jännitettä vain kasvatellaan ansiokkaasti elokuvan edetessä, kun tapaus muuttuu henkilökohtaiseksi. Loppuleffa on väkevästi rakennettu ja rytmitetty. Erilaiset kostokohtaamiset ovat kaikki tiivistunnelmaisia. Osa niistä ovat hiljaisempia kohtauksia, osa taas toiminnallisempia. Päähahmon sisäinen, esimerkillisesti hyödynnetty monologi syventää kaikkea jatkuvasti ja tähän kaikkeen uppoutuu osio osiolta enemmän. Kaikki johtaa kohti kliimaksia, jolloin tapahtumia tapittaa täysin hievahtamatta, odottaen, kuinka homma ratkeaa.

Fincherin tukena on Andrew Kevin Walkerin työstämä käsikirjoitus, joka kulkee varsin suorasukaisia latuja, mutta tekee sen tehokkaasti. Walkerin rustaama tappajan monologiääni on erittäin kiintoisaa kuunneltavaa. Ja kuten voikin odottaa, on Tappaja teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Valaisua hyödynnetään mainiosti ja niin lavasteet kuin asut ovat tyylikkäät. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja sillä vahvistetaan katsojan tunnetta siitä kuin seuraisi tapahtumia ajoittain tappajan silmien kautta. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit säestävät tarinaa oivallisesti.

Yhteenveto: The Killer on loistava paluu niin ohjaaja David Fincheriltä kuin päätähti Michael Fassbenderiltä. Elokuvan juoni on varsin simppeli kostokertomus, mutta Fincher ja käsikirjoittaja Andrew Kevin Walker saavat leivottua siitä todella koukuttavan ja tiivistunnelmaisen paketin, joka pitää tehokkaasti otteessaan läpi parin tunnin keston. Tappokeikat ovat toinen toistaan kiinnostavampia ja jännittävämpiä, rakentuen joko hitaasti kypsytellen tai sähäkästi. Tappajahahmon päänsisäinen monologi säestää tapahtumia erittäin mielenkiintoisesti. Michael Fassbender on erinomainen pääroolissa, tehden paljon hyvin pienilläkin ilmeillä ja eleillä. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on myös mainio. The Killeriä voi suositella erittäin lämpimästi kaikille kostotarinoiden ystäville, sekä Fincherin ja Fassbenderin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Killer, 2023, Paramount Pictures, Plan B Entertainment, Panic Pictures, Boom! Studios, Archaia Entertainment

Arvostelu: Panic Room (2002)

PANIC ROOM

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Jodie Foster, Kristen Stewart, Forest Whitaker, Dwight Yoakam, Jared Leto ja Patrick Bauchau
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Panic Room on David Fincherin ohjaama trilleri. Käsikirjoittaja David Koepp luki artikkeleja siitä, kuinka rikkaat olivat alkaneet rakennuttamaan turvahuoneita taloihinsa ja suunnitteli sen idean ympärille elokuvan. Koepp myi käsikirjoituksensa Sony Picturesille ja hetken aikaa Ridley Scott aikoi ohjata leffan, kunnes Fincher sai pestin. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2001, mutta jo kahden viikon jälkeen päänäyttelijäksi valittu Nicole Kidman jouduttiin vaihtamaan Jodie Fosteriin, sillä Kidmanin polvimurtuma Moulin Rouge! -musikaalin (2001) kuvauksista ei ollutkaan parantunut täysin, mikä esti Kidmania työskentelemästä hetkeen. Taloudellisista syistä korvaaja täytyi löytää nopeasti ja Foster sai vain viikon aikaa valmistautua rooliinsa. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Panic Room sai maailmanensi-iltansa 18. maaliskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin. Itse en ollut aiemmin nähnyt Panic Roomia, vaikka se on kiinnostanut minua jo vuosia, sillä olen pitänyt kaikista muista Fincherin elokuvista. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein vilkaista, mistä oikein on kyse ja arvostella leffan sen juhlavuoden kunniaksi!

Vastikään eronnut Meg Altman muuttaa tyttärensä Sarahin kanssa uuteen asuntoon. Samana yönä asuntoon murtautuu kolme varasta ja Meg ja Sarah piiloutuvat asunnostaan löytyvään turvahuoneeseen. Harmi vain, että se, mitä varkaat etsivät, löytyy juurikin turvahuoneesta.

Nicole Kidmanin jouduttua jättämään elokuvan polvimurtuman vuoksi, päärooliin Meg Altmaniksi pohdittiin mm. Robin Wrightia, Sandra Bullockia ja Angelina Jolieta, kunnes tekijät päätyivät Jodie Fosteriin. Valinta meni mielestäni täysin nappiin, enkä voi kuvitella, että yksikään näistä muista vaihtoehdoista olisi hoitanut hommaa paremmin. Uhrilampaissa (The Silence of the Lambs - 1991) valtavan vaikutuksen tehnyt ja palkintojakin saanut Foster näyttää jälleen kyntensä trillerissä. Hän on karismaattinen äitinä, joka yrittää kaikkensa suojellakseen tytärtään (Kristen Stewart), varkaiden tunkeuduttua heidän uuteen kotiinsa. Panic Roomissa nähtiin myöhemmin Twilight-elokuvista (2008-2012) maailmankuuluksi nousseen Stewartin ensimmäinen merkittävä roolityö ja hän sopii yllättävänkin passelisti osaansa, vaikka elokuvan parin ensimmäisen kohtauksen aikana Sarah-tyttö onkin hieman ärsyttävä hahmo näsäviisaudessaan. Heti kun varkaat saapuvat, Sarahista muodostuu pidettävämpi hahmo ja katsoja jännittää äidin ja lapsen selviytymisen puolesta.

     Altmanien uuteen kotiin tunkeutuvina varkaina taas nähdään Forest Whitaker (jota Ridley Scottin jälkeen kysyttiin ohjaajaksi, ennen kuin Fincher tarttui projektiin), Jared Leto (jonka olen nähnyt neljästi livenä Thirty Seconds to Mars -yhtyeensä kera) ja muusikko Dwight Yoakam. Varaskolmikko toimii yllättävänkin erinomaisesti ja he saavat ihan yhtä hyvin ruutuaikaa kuin pelokkaat asukkaat. Whitaker, Leto ja Yoakam ovat kaikki mainioita ja ennen kaikkea erilaisia rooleissaan, rakentaessaan kolme täysin erilaista persoonaa, jotka suhtautuvat keikkaan eri tavoin. Tästä saattaakin muodostua mielenkiintoista konfliktia hahmojen välille, tuoden lisäjännitystä filmiin.

Miksi ihmeessä olin viivästellyt näin kauan Panic Roomin katsomisen suhteen, enkä katsonut sitä heti, kun koin suurimman David Fincher -innostukseni joitain vuosia takaperin ja katsoin paria lukuun ottamatta kaikki muut hänen filminsä? Kyseessä ei ole herran paras teos, mutta Panic Room on silti erittäin väkevä jännäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuva ei ole tarinaltaan yhtä monimutkikas kuin Fincherin edelliset leffat Seitsemän (Se7en - 1995), The Game - oletko valmis peliin? (The Game - 1997) tai Fight Club (1999), vaan se on juoneltaan huomattavasti suoraviivaisempi. Se ei kuitenkaan haittaa, ei yhtään. Alkukohtauksen ja -esittelyn jälkeen filmi hyppää nopeasti itse murtoon ja pian Meg ja Sarah ovat jo jumissa turvahuoneessa, samalla kun varaskolmikko yrittää keksiä keinoa murtautua huoneeseen sisään tai saada äidin ja tyttären poistumaan huoneesta. Konsepti on hyvin simppeli ja juuri siksi niin toimiva.

Jonkun toisen ohjaajan käsissä kyseessä olisi luultavasti täysin kertakäyttöinen tusinatrilleri, mutta juurikin David Fincherin lahjat kameran takana ja Fosterin ja Whitakerin lahjat kameran edessä nostavat Panic Roomin korkeuksiin, joihin muut ohjaajat eivät välttämättä yltäisi. Tiivis tunnelma ei koskaan hellitä leffan aikana, vaikka kestoa on liki kaksi tuntia, ja ensimmäistä ja viimeistä kohtausta lukuun ottamatta elokuva tapahtuu saman yön aikana. Fincher vain pistää lisää pökköä pesään ja sekoittaa pakkaa tasaisin väliajoin, nostattaen jännitystä entisestään. Mutkia ja onnistumisia tulee vastaan huoneen molemmin puoliin. Vaikka mitään mullistavia twistejä ei olekaan luvassa, kuten Fincherin aiemmissa (ja myöhemmissä) töissä, leffasta löytyy silti omat käänteensä ja nokkeluutensa. Tärkeintä tietty on, että katsoja on kiinnostunut hahmoista niin turvahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin ja haluaa nähdä, mitä kaikille käy yön päätteeksi.

Kun kyseessä on Fincherin elokuva, on varmaa, että lahjakkaasti rakennetun tunnelman ja muutenkin vahvan ohjauksen lisäksi leffa myös näyttää hyvältä. Panic Room on visuaalisesti yllättävänkin vaikuttava. Jo Fight Clubissa Fincher kikkaili tietokonetehosteilla, viedäkseen kameraa oudonkin lähelle kohteitaan, sekä kuljettaakseen kameraa mahdottomia polkuja ja hän vie kikkailun äärimmilleen Panic Roomissa. Erityisesti filmin alkupäässä nähtävä todella pitkä kamera-ajo, mikä kulkee ympäri asuntoa, mm. kahvipannujen kahvojen, avaimenreikien ja kattojen ja lattioiden läpi, on ällistyttävän hieno. Kuvasommittelu, ja etu- ja taka-alan sekä tarkennuksen käyttö ovat kaikki mestarillista elokuvantekoa. Visuaalista ilmettä vain koristaa Fincherille tyypillinen nuhjuisuus ja kelmeästi tyylittelevä värimaailma. Äänipuolikin on oivallisesti kasattu ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.

Yhteenveto: Panic Room on vahva trilleri, joka suostuu hellittämään tiukkaa otettaan vasta, kun lopputekstit lähtevät rullaamaan. Jonkun toisen ohjaajan käsissä kyseessä olisi luultavasti täysin yhdentekevä jännäri, mutta David Fincher saa revittyä yksinkertaisesta konseptista kaiken potentiaalin tiivistunnelmaiseen tapahtumaketjuun. Elokuva hyppää nopeasti itse asiaan ja muuttuu kaiken aikaa vain jännittävämmäksi. Erilaiset käänteet, takaiskut ja onnistumiset niin ryöstäjien kuin asukkaiden puolelta sekoittavat pakkaa hyvin, nostattaen tunnelmaa entisestään. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, erityisesti Jodie Foster ja Forest Whitaker. Visuaalisesti filmi on todella tyylikäs näyttävästi kikkailevan kameratyöskentelynsä ja kelmeän värimäärittelynsä ansiosta. Panic Room ei jää samalla lailla mieleen kuin moni muu Fincherin töistä, mutta se on silti vahvasti omilla jaloillaan seisova trilleri, jota suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Panic Room, 2002, Columbia Pictures, Hofflund/Polone, Indelible Pictures

Arvostelu: Mank (2020)

MANK

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Gary Oldman, Amanda Seyfried, Lily Collins, Arliss Howard, Tom Pelphrey, Charles Dance, Jamie McShane, Monika Gossmann, Sam Troughton, Ferdinand Kingsley, Tuppence Middleton ja Tom Burke

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 13

Mank on David Fincherin uusi elokuva, mikä perustuu tositapahtumiin käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin elämästä ja urasta, sekä kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi tituleeratun Citizen Kanen (1941) teosta. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo lähes 30 vuotta sitten, kun Fincherin isä Jack Fincher kirjoitti sen käsikirjoituksen. David Fincher halusi ohjata sen pohjalta elokuvan, saatuaan valmiiksi The Game - oletko valmis peliin? -leffansa (The Game) vuonna 1997. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Jack Fincher menehtyi vuonna 2003. Vasta pari vuotta sitten Fincher sai Netflixin innostumaan projektista ja sen kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019. Nyt Mank on vihdoin julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin erittäin kiinnostunut näkemään sen jo ihan siitä syystä, että kyseessä on Fincherin ensimmäinen elokuva sitten vuoden 2014 Gone Girlin. Myös kertomus Citizen Kanen teosta kiinnosti, vaikkakin olen nähnyt elokuvan vain kerran, monta vuotta sitten ja aivan liian nuorena. Katsoinkin Mankin heti sinä päivänä, kun se saapui Netflixin valikoimaan.

Vuonna 1940 nuori visionäärinen ohjaaja Orson Welles pestaa alkoholisoituneen käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin työstämään käsikirjoituksen, mistä muovautuisi lopulta elokuva Citizen Kane. 

Aina fantastinen Gary Oldman nähdään pääroolissa Herman J. Mankiewiczinä, eli Mankina, Hollywood-käsikirjoittajana, jolla oli ikävä taipumus sanoa ääneen kaikki mietteensä, sekä vielä pahempi taipumus nauttia päihteitä, mikä vain vahvisti sitä ensimmäistä taipumusta. Kyseessä on niitä ihmisiä, joiden kanssa olisi varmasti aikamoinen kokemus käydä keskustelua, niin hyvässä kuin pahassa, mutta jonka puhetta olisi ulkopuolisena lähes taianomaista kuunnella. Oldman on häikäisevän hyvä Mankina. Hänen valtava karismansa pitää katsojan lumottuna ja hänen tapansa puhua repliikkinsä tarjoaa monet makeat naurut. En ihmettele yhtään, jos Oldman olisi jälleen kahmimassa palkintoja eri gaaloissa ensi vuoden alussa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. yllättävän hyvä Amanda Seyfried näyttelijä Marion Daviesina, jonka kanssa Mankille muodostuu kiinnostava suhde, Lily Collins Mankia kirjoittamaan auttavana Rita Alexanderina, Arliss Howard Metro-Goldwyn-Mayer -studion perustajana ja tuottajana Louis B. Mayerina, aina yhtä mahtipontisesti puhuva Charles Dance sanomalehtiherrana William Randolph Hearstina, Tom Pelphrey Mankin veljenä Joseph Mankiewiczinä, sekä Tom Burke Citizen Kanen ohjaajana ja päätähtenä Orson Wellesinä. Orson on loppujen lopuksi yllättävänkin vähän mukana elokuvassa ja paikoitellen hänet vain kuullaan puhelinkeskustelun kautta. Nuori ohjaajalupaus on tiputettu täysin sivurooliin, sillä tämä todella on käsikirjoittaja Mankin tarina, eikä hänen kaltaisensa seurapiirien sanavalmein herra suostuisi päästämään ketään muuta parrasvaloihin.

Ai että on hienoa nähdä David Fincherin tekevän paluun elokuvien pariin, ollessaan useamman vuoden ajan Netflixin Mindhunter-sarjan (2017-2019) kimpussa! Ja erityisen hienoa on nähdä Fincherin kokeilevan jotain itselleen täysin uutta. Pääasiassa piinaavia trillereitä tehnyt Fincher kulkee nyt ihan erilaisessa maailmassa, palaten 1930- ja 1940-lukujen Hollywoodiin. Rakkaus kyseistä aikakautta ja sen filmejä kohtaan on käsinkosketeltavaa ja moni "cinefiili" on varmasti täydessä hurmoksessa läpi elokuvan. Mank on tietty mustavalkoinen (yksi syy, miksi vuosiin yksikään studio ei suostunut tarttumaan projektiin), mutta wanhan ajan kikkailu ei lopu siihen. Mahtipontisia alkutekstejä, pimeyteen häipyviä leikkauksia, kamerasommitteluja ja musiikkeja myöten elokuva näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi tehty kymmeniä vuosia sitten. Säännöllisin väliajoin oikeaan yläkulmaan jopa välähtää pieni musta pallura, merkityksenä ilmoittaa elokuvateatterien koneenhoitajille, että nämä vaihtaisivat filmikelan. Jonnet ei muista. Noh, okei, en minäkään, mutta meinasin kyllä antaa aplodit ensimmäisen kerran, kun tämä pieni välähdys tapahtui. Jos leffa olisi vielä neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, olisi visuaalinen ilme täydellinen.

Jo pelkkä aikakauden upea toteutus teknisestä puolesta lavastukseen ja puvustukseen imaisee katsojan mukaansa. David Fincherin ohjaus on herralle tutusti vahvaa ja Gary Oldman loistaa jokaisessa kohtauksessaan. Silti kenties isoimmat kehut kuuluvat Fincherin edesmenneelle isälle, Jackille, jonka kynästä Mankin käsikirjoitus on syntynyt. Jack Fincher rakentaa kertomuksensa todella mukaansatempaavasti, eikä homma koskaan käy puiseksi tai pitkäveteiseksi. Mukana on useita, pitkiä keskusteluja, mutta erinomaisen dialogin ja kiinnostavan sisällön ansiosta ne ovat vauhdilla ohi. Huumoriakin on mukana yllättävän paljon, eikä leffa ole pelkkää vakavaa draamaa. Kuten tuli jo todettua, illalliskutsuilla Mankilla oli taipumusta tokaista ääneen kaiken, mitä sylki suuhun toi ja erityisen hilpeä onkin seuraava seurapiiritapahtuma, jossa Mankin vaimo Sara (Tuppence Middleton) vaatii, että tämä pysyy hiljaa, jos ei keksi mitään mukavaa sanottavaa. Ja Mankhan pysyy sitten hiljaa.

Hieman Citizen Kanen tavoin myös Mankin tarina ja käsikirjoitus hyppivät taidokkaasti ajassa edestakaisin, näyttäen, mikä Mankin elämässä inspiroi häntä kirjoittamaan Citizen Kanea - ketkä ihmiset muovautuivat hahmoiksi elokuvan käsikirjoituksessa. Aikahypyissä on mukana lisää mahtavan veikeää kikkailua, sillä takaumat ilmoitetaan tekstein, minkälaisia käytetään käsikirjoituksissa aloittamaan kohtaukset. INT. tarkoittaa sisätilaa, EXT. ulkotilaa, sitten lisätään vielä paikka, päivänaika ja kenties vielä lisähuomio tapahtuma-ajasta tarinan sisällä. Citizen Kanea pidetään äärimmäisen korkeassa arvossa jo ihan vain elokuvana, mutta sen taustalla kulkeneen kertomuksen nähtyä Citizen Kanea saattaa pitää vieläkin korkeammassa arvossa. Aikamoinen onnistuminen siis Finchereiltä!

Yhteenveto: Mank on David Fincherin mahtava paluu elokuvien pariin. Ja mikä olisikaan projektille parempi aihe kuin elokuvan tekeminen? Fincher näyttää suuren rakkautensa 1930- ja 1940-lukujen filmejä kohtaan elokuvan vahvalla visuaalisella toteutuksella. Elokuva näyttää kuin se olisi tehty ajat sitten. Lukuunottamatta kuvasuhdetta, kaikki mustavalkoisesta kuvasta leikkauksiin, filmikelan vaihtomerkkiin ja kohtausrakenteisiin on vanhanaikaista ja suorastaan riemastuttavaa. Kirsikkana kakun päällä toimivat käsikirjoitusilmaisut kohtausten alussa. Ohjaajan isän, Jack Fincherin työstämä käsikirjoitus on todella iskevä ja Citizen Kanen tavoin se hyppii oivallisesti ajassa. Dialogi on erinomaista ja jo sen ansiosta vähän päälle kahden tunnin kesto on vauhdilla ohi. Gary Oldman on tietysti huikean hyvä pääroolissa Mankina. Lopputuloksena on elokuva, mikä ihastuttaa kovimpia elokuvaharrastajia, sekä hieman erilaisten filmien ystäviä takuuvarmasti. Pääasiassa valtavirtaviihdettä kannattaville filmin toteutus on luultavasti luotaantyöntävä, mutta itse pidin Mankista todella paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mank, 2020, Netflix

Arvostelu: The Social Network (2010)

THE SOCIAL NETWORK

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Andrew Garfield, Armie Hammer, Justin Timberlake, Max Minghella, Brenda Song, Rashida Jones, Rooney Mara ja Dakota Johnson
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

The Social Network perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Accidental Billionaires: The Founding of Facebook, a Tale of Sex, Money, Genius, and Betrayal (2009), mikä taas pohjautuu tositarinaan Facebookin perustamisesta. Käsikirjoittaja Aaron Sorkin oli saanut 14-sivuisen esittelynäytteen kirjasta käsiinsä, kun Mezrich yritti saada sitä julkaistua, ja kiinnostui tarinasta todella paljon. Sorkin sai Sony-yhtiön kiinnostumaan projektista myös ja niin elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2009 ja lopulta The Social Network sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 24. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli yllättävänkin suuri menestys, tuottaen jopa yli 200 miljoonaa dollaria, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa oli ehdolla myös useista palkinnoista, kuten kuudesta Golden Globesta, joista se voitti neljä (paras draamaelokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja musiikki), seitsemästä BAFTA-palkinnosta, joista se voitti kolme (paras ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kahdeksasta Oscarista (mm. paras elokuva), joista se voitti kolme (paras käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse näin The Social Networkin muistaakseni vuonna 2011, kun itse liityin Facebookiin ja vuokrasimme elokuvan äitini kanssa. Silloin leffa ei ollut mielestäni kovinkaan ihmeellinen, mutta ostin sen kuitenkin Blu-rayna viime vuonna. Nyt kun The Social Network täyttää 10 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 2003 Harvardin yliopiston nuori opiskelija Mark Zuckerberg alkaa kehittelemään ideaa internetin sosiaalisesta verkostosta, jonka hän nimeää Facebookiksi.

Pääosassa Facebookin perustajana Mark Zuckerberginä nähdään Jesse Eisenberg, joka teki vielä vuonna 2010 nousuaan elokuvatähdeksi. Nopeasta ja näsäviisaalta kuulostavasta puhetavastaan tunnetulle Eisenbergille Zuckerbergin rooli sopii täydellisesti. Eisenberg on uskottava nerona, joka pitää itseään muiden yläpuolella ja naljailee muille älykkyydestään. Elokuvahahmona Mark Zuckerberg on tavallaan ylimielinen mulkvisti, jollaista ei tosielämässä sietäisi, mutta silti leffaa katsoessa hänestä pitää jollain oudolla tavalla. Vaikka hän puhuu töykeästi, osa hänen heittämistä kommenteista saa katsojan ajattelemaan, että ei hän väärässä ole. Eisenberg osaa olla samassa roolissa sekä todella kylmä että jopa koskettava, kun katsoja hoksaa, kuinka yksinäinen Mark lopulta onkaan.

Eisenberg ei todellakaan ole elokuvan ainoa näyttelijä, joka oli vielä vuonna 2010 vasta matkalla tähteyteen. Zuckerbergin parasta ystävää ja Facebookin toista luojaa, Eduardo Saverinia näyttelevä Andrew Garfield tunnetaan nykyään parhaiten Hämähäkkimiehen roolista The Amazing Spider-Maneissa (2012-2014). The Lone Rangerista (2013) ja Call Me by Your Namesta (2017) tuttua Armie Hammeria ei tiennyt vielä lähes kukaan vuonna 2010 ja elokuva onnistuikin huijaamaan monia luulemaan, että hänellä on identtinen kaksonen, sillä Hammer tekee leffassa tuplaroolin Zuckerbergin oikeuteen haastavina Winklevossin veljeksinä. The Social Networkin ohjaajan David Fincherin seuraavassa elokuvassa, Stieg Larssonin jännäriin perustuvassa The Girl with the Dragon Tattoossa (2011) pääosaa näytellyt Rooney Mara nähdään tässä pienessä sivuroolissa Zuckerbergin ihastuksen kohteena. Nykyään Fifty Shades -trilogiasta (2015-2018) parhaiten tunnettu Dakota Johnsonkin nähdään hyvin pienessä roolissa. Zuckerbergin avuksi saapuvaa rikasta Sean Parkeria näyttelevä Justin Timberlake oli sen sijaan jo hyvinkin tunnettu, mutta lähinnä laulajana. Kaikki näyttelijät tekevät todella hyvää työtä läpi leffan ja täytyy kyllä kehua, kuinka hienosti Winklevossin veljekset on toteutettu. Jos en tietäisi, että Hammer näyttelee molemmat roolit, en luultavasti edes tänä päivänä hoksaisi, että hahmojen toteutukseen on käytetty paljon tietokone-efektejä!

Vielä vajaa kymmenen vuotta sitten elokuva jättiyhtiön perustamisesta ja siihen kuuluvista oikeudenkäynneistä ei vakuuttanut minua, mutta nyt katsottuna The Social Network iski minuun lujaa. Elokuvien kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) ohjaaja Fincher on vuosien varrella osoittanut mestarillisuutensa jännityksen luomisessa ja tässä hän todella näyttää taitonsa. Kuinka hän osaakaan tehdä tästä tarinasta näin vangitsevan ja jännittävän? Fincher käsittelee elokuvaa kuin jännitysnäytelmää, kasvattaen panoksia ja nostattaen tunnelmaa loppua kohti. Hänen lahjansa pitävät katsojan koukussa alusta alkaen, mihin vaikuttaa myös äärimmäisen vahvasti Aaron Sorkinin mahtava käsikirjoitus. Sorkin kertoo tarinaa useammalla aikajanalla, mutta ne eivät koskaan käy sekaviksi, vaan hyppiminen ajassa tapahtuu harkitusti, tarkkaan suunnitellusti ja upeasti. Sorkin tietää, milloin viedä tarinaa eteenpäin "tavallisesti" ja milloin hyödyntää takaumia täsmentääkseen jotain asiaa. Kun tähän vielä lisätään päälle Sorkinin fantastinen dialogi, ei ole ihme, että elokuva nappasi usean palkinnon käsikirjoituksestaan ja leikkauksesta, mikä tukee Sorkinin tekstiä.

Jännityksen lisäksi mukana on hauskojakin hetkiä. Vaikka Zuckerberg onkin aika rasittava persoona, katsoja silti myhäilee hänen kanssaan, kun hän onnistuu sivaltamaan jotakuta nokkeluudellaan. Kuluneet vuodet ovat myös tuoneet mukaan oman hauskan puolensa, mitä leffasta ei vielä löytynyt ilmestyessään. Kun yksi hahmoista toteaa, että Facebook on äärimmäisen addiktoiva ja että hän käy siellä jopa viidesti päivässä, naurahdin ääneen ja yritin miettiä, milloin olisin viimeksi käynyt Facebookissa vain viisi kertaa päivän aikana. Lisäksi kun alkuvaiheissa Facebookin suunnittelusta puhutaan, että se voisi olla miljoonienkin arvoinen idea, joku tuhahtaa, että tuskinpa. Nykyään Facebook on miljardien arvoinen yritys. Tällaiseen megabisnekseen ei kuitenkaan päädytä ilman korruptiota, valehtelua, sortamista ja elämien pilaamista. The Social Network näyttää Facebookin perustamisen ikävämpiäkin puolia ja ne ovat iso syy, miksi leffaa on niin vangitsevaa seurata. On äärimmäisen kiehtovaa nähdä, mitä kaikkea on pyörinyt taustalla sivustossa, mitä itse käyttää päivittäin (eikä vain viittä kertaa). Tosin jos Zuckerbergiä on uskominen, monet asiat leffassa eivät pidä paikkansa.

Sen sijaan Zuckerberg on ylistänyt elokuvan puvustajia ja sanonut, että hän käytti aika pitkälti kaikkia vaatteita, mitä leffankin Zuckerberg käyttää. Kyseessä ei siis ole kaikkein muotitietoisin miljardööri, mutta kukin tyylillään. Puvustajien lisäksi myös lavastajat ja tekninen tiimi tekevät oivaa työtä. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja etenkin eräs soutukisa on todella näyttävä. Valaisu on myös onnistuneen tyyliteltyä. Ääniefektit ovat hyvin rakennetut. Vaikka Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla, olen hämmentynyt, että heidät palkittiin useilla palkinnoilla samana vuonna, kun Hans Zimmer tarjosi eeppisyyttä koko rahan edestä huikeilla musiikeillaan Inceptionissa (2010).

Yhteenveto: The Social Network on loistava ja yllättävänkin koukuttava ja jännittävä elokuva Facebookin perustamisesta. Ohjaaja David Fincher onnistuu rakentamaan todella tiukkaa tunnelmaa tällaisestakin tositarinasta. Vangitsevuutta lisää Aaron Sorkinin erinomainen käsikirjoitus taidokkaan kerronnan ja mahtavan replikoinnin kera. Erilaiset petokset, valheet ja selkäänpuukotukset tekevät kertomuksesta kaiken aikaa herkullisemman. Hienoutta vain lisäävät erittäin hyvät näyttelijäsuoritukset. Jesse Eisenberg on nappivalinta päärooliin Mark Zuckerbergiksi. Andrew Garfield ja Justin Timberlake ovat mainiot Zuckerbergiä eri tavoin auttavina Eduardona ja Seanina, kun taas Armie Hammer loistaa tuplaroolissa Winklevossin veljeksinä. Myös tekninen toteutus on taiturimaista tyylikkäästä kuvauksesta napakkaan leikkaukseen. Kun pohtii Facebookin merkitystä jokapäiväisessä elämässä, suosittelen The Social Networkin katsomista kaikille palvelun käyttäjille. Sinänsä erittäin mielenkiintoista on, että elokuvalle voisi ihan hyvin tehdä jatkoa nyt kymmenen vuotta myöhemmin, kun Facebook on kasvanut mammuttimaiseksi, saanut haltuunsa Instagramin ja WhatsAppin, sekä jouduttuaan huonoon valoon mm. tietoturvariskien takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Social Network, 2010, Columbia Pictures Corporation, Relativity Media, Scott Rudin Productions, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions

Arvostelu: The Girl with the Dragon Tattoo (2011)

THE GIRL WITH THE DRAGON TATTOO

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Daniel Craig, Rooney Mara, Christopher Plummer, Stellan Skarsgård, Steven Berkoff, Robin Wright, Yorick van Wageningen, Josefin Asplund, Geraldine James, Ulf Friberg, Tony Way ja Joely Richardson
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Girl with the Dragon Tattoo on uudelleenfilmatisointi ruotsalaisesta trilleristä Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009), mikä perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Larssonin kirja saavutti suuren suosion Yhdysvalloissakin, missä kiinnostuttiin heti tekemään elokuvasovitusta. David Fincher palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset alkoivat Tukholmassa syyskuussa 2010. Lopulta The Girl with the Dragon Tattoo sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2011 ja se menestyi ihan hyvin, minkä lisäksi kriitikot pitivät siitä paljon. Leffa oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti parhaan leikkauksen palkinnon. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä minulla ei ollut ikää siihen, eikä se erityisemmin minua kiinnostanutkaan. Erikoisen englanninkielisen nimen takia tajusin vasta myöhemmin, että leffa perustuu Larssonin kirjaan. Vasta kun ilmoitettiin, että Larssonin Millennium-kirjasarjaa (2005-) jatkava kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi samannimiseksi elokuvaksi (The Girl in the Spider's Web - 2018), aloin kiinnostua edellisistä leffoista. Ostinkin kerralla The Girl with the Dragon Tattoon, sekä alkuperäiset ruotsalaisleffat ja kun olin katsonut alkuperäiset filmit, siirryin innokkaasti katsomaan, mitä Fincher oli saanut aikaiseksi tarinan kanssa.

Rikas bisnesmies Henrik Vanger palkkaa toimittaja Mikael Blomkvistin selvittämään, kuka tappoi hänen sukulaistyttönsä Harrietin vuosia sitten. Avukseen Mikael saa hieman erikoisen, mutta tehokkaan hakkerin, Lisbeth Salanderin.

Miespääosassa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistina nähdään James Bond -tähti Daniel Craig, joka on nappivalinta rooliin. Craig sopii erinomaisesti henkilöksi, jonka täytyy pakkomielteisesti saada faktat selville, kun tutkimus on aloitettu. Mikael ei ole mikään Bondin kaltainen toimintasankari, vaan Craig joutuu esittämään rauhallisempaa hahmoa, joka yrittää selvitä elämästä vaativien paineiden alla. Mikaelista kuitenkin löytyy Craigin Bondin tiettyä rosoisuutta, mistä olen pitänyt näyttelijässä pitkään.
     Lohikäärmetatuoinnilla varustettuna tyttönä, hakkeri Lisbeth Salanderina nähdään Rooney Mara, joka sai roolityöstään jopa parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Itse hämmästelen ehdokkuutta suuresti, sillä mielestäni Mara ei ole erityisen vakuuttava roolissaan. Hahmon on tarkoitus olla outo ja mysteerinen, punk-henkisesti pukeutunut nuori nainen, jota ei kannata ärsyttää, mutta tämä ei tule Maralta tarpeeksi luonnostaan. Alkuperäisessä ruotsalaisleffassa Miehet jotka vihaavat naisia Lisbethiä näytteli Noomi Rapace, joka istui rooliin täydellisesti. Kovan mimmin rooli tuli Rapacelta noin vain ja hän oli täysin uskottava rajussa tyylissään. Maran Lisbeth taas tuntuu teennäiseltä ja liikaa yrittävältä. Maralta löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta aluksi itselleni tuotti vaikeuksia nähdä hänet Lisbethinä. Mitä pidemmälle filmi eteni, sitä paremmin Mara istui rooliinsa, mutta hän jää silti armottomasti Rapacen varjoon.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mikaelin palkkaama herra Vanger (rooliinsa täydellisesti sopiva Christopher Plummer) ja tämän juristi Dirch (Steven Berkoff), Vangerin hieman erikoiset sukulaiset (rooleissa mm. Stellan Skarsgård, Joely Richardson, Geraldine James ja Per Myrberg), Mikaelin todella pieneen osaan jäävä tytär (Josefin Asplund), Millennium-lehden pomo Erika (Robin Wright), Lisbethin hakkerikaveri Plague (Tony Way), rikas herra Wennerström (Ulf Friberg), sekä Lisbethin holhooja Nils Bjurman (Yorick van Wageningen), joka on aika epämiellyttävä persoona, näin lievästi sanottuna... Wageningen tekee Nilsistä todella vastenmielisen tapauksen.

On hyvin vaikea kuvitella tälle elokuvalle parempaa ohjaajaa kuin David Fincher. Kylmän ahdistavista ja piinaavista trillereistään, kuten Seitsemän (Se7en - 1995) ja Zodiac (2007) tunnettu Fincher on osoittanut, että häntä ei pelota mennä syvemmälle hirveyksien maailmaan ja esittää nämä kauheudet katsojille. The Girl with the Dragon Tattoossa ohjaaja näyttää jälleen taitonsa ja tekee erittäin hyvää työtä filmin parissa. Joku muu ohjaaja ei luultavasti uskaltaisi lähteä yhtä synkkiin maisemiin, mikä johtaisi heti paljon tunnelmaköyhempään teokseen, joten on hienoa nähdä osaava Fincher puikoissa. Hän luo heti alussa karun maailmankuvan ahdistavilla alkuteksteillä ja pistämällä katsojan seuraamaan hyvin epämiellyttäviä pitkiä kohtauksia. Fincher ei todellakaan halua päästää katsojaansa helpolla ja paikoitellen leffan seuraaminen on vaikeaa, sillä mukana on niin inhottavaa kuvastoa ja painostavaa tunnelmaa. Tämän lisäksi katsoja ei pääse helpolla myöskään tarinankerronnan kanssa, sillä ohjaaja vaatii katsojan keskittymistä heti alusta alkaen. Etenkin ensimmäinen puoli tuntia liikkuu hyvin vauhdikkaasti, eikä leffa pysähdy selittelemään tapahtumia ja hahmoja katsojille. Jos ei siis keskity, on tarinaan vaikea päästä mukaan. Fincherin taiturimaisen ohjauksen myötä tämä ei kuitenkaan ole ongelma, sillä hän saa vangittua katsojan alusta alkaen, eikä päästä irti ennen huipennusta.

Toinen syy, miksi elokuvaan on niin helppo uppoutua mukaan, on, että sen tarina on niin mielenkiintoinen. Murhan selvittäminen on jo kiinnostavaa, mutta kun kyseessä on vielä vuosikymmeniä sitten tapahtunut juttu, löytyy leffasta oma lisäkoukkunsa. On kiehtovaa seurata, kuinka Mikael Blomkvist yrittää ratkaista tapausta ja meno muuttuu entistäkin paremmaksi Lisbethin liittyessä hänen seuraansa. Pikkuhiljaa asioita alkaa ratkeamaan ja tunnelma tiivistyy, kun tapauksesta löytyy paljon muutakin hirvittävää. Jännitystä nostatetaan hienosti kohti loppuhuipennusta ja finaalissa tunnelma vasta onkin pysäyttävän jännittävä. Fincher on onnistunut erittäin mainiosti The Girl with the Dragon Tattoon kanssa, enkä voisi kuvitella parempaa tekijää hommaan.

Nyt jotakuta luultavasti kiinnostaa, pidänkö enemmän alkuperäisestä ruotsalaisesta elokuvasta vai tästä, niin täytyy sanoa, että mielestäni Miehet jotka vihaavat naisia on parempi filmi. Tähän vaikuttaa vahvasti se, että Noomi Rapace on huomattavasti parempi Lisbeth, minkä lisäksi hänen ja Michael Nyqvistin esittämän Mikaelin välillä on parempaa kemiaa kuin Maran ja Craigin välillä. Tämän lisäksi leffa ei tunnu osaavan päättyä. Jännittävän huipennuksen jälkeen tarinaa yritetään venytellä vielä vajaan puolen tunnin ajan, jolloin katsoja ehtii muutamaankin otteeseen ajatella, että lopputekstit voisi jo pistää pyörimään. Tämä on hyvin kummallista, etenkin kun miettii, kuinka nopeatempoinen filmi tuntuu muuten olevan. Loppua lukuunottamatta kahden ja puolen tunnin elokuva tuntuu huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se täytyy vielä sanoa, että sekä ruotsalaisfilmiä, että tätä Fincherin versiota vaivaa sama asia. Heti leffan alussa kerrotaan, että Mikael on joutunut vaikeuksiin herra Wennerströmin kanssa ja tästä syystä häntä odottaa tuomio. Tämä kuulostaa tärkeältä, mutta murhatutkimuksen alkaessa koko juonikuvio tuntuu lähes unohtuvan. Välillä filmi muistuttelee siitä, mutta se on silti kömpelösti tungettu mukaan.

Tuota asiaa ja turhan pitkäksi venyvää loppua lukuunottamatta Steven Zaillianin käsikirjoitus pysyy hienosti kasassa. Dialogi on sujuvaa ja kohtaukset etenevät hyvällä rytmillä, mitä tukee erinomainen leikkaus. Elokuva voitti tosiaan parhaan leikkauksen Oscar-palkinnon ja suurimmaksi osaksi se on perusteltua, sillä tapahtumat nivoutuvat yhteen äärimmäisen hyvin. Filmi oli ehdolla kuvauksestaankin, mikä on myös ymmärrettävää, sillä visuaalisesti The Girl with the Dragon Tattoo on todella komea. Kuvat on taidokkaasti sommiteltu ja hyytävän lumiset maisemakuvat lisäävät ahdistavuuden tuntua. Nostan myös tekijöille hattua siitä, että elokuva oikeasti kuvattiin Ruotsissa, eivätkä he lähteneet esittämään jotain amerikkalaiskaupunkia Ruotsina. Tekijät ovat panostaneet niinkin paljon, että elokuvasta löytyvät lehdet sun muut ovat ruotsiksi kirjoitettuja. Välillä kun oikein kuuntelee, voi huomata, että joukkokohtausten taustalla myös puhutaan ruotsia. Äänimaailma on muutenkin hyvin rakennettu, jos ei ota huomioon säveltäjäkaksikko Trent Reznorin ja Atticus Rossin hieman epätasaista jälkeä. Usein taustalla kuuluu tunnelmaa luovaa, ahdistavaa musiikkia, mutta päälle on tungettu jotain epämääräisempää pianonsoittoa, aivan kuin tekijät olisivat säveltäneet omat juttunsa ja yhdistäneet ne, tarkistamatta toimiiko lopputulos.

Yhteenveto: The Girl with the Dragon Tattoo on paikoitellen jopa piinaavan jännittävä trilleri, jossa ohjaaja David Fincher pääsee esittelemään taidokkuuttaan. Fincher ei pelkää ahdistavien ja inhottavien asioiden näyttämistä, vaan tekee sen vielä hienosti, minkä vuoksi hän on paras mahdollinen valinta elokuvan ohjaajaksi. Fincher luo erinomaisesti tunnelmaa ja pitää katsojaa hyvin otteessaan. Tarina on äärimmäisen kiehtova ja siihen tuodaan jatkuvasti lisää kiinnostavuutta mukaan eri tavoin. Mikaelin ja Lisbethin yhteistyötä on jännittävää seurata ja loppuhuipennuksessa tunnelma vasta nostetaankin huippuunsa. Daniel Craig on oiva valinta Mikael Blomkvistin rooliin, mutta Rooney Mara ei oikein vakuuta Lisbeth Salanderina. Selkeää rytmitysongelmaakin elokuvasta löytyy, alkupään kulkiessa todella nopealla temmolla eteenpäin ja viimeisen puolen tunnin laahustaessa oudonkin paljon, jolloin katsoja alkaa lähinnä odottamaan lopputekstien alkamista. Mukana on myös sivujuoni, joka esitetään tärkeänä, mutta on aika kömpelösti sullottu mukaan. Teknisesti filmi on erittäin taidokkaasti tehty - etenkin kuvaus on aivan huikeaa. Ongelmistaan huolimatta The Girl with the Dragon Tattoo on todella mainio jännäri, joka voi olla jopa liiankin hurja joillekin katsojille. Suosittelen elokuvaa Millennium-sarjan faneille ja vaikka rakastaisitte alkuperäisiä ruotsalaiselokuvia, antakaa mahdollisuus myös tälle versiolle. Kyseessä ei ole yhtä hieno teos kuin Miehet jotka vihaavat naisia, mutta tämä on silti ansiokkaasti omilla jaloillaan seisova trilleri.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Girl with the Dragon Tattoo, 2011, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, Scott Rudin Productions, Yellow Bird, Film Rites, Ground Control

Arvostelu: Alien³ (1992)

ALIEN³ (1992)

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Sigourney Weaver, Charles Dance, Charles S. Button, Paul McGann, Brian Glover, Ralph Brown, Pete Postlethwaite ja Lance Henriksen
Genre: scifi, kauhu
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia / Assembly Cut: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Alien³ jakaa yhä nykypäivänä mielipiteitä. Jotkut sanovat sen olevan todella hyvä ja jotkut sanovat sen olevan todella huono. Minun mietteeni elokuvasta ovat aina olleet positiiviset, enkä ymmärrä vieläkään, mikä siitä tekisi niin huonon. Pitää muistaa millainen elokuva tämän jälkeen tehtiin... mutta niin, Alien³:sesta:

HUOM! Tämä arvostelu tulee sisältämään SPOILEREITA elokuvista Alien (1979) ja Aliens (1986) ilman erityistä varoitusta!

Onnettomuuden jälkeen Ripleyn, Hicksin, Newtin ja Bishopin alus syöksyy entiselle vankilaplaneetalle Fiorina "Fury" 161:lle. Ripleylle selviää, että hän on ainoa eloonjäänyt porukasta. Valitettavasti hänen mukanaan planeetalle kulkeutui jotain, jonka takia kaikki planeetan entiset vangit ovat vaarassa.

Sigourney Weaver ei vedä niin hyvää suoritusta kuin edellisessä, mutta jatkaa silti toimivasti Ripleyna. Hän tuo hyvin esille pelon alienia kohtaan ja surun menetettyjen ihmisten takia.
     Charles Dance on hyvä vankilaplaneetan lääkärinä, Clemensina. Hänen hahmonsa on hyvin mielenkiintoinen ja toivoisi, että hän olisi mukana enemmän.
     Charles S. Dutton vetää hyvän roolin Dillonina, joka näyttää ex-vangeille uskon tietä.
     Paul McGann on hyvä Golicina, hulluna, joka uskoo alienin olevan lohikäärme, jota hän ihannoi. Välillä hahmo on hieman ärsyttävä.
Muut näyttelijät vetävät myös hyvin. Edellisestä elokuvasta tuttu Lance Henriksenin esittämä Bishop on myös pienessä roolissa.

Tämän elokuvan alien on hieman erilainen kuin edellisissä. Se on pienempi ja liikkuu nopeampaa vauhtia. Stop motion -tekniikalla toteutetut kuvat alienista juoksentelemassa, ovat valitettavasti huonosti toteutettuja. Lähikuvat alienista ovat yhtä hienoja kuin kahdessa edellisessä. On kiinnostavaa nähdä, että eri olennoista syntyvät alienit ovat erilaisia.

Alien³:ssa mennään takaisin kauhulinjalle, mikä toimii hyvin, varsinkin edellisen ollessa toimintaelokuva. Alien³:ssa on kaiken aikaa jännitystä ilmassa. Elokuva on myös erittäin raaka ja verinen. Siis todella verinen. Vankilamaailma on luotu tyylikkäästi. Lavasteet ovat hienoja ja vankilan labyrinttimaiset käytävät tuovat jännitystä lisää. Ihan ensimmäisen elokuvan piinaavuuteen ei elokuva kuitenkaan pääse.

Elokuva on kuvattu ihan hyvin, muutamia ottoja lukuunottamatta. Jotkut kuvat eivät myöskään ole täysin tarkkoja. Kuvat alienin näkökulmasta ovat kiva lisäys. Musiikki toimii erinomaisesti taustalla, vaikkei jää jälkikäteen pyörimään päässä. Valaistus elokuvassa on usein synkkää, eikä katsoja näe ihan kaikkea, mitä ruudulla tapahtuu. Vaikka elokuva on lähellä ensimmäistä Alienia siinä, että alieneita on vain yksi, eikä aseita löydy, niin on siitä saatu tehtyä omanlaisensa elokuva, eikä se kopioi ensimmäistä osaa. Alien³ on silti selkeää jatkumoa sarjalle.

Vaikka ohjaaja David Fincher ja studio eivät olleet yhteisymmärryksessä elokuvaa tehdessä, niin lopputulos on silti mielestäni hyvä. Ei sitä koskaan tiedä, millainen hirvitys elokuvasta olisi voinut tulla, jos Fincher olisi saanut vapaat kädet. Alien³ oli kuitenkin ohjauksen puolesta Fincherin esikoiselokuva.

Aliensin sankarillinen lopetus, jossa Ripley pelastaa Newtin, muuttuu turhaksi, sillä Newt on kuollut jo heti tämän elokuvan alussa. Alkutekstien aikana herää myös kysymys, että miten facehugger-munat päätyivät alukseen?

Elokuvasta on puoli tuntia pidempi oleva Assembly Cut, joka sisältää uusia kohtauksia. Blu-ray sisältää sekä teatteriversion, että Assembly Cutin. Kuvanlaatu Blu-raylla on hyvä. Blu-ray valitettavasti myös korostaa huonoja tehosteita ja epätarkkoja kuvia. Suomikantinen yhden levyn julkaisu ei edellisten tapaan sisällä lisämateriaalia lähes ollenkaan.

Yhteenveto: Alien³ on hyvä lisäys sarjaan. Aluksi jää kaipaamaan Hicksin ja Newtin hahmoja, mutta onneksi uudet tulokkaat toimivat niin hyvin, että elokuva tempaa mukaansa, eikä hahmojen poissaololla ole kummemmin väliä. Elokuva on jännittävä ja verinen, mikä toimii varmasti kauhun ystäville. Lapsille en suosittele. Vaikka tehosteet ovat kärsineet vuosien saatossa, niin ne eivät häiritse onneksi liikaa. Sarjan ystävät varmasti tykkäävät elokuvasta. Elokuva olisi ollut hyvä lopetus Alien-sarjalle, mutta studio päätti tehdä vielä yhden jatko-osan...

Kirjoittanut: Joonatan, 29.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Alien³, 1992, 20th Century Fox Film Corporation