Arvostelu: Karate Kid: Legends (2025)

KARATE KID: LEGENDS

Ohjaus: Jonathan Entwistle

Pääosissa: Ben Wang, Jackie Chan, Sadie Stanley, Joshua Jackson, Aramis Knight, Ming-Na Wen, Ralph Macchio, Tim Rozon ja William Zabka

Genre: urheilu, draama

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Ralph Macchion tähdittämä urheiludraama The Karate Kid (1984) oli kriitikoilta positiivisen vastaanoton saanut taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986) ja Karate Kid III (The Karate Kid Part III - 1989) saivat rinnalleen myös Hilary Swankin tähdittämän Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid - 1994) ja Jackie Chanin tähdittämän, uudelleenfilmatisoinniksi luonnehditun The Karate Kidin (2010). Näistä jälkimmäinen menestyi niin hyvin, että sille ryhdyttiin heti kaavailemaan jatkoa, mutta lopulta projekti pistettiin jäihin. Kun alkuperäisen trilogian tarinaa jatkanut Cobra Kai -sarja (2018-2025) nousi valtavaan suosioon, Sony-studio päätti rahastaa brändillä elokuvienkin puolella, yhdistämällä vanhat elokuvat Jackie Chanin "uudelleenfilmatisointiin". Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Karate Kid: Legends on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavasti alkuperäisestä The Karate Kidistä, sekä erityisesti Cobra Kai -sarjasta ja olin yllättynyt kun ilmoitettiin, että sekä Ralph Macchio että Jackie Chan nähtäisiin uudessa Karate Kid -leffassa. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Karate Kid: Legendsin pian sen ilmestymisen jälkeen.

Herra Hanilta kungfun salat oppinut Li Fong muuttaa äitinsä kanssa Kiinasta Yhdysvaltoihin. Siellä hän päätyy osaksi karateturnausta ja tarvitsee tähän apua niin vanhalta mentoriltaan Hanilta kuin karatemestari Daniel LaRussolta.

Daniel LaRus... ei kun siis Li Fong (Ben Wang) ja hänen äitinsä (Ming-Na Wen) muuttavat Kiinasta Yhdysvaltoihin, New Yorkiin uuden elämän toivossa. Siellä Li ihastuu paikalliseen tyttöön, Aliin... ei kun siis Miaan (Sadie Stanley), jonka tympeä ex-poikaystävä Johnny Lawr... ei kun siis Conor Day (Aramis Knight) kuuluu häikäilemättömään karatedojo Cobra Ka... ei kun siis Demolitioniin ja kun Conor näkee Mian yhdessä Lin kanssa, tämä ottaa pojan tietty silmätikukseen, haastaen tämän tulevaan karateturnaukseen. No joo, Karate Kid: Legends ei pahemmin lähde keksimään pyörää uusiksi, vaan sen uudet hahmot ovat varsin tuttuja tämän leffasarjan arkkityyppejä. Selvä poikkeus on kuitenkin se, että Li taitaa jo kungfua, eikä hän ole täysin ummikko kamppailulajien saralla. Harmillisen vähälle huomiolle jääneestä American Born Chinese -sarjasta (2023) tuttu Wang on nappivalinta uudeksi karatekersaksi. Stanley, Knight ja Wen ajavat asiansa ihastuksenkohteena, vastustajana ja äitinä, mutta heidän hahmonsa jäävät valitettavan yksiulotteisiksi. On sääli, että useita päheitä rooleja tehnyt Wen lähinnä vain kohtauksesta toiseen sanoo Li'lle, ettei halua pojan tappelevan.

     Mutta elokuvan todellinen täkyhän on toki se, että niin alkuperäisistä elokuvista ja Cobra Kai -sarjasta tuttu Daniel LaRusso (Ralph Macchio) ja aiemmin uudelleenfilmatisoinniksi luullusta vuoden 2010 The Karate Kidistä tuttu herra Han (Jackie Chan) yhdistävät voimansa, kouluttaakseen Li'stä sekä karaten että kungfun taitajan. Jackie Chan on mahtavassa vedossa hupaisana herra Hanina, mutta Macchio näyttää käyneen vain hakemassa helpot rahat. Danielin ja Hanin sanailua on kuitenkin hauska kuunnella ja siksi onkin harmi, että Daniel tulee mukaan vasta leffan viimeisen puolen tunnin ajaksi.

Karate Kid: Legends on oikein kelpo lisäys uuden suosion löytäneeseen franchiseen. Se ei ole missään nimessä samaa huippuluokkaa kuin vain muutama kuukausi sitten päättynyt Cobra Kai -sarja, mutta päihittää se osan alkuperäisistä jatko-osista. Kuten kävikin jo selväksi, tarina on tuttu - paikoin jopa turhan tuttu. On hiukan tylsää seurata samanlaisia kohtauksia, jotka nähtiin jo niin alkuperäisleffassa kuin Jackie Chaninkin rainassa. Pientä käännettä tuo se, että Li on jo kamppailulajitaitaja, eikä täysin ummikko hommaan ja jonkin aikaa Li jopa itse toimii opettajana, mutta tämäkin katkeaa aika lyhyeen ja loppuleffa mennään taas tutuissa merkeissä - tosin yhden mestarin sijaan Li'tä koulii kaksi eri kamppailulajin taitajaa.

Mutta siinä, missä Rob Lieberin käsikirjoitus kulkee aidan matalammista kohdista, Jonathan Entwistlen ohjaus tuo potkua peliin. Karate Kid: Legends on pidetty napakkana, vain hieman yli puolentoista tunnin mittaisena pakettina. Vaikkei erityisiä yllätyksiä tarinankuljetuksesta löydy, Entwistle saa luotua sopivasti jännitettä turnauksen edetessä kohti finaalia Li'n ja Conorin välillä. Vaikka turnauksesta löytyy komeaa tappelukoreografiaa ja stunt-työskentelyä, leffan todelliset kynnet näytetään jo ensimmäiseltä puoliskolta löytyvästä turpaanvedosta kujalla. Han ja Daniel tuovat sekaan sopivasti huumoria ja pakollinen teiniromanssi Mian kanssa on imelyydestään huolimatta ihan suloinen. Karate Kid: Legends siis ajaa toimivasti asiansa, enkä pistäisi pahitteeksi, jos Li Fong nähtäisiin toistamiseenkin... tosin hieman omaperäisemmän tarinan keulakuvana.

Tekniseltä osastoltaan Karate Kid: Legends on myös menevä. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikkaus on passelin napakkaa, joskin muutaman kerran käytetty jakautuvan ruudun kikka oli omaan silmääni pienoinen tyylirikko. Turnauksen tappeluihin lisätyt efektit eivät myöskään vakuuttaneet itseäni ja kun esimerkiksi lyöntien ja potkujen myötä ilmoille lentää pistelukuja, mieleeni tulivat lähinnä videopelit. Lavasteet ovat oivat, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Dominic Lewisin musiikeista löytyy tuttuja sävelmiä elokuvasarjan varrelta.

Lopputekstien yhteydessä nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Karate Kid: Legends, 2025, Columbia Pictures, Sunswept Entertainment, The Government of Canada Income Tax Credit Program, Québec Production Services Tax Credit, Ontario Creates, Jerry Weintraub Productions, Quebec Film and Television Tax Credit

Arvostelu: The Karate Kid (2010)

THE KARATE KID

Ohjaus: Harald Zwart

Pääosissa: Jaden Smith, Jackie Chan, Taraji P. Henson, Wenwen Han, Zhenwei Wang, Yu Rongguang, Luke Carberry, Ji Wang, Zhensu Wu ja Zhiheng Wang

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Kasariklassikko The Karate Kid (1984) oli kehuttu menestys, joka sai useamman jatko-osan, sekä animaatiosarjan. Vuonna 1994 ilmestynyt Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid) oli kuitenkin haukuttu jättifloppi, joten elokuvasarja jätettiin yli vuosikymmenen ajaksi siihen. 2000-luvun alkupäässä alkoi kuitenkin uuden Karate Kid -leffan työstäminen, joka vuosituhannelle perinteisesti olisi uudelleenfilmatisointi alkuperäisestä. Hollywood-tähdet Will Smith ja Jada Pinkett Smith ryhtyivät elokuvan tuottajiksi, sillä ehdolla, että pääroolissa nähtäisiin heidän poikansa Jaden. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2009 ja koko työryhmä viittasi elokuvaan nimellä "The Kung Fu Kid", sillä karaten sijaan siinä harjoitetaan kungfua. Sony-studiolla jopa pohdittiin, että se jäisi elokuvan viralliseksi nimeksi, mutta alkuperäisen elokuvan tuottaja Jerry Weintraub vaati, että vanha nimi pidettäisiin. Niinpä The Karate Kid -nimen pitänyt uudelleenfilmatisointi julkaistiin toukokuussa 2010 ja se oli niin kriitikoilta kuin alkuperäisleffojen faneilta saamista ristiriitaisista arvioistaan huolimatta taloudellinen hitti. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä The Karate Kid -leffaa, ainoastaan alkuperäisen. Kuitenkin nyt, kun alkuperäiselokuvia jatkanut Cobra Kai -televisiosarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa ja tämä uudelleenfilmatisointi on saamassa jatko-osan ensi vuonna, päätin katsoa koko leffasarjan läpi. Puolitoista kuukautta Karate Kid saa seuraajan -elokuvan jälkeen pistin vihdoin The Karate Kid -uudelleenfilmatisoinnin pyörimään.

Amerikkalaispoika Dre Parker muuttaa äitinsä töiden takia Kiinaan, missä hän joutuu paikallisten poikien kiusaamaksi. Maansa myynyt Dre saa apua yllättävältä taholta, kun perheen talonmies Han ryhtyy opettamaan hänelle kungfua.

Pääroolissa Daniel LaRussona... ei kun siis Dre Parkerina nähdään tosiaan näyttelijäpariskunta Will Smithin ja Jada Pinkett Smithin poika Jaden Smith. Tämä oli sitä aikaa, kun pariskunta yritti todella kovasti luoda pojalleen uraa Hollywoodissa. Smithien tuottaman The Karate Kidin lisäksi Jaden näytteli isänsä kanssa leffoissa Onnen potkuja (The Pursuit of Happyness - 2006) ja After Earth (2013). Ei ole mikään ihme, ettei Jadenista tullut koskaan vanhempiensa kaltaista leffastaraa. Ilman nepotismia hän ei olisi luultavasti saanut yhtäkään näistä rooleista - niin huono näyttelijä Jaden on. The Karate Kidissä hänen esiintymisensä on ajoittain tuskastuttavan myötähäpeällistä seurattavaa. Hän yrittää kopioida alkuperäisleffoja tähdittänyttä Ralph Macchiota, sekä vekkuleita rooleja tekevää isäänsä, mutta kiusallisin lopputuloksin. Jaden ei saa tehtyä jatkuvasti valittavasta hahmostaan pidettävää, eikä hän myöskään saa luotua tunnetta yhtenäisestä persoonasta, vaan Dre saattaa olla täysin erilainen tyyppi kohtauksesta riippuen. Ainoa kehuttava juttu Jadenin työssä onkin hänen rankka fyysinen valmistautumisensa roolia varten.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Taraji P. Henson Dren äitinä, Wenwen Han Dren ihastuksenkohteena Alina, ei kun siis Meiyinginä, Zhenwei Wang Dretä kiusaavana Johnnynä, ei kun siis Chenginä, Yu Rongguang karatea, ei kun siis kungfua Cobra Kai -ryhmälle, ei kun siis Fighting Dragon -ryhmälle kouluttavana Kreesenä, ei kun siis mestari Linä, sekä elokuvan jonkin sortin pelastavana enkelinä toimiva Jackie Chan Drelle kungfua opettavana talonmies Miyagina, ei kun siis Hanina. Chan on elokuvan parasta antia, vaikkei hän tee mentorihahmostaan yhtä tykättävää kuin Pat Morita. Henson on myös kelpo valinta äidin rooliin, mutta muut näyttelijät, etenkin lapset Han ja Wang ovat aika kehnoja osissaan.

Kuten etukäteen odotin, en pahemmin piitannut The Karate Kid -uudelleenfilmatisoinnista. Jackie Chan ansaitsee leffalle lisäpisteen ja tarinan siirtäminen Yhdysvalloista Kiinaan tuo edes hieman kulttuurista eroa, mutta muuten kyseessä on todella pitkästyttävä ja ponneton kierrätysversio mahtavasta kasariklassikosta. Vaikka hahmojen nimet on muutettu ja kamppailulajikin on vaihdettu karatesta kungfuun (mutta silti elokuvan nimessä on pidetty sana "Karate"), leffa kulkee tylsän orjallisesti alkuperäiselokuvan latuja. Pari selvästi uutta juttua on tuotu mukaan Dren ja Hanin luostarivisiitin ja Meiyingin viulunsoittokuvion kautta, mutta muuten alkuperäiselokuvan nähnyt vain tuijottaa tapahtumia ja toteaa, että "seuraavaksi tapahtuu näin ja sitten tapahtuu noin, minkä jälkeen tapahtuu sillä lailla". Ikoninen "wax on, wax off" -kohtaus on pistetty uuteen uskoon, mutta eipä uusi versio tarjoa vastaavaa huvittuneisuutta mentorin koulutuksen nokkeluudesta.

Yksi elokuvan käsittämättömimmistä jutuista on, että se on venytetty lähes kahden ja puolen tunnin mittaiseksi. Leffasta löytyisi jatkuvasti karsittavaa ja vaikka alkuperäinenkin elokuva kulki seesteisesti ja rauhassa omalla painollaan eteenpäin, se imaisi mukaansa ja sai katsojan kiinni tunnepuoleen. Vuoden 2010 The Karate Kid ei tarjoa juuri mitään. Jaden Smith ei tee Drestä pidettävää, eikä hänen edesottamuksiaan siis jaksa seurata. Komediapuoli jättää erityisen kylmäksi, eikä draamaosastokaan toimi kaksisesti. Loppuhuipennuksena toimiva kungfu-turnaus kopioi niin tarkkaan alkuperäisleffan finaalia, ettei siitä löydy pienintäkään jännityksen ripettä. Jos alkuperäiselokuvaa ei ole katsonut, voi tämä The Karate Kid tarjota edes jotain, mutta en millään lähtisi suosittelemaan katsomaan tätä ensin. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka selvää on, että koko elokuva tehtiin vain, jotta Smithit saisivat tehtyä pojastaankin Hollywood-tähden.

Elokuvan on ohjannut Harald Zwart, joka oli tätä ennen tehnyt muun muassa koko perheen vakoojaseikkailu Agentti Cody Banksin (Agent Cody Banks - 2003) ja vanhojen hittikomedioiden pohjalta tehdyn uudelleenfilmatisoinnin jatko-osan Vaaleanpunainen pantteri 2:n (The Pink Panther 2 - 2009). Zwart ei vakuuta The Karate Kidillään yhtään sen enempää kuin noilla. Hänen työtään ei ole varmasti helpottanut, että hänen on pitänyt ohjata puhtaan nepotismin takia keulakuvana potkivaa Jaden Smithiä ja että tietyistä muutoksistaankin huolimatta Christopher Murpheyn käsikirjoitus on tylsä kopio alkuperäisleffasta. Sentään The Karate Kid -uudelleenfilmatisointi on hyvin kuvattu. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät, ja tappeluissa nähtävä stunt-työ taidokasta. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja James Horner tunnelmoi ihan kivasti taustalla, vaikkei hän saakaan yhtä mainioita melodioita aikaiseksi kuin alkuperäiselokuvan säveltänyt Bill Conti.

Yhteenveto: Vuoden 2010 The Karate Kid -uudelleenfilmatisointi on maisemanvaihdoksesta, itse kamppailulajin vaihdoksesta ja hahmojen nimien muutoksesta huolimatta tylsä ja laiska uudelleenfilmatisointi mahtavasta kasariklassikosta. On selvää, että elokuva tehtiin lähinnä Jaden Smithille toivotun uran ponnahduslaudaksi. Smith on kiusallisen kehno roolissaan ja tekee Dre-hahmostaan usein tuskastuttavan ärsyttävän. Jackie Chan pelastaa sen, minkä pystyy Dretä kouluttavana Hanina, mutta muuten näyttelijöissä ei ole paljoa kehumista. Käsikirjoituksesta löytyy pieniä muutoksia, mutta pääasiassa se seuraa tylsän orjallisesti alkuperäisleffaa. Harald Zwartin ohjaus on ponnetonta ja leffa muuttuu nopeasti pitkäveteiseksi. Asiaahan ei auta täysin tarpeeton kahden ja puolen tunnin kesto. Sentään tekniseltä puolelta löytyy ansionsa esimerkiksi kuvauksesta, mutta siihen se sitten jääkin. The Karate Kid vuosimallia 2010 on osa tarpeettomien ja kehnojen uudelleenfilmatisointien pitkää jonoa, enkä käsitä, miksi sille nähtävästi tehdään nyt yli kymmenen vuoden jälkeen jatkoa. Ennen kuin päästään siihen, on aika kuitenkin hypätä elokuvista television puolelle ja katsoa, onko alkuperäistrilogiaa jatkanut Cobra Kai -sarja askel kohti parempaa, vai olisiko koko Karate Kid -saaga kannattanut lopettaa jo vuosia sitten...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid, 2010, Columbia Pictures, Overbrook Entertainment, Sony Pictures Releasing, China Film Group Corporation, Emperor Film Production, Jerry Weintraub Productions

Arvostelu: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023)

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES: MUTANT MAYHEM

Ohjaus: Jeff Rowe

Pääosissa: Nicolas Cantu, Brady Noon, Micah Abbey, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Jackie Chan, Ice Cube, Maya Rudolph, Seth Rogen, John Cena, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Paul Rudd, Post Malone, Hannibal Buress ja Giancarlo Esposito

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1984. Hahmot nousivat jättisuosioon Turtles - mutanttikilpikonnat -piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996) ja siihen liittyvien lelujen myötä. Vuonna 1990 ilmestyi ensimmäinen elokuva aiheesta, Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), joka oli hitti ja sai kaksi jatko-osaa, jotka otettiin vastaan heikommin. Tasonlaskun jälkeen uusi sukupolvi innostui hahmoista uuden piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) ja TMNT-animaatioelokuvan (2007) kautta. Michael Bayn tuottamat elokuvat Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016) otettiin ailahtelevasti vastaan ja suunnitelmat kolmosleffasta kariutuivat. Kun Ramsey Naito nousi Nickelodeonin johtoon, hän ja Brian Robbins pohtivat, kenen käsiin luottaisivat Turtlesit. Kaksikko päätyi Seth Rogeniin, joka innostui ja ryhtyi kehittelemään uutta animaatioelokuvaa aiheesta. Ääninäyttelijät valittiin, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt Turtlesista lapsesta asti, katsottuani vuonna 2003 käynnistynyttä animaatiosarjaa ja saatuani käsiin Eastmanin ja Lairdin alkuperäisen sarjakuvan. Elokuvista olen pitänyt todella vaihtelevasti, mutta silti innostun aina, kun uuden Turtles-leffan ilmoitetaan olevan tekeillä. Aluksi törkykomedioista tutun Rogenin mukanaolo epäilytti, mutta elokuvan ensimmäinen traileri karkotti huoleni. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on edetty, sitä enemmän olen odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhemin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Neljä viemärissä asuvaa, geenimuunneltua teini-ikäistä kilpikonnaa, Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo, on koulutettu ninjoiksi Tikku-rotan toimesta. Tikku varoittelee maan päällä asuvista häijyistä ihmisistä, mutta kilpikonnaveljet ovat varmoja, että he voisivat jollain tapaa voittaa ihmisten hyväksynnän ja luottamuksen, ja elää heidän rinnallaan.

Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien luulisi olevan tuttuja tyyppejä kaikille, ainakin tätä arvostelua lukeville, mutta eipä kertauksesta ole haittaakaan. Kyseessähän on neljä kilpikonnaa, jotka pienokaisina altistuivat erikoiselle mönjälle, joka mutatoi heidän geenejään villillä tavalla. Kasvaessaan kilpikonnat koulutettiin ninjutsun taidolla. On sinihuivinen ja katana-miekoilla varusteltu joukon johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varusteltu joukon kuumakalle Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvalla varusteltu joukon älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuilla varusteltu joukon vitsiniekka Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Olen tykännyt tästä nelikosta muksusta saakka, eikä Mutant Mayhem -elokuva muuta asiaa - ainakaan negatiivisempaan suuntaan. Kilpparit voittavat heti puolelleen, oli kyse sitten heidän mahtavista ulkoasuistaan tai veikeistä persoonistaan. Tutut piirteet ovat tallella jokaisella, mutta jokainen on selvästi vasta matkansa alussa. Mutant Mayhem nimittäin panostaa erityisesti teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien teinipuoleen, mikä on jäänyt unohduksiin suuressa osassa adaptaatioita. Vasta viisitoistavuotiaat kilpikonnat ovat vielä harjoittelijoita, eivätkä ole edes kohdanneet oikeaa vastustajaa aiemmin. Kun rooleihin on vielä valittu neljä tuntematonta nuorta, joiden kemiat pelaavat täydellisesti yhteen, Leonardon, Raphaelin, Donatellon ja Michelangelon uusia seikkailuja hyppää seuraamaan muikea hymy huulilla.

Jos päänelikkona kuullaan täysiä keltanokkia, sivuosissa onkin mukana monia konkareita. Jackie Chan kuullaan kilpikonnia kouluttavana rottana, mestari Tikkuna, jonka luonnetta on muovattu huomattavasti hupsumpaan suuntaan, mikä takuulla jakaa katsojien mielipiteitä. Itse pidin osasta Tikkuun liittyvistä puolista, mutta seassa oli juttuja, jotka silittivät ikävästi vastakarvaan. April O'Neilkin (Ayo Edebiri) on tietty mukana, mutta häneenkin on tehty muutoksia. Kokeneen toimittajan sijaan April on vasta journalismista haaveileva opiskelija. Tästä muutoksesta pidin ja hahmolle on laadittu oiva kehityskaari.

     Pahisosastoa taas edustavat muut mutantit, joista tunnetuimmat ovat monien Turtles-fanien suosikit Bebop-villisika (Seth Rogen) ja Rocksteady-sarvikuono (John Cena), joiden käyttötapa aiheuttaa mestari Tikun tavoin takuulla monenlaisia reaktioita fanien keskuudessa. Mukana on myös muun muassa mutanttilepakko Wingnut (Natasia Demetriou), mutanttialligaattori Leatherhead (Rose Byrne) ja mutanttigekko Mondo Gecko (Paul Rudd). Mutanttien johtajana toimii elokuvaa varten luotu, Ice Cuben ääninäyttelemä Superfly. Uusi pahishahmo on mainio ja jopa ymmärrettävä motiiveissaan. Elokuvaan mahtuu kanssa pienessä, mutta merkittävässä osassa nähtävä tohtori Baxter Stockman (Giancarlo Esposito), jonka luoma mönjä aiheuttaa eri eläinten mutaatiot.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on heittämällä toiseksi paras kilpparileffa vuoden 1990 Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien jälkeen ja mielestäni erittäin hyvä uusi suunta sarjalle - joskin mistään virheettömästä elokuvasta ei voida puhua. Kuten jo kävi selväksi, tavat, joilla elokuva hyödyntää joitain ikonisimmista Turtles-hahmoista, eritoten mestari Tikkua, sekä Bebopia ja Rocksteadyä, eivät varmasti tule olemaan jokaisen mieleen ja itsekin olisin toivonut hieman toisenlaisia vetoja tekijöiltä. Elokuvalla on myös pieniä vaikeuksia viedä itseään päätökseen. Sen lisäksi, että finaali on vähän turhan massiivinen godzillamaisen rymistelynsä kanssa, viime minuuttien ratkaisut saavat takuulla raapimaan päätä, että kuinkas tästä nyt voidaan jatkaa tulevaisuudessa luontevasti? Leffa muuttuu myös ajoittain hieman kiusalliseksi popkulttuuri-viittaustensa kanssa. Kun Tikku tuo esiin pahvimallit Chris Evansista, Chris Prattista ja Chris Pinesta ja pohtii, kuka on Hollywoodin paras Chris, on meno vähintäänkin vaivaannuttavaa. Asiaa ei auta, että Tikkuhan päätyy Pineen, koska tämähän on esiintynyt Mutant Mayhemin tuottaneen Paramount-yhtiön muissa leffoissa, kuten Star Trekeissä (2009-2016) ja viimeisimpänä Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissä (2023). Joitain todella hauskoja ja oivaltavia hetkiä näistä viittauksista saadaan aikaan, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty.

Muuten Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on todella hyvä leffa, josta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin tämän leffan kautta kenties jopa ensikosketuksensa Turtlesiin tekevät nykypäivän lapset. Heti kättelyssä elokuvan ilmapiiri on aivan mahtava. Hyvä fiilis valtaa katsojan heti, kun kilpparit nähdään ensimmäistä kertaa ja näiden neljän fantastisen hahmon seikkailuja ja koettelemuksia on suuri ilo seurata. Nelikolle on kirjoitettu entistä vahvemmin halu tulla hyväksytyksi ihmisten keskuudessa ja tämä erilaisuuden hyväksyntä onkin vahva teema elokuvassa, mitä käsitellään monelta eri kantilta. Siitä myös muodostuu erinomainen konflikti ja moraalinen pohdinta sankarien ja pahisten välille, kun kumpikin osapuoli koostuu ihmiskunnan hyljeksimistä mutanteista, mutta jotka suhtautuvat ihmisiin eri tavoin. Superfly ja hänen mutanttijoukkonsa ottaisivat kilpparit ilomielin riveihinsä, mutta sillä ehdolla, että nämä olisivat mukana heidän ilkikurisessa suunnitelmassaan ihmisten tuhoamisessa. Nuoret kilpikonnat pistetään vaativan pohdinnan eteen, mikä saa katsojankin tuumimaan, että kenen puolelle sitä itse asettuisi? Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa oivaa syvyyttä, tarjoaa se myös kosolti hupia, sekä päheää toimintaa. Vaikka osa popkulttuuri-viittauksista ei osukaan maalitauluun vitseissä, seasta löytyy muuten paljon onnistunutta huumoria, oli kyse sitten repliikeistä tai hauskoista tilanteista. Toimintakohtaukset ovat lopun turhan massiivista mekastusta lukuun ottamatta todella tyylikkäitä ja jokainen kilpikonnista, sekä jossain kohtaa myös mestari Tikkukin pääsevät esittelemään kamppailulajitaitojaan.

Visuaalisesti Mutant Mayhem on uskomattoman komeaa katseltavaa. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffan (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) vaikutukset näkyvät yhä vain laajemmin eri yhtiöiden animaatioissa ja myös uuden Turtlesin animaattorit ovat selvästi innostuneet Spider-Manin näyttämästä suunnasta. Elokuva on aikamoista tykittelyä ja eri animaatiotyylien juhlaa. Leffa näyttää samanaikaisesti käsin piirretyltä, tietokoneella animoidulta, että myös savinukeilla tehdyltä stop motionilta. Lopputulos voisi olla järkyttävä sekamelska, mutta homma jotenkin toimii ja vieläpä täydellisesti. Kirsikkana kakun päällä toimii leffan tyylitelty luonnosmaisuus ja "hutilointi". Suoria viivoja tuskin löytyy yhtäkään ja kynän jäljet menevät usein piirrettävän kohteen yli. Elokuva on myös räväkän värikäs, ja siinä hyödynnetään erinomaisesti valoja ja varjoja. Äänimaailma rymistelee hyvin ja niin Nine Inch Nails -yhtyeen laulajana tunnetun Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät jumputusmusiikit kuin leffassa kuultavat eri artistien ja bändien kappaleet säestävät menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on erittäin mainio animaatioelokuva, josta voivat innostua niin vanhat ja kaikenikäiset kilpparifanit kuin sarjaan vasta tutustuvat lapset. Virheetön elokuva ei ole ja sen lisäksi, että osaa tutuimmista sivuhahmoista hyödynnetään fanien mielipiteitä takuulla voimakkaasti jakavin tavoin, loppuhuipennus äityy turhan massiiviseksi meuhkaamiseksi ja leffan lukemattomat popkulttuuri-viittaukset alkavat jossain kohtaa tökkiä. Muuten meno on suorastaan riemastuttavaa. Ilmapiiri on mukaansatempaava, huumori on pääasiassa hauskaa ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Tarina on erityisen onnistunut ja Superfly-pahis tuo sankareille hyvin kirjoitettua ristiriitaa, tehdäkö sen, mikä voisi tuntua hyvältä, vai sen, mikä on oikein? Itse teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat tuodaan valkokankaille erinomaisesti ja näiden neljän nuoren seikkailuja ja koettelemuksia seuraa ilomielin. Visuaalisesti leffa on myös todellista silmäkarkkia erilaisia animaatiotyylejä yhdistelevän ja värikkään toteutuksensa kanssa. Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on tietyistä kauneusvirheistään huolimatta todella mainiota viihdettä ja paras Turtles-elokuva sitten ensimmäisen 33 vuoden takaa. Jatko-osaa työstetään parhaillaan, minkä lisäksi elokuvan pohjalta on tekeillä myös uusi animaatiosarja Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles. Odotan kumpaakin innolla, sillä vioistaan huolimatta pidän paljon tästä ikonisten kilppareiden uudesta suunnasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem, 2023, Paramount Pictures, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Movies, Image Comics, Point Grey Pictures

Arvostelu: Lohikäärmeen kidassa (Enter the Dragon - 1973)

LOHIKÄÄRMEEN KIDASSA

ENTER THE DRAGON

Ohjaus: Robert Clouse

Pääosissa: Bruce Lee, John Saxon, Jim Kelly, Shih Kien, Ahna Capri, Bob Wall, Geoffrey Weeks, Betty Chung, Angela Mao Ying, Peter Archer, Yang Sze ja Jackie Chan

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 18

Enter the Dragon, eli suomalaisittain Lohikäärmeen kidassa on Bruce Leen tähdittämä toimintaelokuva. Leen hongkongilaiset elokuvat saavuttivat suosiota Yhdysvalloissakin ja niinpä Warner Bros. otti näyttelijään yhteyttä, aikomuksenaan tehdä Leen kanssa amerikkalaisen leffan. "Blood and Steel" -nimellä alkaneen projektin kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1973 ja kuvausten aikana koitui useita ongelmia. Lee ei esimerkiksi tullut toimeen ohjaaja Robert Clousen kanssa ja hänellä oli paljon erimielisyyksiä Michael Allinin käsikirjoituksesta. Lisäksi itse kullekin sattui haavereita, eri kieliä puhuvat tekijät eivät ymmärtäneet toisiaan ja halvalla tehdyt lavasteet hajoilivat helposti. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Lohikäärmeen kidassa sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Lee ei kuitenkaan päässyt näkemään valmista elokuvaa, sillä hän menehtyi vain kuusi päivää ennen ensi-iltaa, salarakkaansa seurassa hotellilla, mistä nousi suuri kohu juuri filmin ilmestymisen aikaan. Lohikäärmeen kidassa oli suuri hitti, jolle kriitikot lämpenivät kuitenkin hitaasti. Vuosien varrella elokuvaa on ryhdytty arvostamaan enemmän ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaana kamppailulajileffana. Sen lisäksi, että elokuva innosti muun muassa Street Fighterin (1987) ja Mortal Kombatin (1992) kaltaisia taistelupelejä, sitä pidetään myös vapaaottelun alkuperänä. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Lohikäärmeen kidassa -elokuvaa, mutta olin kuullut siitä useasti aiemmin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Brittiläisen tiedustelupalvelun agentti Braithwaite lähettää taistelulajien mestarin Leen syrjäiselle saarelle, soluttautumaan paikalliseen turnaukseen ja tutkimaan turnauksen järjestäjää, rikollispomoksi epäiltyä Hania.

Jo 32-vuotiaana aivoödeemaan kuollutta Bruce Leetä pidetään kungfu-elokuvien kuninkaana, eikä syyttä. Vaikka Lohikäärmeen kidassa olikin ensimmäinen leffa, jonka Leeltä näin, jo tässä hän onnistui vakuuttamaan minut täysin taistelulajitaidoillaan, kuten myös näyttelijänä. Hän heittäytyy toimintakohtauksiin ällistyttävällä vimmalla, potkien ja hakaten menemään suorastaan pelottavasti. Lee auttoi mullistamaan toimintaelokuvia ja on suuri harmi, että hän menehtyi niin nuorena, kun hänellä olisi vielä ollut hurjasti annettavanaan. Sitä voi vain kuvitella, mitä Lee olisi vielä ehtinyt tekemään ja saavuttamaan, jos olisi elänyt kauemmin... Todellinen legenda! Tässä elokuvassa Lee esittää, noh, Leetä, Shaolin-veljeskunnan taistelijaa, joka saa tehtäväkseen soluttautua saarelle, jota johtaa veljeskunnasta aiemmin eronnut ja veljeskunnan periaatteet hylännyt Han (Shih Kien, äänenä Keye Luke). Hanin epäillään liittyvän rikollisiin bisneksiin ja Leen tehtävänä on löytää tarpeeksi todisteita, jotta brittiläinen tiedustelupalvelu voi ottaa Hanin kiinni. Kien on Leen tavoin nappivalinta osaansa, huokuen oikeanlaista häijyyttä. Kieniä on pakko ihailla myös siitä, ettei hän osannut englantia, vaan kuvauksissa hän yritti vain matkia repliikit avustajan kautta, jotta Luken dubbaus olisi luontevaa Kienin suunliikkeiden kanssa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Geoffrey Weeks Leen vakoojahommiin pestaavana Braithwaitena, Bob Wall Hanin kätyrinä O'Harana, John Saxon ja Jim Kelly turnaukseen myös osallistuvina Roperina ja Williamsina, sekä Ahna Capri Taniana, joka toimii turnauksen ottelijoiden emäntänä. Lisäksi nuoren Jackie Chanin voi bongata stunt-miehenä toimintakohtauksista. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mallikkaasti.

Lohikäärmeen kidassa osoittautui huomattavasti monipuolisemmaksi elokuvaksi kuin etukäteen oletin. Odotin filmin olevan tyypillinen taistelulajileffa, jossa Bruce Lee hakkaa ja potkii pahiksia kumoon kymmenittäin ja vaikka elokuva toki tarjoaa sitä, on siinä paljon muitakin nyansseja. Elokuva on kuin veikeä genremiksaus, jossa kamppailulajifilmin lisäksi tehosekoittimeen on heitetty niin vakoojajännäriä kuin blaxploitaatiota. Jim Kellyn Williams-hahmo tuo mukaan paljon vivahteita blaxploitaatiosta, joka puhkesi kukkaansa Yhdysvalloissa 1970-luvun alussa. Han taas on kuin mikäkin James Bond -elokuvan katala roisto, joka majailee yksityissaarellaan kätyreidensä kanssa. Hahmon jopa nähdään silittävän valkoista kissaa kuin Blofeld konsanaan. Leen hiippailut saaren salaisissa tiloissa tuovat myös mieleen 007-leffat ja John Saxonin Roperissa on jotain hieman samaa kuin tuohon aikaan Bondia esittäneessä Sean Conneryssa.

Vaikka Bruce Lee oli jo itsessään varsinainen vetonaula lippuluukuilla, elokuvan tapa yhdistellä aasialaisia kamppailulajileffoja, afroamerikkalaisten blaxploitaatiota ja valkoisten brittien vakoojaseikkailuja oli varmasti iso syy elokuvan suureen suosioon. Tähän kun vielä lisää päälle Leen traagisen menehtymisen, sekä kohuolosuhteet, missä ja milloin kuolema tapahtui, on varmasti useampi käynyt katsomassa elokuvan, vaikkei aiempaa mielenkiintoa olisikaan ollut. Eipä siis ihme, että filmi oli ilmestymisvuotensa isoimpia hittejä ja inflaation laskien mukaan elokuvan tuotot olisivat jopa yli kahden miljardin dollarin luokkaa! Ei ole myöskään vaikea ihmetellä, miksi elokuva on vuosien varrella toiminut monille muille inspiraation lähteenä. Elokuvaa ei ollut mennyt kai edes puolta tuntia, kun jo pohdin, että Mortal Kombatin tekijät ovat selvästi katsoneet tätä leffaa usein.

Suosioon on myös toki vaikuttanut se, kuinka loistava elokuva on kyseessä. Lohikäärmeen kidassa nappaa heti ensiminuuteillaan mukaansa, esitellessään Leen taistelutaitoja ja siitä meno sen kuin vain paranee. Matka saarelle esittelee hahmojen taustoja ytimekkäästi ja auttaa ymmärtämään, miksi itse kukin on matkalla turnaukseen. Turnaus ja sen ympärillä tapahtuvat vakoojapuuhat tarjoavat oivaa jännitettä ja viihdettä. Loppua kohti leffa rupeaa tarjoamaan toinen toistaan sähäkämpiä ja iskevämpiä toimintakohtauksia ja finaali Leen ja Hanin välillä on kyllä odotuksen arvoinen.

Elokuvan ohjaajana toimi Robert Clouse, jonka kanssa Lee otti useasti yhteen kuvauksissa. Clousen täytyi antaa Leen hoitaa taistelukohtausten toteutus, mutta toisaalta hyvä niin, sillä Lee kyllä tiesi mitä teki. Clousen rakentama tunnelma on vangitseva ja hän onnistuu yhdistelemään varsin erilaisia tyylilajeja toisiinsa saumattomasti. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä oivallista kuvausta ja sujuvaa leikkausta myöten. Vaikka lavasteet tehtiinkin halvalla, ne näyttävät varsin mainioilta ja puvustukset ja maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja säveltäjä Lalo Schifrinin musiikit tietty vain parantavat menoa - mitäpä muuta herralta voikaan odottaa?

Yhteenveto: Lohikäärmeen kidassa on aivan mahtava toimintaelokuva, joka on puolen vuosisadan aikana innoittanut lukemattomia genren edustajia. Elokuva on veikeä yhdistelmä erilaisia lajityyppejä, jotka muodostavat siitä todella kiehtovan ja mukaansatempaavan kokemuksen. Tarina nappaa tehokkaasti mukaansa ja kun päästään saarelle, meno paranee, kunnes kaikki huipentuu vaikuttavassa loppuryminässä. Elokuva on erittäin viihdyttävä ja paikoitellen tehokkaan jännittäväkin. Hahmojen motivaatioita availlaan leffan edetessä kiinnostavasti ja filmistä löytyy enemmän sisältöä, mitä pidemmälle se etenee. Bruce Lee on pääroolissa tietty aivan fantastinen ja on suuri tragedia, että hänen elämänsä päättyi juuri, kun hänen uransa oli lähtemässä uuteen nousukiitoon Hollywoodin puolella. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja visuaalisesti elokuva on oivallinen halvoista lavasteista huolimatta. Lohikäärmeen kidassa on loistoleffa, joka on vaikuttavasti kestänyt aikaa, sekä lukeutuu toimintagenren suurklassikkojen joukkoon. Suosittelenkin elokuvaa erittäin lämpimästi, oli se sitten jäänyt näkemättä tai vaikka sen olisi katsonut jo useita kertoja aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Enter the Dragon, 1973, Warner Bros., Concord Productions

Arvostelu: The Foreigner (2017)

THE FOREIGNER (2017)

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Jackie Chan, Pierce Brosnan, Ray Fearon, Rory Fleck-Byrne, Orla Brady, Charlie Murphy, Liu Tao, Lia Williams, Dermot Crowley ja Katie Leung
Genre: toiminta, trilleri
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

The Foreigner perustuu Stephen Leatherin kirjaan "The Chinaman" vuodelta 1992. Elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2015, kun Jackie Chan roolitettiin sen pääosaan. Alunperin ohjaajaksi valittiin Nick Cassavetes, mutta hänet vaihdettiin lopulta James Bond -leffa Casino Royalen (2006) ohjaajaan, Martin Campbelliin. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2016 ja The Foreigner sai ensi-iltansa Kiinassa syyskuussa 2017. Yhdysvalloissa elokuva ilmestyi seuraavassa kuussa ja Suomeen leffa saapuu vasta nyt joulukuun alussa. Itse en odottanut filmin näkemistä kovin innoissani. Kiinnostuin siitä, kun huomasin sen olevan Campbellin teos, mutta muuten se ei erityisemmin herättänyt mielenkiintoani. Odotuksiani ei nostanut se, kun huomasin elokuvan saaneen aika keskinkertaisia arvioita. Kävin kuitenkin katsomassa elokuvan lehdistönäytöksessä. Olisin ihan hyvin voinut jättää sen näkemättä, sillä kyseessä on suunnilleen yhtä mitäänsanomaton, pitkäveteinen ja laimea toimintatrilleri kuin muutama kuukausi sitten ilmestynyt Atomic Blonde (2017)...

Kun Quanin tytär kuolee terroristien pommi-iskussa Lontoossa, hän päättää etsiä syylliset käsiinsä. Quan yrittää väkivallan avulla saada selville terroristien henkilöllisyydet, mutta sekoittaa siten viranomaisten tutkinnan täysin.

Elokuvan pääroolissa Quanina nähdään tosiaan hongkongilainen Jackie Chan, josta on alkanut tulla jo vanha. Vaikka Chan osoittaa moneen otteeseen, että hänessä on vielä taitoa jäljellä, löytyy leffasta niitäkin hetkiä, jolloin toivoisi, että hän alkaisi jo nauttia eläkepäivistään. Chan saa kuitenkin vanhuutensa käännettyä hyödykseen, sillä se sopii hahmoon täysin. Ikänsä avulla Quan voi helposti yllättää vastustajansa, jotka eivät pidä lyhyttä vanhaa kiinalaista uhkana. Chan ei kuitenkaan kaiken aikaa hypi ja kamppaile, vaan hän tuo esiin draamapuolta itsestään. Alkupäässä hän saa katsojan hieman jopa liikuttumaan, sillä hän on uskottava kuollutta tytärtään surevana isänä. Ja sitten noin puolen tunnin kohdalla Quan ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja alkaa puuhailemaan asioita, joiden takia hänet voisi tuomita terroristina. Hän asentaa pommeja vessaan ja erään henkilön autoon. Hyvin nopeasti hahmo muuttuu sellaiseksi, josta on hyvin vaikea pitää. Hän ei kuuntele ketään, vaan on valmis vahingoittamaan kaikkia, jotta saisi tietää terroristien henkilöllisyydet. Quanin suru tyttärensä kuoleman takia tuntuu katoavan kokonaan, jolloin hän vaikuttaa vain psykoottiselta tappajalta.
     Pierce Brosnan näyttelee irlantilaista Liam Hennessyä, joka tutkii terroritekoa. Brosnanin hahmosta löytyy salaisempia puolia, jotka arvaa lähestulkoon heti, kun hahmo saapuu tarinaan. En erityisemmin pidä Brosnanista näyttelijänä ja vaikka häneltä löytyy tästä hetkiä, joissa hän ei vakuuta, on hän muuten yllättävän sopiva valinta rooliin. Liam jopa muuttuu pidettävämmäksi hahmoksi kuin Quan, siinä vaiheessa kun Quan alkaa käyttäytymään todella typerästi.
     Muita hahmoja leffassa ovat Ray Fearonin esittämä poliisijohtaja Bromley, Orla Bradyn näyttelemä Liamin vaimo Mary, Charlie Murphyn esittämä Liamin salarakas Maggie, Rory Fleck-Byrnen näyttelemä Liamin veljenpoika/ex-sotilas Sean Morrison, Liu Taon esittämä Quanin työkaveri Lam, sekä Lia Williamsin näyttelemä ministeri Davies. Harry Potter and the Goblet of Firesta (2005) tuttu Katie "Cho Chang" Leung esittää filmin alussa Quanin Fan-tytärtä. Muut hahmot ovat aika unohdettavia, eivätkä näyttelijät ole erityisen ihmeellisiä rooleissaan.

The Foreigner tuntuu usein kahdelta eri elokuvalta. Välillä tarina seuraa Quanin kostoreissua, kun tämä jahtaa Liam Hennessyä ja yrittää saada tämän kertomaan tietoja, joita tämä ei vaikuta tietävän. Quan menee jopa niin pitkälle, että saa Liamin ja tämän tiimin pakenemaan majataloon, ja lähtee itse virittelemään ansoja viereiseen metsään. Quanin osuus muuttuu ensimmäisen puolen tunnin jälkeen selkeämmäksi Jackie Chan -toiminnaksi ja metsäosuudessa typeräksi ramboiluksi. Välillä taas tarina seuraa Liamia ja tämän tiimiä, kun he yrittävät miettiä, kuka terroriteon takana oli ja miten he voisivat estää mahdollisen uuden terroriteon. Liamin osio on realistisempi ja se tuntuu siltä, että näin tässä tilanteessa oikeasti voisi tapahtua. Quanin soolosekoilu ja Liamin realistinen puoli eivät yhdisty toisiinsa, eivät sitten mitenkään. Kun keskiössä oleva näyttelijä vaihtuu Jackie Chanista Pierce Brosnaniin, tuntuu siltä kuin katsoisi täysin eri elokuvaa. Silloin vaikuttaa siltä kuin tekeillä olisi ollut kaksi hyvin erilaista toimintajännäriä, jotka eivät ole yksinään lähteneet liikkeelle, vaan ne on täytynyt yhdistää, vaikka yhdistelmä ei tuntuisi lainkaan yhtenäiseltä kokonaisuudelta. On myös outoa, että elokuva lähtee liikkeelle Quanin surusta, mutta välillä elokuvassa on pidempiä pätkiä, joissa Quan ei esiinny lainkaan. Metsäosion alkaessa Quan muuttuu tarinan päähenkilöstä Predatorin kaltaiseksi vaanijaksi, jonka ansoja pitäisi pelätä.

Kyseessä ei ole niin toiminnallinen elokuva kuin monet varmasti luulevat huomatessaan, että sitä tähdittää Jackie Chan. Itse toimintakohtaukset ovat pääasiassa onnistuneita, aikuisille suunnattuja ja tylyjä. Elokuva ei kuitenkaan ole toimintaviihdettä, vaan se on yllättävänkin hidastempoinen trilleri, joka kuvittelee olevansa fiksu, mutta on vain lähinnä sekava ja aika typerä yhdistäessään ramboilun mukaan realistisuuteen. Mukana on erilaisia salaliittoja ja niitä yritetään availla, mutta filmi ei onnistu herättämään katsojan mielenkiintoa, kun filmi lakkaa olemasta Quanin tarina. Kyseessä on itse asiassa yllättävän tylsä teos. Minun piti muutamaan otteeseen oikein taistella, että pysyin hereillä, kun tuntui siltä, ettei tarina etene mihinkään. Joidenkin mielestä The Foreigner on varmasti todella kiehtova elokuva, mutta omasta mielestäni se on vain pitkäveteinen. Tätä voi helposti verrata Atomic Blondeen, sillä molemmissa tyylikkäät toimintakohtaukset ovat elokuvan parasta (ja lähestulkoon ainoaa hyvää) antia. Tästä elokuvasta saisi toimivan, jos siitä poistaisi joko Jackie Chanin tai Pierce Brosnanin juonikuviot. Yhteen ne eivät sovi ollenkaan, eikä elokuva ole sitten millään hyvä tai edes kokonaiselta tuntuva. Tylsyyden takia siitä lähtee vielä yksi piste pois. Todella heikko pätkä on siis kyseessä.

Martin Campbell on tosiaan ohjannut yhden suosikkielokuvistani, Casino Royalen. Se on mielestäni toimintagenressä täydellinen mestariteos. Siksi en voi muuta kuin ihmetellä, miten hän tekee nykyään näin kehnon tekeleen?! Mielestäni jopa hänen supersankarisekoilunsa Green Lantern (2011) viihdytti kaikessa kökköydessään enemmän kuin tämä. Ehkä Campbell onnistui Bond-leffassaan - tai no leffoissaan, sillä GoldenEye (1995) on oikein mainio - pelkällä moukan tuurilla. Toisaalta David Marconin kehnon käsikirjoituksen pohjalta on vaikea saada aikaiseksi mitään hyvää. The Foreigner on kuitenkin kuvattu hyvin ja leikattu toimivasti. Maskeeraus on tyylikästä ja äänimaailma on onnistunut. Cliff Martinezin työstämät tietokonemusiikit ovat yllättävän toimiva ratkaisu, vaikkakin ne kuulostavat paikoitellen aika yksitoikkoisilta.

Yhteenveto: The Foreigner yrittää olla kaksi erilaista elokuvaa, muttei onnistu yhdistämään niitä toisiinsa. Jackie Chanin esittämä Quan muuttuu surevasta isästä törkeäksi muka-ramboksi, joka on valmis tappamaan syyttömiä saadakseen tahtonsa läpi. Hänen osionsa leffasta on paljon epärealistisempi kuin Pierce Brosnanin näyttelemän Liamin, mikä tuntuu usein siltä, miten tällaisessa tilanteessa voisikin tapahtua. Chanin ja Brosnanin osiot tuntuvat kuitenkin täysin irrallisilta toisistaan, jolloin filmi ei tunnu mitenkään yhtenäiseltä, vaan tunnelman jatkuva vaihtuminen vain lisää sekavuuden tuntua. Itse toimintakohtaukset ovat ihan tyylikkäitä, mutta muuten elokuva ei herätä mielenkiintoa tarinallaan. Kyseessä on yllättävän pitkästyttävä teos, jonka aikana meinaa nukahtaa. Ison juonipaljastuksen arvaa heti alussa, eikä leffa muutenkaan yllätä - tai sitten katsojaa ei kiinnosta tarpeeksi, jotta yllätykset toimisivat. Tekninen toteutus filmissä on taidokkaasti tehty, mutta käsikirjoitus on kökkö, eikä ohjaaja Martin Campbell ole onnistunut kovin hyvin. Ehkä hänen pitäisi tehdä vain James Bondeja, sillä muuten hän ei vaikuta tekevän kovin kummoista työtä. Näyttelijät ovat paikoitellen ihan kivoja rooleissaan. Jackie Chan on aluksi toimiva tunteikkaana isänä, mutta Quanin aloittaessa typerät puuhansa, ei hänestä enää oikein pidä. Ehkä siis ihan hyvä, että leffa ei täysin kerrokaan hänestä. Jos The Foreigner oikeasti kiinnostaa, niin sen voi vilkaista joku päivä televisiosta tai Netflixistä, jos ei ole muuta tekemistä. Elokuvateatteriin sitä ei kannata raahautua katsomaan. Muutamien toimivien juttujen takia se pääsee juuri ja juuri huonouden yläpuolelle, muttei se silti ole katsomisen arvoinen tekele.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
The Foreigner, 2017, SR Media, STX Entertainment, thefyzz, Arthur Sarkissian Productions, The Entertainer Production Company, Huayi Brothers, Wanda Media Co.

Arvostelu: Lego Ninjago Elokuva (The LEGO Ninjago Movie - 2017)

LEGO NINJAGO ELOKUVA

THE LEGO NINJAGO MOVIE

Ohjaus: Charlie Bean, Paul Fisher ja Bob Logan
Pääosissa: Dave Franco, Justin Theroux, Michael Peña, Kumail Nanjiani, Abbi Jacobson, Zach Woods, Fred Armisen, Jackie Chan, Olivia Munn ja Kaan Guldur
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

The LEGO Ninjago Movie, eli suomalaisittain Lego Ninjago elokuva pohjautuu Legon "Ninjago"-lelusarjaan, jonka tuotteita alkoi ilmestyä kauppoihin vuonna 2011. Lelujen pohjalta tehtiin televisiosarja samana vuonna, jotta lelut saisivat lisää huomiota. "Ninjago"-legot ovatkin nousseet suureen suosioon lasten keskuudessa ympäri maailman. Harmillisesti suosio ei ole yhtä suuri aikuisten keskuudessa, joten kun vuonna 2013 ilmoitettiin, että Lego Ninjago Elokuva oli tekeillä, ei se herättänyt suuria tunteita. Toisaalta siinä kohtaa ensimmäinen Lego-filmi, eli Lego Elokuva (The LEGO Movie - 2014) ei ollut vielä ilmestynyt, joten monet suhtautuivat muutenkin todella epäilevästi leffaan. Suosio ei kuitenkaan noussut vuonna 2014, vaikka Lego Elokuvaa ylistettiin, sillä seuraavana oli tiedossa Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017), jonka päähenkilö oli paaaljon tunnetumpi kuin jokin "Ninjago". Itse olen aina ollut suuri Lego-fani ja omistan todella paljon erilaisia tuotesarjoja, mutta "Ninjago"-tuotteita minulla ei ole lainkaan, sillä se ei ole koskaan kiinnostanut minua. Televisiosarjasta olen nähnyt pätkiä, mutta ne eivät tehneet minuun vaikutusta. Odotin tältä vuodelta huomattavasti enemmän Lego Batman Elokuvaa ja olisin toivonut seuraavan leffan olevan "Lego Star Wars Elokuva" tai jotain. Vasta viikkoa ennen lehdistönäytöstä aloin oikeasti löytää mielenkiintoa Lego Ninjago Elokuvaa kohtaan, sillä ajattelin, että koska en tiedä koko hommasta mitään, se voisi yllättää minut olemalla todella hyvä, minkä lisäksi se olisi varmasti visuaalisesti upea. Positiivisin tuntein lähdin siis katsomaan elokuvaa, vaikken odottanutkaan samanlaista nerokkaan erinomaista teosta kuin kaksi edellistä Lego-elokuvaa.

Paha Garmadon hyökkää jatkuvasti armeijansa kanssa Ninjagon kaupunkiin, jota suojelee ninjatiimi. Vihreä ninja on Garmadonin suurin vihollinen, mutta Garmadon ei tiedäkään, että Vihreä ninja on oikeasti hänen teini-ikäinen poikansa Lloyd.

Vihreää ninjaa (varmaan ikuisesti laiskan kuuloinen Dave Franco), eli Lloyd Garmadonia kiusataan kaiken aikaa siitä, että hän on pahiksen poika. Vaikka Garmadon ei sitä tiedä, niin koko kaupunki tuntuu tietävän totuuden. Kaikki syyttävät Lloydia hyökkäyksistä ja monet pelkäävätkin häntä, mutta kun Lloyd naamioituu ninjavermeisiinsä, on hän koko kaupungin suosikki, sillä se on salaisuus, jonka vain muut ninjat tietävät. Läpi leffan onkin hauska seurata, miten Lloyd suhtautuu kaupunkilaisiin, jotka sekä inhoavat että rakastavat häntä. Hahmo on mielenkiintoinen, vaikka alkupäässä hän lähinnä kiukuttelee ärsyttävästi.
     Muita ninjoja ovat punainen Tulininja, eli Kai (Michael Peña), sininen Salamaninja, eli Jay (Kumail Nanjiani), harmaa Vesininja, eli Nya (Abbi Jacobson), valkoinen Jääninja, eli Zane (Zach Woods) ja musta Maaninja, eli Cole (Fred Armisen). Jokaiselle viidestä on luotu pientä sisältöä: Kai on porukan siistein; Nya on hänen voimakas siskonsa; Jay on pelokas; Cole kuuntelee musiikkia ja ottaa rennosti; ja Zane on todellisuudessa robotti, vaikka yrittääkin esittää tavallista teiniä. Harmillisesti alun jälkeen nämä ninjahahmot muuttuvat aika lailla statisteiksi, vaikka kulkevatkin koko ajan Lloydin mukana. Hahmoja ei pääse kunnolla tuntemaan, jolloin heistä ei oikeastaan jaksa välittää.
     Garmadon (Justin Theroux) on mustiin pukeutuva nelikätinen pahis, joka muistuttaa hieman Tähtien sodan (1977-) Darth Vaderia, etenkin kun hänellä on päässään musta kypärä. Leffasta tulee muutenkin mieleen Tähtien sota nuoren sankarin ja tummiin pukeutuneen pahiksen isä-poika-suhteen takia. Garmadon ei ole kuitenkaan yhtä julma kuin Vader, vaan hänen mielestään Ninjagon valloittaminen on vain hauskaa hupia. Vaikka jotkut hänen tekonsa ovat kauheita, on ne käsitelty lapsiystävälliseen tapaan huumorin kautta.
     Muita hahmoja leffassa ovat ninjojen johtaja, eli mestari Wu (Jackie Chan), joka on stereotyyppisesti vanha valkoparta, joka osaa kuitenkin taistella erittäin nopeasti, ja Lloydin äiti Koko (Olivia Munn), joka ei tiedä poikansa ninjapuuhista. Jackie Chan nähdään myös näyttelemässä ääniroolin lisäksi, minkä lisäksi toisena aitona ihmisenä nähdään pientä innokasta poikaa esittävä Kaan Guldur.

Lego Ninjago Elokuva alkaakin hölmöllä kohtauksella, jossa Guldurin esittämä poika astuu sisään liikkeeseen, joka myy ikivanhoja tavaroita. Jackie Chan on liikkeen myyjä, joka päättää kertoa pojalle Ninjagon legendasta, koska pölystä päätellen asiakkaita ei ole, joten mitä muutakaan sitä tekisi? Onneksi kiusallisen aloituksen jälkeen seikkailu lähtee käyntiin vauhdikkaasti. Nopean esittelyn jälkeen alkaa ensimmäinen nopeatempoinen taistelu Garmadonia vastaan. Elokuva itsessään tuntuu kulkevan todella nopeasti kohtauksesta toiseen, eikä mukana ole kunnon hengähdystaukoja. Harmillisesti kun leffa vihdoin rauhoittuu ja alkaa vaikuttaa siltä, että tarina kertookin oikeasti oudosta isä-poika-suhteesta, elokuvaa muuttuu hieman laahaavaksi. Vaikka erikoinen perhetarina onkin mielenkiintoinen, ei siihen ole saatu mukaan sydäntä, jotta siitä jaksaisi missään kohtaa välittää. Kokonaisuutena Lego Ninjago Elokuva onkin aika ontto, vaikka se viihdyttää lähes koko kestonsa ajan. Sekavan rytmityksen takia filmi tuntuu välillä kulkevan nopeutettuna ja välillä hidastettuna, eikä siitä jää kovin paljoa käteen loppujen lopuksi. Elokuvan jälkeen ihmettelinkin, miten muutaman vuoden takainen Lego Elokuva sai kerrottua paljon monimutkikkaamman ja moniulotteisemman tarinan samassa ajassa, ilman, että se oli yhtä sekava?

Leffasta puuttuu lähes kokonaan Lego Elokuvan kekseliäisyys, itseironia ja syvällisyys. Se oli paljon selkeämmin koko perheen teos, kun taas tämä on lähes kokonaan pelkkää viihdettä lapsille. Aikuisetkin voivat kyllä löytää siitä riemua, etenkin koko elokuvan kekseliäimmästä asiasta, eli ultimaattisesta aseesta ja sen vaikutuksista, mutta muuta ihmeellistä ei ole luvassa. Lapsille siinä on paljon seikkailua, toimintaa ja hassuja hetkiä, mutta suuria nauruja se ei kuitenkaan tarjoa. Elokuva ei osaa nauraa itselleen samalla tavalla kuin edelliset Lego-leffat, mikä voi johtua siitä, että tekijöiden on pitänyt pelata varman päälle, sillä "Ninjago" ei ole erityisen tunnettu juttu vielä. Olisikin ollut parempi, jos tätä ennen olisi tehty tunnetuista leffasarjoista, kuten Tähtien sodasta, Indiana Jonesista (1981-) ja Harry Potterista (2001-2011) Lego-elokuvat ja sitten vasta olisi kokeiltu toimiiko tällainen filmi? Hyviä hetkiä on kyllä mukana ja leffa onnistuu pitämään kiinnostuksen yllä, jolloin kyseessä on ihan menevä pätkä, mutta Lego Ninjago Elokuva on silti todella selvä tasonpudotus kahden edellisen elokuvan jälkeen.

Leffa on kuitenkin animoitu pääasiassa tyylikkäästi. Ninjago-kaupunki on erinomaisesti toteutettu ja sitä on hienoa katsella, mutta on harmi, että Lego Batman Elokuvan tavoin vesi on vettä, eikä se koostu sinisistä palikoista, kuten Lego Elokuvassa. Hommaa on viety tässä vieläkin pidemmälle, sillä Garmadonin tukikohtatulivuorikaan ei ole legoista koottu, eikä myöskään ole metsä, jossa seikkaillaan leffan aikana paljon. Vaikka niihin onkin yhdistetty palikoita, olisi ollut paljon näyttävämpää, jos kaikki taustat koostuisivat legoista. Onneksi realistinen metsä on kuitenkin oikeassa koossa hahmoihin verrattuna, jolloin tavallinen kasvikin vaikuttaa isolta puulta. Äänimaailmassa parasta on kaikkien aikojen tunnetuimman elokuvahuudon, eli "Wilhelm screamin" käyttö useaan otteeseen peräkkäin. Harmillisesti Mark Mothersbaughin säveltämät musiikit ovat todella mitäänsanomattomat. Ohjauksesta vastaavat Charlie Bean, Paul Fisher ja Bob Logan, jotka ovat toimineet pääasiassa animaattoreina aiemmin ja vain Bean on ollut ohjaajan hommissa. Harmillisesti sen myös huomaa ja olen varma, että elokuva olisi paljon parempi, jos ohjaajina olisivat toimineet Lego Elokuvan ohjaajakaksikko Phil Lord ja Christopher Miller.

Yhteenveto: Lego Ninjago Elokuva on ihan viihdyttävä seikkailuelokuva, mutta se jää monin tavoin kahden edellisen Lego-elokuvan jalkoihin. Mukana ei ole kunnon kekseliäisyyttä yhtä hienoa juttua lukuunottamatta, eikä teos osaa nauraa itselleen, mikä oli yksi hauskimmista asioista edellisissä leffoissa. Hauskoja hetkiä on kyllä mukana, muttei filmi kovin monia nauruja tarjoa. Leffan pääteema, eli erikoinen isä-poika-suhde tuo hieman liian paljon mieleen Tähtien sodan ja on harmi, että päähenkilön lisäksi muita ninjoja ei pääse tuntemaan kunnolla. Tarina on ihan toimiva ja pitää mukanaan, mutta kokonaisuus tuntuu silti jotenkin ontolta ja sydämettömältä. Animointijälki on upeaa, vaikka onkin harmi, että vesi, metsä ja Garmadonin tulivuori eivät olekaan legopalikoista rakennetut. Lapsille Lego Ninjago Elokuva on varmasti todella hyvä toimintaseikkailu, mutta aikuiset tämä voi helposti jättää kylmäksi. Ei siis kannata odottaa kovin nerokasta teosta, vaan varautukaa näkemään kivaa hömppää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
The LEGO Ninjago Movie, 2017, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, LEGO System A/S, Lin Pictures, Lord Miller, RatPac-Dune Entertainment, Vertigo Entertainment

Arvostelu: Kung Fu Panda 3 (2016)

KUNG FU PANDA 3

Ohjaus: Alessandro Carloni ja Jennifer Yuh Nelson
Pääosissa: Jack Black, Bryan Cranston, Angelina Jolie, Dustin Hoffman, J.K. Simmons, James Hong, Seth Rogen, David Cross, Jackie Chan, Lucy Liu, Kate Hudson ja Randall Duk Kim
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

En jostain syystä mennyt katsomaan Kung Fu Panda 3:a, kun se ilmestyi alkukeväästä elokuvateattereihin. Olisin tietty halunnut mennä katsomaan sen, sillä pidän kahdesta aiemmasta osasta ja useista DreamWorks-yhtiön muista animaatioelokuvista. Silti elokuvakäynti jäi väliin ja odotin sitä, että elokuva ilmestyisi vuokrattavaksi. Kun tilaisuus siihen viimein tuli, kävin Makuunissa vuokraamassa Kung Fu Panda 3:n ja katsoin sen ensimmäistä kertaa, toivoen, että kahden ensimmäisen osan taso säilyisi samana.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Kung Fu Panda (2008) ja Kung Fu Panda 2 (2011)!

Po lähtee oikean isänsä Li Shanin kanssa salaiseen pandakylään oppimaan chin taidon, voidakseen päihittää pahan Kain, joka aikoo kerätä itseensä kaikkien kungfumestareiden chi-voimat.

Jack Blackin ääninäyttelemä Po-panda on jälleen hieman taitavampi, mutta ihan yhtä höhlä hahmo kuin ennenkin. Black sopii yhä hahmon rooliin, mutta hahmo ei toimi valitettavasti yhtä hyvin kuin kahdessa aiemmassa osassa. Pon menneisyyttä avataan vielä lisää ja hänen täytyy löytää paikkansa maailmassa. Edellisessä osassa Pon täytyi oppia hallitsemaan sisäistä rauhaa ja tässä hänen täytyy oppia hallitsemaan chin voima. Chi on kaikessa elävässä virtaava energia, jota voi hyödyntää kuin taikuutta. Lähinnä Po vain haluaisi elvistellä taidoillaan ja olla kylänsä sankari tekemättä paljoa.

Vihdoin tavataan Pon oikea isä, Li Shan, jonka äänenä kuullaan Breaking Bad -sarjasta (2008-2013) tuttu Bryan Cranston. Cranstonilla on hyvin tunnistettava karhea ääni ja toimiikin tässä Pon isän äänenä. Harmi vain, ettei hahmo muuten oikeastaan innosta. Pon hanhi-isä Ping (James Hong) on tietysti mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin. Ping pääsee jopa taistelemaan, eikä ole onneksi enää lainkaan ärsyttävä. Katsojana kokee hieman sääliä Pingiä kohtaan, sillä tämä alkaa menettämään isä-poika-suhdettaan Pohon, kun Li Shan ilmestyy kuvioihin. 
     Hurja viisikko on tietty mukana, kuten myös mestari Shifu (Dustin Hoffman), jolla on onneksi enemmän tekemistä kuin edellisessä osassa. Viisikon Kurki (David Cross), Kyy (Lucy Liu), Mantis (Seth Rogen) ja Apina (Jackie Chan) jäävät todella pieneen osaan elokuvassa, eikä Tiikerittärelläkään (Angelina Jolie) ole oikeastaan paljoa tekemistä. Tiikeritär on taas kylmästi - mutta jokseenkin ystävällisesti - tuuppimassa Pota oikeaan suuntaan.
     Tässä elokuvassa on Kung Fu Panda -sarjan heikoin pahis, eli J.K. Simmonsin ääninäyttelemä Kai, joka himoitsee lisää voimaa ja valtaa. Simmons on oiva näyttelijä ja hänen äänensä sopii hyvin hahmolle, mutta hahmo itsessään ei ole erityisen mielenkiintoinen. Kai tekee kungfumestareista itselleen jonkin sortin zombiarmeijaa, eli kuten heitä tässä kutsutaan "jambiarmeijaksi". Kai imee chivoiman vastustajistaan, jolloin hän pystyy ohjaamaan heitä mielensä mukaan. Muuten... ensimmäisessä elokuvassa pahiksena oli TAI Lung ja tässä on KAI... onkohan seuraavassa sitten Vai?
     Elokuvassa kuullaan myös Kate Hudson Mei Mei -pandana, joka iskee silmänsä Pohon. Ensimmäisessä elokuvassa nähty mestari Oogway -kilpikonna (Randall Duk Kim) nähdään jälleen.

Elokuva tuntuu jatkavan tarinaa aika suoraan siitä, mihin Kung Fu Panda 2 päättyi. Li Shan saapuu kylään etsiäkseen poikaansa Pota, jonka mestari Shifu on asettanut jatkamaan hänen työtään opettajana. Kun selviää, että Kai on palannut henkimaailmasta kuolevaisten maailmaan, Po lähtee Li Shanin kanssa pandakylään, oppiakseen chi-energian käyttämisen taidon, sillä vain sen avulla Kain voi päihittää. Ping, joka pelkää menettävänsä Pon, lähtee pandojen mukaan, kun taas Hurja viisikko ja mestari Shifu jäävät kylään, jotta voisivat pidätellä Kaita.

Erittäin mainio taso ei ihan ole säilynyt kahdesta edellisestä osasta. Vaikka kyseessä on hyvä elokuva, Kung Fu Panda 3 tuntuu paikoitellen hieman hätäisesti mietityltä, jolloin lopputulos ei ole niin onnistunut kuin voisi toivoa. Vitsit ovat hieman epätasaisempia. Välillä saa nauraa makeasti, mutta sitten taas kohellushuumori Jadepalatsissa on aika myötähäpeällistä katsottavaa. Pandakylän kohtaukset ovat välillä hieman laahaavia, eikä pandamaailma ole kovin innostava. Toimintakohtaukset ovat hieman sekavasti toteutettuja, eikä niissä ole samaa kungfumeininkiä enää. Maaginen voima chi on hyvä lisäys tarinaan ja laajentaa elokuvien maailmaa. Yleisesti mukana on tuttu, hyvä tunnelma ja etenkin loppuhuipennus on onnistunut. Toivon kuitenkin, että tämä olisi sarjan viimeinen osa ja Kung Fu Panda -sarja jäisi trilogiaksi. Nykypäivänä tällainen toive on kuitenkin aika turha, sillä jos elokuva tienaa, niin pitäähän sille jatkoa vääntää.

Edellisen elokuvan ohjanneen Jennifer Yuh Nelsonin lisäksi ohjaajan paikalla on myös Alessandro Carloni, jolle Kung Fu Panda 3 on toinen ohjaustyö, ensimmäisen ollessa vain lyhytelokuva. Käsikirjoituksesta vastaavat samat henkilöt (Jonathan Aibel ja Glenn Berger) kuin aiemmin, mutta välillä tuntuu, että duolta ei täysin ehjää teosta ole tullut kirjoitettua. Elokuva on onneksi animoitu mainiosti ja teknologia on selvästi taas kehittynyt. Taustat ovat paikoitellen hienompia kuin edellisissä osissa nähdyt. Elokuva on mukavan värikäs, mistä pidin itse ja leffaa on kivaa katsoa jo pelkästään sen visuaalisen puolen takia. Äänimaailma on taidokkaasti luotu. Sävellyksistä vastaa Hans Zimmer, joka ei tällä kertaa ole valitettavasti tehnyt kovin ihmeellistä musiikkia. Useista kohdista puuttuu mahtipontisuus, jolloin oikeaan tunnelmaan ei pääse musiikin kautta. Elokuvassa kuullaan uusi, The Vampsin esittämä versio Carl Douglasin kappaleesta Kung Fu Fighting.

Yhteenveto: Kung Fu Panda 3 on hyvä elokuva, mutta selkeästi sarjan heikoin osa. Hurjaa viisikkoa ei ole käytetty kovin onnistuneesti hyödyksi, mutta onneksi mestari Shifu ja Ping-isä saavat hieman enemmän tekemistä. Animointijälki on hyvin toteutettua. Käsikirjoitusta olisi voitu vielä hioa lisää, jotta kokonaisuus toimisi paremmin. Jos pidit kahdesta edellisestä osasta, niin kannattaahan tämäkin vilkaista. Ei se todellakaan ole huono, mutta jää silti kahden todella hyvän edeltäjänsä varjoon. Ala-asteikäisille tämä luultavasti toimii parhaiten ja perheen yhteiseen elokuvailtaan tämä on ihan hyvä valinta. Voitte vaikka perheen kesken pitää Kung Fu Panda -päivän ja katsoa kaikki sarjan osat läpi. Toivottavasti tämä kuitenkin jää sarjan viimeiseksi osaksi, eikä juttua aleta venyttää liikaa. Kung Fu Panda -trilogia kuulostaakin jo nimenä paremmalta kuin pelkkä Kung Fu Panda -sarja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Kung Fu Panda 3, 2016, China Film Co, DreamWorks Animation, Oriental DreamWorks, Twentieth Century Fox Film Corporation

Arvostelu: Kung Fu Panda 2 (2011)

KUNG FU PANDA 2

Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson

Pääosissa: Jack Black, Angelina Jolie, Gary Oldman, Jackie Chan, Seth Rogen, David Cross, Lucy Liu, Dustin Hoffman, James Hong, Michelle Yeoh, Danny McBride, Dennis Haysbert ja Jean-Claude Van Damme

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 7

Kung Fu Panda (2008) oli hittianimaatio, joten sille täytyi tietty tehdä jatkoa. Kung Fu Panda 2 ilmestyikin Suomessa kesällä 2011, mutta ensimmäisen elokuvan tapaan en jostain syystä mennyt katsomaan sitä silloin. Kung Fu Panda on yksi suosikeistani DreamWorks -yhtiöltä, joten minua tottakai kiinnosti nähdä sen jatko-osa. Näin Kung Fu Panda 2:n ensimmäisen kerran kesällä 2012, jolloin se ei oikeastaan vakuuttanut minua, enkä ollut katsonut sitä uudestaan sen jälkeen. Nyt kun sarjan uusin osa, Kung Fu Panda 3 (2016), on ilmestynyt myyntiin ja vuokrattavaksi, täytyi minun tietysti katsoa kaksi aiempaa osaa uudestaan ja arvostella koko sarja läpi. Yritin katsoa tämän elokuvan mahdollisimman avoimin mielin uudestaan. Minua auttoi se, etten oikeastaan muistanut elokuvasta mitään.

Lohikäärmesoturi Pon ja Hurjan viisikon täytyy suojella Gongmenin kaupunkia pahalta riikinkukko lordi Sheniltä, joka aikoo tuhota kungfun tulen voimalla.

Jack Black kuullaan jälleen Po-pandan äänenä ja sopii rooliin edelleen todella hyvin. Po on alkanut viisastua ja hän on oppinut paljon uusia voimia, mutta hänestä löytyy silti tuttua huumoria, sekä loputon nälkä. Välillä vitsit ja kungfutaidot eivät täysin toimi käsi kädessä, mutta ainakin hahmo on moniulotteinen, mikä on aina plussaa. Elokuvassa avataan enemmän Pon taustoja, joita edellisessä osassa katsojana miettikin, mikä tekee Posta kiinnostavamman hahmon.

     Hurjan viisikon Kyy (Lucy Liu) pääsee enemmän esille kuin edellisessä osassa, kun taas rukoilijasirkka Mantis (Seth Rogen). Kurki (David Cross) ja Apina (Jackie Chan) ovat hieman taka-alalla, vaikka pääsevätkin taisteluihin mukaan ja pyörivät mukana koko elokuvan ajan. Isoimmassa roolissa Viisikosta on jälleen Angelina Jolien ääninäyttelemä Tiikeritär, joka tuntuu yhä aika tunteettomalta hahmolta, mutta josta löytyy pehmeämpiäkin puolia. Hurjaa viisikkoa ja Pota kouluttava mestari Shifu (Dustin Hoffman) ei kovin paljoa tee elokuvassa ja onkin mukana vain alussa ja lopussa.

     Elokuvan pahis on tosiaan lordi Shen, jonka äänenä kuullaan Gary Oldman, joka tuttuun tapaansa toimii todella hyvin pahiksena. Lordi Shen osaa olla välillä uhkaava, mutta paikoitellen hänestä löytyy heikommatkin osuudet. Lordi Shen haluaa olla voimakkaampi kuin muut ja kerätä lisää valtaa. Hänen aikomuksenaan on käyttää räjähteiden voimaa ja tuhota kungfu ikuisiksi ajoiksi.

Pon hanhi-isä Ping (James Hong) on paikoitellen hieman ärsyttävä hahmo, mutta hänellä on silti sydän paikallaan. Varmasti suurena "yllätyksenä" kaikille tulee, ettei Ping-hanhi olekaan Po-pandan oikea isä, vaan tämä on adoptoinut Pon, kun tämä oli vasta vauva. Ping välittää ottopojastaan erittäin paljon, mutta jaksaa silti myös hössöttää kaiken aikaa iänikuisista nuudeleistaan.

     Muina hahmoina elokuvassa nähdään mm. Michelle Yeohin ääninäyttelemä Ennustaja, jota lordi Shen pitää vankinaan, Danny McBriden esittämä susiarmeijan johtaja, sekä Dennis Haysbertin ja Jean-Claude Van Dammen esittämät kungfumestarit Härkä ja Kroko.

Elokuvan alussa katsojille kerrotaan lordi Shenin lähtökohdista, jonka jälkeen päästään kunnolla itse tarinaan. Pon koulutus Jadepalatsissa jatkuu ja yhdessä Hurjan viisikon kanssa hän suojelee kylää vaaroilta. Kun selviää, että lordi Shen on ottanut Gongmenin kaupungin haltuunsa ja aikoo käyttää uutta tuhoasettaan, mestari Shifu lähettää Pon ja Viisikon Gongmeniin päihittämään Shenin, sekä pelastamaan kyläläiset ja kungfun. Samalla Po alkaa muistamaan omaa menneisyyttään.

Kung Fu Panda 2 on selkeää jatkumoa edelliselle osalle. Erityisemmin ei käy selväksi, kuinka kauan aikaa on mennyt elokuvien välissä. Pota juhlitaan suurena sankarina, mikä tuntuu välillä nousevan hänen päähänsä. Omasta mielestäni on mainio ratkaisu, että Po toimii yhä kuten tavallinen tallustaja, vaikka alkaakin olla kungfutaituri. Hänen menneisyytensä availu vasta alkaa tässä elokuvassa ja se jätetään selkeästi vielä hämärän peittoon tulevaa osaa varten. Onkin hienoa, että tässä kyetään hienovaraisesti tuomaan mahdollista tarinaa sarjan kolmososalle, mutta elokuva onnistuu silti keskittymään omaan tarinaansa. Toimintaa ja huumoria jälleen riittää. Alkupuolen taistelupätkä on erittäin viihdyttävää katseltavaa ja siitä voi välillä tulla helposti mieleen The Matrixin (1999) huimat koreografiat. Hauskoja hetkiä löytyy tästäkin, mutta elokuvan aikana ei saa nauraa yhtä usein kuin ensimmäisessä elokuvassa. Lapsille vitsit toimivat luultavasti parhaiten. Viisauksia ei löydy myöskään yhtä paljoa, mutta onneksi tarina on toimiva. Kyseessä on mainio seikkailupätkä, josta ala-asteikäiset nauttivat varmasti ja Kung Fu Panda 2 voi myös helposti viihdyttää vanhempiakin katsojia. Elokuva on parempi kuin muistin, mutta jää silti ensimmäisen osan varjoon. 

Kung Fu Panda -sarjan ohjaus on vaihtunut Jennifer Yuh Nelsonille, joka on yksin pystynyt hoitamaan ohjaustyön tyylillä. Käsikirjoituksesta vastaa yhä sama kaksikko, eli Jonathan Aibel ja Glenn Berger. Animointi on todella hyvin toteutettua. Hahmot ovat sarjakuvamaisia, kuten animaatioissa kuuluukin olla ja useat taustat ovat yksinkertaistettuja. Taustoista löytyy enemmän yksityiskohtia kuin ensimmäisessä elokuvassa ja eläinhahmojen turkit ovat vakuuttavammin toteutetut. Taisteluosuudet ja liekit ovat erittäin hienon näköisiä. Pidän siitä, kuinka värikäs elokuva on. Äänitehosteilla on jälleen korostettu etenkin toimintaa, mutta tuotu muutenkin lisäsisältöä elokuvan maailmaan. Musiikista vastaavat yhä John Powell ja Hans Zimmer, jotka ovat tuoneet tunnelmaa mukaan sävellyksillä, joista kuulee vaikutteita itämaisesta musiikista, mikä sopii elokuvan henkeen täydellisesti.

Yhteenveto: Kung Fu Panda 2 on erittäin viihdyttävä seikkailuelokuva ja toimivaa jatkoa, mutta jää silti ensimmäisen osan jalkoihin. Se on parempi kuin muistin, mistä olin huojentunut. Ääninäyttely on jälleen hyvää ja Gary Oldman on nappivalinta pahikseksi. Mestari Shifua jäin hieman kaipaamaan, sillä hahmo on mielestäni mainio. Elokuvassa pohjustetaan mahdollista tulevaisuutta sarjalle, mutta se onnistuu silti keskittymään omaan tarinaansa. Tätäkin osaa suosittelen erityisesti perheen yhteiseen elokuvailtaan ja ensimmäisen osan tapaan tämä toimii parhaiten ala-asteikäisille. Joidenkin hurjien kohtien takia tämä ei ihan perheen pienimmille sovellu. Vanhemmille tämä voi toimia myös, vaikka huumori ei välttämättä täysin iskekään. Toimintaosuudet ovat yllättävän hienoja ja The Matrixista pitävät voivat helposti innostua niistä. Loppu jätetään hieman auki, joten jatko-osaa saattoi odottaa jo, kun tämä elokuva ilmestyi. Nyt onkin aika pistää Kung Fu Panda 3 pyörimään ja toivon, että taso pysyisi yhä samana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2016

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.borongaja.com

Kung Fu Panda 2, 2011, DreamWorks Animation