Arvostelu: Panic Room (2002)

PANIC ROOM

Ohjaus: David Fincher
Pääosissa: Jodie Foster, Kristen Stewart, Forest Whitaker, Dwight Yoakam, Jared Leto ja Patrick Bauchau
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Panic Room on David Fincherin ohjaama trilleri. Käsikirjoittaja David Koepp luki artikkeleja siitä, kuinka rikkaat olivat alkaneet rakennuttamaan turvahuoneita taloihinsa ja suunnitteli sen idean ympärille elokuvan. Koepp myi käsikirjoituksensa Sony Picturesille ja hetken aikaa Ridley Scott aikoi ohjata leffan, kunnes Fincher sai pestin. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2001, mutta jo kahden viikon jälkeen päänäyttelijäksi valittu Nicole Kidman jouduttiin vaihtamaan Jodie Fosteriin, sillä Kidmanin polvimurtuma Moulin Rouge! -musikaalin (2001) kuvauksista ei ollutkaan parantunut täysin, mikä esti Kidmania työskentelemästä hetkeen. Taloudellisista syistä korvaaja täytyi löytää nopeasti ja Foster sai vain viikon aikaa valmistautua rooliinsa. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Panic Room sai maailmanensi-iltansa 18. maaliskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, joka keräsi kehuja kriitikoiltakin. Itse en ollut aiemmin nähnyt Panic Roomia, vaikka se on kiinnostanut minua jo vuosia, sillä olen pitänyt kaikista muista Fincherin elokuvista. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein vilkaista, mistä oikein on kyse ja arvostella leffan sen juhlavuoden kunniaksi!

Vastikään eronnut Meg Altman muuttaa tyttärensä Sarahin kanssa uuteen asuntoon. Samana yönä asuntoon murtautuu kolme varasta ja Meg ja Sarah piiloutuvat asunnostaan löytyvään turvahuoneeseen. Harmi vain, että se, mitä varkaat etsivät, löytyy juurikin turvahuoneesta.

Nicole Kidmanin jouduttua jättämään elokuvan polvimurtuman vuoksi, päärooliin Meg Altmaniksi pohdittiin mm. Robin Wrightia, Sandra Bullockia ja Angelina Jolieta, kunnes tekijät päätyivät Jodie Fosteriin. Valinta meni mielestäni täysin nappiin, enkä voi kuvitella, että yksikään näistä muista vaihtoehdoista olisi hoitanut hommaa paremmin. Uhrilampaissa (The Silence of the Lambs - 1991) valtavan vaikutuksen tehnyt ja palkintojakin saanut Foster näyttää jälleen kyntensä trillerissä. Hän on karismaattinen äitinä, joka yrittää kaikkensa suojellakseen tytärtään (Kristen Stewart), varkaiden tunkeuduttua heidän uuteen kotiinsa. Panic Roomissa nähtiin myöhemmin Twilight-elokuvista (2008-2012) maailmankuuluksi nousseen Stewartin ensimmäinen merkittävä roolityö ja hän sopii yllättävänkin passelisti osaansa, vaikka elokuvan parin ensimmäisen kohtauksen aikana Sarah-tyttö onkin hieman ärsyttävä hahmo näsäviisaudessaan. Heti kun varkaat saapuvat, Sarahista muodostuu pidettävämpi hahmo ja katsoja jännittää äidin ja lapsen selviytymisen puolesta.

     Altmanien uuteen kotiin tunkeutuvina varkaina taas nähdään Forest Whitaker (jota Ridley Scottin jälkeen kysyttiin ohjaajaksi, ennen kuin Fincher tarttui projektiin), Jared Leto (jonka olen nähnyt neljästi livenä Thirty Seconds to Mars -yhtyeensä kera) ja muusikko Dwight Yoakam. Varaskolmikko toimii yllättävänkin erinomaisesti ja he saavat ihan yhtä hyvin ruutuaikaa kuin pelokkaat asukkaat. Whitaker, Leto ja Yoakam ovat kaikki mainioita ja ennen kaikkea erilaisia rooleissaan, rakentaessaan kolme täysin erilaista persoonaa, jotka suhtautuvat keikkaan eri tavoin. Tästä saattaakin muodostua mielenkiintoista konfliktia hahmojen välille, tuoden lisäjännitystä filmiin.

Miksi ihmeessä olin viivästellyt näin kauan Panic Roomin katsomisen suhteen, enkä katsonut sitä heti, kun koin suurimman David Fincher -innostukseni joitain vuosia takaperin ja katsoin paria lukuun ottamatta kaikki muut hänen filminsä? Kyseessä ei ole herran paras teos, mutta Panic Room on silti erittäin väkevä jännäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuva ei ole tarinaltaan yhtä monimutkikas kuin Fincherin edelliset leffat Seitsemän (Se7en - 1995), The Game - oletko valmis peliin? (The Game - 1997) tai Fight Club (1999), vaan se on juoneltaan huomattavasti suoraviivaisempi. Se ei kuitenkaan haittaa, ei yhtään. Alkukohtauksen ja -esittelyn jälkeen filmi hyppää nopeasti itse murtoon ja pian Meg ja Sarah ovat jo jumissa turvahuoneessa, samalla kun varaskolmikko yrittää keksiä keinoa murtautua huoneeseen sisään tai saada äidin ja tyttären poistumaan huoneesta. Konsepti on hyvin simppeli ja juuri siksi niin toimiva.

Jonkun toisen ohjaajan käsissä kyseessä olisi luultavasti täysin kertakäyttöinen tusinatrilleri, mutta juurikin David Fincherin lahjat kameran takana ja Fosterin ja Whitakerin lahjat kameran edessä nostavat Panic Roomin korkeuksiin, joihin muut ohjaajat eivät välttämättä yltäisi. Tiivis tunnelma ei koskaan hellitä leffan aikana, vaikka kestoa on liki kaksi tuntia, ja ensimmäistä ja viimeistä kohtausta lukuun ottamatta elokuva tapahtuu saman yön aikana. Fincher vain pistää lisää pökköä pesään ja sekoittaa pakkaa tasaisin väliajoin, nostattaen jännitystä entisestään. Mutkia ja onnistumisia tulee vastaan huoneen molemmin puoliin. Vaikka mitään mullistavia twistejä ei olekaan luvassa, kuten Fincherin aiemmissa (ja myöhemmissä) töissä, leffasta löytyy silti omat käänteensä ja nokkeluutensa. Tärkeintä tietty on, että katsoja on kiinnostunut hahmoista niin turvahuoneessa kuin sen ulkopuolellakin ja haluaa nähdä, mitä kaikille käy yön päätteeksi.

Kun kyseessä on Fincherin elokuva, on varmaa, että lahjakkaasti rakennetun tunnelman ja muutenkin vahvan ohjauksen lisäksi leffa myös näyttää hyvältä. Panic Room on visuaalisesti yllättävänkin vaikuttava. Jo Fight Clubissa Fincher kikkaili tietokonetehosteilla, viedäkseen kameraa oudonkin lähelle kohteitaan, sekä kuljettaakseen kameraa mahdottomia polkuja ja hän vie kikkailun äärimmilleen Panic Roomissa. Erityisesti filmin alkupäässä nähtävä todella pitkä kamera-ajo, mikä kulkee ympäri asuntoa, mm. kahvipannujen kahvojen, avaimenreikien ja kattojen ja lattioiden läpi, on ällistyttävän hieno. Kuvasommittelu, ja etu- ja taka-alan sekä tarkennuksen käyttö ovat kaikki mestarillista elokuvantekoa. Visuaalista ilmettä vain koristaa Fincherille tyypillinen nuhjuisuus ja kelmeästi tyylittelevä värimaailma. Äänipuolikin on oivallisesti kasattu ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.

Yhteenveto: Panic Room on vahva trilleri, joka suostuu hellittämään tiukkaa otettaan vasta, kun lopputekstit lähtevät rullaamaan. Jonkun toisen ohjaajan käsissä kyseessä olisi luultavasti täysin yhdentekevä jännäri, mutta David Fincher saa revittyä yksinkertaisesta konseptista kaiken potentiaalin tiivistunnelmaiseen tapahtumaketjuun. Elokuva hyppää nopeasti itse asiaan ja muuttuu kaiken aikaa vain jännittävämmäksi. Erilaiset käänteet, takaiskut ja onnistumiset niin ryöstäjien kuin asukkaiden puolelta sekoittavat pakkaa hyvin, nostattaen tunnelmaa entisestään. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, erityisesti Jodie Foster ja Forest Whitaker. Visuaalisesti filmi on todella tyylikäs näyttävästi kikkailevan kameratyöskentelynsä ja kelmeän värimäärittelynsä ansiosta. Panic Room ei jää samalla lailla mieleen kuin moni muu Fincherin töistä, mutta se on silti vahvasti omilla jaloillaan seisova trilleri, jota suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Panic Room, 2002, Columbia Pictures, Hofflund/Polone, Indelible Pictures

Arvostelu: Cry Macho (2021)

CRY MACHO

Ohjaus: Clint Eastwood

Pääosissa: Clint Eastwood, Eduardo Minett, Dwight Yoakam, Natalia Traven, Fernanda Urrejola ja Horacio Garcia Rojas

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Cry Macho perustuu N. Richard Nashin samannimiseen kirjaan vuodelta 1975. Alun perin Nash oli työstänyt tekstinsä käsikirjoitukseksi ja yrittänyt kaupitella sitä 20th Century Foxille, mutta studio kieltäytyi, joten Nash päätyi muokkaamaan tekstinsä kirjaksi. Kun kirjasta tuli menestys, Nash sai Foxin kiinnostumaan tekstistään uudestaan. Tuottaja Albert S. Ruddy yritti 1980-luvulla tehdä kirjan pohjalta elokuvan ja kyseli Clint Eastwoodia sen tähdeksi, mutta Eastwood kieltäytyi. Vuonna 1991 elokuvan kuvaukset jopa käynnistyivät Roy Scheiderin tähdittämänä, mutta projekti kaatui, eikä leffaa koskaan tehty valmiiksi. 2000-luvun alussa Arnold Schwarzenegger valittiin tähdittämään elokuvaa, mutta kun hänestä tuli Kalifornian kuvernööri, hän päätti jättää näyttelemisen taakseen. Vuonna 2020 Eastwood ilmoitti kiinnostuneensa Nashin kirjan sovittamisesta elokuvaksi ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Nyt, vihdoin ja viimein Cry Macho on saanut ensi-iltansa ja itse olin heti kiinnostunut, kun kuulin, että Eastwood on ohjannut uuden elokuvan ja vieläpä näyttelee siinä pääosaa. Kävin katsomassa Cry Machon isommalla porukalla, johon kuuluivat mm. isoäitini, sekä Eastwoodia kovasti fanittava isäni.

Entinen rodeotähti Mike Milo tekee ystävälleen palveluksen ja lähtee hakemaan tämän poikaa Rafoa Meksikosta Texasiin.

Clint Eastwood on elävä legenda, sitä kukaan ei voi kieltää. Herra on tehnyt rautaista työtä usean vuosikymmenen ajan ja jättänyt merkittävän jälkensä elokuvahistoriaan mm. lännenelokuvillaan ja Likainen Harry -filmeillään (Dirty Harry - 1971-1988). Äijä on jo yli 90-vuotias ja silti hän tekee elokuvia kovemmalla tahdilla kuin moni nuorukainen. Ihailen Eastwoodia suuresti ja siksi minun tekeekin pahaa sanoa, että olisikohan hänen jo ihan oikeasti aika jäädä nauttimaan eläkepäivistään? Vielä muutaman vuoden takaisessa The Mulessa (2018) Eastwood teki oikein hyvää työtä niin ohjaajana kuin päätähtenä, mutta samaa ei todellakaan voi sanoa Cry Machosta. Eastwood näyttelee entistä rodeotähteä, Mike Miloa, joka lähtee erikoiselle hakureissulle ystävänsä pyynnöstä. Hommaan olisi takuulla joku paljon sopivampi ja tehokkaampikin tyyppi. Eastwood ei millään saa luotua Mikesta sellaista teräsvaaria kuin rooli kaipaisi ja mihin hän pystyi vielä vaikkapa Gran Torinossa (2008). Näyttelijälegendan työtä tekee välillä jopa pahaa katsoa - ei siksi, että Eastwood olisi huono roolissaan, vaan koska hän on jo liian vanha tähän osaan. On vaikea uskoa, että Mike voisi suojella poikaa matkan varrella, kun katsojaa jännittää jo se, pysyykö Eastwood joissain kohdissa pystyssä.

     Elokuvassa nähdään myös country-laulaja Dwight Yoakam Miken ystävänä Howardina, joka haluaa Miken hakevan poikansa Rafon (Eduardo Minett) Meksikosta tämän äidiltä Letalta (Fernanda Urrejola). Valitettavasti sivunäyttelijät ovat toinen toistaan huonompia. En ole Yoakamin lauluja kuunnellut, joten en voi sanoa siitä puolesta mitään, mutta näyttelemiseen hän ei taivu. Yoakam on kiusallisen puinen roolissaan, eikä onnistu lausumaan yhtäkään repliikeistään uskottavasti tai luontevasti. Nuori Minett kamppailee samanlaisten vaikeuksien kanssa, mutta eipä hänelle kirjoitettu dialogikaan kaksista ole. Surkeimmat repliikit saa Urrejola, joka takeltelee oikein tosissaan.

Voi Clint, minkä teit... Cry Macho ei onneksi ole samanlainen kammotuspökäle kuin muutaman vuoden takainen 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris - 2018) tai kehno niin kuin vaikkapa Hereafter (2010), mutta on se silti todella heikko ja ennen kaikkea ponneton suoritus. Sen lisäksi, että Eastwoodin olisi jo ikänsä puolesta pitänyt tehdä elokuva muutama vuosikymmen sitten, olisi leffa pitänyt tehdä aiemmin jo siksi, että silloin jonkun meksikolaispojan hakeminen Yhdysvaltoihin ei ollut vielä loppuun kulutettu tarina. Tämä hakureissu ei millään nappaa mukaansa ja kyseessä on jopa aika pitkäveteinen raina. Jännitettä ei löydy ja vähäisetkin konfliktit matkan varrella hoidetaan todella laiskasti pois alta.

Elokuvan ongelmat lähtevät liikkeelle jo siitä, kuinka lepsusti koko tarina pistetään käyntiin. Howard lähinnä vain tokaisee, että "käypä hei hakemassa mun penska tuolta rajan toiselta puolelta" ja Mike tuumii, että "jaa, eipä tässä kai parempaakaan tekemistä ole". Näistä lähtökohdista on vaikea edes yrittää saada katsojaa mukaan tapahtumiin. Asiaa ei auta yhtään se, etteivät Mike ja Rafo saa muodostettua kummoista parivaljakkoa, eivätkä Eastwoodin ja Minettin kemiat kohtaa yhtään. Kaksikon keskustelut eivät ole mielenkiintoisia ja jaarittelu esimerkiksi machoilusta käy pian tylsäksi. Elokuvasta löytyy yksi hieno, mutta harmillisen lyhyt yökohtaus kappelissa, mutta siihen se jääkin. Kaiken kruunaa aivan käsittämätön lopetus, mikä tuntuu läimäykseltä päin katsojan naamaa. Kaiken leffassa nähdyn jälkeen purskahdin nauruun sille, kuinka typerryttävä huipennus mukana onkaan.

Sentään elokuva on pääasiassa tyylikkäästi kuvattu. Meksikon maisemia esitellään pitkillä ja laajoilla otoksilla. Valaisu on sujuvaa, lavasteet mainiot ja asutkin oivalliset. Äänimaailma on pätevästi rakennettu (ainakin muutamat kovat pamaukset ravistavat katsojan hereille, kun meno käy tylsäksi) ja Mark Mancinan säveltämät länkkärihenkiset musiikit säestävät tapahtumia hyvin. Leikkaus on kuitenkin hieman takkuilevaa ja stunt-miehen käyttö Miken ratsastuskohtauksissa on hupaisan selvää.

Yhteenveto: Cry Macho on harmillisen heikko esitys kaikin puolin ja jälleen osoitus siitä, että Clint Eastwood on menettänyt teränsä täysin. Ensinnäkin Eastwood on liian vanha rooliinsa, eikä saa tehtyä hahmostaan toivotulla tavalla uskottavaa. Lisäksi hänen ohjauksensa on kankeaa, mikä johtaa siihen, että haettu tunnelma on liki olematon, eivätkä sivunäyttelijät vakuuta lainkaan. Nuori Eduardo Minett ja tämän vanhempia esittävät Dwight Yoakam ja Fernanda Urrejola ovat toinen toistaan kehnompia rooleissaan, lausuen repliikkejään kiusallisen tönkösti. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa ja elokuva käy usein pitkäveteiseksi laahustellessaan eteenpäin ja junnatessaan paikoillaan. Vähäiset konfliktit hoidetaan lepsusti, eikä iäkkään Miken ja nuoren Rafon välille saada luotua todellista yhteyttä. Yksi kohtaus saa hetkellisesti vakuutettua ja kenties jopa liikutettua, ja onkin sääli, että homma jää siihen. Elokuvan lässähdystä korostaa tarinan typerryttävä lopetus, joka vain pilaa kaiken aiemmin nähdyn. Cry Machoa on vaikea suositella edes Eastwoodin kovimmille faneille. Leffaa katsoessa kun lähinnä harmittaa, minne aiemmin niin rautainen ja legendaarinen tekijä on kadonnut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cry Macho, 2021, Warner Bros., Ruddy Productions, Malpaso Productions