Pienin painajainen perheessä (Little Fockers - 2010) - elokuva-arvostelu

PIENIN PAINAJAINEN PERHEESSÄ

LITTLE FOCKERS

Ohjaus: Paul Weitz

Näyttelijät: Ben Stiller, Robert De Niro, Teri Polo, Blythe Danner, Owen Wilson, Barbra Streisand, Dustin Hoffman, Jessica Alba, Colin Baiocchi, Daisy Tahan, Laura Dern, Kevin Hart, Yul Vazquez, Harvey Keitel, Olga Fonda, Nick Kroll, Jordan Peele, John DiMaggio ja Deepak Chopra

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 12

Ben Stillerin ja Robert De Niron tähdittämä komedia Perhe on painajainen (Meet the Parents - 2000) oli kriitikoilta positiivisen vastaanoton saanut menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Painajainen perheessä (Meet the Fockers - 2004) ei saanut kriitikoilta kehuja, mutta se menestyi taloudellisesti hyvin, joten kolmatta osaa ryhdyttiin pian suunnittelemaan. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2009, aluksi ilman yhtä sarjan merkittävistä näyttelijöistä, Dustin Hoffmania, koska Hoffman ei suostunut hänelle tarjottuun palkkioon. Neuvottelut Hoffmanin kanssa jatkuivat vielä kuvausten päätyttyä ja lopulta studio ja näyttelijä pääsivät sopuun ja Hoffmanille työstettiin pikaisesti kohtauksia, jotka leikattiin mukaan. Pienin painajainen perheessä sai ensi-iltansa joulukuussa 2010 ja vaikka se menestyi erittäin hyvin, se sai kriitikoilta täystyrmäyksen, sekä voitti huonoimman naissivuosan Razzie-ehdokkuuden, oltua ehdolla myös huonoimmasta käsikirjoituksesta. Itse katsoin koko Focker-leffasarjan vasta pari vuotta tämän kolmososan ilmestymisen jälkeen, kun elokuvat tulivat televisiosta ja pidin näkemääni hauskana. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen jatkoa leffalla Uusin painajainen perheessä (Focker In-Law - 2026), päätin katsoa aiemmat osat pitkästä aikaa ja samalla arvostella ne.

Saatuaan sydänkohtauksen, Jack Byrnes alkaa pohtia sukunsa tulevaisuutta ja päättääkin vahtia tyttärensä miestä Greg Fockeria tietääkseen, onko hänessä miestä jatkaa suvun patriarkkana Jackin menehdyttyä.

Focker-leffojen tutut hahmot tekevät paluun, jopa lopulta Dustin Hoffmanin näyttelemä Bernie Focker, näyttelijän meinattua jättäytyä pois, miellettyään palkkionsa liian pieneksi. Keskiössä ovat totta kai jälleen Ben Stillerin näyttelemä Gaylord "Greg" Focker ja hänen appiukkonsa Jack Byrnes (Robert De Niro), joiden suhde ei ole vielä vuosienkaan jälkeen paljoa lämmennyt. Jack on edelleen epäileväinen Gregin suhteen ja kun hänen toinen vävypoikansa, aiemmin korkeassa arvossa pidetty Bob (Thomas McCarthy) paljastuu pettäjäksi, Jack on kahta kauheammin tutkimassa Gregiä, epäillessään tämän kykyjä suvun kunniakkaana jatkajana. Stiller ja De Niro ovat pääasiassa hyvässä vedossa edelleen, mutta toisinaan he näyttävät pohtivan, että "mennäänkö nyt jo vähän liian pitkälle" ja "taasko me käydään läpi tätä samaa".

     Elokuvassa nähdään myös Teri Polo Gregin vaimona Pamina ja Colin Baiocchi ja Daisy Tahan heidän lapsinaan Henrynä ja Samanthana, Blythe Danner Jackin vaimona Dinana, Barbra Streisand Bernien vaimona ja Gregin äitinä Rozina, Owen Wilson yhä Pamin perään haikailevana Kevininä, sekä uusina tuttavuuksina Jessica Alba lääke-edustaja Andi Garciana, Laura Dern erilaista lastentarhaa pyörittävänä Prudencena, Kevin Hart hoitaja Louisina, Harvey Keitel rakennustyömaata johtavana Randyna, sekä vielä elokuvan ilmestymisen aikoihin lähes tuntematon Jordan Peele ensihoitajana. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa ja leffan heikoin lenkki on vaivaannuttavan muka-hauska Alba, joka irrottelee elokuvan loppusuoralla todella kiusallisesti, ansaiten Razzie-pystinsä.

Pienin painajainen perheessä on harmillisen vaisu toisinto kahdesta edellisestä elokuvasta. Ei se mielestäni mitenkään läpimätä ole ja se tarjoaa parhaimmillaan muutamat hyvät naurut, mutta pääasiassa tekijät menevät vähän väliä siitä, mistä aita on matalin. Vaikka Gregillä on nyt omat lapsensa ja luulisi, että noin kymmenen vuoden aikana Gregin ja Jackin välit olisivat kunnossa (etenkin kun miettii, miten kaksi edellistä elokuvaa päättyivät), tuntuu siltä kuin hahmot vedettäisiin takaisin lähtöasemiinsa. Leffa toistaa liiaksikin asti tuttua kaavaa. Jack epäilee Gregiä, joka yrittää kaikkensa miellyttääkseen appiukkoaan, mutta tekee yhä isompia mokia. Väärinymmärrykset johtavat dramaattisiin hetkiin ja siinä sivussa Kevin kokeilee taas onneaan Pamin kanssa, perheiden naisten pyöritellessä silmiään Jackin ja Gregin puuhille.

Se, mikä toimi erittäin hyvin ensimmäisessä elokuvassa ja oikein mukavasti vielä kakkososassa, jättää hieman kylmäksi kolmannella kerralla. Tekijät ovat myös halunneet turhaan paisutella menoa, jolloin nolot kömmähdykset ovat vielä isompia ja kohellus on entistä sekoboltsimpaa. Myötähäpeä kuitenkin syntyy lähinnä siitä, kuinka turhan kovasti tekijät yrittävät olla hassunhauskoja. Katselukokemusta auttavat edelleen vekkulit hahmot ja pääasiassa hyvät tutut näyttelijät, mutta Pienin painajainen perheessä jää auttamattomasti leffasarjansa heikoimmaksi osaksi... ainakin toistaiseksi. Mielenkiinnolla odotan, pystyykö pian ilmestyvä Uusin painajainen perheessä puhaltamaan uutta eloa elokuvasarjaan, vai olisiko Fockereiden pitänyt antaa jo olla?

Jay Roach ei palannut sarjan ohjaajaksi kolmososaan, vaan hänet korvasi esimerkiksi alkuperäisen American Pien (1999) ohjannut Paul Weitz. Weitzin työ ei ole yhtä hupaisaa, mihin vaikuttaa voimakkaasti se, kuinka laiska John Hamburgin ja Larry Stuckeyn käsikirjoitus on. Sentään teknisesti Pienin painajainen perheessä on kelvollinen ja jos jotain, niin leikkauksessa elokuva on ymmärretty pitää napakasti vain hieman yli puolitoistatuntisena. Elokuva on menevästi kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänityöskentelykin toimii Stephen Traskin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Little Fockers, Yhdysvallat, 2010, Universal Pictures, Paramount Pictures, Relativity Media, Tribeca Productions, Everyman Pictures, Nancy Tenenbaum Films

Camp Rock 2: The Final Jam (2010) - elokuva-arvostelu

CAMP ROCK 2: THE FINAL JAM

Ohjaus: Paul Hoen

Näyttelijät: Demi Lovato, Joe Jonas, Nick Jonas, Kevin Jonas, Alyson Stoner, Daniel Fathers, Maria Canals-Barrera, Anna Maria Perez De Tagle, Jasmine Richards, Roshon Fegan, Chloe Bridges, Jordan "J" Francis, Daniel Kash, Matthew "Mdot" Finley ja Meaghan Martin

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 3

Demi Lovaton ja Jonasin veljesten tähdittämä Disney Channel -elokuva Camp Rock (2008) oli katsojatilastohitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2009 ja lopulta Camp Rock 2: The Final Jam julkaistiin Disney Channelilla syyskuussa 2010. Elokuva sai positiivisemman vastaanoton kriitikoilta, mutta se ei saanut yhtä korkeita katsojalukuja kuin edeltäjänsä. Minä en ollut koskaan aiemmin katsonut Camp Rock -leffoja, mutta nyt kun elokuvasarja on yli viidentoista vuoden jälkeen saamassa jatko-osan Camp Rock 3 (2026), päätin vihdoin katsoa leffat läpi. En pahemmin piitannut ensimmäisestä elokuvasta, joten aloitin Camp Rock 2: The Final Jamin katselun hieman skeptisenä.

Kesäloma alkaa ja Mitchie, hänen kaverinsa ja Grayn muusikkoveljekset matkaavat innoissaan Camp Rock -kesäleirille, vain huomatakseen, että vastarannalle on avattu kilpaileva kesäleiri Camp Star.

Demi Lovato palaa rooliinsa Mitchie Torresiksi, joka on koko kouluvuoden odottanut pääsevänsä takaisin Camp Rock -musiikkikesäleirille, erityisesti viettämään aikaa ihastuksenkohteensa Shane Grayn (Joe Jonas) kanssa. Jatko-osaa varten myös Shanen veljille, Natelle (Nick Jonas) ja Jasonille (Kevin Jonas) on kirjoitettu enemmän ruutuaikaa, koko veljeskolmikon tultua leireilemään. Camp Rockia pyörittää jälleen veljesten setä Brown (Daniel Fathers), ruoasta vastaa Mitchien äiti Connie (Maria Canals-Barrera) ja leiriläisiin kuuluvat tutut Caitlyn (Alyson Stoner), Ella (Anna Maria Perez De Tagle), Peggy (Jasmine Richards) ja Tess (Meaghan Martin), josta on edellisleffan jälkeen kasvanut huomattavasti mukavampi hahmo. Vanhat tutut hahmot toimivat toistamiseen ihan kivasti ja tällä kertaa Nate ja Jason tuntuvat alusta asti mukaan mietityiltä, kun ykkösleffassa heidät ympättiin mukaan vasta, kun Joe Jonas valittiin Shanen näyttelijäksi. Näyttelijät palaavat selvästi riemukkaina rooleihinsa ja puhaltavat sujuvasti yhteen hiileen etenkin laulu- ja tanssinumeroiden aikana.

     Uusina hahmoina Camp Rock 2: The Final Jam esittelee Brownin entisen bänditoverin ja nykyisen vihamiehen Axel Turnerin (Daniel Kash), joka on kierosti perustanut oman musiikkikesäleirinsä Camp Starin suoraan vastarannalle, sekä Camp Starin leiriläiset Luken (Matthew "Mdot" Finley), jolla on aikamoinen ego ja Danan (Chloe Bridges), johon Nate ihastuu heti ensisilmäyksellä. Kash on nappivalinta lieroksi kilpailijaksi ja Finleystä löytyy sopivan ylimielistä asennetta omaan hahmoonsa. Bridges jää kuitenkin hitusen tylsäksi Danana, eikä häneltä ja Nick Jonasilta löydy sen kummempaa kemiaa.

Ensimmäinen Camp Rock -elokuva ei tosiaan ollut mielestäni kovinkaan kaksinen tapaus, vaan se tuntui vain yrittävän ratsastaa High School Musical -elokuvien (2006-2008) ja Jonasin veljesten suosioilla. Odotukseni jatko-osaa kohtaan eivät siis olleet korkeat, mutta yllätyksekseni Camp Rock 2: The Final Jam on hieman edeltäjäänsä parempi elokuva. Ei tämäkään leffa erityisen hyvä ole, mutta kaikessa keskinkertaisuudessaan se on sentään ihan viihdyttävä. Jatko-osa löytää paremmin oman identiteettinsä, eikä se kallistu yhtä paljon myötähäpeään, vaikka Kevin Jonas pysyykin kivuliaan epähauskana sinä kolmantena veljenä.

Elokuvassa on myös mielestäni aavistuksen parempi tarina. Pidin kilpailevien leirien konfliktista enemmän kuin Mitchien ja Shanen orastelevan romanssin rakentumisesta tai etenkään ykkösosan Mean Girlsin (2004) laiskasta kopioinnista. Tähän konfliktiin tuo kerroksia se, että leirien johtajat ovat riitaantuneita ystäviä, se kun vastapuolten leirien Naten ja Danan välille syttyy lämpimiä tunteita ja se että kilpailuvietti alkaa tehdä Mitchiestä epämukavan kaikille ympärillään, tytön unohtaessa, mikä Camp Rock -leirissä on se juttu. Siinä missä Camp Star keskittyy esitysten täydellistämiseen ja leiriläisten koulimisesta tähteyteen, Camp Rockissa kyse on hauskanpidosta musiikin kera. Näissäkin puolissa jäädään toisinaan hieman puolitiehen, mutta kertomus silti ajaa passelisti asiansa. Nyt jään uteliaana odottamaan, voiko kuusitoista vuotta myöhemmin tehty kolmososa enää toimia? Lovatoa ei tulevassa leffassa näillä näkymin nähdä, mutta Jonasit tekevät paluun Grayn veljeksiksi, uusien lasten aloittaessa musiikkileirin...

Jatko-osan ohjauksesta vastaa Paul Hoen, jota pitää tiettyä tekopirteää ilmapiiriä yllä. Karin Gistin, Dan Berendsenin ja Regina Hicksin työstämä käsikirjoitus sisältää kompastuskivensä, mutta on teksti vahvempi kuin viimeksi. Teknisesti Camp Rock 2: The Final Jam lähinnä ajaa asiansa. Leffasta paistaa tietynlainen televisioelokuvamaisuus, oli kyse sitten siihen suuntaan hoidetusta kameratyöskentelystä tai selvästi mainoskatkojen ympärille rakennetusta leikkauksesta. On myös ajoittain kiusallisen selvää, että elokuvaa ei kuvattu kesällä, sillä välillä näyttelijöiden hengitykset huuruavat ja tarkkaavaiset katsojat voivat huomata, että suunnilleen joka toisena kuvauspäivänä on satanut. Lavasteet ovat kuitenkin oivalliset, puvustus menevää ja äänityöskentelykin toimivaa, vaikka yksikään leffan kappaleista ei juuri vakuuttanut minua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Camp Rock 2: The Final Jam, Yhdysvallat, Kanada, 2010, Alan Sacks Productions, Coin Flip Productions, Walt Disney Television

Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 2010) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ

A NIGHTMARE ON ELM STREET

Ohjaus: Samuel Bayer

Näyttelijät: Rooney Mara, Kyle Gallner, Jackie Earle Haley, Katie Cassidy, Thomas Dekker, Kellan Lutz, Connie Britton ja Clancy Brown

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 18

One, two, Freddy's coming for you...

A Nightmare on Elm Street, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä on uudelleenfilmatisointi samannimisestä kauhuelokuvasta vuodelta 1984. Kun muiden kauhuleffaklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit, kuten Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chainsaw Massacre - 2003), The Omen (2006) ja Halloween (2007) olivat taloudellisia hittejä, tuottajakolmikko Brad Fuller, Michael Bay ja Andrew Form ryhtyivät työstämään uusia versioita myös Perjantai 13. -leffasta (Friday the 13th - 1980) ja Painajaisesta Elm Streetillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2009 ja lopulta uusi Painajainen Elm Streetillä sai ensi-iltansa huhtikuussa 2010. Elokuva sai niin kriitikoilta kuin alkuperäisten leffojen faneilta nuivaa palautetta, mutta se oli taloudellinen menestys. Itselleni tämä uudelleenfilmatisointi oli ensikosketukseni Freddy Kruegeriin. Olin teininä alkanut kiinnostua kauhuleffoista, joten isäni päätti vuokrata tämän testileffaksi. Tuolloin pidin näkemästäni ja olen katsonut elokuvan ainakin kerran uudestaan, mutta tuosta on kulunut jo monta vuotta. Kun pari vuotta sitten huomasin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä viettävän 40-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Nyt vihdoin ja viimein on aika huipentaa tämä matka vuoden 2010 uudelleenfilmatisoinnin parissa.

Kun palanut mies tappaa Elm Streetin nuoria heidän unissaan, Nancy Holbrook yrittää selvittää mistä on kyse ja kuinka yhä hengissä olevat voisivat selvitä yliluonnolliselta jahtaajaltaan.

Tämänkertaisia Elm Streetin nuoria, jotka joutuvat unissaan palaneen ja veitsihansikasta käyttävän miehen jahtaamiksi, ovat Nancy (Rooney Mara), Quentin (Kyle Gallner), Kris (Katie Cassidy), Jesse (Thomas Dekker) ja Dean (Kellan Lutz). He kaikki näkevät samanlaista painajaista, mikä on jo itsessään kummallista, mutta kun heistä ensimmäinen kuolee unessaan, he alkavat tosissaan ihmetellä tilannettaan ja pohtia, kuinka pääsisivät eroon piinaajastaan. Lukuun ottamatta hiljaista taiteilijasielu Nancya, nämä hahmot jäävät valitettavan latteiksi ja mitäänsanomattomiksi. Kun periaatteessa kaikki esitellään jo valmiiksi väsyneinä painajaistensa takia, ei heistä oikein tunnu irtoavan muuta. Dean on tainnut olla se tavanomainen urheilijajätkä ja Kris vaikuttaisi nauttineen suosiosta koulussa, mutta heistä ei onnistuta kaivamaan minkäänlaista syvyyttä. Näyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevasti, Maran vakuutettua parhaiten yhä vain pelokkaammaksi käyvänä Nancyna.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin tietty näiden teinien piinaaja, Freddy Krueger, joka jahtaa nuoria heidän unissaan ja jos hän saa heidät tapettua unessa, he kuolevat oikeastikin. Hahmoa kahdeksan kertaa aiemmin näytellyt Robert Englund ei palannut rooliinsa uudelleenfilmatisoinnissa, vaan uudeksi Freddyksi pestattiin Watchmen-elokuvasta (2009) tuttu Jackie Earle Haley. Haleyn Freddy ei ole samanlainen kierolla tavalla hassutteleva veijari kuin Englundin, vaan huomattavasti synkempi tyyppi. Tämä Freddy heittää parit vitsit siellä täällä, mutta ne ovat joko todella tummaa huumoria tai sitten aika korneja repliikkejä. Omasta mielestäni on parempi, ettei Haley ryhtynyt matkimaan edeltäjänsä suoritusta, mutta jää hänen Freddynsä huomattavasti tylsemmäksi murisijaksi. Moni suuttui siitä, että Freddyn taustatarinassa miehestä on tehty pedofiili, eikä lasten tappaja, mutta tekijöiden puolustukseksi tämä oli jo Wes Cravenin idea alkuperäistä elokuvaa työstäessään, mihin studio ei kuitenkaan kasarilla suostunut.

Todennäköisesti sen takia, että juuri tämä Painajainen Elm Streetillä oli ensikosketukseni elokuvasarjaan, minun täytyy todeta, etten todellakaan inhoa tätä leffaa samalla tavalla kuin monet muut. Ja kun puhutaan näistä 2000-luvun alun kauhu-uudelleenfilmatisoinneista, mielestäni Painajainen Elm Streetillä on selvästi parempi kuin vaikkapa Rob Zombien kamala Halloween-räpellys. Leffa on kuitenkin selvästi osa kyseisen Halloweenin ja muutaman muun uudelleenfilmatisoinnin trendiä. Kuten nuo muutkin 2000-luvun alun versioinnit, myös Painajainen Elm Streetillä on todella synkkä, iloton ja julma. Toki kyseessä on kauhuelokuva, mihin kuuluukin synkät aiheet ja muu, mutta tämä on sitä aikaa, kun ajateltiin, että on coolia, kun synkistellään oikein antaumuksella. On siis turha odottaa samanlaista pilkettä silmäkulmasta kuin useammasta vanhasta Elm Street -leffasta.

Elokuvan isoin vika on kuitenkin sen tietty ponnettomuus. Leffa tehtiin selvästi rahan takia ja siitä puuttuu kunnon palo projektia kohtaan. Sekaan on pitänyt toki heittää ne ikonisimmat kuvat alkuperäisestä elokuvasta, mutta ne tuntuvat jopa oudon pakotetuilta. Pari ihan onnistunuttakin kohtausta mahtuu mukaan, etenkin loppusuoralla, kun todellisuuden ja unen raja alkaa häilyä tosissaan, yhä elossa olevien hahmojen väsymyksen voimistuessa. Itse finaali on myös kivan erilainen alkuperäisestä leffasta, sen sijaan, että elokuva olisi vain täysi yks yhteen kopio. Erilaisen lähestymistapansa kautta tämä uudelleenfilmatisointi on kiinnostava osa Freddy Kruegerin valkokangashistoriaa ja parempi kuin vaikkapa Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991).

Elokuvan ohjaajaksi valikoitui Samuel Bayer, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa, eikä hän myöskään ole toistaiseksi ohjannut mitään muuta täyspitkää leffaa - ainoastaan musiikkivideoita yhtyeille, kuten Metallicalle ja Green Daylle. Elokuvaohjaajana Bayer ei vakuuta ja hänen kauhutaitonsa rakentuvat vain kovaäänisten böö-pelotteluiden varaan, kunnon tunnelman luomisen sijaan. Wesley Strickin ja Eric Heissererin käsikirjoitus on hitusen ponneton, mutta se onneksi lähtee hieman omaan suuntaansa loppusuoralla. Teknisesti Painajainen Elm Streetillä on kelvollinen, joskin jopa puolentoista tunnin kestossa sen leikkaus laahaa toisinaan. Elokuva on menevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivaa. Freddy Kruegerin maskeeraukset ovat tässä jakaneet reippaasti mielipiteitä. Tekijät tutkivat paljon todellisia tulipalojen uhreja, tehdäkseen palovammoista mahdollisimman realistiset. Freddyn osittain sulanut naama on kuitenkin paikoitellen hieman perunan näköinen ja siten tahattoman huvittava. Pidän kuitenkin hänen repaleisesta poskestaan, joka toteutettiin tietokone-efektien avulla. Steve Jablonskyn säveltämät musiikit synkistelevät pääasiassa tylsästi, mutta sisältävät myös vanhoja teemoja alkuperäisestä leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street, Yhdysvallat, 2010, New Line Cinema, Platinum Dunes

Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin (The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader - 2010) - elokuva-arvostelu

NARNIAN TARINAT: KASPIANIN MATKA MAAILMAN ÄÄRIIN

THE CHRONICLES OF NARNIA: THE VOYAGE OF THE DAWN TREADER

Ohjaus: Michael Apted

Näyttelijät: Georgie Henley, Skandar Keynes, Will Poulter, Ben Barnes, Simon Pegg, Gary Sweet, Shane Rangi, Liam Neeson, Arabella Morton, Terry Norris, Bille Brown, Laura Brent, Nathaniel Parker, Tilda Swinton, Anna Popplewell ja William Moseley

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

C. S. Lewisin fantasiakirjoihin perustuva elokuva Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Narnian tarinat: Prinssi Kaspian (The Chronicles of Narnia: Prince Caspian - 2008) ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti, joten Walt Disney -studio päätti jättäytyä pois kolmannesta elokuvasta, jolloin leffasarja siirtyi 20th Century Foxille. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2009 ja lopulta Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin sai ensi-iltansa joulukuussa 2010. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt toivotulla tavalla ja se sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, minkä myötä suunniteltu neljäs leffa Hopeinen tuoli -kirjan (The Silver Chair - 1953) pohjalta päätettiin unohtaa. Itse kävin katsomassa Kaspianin matkan maailman ääriin tätini kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin. Leffa oli mielestäni selvästi heikompi kuin edeltäjänsä ja olen katsonut sen vain kerran uusiksi. Kun viime vuonna huomasin Narnian tarinat: Velhon ja leijonan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella leffasarjan läpi. Pidin edelleen kahdesta ensimmäisestä osasta ja ihan uteliaana ryhdyin katsomaan Narnian tarinat: Kaspianin matkaa maailman ääriin vuosien tauon jälkeen.

Lucy ja Edmund päätyvät jälleen Narniaan, seilaamaan kuningas Kaspianin kanssa maailman ääriin, pelastaakseen maailman mystiseltä vihreältä usvalta.

Kahdesta edellisestä Narnian tarinat -elokuvasta tutut Pevensien sisarukset tekevät paluun, joskin heistä vanhimmat, eli Peter (William Moseley) ja Susan (Anna Popplewell) nähdään vain pikaisesti, sillä kuten kakkosleffa Prinssi Kaspianin lopussa kävi ilmi, he ovat vanhentuneet liikaa palatakseen enää Narniaan. Niinpä seikkailuun lähtevät tällä kertaa nuoremmat Lucy (Georgie Henley) ja Edmund (Skandar Keynes), jotka saavat seuraa serkustaan Eustacesta, jota näyttelee nykyään Narnian lapsinäyttelijöistä kuuluisimmaksi noussut Will Poulter. Lucy on varttunut vuosien varrella paljon, mutta tuttu taikuudesta intoileva tyttö on yhä tallella. Edmundkin on viisastunut, joskin vanhat kunnianhimot nostelevat seikkailun varrella päätään. Eustace-serkku on puolestaan aluksi suorastaan raivostuttavan ärsyttävä nulikka, jonka toivoo joutuvan jonkin hirviön kitaan mahdollisimman nopeasti. Hahmolle on kuitenkin kirjoitettu hyvä kasvukertomus ja nuori Poulter hoitaa tonttinsa pätevästi.

     Narniassa kolmikko kohtaa vanhoja tuttuja, kuten kuningas Kaspianin (Ben Barnes), Riipitsiip-hiiren (Simon Pegg) ja Aslan-leijonan (Liam Neeson), sekä tapaa uusia tuttavuuksia, kuten Sarastus-laivan kapteenin Drinianin (Gary Sweet), Tavros-minotauruksen (Shane Rangi), velho Koriakinin (Bille Brown) ja äitiään etsivän Gael-tytön (Arabella Morton). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti ja omaksi suosikikseni nousi jälleen suloinen mutta hurja Riipitsiip, jonka hiljalleen rakentuva ystävyys Eustacen kanssa tuo leffaan hyvää sydäntä.

Kaspianin matka maailman ääriin jäi mielestäni vielä kolmannellakin katselukerralla heikoimmaksi Narnian tarinat -elokuvaksi, jo yksinkertaisesti sen takia, että luvassa ei ole läheskään yhtä vahvaa tarinaa kuin aiemmin. Siinä, missä Velhossa ja leijonassa Pevensiet matkasivat Narniaan pelastaakseen tämän satumaailman pahalta Valkealta velholta ja Prinssi Kaspianissa Pevensiet taistelivat Kaspianin pahaa setää vastaan, pelastaakseen Narnian ja sen satuolennot, Kaspianin matkassa maailman ääriin hahmot lähinnä vain päätyvät meriseikkailulle, jossa he kohtaavat erilaisia vaaroja. Tämänkertainen uhka, mystinen vihreä sumu jää lopulta perin yhdentekeväksi, puhumattakaan hahmojen etsimistä seitsemästä Aslanin miekasta, joilla tämä sumu voitaisiin pysäyttää.

Vaikka tarina jättääkin tällä kertaa toivomisen varaa, tarjoaa merimatka silti omat mainiot hetkensä ja jos jotain, niin ainakin seikkailun henki on vahvasti läsnä läpi leffan. Merimatkan varrelta löytyy monenlaisia vaaroja ja tilanteita, jotka tarjoavat niin hupia, jännitystä kuin hyviä teemoja muun muassa ahneuden palkasta. Sen sijaan en pahemmin välittänyt loppusuoran turhan selvistä raamatullisista viittauksista. Onhan Narnian tarinoissa aina ollut läsnä kirjailija C. S. Lewisin kristillisyys, mutta tässä Aslanin jumalmetafora menee mielestäni liian pitkälle, mitä eivät auta finaalin moosesmaiset merenjakautumisvisuaalit. Vaikkei Kaspianin matka maailman ääriin ole yhtä toimiva fantasialeffa kuin edeltäjänsä, on se silti tarpeeksi kelpo satuseikkailu, jotta sen katsoo sujuvasti kahden ensimmäisen perään. Täytyy minun myös todeta, että minua harmittaa, että elokuva floppasi lippuluukuilla niin, että loput Narnian tarinat -elokuvat jäivät tekemättä tällä poppoolla. Tänä vuonna on kuitenkin tiedossa paluu Narniaan, kun Greta Gerwig ja Netflix käynnistävät elokuvasarjan uusiksi esiosakirja Taikurin sisarenpojan (The Magician's Nephew - 1955) pohjalta.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Michael Apted, joka ei ihan saa luotua samanlaista taianomaista fiilistä kuin edeltäjänsä Andrew Adamson, mutta pitää oivaa seikkailuhenkeä hyvin yllä. Christopher Markuksen, Stephen McFeelyn ja Michael Petronin käsikirjoitus horjuu aiempia osia heikomman lähdemateriaalin takia, mutta onnistuu hetkittäin. Simppelimpi tarina ja tiiviimpi leikkaus johtavat myös siihen, että elokuva kestää noin puoli tuntia vähemmän kuin aiemmat osat. Teknisesti Narnian tarinat: Kaspianin matka maailman ääriin on vanhentunut vaihtelevasti. Kameratyöskentely, lavasteet ja asut näyttävät yhä hienoilta, mutta tietokonetehosteet ovat ajoittain nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Äänimaailma on kuitenkin osaavasti rakennettu ja David Arnoldin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: The Voyage of the Dawn Treader, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2010, Fox 2000 Pictures, Walden Media, Dune Entertainment

Arvostelu: The Karate Kid (2010)

THE KARATE KID

Ohjaus: Harald Zwart

Pääosissa: Jaden Smith, Jackie Chan, Taraji P. Henson, Wenwen Han, Zhenwei Wang, Yu Rongguang, Luke Carberry, Ji Wang, Zhensu Wu ja Zhiheng Wang

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Kasariklassikko The Karate Kid (1984) oli kehuttu menestys, joka sai useamman jatko-osan, sekä animaatiosarjan. Vuonna 1994 ilmestynyt Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid) oli kuitenkin haukuttu jättifloppi, joten elokuvasarja jätettiin yli vuosikymmenen ajaksi siihen. 2000-luvun alkupäässä alkoi kuitenkin uuden Karate Kid -leffan työstäminen, joka vuosituhannelle perinteisesti olisi uudelleenfilmatisointi alkuperäisestä. Hollywood-tähdet Will Smith ja Jada Pinkett Smith ryhtyivät elokuvan tuottajiksi, sillä ehdolla, että pääroolissa nähtäisiin heidän poikansa Jaden. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2009 ja koko työryhmä viittasi elokuvaan nimellä "The Kung Fu Kid", sillä karaten sijaan siinä harjoitetaan kungfua. Sony-studiolla jopa pohdittiin, että se jäisi elokuvan viralliseksi nimeksi, mutta alkuperäisen elokuvan tuottaja Jerry Weintraub vaati, että vanha nimi pidettäisiin. Niinpä The Karate Kid -nimen pitänyt uudelleenfilmatisointi julkaistiin toukokuussa 2010 ja se oli niin kriitikoilta kuin alkuperäisleffojen faneilta saamista ristiriitaisista arvioistaan huolimatta taloudellinen hitti. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä The Karate Kid -leffaa, ainoastaan alkuperäisen. Kuitenkin nyt, kun alkuperäiselokuvia jatkanut Cobra Kai -televisiosarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa ja tämä uudelleenfilmatisointi on saamassa jatko-osan ensi vuonna, päätin katsoa koko leffasarjan läpi. Puolitoista kuukautta Karate Kid saa seuraajan -elokuvan jälkeen pistin vihdoin The Karate Kid -uudelleenfilmatisoinnin pyörimään.

Amerikkalaispoika Dre Parker muuttaa äitinsä töiden takia Kiinaan, missä hän joutuu paikallisten poikien kiusaamaksi. Maansa myynyt Dre saa apua yllättävältä taholta, kun perheen talonmies Han ryhtyy opettamaan hänelle kungfua.

Pääroolissa Daniel LaRussona... ei kun siis Dre Parkerina nähdään tosiaan näyttelijäpariskunta Will Smithin ja Jada Pinkett Smithin poika Jaden Smith. Tämä oli sitä aikaa, kun pariskunta yritti todella kovasti luoda pojalleen uraa Hollywoodissa. Smithien tuottaman The Karate Kidin lisäksi Jaden näytteli isänsä kanssa leffoissa Onnen potkuja (The Pursuit of Happyness - 2006) ja After Earth (2013). Ei ole mikään ihme, ettei Jadenista tullut koskaan vanhempiensa kaltaista leffastaraa. Ilman nepotismia hän ei olisi luultavasti saanut yhtäkään näistä rooleista - niin huono näyttelijä Jaden on. The Karate Kidissä hänen esiintymisensä on ajoittain tuskastuttavan myötähäpeällistä seurattavaa. Hän yrittää kopioida alkuperäisleffoja tähdittänyttä Ralph Macchiota, sekä vekkuleita rooleja tekevää isäänsä, mutta kiusallisin lopputuloksin. Jaden ei saa tehtyä jatkuvasti valittavasta hahmostaan pidettävää, eikä hän myöskään saa luotua tunnetta yhtenäisestä persoonasta, vaan Dre saattaa olla täysin erilainen tyyppi kohtauksesta riippuen. Ainoa kehuttava juttu Jadenin työssä onkin hänen rankka fyysinen valmistautumisensa roolia varten.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Taraji P. Henson Dren äitinä, Wenwen Han Dren ihastuksenkohteena Alina, ei kun siis Meiyinginä, Zhenwei Wang Dretä kiusaavana Johnnynä, ei kun siis Chenginä, Yu Rongguang karatea, ei kun siis kungfua Cobra Kai -ryhmälle, ei kun siis Fighting Dragon -ryhmälle kouluttavana Kreesenä, ei kun siis mestari Linä, sekä elokuvan jonkin sortin pelastavana enkelinä toimiva Jackie Chan Drelle kungfua opettavana talonmies Miyagina, ei kun siis Hanina. Chan on elokuvan parasta antia, vaikkei hän tee mentorihahmostaan yhtä tykättävää kuin Pat Morita. Henson on myös kelpo valinta äidin rooliin, mutta muut näyttelijät, etenkin lapset Han ja Wang ovat aika kehnoja osissaan.

Kuten etukäteen odotin, en pahemmin piitannut The Karate Kid -uudelleenfilmatisoinnista. Jackie Chan ansaitsee leffalle lisäpisteen ja tarinan siirtäminen Yhdysvalloista Kiinaan tuo edes hieman kulttuurista eroa, mutta muuten kyseessä on todella pitkästyttävä ja ponneton kierrätysversio mahtavasta kasariklassikosta. Vaikka hahmojen nimet on muutettu ja kamppailulajikin on vaihdettu karatesta kungfuun (mutta silti elokuvan nimessä on pidetty sana "Karate"), leffa kulkee tylsän orjallisesti alkuperäiselokuvan latuja. Pari selvästi uutta juttua on tuotu mukaan Dren ja Hanin luostarivisiitin ja Meiyingin viulunsoittokuvion kautta, mutta muuten alkuperäiselokuvan nähnyt vain tuijottaa tapahtumia ja toteaa, että "seuraavaksi tapahtuu näin ja sitten tapahtuu noin, minkä jälkeen tapahtuu sillä lailla". Ikoninen "wax on, wax off" -kohtaus on pistetty uuteen uskoon, mutta eipä uusi versio tarjoa vastaavaa huvittuneisuutta mentorin koulutuksen nokkeluudesta.

Yksi elokuvan käsittämättömimmistä jutuista on, että se on venytetty lähes kahden ja puolen tunnin mittaiseksi. Leffasta löytyisi jatkuvasti karsittavaa ja vaikka alkuperäinenkin elokuva kulki seesteisesti ja rauhassa omalla painollaan eteenpäin, se imaisi mukaansa ja sai katsojan kiinni tunnepuoleen. Vuoden 2010 The Karate Kid ei tarjoa juuri mitään. Jaden Smith ei tee Drestä pidettävää, eikä hänen edesottamuksiaan siis jaksa seurata. Komediapuoli jättää erityisen kylmäksi, eikä draamaosastokaan toimi kaksisesti. Loppuhuipennuksena toimiva kungfu-turnaus kopioi niin tarkkaan alkuperäisleffan finaalia, ettei siitä löydy pienintäkään jännityksen ripettä. Jos alkuperäiselokuvaa ei ole katsonut, voi tämä The Karate Kid tarjota edes jotain, mutta en millään lähtisi suosittelemaan katsomaan tätä ensin. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka selvää on, että koko elokuva tehtiin vain, jotta Smithit saisivat tehtyä pojastaankin Hollywood-tähden.

Elokuvan on ohjannut Harald Zwart, joka oli tätä ennen tehnyt muun muassa koko perheen vakoojaseikkailu Agentti Cody Banksin (Agent Cody Banks - 2003) ja vanhojen hittikomedioiden pohjalta tehdyn uudelleenfilmatisoinnin jatko-osan Vaaleanpunainen pantteri 2:n (The Pink Panther 2 - 2009). Zwart ei vakuuta The Karate Kidillään yhtään sen enempää kuin noilla. Hänen työtään ei ole varmasti helpottanut, että hänen on pitänyt ohjata puhtaan nepotismin takia keulakuvana potkivaa Jaden Smithiä ja että tietyistä muutoksistaankin huolimatta Christopher Murpheyn käsikirjoitus on tylsä kopio alkuperäisleffasta. Sentään The Karate Kid -uudelleenfilmatisointi on hyvin kuvattu. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät, ja tappeluissa nähtävä stunt-työ taidokasta. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja James Horner tunnelmoi ihan kivasti taustalla, vaikkei hän saakaan yhtä mainioita melodioita aikaiseksi kuin alkuperäiselokuvan säveltänyt Bill Conti.

Yhteenveto: Vuoden 2010 The Karate Kid -uudelleenfilmatisointi on maisemanvaihdoksesta, itse kamppailulajin vaihdoksesta ja hahmojen nimien muutoksesta huolimatta tylsä ja laiska uudelleenfilmatisointi mahtavasta kasariklassikosta. On selvää, että elokuva tehtiin lähinnä Jaden Smithille toivotun uran ponnahduslaudaksi. Smith on kiusallisen kehno roolissaan ja tekee Dre-hahmostaan usein tuskastuttavan ärsyttävän. Jackie Chan pelastaa sen, minkä pystyy Dretä kouluttavana Hanina, mutta muuten näyttelijöissä ei ole paljoa kehumista. Käsikirjoituksesta löytyy pieniä muutoksia, mutta pääasiassa se seuraa tylsän orjallisesti alkuperäisleffaa. Harald Zwartin ohjaus on ponnetonta ja leffa muuttuu nopeasti pitkäveteiseksi. Asiaahan ei auta täysin tarpeeton kahden ja puolen tunnin kesto. Sentään tekniseltä puolelta löytyy ansionsa esimerkiksi kuvauksesta, mutta siihen se sitten jääkin. The Karate Kid vuosimallia 2010 on osa tarpeettomien ja kehnojen uudelleenfilmatisointien pitkää jonoa, enkä käsitä, miksi sille nähtävästi tehdään nyt yli kymmenen vuoden jälkeen jatkoa. Ennen kuin päästään siihen, on aika kuitenkin hypätä elokuvista television puolelle ja katsoa, onko alkuperäistrilogiaa jatkanut Cobra Kai -sarja askel kohti parempaa, vai olisiko koko Karate Kid -saaga kannattanut lopettaa jo vuosia sitten...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid, 2010, Columbia Pictures, Overbrook Entertainment, Sony Pictures Releasing, China Film Group Corporation, Emperor Film Production, Jerry Weintraub Productions

Arvostelu: Tron: Perintö (Tron: Legacy - 2010)

TRON: PERINTÖ

TRON: LEGACY

Ohjaus: Joseph Kosinski
Pääosissa: Garrett Hedlund, Jeff Bridges, Olivia Wilde, Bruce Boxleitner, James Frain, Michael Sheen, Beau Garrett, Jeffrey Nordling ja Cillian Murphy
Genre: scifi, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Steven Lisbergerin tieteiselokuva Tron (1982) ei ollut ilmestyessään iso menestys, mutta se nousi vähitellen sellaiseen kulttiasemaan, että Walt Disneyllä pyöriteltiin vuosia ideaa jatko-osasta. Alkuperäisestä filmistä nuorena innostunut tuottaja Sean Bailey sai 2000-luvun alussa studion suostumaan ideoihinsa jatkolle. Ensikertalaisohjaaja Joseph Kosinski palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2009. Tron: Legacy, eli suomalaisittain Tron: Perintö sai ensi-iltansa joulukuussa 2010 ja se oli taloudellinen hitti, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaista äänitehosteista, mutta joka sai ristiriitaiset arviot niin kriitikoilta kuin alkuperäisen elokuvan faneilta. Itse en ollut nähnyt alkuperäistä Tronia, mutta kävin silti katsomassa Tron: Perinnön leffateatterissa enoni kanssa, kun se ilmestyi. En pitänyt filmiä kovin kummoisena, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun päätin vihdoin katsoa ja arvostella alkuperäisen Tronin sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin samalla antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden..

20 vuotta Kevin Flynnin mysteerisen katoamisen jälkeen hänen poikansa Sam päätyy seikkailulle matriisiin, täynnä taistelevia ja kilpailevia ohjelmia. Etsiessään isäänsä matriisista, Sam joutuu kohtaamaan Kevinin luoman pahan tekoälyn, Clun.

Jeff Bridges ja Bruce Boxleitner palaavat rooleihinsa Kevin Flynniksi ja Alan Bradleyksi alkuperäisestä Tron-elokuvasta. Alkuperäisen leffan tapahtumien myötä kaksikko nousi ENCOM-yhtiön johtoon, kunnes Kevin katosi yllättäen ja Alankin päädyttiin korvaamaan Jeffrey Nordlingin näyttelemällä Richard Mackeylla. Boxleitnerin osuus filmissä jää lähinnä pikaiseksi visiitiksi ruudulla fanien iloksi, mutta Bridges pääsee tekemään ihan tuplaroolin niin Kevininä kuin tämän luomana tekoälynä Cluna, joka on kaapannut vallan matriisista. Clu on päätetty toteuttaa digitaalisen nuorennustekniikan avulla, mikä saa Bridgesin näyttämään todella hämmentävältä videopelihahmolta läpi leffan. Ei olekaan ihme, jos Clun ensimmäisissä kohtauksissa menee täysin ohi, mitä hahmolla on sanottavanaan, sillä katsoja kummastuu niin suuresti digi-Bridgesin luonnottomista kasvoista. Muistan nuorennusefektin näyttäneen tökeröltä jo elokuvan ilmestyessä, eikä aika todellakaan ole ollut ystävällinen tehosteelle. Kökön efektin takia hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, eikä Clu onnistu muodostamaan kummoista pahista.

     Kevinin sijaan elokuvan päähenkilönä kuitenkin toimii hänen poikansa Sam Flynn, jota näyttelee Garrett Hedlund. Hedlund ei omaa Bridgesin karismaa, mutta suoriutuu silti ihan kelvollisesti roolistaan, jonka ongelma on lähinnä tylsästi kirjoitettu henkilö. Sam ei ole kovinkaan kiinnostava sankari, eikä katsojaa saada kummemmin innostumaan hänen isäetsinnästään videopelimaailman sisällä.

Lisäksi leffassa nähdään myös Olivia Wilde Quorra-ohjelmana, joka ryhtyy auttamaan Samia, James Frain Clun oikeana kätenä Jarvisina, Michael Sheen yökerhoa pyörittävänä ohjelmana Castorina, sekä Cillian Murphy alkuperäisestä Tronista tutun Edward Dillingerin (David Warner) poikana. Wilde istuu varsin pätevästi toimintasankarittaren osaan, joskin myös hänen hahmonsa jää aika pahviseksi. Sheen taas tekee kiusallisen yliampuvaa työtä Castorina, joka ei tunnu istuvan mukaan ympärillä olevaan elokuvaan.

Kuten alkuperäisen Tronin arvostelussani kirjoitin, arvostin filmin teknisiä saavutuksia ja alaa mullistavia tietokonetehosteita, mutta samalla en voinut olla pohtimatta, ettei filmin visuaalinen puoli ollut kestänyt aikaa erityisen hyvin. Tähän kun lisäsi vielä tylsät henkilöhahmot ja hieman ponnettoman tarinan, ei Tron tarjonnut itselleni kummoista elämystä. Sen sijaan se sai minut kiinnostumaan Tron: Perinnön uudelleenkatselusta, jos se vaikka toimisikin paremmin nyt, kun olin nähnyt alkuperäisen teoksen. Valitettavasti ei. Jatko-osaa vaivaavat samat ongelmat kuin alkuperäistä teosta, mutta sen ei voi sanoa olleen elokuva-alaa mullistava millään lailla. Mukana on ilmestymisvuotenaan vaikuttavia tehosteita, joista kaikki eivät ole kestäneet aikaa, sekä hieman tylsiä hahmoja ja ponneton tarina. Isän etsimisestä voisi tarinana saada vahvan ja jopa liikuttavan, mutta Tron: Perintö ei millään tavoita katsojan tunteita.

Heikkouksistaan huolimatta leffa on kuitenkin ihan passelia popcorn-viihdettä, joka tarjoaa tarpeeksi menoa ja meininkiä, jotta muutamaa minuuttia yli kahden tunnin kesto kuluu nopeasti. Vauhdikkaat valopyöräkisat ovat tämänkin Tron-seikkailun parasta antia ja vaikka ne eivät tarjoa jännitettä, ovat ne sentään komeaa katseltavaa. Myös lopputaistelusta löytyy tyylikästä menoa, joskin muuten finaali tuntuu antikliimaksilta. Isä-Flynnin luomaa virtuaalimaailmaa saadaan laajennettua ja päivitetty toimivasti 2000-luvulle, pitäen silti kaiken istuvana 1980-luvun retropeliin. Faneille elokuva tarjoaa luultavasti suurempaa riemua, mutta itse koin Tron: Perinnön aika keskinkertaiseksi scifiseikkailuksi, joka kieltämättä näytti ilmestyessään päheältä 3D:n kera isolta valkokankaalta.

Elokuvasta voi nähdä ohjaaja Joseph Kosinskin ensikertalaisuuden. Hän luottaa täysillä erikoistehosteiden voimaan, muttei saa luotua todellista seikkailun henkeä, joka imaisisi katsojan tapahtumiin mukaan ja saisi välittämään näistä hahmoista. Jälkimmäinen johtuu myös Edward Kitsisin ja Adam Horowitzin käsikirjoituksesta, jonka lähtökohdissa olisi potentiaalia parempaan lopputulokseen. Onneksi elokuva kuitenkin säväyttää teknisellä toteutuksellaan. Digi-Bridgesiä lukuun ottamatta erikoistehosteet ovat erittäin mainiot ja niitä esitellään tyylikkäällä kuvauksella. Puvustustiimi on tehnyt erinomaista työtä asujen kanssa. Siinä, missä alkuperäisen tekijät joutuivat kikkailemaan saadakseen tummia kokovartaloasuja pitkin kulkevat viivat loistamaan neon-värein, tässä puvustajat ovat rakentaneet asuihin valot. Jälki on todella näyttävää ja muutenkin elokuvan valaistus on hienosti suunniteltu ja toteutettu. Myös äänimaailma on onnistunut tehosteista Daft Punkin säveltämiin musiikkeihin. Paikoitellen musiikit eivät täysin istu kohtauksiinsa, mutta Daft Punkin työ on silti yksi leffan parhaista puolista ja ranskalaisduon teknojumputusta kuuntelee mielellään katsomatta leffaa siinä samalla. Daft Punk myös tekee pikaisen cameon Castorin klubilla, vähemmän yllättäen DJ-kaksikkona.

Yhteenveto: Tron: Perintö on keskinkertainen jatko-osa tieteisklassikolle. Elokuva viihdyttää ihan mukavasti ja tarjoaa aika ajoin näyttävää meininkiä, mutta sen tarina ei sisällä todellista koukkua ja tunnepuoli on varsin latteaa. Hahmot jäävät harmillisen pahvisiksi, jolloin heidän koettelemuksistaan ei jaksa pahemmin kiinnostua tai heidän kohtaloistaan välittää. Näyttelijät tekevät kuitenkin ihan kelpo työtä sillä, mitä heille on annettu. Visuaalisesti filmi on ailahteleva paketti. Osa erikoistehosteista näyttää yhä hienoilta, kun taas toiset (erityisesti digi-Bridges) ovat pahasti ajan julmien hampaiden nakertelemia. Äänimaailma jytisee vaikuttavasti ja Daft Punkin säveltämä musiikki on yksi elokuvan parhaista puolista. Jos alkuperäinen Tron iskee lujaa, voi hyvin olla, että myös Tron: Perintö toimii. Jos taas ensimmäinen filmi jätti kylmäksi, kakkonen tuskin muuttaa katsojaansa faniksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras,13.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tron: Legacy, 2010, Walt Disney Pictures, Sean Bailey Productions, John Thomas Special FX, Prana Studios, LivePlanet

Arvostelu: Resident Evil: Afterlife (2010)

RESIDENT EVIL: AFTERLIFE

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Shawn Roberts, Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Peris-Mencheta, Kacey Clarke, Norman Yeung ja Sienna Guillory
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Capcomin luomaan Resident Evil -videopelisarjaan (1996-) perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007) olivat vielä isompia hittejä, joten jatko oli taas varmaa. Neljäs elokuva päätettiin kuvata 3D-tekniikalla ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2009. Resident Evil: Afterlife ilmestyi syyskuussa 2010 ja se oli todella suuri menestys, tahkoten lippuluukuilla enemmän rahaa kuin kaksi edellistä elokuvaa yhteensä. Edellisten osien tapaan kriitikot haukkuivat tämänkin leffan lyttyyn. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta katsoin neljä ensimmäistä elokuvaa saman illan aikana pian sen jälkeen, kun Resident Evil: Afterlife oli julkaistu DVD:llä. Silloin pidin näkemästäni, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana näkemykseni on alkanut muuttua. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -filmatisoinnin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat läpi. Viikko Resident Evil: Tuhon jälkeen katsoin Resident Evil: Afterlifen.

Alice ja hänen klooninsa hyökkäävät Tokiossa sijaitsevaan Umbrella-yhtiön päämajaan, minkä lisäksi Alicen tavoitteena on myös löytää mystinen Arcadia, jota pidetään turvapaikkana T-viruksen aiheuttaman zombimaailmanlopun selviytyjille.

Milla Jovovich nähdään jälleen kerran Alicena... vai pitäisikö sanoa Aliceina. Resident Evil: Tuhon lopussa Alice sai itselleen käyttöönsä kokonaisen armeijan Alice-klooneja, joita tämä nyt hyödyntää taistelussaan Umbrellaa vastaan. Jovovich pääsee siis olemaan useampana ruudulla ja kloonausefekti on vakuuttavasti toteutettu filmissä. Draamakohtauksissa Jovovich ei vieläkään vakuuta, mutta toiminnassa hän parantaa suoritustaan edellisiin osiin nähden. Hän onnistuu jopa paikoitellen olemaan aika päheä Alicena.

     Elokuvassa nähdään myös Shawn Roberts ilkikurisena (ja hieman koomisena) Umbrella-yhtiön johtajana Albert Weskerinä, Ali Larter edellisestä leffasta tuttuna Claire Redfieldinä, sekä Wentworth Miller, Boris Kodjoe, Kim Coates, Sergio Pehis-Mencheta, Kacey Clarke ja Norman Yeung uutena selviytyjien ryhmänä, jotka Alice kohtaa seikkailunsa varrella ja jotka ovat majoittuneet vankilaan. Näyttelijät eivät tässäkään leffassa ole kummoisia ja Robertsin lisäksi Pako-sarjasta (Prison Break - 2005-2017) tunnettu Miller on aikamoinen puupökkelö hieman ironisessa osassaan.

Resident Evil: Afterlife lähtee liikkeelle siitä, mihin Resident Evil: Tuho päättyi. Alice ja tämän kloonit hyökkäävät Umbrella-yhtiön tukikohtaan ja... Hyvät hyssykät, että elokuva muuttuukin häikäilemättömäksi The Matrixin (1999) kopioksi! Alicen nahka-asu ja asearsenaali, vastustajien puvut, pilareilla varustettu aulalokaatio, seinällä juokseminen, hidastuskuvat ja väreilevinä ilmassa lentävät luodit herättävät niin voimakkaita mielleyhtymiä Wachowskien moderniin scifitoimintaklassikkoon, että ohjaaja Paul W. S. Andersonin on turha väittää, etteikö hän tietoisesti kopioinut kyseistä filmiä. Asiaa ei yhtään auta Weskerin jäykkä olemus ja aurinkolasityyli sisätiloissakin, mistä tulee heti mieleen The Matrixin agenttihahmot. Kopioinnin hävyttömyys on jo sitä tasoa, että se teki elokuvan avauskohtauksesta entistä viihdyttävämmän, sillä Anderson ei edes yritä peitellä selviä vaikutteita. Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin, jos joku kokee kopioimisen todella tympäännyttäväksi ja lopettaa katselun jo avauskohtauksen aikana.

The Matrixilta varastavan alun ja todella pöljän lopputaistelun välissä on kuitenkin jopa yllättävän oiva tunti, joka pitää sujuvasti mukanaan ja tarjoaa jopa pientä jännitettä. Vankila on mainio tapahtumapaikka ja vankilan porttien ulkopuolelle kerääntynyt elävien kuolleiden lauma on vaikuttava näky kaikessa karmivuudessaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka hahmot yrittävät keksiä pakokeinoa vankilasta, kun portteja saapuu kolkuttelemaan aikamoinen jättiläiszombi. Taistelu tätä mörökölliä vastaan on iskevä ja toimisi paremmin loppuskabailuna kuin varsinainen mäiske viimeisen vartin aikana. Jos alku olisi huomattavasti originaalimpi toteutukseltaan ja lopputaistelu ei hyppäisi hölmöyden syvimpään päätyyn, kyseessä olisi luultavasti Resident Evil -sarjan paras teos. Jo tällaisenaan kyseessä on ihan viihdyttävää kauhutoimintahömppää kaikessa keskinkertaisuudessaankin.

Paul W. S. Anderson ei ohjaajana ole kovin kummoinen, mutta on toisaalta hyvä, että hän palasi leffasarjan pariin, sillä hän tekee parempaa työtä kuin Resident Evil: Apocalypsen ja Resident Evil: Tuhon ohjaajat Alexander Witt ja Russell Mulcahy. Andersonin ohjauksessa on enemmän tyyliä... vaikkakin se tyyli muodostuu lähinnä muiden, huomattavasti lahjakkaampien elokuvantekijöiden tyylien kopioimisesta. Joka tapauksessa visuaalisesti Resident Evil: Afterlife on edeltäjiään huomattavasti laadukkaampi teos. Vaikka pitkien hidastusten käyttö huvittaa, ovat ne parempi vaihtoehto kuin sellainen silppuleikkaaminen, mitä edellisten osien toimintakohtauksissa nähtiin. Kuvat ovat tarkemmin suunniteltuja sommittelusta liikeratoihin. Lavasteet, asut ja zombimaskeeraukset ovat hienot, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Visuaalisen ilmeen yliampuvuutta korostaa 3D-kikkailu, mikä näin kaksiulotteisesti katsottuna on lähinnä koomista, kun katsojaa kohti lentää jatkuvasti ties mitä. Äänimaailma on visuaalisen ilmeen tavoin mahtipontinen. Sen lisäksi, että kyseessä on sarjan onnistunein teos kuviltaan, myös Tomandandyn työ musiikkien puolella on sarjan parasta.

Yhteenveto: Resident Evil: Afterlife on paria aiempaa osaa parempi elokuva, mutta silti aika keskinkertainen zombiraina. Leffan alun toimintakohtaus on niin selvää Matrix-plagiointia, että oikein naurattaa. Silti meno on ihan menevän tyylikästä ja koomisen ylidramaattiset hidastuskuvatkin ovat parempi vaihtoehto heiluvaan käsivarakuvaan ja silppuleikkaukseen verrattuna. Lopun toimintakohtaus muuttuu taas täysin älyvapaaksi sekoiluksi. Alun ja lopun välissä oleva osio vankilassa on kuitenkin yllättävän oivallinen ja taistelu jättizombia vastaan on tähän asti kenties leffasarjan parasta mättöä. Näyttelijät eivät pahemmin vakuuta rooleissaan, eikä Paul W. S. Andersonin ohjaus ole kummoista. Teknisiltä ansioiltaan leffa on aiempia laadukkaampi ja Tomandandyn musiikit jytisevät mainiosti. Resident Evil: Afterlife edustaa elokuvasarjansa kärkipäätä ensimmäisen osan kanssa, mutta eipä tässä silti voi keskinkertaista tekelettä paremmasta filmistä puhua.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Afterlife, 2010, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Ontario Media Development Corporation, DMG Entertainment

Arvostelu: The Expendables (2010)

THE EXPENDABLES

Ohjaus: Sylvester Stallone

Pääosissa: Sylvester Stallone, Jason Statham, Jet Li, Dolph Lundgren, Terry Crews, Randy Couture, Steve Austin, Eric Roberts, David Zayas, Giselle Itié, Charisma Carpenter, Mickey Rourke, Bruce Willis ja Arnold Schwarzenegger

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia - Extended Director's Cut: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

The Expendables on Sylvester Stallonen tähdittämä, ohjaama ja käsikirjoittama toimintaelokuva. David Callaham sai 2000-luvun alussa idean elokuvasta ja tarjosi "Barrow"-nimellä kulkevaa ideaansa Warner Brosille. Stallone kiinnostui tarinasta ja päätti hyödyntää sitä pitkään mielessään olleeseen ideaan toimintatähtien ensemble-elokuvasta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2009 ja lopulta The Expendables ilmestyi elokuussa 2010. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai negatiivisia arvosteluja kriitikoilta ja jopa huonoimman ohjauksen Razzie-ehdokkuuden. Itse katsoin The Expendablesin vasta vuoden tai pari ilmestymisen jälkeen isäni kanssa ja pidin leffaa ihan menevänä toimintarainana. En muista, olenko katsonut elokuvaa toistamiseen, joten viime katselusta saattaa jopa olla kymmenisen vuotta. Nyt kun The Expendables -elokuvasarja on saamassa jo neljännen osansa, päätin katsoa aiemmat leffat uudestaan ja arvostella ne läpi.

Itseään Expendablesiksi kutsuva eliittisotilaiden joukko saa tehtäväkseen tappaa Vilena-saarta diktaattorimaisesti johtavan kenraali Garzan ja tätä ohjailevan entisen CIA-agentti James Munroen.

Sylvester Stallone nähdään elokuvan pääroolissa Barney Rossina, Expendables-ryhmän johtajana. Stallonesta löytyy tietty karismaa toimintaelokuvan keulakuvaksi, sitä hän on osoittanut jo viimeiset 40 vuotta. Stallone ei aina näyttelijänä vakuuta, mutta tätä leffaa katsoessa voi huomata herran innon saadessaan kaverinsa samaan elokuvaan ja se sympaattinen into korvaa jo paljon. Vierellään Barneylla ovat 2000-luvulla toimintaleffojen ykkösnimiin nousseen Jason Stathamin näyttelemä Lee Christmas, kiinalaisten kamppailulajielokuvien legendan Jet Lin esittämä Yin Yang, ruotsalaisen kivikasvo Dolph Lundgrenin esittämä Gunner Yensen, sekä paremman puutteessa jalkapalloilija Terry Crewsin näyttelemä Hale Caesar, vapaaottelija Randy Couturen esittämä Toll Road ja showpainija Steve Austinin esittämä Dan Paine, jotka pyydettiin mukaan, kun Stallone ei saanut houkuteltua rooleihin esimerkiksi Jean-Claude Van Dammea ja Wesley Snipesia, eivätkä Bruce Willis ja Arnold Schwarzenegger suostuneet tekemään nopeita cameoita enempää. Mickey Rourke on mukana, mutta lähinnä vain muistelemassa vanhoja hyviä aikoja tatuointiliikkeessään. Statham, Li, Lundgren ja jopa Crews hoitavat hommansa ihan pätevästi, mutta Couture ja Austin ovat täysin yhdentekevät kaiken keskellä. Hyvä, että kaksikko saa edes repliikkejä lausuttavakseen.

     Pahisosastoa taas edustavat David Zayasin näyttelemä kenraali Garza ja Eric Robertsin esittämä entinen CIA-agentti James Munroe, jotka ovat kaapanneet vallan pienellä Vilenan saarella. Zayas ja Roberts sopivat erittäin passelisti roistoiksi, mutta heidän hahmonsa ovat geneerisen tylsiä ja mitäänsanomattomia. Heistä ei irtoa yhtään mitään ja erityisen huonoa on, ettei heillä ole oikein mitään tekemistä sankareiden kanssa. Pientä henkilökohtaisuutta välienselvittelyyn yritetään tuoda vilenalaisnaisen Sandran (Giselle Itié) kautta, mutta sekin on aika lepsusti kirjoitettu kuvio.

The Expendables viihdyttää varmasti erittäin passelisti kasari- ja ysäritoimintaleffojen parissa kasvaneita, jotka pääsevät näkemään idoleitaan ruudulla samaan aikaan ja vaikka homma tarjoaa itsellenikin pieniä innostuksen tunteita, minusta tuntuu, että elokuvassa olisi potentiaalia parempaan. Sen lisäksi, että tietyt elokuvaan täydellisesti istuvat näyttelijät kieltäytyivät mukanaolosta ja Willis ja Schwarzenegger käyvät ärsyttävästi vain kääntymässä, jo näillä eväillä olisi varmasti voinut saada paremman filmin. Nyt lopputuloksena on ihan viihdyttävä, mutta silti aika keskinkertainen toimintapätkä, joka kaipaisi lisäpotkua niin mitäänsanomattoman juonensa kuin huonojen roistojensa puolesta.

Elokuva pitää tarpeeksi hyvin mukanaan, vaikkei se koskaan herätä kunnon kiinnostusta tapahtumiin tai saa missään kohtaa jännittämään sankareiden selviytymisen puolesta. Toimintastarojen kyky väistellä luotisateita muuttuu viimeistään lopputaistelussa koomiseksi, mutta vielä hilpeämpää on, kuinka täydelliset sihdit Stallonen ja kumppaneiden hahmoilta löytyy. Pahikset kaatuvat helposti (ja mukavan verisesti) kumoon ja toimintakohtaukset tarjoavat parhaimmillaan oivaa mättöä. Samalla tuntuu, ettei leffa osaa ottaa kaikkea irti näyttelijöistään. Jet Li erityisesti pystyisi paljon tyylikkäämpäänkin meininkiin. Mukana on onneksi myös tarkoituksellistakin komiikkaa, mikä syntyy tietty vanhoja toimintarainoja kopioivista ihanan kököistä puujalkaheitoista. Osa niistä ovat oikeasti hauskoja, toiset taas niin huonoja että ne naurattavat ja loput ovat ihan vain kiusallisen surkeita.

Näyttelemisen lisäksi Stallone toimii myös elokuvan ohjaajana ja toisena käsikirjoittajana idean isän David Callahamin kanssa. Siitä huolimatta, että filmiä kirjoitettiin useasti uudestaan, tuntuu teksti raakileelta. Erityisesti yksi juonikuvio Dolph Lundgrenin hahmoon liittyen on täysin juosten kustu. Tekstin pohjalta Stallone on ohjannut ihan menevää toimintarymistelyä. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva jää varsin keskinkertaiseksi. Kuvauksesta löytyy omat ansionsa, mutta myös monia hätiköiden otettuja kuvia, jotka näyttävät siltä kuin kuvaaja yrittäisi samanaikaisesti ratsastaa hevosella. Lavasteet ja asut ovat mainiot, mutta erikoistehosteet eivät vakuuta. Taustakankaan käyttö on välillä häiritsevän selvää. Äänimaailma jytisee kuitenkin oivallisesti ja Brian Tylerin säveltämät musiikit tuovat mukaan oikeaa rautaisuutta.

Elokuvasta on olemassa kymmenisen minuuttia pidempi ohjaajan versio. Mukana on useita pidennettyjä kohtauksia, sekä osa kuvista ovat eri otoksesta käytettyjä. Joidenkin kohtausten järjestys on hieman erilainen. Selkeä muutos on, että kun teatteriversiossa alkutekstit pyörivät heti ensiminuuteilla, pidennetyssä versiossa ne isketään ruutuun vasta, kun ensimmäinen taistelu on suoritettu ja ryhmä lentää kotiin. Jälkimmäinen on varsin melodramaattinen ja suosin sähäkämpää teatteriversion toteutusta.

Yhteenveto: The Expendables on kovasta potentiaalistaan huolimatta aika keskinkertainen toimintaraina. Sylvester Stallone ja Jason Statham ovat kovassa vedossa rooleissaan, mutta Jet Li jää harmillisen alikäytetyksi, Dolph Lundgrenin hahmon juonikuvio on kehnosti toteutettu ja Randy Couture ja Steve Austin tuntuvat täysin ylimääräisiltä. Mickey Rourkea, Arnold Schwarzeneggeria ja Bruce Willisiä haluaisi nähdä paljon merkittävämmissä rooleissa, eivätkä David Zayas ja Eric Roberts vakuuta tylsissä pahisosissaan. Filmi viihdyttää passelisti vauhdikkaiden toimintakohtaustensa ja kehnon läpänheittonsa kanssa, mutta paljon jää kuitenkin uupumaan. Hahmojen puolesta ei jaksa jännittää ja lähinnä vain huvittaa, kuinka voittamattomalta Expendables-tiimi vaikuttaa. Heikkouksineenkin leffa toimii varmasti kasarin ja ysärin toimintaleffojen ystäville ja näiden starojen faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Expendables, 2010, Millennium Films, Nu Image Entertainment GmbH, Nimar Studios, Rogue Marble, Splendid Film, Wide Pictures

Arvostelu: Shrek ja ikuinen onni (Shrek Forever After - 2010)

SHREK JA IKUINEN ONNI

SHREK FOREVER AFTER

Ohjaus: Mike Mitchell
Pääosissa: Mike Myers, Eddie Murphy, Cameron Diaz, Antonio Banderas, Walt Dohrn, Jon Hamm, Craig Robinson, Jane Lynch, Conrad Vernon, Cody Cameron, Jeremy Steig, Julie Andrews ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

William Steigin lastenkirjaan Shrek! (1990) perustuva samanniminen elokuva (2001) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Shrek 2 (2004) oli vielä suurempi hitti - jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva! DreamWorks päättikin heti tehdä jopa kolme jatko-osaa lisää. Shrek kolmas (Shrek the Third - 2007) ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin kehutut kaksi aiempaa osaa, mutta sekin oli niin valtava menestys lippuluukuilla, että neljännen osan teko lähti pian liikkeelle. Tässä kohtaa DreamWorks päätti kuitenkin, että neljäs elokuva tulisi olemaan päätösosa ja aluksi suunniteltu viides elokuva muuttuikin lisäosaleffaksi Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011). Lopulta Shrek Forever After (jota kuitenkin mainostettiin nimellä "Shrek: The Final Chapter"), eli suomalaisittain Shrek ja ikuinen onni sai ensi-iltansa keväällä 2010. Elokuva sai ristiriitaiset arviot, mutta se oli edeltäjiensä tavoin varsinainen kassamagneetti, tuottaen yli 750 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Itse kävin katsomassa Shrek ja ikuisen onnen, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kolmososaa parempana. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan ja kun päätin arvostella koko elokuvasarjan läpi, alkuperäisen Shrekin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli aika katsoa Shrek ja ikuinen onni taas kerran. Katsoinkin leffan noin kaksi kuukautta Shrek kolmannen jälkeen.

Shrek on kyllästynyt elämäänsä koti-isänä ja toivoo, että voisi palata takaisin aikaan, jolloin hän oli yksinäinen jätti, jota kaikki pelkäsivät. Ilkikurinen Tittelintuure kuulee tämän ja tarjoaa Shrekille mahdollisuuden toteuttaa haaveensa. Tittelintuure jättää kuitenkin kertomatta sopimukseensa liittyvät katalat ja pienellä printatut ehdot...

Vihreä jätti Shrek (äänenä jälleen Mike Myers) palaa tältä erää viimeistä kertaa seikkailemaan. Shrek kolmannessa hahmon suurin pelko oli tulla isäksi, mutta lopulta perhe-elämä ei olekaan kenties sinänsä pelottavaa, vaan lähinnä samaa toistavaa ja tylsää. Shrek kaipaa elämäänsä jännitystä ja onkin siksi jopa valmis uuteen seikkailuun. Hän ei tosin tiedä, mitä tuleman pitää... Hahmon kehityskaari läpi leffan on toisaalta mainio, mutta samalla se tuntuu toistavan samaa kuin jokainen edellisistäkin osista. Jokaisen elokuvan lopussa Shrekin sydän pehmenee ja hän arvostaa ystäviä ja rakastaan enemmän, mutta aina seuraavan filmin alussa hän on äksy jääräpää.
     Shrekin vaimo Fiona (Cameron Diaz), sekä eläinystävykset Aasi (Eddie Murphy) ja Saapasjalkakissa (Antonio Banderas) ovat tietty mukana, mutta eivät kuitenkaan sellaisina, minä heidät on totuttu näkemään, kun Shrekin uusi seikkailu alkaa. Vaihtoehtoiset versiot rakastetuista hahmoista ovat veikeät - etenkin pulskistunut Saapasjalkakissa, joka on nyt oikeastaan pelkkä puhuva katti. Fiona on jo aiemmin osoittanut taistelutaitojaan, mutta pääsee niissä oikeuksiinsa parhaiten nyt, sillä vaihtoehtoinen Fiona on hurja soturi, joka itse karkasi lohikäärmeen vartioimasta tornista.
     Tämän leffan pahis on Shrekille vaihtoehtotodellisuuden tarjoava Tittelintuure (Walt Dohrn), joka on parannus kolmososan tylsän prinssi Uljaan jälkeen, mutta samalla myös hieman ärsyttävä vastus. Hahmon kyvyt ja aikomukset ovat oivallisen häijyt lasten seikkailuleffaan, mutta jokin Tittelintuuren persoonassa tökkii rasittavasti. Siitä huolimatta hän ajaa asiansa ja sopii oikein passelisti viholliseksi.

Shrek ja ikuinen onni ei pääse lähellekään kahden ensimmäisen Shrek-leffan mahtavaa tasoa, mutta on se sentään parannus keskinkertaisen Shrek kolmannen jälkeen. Kaukaisen maan seikkailujen jälkeen leffa vie hahmot takaisin tutulle suolle ja aloittaa uuden tarinan esittelemällä jättien perhettä. Shrek kuitenkin kaipaisi toisenlaista jännitystä elämäänsä kuin vaippojen vaihtamista ja jättien ja aasi-lohikäärme-mutanttivauvojen leikkihetkiä, ja suostuukin Tittelintuuren diiliin. Pian vaihtoehtotodellisuudessa hän sitten hoksaakin, että hänellä oikeasti oli jo kaikki, mitä hän tarvitsi. Seikkailu vaihtoehtoisessa maailmassa, missä Shrek ei ole koskaan syntynyt, eikä kukaan tunne häntä, on veikeä idea ja leffa pitääkin ihan menevästi mukanaan, vaikka siitä löytyy välillä samaa väsynyttä henkeä kuin edellisestä elokuvasta. Kertomukseltaan elokuva tuntuu kuitenkin tarpeeksi tuoreelta, jolloin ei ihan niin pahasti häiritse, että kahden ensimmäisen filmin aito nerokkuus on kadonnut.

Vaihtoehtoiset Aasi ja Saapasjalkakissa tarjoavat pari hassua hetkeä, mutta sen kummemmin elokuva ei ole kovinkaan hauska. Alussa tosin naurahdin aika kovaankin ääneen turistiryhmälle, joka saapuu Shrekin ja Fionan suolle, mutta muuten komedia ei ole elokuvan vahva puoli. Pientä seikkailuhenkeä siitä löytyy, eikä aika käy pitkäksi puolentoista tunnin keston aikana. Toimintakohtauksista puuttuu tietty isku, mikä kahdesta ensimmäisestä osasta löytyi, mutta loppuhuipennus on kuitenkin onneksi tarpeeksi menevä. Lopusta löytyy myös aitoa sympaattisuutta ja jopa pientä koskettavuuttakin. Jos tämä nyt on Shrekin ja kumppaneiden tarinan päätös, millaiseksi DreamWorks tämän tarkoitti (eihän tämä oikeasti mikään loppu ole, viides osa on ollut suunnitteilla jo vuosia), on se sellaisena mainio.

Animaatiolaadultaan taso on kuitenkin pysynyt ennallaan tai kenties jopa parantunut aiempiin osiin verrattuna. Maisemat metsineen ja linnoineen ovat upean näköiset ja filmi on loistokkaan värikäs. Hahmot ovat visuaalisesti pääasiassa tutut itsensä, mutta vaihtoehtotodellisuuden uudet ilmeet luovat hauskan erilaisia piirteitä. Myös äänimaailma on oivallinen ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat taas kerran mainiot. Josh Klausnerin ja Darren Lemken käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin tiettyä potkua hyvistä ideoista huolimatta. Uusi ohjaaja Mike Mitchell ei myöskään ole yhtä hyvä tekijä kuin esimerkiksi kahta ensimmäistä osaa ohjannut Andrew Adamson, mutta ajaa asiansa.

Yhteenveto: Shrek ja ikuinen onni on askel parempaan suuntaan keskinkertaisen Shrek kolmas -leffan jälkeen, mutta vieläkään ei päästä takaisin kahden ensimmäisen elokuvan hienouteen. Seikkailu vaihtoehtoisessa todellisuudessa on veikeä idea ja on kiinnostavaa nähdä, millainen maailma olisi ollut ilman Shrekiä. Erityistä mukaansatempaavaa seikkailun henkeä ei kuitenkaan löydy ja huumoripuoleltaan filmi jää pienesti vaisuksi, muutamista tähtihetkistään huolimatta. Tittelintuure on asiansa ajava pahishahmo, mutta hänestä löytyy ärsyttävät puolensa. Animaation laatu on kehittynyt jälleen ja elokuva on visuaalisesti näyttävä. Käsikirjoitus ei kuitenkaan pääse niin lennokkaaseen vauhtiin kuin voisi toivoa. Heikkouksistaan huolimatta leffa on kelpo fantasia-animaatio koko perheelle. Jos elokuva ihan oikeasti huipentaa Shrekin ja kumppaneiden tarinan, toimii se finaalina oivallisesti. DreamWorks on jo pitkään ollut työstämässä viidettä Shrekiä, mutta saa nähdä, tapahtuuko se oikeasti koskaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Shrek Forever After, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images