Arvostelu: Beetlejuice Beetlejuice (2024)

BEETLEJUICE BEETLEJUICE

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Winona Ryder, Michael Keaton, Jenna Ortega, Catherine O'Hara, Justin Theroux, Monica Bellucci, Willem Dafoe, Arthur Conti, Burn Gorman ja Danny DeVito

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Beetlejuice (1988) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. 1990-luvulla Warren Skaaren kirjoitti oman käsikirjoituksensa, jossa Beetlejuice tapaa Leon, joka kuoli pudottuaan Eiffel-tornista, kosiessaan tyttöystäväänsä, minkä lisäksi Jonathan Gems työsti "Beetlejuice Goes Hawaiian" -tekstiä, jossa Deetzin perhe olisi kohdannut Beetlejuicen Havaijilla. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Burton päätti tehdä mieluummin jatko-osan Batmanille (1989). Ajatus Beetlejuicen jatko-osasta ei kuitenkaan koskaan kadonnut ja vuosikymmenten varrella Burton pohti useita erilaisia tarinoita hahmosta. Vuonna 2011 Warner Bros. -yhtiö päätti, että jatko-osa tehtäisiin ja pestasi Seth Grahame-Smithin käsikirjoittamaan ja tuottamaan elokuvan. Grahame-Smith suostui tehtävään vain, jos hän saisi Burtonin ja päätähdet Michael Keatonin ja Winona Ryderin tekemään paluun ja vuonna 2015 haaveista tuli vihdoin totta. Käsikirjoitusta työstettiin uusiksi monien eri kirjoittajien toimesta ja hetkellisesti Warner Bros. alkoi tulla toisiin ajatuksiin ja luopua elokuvasta, kunnes Brad Pittin yhtiö Plan B Entertainment hyppäsi projektiin mukaan 2020-luvun alussa. Turhauduttuaan täysin Dumbo-elokuvaa (2019) tehdessään, Burton meinasi lopettaa ohjaamisen täysin, mutta lopulta hänet saatiin taivuteltua mukaan ja kuvaukset pyörähtivät vihdoin ja viimein käyntiin toukokuussa 2023. Nyt Beetlejuice Beetlejuice -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana. Alkuperäinen Beetlejuice on mielestäni yhä yksi Burtonin parhaista leffoista ja toivoin, että jatko-osassa hän pääsisi taas irrottelemaan lystikkäästi, mitä häneltä ei ole pitkään aikaan päästy näkemään. Kävin katsomassa Beetlejuice Beetlejuicen positiivisin mielin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Charles Deetzin kuoleman myötä hänen vaimonsa Delia ja tyttärensä Lydia palaavat Winter Riveriin, missä he kohtaavat jälleen Betelgeusen ja muut tuonpuoleisen veijarit.

Catherine O'Hara ja Winona Ryder palaavat rooleihinsa taiteilija Delia Deetziksi ja tämän tytärpuoleksi Lydiaksi, jotka joutuivat 36 vuotta aiemmin demonisen Betelgeusen, eli tuttavallisesti Beetlejuicen (Michael Keaton) terrorisoimaksi kummitustalossa. Vuosien varrella Delian suosio taiteilijana on kasvanut reippaasti, kun taas kummituksia edelleen näkevästä Lydiasta on tullut oman aaveohjelmansa vetäjä televisiossa. Beetlejuice ei ole unohtanut Lydiaa, vaan haaveilee yhä menevänsä naimisiin naisen kanssa. Vanha tuttu näyttelijäkolmikko on jälleen hyvässä vedossa, palaten selvästi ilomielin rooleihinsa. Ryderin esittämä Lydia on muuttunut reippaasti vuosien varrella, mutta ykkösestä tuttu goottityttö on silti tallella. O'Hara on erittäin lystikäs taiteilijasielu Deliana, joka on höpsähtänyt vanhetessaan. Keaton taas on tietty huippuvedossa itse Beetlejuicena, edelleen pursuten kaoottista energiaa virnuilevana ja sikailevana biomanaajana.

     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Lydian tytär Astrid (Jenna Ortega) ja Lydian uusi miesystävä Rory (Justin Theroux), Beetlejuicelle kaunaa kantava sielunimijä Delores (Monica Bellucci), haamuetsivä Wolf Jackson (Willem Dafoe), isä Damien (Burn Gorman), sekä nuorukainen Jeremy (Arthur Conti), jonka Astrid tapaa Winter Riverissä. Uudet näyttelijät hyppäävät oivallisesti menoon mukaan, etenkin Dafoen irrotellessa lystikkäästi eksentrisenä etsivänä. Ortega taas todisti jo Wednesday-sarjassa (2022-) olevansa täydellinen valinta Lydian lapseksi Beetlejuicen jatko-osassa. Harmillisesti Bellucci jää lopulta jopa aika ylimääräiseksi kaiken muun keskellä. Hänen hahmonsa Delores pohjustetaan alussa merkittäväksi, mutta sitten tämä lähes unohdetaan.

Kolmenkymmenenkuuden vuoden odotuksen jälkeen Beetlejuice on vihdoin ja viimein palannut, mutta harmillisesti joudun toteamaan, että se tapahtuu aika ristiriitaisissa merkeissä. En koskaan odottanut, että Beetlejuice Beetlejuice olisi alkuperäisen veroinen kauhukomedian merkkiteos, mutta olisin silti toivonut hieman parempaa elokuvaa. Jatko-osa toimii tällaisenaan ihan kivasti, mutta lopputuloksena on turhan täyteen ahdettu sillisalaatti, josta huokuu, että vuosikymmenten varrella ideoita on syntynyt liikaakin ja ne on haluttu lähes kaikki änkeä mukaan vaikka väkisin. Siinä, missä ykkösleffa oli tehokkaan simppeli filmi, jatko-osassa jokaisella hahmolla on oma isompi juonikuvionsa, jotka eivät pahemmin edes liity toisiinsa. Tämän takia mihinkään ei ehditä panostaa kuvioiden tarvitsemalla tai ansaitsemalla tavalla ja jutut jäävät hieman puolitiehen, etenkin sen Deloresin kohdalla - jonka näin jälkikäteen ajatellen olisi voinut kirjoittaa kokonaan pois elokuvasta. Sori Bellucci.

Mutta sen, missä Alfred Goughin ja Miles Millarin käsikirjoitus kompastelee, Tim Burton korvaa veikeällä ohjauksellaan ja taatulla visuaalisella tyylittelyllään. Parhaimmillaan Beetlejuice Beetlejuice on hupaisa fantasiakomedia, jonka mielikuvituksellinen tuonpuoleinen viehättää edelleen. Mukana on joitain reippaita kokeiluja, kuten Beetlejuicen alkuperän selittely ja Burton näyttää olevansa pitkästä aikaa elementissään. Hän ei keksi mitään mullistavaa, mutta näyttää, että hänen omalaatuinen visionsa riemastuttaa edelleen nykypäivän tasaisen harmaan massan keskeltä. Näyttelijät ovat tosiaan huippuvireessä ja leffa on sentään älytty pitää napakasti vain tunnin ja kolmen vartin mittaisena. Beetlejuice Beetlejuice jää kauas täysosumasta, mutta se viihdyttää tarpeeksi passelisti ja perustelee tarpeeksi hyvin omaa olemassaoloaan.

Elokuvan tekninen toteutus ihastuttaa taatusti alkuperäisen Beetlejuicen faneja, sillä Burton ei ole ryhtynyt liikoja digikikkailemaan, vaan hän halusi toteuttaa mahdollisimman paljon vanhoilla kunnon käytännön tehosteilla. Leffassa nähdäänkin useita näyttäviä lavasteita, tyylikästä puvustusta ja äärimmäisen veikeitä maskeerauksia. Tuonpuoleisen hahmot ovat näyttävästi luodut ja praktikaaliefektit lämmittävät sydäntä - varsinkin hiekkamato, joka on toteutettu stop motion -animaatiota hyödyntäen, ihan kuten alkuperäisessäkin elokuvassa! Beetlejuice Beetlejuice on myös hyvin kuvattu ja valaistu. Äänitehosteet ovat oivalliset ja Danny Elfmanin tutut musiikit ilahduttavat edelleen. Elokuvassa käytetty kuoroversio alkuperäisestä leffasta tutusta Harry Belafonten Day-O (The Banana Boat Song) -kappaleesta on kuitenkin aika kiusallinen nostalgiapisteiden kalastelu ja harmillisesti käsikirjoitus on muutenkin täynnä vaivaannuttavaa vanhan muistelua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beetlejuice Beetlejuice, 2024, Warner Bros., Tim Burton Productions, Plan B Entertainment, The Geffen Company, Tommy Harper Productions

Arvostelu: Mulholland Drive (2001)

MULHOLLAND DRIVE

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: Naomi Watts, Laura Elena Harring, Justin Theroux, Ann Miller, Mark Pellegrino, Robert Forster, Brent Briscoe, Dan Hedaya, Angelo Badalamenti, Monty Montgomery, Lee Grant, Richard Green, James Karen ja Chad Everett
Genre: draama, mysteeri
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Mulholland Drive on David Lynchin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Alunperin Lynch kuitenkin suunnitteli filmin sijaan televisiosarjaa, minkä oli tarkoitus pyöriä ABC-kanavalla. Lynch sai myytyä ideansa ABC:lle esittelemällä kanavalle kiehtovan ideansa ja kun nämä kysyivät, miten tarina jatkuu, Lynch totesi, että heidän pitää hankkia sarja saadakseen tietää. ABC teki niin ja Lynch sai kuvattua puolentoista tunnin mittaisen pilottijakson helmikuussa 1999. Nähtyään sen ABC:llä kuitenkin raivostuttiin ja sarjan teko päätettiin saman tien keskeyttää. Lynchin ystävä Pierre Edleman neuvoi kuitenkin Lynchiä, ettei tämä jättäisi projektia siihen, vaan työstäisi pilotin pohjalta elokuvan. Lynch suostui ja Edleman sai Canal+:n rahoittamaan elokuvan. Lisäkuvaukset tehtiin lokakuussa 2000 ja lopulta Mulholland Drive sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Siellä elokuvaa ylistettiin maasta taivaisiin ja Lynch jopa voitti parhaan ohjauksen palkinnon, minkä lisäksi leffa oli ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Lippuluukuilla leffa ei ollut hitti ja se herätti paljon ristiriitaisia mietteitä, sillä monet kokivat mainonnan olleen harhaanjohtavaa ja leffan olevan sekava, kun taas toiset rakastivat filmin monitasoista ja -tulkinnaista kertomusta. Monet kriitikot kehuivat elokuvaa ja Oscar-gaalassa Mulholland Drive sai parhaan ohjauksen ehdokkuuden, Golden Globe -gaalassa parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen ja musiikin ehdokkuudet, ja BAFTA-gaalassa parhaan musiikin ja leikkauksen ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Nykyään elokuvaa pidetään modernina klassikkona ja monilla listoilla se löytyy yhtenä 2000-luvun parhaimmista elokuvista. Itse olin tietoinen Mulholland Drivesta monia vuosia, mutten ollut koskaan katsonut sitä tai edes sen kummemmin tutkinut, mistä oli kyse. Tiesin vain, että se on jakanut mielipiteitä surrealistisuutensa ja monimutkikkaan kertomuksensa vuoksi. Kun huomasin, että Mulholland Drive täyttää nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa, mistä oikein on kyse...

Auto-onnettomuuden jäljiltä muistinsa menettänyt nainen tapaa Hollywoodiin juuri saapuneen näyttelijänalku Bettyn ja yhdessä he alkavat selvittämään naisen todellista henkilöllisyyttä ja mistä onnettomuus johtui.

Yleensä pidän arvosteluni vapaina juonipaljastuksista ja pyrin avaamaan mahdollisimman vähän monimutkikkaimmistakin filmeistä. Mulholland Drive on kuitenkin sellainen tapaus, etten edes tiedä, miten tästä lähtisi puhumaan, ilman, että paljastan sen todellista luonnetta. Tai enemmänkin, että kerron oman tulkintani elokuvasta, sillä jälkikäteen luettuna huomasin, että leffaa on vuosien varrella tulkittu monin eri tavoin. Niinpä päätinkin ensin kirjoittaa lyhyen, spoilerittoman yhteenvedon mietteistäni niille, jotka eivät ole Mulholland Drivea vielä nähneet, minkä jälkeen avaan elokuvaa isojen paljastusten kanssa. Ensin kuitenkin nopeat mietteeni elokuvasta ilman spoilereita:

Vau, mikä teos Mulholland Drive onkaan! Elokuva onnistui nappaamaan minut mukaansa välittömästi kummallisen tanssijakson kautta ja sitten todella vangitsemaan, kun leffa muuttuukin yhtäkkiä trilleriksi. Muutoksia on luvassa monia ja aina, kun luulin päässeeni kärryille siitä, mistä elokuvassa onkaan kyse, David Lynch mullistaa ja sekoittaa pakkaa entisestään. Kyseessä ei todellakaan ole helppo teos, vaan filmi, mikä vaatii tarkkaa keskittymistä ja ennen kaikkea vahvaa tulkinnanvaraa katsojalta. Lynch ei halua tarjota vastauksia selvästi, vaan katsojan täytyy itse tehdä päätelmät siitä, mitä monet asiat tarkoittavat ja mistä tarinassa onkaan oikeasti kyse. Keskittyminen ei kuitenkaan ole vaikeaa, vaan lähes kahden ja puolen tunnin kestostaan huolimatta Mulholland Drive pitää kaiken aikaa tiukasti mukanaan. Se on usein jopa hypnoottisen lumoava teos ja kun tarinan palaset alkavat vihdoin lukittumaan paikoilleen, suu loksahtelee kerta toisensa perään auki. Sen lisäksi, että filmi on huikean hyvin, huolellisesti ja nerokkaasti käsikirjoitettu ja leikkaus on äärimmäisen tarkkaa, elokuva on myös täynnä hienoja näyttelijäsuorituksia. Naomi Watts on erinomainen nuorena Bettynä, joka saapuu Hollywoodiin, unelmanaan nousta filmistaraksi ja Laura Elena Harring on yhtä lailla mahtava muistinsa menettäneenä naisena. Justin Theroux on nappivalinta ohjaaja Adam Kesheriksi, jota Hollywoodin julma koneisto puskee maanrakoon. Lynch on selvästi kirjoittanut Adamin itsensä pohjalta, yhä katkerana siitä, mitä studiot tekivät hänen Dyyni-scifielokuvalleen (Dune - 1984).

Siinä oli kaikki spoilerittomasta osiosta ja tämän jälkeen syvennytään oikein tosissaan Mulholland Driven saloihin ja merkityksiin. Jos et siis ole vielä nähnyt Mulholland Drivea, katso se ensin ja palaa sitten kommentoimaan alas omat tulkintasi elokuvasta ja lukemaan, näimmekö filmin samalla tavalla! Viimeinen varoitus, nyt alkaa SPOILERI-osio!

Elokuvan katsomisen jälkeen minun oli tietty pakko yhä hämmentyneenä siirtyä internetin syövereihin ja lukea muiden tulkintoja Mulholland Drivesta, toivoen, että edes joku olisi nähnyt leffan samalla tavalla kuin minä. Lähdetään liikkeelle siitä, että niin Watts kuin Harring tekevät elokuvassa tuplaroolit. Watts näyttelee nuoren Bettyn lisäksi katkeroitunutta ja huonosti menestyvää näyttelijää Dianea ja Harring esittää muistinsa menettäneen naisen lisäksi huomattavasti Dianea paremmin menestyvää näyttelijää Camillaa. Jotkut uskovat, että nämä kaikki hahmot elävät oikeasti samassa todellisuudessa ja esimerkiksi Betty ja Diane vain näyttävät samanlaisilta. Toiset taas pohtivat elokuvan kertovan vaihtoehtotodellisuuksista, joissa Betty ja Diane ovat sama henkilö, joista ensimmäisen näyttelijänura lähtee hienosti käyntiin, kun taas toisen ei.

Minä kuitenkin uskon siihen, että Betty on pelkkää Dianen mielikuvitusta ja koko elokuvan ensimmäinen puolitoistatuntinen on vain Dianen unta ja haavetta siitä, kuinka hänen elämänsä olisi voinut mennä. Tähän viittaa vahvasti se, kuinka kaikki alkaa kuvalla, mikä kulkee kohti tyynyä ja todellisuuden osio alkaa Dianen herätessä sängystään. Dianen huono menestys johtuu luultavasti siitä, ettei hän ole kovinkaan hyvä näyttelijä. Niinpä hän fantasioi elämänsä uudestaan niin, että kun hän Bettynä saapuu Hollywoodiin, ovet menestykseen aukeavat hänelle kuin itsestään. Ensimmäisessä koe-esiintymisessään Betty on täydellinen ja virheet johtuvat haavemaailmassa aina kaikista muista, Dianen haaveillessa itsensä virheettömänä. Hauska ja samalla nerokas yksityiskohta on, että kun unimaailman Betty käy kuppilassa, hänen tarjoilijansa nimi on Diane ja kun todellisuudessa Diane nähdään myöhemmin samaisessa kuppilassa, häntä palveleva tarjoilija on nimeltään Betty.

Harringin näyttelemä ja "todellisessa maailmassa" esiintyvä Camilla taas on Dianen suuri rakkauden kohde ja vaikka aluksi parin tunteet ovat molemminpuoleiset, Camilla päätyy suhteeseen ohjaaja Adam Kesherin kanssa, mikä suututtaa Dianen syvästi. Niinpä Dianen unessa Camilla menettää muistinsa, jotta tämä päätyy Bettyn (eli Dianen) luokse ja he voivatkin pysyä yhdessä. Betty käy koe-esiintymisissä, mutta pitää Camillan kotonaan, jotta tälle ei tule unessa mahdollisuutta nousta Bettyä korkeammalle näyttelijänä. Aluksi suloiselta ja herkältä vaikuttava Bettyn ja muistinsa menettäneen naisen suhde saa todella synkän puolen, kun elokuvan loppupää saa katsojan näkemään tapahtumat uudessa valossa.

Dianen/Bettyn unimaailmassa Camillan poikaystävä Adam Kesher on yhä ohjaaja, mutta heikommin menestyvä ja pahasti studion vallan alla. Diane/Betty luokin mielessään toisen Camillan, joka pääsee mukaan Adamin uuteen elokuvaan vain, koska mafiaa muistuttavat studiopomot pakottavat hänet valitsemaan tämän. Näin Diane/Betty käsittelee todellisuutta, samalla haaveillen, että ilman näitä studiopomoja, Adam valitsisikin Dianen/Bettyn pääosaan. Aluksi pohdin, miksi ihmeessä Diane/Betty loisi unimaailmaansa Camillan, joka toimii myös kilpailijana, mutta uskoisin sen johtuvan siitä, että todellisen maailman Camillan tekojen vuoksi Diane näkee eri aikoina Camillan eri tavoin - välillä ihanana rakkaana ja toisinaan taas petollisena ämmänä. Niinpä näistä kahdesta näkemyksestä muodostuu kaksi täysin omaa hahmoaan unimaailmassa.

Nyt kun käsittelin, millaisista hahmoista leffassa on kyse (ainakin omasta mielestäni), siirrytään kunnolla itse tarinaan. Kuten jo totesin, elokuva seuraa ensimmäiset puolitoista tuntia Dianen unta ja paljastaa vasta loppupäässä tarinan todellisen luonteen. Sitä ennen tietämätön katsoja joutuu kuitenkin pitkään pohtimaan, että mitä ihmettä tässä oikein tapahtuu. Toisaalta tarina vaikuttaa hyvinkin yksinkertaiselta. Betty saapuu innokkaana Hollywoodiin ja auttaa muistinsa menettänyttä naista selvittämään henkilöllisyytensä, samalla kun Adam Kesher työstää uutta filmiään studion painostuksen alla. Mutta sitten samalla leffa on täynnä kummallisia ratkaisuja, joita katsoessa ei voi muuta kuin rapsutella päätään. Betty saapuu Los Angelesiin iäkkään pariskunnan kanssa ja kun tämä pariskunta lähtee omille teilleen, mies ja vaimo alkavat hymyilemään ja nauramaan psykoottisesti. Autokolaria saapuu tutkimaan kaksi etsivää, film noir -henkisessä salapoliisikohtauksessa, eikä heihin enää palata sen jälkeen. Adam tapaa mystisen cowboyn, joka uhkailee häntä Camillan roolittamisesta, mutta myöhemmin cowboy nähdään täysin erilaisissa yhteyksissä, ilman että hän on enää se sama uhkailija. Palkkamurhaaja tekee hulvattoman epäonnistuneen iskun, missä hän tappaa vahingossa enemmän ihmisiä kuin oli tarkoitus. Isoin outous taitaa kuitenkin olla kaksikko, joista toinen kertoo kuppilassa karmivasta unestaan, mikä käy lähes heti toteen.

Järkeenkäyvin selitys itselleni on, että koska kyseessä onkin Dianen uni, ovat nämä henkilöt vain Dianen tuntemia ja kohtaamia tyyppejä, joille muodostuu uudenlainen merkitys unimaailmassa. Ja koska kyseessä on uni, ei monissa jutuissa tarvitse olla järkeä, eikä joitain juonikuvioita tarvitse viedä minnekään, sillä niillä ei lopulta ole merkitystä Dianen tarinassa. Palkkamurhaajan rooli taas käy hyvinkin selväksi, sillä todellisessa maailmassa Diane on niin rikkinäinen, että päätyy jopa palkkaamaan jonkun tappamaan Camillan - sillä jos Diane ei voi saada häntä, ei kukaan muukaan voi. Näkemykseni mukaan syyllisyyden tunne tästä teosta kuitenkin ajaa Dianen sellaisen romahtamisen partaalle, että hän aloittaa matkansa unimaailmassa, luoden toisenlaisen todellisuuden itselleen. Nämä outoudet ovat merkkejä siitä, ettei Diane voi loputtomiin paeta unimaailmaansa ja valetodellisuus alkaa vähitellen murenemaan. Uni ja tosi alkavat sekoittua toisiinsa, varsinkin kun Betty ja muistinsa menettänyt nainen saapuvat taloon, minkä he uskovat kuuluvan naiselle, vain löytääkseen sängystä kuolleen naisen... joka paljastuu leffan lopuksi olevan itse Diane, joka tappaa itsensä, kun syyllisyys ja tuska käyvät sietämättömiksi, puhumattakaan siitä, kun hän ei enää lopuksi osaa erottaa todellisuutta unestaan.

Kun kyseessä on näin monimutkikas, -ulotteinen ja -sävyinen teos, ei ole mikään ihme, että Mulholland Drive sisältää paljon symboliikkaa, jonka hoksaaminen auttaa katsojaa avaamaan filmin todellista merkitystä. Sininen väri on hyvinkin merkityksellinen leffassa ja varsinkin sininen avain ja sen avaama sininen laatikko. Sininen avain on salamurhaajan merkki siitä, että tappo on hoidettu, kun taas myyttisen Pandoran lippaan tavoin sininen laatikko pitää sisällään Dianen synkkää puolta, joka taistelee tietään ulos. Silencio-klubi on myös täynnä vertauskuvia ja se jos mikä antaa selviä viittauksia siitä, että kaikki siihen asti näkemämme on ollut illuusiota, unta, jonka todellinen luonne alkaa vihdoin paljastumaan.

Elokuvaa katsoessani pidin Mulholland Drivea todella hyvänä ja kiehtovana teoksena, mutta mitä enemmän sitä pohdin ja pähkäilin, sitä enemmän huomasin pitäväni filmistä. David Lynch on tunnettu siitä, että hän ei halua päästää katsojaansa helpolla ja todella tekee saman tässä. Lynch on tarkoituksella jättänyt vastaamatta katsojien kysymyksiin, toivoen, että jokainen tekee oman tulkintansa filmistä. Tämä vain vahvistaa elokuvan asemaa vähintäänkin kulttiklassikkona, koska monitulkinnaisuus saa ihmiset keskustelemaan ja väittelemään filmin merkityksistä yhä tänäkin päivänä, 20 vuotta alkuperäisen ilmestymisen jälkeen. Lynchin työ Mulholland Driven parissa osoittaa hänen valtavat lahjansa jatkuvasti niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Erityisen hienoa on, että suuri osa leffasta oli tarkoitettu televisiosarjan avausjaksoksi, mutta Lynch on saanut työstettyä uuden käsikirjoituksen ja lisäkuvaukset niin upeasti, että teos tuntuu täysin yhteneväiseltä ja alunperinkin elokuvaksi suunnitellulta. Lynchin tapa ripotella vihjeitä alusta asti näkyville, mutta sitten johdatella katsojaa harhaan on mestarillista elokuvantekoa. Mulholland Drive on tarkkaan hiottu teos. Jos nyt jo koin leffan yhä vain parempana, kun kirjoitin useamman tunnin tätä tekstiä, ihastuen yhä vain isommin filmin nerokkuuteen, en malta edes odottaa, miten käy, kun katson elokuvan uudestaan. Olenkin satavarma, että Mulholland Drivesta löytyy uusia juttuja joka katselulla ja kuka tietää, kenties filmistä voi ajan saatossa muodostua yksi suosikkielokuvistani.

Lopuksi on muuten vielä pakko sanoa, kuinka mahtavaa on, että elokuvan julisteessa lukee "Mulholland Dr.", jolloin sen voi tulkita myös "Mulholland Dreamiksi". 

Tai "Mulholland Doctoriksi". Kenties toisella katselulla tulkitsenkin koko homman lääkärin elämäntarinana...

Silencio!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mulholland Drive, 2001, Les Films Alain Sarde, Asymmetrical Productions, Babbo Inc., Canal+, The Picture Factory

Arvostelu: Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 2019)

KAUNOTAR JA KULKURI

LADY AND THE TRAMP

Ohjaus: Charlie Bean
Pääosissa: Tessa Thompson, Justin Theroux, Thomas Mann, Kiersey Clemons, Yvette Nichole Brown, Adrian Martinez, Sam Elliott, Ashley Jensen, Janelle Monáe, Benedict Wong, F. Murray Abraham, Arturo Castro, Clancy Brown, Nate Wonder, Roman GianArthur ja Ken Jeong
Genre: romantiikka
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: S

Lady and the Tramp, eli suomalaisittain Kaunotar ja Kulkuri on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1955. Elokuvan teosta ilmoitettiin helmikuussa 2018 ja sen kuvaukset niin ihmisnäyttelijöiden kuin koulutettujen koirien kanssa alkoivat saman vuoden heinäkuussa. Leffaa ei kuitenkaan julkaistu elokuvateattereissa, vaan se toimi avajaiselokuvana Disneyn lanseeraamalle suoratoistopalvelulle Disney+. Kun Disney+ avattiin Yhdysvalloissa marraskuussa 2019, uusi Kaunotar ja Kulkuri oli heti saatavilla palvelussa. Siksi olikin yllättävää, että kun Disney+ vihdoin rantautui Suomeen tämän vuoden syyskuussa, ei leffa kuulunutkaan tarjontaan. Nyt uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin lisätty Suomenkin Disney+ -valikoimaan ja katsoin sen heti julkaisupäivänä.

Kaunotar-koira elää rakastavassa kodissa ja nauttii hemmottelusta päivästä toiseen. Kun hänen omistajansa saavat lapsen, Kaunotar unohdetaan, jolloin tämä päätyy seikkailuun ympäri kaupungin yhdessä villin ja vapaan Kulkuri-koiran kanssa.

Toisin kuin viime vuoden Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin (The Lion King - 2019) kanssa toimittiin, Kaunottaren ja Kulkurin eläimiä ei ole tehty hyperrealistisin tietokonetehostein. Disneyn markkinointitiimi vielä oikein kunnolla painotti, että elokuvan hauvatähdet ovat eläinsuojista pelastettuja ja usean kuukauden ajan koulutettuja aitoja koiria. Koirat nimeltä Rose ja Monte siis ihan oikeasti näyttelevät päähahmoja, Kaunotarta ja Kulkuria. Niin hassua kuin se onkin, täytyy hauvoja ja heidän kouluttajiaan kehua. Koirat tekevät monimutkikkaitakin juttuja leffan aikana, eikä meno koskaan tunnu siltä, että "näyttelijät" toimivat vain kiltisti siihen asti, että saavat herkut. Toki muutamassa hurjemmassa kohdassa on käytetty digiefektejä, mutta ne katsoo sormien läpi. Selkein tietokonetehoste on toki suun liike puheen tahtiin, mikä on aluksi hieman häiritsevä, mutta mihin tottuu nopeasti. Suloisen Kaunottaren äänenä toimii Tessa Thompson, kun taas hilpeää Kulkuria esittää Justin Theroux. Alkuperäisen piirretyn tavoin Kaunotar ja Kulkuri ovat mainiot hahmot ja heidän erilaiset taustansa tekevät heistä oivan parin. Kaunotar tulee hemmotellusta kodista, kun taas Kulkuri on karujen katujen kasvatti. 

Muita hahmoja, niin hännällisiä kuin hännättömiä, ovat mm. Kaunottaren omistajat Jukka ja Kulta (Thomas Mann ja Kiersey Clemons), Kullan ilkikurinen sisko Saara (Yvette Nicole Brown) ja tämän vielä ilkeämmät kissat Devon ja Rex (Nate Wonder ja Roman GianArthur), Kulkuria jahtaava rankkuri (Adrian Martinez), naapurin hauvat Jalo (Sam Elliott) ja tässä leffassa naaraaksi muutettu Tupsu (Ashley Jensen), sekä Kulkurin koirakamut Peg (Janelle Monáe) ja Bull (Benedict Wong). Ihmishahmot saavat enemmän ruutuaikaa kuin piirretyssä, mutta piirretyssä ilahduttanut hömelö Jalo on aika tylsä tässä leffassa. Tupsusta on saatu hauska lähinnä sen omistajan takia, joka maalaa Tupsu-versioita kuuluisista taideteoksista. Devon ja Rex eivät ole samat Si ja Am -katit alkuperäisestä klassikosta, sillä hahmot on vuosien varrella koettu rasistisiksi. Hahmot eivät myöskään siis pääse laulamaan häijyä tunnuslauluaan. Peg jää hieman mitäänsanomattomaksi, mutta urpo Bull tarjoaa parit hyvät naurut.

Kun Disney alkoi 2010-luvulla tehtailemaan näyteltyjä versioita hittianimaatioistaan, en aluksi ollut ajatusta vastaan. En erityisemmin välittänyt esimerkiksi Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -adaptaatiosta (Alice in Wonderland - 2010), mutta Jon Favreaun Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) oli erittäin positiivinen yllätys, mistä pidin enemmän kuin alkuperäisteoksesta (The Jungle Book - 1967). Viime vuonna yhtiö tuntui kuitenkin haukkaavan liian ison palan ja julkaisi toinen toistaan sieluttomampia kierrätyksiä klassikoistaan. Burtonin Dumbo (2019) oli söpöstä norsustaan huolimatta pitkäveteinen ja unohdettava, uusi Aladdin (2019) keskinkertainen fantasiaseikkailu ja Leijonakuningas mitä hävyttömin ja laimein rahastus. Odotukseni eivät siis olleet korkeat uutta Kaunotarta ja Kulkuria kohtaan, etenkään kun kolmen muun rinnalla ja vieläpä suoratoistopalveluun julkaistuna se tuntui unohtuvan ihmisten mielistä jo ennen elokuvan julkaisua. Sekä Aladdin että Leijonakuningas onnistuivat tahkoamaan yli miljardi dollaria lippuluukuilla, mutta tästä hauvaleffasta ei kukaan puhunut.

Noh, nyt kun uusi Kaunotar ja Kulkuri on vihdoin saapunut Suomeen ja olen katsonut sen, niin mitä mieltä olen? Se on ihan kiva. Elokuva on hyvin pitkälti juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa. Paikoitellen se on lähes kuvasta kuvaan -kopio alkuperäisestä, välillä se toistaa tuttuja juttuja pienin muutoksin ja mukaan on lisätty muutama uusikin kohtaus lisäämään kestoa. Leffa kestää yli puoli tuntia kauemmin kuin alkuperäinen ja siinä kestossa se on välillä liian pitkä. Ensimmäinen tunti kuluu vielä mukavasti söpöjen hauvojen kanssa, mutta toisen puoliskon aikana meno käy pariinkin otteeseen tylsäksi. Vaikka aikaa on enemmän, romanttista puolta ei kehitellä rauhassa, vaan koirat ovat heti nuuhkimassa toistensa pyll... 

Jos alkuperäinen teos on hyvin muistissa, ei uusi teos pääse yllättämään. Siamilaisbiisinkin tiputtaminen pois oli arvattava ratkaisu. Ikonisen spagetti-lihapulla-annoksen syönti on tietty mukana. Lähinnä vitsiosasto tarjoaa uudenlaisia hilpeyksiä. Huumoria on pitänyt nykyaikaistaa, vaikka leffa sijoittuu yhä vuosikymmenien päähän menneisyyteen. Rotan kautta tarjotaan jonkinlaista jännitettä perheen pienemmille katsojille. Oikeiden eläinten vuoksi elokuva voikin olla hurja pienille lapsille ja heidän kanssa kannattaa pysytellä klassikossa. Oikeastaan kaikkien kannattaa pysytellä klassikossa. Ei uusi Kaunotar ja Kulkuri sille hallaa sinänsä tee, eikä sitä katsoessa ärsytä, kuten vaikkapa uuden Leijonakuninkaan aikana. Uuden filmin voi kurkata kertaalleen, todeta, että "jaa, tällainen oli tällä kertaa" ja unohtaa sitten koko leffan olemassaolon. Sitä on Disneyn bisnes nykyään. Sääli, kun ottaa huomioon, millaisia hienoja teoksia yhtiö on viimeisen vajaan sadan vuoden aikana loihtinut. Tänä päivänä studion täysosumat ovat todella harvassa.

Elokuvan ohjaajana toimii Lego Ninjago Elokuvankin (The Lego Ninjago Movie - 2017) kanssa häärinyt Charlie Bean. Bean on tainnut kiltisti tehdä sen, mitä yhtiö on sanellut. Käsikirjoittajia on merkitty jopa kaksi, Andrew Bujalski ja Kari Granlund, vaikka voisi luulla, että kuvauksissa on lähinnä käytetty alkuperäistä tekstiä 1950-luvulta, pienin muutoksin. Lukuunottamatta muutamia erikoistehosteita ja sitä, että elokuvaa olisi voitu leikata reippaammalla kädellä, filmi on teknisesti taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on oivallista, lavasteet tyylikkäät ja asut mainiot. Joseph Trapanesen säveltämät musiikit ovat miellyttävät; taidokkaasti koulutettujen koiranäyttelijöiden ohella elokuvan parasta antia. Jazzversio Disneyn tunnusmusiikista logojen aikana oli oiva veto. Siamilaisbiisiä lukuunottamatta mukana ovat tietty tutut kappaleet Bella Nottesta La La Lu'hun.

Yhteenveto: Kaunotar ja Kulkuri vuosimallia 2019 on ihan kiva ja katsottava uudelleenfilmatisointi. Koirafaneille se tarjoaa varmasti riemua ja pitää luultavasti alkuperäisen klassikon fanit tarpeeksi tyytyväisinä. Ainakaan itseäni ei ärsyttänyt sitä katsoessa. Lähinnä toinen puolisko alkoi vain tylsistyttämään, kun filmiä venytetään väkisin liian pitkäksi. Jotkut lisäykset ovat meneviä, toiset lähinnä turhia. Monessa kohtaa elokuvaa on tehty lähes kuvasta kuvaan -kopiona klassikosta ja käsikirjoituskin on luultavasti työstetty pieninä muutoksina alkuperäisen elokuvan tekstin päälle. Siamilaislaulu saa tietty kyytiä, mutta muut kappaleet ovat pakotetusti mukana. Sentään elokuvasta löytyy yllättävänkin hauskoja uusia vitsejä. Koirat ovat erinomaisesti koulutettuja ja toivon, että elokuvan hauvatähdet Rose ja Monte saavat lopunikänsä niin paljon rapsutteluja, herkkuja ja lenkkejä kuin vain haluavat. Leffaa varten sävelletyt musiikitkin toimivat mainiosti. Uusi Kaunotar ja Kulkuri ei nouse Disneyn uudelleenfilmatisointien parhaimmistoon, mutta eipä se myöskään edusta huonompaa päätyä. Se on nopeasti unohdettava väliinputoaja, jonka katsoo sujuvasti kerran. On surullista, että aikoinaan ajattomia klassikoita taikonut Disney on laskeutunut kertakäyttökopioita tehtailevaksi studioksi. Disneyn omistamat Pixar, Marvel ja Lucasfilm tarjoavat yhä hyvää materiaalia, mutta emostudio tuntuu olevan hukassa elokuvien teon suhteen. Saas nähdä, millainen on parin viikon päästä Suomeen saapuva uusi Mulan (2020)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lady and the Tramp, 2019, Walt Disney Pictures, The Walt Disney Company, Taylor Made

Arvostelu: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003)

CHARLIEN ENKELIT: KURVIT SUORIKSI

CHARLIE'S ANGELS: FULL THROTTLE

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bernie Mac, Justin Theroux, Robert Patrick, Demi Moore, Crispin Glover, Shia LaBeouf, Matt LeBlanc, Luke Wilson, John Cleese, Ja'net DuBois, Jaclyn Smith, Bruce Willis, Pink, Carrie Fisher, Robert Forster, Melissa McCarthy ja John Forsythe
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Charlien enkelit -televisiosarjaan (Charlie's Angels - 1976-1981) pohjautunut samanniminen elokuva (Charlie's Angels - 2000) oli iso hitti, joten jatkoa oli tietty tulossa. Jatko-osan suunnittelu lähti heti käyntiin ja sen kuvaukset alkoivat syksyllä 2002. Lopulta hassusti nimetty Charlien enkelit: Kurvit suoriksi sai ensi-iltansa kesällä 2003. Filmi oli taloudellinen hitti, mutta se sai murska-arviot kriitikoilta, sekä jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, käsikirjoitus, naispääosa sekä Cameron Diazille että Drew Barrymorelle ja huonoin tekosyy elokuvalle), joista se voitti kaksi, eli huonoimman naissivuosan ja huonoimman jatko-osan palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös huonoimman ohjaajan ja huonoimman musiikin Stinkers Bad Movie -palkinnot. Itse näin elokuvan muutama vuosi sitten. Katsoin ensimmäisen Charlien enkelit -elokuvan ja vaikka se oli mielestäni aivan järkyttävän huono, päätin silti katsoa heti perään myös Charlien enkelit: Kurvit suoriksi ja ajattelin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan katsoa kumpaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt, kun ensimmäinen leffa täytti 20 vuotta ja sarjaa jatkettiin uudella elokuvalla Charlie's Angels (2019), päätin antaa filmeille uuden mahdollisuuden. Ensimmäinen osa osoittautui olevan edelleen ihan yhtä huono ja valitettavasti sama kävi toisenkin osan kanssa.

Kun todistajansuojeluohjelmassa olevien henkilöiden listan sisältävät HALO-sormukset varastetaan, Charlie lähettää enkelinsä Natalien, Dylanin ja Alexin etsimään ne ja nappaamaan varkaat.

Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu palaavat rooleihinsa Nataliena, Dylanina ja Alexina, eli Charlien enkeleinä ja he onnistuvat olemaan vielä kehnompia kuin edellisessä elokuvassa. Kolmikko kyllä hyppää toimintaan mukaan innokkaasti ja on selvää, että heillä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta samaa ei voi sanoa katsojan tuntemuksista. Kolmikko on edelleen ärsyttävä - niin hahmot kuin heidän näyttelijänsä. On myös rasittavaa, kuinka tyhminä hahmot välillä esitetään.
     Ensimmäisessä elokuvassa enkeleitä auttavaa Bosleyta esittäneellä Bill Murraylla oli tullut riitaa niin Lucy Liun kuin ohjaaja McG:n kanssa, joten hän ei suostunut jatkamaan sarjan parissa. Murray onkin surutta korvattu Bernie Macilla, joka näyttelee Bosleyn velipuolta (myös nimeltään Bosley) ja hoitaa samoja hommia kuin Murrayn Bosley. Elokuvassa ei koskaan selitetä, miksei vanha Bosley ole enää mukana, mutta samapa tuo. Mac on tarpeeksi toimiva roolissaan. Ei hän hauska ole, muttei hän ärsytäkään. Matt LeBlanc ja Luke Wilson palaavat rooleihinsa Alexin ja Natalien poikaystävinä. Wilson on yhä aika pökkelö, mutta LeBlanc on huvittava toimintanäyttelijänä, joka ei tajua taistelemisesta mitään.

Edellisen osan tavoin tässäkin Charlien enkelit -filmissä nähdään paljon isoja nimiä, joista osa tosin esiintyy vain pienessä roolissa. Elokuvassa käyvät kääntymässä mm. Bruce Willis, Carrie Fisher Pink, Robert Forster, sekä viime leffassakin nähty Melissa McCarthy. Justin Theroux esittää vaarallista rikollista Seamus O'Gradya, Robert Patrick näyttelee sheriffi Ray Carteria, Demi Moore esittää ex-enkeli Madison Leetä, Shia LaBeouf esittää nuorta motocross-harrastaja Maxia ja John Cleese näyttelee Alexin isää. Theroux on kelpo valinta pahiksen osaan, mutta Moore kyllä ansaitsi Razzie-pystinsä Madisonin osasta - niin kehno ja ylinäyttelevä hän on. Cleese on filmin parasta antia niin näyttelijänä kuin hahmonsa puolesta, minkä lisäksi on mukava nähdä LaBeouf, ennen kuin maine sekoitti hänen päänsä.

Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on samanlainen teennäinen musiikkivideoleffa kuin ensimmäinenkin osa - tosin tämä on kenties vielä huonompi. Jo ensimmäisessä Charlien enkeleissä juoni oli mitäänsanomaton, mutta tässä tarina on todella ohut. Todistajansuojeluohjelman todistajien nimet sisältävät listat eivät liiemmin herätä katsojan mielenkiintoa ja koko seikkailu HALO-sormusten perässä lähinnä tylsistyttää - ihan sama kuinka monta hölmöä toimintakohtausta, tanssinumeroa tai sketsiä on luvassa. Jo ensimmäisen filmin monet huumorikohtaukset tuntuivat lähinnä irrallisilta sketseiltä, joissa enkelit voitaisiin pukea joko hupsuihin tai paljastaviin asuihin ja tässä homma vedetään vielä pahemmin yli. Tätä pahentaa se, että suurimmaksi osaksi ajasta elokuvan huumori on myötähäpeällistä kuraa, eikä silmien pyörittelyltä voida välttyä. Sentään pari ihan hassua juttua löytyy seasta. Kun Alexin poikaystävä selittää Alexin isälle Alexin työstä, hän käyttää paljon kiertoilmauksia, mitkä saavat isän ajattelemaan, että hänen tyttärensä, Natalia ja Dylan ovat seksityöläisiä jonkun Charlie-nimisen miehen piikkiin. Lisäksi on veikeä yksityiskohta, että Alexin poikaystävän tähdittämän leffan, "Maximun Extreme 2":n juliste on täysi kopio M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible II - 2000) julisteesta. Charlien enkeleiden tavoin sekin leffa perustuu vanhaan televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) ja se oli ilmestymisvuotensa menestynein elokuva, päihittäen ensimmäisen Charlien enkelit.

Ohutta tarinaa on myös venytetty äärimmilleen ja elokuva on usein pitkäveteistä seurattavaa. Kun päähahmot ovat näin rasittavia ja tylsiä, juoni ei ikinä nappaa mukaansa ja komedia lähinnä hävettää, voi huomata tarkistavansa yhä vain useammin, kuinka kauan leffaa on vielä jäljellä. Taistelukohtauksissa nähdään toistamiseen tyylikkäitä koreografioita, mutta samalla myös täysin älyttömiä ja typeriä juttuja, mitkä pistivät ainakin itseni useasti pohtimaan: "mitä helvettiä tekijät oikein ajattelivat?" Toiminnasta puuttuu tälläkin kertaa jännite, eikä mukana ole edes koukuttavuutta. Romanttinen puoli on imelä ja onnen hetket jopa liiankin energisiä. Elokuva on myös todella äänekäs ja sen jälkeen tekeekin mieli istua hetken aikaa täydessä hiljaisuudessa, sulatellen sitä roskaa, mikä tuli juuri nähtyä.

McG ei valitettavasti ole muuttunut lahjakkaammaksi ohjaajana esikoisteoksensa, eli ensimmäisen Charlien enkeleiden jälkeen, vaan tekee vielä huonompaa työtä. Hän ei osaa pitää pakettia kasassa, rakentaa tunnelmaa, ohjata näyttelijöitä, eikä hänellä tunnu olevan hyvää huumorintajua. John August palaa tämänkin käsikirjoittajaksi ja saa kirjoittajakavereikseen Wibberleyn pariskunnan. Kolmikon teksti on todella höttöistä ja etenkin dialogi on surkeaa. Sentään leffassa on joitain hyviä kuvia ja leikkauksia. Moottoripyöräkohtaus sisältää tyylikkäitä stuntteja. Sitten taas mukana on kehnosti otettuja kuvia ja tönkköä editointia. Visuaaliset tehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja monet efekteistä ovat nykypäivänä naurettavia. Etenkin muutamassa kohtaa käytetyt digi-ihmiset pistävät silmään. Äänityöskentelyäkään ei voi kehua. Jatkuvasti käytettävät piirrossarjamaiset ääniefektit ja kaiken aikaa jumputtavat musiikit vain lisäävät leffan melua.

Yhteenveto: Charlien enkelit: Kurvit suoriksi on vielä edeltäjäänsä surkeampi tekele, mikä kaikessa ärsyttävyydessään, yliampuvuudessaan ja metelissään aiheuttaa lähinnä päänsärkyä. Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu onnistuvat olemaan vieläkin huonompia kuin ensimmäisessä elokuvassa. Kolmikon seikkailua on jälleen raskasta seurata, etenkin kun se on täynnä käsittämättömän kehnoa komediaa. Irrallisilta sketseiltä tuntuvat huumorihetket, musiikkivideoita muistuttavat toimintakohtaukset ja siirappiset romanttiset kohdat viestivät ohjaaja McG:n lahjattomuudesta. Tarina ei jaksa kiinnostaa ja leffa käy pitkäveteiseksi kaiken aikaa. John Cleese yrittää pelastaa sen, minkä voi omissa kohtauksissaan, mutta lähinnä minun käy vain sääliksi, että niin taidokas heppu on ajautunut tällaiseen roskaan. Jos ensimmäinen Charlien enkelit toimi sinulle, jatka toki Charlien enkelit: Kurvit suoriksi -elokuvaan. Muussa tapauksessa kehotan pysymään kaukana tästä. Kauhistuneena jännitän nyt, mitä uusi Charlie's Angels -elokuva tulee tarjoamaan...

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels: Full Throttle, 2003, Columbia Pictures, Flower Films, Wonderland Sound and Vision, Tall Trees Productions

Arvostelu: Amerikan psyko (American Psycho - 2000)

AMERIKAN PSYKO

AMERICAN PSYCHO

Ohjaus: Mary Harron
Pääosissa: Christian Bale, Reese Witherspoon, Chloë Sevigny, Justin Theroux, Willem Dafoe, Jared Leto, Matt Ross, Josh Lucas, Cara Seymour ja Samantha Mathis
Genre: trilleri, komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Amerikan psyko perustuu Bret Easton Ellisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1991. Tuottaja Edward R. Pressman osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään leffaa. Alunperin David Cronenbergin oli tarkoitus ohjata elokuva ja sitä piti tähdittää Johnny Depp, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun Cronenberg hiillosti kirjailija Ellisiä työstämään filmin käsikirjoituksen, vaatien tätä muuttamaan paljon asioita. Cronenberg korvattiin Mary Harronilla, joka teki käsikirjoituksen yhdessä leffassa näyttelevän Guinevere Turnerin kanssa. Harron valitsi päärooliin siihen aikaan lähes tuntemattoman Christian Balen, mutta tuotantoyhtiö Lionsgate vaati pääosaan Edward Nortonia tai Leonardo DiCapriota. DiCaprio kiinnostui, mutta halusi vaihtaa ohjaajaksi Oliver Stonen, Martin Scorsesen tai Danny Boylen. Lionsgate otti Stonen mukaan projektiin, mistä yhä ohjaajana toimiva Harron suuttui. Stone ei kuitenkaan pitänyt DiCaprion jatkuvasta ohjeistuksesta ja jätti projektin, ja lopulta DiCapriokin päätti tehdä tämän sijaan The Beachin (2000) Danny Boylen kanssa. Bale oli rakastunut Ellisin kirjaan ja halusi intohimoisesti tehdä tämän leffan, joten hän ei ollut kuukausiin suostunut ottamaan mitään rooleja vastaan, jotta olisi varmasti vapaa tätä elokuvaa varten. Lionsgate yritti vielä suostutella Ewan McGregoria pääosaan, mutta kun tämä ei halunnut, yhtiö antoi lopulta Harrenin ohjata leffan ja Balen tähdittää sitä, mutta sillä ehdolla, että budjetti puolitettaisiin. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1999 ja Amerikan psyko sai vihdoin maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 21. tammikuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei ollut kummoinen hitti ja se jakoi mielipiteet voimakkaasti kahtia, toisten ylistäessä leffaa ja toisten haukkuessa sitä. Vuosien varrella leffa on kerännyt vannoutuneen fanikuntansa ja nykyään sitä pidetään jonkin sortin kulttiklassikkona. Itse en ollut aiemmin nähnyt elokuvaa, mutta olen kuullut siitä paljon kehuja ja yleensä kaikki järkyttyvät, kun kuulevat, etten ole nähnyt sitä. Kun huomasin, että Amerikan psyko täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että oli vihdoin ja viimein aika katsoa se. Itse asiassa Filmikela-arvostelusivua kirjoittava ystäväni näytti sen minulle, ilman että tiesin, mitä olin alkamassa katsomaan.

Patrick Bateman on menestynyt liikemies, joka syö työkumppaneidensa ja naisystäviensä kanssa hienoissa ravintoloissa. Tämä on kuitenkin pelkkä naamio, sillä todellisuudessa Patrick on psykopaatti, jonka häikäilemätön luonne on vasta puskemassa kunnolla esiin...

Onneksi ohjaaja Mary Harron piti pintansa ja vaati Christian Balen päärooliin, sillä ei tätä roolia voisi kukaan muu hoitaa. Bale on aivan mielettömän mahtava tässä leffassa, eikä mikään ihme, että monet pitävät Patrick Batemania yhä hänen parhaimpana roolisuorituksenaan! Bale on tunnettu siitä, että hän todella, siis todella uppoutuu rooleihinsa ja hän onkin vuosien varrella niin laihduttanut kuin lihottanut itsensä sairailla tavoilla ja monet ovatkin huolissaan hänen terveydestään. Tässä Bale ei niinkään muuta vartaloaan, mutta hän omistautuu psykopaatin roolille sellaisella antaumuksella, että se on jo pelottavaa itsessään. Balen silmistä kiiltää hulluus, kun Patrick pääsee öisin vauhtiin ja päivisin taas hän hymyilee, mutta Balen silmistä paistaa tyhjyys. En tiedä, olenko koskaan nähnyt elokuvassa näin vakuuttavaa kuvausta psykopaatista, vaikkakin Javier Bardem Anton Chigurhina Menetetyssä maassa (No Country for Old Men - 2007) pääsee lähelle. Patrick Bateman on suorastaan täydellisesti kirjoitettu ja näytelty hahmo, ja hänen matkaansa on äärimmäisen kiehtovaa seurata - vaikka hän tekisi kuinka sairaita asioita.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Reese Witherspoon Patrickin naisystävänä, Willem Dafoe etsivänä, Cara Seymour prostituoituna, Chloë Sevigny Patrickin sihteerinä, sekä Jared Leto, Justin Theroux, Matt Ross, Josh Lucas ja Bill Sage Patrickin työkumppaneina. Sivuhahmot jäävät todella yksiulotteisiksi tapauksiksi, mikä ei kuitenkaan ole ongelma. Tällä ratkaisulla selvästi korostetaan sitä, kuinka kenelläkään muulla ei ole merkitystä Patrickille, jolloin heillä ei pitäisi olla merkitystä katsojallekaan.

Amerikan psyko vie katsojansa mestarillisesti Patrick Batemanin pään sisälle. Tähän vaikuttaa jo vahvasti Patrickin kertojaääni, mikä ei tosin niinkään selitä juonta, vaan selostaa Patrickin tekemiä huomioita ja ajatuksia. Patrick selostaa todella pikkutarkasti esimerkiksi ihonhoitotuotteistaan, suosikkiartisteistaan ja käyntikortistaan, joilla ei ole niinkään väliä juonen etenemisen kannalta, mutta ne antavat katsojalle täydellisen käsityksen siitä, kuinka tarkka hän on asioista. Patrickille kontrolli on äärettömän tärkeää ja hän muuttuukin hyökkääväksi heti, kun ei enää hallitse tilannetta. Patrick ei välitä mistään muusta kuin itsestään ja omasta tyydytyksestään, oli kyse sitten seksistä (jolloin hän tosin osoittaa jälleen itsekeskeisyyttä tuijottamalla lähinnä itseään peilistä ja pullistelemalla lihaksiaan itselleen) tai sitten niistä ikävämmistä yöpuuhista. Elokuva tuo todella hyvin esille, kuinka bisnesmies-Patrick on pelkkä naamio, jonka hän on luonut pysyäkseen poissa vankilasta. Toisaalta kukaan ei tunnu kiinnittävän huomiota Patrickin ilmiselvään synkkään puoleen, vaikka hän jopa sanoo hymyillen todella sairaita asioita tutuilleen.

Ymmärsin nopeasti leffan alussa, miksi monet pitävät Amerikan psykoa niin korkeassa arvossa ja miksei se uppoa toisille. Kyseessä on mustan huumorin kauhukomedia, satiiri, mikä oikein herkuttelee sen kauheilla piirteillä. Patrickin sairaat möläytykset muille ja hänen intonsa, kun suosikkipuuha on lähellä, hoidetaan komedian kautta ja joillekin tämä tyyli toimii ja toisille ei. Filmi todella on monilla eri tavoilla elokuva Patrick Batemanista - niin hänen tarinansa kuin hänen psykologinen tutkintansa - ja minä suorastaan rakastuin tähän teokseen. Elokuva on vangitsevasti rakennettu ja se lumoaa yhä syvemmälle, mitä pidemmälle tarina etenee. Aluksi Patrickin teoille nauraminen tapahtuu hermostuneesti, mutta vähitellen katsoja huomaakin nauravansa Patrickin kanssa. Leffa on kierolla tavalla hulvaton, enkä voi edes kuvailla, kuinka paljon pidän siitä, kun mustan huumorin elokuva saa katsojan kyseenalaistamaan oman mielenterveytensä.

Komedian lisäksi mukana on kyllä ihan kauhuakin, muttei mitään nykypäivän hyppysäikyttelypelleilyä, vaan enemmän psykologista tunnelmointia. Alkupäässä lähinnä vain vihjaillaan, mitä Patrickin salaiseen elämään kuuluu ja suurimmaksi osaksi ajasta hänen tekonsa jätetään ihan vain katsojan mielikuvituksen varaan. Tämä on todella nerokasta, sillä katsojan mielikuvat ovat luultavasti kauhistuttavampia kuin mitä tekijät olisivat voineet loihtia ruudulle, minkä lisäksi jo pelkkä epävarmuus Patrickin teoista on karmivaa. Jännittäviä hetkiä on luvassa ja katsojan moraali pistetään koetukselle, sillä jossain kohtaa huomaa, ettei jännitäkään uhrien puolesta, vaan Patrickin puolesta. Onnistuuko hän pitämään puuhansa salassa, vai pääseekö Willem Dafoen näyttelemä etsivä hänen jäljilleen? Amerikan psyko onnistui vakuuttamaan minut alusta saakka sen mahtavuudesta, mutta todellinen jättipaukku, eli elokuvan ässä hihassa on säästetty loppuun ja se vasta saikin minut ymmärtämään, miksi tämä kuuluu monien suosikkileffojen joukkoon.

Christian Balen kiinnityksen lisäksi olen erittäin iloinen, että Mary Harron pysyi leffan ohjaajana. Harronin luoma tunnelma on täydellinen ja hänen ohjauksestaan ja käsikirjoituksestaan huomaa, kuinka hän ymmärtää Patrick Batemania paremmin kuin välttämättä kukaan muu (paitsi tietty "Amerikan psyko" -kirjan tehnyt Ellis). Harron ja toinen käsikirjoittaja Guinevere Turner omaavat kieron huumorintajun ja kirjoittavat Patrickin todella nerokkaasti. Amerikan psyko on myös teknisesti hyvin toteutettu. Se on erittäin hyvin kuvattu ja etenkin leikattu. Lavasteet ovat taidokkaasti rakennetut ja efektitiimi on päässyt roiskimaan tekoverta. Ääniefektit ovat hyvin luodut ja John Calen säveltämät musiikit tuovat erinomaisen lisänsä leffan tunnelmaan.

Yhteenveto: Amerikan psyko on mestarillinen kuvaus psykopaatista, mikä todella vie katsojan tarinan päähenkilö Patrick Batemanin sairaan mielen sisälle. Hahmo on huikean hienosti rakennettu kaikin tavoin. Patrickille kirjoitettu kertojaääni on kiehtova lisä, sillä se ei selitä tarinaa, vaan Patrick vain osoittaa erilaisia huomioitaan maailmasta, mikä saa katsojan ymmärtämään tämän ajatuksenkulkua paremmin. Vielä kun Christian Bale herättää hahmon henkiin näin hurjalla tavalla, ei voi muuta kuin äimistellä. Bale osaa olla äärimmäisen kylmä ja hullu, ja onkin usein aidosti pelottava. Pelottavaa on myös, kuinka katsoja huomaa jännittävänsä hahmon puolesta. Vaikka tietää, kuinka sairaita tekoja Patrick tekee, ei katsoja silti halua, että tämä jää kiinni. Elokuvan huumori on synkkää ja se vaatiikin katsojalta paljon, että leffan vitseille nauraa. Aluksi katsoja ei oikein ole varma, onko nauraminen oikein, mutta loppupäässä katsoja jo hekottelee Patrickin kanssa. Tunnelma on upeasti ja jopa lumoavasti rakennettu, vaikka leffa sisältääkin sairaita hetkiä. Lopussa elokuva vielä kaivaa viimeisen ässän hihastaan, tehden teoksesta entistäkin paremman. Tähän kun lisää vielä päälle ties kuinka monet repliikit, jotka tarttuvat herkästi mukaan omaan käyttöön, on Amerikan psyko lähes täydellinen paketti. Tätä ei kuitenkaan voi suositella kaikille tyylinsä ja sisältönsä vuoksi, mutta jos omaa kieromman huumorintajun ja kiinnostuksen psykoottisia persoonia kohtaan, on tämä pakko katsoa. Pari vuotta myöhemmin elokuva sai jatko-osan American Psycho 2 (2002), mutta se on haukuttu niin pahasti lyttyyn, etten aio ainakaan vielä pilata tätä katsomalla jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
American Psycho, 2000, Am Psycho Productions, Edward R. Pressman Film, Lionsgate Films, Muse Productions, P.P.S. Films, Quadra Entertainment, Universal Pictures

Arvostelu: Bumblebee (2018)

BUMBLEBEE

Ohjaus: Travis Knight
Pääosissa: Hailee Steinfeld, John Cena, Jorge Lendeborg Jr., Angela Bassett, Justin Theroux, Pamela Adlon, Jason Drucker, Stephen Schneider, John Ortiz, Len Cariou, Glynn Turman, Jon Bailey, Dylan O'Brien ja Peter Cullen
Genre: seikkailu, toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron leluihin ja niiden pohjalta tehtyihin televisiosarjoihin perustuva Michael Bayn elokuva Transformers (2007) oli keskinkertaisista arvioistaan huolimatta iso hitti, joten ei ollut ihme, että elokuva päätettiin muuttaa elokuvasarjaksi. Vaikka jatko-osatkin olivat isoja menestyksiä - Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) ja Transformers: Tuhon aikakausi (Transformers: Age of Extinction - 2014) tuottivat molemmat yli miljardi dollaria - saivat ne yhä tylympiä arvosteluja. Lopulta sarjan viides osa, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli sekä kriitikoiden haukkuma leffa, eikä se menestynyt lainkaan toivotulla tavalla ja Bay päätti vihdoin lopettaa sarjan ohjaamisen. Hahmojen oikeudet omistava Paramount Pictures halusi kuitenkin jatkaa sarjaa jollain tavalla ja ilmoitti lopulta, että seuraava filmi olisi lisäosaleffa yhdestä sankarihahmoista, Bumblebeestä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja nyt Bumblebee on vihdoin saanut ensi-iltansa (Yhdysvaltoihin elokuva tosin saapui jo joulukuussa). Itse olen jollain tavalla fanittanut Transformersia pienestä pitäen - en tosin sillä lailla, että olisin kerännyt leluja ja opetellut koko maailman ulkoa, vaan katsoin innoissani eri sarjoja monen vuoden ajan. Leffojen huonosta maineesta huolimatta olen aina pitänyt Bayn ensimmäistä Transformersia ja Kuun pimeää puolta erittäin viihdyttävinä toimintaseikkailuina ja viihdyn ihan hyvin myös sarjan toisen osan, Transformers: Kaatuneiden koston (Transformers: Revenge of the Fallen - 2009) parissa. Tuhon aikakausi oli kuitenkin ylipitkä ja puuduttava jatkuvassa mätössään ja Viimeinen ritari oli aivan hirveän huono sekasotku, mikä sai minut menettämään maun sarjaa kohtaan, enkä enää odottanut tulevia leffoja. Kiinnostukseni alkoi vähitellen palata, kun Bumblebee alkoi saamaan yllättävänkin paljon kehuja; leffalla jopa oli hetken aikaa täydet 100% Rotten Tomatoes -sivulla! Kehujen lisääntyessä myös innostukseni kasvoi ja meninkin todella positiivisin mielin katsomaan Bumblebeen Finnkinon upeaan IMAX-saliin heti ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1987 suuntaa elämälleen etsivä tyttö Charlie Watson löytää Bumblebeen, keltaiseksi kuplavolkkariksi naamioituneen Autobot-robotin, joka on paennut kotiplaneettansa Cybertronin sotaa Maahan.

Pääroolissa Charliena nähdään laulajanakin tunnettu Hailee Steinfeld, joka sopii täydellisesti rooliinsa itseään etsivänä nuorukaisena. Charlien isä on menehtynyt jokin aika sitten ja vaikka hänen muu perheensä on siirtynyt eteenpäin elämässä, Charlie ei ole siihen kyennyt ja siksi hänen elämänsä tuntuu junnaavan paikoillaan. Charlie saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen ja hahmon kehitystä on äärimmäisen mielenkiintoista seurata läpi leffan. Hänestä on tehty erittäin samaistuttava tapaus, minkä vuoksi hänen kanssa lähtee mielellään seikkailuun. En ole vielä nähnyt Kovaa kuin kiveä (True Grit - 2010), mistä Steinfeld jopa sai parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden, mutta muiden roolisuoritusten perusteella olen pitänyt häntä kelpo näyttelijänalkuna. Tässä Steinfeld todella pääsee näyttämään taitonsa ja hän on yllättävänkin aito ja herkkä roolissaan.
     Elokuvan nimikkohahmo Bumblebee on varmasti monien suosikkihahmo Transformersista, eikä mikään ihme. Kaikkien machoilevien ja siistien taistelijarobottien keskellä pienikokoinen, ujo ja leikkisämpi Bumblebee on huomattavasti samaistuttavampi hahmo. Itse "rakastuin" hahmoon nähdessäni Bayn ensimmäisen Transformers-leffan ja tätä leffaa katsoessani innostuin Bumblebeestä entistäkin enemmän. Kyseessä on mitä suloisin, ihanin ja mahtavin tyyppi, jonka kiinnostusta Maan asioita kohtaan on hauska seurata. Bumblebeestä on luotu erittäin persoonallinen, eikä hänestä voi olla pitämättä. Suloisuudestaan huolimatta hahmosta löytyy myös rajumpi puoli ja tosipaikan tullen hän on valmis ottamaan lasertykit käyttöön ja taistelemaan pahoja Decepticon-robotteja vastaan.
     Pahoista Decepticoneista puheenollen, tämän elokuvan pahikset ovat Angela Bassettin ääninäyttelemä Shatter ja tämän kätyri, Justin Therouxin esittämä Dropkick. Harmillisesti tarinan roistot ovat sen heikoin lenkki, sillä Shatter ja Dropkick ovat aika geneerisiä tapauksia. Hahmoihin on saatu pientä erilaisuutta sillä, että Shatter on juonittelevampi, kun taas Dropkick tykkää käyttää raakaa voimaa, mutta muuten he ovat aika tylsät vastukset.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Charlien äiti (Pamela Adlon) ja tämän uusi mies, hömelö Ron (Stephen Schneider), sekä Charlien karatea harrastava pikkuveli Otis (Jason Drucker), transformereita vihaava agentti Burns (John Cena), transformereista kiehtoutunut tohtori Powell (John Ortiz), Burnsin pomo, kenraali Whalen (Glynn Turman), Charlieen ihastunut naapurinpoika Memo (Jorge Lendeborg Jr.), ja Charlien romuvarastolla työskentelevä setä Hank (Len Cariou). Charlien äiti ja Ron tarjoavat ihan hauskoja hetkiä mukaan, samalla kun yrittävät saada Charlien elämää pienesti takaisin raiteilleen. John Cena taas on alkanut parantamaan näyttelijänlahjojaan vuosien varrella ja vaikkei hän ole vieläkään erityisen ihmeellinen, sopii hän tylyn sotilaan rooliin kuin valettu.

Michael Bayn Transformers-leffoja on kritisoitu toiminnan ja räjähdysten pistämisestä etusijalle, kun itse tarina ja hahmojen kehittäminen jätetään lähes unohduksiin. Lisäksi leffat ovat saaneet paljon kritiikkiä stereotyyppisistä ulkomaalaisista hahmokuvauksista, typerästä huumorista, armeijan ihannoimisesta, nuorten naisten esittämisestä seksiobjekteina, liian pitkistä kestoistaan, yhä vain massiivisemmista taisteluistaan, sekä periaatteessa saman juonen kierrättämisestä joka leffassa. Nyt Bay on kuitenkin saatu pois ohjaajan paikalta ja tilalle on tullut Travis Knight, joka näyttää, kuinka homma hoidetaan. Bumblebee on huomattavasti aiempia Transformers-elokuvia pienimuotoisempi tarina, mikä sopii täydellisesti sen nimikkohahmoon. Leffa on puoli tuntia lyhyintä Transformersia lyhyempi kestoltaan. Räjähdyksiä ja toimintaa on kyllä mukana, mutta ne on säästetty lähinnä alkuun, missä näytetään Cybertronin sotaa ja lopputaisteluun, mikä on osattu pitää pienessä mittakaavassa, eikä tällä kertaa pistetä kokonaisia kaupunkeja maan tasalle. Mutta mikä tärkeintä, Bumblebee on hahmovetoinen tarina. Kaikkien ennakkokehujen jälkeen odotin näkeväni todella viihdyttävän leffan, mutta olin erittäin yllättynyt, sillä Bumblebee ei ole vain viihdyttävä, vaan se on oikeasti todella hyvä elokuva. Itse asiassa, kehtaisinko jopa sanoa, että se on aivan mahtava! Kyseessä on ehdottomasti koko Transformers-sarjan paras elokuva ja fantastinen aloitus tälle leffavuodelle!

Ison toimintarymistelyn sijaan kyseessä on kasarihenkinen seikkailu, missä on mukana kunnon sydäntä, oikeasti hauskaa huumoria, sekä niin hyvä mieli, että katsoja hymyilee leffan jälkeen vielä pitkään. Vaikka itse robottimäiskeitä on aika vähän, kulkee leffa vauhdikkaasti eteenpäin, osaten kuitenkin pysähtyä oikeissa kohdissa syventämään hahmoja. Itse tarina ei sinänsä ole mitään uutta, vaan Bumblebee on lähes suora kopio E.T. the Extra-Terrestrialista (1982), mutta viiden itseään toistavan Transformers-filmin jälkeen Bumblebee tuntuu silti todella raikkaalta kokemukselta. Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on Charlien ja Bumblebeen välille muodostuva ystävyys, mikä on käsinkosketeltavan aitoa. Hahmot ovat niin erinomaisesti kirjoitetut, Steinfeld tekee niin loistokasta työtä näyttelijänä ja efektitiimi on pistänyt parastaan luodessaan Bumblebeen, että tytön ja robotin ystävyys menee täysillä läpi. Ystävyys luo vahvan tunnepanoksen mukaan ja muutamassa kohtaa elokuva onnistui olemaan jopa todella liikuttava. Jos en jotain odottanut, kun menin katsomaan Bumblebeetä, niin sitä, että se onnistuisi koskettamaan syvästi.

Elokuvan on ohjannut tätä ennen vain mainion nukkeanimaation Kubo ja samuraiseikkailu (Kubo and the Two Strings - 2016) ohjannut Travis Knight, joka osoittaa jälleen taidokkuutensa. Knightilla on ollut kovat paineet jatkaa haukuttua Transformers-sarjaa ja hän onkin päättänyt näyttää, että sarjalla on vielä paljonkin potentiaalia... kunhan Michael Bay pysyy vain tuottajana. Knight luo kunnon tunteita mukaan ja yhdessä käsikirjoittaja Christina Hodsonin kanssa panostaa hahmoihin täysillä, jotta elokuva todella imaisee katsojan tapahtumiinsa. Vaikka Hodsonin teksti lainailee voimakkaasti E.T. -leffaa, on hän tuonut mukaan oman puolensa esimerkiksi hupaisan dialogin myötä. Teknisesti Bumblebee on tietty todella vaikuttava teos. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Taistelukohtauksissa käytetään paljon laajoja kuvia, jolloin saa selvää, mitä roboteille tapahtuu, mutta mukaan mahtuu myös harmillisen tiukkoja lähikuvia, joista on vaikea saada tolkkua. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja efektitiimi on tehnyt huikeaa työtä luodessaan todentuntuiset transformerit ja näyttävät toimintakohtaukset. Fanit tulevat takuuvarmasti riemastumaan, että robotit näyttävät samanlaisilta kuin ikonisessa G1-sarjassa. Vain yhdessä kohtaa on täysin selvää, että Steinfeld juoksee taustakankaan edessä ja robotit on lisätty taustalle jälkikäteen, mutta muuten efektit ovat huippuluokkaa, kuten ovat myös päräyttävät ääniefektit. Säveltäjä Dario Marianelli on saanut hauskaa henkeä musiikkeihinsa.

Yhteenveto: Bumblebee on mitä erinomaisinta viihdettä ja selvästi Transformers-sarjan paras elokuva. Leffasta löytyy sarjalle tuttua toimintaa ja räjähdyksiä, mutta huomattavasti pienemmissä määrin ja kyseessä on enemmänkin hahmovetoinen seikkailu, mikä on aivan mahtava ratkaisu. Tarina itsessään ei ole mitään uutta, mutta se on saatu tuntumaan raikkaalta ja siihen on saatu niin vahva tunnelataus Charlien ja Bumblebeen ihanan ystävyyden kautta, ettei E.T.:ltä lainailu erityisemmin häiritse. Elokuva onnistuu jopa aidosti koskettamaan ja suloisen Bumblebeen tavoin itse elokuvastakin löytyy paljon sydäntä. Tarina vie täysillä mukanaan ja leffa tarjoaa useita hauskoja hetkiä, kuten myös innostusta ja jännitettä. Ainuttakaan tylsää pätkää ei ole luvassa, vaan Bumblebee toimii alusta loppuun mahtavasti. Efektitiimi on tehnyt uskomattoman taidokasta työtä robottien kanssa, minkä lisäksi myös näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Hailee Steinfeld on jopa loistava pääroolissa. Vain tarinan pahikset jättävät hieman kylmäksi, mutta muuten Bumblebee on hieno seikkailuleffa, mikä kaikkien Transformers- ja toimintaseikkailu-fanien täytyy nähdä. Jos olit pettynyt Bayn leffoihin, tämä on luultavasti se Transformers-filmi, mitä olet kaivannut. Ja kun kyseessä on esiosa, ei edes tarvitse nähdä Bayn leffoja ennen Bumblebeen katsomista. Toisin kuin Transformers: Viimeisen ritarin jälkeen, nyt minä todella toivon lisää Transformers-elokuvia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bumblebee, 2018, Paramount Pictures, Hasbro, Allspark Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Tencent Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Production

Arvostelu: The Spy Who Dumped Me (2018)

THE SPY WHO DUMPED ME

Ohjaus: Susanna Fogel
Pääosissa: Mila Kunis, Kate McKinnon, Sam Heughan, Justin Theroux, Hasan Minhaj, Ivanna Sakhno ja Gillian Anderson
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin The Spy Who Dumped Me -elokuvasta, ajattelin heti samaa, mitä varmasti moni muukin tuumasi: taasko uusi James Bond -parodia?! Ian Flemingin luomasta agentti 007:stä on tehty niin paljon vitsiä vuosien varrella, että homma on alkanut tosissaan käymään tylsäksi. Itselläni asiaa ei parantanut se, että päärooleissa nähtäisiin hyvin epätasaisia roolisuorituksia tekevä Mila Kunis ja aivan järkyttävän kauhea Kate McKinnon. Traileri näytti hyvin typerältä kohellukselta ja meninkin katsomaan The Spy Dumped Men todella alhaisin odotuksin, toivoen pienesti, että elokuva onnistuisikin yllättämään positiivisesti.

Audrey ja hänen paras ystävänsä Morgan päätyvät keskelle toimintaa, kun Audreyn poikaystävä paljastuu CIA:n salaiseksi agentiksi, jolla on hallussa esine, jota jahtaavat niin muut agentit kuin terroristit ja salamurhaajatkin.

Mila Kunis näyttelee Audreyta, elokuvan päähenkilöä, joka on aika mitäänsanomaton tapaus. Audreyn hahmo lähtee liikkeelle tylsänä taviksena, joka tietty tehtävän aikana kerää jostain outoa rohkeutta ja alkaa jossain kohtaa tekemään asioita, joita moni ei tosielämässä koskaan tekisi. Hahmona Audrey ei tarjoa paljoa, eikä Kuniskaan onnistu säväyttämään millään tavalla. Kuniksen suoritusten taso vaihtelee tosiaan voimakkaasti ja tässä leffassa hän tekee aika keskivertoa duunia. Hän ei ole kovin hyvä, muttei huonokaan.
     Kunis tarjoaa kuitenkin Oscarin arvoisen roolisuorituksen, jos häntä vertaa Morgania esittävään Kate McKinnoniin, joka ei edes yritä olla mitään muuta kuin oma raivostuttava itsensä. McKinnon ääntelehtii ja vääntelee naamaansa kuin hän yrittäisi olla naisversio Jim Carreysta, mutta toisin kuin Carrey, McKinnon ei osaa rytmittää vitsejään oikein, eikä hän edes osaa olla hauska. McKinnon taitaa oikeasti kuvitella, että jos hän vain pöhköilee kuin mikäkin hullu, hän olisi ihmisten mielestä hulvaton, eikä kukaan ole tajunnut kertoa hänen olevan väärässä. Hän on selvästi improvisoinut suurimman osan repliikeistään, sillä kukaan muu koomikko kuin hän ei ole yhtä huono keksimään vitsejä lennosta. Ihan sama, mikä hänen hahmonsa nimi on, McKinnon taitaa vain yhdenlaisen sekopään roolin ja se tosissaan käy hermoilleni.
     Naisduon lisäksi muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Audreyn vakoojapoikaystävä Drew (osaansa ihan kelvosti käyvä Justin Theroux), MI6:n agentti Sebastian (erittäin pökkelösti näyttelevä Sam Heughan) ja hänen työparinsa Duffer (yhtä ainoaa vitsiä heittävä Hasan Minhaj), sekä salaisen palvelun pomo (kylmän akan rooliin täydellisesti sopiva Gillian Anderson) ja pääkaksikkoa jahtaava salamurhaaja Nadedja (Ivanna Sakhno käy hyvin kylmästä tappajasta). Vaikka jotkut näyttelijöistä toimivatkin rooleissaan, ei yksikään tarjoa oikeasti hyvää roolityötä. Andersonin taidot valuvat hukkaan, kun hänen hahmonsa on kirjoitettu niin kehnosti, ettei katsoja ole koskaan täysin varma johtaako hän CIA:ta vai MI6:a.

Vaikken odottanut The Spy Who Dumped Me -leffalta lähestulkoon mitään, se silti onnistui alittamaan odotukseni. Ajattelin, että kyseessä olisi edes lystikkään mukaansatempaavaa kohellusta, minkä aikana saisi nauraa muutaman kerran, mutta ei. En muista, milloin olisin viimeksi nähnyt yhtä epähauskan komedian kuin tämä. Vitsit ovat pääasiassa mitä laiskimpia, tylsimpiä ja typerimpiä juttuja, mitä vain voi kuvitella. Elokuvassa oli noin neljä kertaa, jolloin naurahdin tai hymähdin ääneen ja yksi niistä koski todella ala-arvoista ja liian pitkäksi venytettyä kakkavitsiä. Ja sillekin naurahdin lähinnä siksi, että jostain syystä tekijät kokivat tarpeelliseksi pistää sen mukaan. Muut kerrat, jolloin tekijät kokivat tarpeelliseksi venyttää leffaa täysin turhilla vitseillä (joista suurin osa koostuu Kate McKinnonin sekoilusta), aiheuttivat lähinnä pitkästymistä. The Spy Who Dumped Me kestää lähes kaksi tuntia, mistä saisi helposti leikattua puoli tuntia pois. Ei leffa siitä hyväksi muuttuisi, mutta siten filmi saisi edes jonkinlaista viihdearvoa.

Elokuvan tekijät ovat tainneet uskoa, että jos kaksi kovaäänistä, jatkuvasti huutavaa naista laittaa keskelle toimintakohtauksia, vitsi jaksaisi kantaa kahden tunnin ajan. Voi pojat, että he olivat väärässä. Vitsi vanhenee ennen kuin se ehtii alkaakaan ja monet kohtaukset muuttuvat melusaasteen takia vain raivostuttaviksi. Ainoa kerta, kun leffa onnistuu naurattamaan Kunisin ja McKinnonin sekoilulla on, kun salamurhaaja Nadedja palkataan jahtaamaan heitä ja hänen kohteiksiin ilmoitetaan kaksi tyhmää amerikkalaisnaista. Nadedja etsii kiväärillään kohteita ja näkee useita muita tähän kuvaukseen sopivia pareja. Silloin elokuva sentään tiedostaa päähenkilöidensä typeryyden. Jos filmi olisi tiedostanut oman typeryytensä, voisi sekin nostaa viihdearvoa hieman. Nyt Audrey ja Morgan vain ryntäilevät paikasta toiseen kuin päättömät kanat. Ja kun puhun paikoista, tarkoitan ties kuinka montaa Euroopan maata, sillä jostain syystä tekijät ovat halunneet kuvata elokuvaansa niin Yhdyvalloissa kuin myös Itävallassa, Tšekeissä, Saksassa, Ranskassa, Unkarissa ja Alankomaissa. Jälkimmäinen maa on mukana vain pidentämässä leffaa lisää. Kai tällä yritetään heittää vitsiä siitä, kuinka agenttileffoissa vakoojat kiertävät ympäri maailmaa tehtäviensä aikana, mutta se jää liian vaisuksi, jotta se naurattaisi, enkä usko tekijöiden pohtineen tällaisia juttuja. Ainoa hauska asia, mitä reissaaminen tarjosi itselleni, oli että Audrey ja Morgan matkustavat Wienistä Prahaan junalla, mikä on sellainen matka, minkä itse tein tänä keväänä. Kaksikko jopa lähtee Wienistä samalta juna-asemalta, mistä minäkin!

Kehnosta näyttelijätyöstä ja surkeasta komiikasta huolimatta elokuvan huonoin asia on kuitenkin sen tarina. Käsikirjoittajakaksikko Susanna Fogel ja David Iserson ovat halunneet kertoa mahdollisimman monimutkaisen juonen, mikä sisältää mahdollisimman monia käänteitä. Jossain kohtaa alkaa kuitenkin käydä tylsäksi, että lähes jokainen, jonka Audrey ja Morgan tapaavat matkallaan, paljastuukin joksikin muuksi kuin minä he ovat itsensä esitelleet. On myös hyvin puuduttavaa katsoa tarinaa, joka alkaa avautumaan vasta noin puolessa välissä, mitä ennen filmi ei tee minkäänlaista työtä saadakseen katsojia kiinnostumaan tarinastaan. Tarina poukkoilee sinne sun tänne samalla lailla, miten päähenkilöt vaihtavat maata vähän väliä. Turha monimutkikkuus tekee juonesta sekavan, eikä katsojaa kiinnosta enää loppupeleissä tietää, kuka nyt onkaan hyvä ja kuka paha tai kuka työskentelee millekin järjestölle? Tarina on täynnä mitä typerimpiä juttuja, jotka tekevät katselukokemuksesta entistäkin vaikeamman.

Onko The Spy Who Dumped Me -leffassa sitten mitään hyvää? Itse asiassa kyllä. Olin nimittäin yllättynyt toimintakohtausten toteutuksesta. Tai no, Audreyn ja Morganin kanssa toiminta on vain typerää säheltämistä, mutta kun vakoojat tappelevat toisiaan vastaan, on meno yllättävänkin viihdyttävää - ja yllättävän veristä. Ajattelin elokuvan olevan esiteineille tehty hömppä, mutta muutamissa kohdissa lenteli oikein kunnolla verta! Ja siinäpä ne hyvät puolet sitten olivatkin...

Käsikirjoittamisen lisäksi Susanna Fogel on myös ohjannut elokuvan ja vaikka häneltä löytyy silmää toimintakohtauksiin, ei hän onnistu millään pitämään pakettia kasassa. Fogelilla on kehno huumorintaju rytmityksen kannalta, mikä pilaa useimmat vitseistä. Tämän lisäksi hän ei ole ymmärtänyt karsia turhia osioita pois ja hän on jättänyt mukaan useita hetkiä, jotka olisivat parempia Blu-rayn poistettujen kohtauksien joukossa. Monessa kohtaa The Spy Who Dumped Me on oivallisesti kuvattu ja sen digiefektit ovat kelvollisesti toteutetut. Maskeeraukset ovat onnistuneita ja puvustajat ovat päässeet pistämään näyttelijät tyylikkäimpiin vaatteisiin, kuten agenttileffoissa kuuluukin tehdä. Ääniefektit ovat erinomaisia etenkin toimintakohtauksissa aseiden lauetessa ja niskojen katkeillessa, mutta säveltäjä Tyler Bates ei ole saanut aikaan mitään muistettavaa musiikkien parissa.

Yhteenveto: The Spy Who Dumped Me on huono, epähauska ja jopa ala-arvoisen typerä agenttikomedia. Lähes yksikään vitseistä ei toimi, tarina on surkeasti kerrottu sekasotku, eikä hommaa yhtään helpota, että päänäyttelijät tekevät kehnoa työtä. Tai no, Mila Kunis on ihan ok, mutta Kate McKinnon on tuttuun tapaansa vain raivostuttava ja hän osoittaa jälleen, miksei hän kuulu elokuviin. Muutkaan näyttelijät eivät ole kaksisia osissaan - etenkin Sam Heughan on todella puinen vakoojana. Toimintakohtaukset ovat sentään osittain tyylikkäitä ja niistä löytyy yllättävän paljon veriroiskeita, mutta tämä ei todellakaan auta pelastamaan kokonaisuutta. Filmi on ainakin puoli tuntia liian pitkä, jolloin sitä ei voi edes pitää kevyenä hömppänä. Elokuva ei myöskään onnistu olemaan tarpeeksi itseironinen, jotta sen huonous kääntyisi hyväksi asiaksi. Loppujen lopuksi kyseessä on yksi tylsimmistä komedioista aikoihin, sekä yksi vuoden 2018 huonoimmista elokuvista. The Spy Who Dumped Me ei siis todellakaan saa minulta suosituksia. Sen sijaan kannattaa katsoa Melissa McCarthyn tähdittämä vakoojakomedia Spy - vakoojan asussa (Spy - 2015), joka on ihan oikeasti hulvattoman hauska, nokkela ja jopa mainiosti kirjoitettu. Vaikka se kestää hieman kauemmin kuin The Spy Who Dumped Me, on Spy selkeästi viihdyttävämpi ja paremmin rytmitetty, jolloin se tuntuu paljon lyhyemmältä teokselta. Lopputekstien aikana nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus, jos kiinnostaa ja jos eksyittekin teattereihin katsomaan tätä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Spy Who Dumped Me, 2018, Lionsgate, Imagine Entertainment