Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Alexander Calvert, Mark Pellegrino, Samantha Smith, Ruth Connell, Kim Rhodes, Briana Buckmaster, Kathryn Newton, Jeffrey Vincent Parise, Osric Chau, Yadira Guevara-Prip, Christian Keyes, Courtney Ford, Danneel Ackles, Richard Speight Jr., Felicia Day, Loretta Devine ja Jim Beaver
Genre: fantasia, jännitys
Jaksomäärä: 23
Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 36 minuuttia
Ikäraja: 16
Eric Kripken luoma fantasiasarja Supernaturalnousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Jatkokaudet pitivät suosiota niin hyvin yllä, että sarjaa päätettiin jatkaa pitkään vielä alkuperäiseksi finaaliksi tarkoitetun viidennen kauden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2017 ja lopulta Supernaturalin kolmannentoista kauden esitys alkoi lokakuussa 2017. Kausi sai hyvät katsojaluvut, sekä positiivista palautetta kriitikoilta. Itse olin ollut kiinnostunut Supernaturalista jo joitain vuosia ja kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Pidin paljon alkuperäisistä viidestä kaudesta, mutta niiden jälkeen sarjan taso lähti mielestäni laskuun. Odotukseni jo kolmattatoista kautta kohtaan eivät olleet järin korkeat, sarjan taannuttua tasapaksuksi jo usean kauden ajaksi.
Sam ja Dean yrittävät keksiä mitä tehdä Luciferin pojan Jackin kanssa, samalla kun he etsivät keinoa matkata maailmanlopun maailmaan, pelastaakseen siellä Luciferin kanssa loukussa olevan Mary-äidin.
Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat jälleen rooleihinsa Sam ja Dean Winchesteriksi, jotka saivat edelliskaudella äitinsä Maryn (Samantha Smith) takaisin, vain menettääkseen hänet uudelleen, Maryn ja Luciferin (Mark Pellegrino) ajauduttua rinnakkaistodellisuuteen, maailmanlopun maailmaan. Nyt heillä on uusi pulma ratkottavanaan, nimittäin Luciferin poika Jack (Alexander Calvert), joka on kasvanut nuoreksi mieheksi heti synnyttyään ja omaa arvaamattomia voimia. Jack tuo veljeksille uuden dilemman ja riidanaiheen, Samin tuumiessa että nuorukaisessa olisi isästään huolimatta aineksia kunnolliseksi miehenaluksi, kun taas Dean on vakuuttunut, että Jack pitää saada hengiltä mahdollisimman pian. Padalecki ja Ackles jatkavat tuttua perushyvää suorittamistaan, mutta todellista paloa heiltä tuntuu löytyvän vain yhdestä jaksosta... mutta palataan siihen myöhemmin. Smith ja Pellegrinokin ovat oivallisia rooleissaan ja Calvert on nappivalinta paikkaansa maailmassa pohtivaksi Jackiksi.
Crowleyta näytellyt Mark A. Sheppard ilmoitti kahdennentoista kauden päätteeksi jättävän sarjan ja kyseessä onkin pitkästä aikaa ensimmäinen Supernaturalin kausi, jossa häntä ei nähdä. Crowleyn Rowena-äiti (Ruth Connell) on kuitenkin mukana, tarpeen vaatiessa joko aiheuttamassa ongelmia tai auttamassa Winchesterejä. Myös esimerkiksi sheriffit Jody (Kim Rhodes) ja Donna (Briana Buckmaster), sekä metsästäjäksi ryhtynyt nuori Claire (Kathryn Newton) tekevät paluun ja saavatpa he oman jaksonsa, jonka myötä tekijät yrittivät saada sarjalle naisvetoisen lisäosasarjan "Wayward Sistersin". Fanikunnan reaktio ei kuitenkaan tainnut olla tarpeeksi positiivinen, joten tämäkin yritys laajentaa Supernaturalin maailmaa hylättiin.
Supernaturalin kolmastoista kausi taitaa olla tähän mennessä sarjan epätasaisin. Jack-poika on hyvä lisäys sarjaan, joka on turhankin taantunut samojen naamojen kierrättämiseen, siitäkin huolimatta että hahmot ovat jo kuolleet joskus aiemmin - osa useampaankin kertaan. Marvel-mainen konsepti rinnakkaistodellisuuksista vaihtoehtoisine versioineen tutuista hahmoista tuo myös jotain uutta sarjan tavanomaisen hirviöjahdin ja liian pitkäksi venytetyn Taivaan ja Helvetin välisen sodan keskelle. Esimerkiksi tämänkertainen vihulainen, Helvetin prinssi Asmodeus (Jeffrey Vincent Parise) jätti minut totaalisen kylmäksi. Kausi sisältää aiempaa enemmän pakotettua kiertelyä ja kaartelua, täytejaksoja, sekä Samin ja Deanin turhauttavaa riitelyä. Paljon kiinnostavammaksi mielsin maailmanlopun maailman tapahtumat, kun Mary ja Lucifer joutuvat tekemään yhteistyötä omituisessa ulottuvuudessa.
Kaiken tämän motkotuksen keskeltä minun on kuitenkin nostettava esiin yksi parhaista jaksoista, joita Supernatural on muutamaan tuotantokauteen tarjonnut. Keskellä kautta on nimittäin täysin irrallinen jakso, jossa Sam ja Dean päätyvät television kautta osaksi Scooby-Doo -mysteeriä. Kyllä, luitte oikein. Ja kyllä, jakso on vieläpä lähes kokonaan animoitu. Osa faneista saattaa pyöritellä jaksolle silmiään, mutta itselleni se oli mahtava piristysruiske. Sen lisäksi, että on hauska nähdä näiden hyvin erilaisten hirviönmetsästäjien lyöttäytyvän yhteen, oli kyse sitten Deanin ja Scooby-Doon syömiskilpailusta tai Samin ja Velman väittelystä mörköjen todellisuudesta, jakso on myös pitkästä aikaa aidosti onnistunut kunnon kummitustalojakso. Jakso taitaa olla myös kauden ainoa, jossa veljeksillä käy aitoja hymyjä huulilla ja etenkin Ackles on vaikuttanut olleen onnesta soikeana jaksoa työstäessään.
Tuotantokauden ohjaajien ja käsikirjoittajien työ on vaihtelevaa ja siinä, missä osa saa hetkittäin mukaan potkua ja jännitettä, monien aikaansaannokset tuntuvat todella keskinkertaiselta. Teknisesti Supernatural pitää halvahkon tasonsa. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät pääasiassa hyviltä, mutta tietokonetehosteista paistaa läpi pienehköt budjetit. Visuaalisestikin parasta on Scooby-Doo -erityisjakso. Äänityöskentely ajaa asiansa ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit toimivat taustalla kuten ennenkin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.8.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films
Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Samantha Smith, Mark A. Sheppard, Mark Pellegrino, Ruth Connell, Rick Springfield, Elizabeth Blackmore, Courtney Ford, Kim Rhodes, Kathryn Newton, Adam Rose, Rick Worthy, Alexander Calvert ja Jim Beaver
Genre: fantasia, draama, toiminta, kauhu
Jaksomäärä: 23
Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 40 minuuttia
Ikäraja: 16
Eric Kripken luoma televisiosarja Supernaturalnousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä syksyllä 2005. Seuraavat kaudet pitivät suosiota yllä, joten sarjaa päätettiin jatkaa vielä yhdennentoistakin tuotantokauden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Supernaturalin kahdennentoista kauden esitys alkoi lokakuussa 2016. Tämäkin kausi keräsi hyvät katsojaluvut, sekä positiivista palautetta kriitikoilta. Itse olin tiennyt sarjan olemassaolosta jo vuosia, mutta ryhdyin katsomaan Supernaturalia vasta, kun se täytti viime syksynä 20 vuotta. Pidin aluksi paljon näkemästäni, mutta kausien edetessä niin sarjan taso kuin oma intoni hiipuivat. Aloitinkin kahdennentoista kauden katselun jo hieman skeptisenä.
Autettuaan Pimeyttä ja Jumalaa solmimaan välinsä, Sam ja Dean Winchester ovat lahjana saaneet kuolleen äitinsä Maryn takaisin. Jälleennäkemisen ilo jää kuitenkin lyhyeen, sillä veljesten täytyy saada pysäytettyä vapauteen päässyt Lucifer, samalla kun heitä jahtaa Men of Lettersin Lontoon jaosto.
Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat taas kerran rooleihinsa Samiksi ja Deaniksi. Edelliskaudella Winchesterit onnistuivat lepyttämään itse Jumalaksi paljastuneen Chuckin (Rob Benedict) siskon Pimeyden (Emily Swallow) ja vastalahjaksi veljekset saivat äitinsä Maryn (Samantha Smith, jonka muuten näin livenä loppukeväästä Tukholman Comic Conissa Padaleckin kanssa) takaisin kuolleista. Vaikka en yleensä juuri välitä siitä, että hahmoja tuodaan takaisin kuolleista, Maryn kohdalla ratkaisu on pääasiassa onnistunut. Deanin ja Samin muistikuvat äidistään ovat todella vähäiset, Maryn kuoltua kun molemmat olivat pieniä lapsia - Samhan oli vasta vauva. Mary taas toki muistaa lapsensa lapsina ja onkin häkeltynyt, kun vastassa on yhtäkkiä kaksi aikuista miestä. Padalecki ja Ackles suoriutuvat jälleen hyvin rooleistaan, Smithin päästessä aiempaa paremmin vauhtiin Mary-äitinä, Winchesterin perheen alkuperäisenä hirviöidenmetsästäjänä.
Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Misha Collins Castiel-enkelinä, Mark A. Sheppard Crowley-demonina ja Ruth Connell hänen noitaäitinään Rowenana, Mark Pellegrino vapaaksi vankeudestaan päässeenä Luciferina, Kim Rhodes sheriffi Jodyna ja Kathryn Newton Jodyn ottotyttönä, nuorena metsästäjänalkuna Clairena. Uusina hahmoina kausi tuo mukaan Men of Lettersin Lontoon jaoston, johon kuuluvat Toni Bevell (Elizabeth Blackmore), Mick Davies (Adam Fergus) ja Arthur Ketch (David Haydn-Jones). Vanhat tutut tuntuvat ajoittain enemmän roikkuvan pakon edestä mukana, mutta olin kiinnostunut tutustumaan lontoolaisiin kirjemiehiin, jotka suhtautuvat metsästämiseen täysin eri tavalla ja pitävät Winchestereitä koko ammatin häpeäpilkkuina ja turhina riskitekijöinä.
Kahdestoista tuotantokausi on jälleen ihan kelvollinen lisäys mielestäni turhan pitkäksi venytettyyn Supernaturaliin. Vaikka Winchesterien tarinan olisi mielestäni voinut viedä päätökseensä jo muutama kausi sitten, etenkin kun sarja on alkanut kiertämään aikamoista kehää joidenkin hahmojen ja juonikuvioiden kanssa, on meno silti tarpeeksi kiinnostavaa ja viihdyttävää, että nämäkin 23 jaksoa katsoo sujuvasti läpi. En pahemmin piitannut siitä, että Lucifer tuotiin takaisin ja että tämä langennut enkeli pitäisi taas kerran saada takaisin vankilaansa, mutta on tässäkin kuviossa hetkensä, Luciferin lähestyessä katalia aikomuksiaan hyvin eri tavalla kuin viimeksi. Esimerkiksi mitä jos tavan tallaajan sijaan Lucifer ottaisikin hallintaansa itse Yhdysvaltojen presidentin kehon?
Men of Lettersin Lontoon jaoston sen sijaan koin ihan meneväksi tarinakaareksi, jopa mielestäni paremmaksi kuin alkuperäisen Men of Letters -kuvion muutama kausi sitten. Brittiläisillä on ihan pointtinsa siinä, että Winchesterit usein edesauttavat maailmanloppuskenaarioiden syntymistä, minkä lisäksi veljekset usein unohtavat perhemottonsa "pelastetaan ihmisiä" -osion. Kuinka usein Sam ja Dean ovat vain pistäneet päiviltä demonien tai muiden pimeyden olentojen valtaamia kehoja, yrittämättä edes palauttaa alkuperäisiä sieluja paikoilleen? Tämä Men of Letters -kuvio ja Lucifer-kuvio risteilevät lomittain läpi kauden, yhdistyen lopulta selkeämmin yhtenäiseksi narratiiviksi ja jättäen tarinan taas ikävästi kesken kauden päätösjakson viime minuuteilla.
Isompien tarinakaarien sekaan mahtuu myös muutamia irrallisempia monsterijahteja, jotka tuntuvat tällä kertaa huomattavasti enemmän ylimääräiseltä täytteeltä. Mutta jälleen kerran osa suosikkijaksoistani löytyvät näistä yksittäisistä sivuseikkailuista. Pidin paljon 6. jaksosta, jossa Sam, Dean ja Mary kokoontuvat muistelemaan erästä metsästäjää, jonka Mary pelasti ihmissudelta 1980-luvulla, 11. jaksosta, jossa ikävä loitsu alkaa heikentää Deanin muistia siihen pisteeseen asti, ettei hän pian enää tiedä omaa nimeäänkään, sekä 18. jaksosta, joka muistuttaa pitkästä aikaa ykköskauden mahtavista, enemmän kauhuun päin kallellaan olevista jaksoista kunnon praktikaalimonsterinsa kera. Ja vaikka nämä jaksot ovat periaatteessa irrallisia päätarinasta, onnistuvat ne hyvin syventämään hahmoja, kuten esimerkiksi heidän äitiään.
Teknisesti Supernatural pitää ailahtelevan tasonsa. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa jälleen läpi pienehkö budjetti ja osa digitaalisesti luoduista näyistä ovat pikemminkin huvittavia kuin karmivia. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Christopher Lennertzin ja Jay Gruskan säveltämät musiikit tunnelmoivat jälleen kerran kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films
Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Mark A. Sheppard, Emily Swallow, Ruth Connell, Curtis Armstrong, Rob Benedict, Lisa Berry, Mark Pellegrino, Kim Rhodes, Kathryn Newton, Katherine Ramdeen, Finn Wolfhard, Matt Cohen, Steven Williams, Dylan Everett, Colin Ford, Osric Chau, Jim Beaver ja Samantha Smith
Genre: fantasia, jännitys
Jaksomäärä: 23
Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Eric Kripken luoma kauhua ja fantasiaa yhdistelevä sarja Supernaturalnousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas, yhdeksäs ja kymmenes tuotantokausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2015 ja Supernaturalin yhdennentoista tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, lokakuussa 2015. Kriitikot ja fanit kehuivat kautta ja se piti hyviä katsojalukuja yllä. Itse olin tiennyt Supernaturalista jo vuosia ja kun viime vuonna huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen läpi. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta, mutta sen jälkeen sarjan taso lähti mielestäni laskuun. Intoni oli jo alkanut hiipua, aloittaessani yhdennentoista kauden katselun.
Deanin tapettua Kuoleman ja päästyään siten eroon Kainin merkistä, hän vapauttaa samalla vahingossa Pimeyden vankeudestaan.
Jared Padalecki ja Jensen Ackles nähdään Winchesterin veljeksinä Samina ja Deanina jo yhdettätoista kertaa. Kymmenennen kauden lopuksi Dean onnistui vihdoin pääsemään eroon häntä piinanneesta Kainin merkistä, mutta sillä hinnalla, että itse Kuolema kuoli ja samalla vapauteen pääsi miljardeja vuosia vangittuna ollut Pimeys (Emily Swallow). Samilla ja Deanilla onkin siis heti uusi murheenaihe, joka aiheuttaa päänvaivaa kenties pahemmin kuin mikään heidän kohtaamansa uhka aiemmin. Padalecki ja Ackles jatkavat kelpo suorittamistaan, mutta ajoittain heidän suorituksistaan näkyy tiettyä konemaista suorittamista. Kaikki on tässä kohtaa jo tuttua peruskauraa molemmille ja he voisivat esittää Samia ja Deania vaikka unissaan. Kymmenen kauden ja yli kahdensadan jakson jälkeen onkin ihan ymmärrettävää, että pientä väsähdystä alkaa olla ilmassa. Swallow taas on oiva valinta tämänkertaiseksi viholliseksi, josta löytyy enemmän puolia kuin aluksi vaikuttaisi.
Myös vanhat kunnon Castiel-enkeli (Misha Collins), Crowley-demoni (Mark A. Sheppard) ja hänen äitinsä Rowena-noita (Ruth Connell), rasittava Metatron (Curtis Armstrong), seriffi Jody Mills (Kim Rhodes) ja kapinahenkinen teini Claire (Kathryn Newton) ovat menossa mukana ja osan kohdalla tuntuu siltä, että he ovat mukana vain fanien vaatimuksesta, eivätkä niinkään sen takia, että heillä olisi varsinainen rooli tämänkertaisessa tarinassa. Lisäksi muuan nuori Finn Wolfhard käy kääntymässä yhdessä kauden alkupään jaksoista. Myöhemmin Wolfhard tulisi eräässä toisessa hittisarjassa näkemään "oudompia juttuja". Hehe.
Supernaturalin yhdestoista tuotantokausi jatkaa sarjalle tutuksi tulleella ailahtelevalla, mutta silti kelvollisella linjalla. Kausi käynnistyy suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin, Pimeyden päästyä vapaaksi. Sam ja Dean saavat nopeasti huomata, että tämä muinainen uhka saattaa olla jotain, mille edes heidän enkeli- tai demonituttunsa eivät pärjää, vaan he saattavat joutua hammasta purren pyytämään apua niiltä vihoviimeisiltä tahoilta, joiden kanssa he haluaisivat olla tekemisissä. Tämä Pimeys-kuvio pitää ihan kivasti mukanaan ja mielsin sen hitusen kiinnostavammaksi kuin edelliskauden Kainin merkki -tarinan.
Eniten kuitenkin pidin - kenties ei-kovin-yllättäväen - niistä yksittäisistä "viikon hirviö" -jaksoista, jotka eivät liity Pimeys-dilemmaan kuin korkeintaan muutaman repliikin muodossa. Niistäkin moni on kieltämättä todella kaavamaista kamaa, mutta sitten taas kauden neljäs jakso yllättää iloisesti. Nimittäin koko jakso on kuvattu Winchesterien auton vinkkelistä. Kamera pysyy auton sisällä läpi tapahtumien ja kikka on varsin kekseliäs. Lisäksi pidin paljon kahdennestatoista jaksosta, jossa Sam ja Dean vierailevat seriffi Millsin ja Clairen luona, joista jälkimmäinen haluaisi kovasti ryhtyä myös metsästäjäksi. Pidin erityisesti siitä, että Sam ja Dean tietävät, millaista on menettää normaali lapsuus, eivätkä he halua samaa tapahtuvaksi Clairelle. On myös hupaisa yksityiskohta, kuinka paljon Millsin kokkaama ihan tavallinen kotiruoka voikaan merkitä kaiken aikaa tien päällä oleville, lähinnä huoltoasemien roskaruokaa syöville veljeksille.
Tuotantokauden ohjaajien (Ackles on ohjannut kauden kolmannen jakson) ja käsikirjoittajien työt toimivat tarpeeksi hyvin, mutta varsinainen palo alkaa jo olla sammuksissa. Teknisestikin Supernatural jatkaa tutulla linjalla. Yhdestoista kausi on kelvollisesti kuvattu ja leikattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin paikoitellen jopa varsin huvittavat halpuudessaan. Äänityöskentely on sujuvaa Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin tuttuja musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films
Pääosissa: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Jim Beavers, James Patrick Stuart, DJ Qualls, Benito Martinez, Mark A. Sheppard, Rachel Miner, Mark Pellegrino, Misha Collins, Kevin McNally, Felicia Day, Osric Chau, Emma Grabinsky, Jewel Staite, Carrie Fleming, Julian Richings ja Rick Worthy
Genre: fantasia, kauhu
Jaksomäärä: 23
Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16
Eric Kriplen luoma kauhufantasiasarja Supernaturalnousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 2005. Toinen, kolmas, neljäs ja viides kausi kasvattivat suosiota sen verran, että sarjaa päätettiin jatkaa suunniteltua pidemmälle. Kuudes kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja lopulta Supernaturalin seitsemännen tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, syyskuussa 2011. Tällä kaudella katsojaluvut laskivat kuitenkin hieman ja vaikka kriitikot antoivat kaudelle positiivista palautetta, monet fanit ilmaisivat tyytymättömyyttään ja seitsemäs kausi onkin yleisesti leimattu sarjan heikoimmaksi. Itse olen tiennyt Supernaturalista jo pitkään ja kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä katsomaan sitä. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta ja vaikka mielsinkin kuudennen kauden alustavasti aika turhaksi, pidin lopulta siitäkin. Aloitin kuitenkin seitsemännen kauden hieman pelokkaana, kuultuani ja luettuani niin monesta paikkaa, että kyseessä olisi sarjan huonoin kausi.
Imaistuaan Kiirastulen sielut, Castiel julistaa itsensä uudeksi Jumalaksi. Tyranniksi muuttunut entinen enkeliystävä ei ole kuitenkaan Winchesterien suurin huoli, sillä Kiirastulesta vapautui samalla muinaisia olentoja, leviataneja, joihin veljesten tavalliset konstit eivät tepsi.
Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat jälleen rooleihinsa Sam ja Dean Winchesteriksi, jotka joutuvat yllättävän haasteen eteen, kun heidän pitkäaikainen ystävänsä ja liittolaisensa Castiel-enkeli (Misha Collins) imaisi Kiirastulen sielut itseensä ja julisti itsensä uudeksi Jumalaksi, aloittaen heti johtamisen tyrannimaisella otteella. Veljekset ovat taistelleet monenlaisia olentoja vastaan, mutta miten käy, kun he joutuvat kohtaamaan ystävänsä? Padalecki ja Ackles ovat yhä hyvässä vedossa rooleissaan ja heidän hahmonsa toimivat taas vahvasti. Samia ja Deania kumpaakin painavat erilaiset asiat, joista he eivät halua pahemmin avautua, mikä aiheuttaakin tasaisin väliajoin ongelmia veljesten välille. Collinskin hoitaa tonttinsa julmana diktaattori-Castielina hyvin ja on erittäin kiinnostava veto tehdä hahmosta tämänkertainen vastus... joskin aivan liian lyhyeksi aikaa.
Vanhoista tutuista paluun tekee myös vanha kunnon Bobby (Jim Beaver), joka auttaa poikia parhaansa mukaan ja hokee palleja naurettavuuteen asti, sekä demoni Crowley (Mark A. Sheppard), joka on ymmärrettävästi katkera Castielin petturuudesta. Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa metsästäjä Garth (DJ Qualls), salaliittoteorioihin hurahtanut Frank (Kevin McNally), menestyvä koulupoika Kevin (Osric Chau), hakkeri Charlie (Felicia Day), sekä Kiirastulesta vapauteen päässeitä muinaisia leviataneja johtava Dick Roman (James Patrick Stuart). Beaver ja Sheppard ovat aina yhtä mainiot osissaan ja uudetkin näyttelijät hyppäävät menoon pääasiassa oivallisesti. Stuart on hyvä valinta rooliin kauden pääpahikseksi.
Kuten alussa kerroin, minua jännitti etukäteen Supernaturalin seitsemännen kauden katselu, sillä olin niin monesta lähteestä kuullut ja lukenut, että kyseessä on sarjan heikoin kausi. Mutta mitä vielä, tämähän oli jälleen oikein mainiota menoa Winchesterin poikien matkassa! No siis joo, Castielin jumalkompleksi hoidetaan turhankin vauhdilla pois alta, vaikka siihen olisi voinut käyttää koko kauden ja pistää niin Sam ja Dean kuin katsojakin pohtimaan, että mitä nyt, kun heidän ylivoimaisin vastustajansa on heidän entinen ystävänsä. Ja joo, onhan se todella väsähtänyt vitsi, että tämänkertaisen pääpahiksen nimi on Dick. Ja tätä pippelivitsiä vielä heitetään ainakin kerran per jakso siitä lähtien, kun hahmo esitellään. Yritäpä siinä ottaa tämä suuri ja mahtava tuhoajien armeijan johtaja tosissaan.
Pääasiassa viihdyin kuitenkin enemmän kuin passelisti tämänkin Supernatural-kauden parissa. Lapsellisesta vitsistä huolimatta mielsin leviatanit hyviksi vastuksiksi, haastaen veljekset onnistuneesti ja luoden jännitettä siitä, miten nämä otukset voitaisiin edes päihittää. Leviataneja enemmän pidin siitä, että kaudelta löytyy useita "viikon hirviö" -jaksoja, joiden myötä sarja tuntuu palaavan vielä vahvemmin koko homman alkupäähän. Winchesterit pääsevät kohtaamaan taas kaikenlaisia pimeyden voimia noidista tappajapelleihin, kirottuihin esineisiin ja jopa kreikkalaisiin jumaliin. Kauden parhaita jaksoja ovat mielestäni kolmas, kuudes, kymmenes, kolmastoista ja seitsemästoista jakso, jotka uskaltavat pistää Samin ja Deanin aidosti ahtaalle, vaikeiden päätösten äärelle. Kaiken tämän synkistelyn keskellä kahdeksas jakso, jossa Sam ilmoittaa yllättäen menevänsä naimisiin hänen faninsa Beckyn (Emily Perkins) kanssa, on veikeä piristysruiske. Kausi jättää veljesten seikkailut taas erittäin kiperään paikkaan ja kahdeksannen kauden haluaakin aloittaa saman tien.
Tuotantokauden ohjaajat (Ackles on jälleen kokeillut onneaan kolmannen jakson ohjaksissa) rakentavat tunnelmaa oivallisesti, samalla kun käsikirjoittajat keksivät monenlaista veljesten päiden menoksi. Leviatanien kohdalla käsikirjoittajien työ on epätasaista ja olennoissa olisi potentiaalia paljon parempaankin. Heidän suunnitelmansa on toisaalta hieman hupsu, mutta samalla myös ihan kekseliäs metafora kapitalismille. Teknisiltä ansioiltaan Supernaturalin seiskakausi on tuttua kauraa. Kausi on kelvollisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivaa ja maskeeraukset pätevät. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa pienempi televisiobudjetti, mistä kärsivät erityisesti leviatanit, näyttäessään todelliset ulkomuotonsa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin musiikit tunnelmoivat taustalla tuttuun malliin, unohtamatta tietenkään finaalijaksossa perinteikkäästi kuultavaa Kansasin Carry On Wayward Sonia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films
Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Jim Beaver, Mark Pellegrino, Rob Benedict, Kurt Fuller, Mark A. Sheppard, Jake Abel, Samatha Ferris, Rachel Miner, Matt Fewer, Adrianne Palicki, Kim Rhodes, Matt Cohen, A. J. Buckley, Travis Wester ja Paris Hilton
Genre: fantasia, toiminta, kauhu, komedia
Jaksomäärä: 22
Jakson kesto: noin 40 minuuttia - Yhteiskesto: noin 14 tuntia 45 minuuttia
Ikäraja: 16
Eric Kripken luoma fantasiasarja Supernaturalnousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota, joten lisää oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2009 ja Supernaturalin viidennen tuotantokauden esitys alkoi jo saman vuoden syyskuussa. Tämäkin kausi keräsi hyvin katsojia ja sai kehuja niin faneilta kuin kriitikoilta. Itse olin jo pitkään pohtinut Supernaturalin katsomista ja kun viime vuonna huomasin sarjan täyttävän jo 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi ryhtyä vihdoin tuumasta toimeen. Pidin todella paljon neljästä ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin viidennen kauden katselun posiitivisin mielin.
Vapautettuaan vahingossa Luciferin vankilastaan, Sam ja Dean Winchester käynnistävät maailmanlopun. Veljesten on keksittävä keino pysäyttää Lucifer, ennen kuin on liian myöhäistä.
Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat jälleen kerran Winchesterin veljeksiksi, Samiksi ja Deaniksi, jotka ovat nyt pahimman vastuksensa äärellä. Yritettyään koko neloskauden ajan estää demonien suunnitelmat vapauttaa johtajansa Luciferin (Mark Pellegrino) vankilastaan, veljekset rikkoivatkin vahingossa itse viimeisen sinetin, joka piti Saatanaa aisoissa. Maailmanlopun alkaessa Sam ja Dean pistetäänkin todelliseen koitokseen. Padalecki ja Ackles jatkavat hyvää suorittamistaan. Heidän välinen kemiansa on kiistatonta ja he tulkitsevat onnistuneesti, kuinka heidän hahmonsa painivat vaikeiden valintojensa äärellä. Vakuuttava on myös Pellegrino, joka tekee Luciferista rauhallisen ja jollain tapaa jopa lempeän, mutta silti hyytävän ja totaalisen arvaamattoman.
Mukana menossa ovat myös metsästäjäkonkari Bobby (Jim Beaver) ja enkeli Castiel (Misha Collins), joiden lisäksi tutuista hahmoista esimerkiksi Winchestereistä kirjoja kirjoittava Chuck (Rob Benedict), katala enkeli Zachariah (Kurt Fuller) ja Winchesterien velipuoli Adam (Jake Abel) nähdään yksittäisissä jaksoissa. Uusina hahmoina tavataan kapinoiva demoni Crowley (Mark A. Sheppard), sekä Luciferia seuraavat neljä hevosmiestä, Sota (Titus Welliver), Nälkä (James Otis), Rutto (Matt Frewer) ja Kuolema (Julian Richings), jotka toimivat välivastuksina kauden varrella, ennen varsinaista yhteenottoa itse Paholaisen kanssa. Beaver ja Collins jatkavat mainiota työtään, Collinsin vahvistaessa asemaansa osana tiimiä. Sheppard on lystikäs kettuilevana Crowleynä ja hevosmiehistä etenkin Nälkää esittävä Otis ja Kuolemaa näyttelevä Richings ovat nappivalinnat rooleihinsa.
Supernaturalin viides tuotantokausi käynnistyy suoraan siitä, mihin neljännen kauden lopuksi jäätiin. Lilithin kuolema olikin viimeinen sinetti, joka piti Luciferin vankina ja nyt veljekset eivät voi muuta kuin hyväksyä epäonnistumisensa ja yrittää kaikkensa pelastaakseen päivän. Viides kausi on selvä huipentuma sille, mitä aiemmat kaudet ovat rakentaneet ja Lucifer luo täydellisen päävastuksen Winchestereille. Hänen vierellään keltasilmäisen demoninkin päihittäminen vaikuttaa ihan lasten leikiltä. Vitoskausi keskittyy entistä enemmän selkeään päätarinaan, lähes joka jakson kuljettaessa veljeksiä kohti suurta taistoa koko maailman kohtalosta. Jännite rakentuu jakso jaksolta ja viimeiset jaksot katsoja tuijottaa kuin naulattuna penkkiin, sydän takoen rinnassa. Väkevän lisänsä tähän kaikkeen tuo sarjan tapa verrata Samia ja Deania veljeksinä Luciferiin ja arkkienkeli Mikaeliin - isäänsä tyytymättömään ja tätä vastaan kapinoivaan veljeen ja isäänsä lähes sokeasti arvostavaan ja suoraselkäiseen veljeen.
Vaikka viides kausi rakentuukin lähinnä yhden selvän tavoitteen ja tarinakaaren ympärille, sekaan mahtuu myös onneksi yhä niitä yksittäisiäkin tapauksia, muistuttamassa avauskauden tutusta "viikon monsteri" -kerronnasta. Pidin erityisesti kuudennesta jaksosta, jossa veljekset tutkivat täysin pöljältä kuulostavia kuolemia, eri genreillä leikittelevästä kahdeksannesta jaksosta, jossa kujeilija pistää veljekset elämään televisio-ohjelmissa, sekä yhdeksännestä jaksosta, jossa Sam ja Dean päätyvät Chuckin kirjoittamien Supernatural-romaanien ympärille rakennettuun fanitapahtumaan, vieden sarjan metatasoja eteenpäin. Hienoja hetkiä ovat myös pienet kohtaukset, joissa Sam ja Dean lähinnä vain ovat ja hengähtävät hetken, ennen kuin heitä taas riepotellaan ties mihin seikkailuihin. Loppupää kaudesta keskittyy pääasiassa Luciferin pysäyttämiseen ja tämä osio on sarjan koukuttavinta antia tähän mennessä. Finaalijaksossa Winchesterin veljesten tarina viedään onnistuneesti ja jopa liikuttavasti päätökseens... Häh, eikö Supernatural loppunutkaan tähän? Niin siis KUINKA monta tuotantokautta sarjaa tehtiin tämän jälkeen?!
Tuotantokauden ohjaajat rakentavat tunnelmaa onnistuneesti ja varsin monipuolisesti. Jaksojen varrella pääsee niin jännittämään kuin nauramaan ja jopa herkistymäänkin tarpeen vaatiessa. Finaalijakson aikana sitä todella hoksaa, kuinka paljon näistä jätkistä on alkanut välittää. Eric Kripken johdolla käsikirjoitustiimi vie tämän alkuperäisen päätarinan kunnialla päätökseensä, jättäen polun jatkaa sarjaa vielä eteenpäin. Kameratyöskentely on tälläkin kaudella kelvollista ja leikkaus menevää. Lavasteet ja asut ovat oivat. Olen hieman harmissani, että sarja on edetessään siirtynyt heikkoihin tietokonetehosteisiin, joihin ei selvästi ole ollut varaa, kun avauskaudella nähtiin runsaasti hienoja käytännön efekteihin ja maskeerauksiin perustuneita mörököllejä. Äänimaailma on passelisti työstetty ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin tutut musiikit säestävät menoa jälleen oivallisesti. Mainio on tietty sarjan epäviralliseksi tunnuskappaleeksi muodostunut Kansas-yhtyeen Carry On Wayward Son.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.supernatural.fandom.com
Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films
Ohjaus: David Lynch Pääosissa: Naomi Watts, Laura Elena Harring, Justin Theroux, Ann Miller, Mark Pellegrino, Robert Forster, Brent Briscoe, Dan Hedaya, Angelo Badalamenti, Monty Montgomery, Lee Grant, Richard Green, James Karen ja Chad Everett Genre: draama, mysteeri Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia Ikäraja: 16
Mulholland Drive on David Lynchin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Alunperin Lynch kuitenkin suunnitteli filmin sijaan televisiosarjaa, minkä oli tarkoitus pyöriä ABC-kanavalla. Lynch sai myytyä ideansa ABC:lle esittelemällä kanavalle kiehtovan ideansa ja kun nämä kysyivät, miten tarina jatkuu, Lynch totesi, että heidän pitää hankkia sarja saadakseen tietää. ABC teki niin ja Lynch sai kuvattua puolentoista tunnin mittaisen pilottijakson helmikuussa 1999. Nähtyään sen ABC:llä kuitenkin raivostuttiin ja sarjan teko päätettiin saman tien keskeyttää. Lynchin ystävä Pierre Edleman neuvoi kuitenkin Lynchiä, ettei tämä jättäisi projektia siihen, vaan työstäisi pilotin pohjalta elokuvan. Lynch suostui ja Edleman sai Canal+:n rahoittamaan elokuvan. Lisäkuvaukset tehtiin lokakuussa 2000 ja lopulta Mulholland Drive sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Siellä elokuvaa ylistettiin maasta taivaisiin ja Lynch jopa voitti parhaan ohjauksen palkinnon, minkä lisäksi leffa oli ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Lippuluukuilla leffa ei ollut hitti ja se herätti paljon ristiriitaisia mietteitä, sillä monet kokivat mainonnan olleen harhaanjohtavaa ja leffan olevan sekava, kun taas toiset rakastivat filmin monitasoista ja -tulkinnaista kertomusta. Monet kriitikot kehuivat elokuvaa ja Oscar-gaalassa Mulholland Drive sai parhaan ohjauksen ehdokkuuden, Golden Globe -gaalassa parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen ja musiikin ehdokkuudet, ja BAFTA-gaalassa parhaan musiikin ja leikkauksen ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Nykyään elokuvaa pidetään modernina klassikkona ja monilla listoilla se löytyy yhtenä 2000-luvun parhaimmista elokuvista. Itse olin tietoinen Mulholland Drivesta monia vuosia, mutten ollut koskaan katsonut sitä tai edes sen kummemmin tutkinut, mistä oli kyse. Tiesin vain, että se on jakanut mielipiteitä surrealistisuutensa ja monimutkikkaan kertomuksensa vuoksi. Kun huomasin, että Mulholland Drive täyttää nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa, mistä oikein on kyse...
Auto-onnettomuuden jäljiltä muistinsa menettänyt nainen tapaa Hollywoodiin juuri saapuneen näyttelijänalku Bettyn ja yhdessä he alkavat selvittämään naisen todellista henkilöllisyyttä ja mistä onnettomuus johtui.
Yleensä pidän arvosteluni vapaina juonipaljastuksista ja pyrin avaamaan mahdollisimman vähän monimutkikkaimmistakin filmeistä. Mulholland Drive on kuitenkin sellainen tapaus, etten edes tiedä, miten tästä lähtisi puhumaan, ilman, että paljastan sen todellista luonnetta. Tai enemmänkin, että kerron oman tulkintani elokuvasta, sillä jälkikäteen luettuna huomasin, että leffaa on vuosien varrella tulkittu monin eri tavoin. Niinpä päätinkin ensin kirjoittaa lyhyen, spoilerittoman yhteenvedon mietteistäni niille, jotka eivät ole Mulholland Drivea vielä nähneet, minkä jälkeen avaan elokuvaa isojen paljastusten kanssa. Ensin kuitenkin nopeat mietteeni elokuvasta ilman spoilereita:
Vau, mikä teos Mulholland Drive onkaan! Elokuva onnistui nappaamaan minut mukaansa välittömästi kummallisen tanssijakson kautta ja sitten todella vangitsemaan, kun leffa muuttuukin yhtäkkiä trilleriksi. Muutoksia on luvassa monia ja aina, kun luulin päässeeni kärryille siitä, mistä elokuvassa onkaan kyse, David Lynch mullistaa ja sekoittaa pakkaa entisestään. Kyseessä ei todellakaan ole helppo teos, vaan filmi, mikä vaatii tarkkaa keskittymistä ja ennen kaikkea vahvaa tulkinnanvaraa katsojalta. Lynch ei halua tarjota vastauksia selvästi, vaan katsojan täytyy itse tehdä päätelmät siitä, mitä monet asiat tarkoittavat ja mistä tarinassa onkaan oikeasti kyse. Keskittyminen ei kuitenkaan ole vaikeaa, vaan lähes kahden ja puolen tunnin kestostaan huolimatta Mulholland Drive pitää kaiken aikaa tiukasti mukanaan. Se on usein jopa hypnoottisen lumoava teos ja kun tarinan palaset alkavat vihdoin lukittumaan paikoilleen, suu loksahtelee kerta toisensa perään auki. Sen lisäksi, että filmi on huikean hyvin, huolellisesti ja nerokkaasti käsikirjoitettu ja leikkaus on äärimmäisen tarkkaa, elokuva on myös täynnä hienoja näyttelijäsuorituksia. Naomi Watts on erinomainen nuorena Bettynä, joka saapuu Hollywoodiin, unelmanaan nousta filmistaraksi ja Laura Elena Harring on yhtä lailla mahtava muistinsa menettäneenä naisena. Justin Theroux on nappivalinta ohjaaja Adam Kesheriksi, jota Hollywoodin julma koneisto puskee maanrakoon. Lynch on selvästi kirjoittanut Adamin itsensä pohjalta, yhä katkerana siitä, mitä studiot tekivät hänen Dyyni-scifielokuvalleen (Dune - 1984).
Siinä oli kaikki spoilerittomasta osiosta ja tämän jälkeen syvennytään oikein tosissaan Mulholland Driven saloihin ja merkityksiin. Jos et siis ole vielä nähnyt Mulholland Drivea, katso se ensin ja palaa sitten kommentoimaan alas omat tulkintasi elokuvasta ja lukemaan, näimmekö filmin samalla tavalla! Viimeinen varoitus, nyt alkaa SPOILERI-osio!
Elokuvan katsomisen jälkeen minun oli tietty pakko yhä hämmentyneenä siirtyä internetin syövereihin ja lukea muiden tulkintoja Mulholland Drivesta, toivoen, että edes joku olisi nähnyt leffan samalla tavalla kuin minä. Lähdetään liikkeelle siitä, että niin Watts kuin Harring tekevät elokuvassa tuplaroolit. Watts näyttelee nuoren Bettyn lisäksi katkeroitunutta ja huonosti menestyvää näyttelijää Dianea ja Harring esittää muistinsa menettäneen naisen lisäksi huomattavasti Dianea paremmin menestyvää näyttelijää Camillaa. Jotkut uskovat, että nämä kaikki hahmot elävät oikeasti samassa todellisuudessa ja esimerkiksi Betty ja Diane vain näyttävät samanlaisilta. Toiset taas pohtivat elokuvan kertovan vaihtoehtotodellisuuksista, joissa Betty ja Diane ovat sama henkilö, joista ensimmäisen näyttelijänura lähtee hienosti käyntiin, kun taas toisen ei.
Minä kuitenkin uskon siihen, että Betty on pelkkää Dianen mielikuvitusta ja koko elokuvan ensimmäinen puolitoistatuntinen on vain Dianen unta ja haavetta siitä, kuinka hänen elämänsä olisi voinut mennä. Tähän viittaa vahvasti se, kuinka kaikki alkaa kuvalla, mikä kulkee kohti tyynyä ja todellisuuden osio alkaa Dianen herätessä sängystään. Dianen huono menestys johtuu luultavasti siitä, ettei hän ole kovinkaan hyvä näyttelijä. Niinpä hän fantasioi elämänsä uudestaan niin, että kun hän Bettynä saapuu Hollywoodiin, ovet menestykseen aukeavat hänelle kuin itsestään. Ensimmäisessä koe-esiintymisessään Betty on täydellinen ja virheet johtuvat haavemaailmassa aina kaikista muista, Dianen haaveillessa itsensä virheettömänä. Hauska ja samalla nerokas yksityiskohta on, että kun unimaailman Betty käy kuppilassa, hänen tarjoilijansa nimi on Diane ja kun todellisuudessa Diane nähdään myöhemmin samaisessa kuppilassa, häntä palveleva tarjoilija on nimeltään Betty.
Harringin näyttelemä ja "todellisessa maailmassa" esiintyvä Camilla taas on Dianen suuri rakkauden kohde ja vaikka aluksi parin tunteet ovat molemminpuoleiset, Camilla päätyy suhteeseen ohjaaja Adam Kesherin kanssa, mikä suututtaa Dianen syvästi. Niinpä Dianen unessa Camilla menettää muistinsa, jotta tämä päätyy Bettyn (eli Dianen) luokse ja he voivatkin pysyä yhdessä. Betty käy koe-esiintymisissä, mutta pitää Camillan kotonaan, jotta tälle ei tule unessa mahdollisuutta nousta Bettyä korkeammalle näyttelijänä. Aluksi suloiselta ja herkältä vaikuttava Bettyn ja muistinsa menettäneen naisen suhde saa todella synkän puolen, kun elokuvan loppupää saa katsojan näkemään tapahtumat uudessa valossa.
Dianen/Bettyn unimaailmassa Camillan poikaystävä Adam Kesher on yhä ohjaaja, mutta heikommin menestyvä ja pahasti studion vallan alla. Diane/Betty luokin mielessään toisen Camillan, joka pääsee mukaan Adamin uuteen elokuvaan vain, koska mafiaa muistuttavat studiopomot pakottavat hänet valitsemaan tämän. Näin Diane/Betty käsittelee todellisuutta, samalla haaveillen, että ilman näitä studiopomoja, Adam valitsisikin Dianen/Bettyn pääosaan. Aluksi pohdin, miksi ihmeessä Diane/Betty loisi unimaailmaansa Camillan, joka toimii myös kilpailijana, mutta uskoisin sen johtuvan siitä, että todellisen maailman Camillan tekojen vuoksi Diane näkee eri aikoina Camillan eri tavoin - välillä ihanana rakkaana ja toisinaan taas petollisena ämmänä. Niinpä näistä kahdesta näkemyksestä muodostuu kaksi täysin omaa hahmoaan unimaailmassa.
Nyt kun käsittelin, millaisista hahmoista leffassa on kyse (ainakin omasta mielestäni), siirrytään kunnolla itse tarinaan. Kuten jo totesin, elokuva seuraa ensimmäiset puolitoista tuntia Dianen unta ja paljastaa vasta loppupäässä tarinan todellisen luonteen. Sitä ennen tietämätön katsoja joutuu kuitenkin pitkään pohtimaan, että mitä ihmettä tässä oikein tapahtuu. Toisaalta tarina vaikuttaa hyvinkin yksinkertaiselta. Betty saapuu innokkaana Hollywoodiin ja auttaa muistinsa menettänyttä naista selvittämään henkilöllisyytensä, samalla kun Adam Kesher työstää uutta filmiään studion painostuksen alla. Mutta sitten samalla leffa on täynnä kummallisia ratkaisuja, joita katsoessa ei voi muuta kuin rapsutella päätään. Betty saapuu Los Angelesiin iäkkään pariskunnan kanssa ja kun tämä pariskunta lähtee omille teilleen, mies ja vaimo alkavat hymyilemään ja nauramaan psykoottisesti. Autokolaria saapuu tutkimaan kaksi etsivää, film noir -henkisessä salapoliisikohtauksessa, eikä heihin enää palata sen jälkeen. Adam tapaa mystisen cowboyn, joka uhkailee häntä Camillan roolittamisesta, mutta myöhemmin cowboy nähdään täysin erilaisissa yhteyksissä, ilman että hän on enää se sama uhkailija. Palkkamurhaaja tekee hulvattoman epäonnistuneen iskun, missä hän tappaa vahingossa enemmän ihmisiä kuin oli tarkoitus. Isoin outous taitaa kuitenkin olla kaksikko, joista toinen kertoo kuppilassa karmivasta unestaan, mikä käy lähes heti toteen.
Järkeenkäyvin selitys itselleni on, että koska kyseessä onkin Dianen uni, ovat nämä henkilöt vain Dianen tuntemia ja kohtaamia tyyppejä, joille muodostuu uudenlainen merkitys unimaailmassa. Ja koska kyseessä on uni, ei monissa jutuissa tarvitse olla järkeä, eikä joitain juonikuvioita tarvitse viedä minnekään, sillä niillä ei lopulta ole merkitystä Dianen tarinassa. Palkkamurhaajan rooli taas käy hyvinkin selväksi, sillä todellisessa maailmassa Diane on niin rikkinäinen, että päätyy jopa palkkaamaan jonkun tappamaan Camillan - sillä jos Diane ei voi saada häntä, ei kukaan muukaan voi. Näkemykseni mukaan syyllisyyden tunne tästä teosta kuitenkin ajaa Dianen sellaisen romahtamisen partaalle, että hän aloittaa matkansa unimaailmassa, luoden toisenlaisen todellisuuden itselleen. Nämä outoudet ovat merkkejä siitä, ettei Diane voi loputtomiin paeta unimaailmaansa ja valetodellisuus alkaa vähitellen murenemaan. Uni ja tosi alkavat sekoittua toisiinsa, varsinkin kun Betty ja muistinsa menettänyt nainen saapuvat taloon, minkä he uskovat kuuluvan naiselle, vain löytääkseen sängystä kuolleen naisen... joka paljastuu leffan lopuksi olevan itse Diane, joka tappaa itsensä, kun syyllisyys ja tuska käyvät sietämättömiksi, puhumattakaan siitä, kun hän ei enää lopuksi osaa erottaa todellisuutta unestaan.
Kun kyseessä on näin monimutkikas, -ulotteinen ja -sävyinen teos, ei ole mikään ihme, että Mulholland Drive sisältää paljon symboliikkaa, jonka hoksaaminen auttaa katsojaa avaamaan filmin todellista merkitystä. Sininen väri on hyvinkin merkityksellinen leffassa ja varsinkin sininen avain ja sen avaama sininen laatikko. Sininen avain on salamurhaajan merkki siitä, että tappo on hoidettu, kun taas myyttisen Pandoran lippaan tavoin sininen laatikko pitää sisällään Dianen synkkää puolta, joka taistelee tietään ulos. Silencio-klubi on myös täynnä vertauskuvia ja se jos mikä antaa selviä viittauksia siitä, että kaikki siihen asti näkemämme on ollut illuusiota, unta, jonka todellinen luonne alkaa vihdoin paljastumaan.
Elokuvaa katsoessani pidin Mulholland Drivea todella hyvänä ja kiehtovana teoksena, mutta mitä enemmän sitä pohdin ja pähkäilin, sitä enemmän huomasin pitäväni filmistä. David Lynch on tunnettu siitä, että hän ei halua päästää katsojaansa helpolla ja todella tekee saman tässä. Lynch on tarkoituksella jättänyt vastaamatta katsojien kysymyksiin, toivoen, että jokainen tekee oman tulkintansa filmistä. Tämä vain vahvistaa elokuvan asemaa vähintäänkin kulttiklassikkona, koska monitulkinnaisuus saa ihmiset keskustelemaan ja väittelemään filmin merkityksistä yhä tänäkin päivänä, 20 vuotta alkuperäisen ilmestymisen jälkeen. Lynchin työ Mulholland Driven parissa osoittaa hänen valtavat lahjansa jatkuvasti niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Erityisen hienoa on, että suuri osa leffasta oli tarkoitettu televisiosarjan avausjaksoksi, mutta Lynch on saanut työstettyä uuden käsikirjoituksen ja lisäkuvaukset niin upeasti, että teos tuntuu täysin yhteneväiseltä ja alunperinkin elokuvaksi suunnitellulta. Lynchin tapa ripotella vihjeitä alusta asti näkyville, mutta sitten johdatella katsojaa harhaan on mestarillista elokuvantekoa. Mulholland Drive on tarkkaan hiottu teos. Jos nyt jo koin leffan yhä vain parempana, kun kirjoitin useamman tunnin tätä tekstiä, ihastuen yhä vain isommin filmin nerokkuuteen, en malta edes odottaa, miten käy, kun katson elokuvan uudestaan. Olenkin satavarma, että Mulholland Drivesta löytyy uusia juttuja joka katselulla ja kuka tietää, kenties filmistä voi ajan saatossa muodostua yksi suosikkielokuvistani.
Lopuksi on muuten vielä pakko sanoa, kuinka mahtavaa on, että elokuvan julisteessa lukee "Mulholland Dr.", jolloin sen voi tulkita myös "Mulholland Dreamiksi".
Tai "Mulholland Doctoriksi". Kenties toisella katselulla tulkitsenkin koko homman lääkärin elämäntarinana...
Silencio!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mulholland Drive, 2001, Les Films Alain Sarde, Asymmetrical Productions, Babbo Inc., Canal+, The Picture Factory
