Supernatural, kausi 13 (2017-2018) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 13

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Alexander Calvert, Mark Pellegrino, Samantha Smith, Ruth Connell, Kim Rhodes, Briana Buckmaster, Kathryn Newton, Jeffrey Vincent Parise, Osric Chau, Yadira Guevara-Prip, Christian Keyes, Courtney Ford, Danneel Ackles, Richard Speight Jr., Felicia Day, Loretta Devine ja Jim Beaver

Genre: fantasia, jännitys

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma fantasiasarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Jatkokaudet pitivät suosiota niin hyvin yllä, että sarjaa päätettiin jatkaa pitkään vielä alkuperäiseksi finaaliksi tarkoitetun viidennen kauden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2017 ja lopulta Supernaturalin kolmannentoista kauden esitys alkoi lokakuussa 2017. Kausi sai hyvät katsojaluvut, sekä positiivista palautetta kriitikoilta. Itse olin ollut kiinnostunut Supernaturalista jo joitain vuosia ja kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Pidin paljon alkuperäisistä viidestä kaudesta, mutta niiden jälkeen sarjan taso lähti mielestäni laskuun. Odotukseni jo kolmattatoista kautta kohtaan eivät olleet järin korkeat, sarjan taannuttua tasapaksuksi jo usean kauden ajaksi.

Sam ja Dean yrittävät keksiä mitä tehdä Luciferin pojan Jackin kanssa, samalla kun he etsivät keinoa matkata maailmanlopun maailmaan, pelastaakseen siellä Luciferin kanssa loukussa olevan Mary-äidin.

Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat jälleen rooleihinsa Sam ja Dean Winchesteriksi, jotka saivat edelliskaudella äitinsä Maryn (Samantha Smith) takaisin, vain menettääkseen hänet uudelleen, Maryn ja Luciferin (Mark Pellegrino) ajauduttua rinnakkaistodellisuuteen, maailmanlopun maailmaan. Nyt heillä on uusi pulma ratkottavanaan, nimittäin Luciferin poika Jack (Alexander Calvert), joka on kasvanut nuoreksi mieheksi heti synnyttyään ja omaa arvaamattomia voimia. Jack tuo veljeksille uuden dilemman ja riidanaiheen, Samin tuumiessa että nuorukaisessa olisi isästään huolimatta aineksia kunnolliseksi miehenaluksi, kun taas Dean on vakuuttunut, että Jack pitää saada hengiltä mahdollisimman pian. Padalecki ja Ackles jatkavat tuttua perushyvää suorittamistaan, mutta todellista paloa heiltä tuntuu löytyvän vain yhdestä jaksosta... mutta palataan siihen myöhemmin. Smith ja Pellegrinokin ovat oivallisia rooleissaan ja Calvert on nappivalinta paikkaansa maailmassa pohtivaksi Jackiksi.

     Crowleyta näytellyt Mark A. Sheppard ilmoitti kahdennentoista kauden päätteeksi jättävän sarjan ja kyseessä onkin pitkästä aikaa ensimmäinen Supernaturalin kausi, jossa häntä ei nähdä. Crowleyn Rowena-äiti (Ruth Connell) on kuitenkin mukana, tarpeen vaatiessa joko aiheuttamassa ongelmia tai auttamassa Winchesterejä. Myös esimerkiksi sheriffit Jody (Kim Rhodes) ja Donna (Briana Buckmaster), sekä metsästäjäksi ryhtynyt nuori Claire (Kathryn Newton) tekevät paluun ja saavatpa he oman jaksonsa, jonka myötä tekijät yrittivät saada sarjalle naisvetoisen lisäosasarjan "Wayward Sistersin". Fanikunnan reaktio ei kuitenkaan tainnut olla tarpeeksi positiivinen, joten tämäkin yritys laajentaa Supernaturalin maailmaa hylättiin.

Supernaturalin kolmastoista kausi taitaa olla tähän mennessä sarjan epätasaisin. Jack-poika on hyvä lisäys sarjaan, joka on turhankin taantunut samojen naamojen kierrättämiseen, siitäkin huolimatta että hahmot ovat jo kuolleet joskus aiemmin - osa useampaankin kertaan. Marvel-mainen konsepti rinnakkaistodellisuuksista vaihtoehtoisine versioineen tutuista hahmoista tuo myös jotain uutta sarjan tavanomaisen hirviöjahdin ja liian pitkäksi venytetyn Taivaan ja Helvetin välisen sodan keskelle. Esimerkiksi tämänkertainen vihulainen, Helvetin prinssi Asmodeus (Jeffrey Vincent Parise) jätti minut totaalisen kylmäksi. Kausi sisältää aiempaa enemmän pakotettua kiertelyä ja kaartelua, täytejaksoja, sekä Samin ja Deanin turhauttavaa riitelyä. Paljon kiinnostavammaksi mielsin maailmanlopun maailman tapahtumat, kun Mary ja Lucifer joutuvat tekemään yhteistyötä omituisessa ulottuvuudessa.

Kaiken tämän motkotuksen keskeltä minun on kuitenkin nostettava esiin yksi parhaista jaksoista, joita Supernatural on muutamaan tuotantokauteen tarjonnut. Keskellä kautta on nimittäin täysin irrallinen jakso, jossa Sam ja Dean päätyvät television kautta osaksi Scooby-Doo -mysteeriä. Kyllä, luitte oikein. Ja kyllä, jakso on vieläpä lähes kokonaan animoitu. Osa faneista saattaa pyöritellä jaksolle silmiään, mutta itselleni se oli mahtava piristysruiske. Sen lisäksi, että on hauska nähdä näiden hyvin erilaisten hirviönmetsästäjien lyöttäytyvän yhteen, oli kyse sitten Deanin ja Scooby-Doon syömiskilpailusta tai Samin ja Velman väittelystä mörköjen todellisuudesta, jakso on myös pitkästä aikaa aidosti onnistunut kunnon kummitustalojakso. Jakso taitaa olla myös kauden ainoa, jossa veljeksillä käy aitoja hymyjä huulilla ja etenkin Ackles on vaikuttanut olleen onnesta soikeana jaksoa työstäessään.

Tuotantokauden ohjaajien ja käsikirjoittajien työ on vaihtelevaa ja siinä, missä osa saa hetkittäin mukaan potkua ja jännitettä, monien aikaansaannokset tuntuvat todella keskinkertaiselta. Teknisesti Supernatural pitää halvahkon tasonsa. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät pääasiassa hyviltä, mutta tietokonetehosteista paistaa läpi pienehköt budjetit. Visuaalisestikin parasta on Scooby-Doo -erityisjakso. Äänityöskentely ajaa asiansa ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit toimivat taustalla kuten ennenkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.8.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

Supernatural, kausi 12 (2016-2017) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 12

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Samantha Smith, Mark A. Sheppard, Mark Pellegrino, Ruth Connell, Rick Springfield, Elizabeth Blackmore, Courtney Ford, Kim Rhodes, Kathryn Newton, Adam Rose, Rick Worthy, Alexander Calvert ja Jim Beaver

Genre: fantasia, draama, toiminta, kauhu

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma televisiosarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä syksyllä 2005. Seuraavat kaudet pitivät suosiota yllä, joten sarjaa päätettiin jatkaa vielä yhdennentoistakin tuotantokauden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Supernaturalin kahdennentoista kauden esitys alkoi lokakuussa 2016. Tämäkin kausi keräsi hyvät katsojaluvut, sekä positiivista palautetta kriitikoilta. Itse olin tiennyt sarjan olemassaolosta jo vuosia, mutta ryhdyin katsomaan Supernaturalia vasta, kun se täytti viime syksynä 20 vuotta. Pidin aluksi paljon näkemästäni, mutta kausien edetessä niin sarjan taso kuin oma intoni hiipuivat. Aloitinkin kahdennentoista kauden katselun jo hieman skeptisenä.

Autettuaan Pimeyttä ja Jumalaa solmimaan välinsä, Sam ja Dean Winchester ovat lahjana saaneet kuolleen äitinsä Maryn takaisin. Jälleennäkemisen ilo jää kuitenkin lyhyeen, sillä veljesten täytyy saada pysäytettyä vapauteen päässyt Lucifer, samalla kun heitä jahtaa Men of Lettersin Lontoon jaosto.

Jared Padalecki ja Jensen Ackles palaavat taas kerran rooleihinsa Samiksi ja Deaniksi. Edelliskaudella Winchesterit onnistuivat lepyttämään itse Jumalaksi paljastuneen Chuckin (Rob Benedict) siskon Pimeyden (Emily Swallow) ja vastalahjaksi veljekset saivat äitinsä Maryn (Samantha Smith, jonka muuten näin livenä loppukeväästä Tukholman Comic Conissa Padaleckin kanssa) takaisin kuolleista. Vaikka en yleensä juuri välitä siitä, että hahmoja tuodaan takaisin kuolleista, Maryn kohdalla ratkaisu on pääasiassa onnistunut. Deanin ja Samin muistikuvat äidistään ovat todella vähäiset, Maryn kuoltua kun molemmat olivat pieniä lapsia - Samhan oli vasta vauva. Mary taas toki muistaa lapsensa lapsina ja onkin häkeltynyt, kun vastassa on yhtäkkiä kaksi aikuista miestä. Padalecki ja Ackles suoriutuvat jälleen hyvin rooleistaan, Smithin päästessä aiempaa paremmin vauhtiin Mary-äitinä, Winchesterin perheen alkuperäisenä hirviöidenmetsästäjänä.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Misha Collins Castiel-enkelinä, Mark A. Sheppard Crowley-demonina ja Ruth Connell hänen noitaäitinään Rowenana, Mark Pellegrino vapaaksi vankeudestaan päässeenä Luciferina, Kim Rhodes sheriffi Jodyna ja Kathryn Newton Jodyn ottotyttönä, nuorena metsästäjänalkuna Clairena. Uusina hahmoina kausi tuo mukaan Men of Lettersin Lontoon jaoston, johon kuuluvat Toni Bevell (Elizabeth Blackmore), Mick Davies (Adam Fergus) ja Arthur Ketch (David Haydn-Jones). Vanhat tutut tuntuvat ajoittain enemmän roikkuvan pakon edestä mukana, mutta olin kiinnostunut tutustumaan lontoolaisiin kirjemiehiin, jotka suhtautuvat metsästämiseen täysin eri tavalla ja pitävät Winchestereitä koko ammatin häpeäpilkkuina ja turhina riskitekijöinä.

Kahdestoista tuotantokausi on jälleen ihan kelvollinen lisäys mielestäni turhan pitkäksi venytettyyn Supernaturaliin. Vaikka Winchesterien tarinan olisi mielestäni voinut viedä päätökseensä jo muutama kausi sitten, etenkin kun sarja on alkanut kiertämään aikamoista kehää joidenkin hahmojen ja juonikuvioiden kanssa, on meno silti tarpeeksi kiinnostavaa ja viihdyttävää, että nämäkin 23 jaksoa katsoo sujuvasti läpi. En pahemmin piitannut siitä, että Lucifer tuotiin takaisin ja että tämä langennut enkeli pitäisi taas kerran saada takaisin vankilaansa, mutta on tässäkin kuviossa hetkensä, Luciferin lähestyessä katalia aikomuksiaan hyvin eri tavalla kuin viimeksi. Esimerkiksi mitä jos tavan tallaajan sijaan Lucifer ottaisikin hallintaansa itse Yhdysvaltojen presidentin kehon? 

Men of Lettersin Lontoon jaoston sen sijaan koin ihan meneväksi tarinakaareksi, jopa mielestäni paremmaksi kuin alkuperäisen Men of Letters -kuvion muutama kausi sitten. Brittiläisillä on ihan pointtinsa siinä, että Winchesterit usein edesauttavat maailmanloppuskenaarioiden syntymistä, minkä lisäksi veljekset usein unohtavat perhemottonsa "pelastetaan ihmisiä" -osion. Kuinka usein Sam ja Dean ovat vain pistäneet päiviltä demonien tai muiden pimeyden olentojen valtaamia kehoja, yrittämättä edes palauttaa alkuperäisiä sieluja paikoilleen? Tämä Men of Letters -kuvio ja Lucifer-kuvio risteilevät lomittain läpi kauden, yhdistyen lopulta selkeämmin yhtenäiseksi narratiiviksi ja jättäen tarinan taas ikävästi kesken kauden päätösjakson viime minuuteilla.

Isompien tarinakaarien sekaan mahtuu myös muutamia irrallisempia monsterijahteja, jotka tuntuvat tällä kertaa huomattavasti enemmän ylimääräiseltä täytteeltä. Mutta jälleen kerran osa suosikkijaksoistani löytyvät näistä yksittäisistä sivuseikkailuista. Pidin paljon 6. jaksosta, jossa Sam, Dean ja Mary kokoontuvat muistelemaan erästä metsästäjää, jonka Mary pelasti ihmissudelta 1980-luvulla, 11. jaksosta, jossa ikävä loitsu alkaa heikentää Deanin muistia siihen pisteeseen asti, ettei hän pian enää tiedä omaa nimeäänkään, sekä 18. jaksosta, joka muistuttaa pitkästä aikaa ykköskauden mahtavista, enemmän kauhuun päin kallellaan olevista jaksoista kunnon praktikaalimonsterinsa kera. Ja vaikka nämä jaksot ovat periaatteessa irrallisia päätarinasta, onnistuvat ne hyvin syventämään hahmoja, kuten esimerkiksi heidän äitiään.

Teknisesti Supernatural pitää ailahtelevan tasonsa. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteista kuitenkin paistaa jälleen läpi pienehkö budjetti ja osa digitaalisesti luoduista näyistä ovat pikemminkin huvittavia kuin karmivia. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Christopher Lennertzin ja Jay Gruskan säveltämät musiikit tunnelmoivat jälleen kerran kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

The Devil's Mouth (2026) - elokuva-arvostelu

THE DEVIL'S MOUTH

Ohjaus: Jeff Wadlow

Näyttelijät: Kathryn Newton, Lana Condor, Nico Hiraga, Tommi Rose, Gavin Casalegno ja Tayme Thapthimthong

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Devil's Mouth on uusi haikauhuelokuva. Aja Gabel ja Myung Joh Wesner keksivät idean leffaan jo lähes kymmenen vuotta sitten ja heidän "Apex"-nimellä kulkenut käsikirjoitus pyöri vuonna 2019 Hollywoodin "mustalla listalla" suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu tehty vielä elokuvaa. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että käsikirjoitus oli vihdoin etenemässä tuotantoon ja kuvaukset käynnistyivät lopulta kesällä 2025. Nyt The Devil's Mouth on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse en ole ollut erityisen innoissani leffan suhteen. Sen lisäksi, että kammoan haita, elokuvan ohjaajan Jeff Wadlow'n aiempi filmografia - esimerkiksi kehnot Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018) ja Fantasy Island (2020) - ei herättänyt juuri luottoa lopputulosta kohtaan. Päätin silti katsoa The Devil's Mouthin heti sen julkaisupäivänä. 

Viisi kaverusta matkustavat Thaimaahan pitämään hauskaa ennen opintojen alkua. Sukellusretki Paholaisen kitana tunnettuun luolaverkostoon muuttuu kuitenkin painajaismaiseksi selviytymistaisteluksi, kun nuoret tajuavat olevansa nälkäisen härkähain reviirillä.

The Devil's Mouthin keskiössä on viisi nuorta, joiden elämät ovat viemässä heitä eri suuntiin uusien opiskelupaikkojen myötä. Niinpä he ovat päättäneet viettää vielä kerran erityisen kivaa yhdessä ja he ovat matkustaneet Thaimaan lämpöön. On hieman ujo Sara (Kathryn Newton), hänen usein dominoiva paras ystävänsä Max (Lana Condor) ja tämän poikaystävä James (Nico Hiraga), sekä juhlijaluonne Adrienne (Tommi Rose) ja hänen uusi poikaystävänsä, heikkohermoinen Greg (Gavin Casalegno). Hahmoilta löytyy tarpeeksi erilaisia persoonia, jotta he erottuvat selvästi toisistaan, mutta he jäävät silti aika yhdentekeviksi tyypeiksi, joiden kohtaloista ei jaksa juuri välittää. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, tulkiten onnistuneesti pakokauhuaan, kun he tajuavat uiskentelevansa luolassa nälkäisen härkähain kanssa.

Jeff Wadlow'n aiemman filmografian vuoksi odotukseni The Devil's Mouthia kohtaan olivat niin matalat, että aluksi elokuva onnistui jopa yllättämään kelvollisuudellaan. Leffa käyttää sopivasti aikaa esitelläkseen hahmonsa ja heidän dynamiikkansa, ennen kuin pistää heidät aluksi lumoavalta tuntuvalle luolasukellukselle. Jännitettä hain suhteen rakennellaan toimivasti ja kohtaus, jossa nuorille käy kivuliaan selväksi etteivät he ole luolastossa yksin, on onnistunut. Elokuvassa olisi siis ainekset valmiina potentiaalisesti ihan hyvään haikauhurainaan.

Valitettavasti ihan lupaavan alkusuoran jälkeen elokuva taantuu yhä vain heikommaksi ja ennen kaikkea typerämmäksi. On ymmärrettävää, että hahmot panikoivat tilanteensa takia, mutta välillä katsojaa ei voi olla turhauttamatta se, miten tyhmästi he toimivat. Erityisen ärsyttävää on, että yhdellä hahmoista on terävä veitsi mukanaan, mutta he eivät ikinä edes yritä tehdä sillä mitään vaanivalle pedolle. Ja itse haista puheen ollen, en voi sanoa olevani mikään lajin ekspertti, mutta hai pistetään tekemään yhä epäuskottavampia juttuja, lähtien toistuvista kallioon pää edellä törmäilyistä, saadakseen kielekkeeltä roikkuvat nuoret putoamaan veteen. Leffa myös rikkoo omaa logiikkaansa, hahmojen selittäessä aluksi, että jumiin jäävä hai ei ole kykeneväinen uimaan takaperin, mutta myöhemmin leffassa haihan yhtäkkiä kykenee juuri tuohon.

Jeff Wadlow onnistuu aluksi rakentamaan jännitettä, mutta sekin hiipuu, kun katsojalle käy selväksi, miten vähän näiden hahmojen kohtaloista jaksaa välittää. Elokuvan isoin ongelma on ehdottomasti Aja Gabelin ja Myung Joh Wesnerin kliseitä viljelevä ja muutenkin lattea käsikirjoitus. Sen lisäksi, että ajoittain kaksikko tuntuu pitävän katsojaa tolloina, jotka eivät muista, mitä heille juuri kerrottiin parikymmentä minuuttia sitten, he tekevät jo liian varhaisessa vaiheessa selväksi, ketkä tulevat kohtaamaan karun lopun ja miten haiongelma tullaan todennäköisimmin ratkaisemaan. Teknisesti The Devil's Mouth on pääasiassa toimiva, vaikka tietokoneella toteutettu hai näyttääkin hetkittäin turhan videopelimäiseltä. Leffa on pätevästi kuvattu, mutta leikkausta olisi voinut hieman tiivistää. Maskeeraukset ovat mainiot ja Bear McCrearyn säveltämät musiikit kuuluvat kirkkaasti leffan parempiin puoliin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of The Devil's Mouth www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

The Devil's Mouth, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Amazon Prime Video, Lionsgate, Living Films, Thunder Road Films

Supernatural, kausi 11 (2015-2016) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 11

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Mark A. Sheppard, Emily Swallow, Ruth Connell, Curtis Armstrong, Rob Benedict, Lisa Berry, Mark Pellegrino, Kim Rhodes, Kathryn Newton, Katherine Ramdeen, Finn Wolfhard, Matt Cohen, Steven Williams, Dylan Everett, Colin Ford, Osric Chau, Jim Beaver ja Samantha Smith

Genre: fantasia, jännitys

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma kauhua ja fantasiaa yhdistelevä sarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas, yhdeksäs ja kymmenes tuotantokausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2015 ja Supernaturalin yhdennentoista tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, lokakuussa 2015. Kriitikot ja fanit kehuivat kautta ja se piti hyviä katsojalukuja yllä. Itse olin tiennyt Supernaturalista jo vuosia ja kun viime vuonna huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen läpi. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta, mutta sen jälkeen sarjan taso lähti mielestäni laskuun. Intoni oli jo alkanut hiipua, aloittaessani yhdennentoista kauden katselun.

Deanin tapettua Kuoleman ja päästyään siten eroon Kainin merkistä, hän vapauttaa samalla vahingossa Pimeyden vankeudestaan.

Jared Padalecki ja Jensen Ackles nähdään Winchesterin veljeksinä Samina ja Deanina jo yhdettätoista kertaa. Kymmenennen kauden lopuksi Dean onnistui vihdoin pääsemään eroon häntä piinanneesta Kainin merkistä, mutta sillä hinnalla, että itse Kuolema kuoli ja samalla vapauteen pääsi miljardeja vuosia vangittuna ollut Pimeys (Emily Swallow). Samilla ja Deanilla onkin siis heti uusi murheenaihe, joka aiheuttaa päänvaivaa kenties pahemmin kuin mikään heidän kohtaamansa uhka aiemmin. Padalecki ja Ackles jatkavat kelpo suorittamistaan, mutta ajoittain heidän suorituksistaan näkyy tiettyä konemaista suorittamista. Kaikki on tässä kohtaa jo tuttua peruskauraa molemmille ja he voisivat esittää Samia ja Deania vaikka unissaan. Kymmenen kauden ja yli kahdensadan jakson jälkeen onkin ihan ymmärrettävää, että pientä väsähdystä alkaa olla ilmassa. Swallow taas on oiva valinta tämänkertaiseksi viholliseksi, josta löytyy enemmän puolia kuin aluksi vaikuttaisi.

     Myös vanhat kunnon Castiel-enkeli (Misha Collins), Crowley-demoni (Mark A. Sheppard) ja hänen äitinsä Rowena-noita (Ruth Connell), rasittava Metatron (Curtis Armstrong), seriffi Jody Mills (Kim Rhodes) ja kapinahenkinen teini Claire (Kathryn Newton) ovat menossa mukana ja osan kohdalla tuntuu siltä, että he ovat mukana vain fanien vaatimuksesta, eivätkä niinkään sen takia, että heillä olisi varsinainen rooli tämänkertaisessa tarinassa. Lisäksi muuan nuori Finn Wolfhard käy kääntymässä yhdessä kauden alkupään jaksoista. Myöhemmin Wolfhard tulisi eräässä toisessa hittisarjassa näkemään "oudompia juttuja". Hehe.

Supernaturalin yhdestoista tuotantokausi jatkaa sarjalle tutuksi tulleella ailahtelevalla, mutta silti kelvollisella linjalla. Kausi käynnistyy suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin, Pimeyden päästyä vapaaksi. Sam ja Dean saavat nopeasti huomata, että tämä muinainen uhka saattaa olla jotain, mille edes heidän enkeli- tai demonituttunsa eivät pärjää, vaan he saattavat joutua hammasta purren pyytämään apua niiltä vihoviimeisiltä tahoilta, joiden kanssa he haluaisivat olla tekemisissä. Tämä Pimeys-kuvio pitää ihan kivasti mukanaan ja mielsin sen hitusen kiinnostavammaksi kuin edelliskauden Kainin merkki -tarinan.

Eniten kuitenkin pidin - kenties ei-kovin-yllättäväen - niistä yksittäisistä "viikon hirviö" -jaksoista, jotka eivät liity Pimeys-dilemmaan kuin korkeintaan muutaman repliikin muodossa. Niistäkin moni on kieltämättä todella kaavamaista kamaa, mutta sitten taas kauden neljäs jakso yllättää iloisesti. Nimittäin koko jakso on kuvattu Winchesterien auton vinkkelistä. Kamera pysyy auton sisällä läpi tapahtumien ja kikka on varsin kekseliäs. Lisäksi pidin paljon kahdennestatoista jaksosta, jossa Sam ja Dean vierailevat seriffi Millsin ja Clairen luona, joista jälkimmäinen haluaisi kovasti ryhtyä myös metsästäjäksi. Pidin erityisesti siitä, että Sam ja Dean tietävät, millaista on menettää normaali lapsuus, eivätkä he halua samaa tapahtuvaksi Clairelle. On myös hupaisa yksityiskohta, kuinka paljon Millsin kokkaama ihan tavallinen kotiruoka voikaan merkitä kaiken aikaa tien päällä oleville, lähinnä huoltoasemien roskaruokaa syöville veljeksille.

Tuotantokauden ohjaajien (Ackles on ohjannut kauden kolmannen jakson) ja käsikirjoittajien työt toimivat tarpeeksi hyvin, mutta varsinainen palo alkaa jo olla sammuksissa. Teknisestikin Supernatural jatkaa tutulla linjalla. Yhdestoista kausi on kelvollisesti kuvattu ja leikattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin paikoitellen jopa varsin huvittavat halpuudessaan. Äänityöskentely on sujuvaa Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin tuttuja musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

Supernatural, kausi 10 (2014-2015) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 10

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Mark A. Sheppard, Ruth Connell, Curtis Armstrong, Erica Carroll, Travis Aaron Wade, Felicia Day, Kathryn Newton, David Hoflin, Jud Tylor, Briana Buckmaster, Dylan Everett, Ty Olsson, Timothy Omundson, Kim Rhodes, Julian Richings, Rob Benedict ja Jim Beaver

Genre: fantasia, jännitys, draama

Jaksomäärä: 23

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma Supernatural nousi suosituksi, kun sarjan ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät alkukesästä 2014 ja lopulta Supernaturalin kymmenennen tuotantokauden esitys alkoi jo saman vuoden lokakuussa. Tämäkin kausi sai positiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin faneilta. Itse olin tiennyt Supernaturalista jo vuosia, mutta ollut ennen katsonut sarjaa. Kun viime vuonna huomasin sen täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa koko sarjan läpi. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta, mutta niiden jälkeen sarjan taso lähti mielestäni laskuun. Mielsin yhdeksännen kauden jo aika keskinkertaiseksi, enkä siis aloittanut kymmenennen kauden katselua järin innoissani.

Sam ja Castiel yrittävät keksiä keinon pelastaa demoniksi muuttuneen ja Kainin merkkiä kantavan Deanin, joka on lyöttäytynyt Crowleyn rinnalle.

Winchesterin veljekset tekevät paluun jo kymmenettä kertaa, mutta aikamoisen muutoksen kera. Sam (Jared Padalecki, jonka näin muuten livenä pari viikkoa sitten Ruotsin Comic Conissa) on yhä tuttu oma itsensä, mutta Dean (Jensen Ackles) kirottiin edellisellä kaudella Kainin merkillä, mikä teki hänestä alati vihaisemman. Tämän lisäksi Dean kuoli kauden lopuksi, vain herätäkseen takaisin eloon, mutta demonina. Nyt Sam joutuu siis jahtaamaan omaa isoveljeään, joka rellestää menemään. Padalecki hoitaa tonttinsa jälleen kelvollisesti, ollessaan parhaimmillaan silloin, kun veljeksillä on herkkä hetki menossa. Ackles tuo hahmoonsa sopivan erilaista synkkyyttä ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka Dean painiskelee muutoksiensa kanssa.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät tietty myös Castiel-enkeli (Misha Collins, jonka näin livenä pari vuotta sitten Tampereen Comic Conissa), Helvetin kuningas Crowley (Mark A. Sheppard), enkelit pettänyt Metatron (Curtis Armstrong), seriffi Jody Mills (Kim Rhodes), sekä ihmemaa Ozista paluun normimaailmaan tekevä Charlie (Felicia Day). Uusina hahmoina kaudella esitellään muun muassa Crowleyn noitaäiti Rowena MacLeod (Ruth Connell), Deania jahtaava ex-sotilas Cole Trenton (Travis Aaron Wade), sekä Stynen perhe, jotka inspiroivat kokeillaan muuan Mary Shelleytä kirjoittamaan Frankensteinin (1818). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, joskin osa sarjan pitkäaikaisista kasvoista suoriutuu lähinnä automaattivaihteella, vailla sen suurempaa panostusta.

Supernaturalin kymmenes tuotantokausi jatkaa sarjan epätasaista kulkua ja siitä löytyy omat vahvuutensa ja onnistumisensa, mutta myös selvät heikkoutensa ja kompastuskivensä. Parista jutusta pidin tässä kaudessa aika paljonkin. On hyvä, ettei Deanin uutta demoniutta ja häntä piinaavaa Kainin merkkiä ratkota saman tien, kuten sarja on paikoitellen tehnyt jätettyään edellisellä kaudella hahmot jännittävään paikkaan. Muistatteko yhä, kuinka Castiel korvasi Jumalan hirmuhallitsijana yhden ainoan jakson ajaksi, kun hänestä oli petailtu seitsemännen kauden päävihollista kutoskauden lopuksi? Dean aiheuttaa ongelmia aika lailla koko kauden läpi, haastaen Samin arvomaailman. Olisiko hän valmis tappamaan isoveljensä yhteisen hyvän vuoksi? Vielä tätä veljesten iänikuista vääntöä enemmän olin kuitenkin kiinnostunut Castielin tarinasta, kun hänen valtaamansa kehon tytär Claire Novak (Kathryn Newton) palaa kuvioihin. Clairen elämä on mennyt rappiolle isän kadottua ja huonoa omaatuntoa poteva Castiel yrittääkin korjata asiat... hyvin castielmaisella tavalla.

Näistä kiinnostavista juonikuvioista huolimatta pidin Supernaturalin kymmenettä kautta aika keskinkertaisena, jopa hieman raskassoutuisena. Tekijöiden palo tuntuu hiipuneen, sekä samalla myös mielikuvitus. Hahmojen kohtaamat yksittäiset tapaukset ovat erityisesti tällä kertaa todella yhdentekeviä, unohdettavia, jännityksettömiä - suorastaan jopa tylsiä. Ainoa poikkeus tähän on viides jakso, jossa eräässä koulussa on tehty musikaalinäytelmä Samin ja Deanin uroteoista kertovien kirjojen pohjalta. Jakso on hupaisan erilainen, vaikka samalla tämä metatasojen kikkailukin alkaa olla jo nähtyä. Vannoutuneimmille tosifaneille tämäkin kausi toimii taatusti, mutta ymmärrän hyvin heitä, jotka viimeistään tässä vaiheessa luovuttivat kaavoihinsa kangistuneen sarjan suhteen.

Teknisesti Supernatural pitää kelvollisen tasonsa. Kymmenes kausi on menevästi kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja maskeerauksetkin toimivat, mutta tietokonetehosteista paistaa jälleen pieni budjetti. Äänimaailma on kuitenkin pätevästi rakennettu ja Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin säveltämät musiikit ovat aina yhtä mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.supernatural.fandom.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films

Ready or Not 2: Here I Come (2026) - elokuva-arvostelu

READY OR NOT 2: HERE I COME

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett

Näyttelijät: Samara Weaving, Kathryn Newton, Shawn Hatosy, Sarah Michelle Gellar, Elijah Wood, Néstor Carbonell, Olivia Cheng, Nadeem Umar-Khitab, Varun Saranga, Maia Jae, Maza Lizdek, Juan Pablo Romero, Dan Beirne, Antony Hall ja David Cronenberg

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhukomedia Ready or Not (2019) oli pienimuotoinen menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Alun perin ohjaajakaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett työstivät täysin uutta kauhukomediaa, mutta kun Searchlight Pictures ryhtyi kyselemään heiltä jatko-osaa Ready or Notille, kaksikko tuumi, että he pystyisivät helposti muuntamaan uuden ideansa sellaiseksi. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Ready or Not 2: Here I Come on saapunut myös Suomen elokuvateattereihin. Itse pidin paljon ensimmäisestä elokuvasta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Epäilyjäni helpottivat leffan saamat kehut maailmalla ja kävinkin lopulta uteliaana katsomassa Ready or Not 2: Here I Comen sen ensi-iltapäivänä.

Grace on juuri selvinnyt elossa Le Domasien saatanallisesta kuurupiilosta, kun hänet ja hänen siskonsa Faith vedetään uuteen peliin, missä panoksena on koko maailman herruus.

Samara Weaving palaa rooliinsa Grace MacCaullayksi, joka oli ensimmäisessä elokuvassa menossa naimisiin rikkaan Le Domasin suvun pojan kanssa, kunnes kävikin selväksi, että suku on täynnä saatananpalvojia ja hääyöhön kuului kiero kuurupiilo, jossa Le Domasit yrittävät metsästää Gracea kartanossaan, uhratakseen hänet mystiselle herra La Bailille. Grace onnistui kuitenkin selviytymään aamuun asti, mikä sai Le Domasit räjähtämään. Huojennus jää kuitenkin lyhyeksi, kun Grace päätyy heti uuteen peliin, missä mukana on myös hänen pikkusiskonsa Faith (Kathryn Newton), jota Grace ei ole tavannut vuosiin. Siskodynamiikka tuo jotain uutta tutun kaavan toistamiseen ja Weavingilta ja Newtonilta löytyy oikeanlaista kemiaa, jotta he ovat uskottavat pitkään mykkäkoulua pitäneinä siskoina.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muut saatananpalvojasuvut, jotka Le Domasien kuoleman myötä aloittavat taistelun koko maailman herruudesta, mihin he tarvitsevat viimeistä Le Domasien edustajaa, joka häiden myötä on Grace. On iäkäs Chester Danforth (David Cronenberg) ja hänen lapsensa Ursula (Sarah Michelle Gellar) ja Titus (Shawn Hatosy), on Ignacio El Caido (Néstor Carbonell) ja hänen lapsensa Francesca (Maia Jae) ja Felipe (Juan Pablo Romero), on Wan Chen Xing (Olivia Cheng) ja hänen poikansa Cheng Fu (Antony Hall), on veljekset Viraj (Nadeem Umar-Khitab) ja Madhu Rajan (Varun Saranga), sekä on Wilkinsonin suvun viimeinen edustaja Bill (Kevin Durand). Lisäksi Suomen viimevuotisen Comic Conin tämän leffan kuvausten takia skipannut Elijah Wood esittää peliä pyörittävää lakimiestä. Sivunäyttelijätkin toimivat rooleissaan ja heidän hahmonsa ovat sopivasti eri tason psykopaatteja, kun uusi peli käynnistyy.

Ready or Not 2: Here I Come on oikein kelpo, joskin aika tarpeeton jatko-osa erittäin mainiolle kauhukomedialle. Jatko-osalle ongelmaksi nousee toki saman tien se, että konsepti ei pääse enää yllättämään, vaikka pakkaa sekoitetaankin sillä, että Grace ei joudu pakenemaan yksin. Vaikea siskosuhde tuo oman hyvän lisäyksensä tähän kaikkeen ja yön yli selviytymisen lisäksi Gracen olisi toki tarkoitus saada korjattua välinsä Faithin kanssa. Kaikki tämä tuntui kuitenkin itselleni juuri nyt turhan tutulta, eikä vain siksi, että kyse on jatko-osasta, vaan koska viime viikolla ilmestynyt They Will Kill You (2026) sisälsi hämmentävän paljon samaa. On siskokset, jotka eivät ole tavanneet vuosiin, on rikkaiden saatananpalvojien kiero leikki, on sekoitusta kauhusta, toiminnasta ja komediasta, sekä on verta. Paljon verta.

Ei siinä muuten vielä mitään, mutta mielestäni They Will Kill You teki tämän kaiken paljon riehakkaammin, hauskemmin, mukaansatempaavammin, verisemmin ja tyylikkäämmin. Ready or Not 2: Here I Come viihdyttää kyllä läpi kestonsa, saa ajoittain katsojansa jännittämään ja sisältää varsin julmia ja raakoja kuolemia, ymmärtäen kuitenkin pitää tietyn pilkkeen silmäkulmassa ja kielen hieman poskessa. Ykkösleffan napakkuus ja nokkeluus ovat kuitenkin poissa. Mielestäni peli koko maailman herruudesta tuntui jopa turhan ylilyövältä, kun taas ykkösosassa se oli hääriittinä kiehtovan kiero ja omalaatuinen idea. Ready or Not 2: Here I Come ajaa menevästi asiansa, mutta eipä minua olisi haitannut, vaikka Ready or Not olisi jäänyt vain yhdeksi elokuvaksi.

Elokuvan on ohjannut sama kaksikko kuin edeltäjän, eli Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett, jotka pitävät vinksahtaneen lystikästä ilmapiiriä hyvin yllä ja saavat näyttelijät irrottelemaan ilahduttavasti. Guy Busickin ja R. Christopher Murphyn työstämä käsikirjoitus on kuitenkin hieman ontuva. Teknisesti Ready or Not 2: Here I Come on oivallinen, vaikka digiefektit eivät aina täysin vakuutakaan. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat komeat, puvustus mainiota ja maskeeraajat pääsevät toden teolla mässäilemään tekoverellä. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, vaikka se painottuukin toisinaan turhan paljon kovaäänisiin äkkisäikyttelyihin ja Sven Faulconerin musiikit säestävät menoa toimivasti.

Ihan lopuksi pitää muuten vielä sanoa, että en voi olla ainoa jota häiritsee, että muuten kekseliääseen nimeen on pitänyt väkisin tunkea numero 2 mukaan. Elokuvan nimi olisi paljon parempi, jos se olisi yksinkertaisesti "Ready or Not: Here I Come".

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ready or Not 2: Here I Come, Yhdysvallat, 2026, Mythology Entertainment, Radio Silence Productions, Searchlight Pictures, Vinson Films

Arvostelu: Abigail (2024)

ABIGAIL

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett

Pääosissa: Melissa Barrera, Dan Stevens, Alisha Weir, Kathryn Newton, Kevin Durand, Will Catlett, Angus Cloud, Giancarlo Esposito ja Matthew Goode

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Abigail on Radio Silence -duon uusi kauhukomedia, joka pohjautuu löyhästi elokuvaan Dracula's Daughter vuodelta 1936. Tehtyään Screamin (2022) ja Scream VI:n (2023), ohjaajat Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett ilmoittivat työstävänsä Universalille nykypäivään sijoittuvaa sovitusta yhdestä yhtiön kauhuklassikoista. Aluksi elokuva kulki alkuperäisen leffan nimellä, mutta se päätettiin vaihtaa Abigailiksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Abigail on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin Radio Silencen työstävän uutta kauhukomediaa. Minulta kesti kuitenkin lähes viikko ensi-illasta, ennen kuin kävin katsomassa Abigailin.

Joukko rikollisia kidnappaa rikkaan miehen tyttären, vaatiakseen tästä miljoonien dollareiden lunnaita. Pian sieppaajille kuitenkin selviää, ettei kyseessä olekaan mikään tuiki tavallinen ballerinatyttö...

Netflixin Matilda: Musikaali -elokuvasta (Matilda the Musical - 2022) tuttu Alisha Weir näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, Abigailia, joka joutuu kidnapatuksi. Kidnappaajina taas nähdään uusista Scream-leffoista tuttu Melissa Barrera, vastikään Godzilla x Kong: The New Empiressa (2024) esiintynyt Dan Stevens ja Lisa Frankensteinissa (2024) nähty Kathryn Newton, tulevassa Kingdom of the Planet of the Apesissa (2024) pahisroolia esittävä Kevin Durand, Apple TV+:n uudessa scifisarjassa Constellation (2024-) esiintyvä Will Catlett, sekä Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu ja viime kesänä menehtynyt Angus Cloud viimeisessä roolissaan. Myös Breaking Badista (2008-2013) tuttu Giancarlo Esposito tekee pikaisen roolin kidnappaajat palkkaavana Lambertina. Kidnappaajista lähinnä vain Barrerasta ja Stevensistä saadaan enemmän irti, kun taas muut hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, yhden piirteen tyypeiksi. Itse Abigail onkin hahmogallerian monipuolisin ja tytöstä löytyy uusia piirteitä sieppausyön edetessä. Vasta neljätoistavuotias Weir suoriutuu vaativasta roolistaan ihailtavalla antaumuksella ja toivon, että tytölle aukeaa uusia rooleja tämän leffan myötä. Muutkin näyttelijät suoriutuvat pääasiassa vähintään kelvollisesti rooleistaan. Kidnappaajapoppoosta Barrera tekee väkevintä työtä (mitä toki auttaa, että käsikirjoitus antaa hänelle eniten ammennettavaa), kun taas Newton jää heikoimmaksi, joskin myös häneltä löytyy oivat ja hauskat hetkensä. Katsojan on helppo arvata lähes jokaisen hahmon kohtalot, eikä loppujen lopuksi juuri kenestäkään välitä ihan kauheasti.

Abigail osoittautui mainioksi kauhukomediaksi, jossa olisi ainesta vieläkin parempaan. Siitä löytyy vahvuutensa ja heikkoutensa, joista jälkimmäiseen kuuluu pieni tunnelmallinen kömpelyys, liian pitkäksi venytetty kesto (tunnin ja kolmen vartin leffassa on yhteensä ainakin kymmenisen minuuttia turhaa tyhjäkäyntiä), sekä harmillinen markkinointi. Kidnappauskeikka saa nimittäin yön aikana varsin mojovan käänteen, joka kääntää koko status quon ylösalaisin ja tekee hommasta entistä kiinnostavampaa. Markkinointitiimi on kuitenkin päättänyt rakentaa markkinoinnin täysin tämän käänteen ympärille. Toisaalta ilman tätä paljastusta moni tuskin kävisi katsomassa elokuvaa, mutta samalla on hieman tylsää seurata leffan ensimmäistä neljääkymmentäviittä minuuttia, kun vain odotat, milloin myös hahmot saavat selville ennakkoon tietämäsi totuuden sieppauksesta.

Kun tämän sysää mielestä syrjään, on Abigail varsin viihdyttävä tapaus. Jos leffan onnistuu näkemään tietämättä juuri mitään sen sisällöstä, on luvassa takuulla yllättävä tarina, joka tiukentaa otettaan kaiken aikaa edetessään. Leffan ensimmäinen puolisko keskittyy lähinnä mysteerin ja jännityksen rakenteluun ja homma pääseekin tosissaan vauhtiin vasta puolenvälin tietämillä. Ja sitten kun elokuva pääsee vauhtiin, niin se myös todella pääsee vauhtiin. Verellä ruvetaan läträämään litratolkulla ja samalla toisaalta jopa vaadittava komedia-aspekti nostaa enemmän päätään. Loppuhuipennus jätti minut hieman kylmäksi ratkaisuillaan, etenkin erään hahmon tuulesta temmatulla "kehityskaarella", mutta silti pidin Abigailia kokonaisuutena toimivana.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Radio Silencenä tunnettu kaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett, jotka tekivät minuun vaikutuksen kauhukomediallaan Ready or Not (2019). Abigailissa duo tekee pääasiassa oivaa työtä, joskin välillä leffan komediajutut eivät täysin istu sekaan. Stephen Shieldsin ja Guy Busickin työstämä käsikirjoitus on pitkään onnistunut, etenkin kun he saavat katsojan vaihtamaan puolta vastakkainasettelussa pitkin elokuvaa. He eivät vain täysin onnistu viemään hyvää ideaansa hyvään päätökseen. Abigail on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat hienot ja maskeeraukset muuttuvat kaiken aikaa villimmiksi ja verisemmiksi. Äänimaailma luottaa paikoin liikaa kovaäänisiin säikyttelypamauksiin. Brian Tylerin musiikit lisäävät jännitettä taustalla, mutta pääasiassa mieleen jää leffassa useasti kuultava ote Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Abigail, 2024, Radio Silence Productions, Project X Entertainment, Wild Atlantic Pictures, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: Lisa Frankenstein (2024)

LISA FRANKENSTEIN

Ohjaus: Zelda Williams

Pääosissa: Kathryn Newton, Cole Sprouse, Liza Soberano, Henry Eikenberry, Joe Chrest, Carla Gugino, Bryce Romero, Jennifer Pierce Mathus ja Luke Sexton

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

Lisa Frankenstein on Robin Williamsin tyttären Zelda Williamsin esikoisohjaus. Diablo Cody kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai ideansa läpi MXN Entertainmentilla. Williams pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Lisa Frankenstein on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä innolla. Traileri näytti todella veikeältä ja kävinkin innokkain mielin katsomassa Lisa Frankensteinin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Yksinäinen Lisa Swallows haaveilee rakkaudesta ja ihastelee hautausmaalla vuosikymmeniä sitten kuolleen nuoren miehen hautakiveä koristavaa näköispatsasta. Eräänä yönä salamanisku herättää nuorukaisen takaisin henkiin, mullistaen Lisan elämän.

Pääroolissa Lisa Swallowsina nähdään Kathryn Newton, josta on viime vuosina noussut isompi tähti muun muassa Pokémon Detective Pikachun (2019) ja Ant-Man and the Wasp: Quantumanian (2023) kautta. Kauhukomedioiden puolella Newton näyttikin jo kyntensä muutaman vuoden takaisessa Freakyssä (2020). Lisa Swallowsina Netwon suoriutuu ailahtelevasti. Hän on ajoittain erittäin mainio, heittäytyen yhä enemmän hieman goottisen naisenalun vietäväksi, tämän muuttuessa kohtaus kohtaukselta vinksahtaneemmaksi. Ajoittain Newton ampuu kiusallisesti yli, mutta pääasiassa hän toimii oivallisesti osassaan.

     Ja mitä olisikaan Frankenstein, tai no, tässä tapauksessa Swallows ilman hirviötään? Tässä Frankenstein-tarinassa hirviö on Riverdale-sarjasta (2017-2023) tutun Cole Sprousen esittämä nuorukainen, joka on kuollut vuosia sitten ja joka herää henkiin Lisan takia. Sprouse näyttelee onnistuneesti kömpelöä ja aluksi hieman hurjaa, mutta nopeasti herkäksi ja rakastavaksi paljastuvaa monsteria, joka muuttaa Lisan elämän totaalisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Joe Chrest Lisan isänä, Carla Gugino tämän uutena vaimona Janetina ja Liza Soberano tämän tyttärenä, eli Lisan siskopuolena Taffyna, sekä Henry Eikenberry Lisan toisena ihastuksenkohteena, Michael Trentinä. Chrest istuu hyvin vässykän isän rooliin, kun taas Gugino on leffan parasta antia inhottavana, mutta itseään rakastettavana pidettävänä äitipuolena. Soberano irrottelee hyvin siskon osassa, mutta Eikenberry ei toimi Michaelina. Lisa puhuu Michaelista tämän älykkyyden takia ja ylistää tätä erilaiseksi kuin koulun urheilijapojat, mutta kun Eikenberry saapuu ruutuun, tämä näyttää ja tuntuu mitä geneerisimmältä jenkkifutisjätkältä, joka ei juuri älyllään häikäise.

Lisa Frankenstein osoittautui valitettavasti pettymykseksi ja harmillisen pliisuksi romanttiseksi kauhukomediaksi. Ei elokuva huono ole, mutta se jää kauas potentiaalistaan. Leffasta tulee hieman mieleen viimevuotinen vampyyrikomedia Renfield (2023), joka oli myös paperilla aivan mahtava idea, mutta jonka toteutus jäi turhauttavan keskinkertaiseksi. Renfieldin tavoin myös Lisa Frankenstein sisältää tähtihetkensä ja kun elokuva toimii, niin se myös toimii. Kokonaisuus jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan, oli kyse sitten tasoltaan todella vaihtelevasta komediasta tai uskaltamattomuudesta olla edes hetkellisesti oikeasti pelottava. Tim Burtonin leffat ovat selvästi toimineet inspiraationa, mutta ensikertalaisohjaaja Zelda Williams ei ole uskaltanut tuoda mukaan samanlaista särmää, karmivuutta ja riemastuttavuutta, joilla Burton leikkii parhaimmillaan erinomaisesti.

Itse tarina jää myös hieman puolitiehen. Omasta mielestäni Michael Trent on hahmona lähinnä vain tiellä ja leffan olisi kannattanut keskittyä nimenomaan Lisan ja hirviön väliseen pöhköön ja ajoittain kivan kieroon suhteeseen. Newtonin ja Sprousen väliltä löytyy kummaa kemiaa, mutta elokuva ei ihan osaa hyödyntää sitä kuin vain parissa kohtauksessa ja nekin löytyvät lähinnä ihan loppupäästä. Jotkut puolet Jennifer's Bodynkin (2009) kirjoittaneen Diablo Codyn käsikirjoituksesta ovat vekkuleita, mutta toiset taas tuntuvat raakileilta. Lisa Frankensteinia katsoessa herää vähän väliä ärsyttävä tunne, että homman pitäisi lähteä villimmin lentoon, mutta jokin pidättelee menoa koko ajan. Ristiriitainen paketti yltää juuri ja juuri plussan puolelle.

Zelda Williamsin ohjaus tarvitsisi hieman lisää potkua. Elokuvasta näkyy, että työryhmällä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta Williams ei aina ihan onnistu siirtämään sitä hauskuutta katsomoon saakka. Häneltä kuitenkin löytyy silmää oivalliselle visuaaliselle ilmeelle. Kasariestetiikkaa matkiva Lisa Frankenstein on tyylikkäästi kuvattu, paikoin voimakkaasti valaistu ja värimaailmalla kikkaillaan toimivasti. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainio ja hirviön maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Erikoistehosteet ovat sopivan vekkulit ja alkutekstien aikana nähtävä animaatio-osuus on kekseliäs. Äänimaisema on pätevästi rakennettu ja Isabella Summersin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lisa Frankenstein, 2024, MXN Entertainment

Arvostelu: Ant-Man and the Wasp: Quantumania (2023)

ANT-MAN AND THE WASP: QUANTUMANIA

Ohjaus: Peyton Reed

Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Kathryn Newton, Michael Douglas, Michelle Pfeiffer, Jonathan Majors, Corey Stoll, Katy O'Brian, David Dastmalchian, William Jackson Harper ja Bill Murray

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Ant-Man and the Wasp: Quantumania on Marvelin elokuvauniversumin 31. elokuva ja se perustuu Marvelin samannimisiin sarjakuvahahmoihin. Elokuvien puolella hahmot tekivät ensiesiintymisensä vuoden 2015 leffassa Ant-Man ja ovat sen jälkeen olleet mukana jatko-osassa Ant-Man and the Wasp (2018), sekä muiden supersankarien kanssa elokuvissa Captain America: Civil War (2016) ja Avengers: Endgame (2019). Heti Ant-Man and the Waspin ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen elokuvan suunnittelu. Tuotanto kuitenkin viivästyi alkuvuodesta 2020 levinneen koronaviruspandemian takia ja kuvaukset käynnistyivät vasta helmikuussa 2021. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2022, mutta sen ensi-iltaa siirrettiin ensin helmikuulle 2023 ja sitten heinäkuulle 2023. Ensi-ilta kuitenkin aikaistettiin lopulta takaisin helmikuulle, sillä elokuva oli valmiimpi julkaisuun kuin Marvelin toinen elokuva, The Marvels (2023), joka siirtyi tämän tieltä helmikuulta heinäkuulle. Nyt Ant-Man and the Wasp: Quantumania saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä optimistisena. Pidin aiemmista Ant-Man -leffoista ja kolmososan trailerit näyttivät lupaavilta. Kävinkin katsomassa Ant-Man and the Wasp: Quantumanian heti sen ensi-iltanapäivänä Finnkinon IMAX-salissa.

Scott Lang, Hope Van Dyne, Scottin tytär Cassie ja Hopen vanhemmat Hank ja Janet päätyvät uuteen seikkailuun kvanttimaailmassa, missä he kohtaavat Kang Valloittajan.

Paul Rudd ja Evangeline Lilly palaavat rooleihinsa Scott Langiksi ja Hope Van Dyneksi, eli supersankariduo Ant-Maniksi ja Waspiksi. Avengers: Endgame -elokuvan tapahtumien jälkeen Scottista on tullut menestyskirjailija, avattuaan maailmalle, millaista on olla Kostaja ja pelastaa maailma, kun taas Hope johtaa uutta Pym-yritystä. Rudd pääsee jälleen olemaan hupaisa pienen luokan sankari, joka kuitenkin joutuu suurimman haasteensa eteen kvanttimaailmassa ja pian hymy hyytyy. Näyttelijä pärjääkin yllättävän pätevästi, kun Scott muuttuu dramaattisemmaksi. Lillykin istuu edelleen mainiosti Waspin rooliin.

     Paluun tekevät myös Michael Douglas ja Michelle Pfeiffer Hopen vanhempien, Hank Pymin ja Janet Van Dynen rooleihin. Hahmoista esille nousee erityisesti Pfeifferin näyttelemä Janet, joka esiteltiin kunnolla edellisosassa Ant-Man and the Wasp, hahmon oltua vuosikymmeniä jumissa kvanttimaailmassa. Myös Scottin tytär Cassie pääsee tällä kertaa seikkailuun mukaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole aiemmista Ant-Man -elokuvista tuttu pikkutyttö, vaan aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen, Avengers: Endgamessa tapahtuneen viiden vuoden aikahypyn takia. Jostain syystä Endgamessa hahmoa esittänyt Emma Fuhrmann on korvattu Kathryn Newtonilla. Douglas ja Pfeiffer ovat osissaan toki oivalliset ja Newton hyppää tarpeeksi sujuvasti menoon mukaan, vaikka takelteleekin roolissaan toisinaan.

Kvanttimaailmassa hahmot kohtaavat Jonathan Majorsin näyttelemän Kangin, ajassa ja multiversumissa hyppimään pystyvän valloittajan, joka hallitsee kvanttimaailmaa tyrannisella otteellaan. Majors nähtiin jo Loki-sarjan (2021-) ensimmäisellä tuotantokaudella yhtenä Kangin lukuisista varianteista ja hän tulee olemaan mukana pidempäänkin, sillä kyseessä on Avengers-joukon uusi iso vastus Thanosin jälkeen. Kyseessä on mielenkiintoinen uusi pahis, sillä Kangia ei ole vain yksi, vaan rinnakkaistodellisuuksista löytyy useita Kangeja, jotka taitavat olla kaikki halukkaita valtaamaan koko aikajatkumon. Majors on nappivalinta rooliin, luoden aidosti uhkaavan antagonistin, joka saa heti jännittämään Avengerien puolesta. Hänen rauhallinen olemuksensa viestii vallasta ja voimasta, ja kun Kang päästelee vihanpurkauksiaan, ei hänen tielle kannata todellakaan astua.

     Elokuvassa nähdään myös Katy O'Brian, William Jackson Harper ja aiemmissa Ant-Maneissa eri roolia näytellyt David Dastmalchian kvanttimaailman vastarintaliikkeen jäseninä, jotka taistelevat Kangin hirmuvaltaa vastaan ja jotka jäävät hahmoina todella alikehitetyiksi pahveiksi, Bill Murray kuvernööri Krylarina, sekä ensimmäisestä Ant-Man -elokuvasta tuttu Corey Stoll Kangin oikeana kätenä, häijynä M.O.D.O.K. -robottina. Leijuvalla tuolilla kulkeva, jättipäinen ja pieniraajainen M.O.D.O.K. on koominen näky, mutta kummallisen hahmon ulkonäköön tottuu yllättävänkin nopeasti ja kyseessä on varsin vekkuli tyyppi. Jos ette muuten ole katsoneet Disney+ -palvelusta löytyvää M.O.D.O.K. -animaatiosarjaa (2021), niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi, etenkin jos Robot Chicken (2005-) uppoaa.

Harmillisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania tuotti minulle pettymyksen ja koin elokuvan pieneksi hukatuksi mahdollisuudeksi. Hieman sinne tänne rönsyilevän ja suuntaansa etsivän Marvelin elokuvauniversumin neljännen vaiheen jälkeen viidennen vaiheen käynnistävä Quantumania tuo vihdoin valkokankaille sankaripoppoon uuden suuren vastustajan, mutta eipä leffa lopulta paljoa muuta tarjoa - lähinnä se on esittelyvideo Kangille. Lisäksi elokuvassa avataan aiemmin lähinnä vain vihjailtua kvanttimaailmaa entisestään - itse asiassa lähes koko leffa vietetään siellä. Hyvä, että katsoja ehtii edes hetkeksi tutustua uudelleen hahmoihin, kun heidät viskataan jo uuteen seikkailuun.

Yksi elokuvan isoista ongelmista onkin sen kiire. Eikä kyse ole niinkään siitä, että hahmoilla olisi kiire pysäyttää Kang, vaan käsikirjoittaja Jeff Lovenessin kiireestä pistää kvanttimatka käyntiin. Lovenessin teksti oikoo mutkia suoriksi turhankin heppoisin tavoin. Heti alussa hahmot kertovat, että "hei, me ollaan muuten rakennettu tämmöinen vempain, millä voi lähettää signaalin kvanttimaailmaan, testataanko?" ja saman tien kone imaisee hahmot miniatyyriuniversumiinsa. Loveness myös kirjoittaa konflikteja ja mysteeriä kömpelön pakotetusti, lähinnä hahmojen turhauttavien kommunikaatio-ongelmien kautta. Elokuvan yleinen hoppu laantuu onneksi leffan edetessä ja loppupäässä kerronta saa hengittää paremmin, kun taas hahmoille syntyy kiire pysäyttää katalan Kangin aikomukset. Leffa tarjoaa tasaisin väliajoin mukaansatempaavaa ja hieman jopa jännittävääkin toimintaa, hauskoja vitsejä, hutiloitua käsikirjoittamista ja myötähäpeällisen kökköjä vitsejä. Hahmokehitystä on turha odottaa. Kokonaisuudesta minulle jäi ristiriitainen fiilis. Ant-Man and the Wasp: Quantumania pohjustaa hyvin, mitä on luvassa tulevaisuudessa, mutta samalla se unohtelee keskittyä nykyhetkeen ja niinpä omana elokuvanaan Quantumania jää hieman raakileeksi. Erinomainen pahis ja ajoittain erittäin viihdyttävä supersankarimeininki auttavat kuitenkin nostamaan leffan plussan puolelle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa aiemmatkin Ant-Manit ohjannut Peyton Reed, joka suoriutui paremmin pienemmistä ja veijarimaisemmista leffoista tällaisen ison luokan tehostespektaakkelin sijaan. Tehosteista puheen ollen, visuaalisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania on aika ailahteleva paketti. Paikoitellen se on vaikuttava, toisinaan taas on selvää, että näyttelijät juoksevat taustakankaiden edessä, sillä niin videopelimäisiltä paikat näyttävät. Elokuva on kuitenkin kuvattu pätevästi ja niin lavastajat kuin maskeeraajat tekevät oivaa työtä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja säveltäjänä jälleen toimiva Christophe Beck säestää vauhdikasta scifiseikkailua toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: Ant-Man and the Wasp: Quantumania on ihan kelvollinen scifiseikkailu, joka vihjailee Marvelin elokuvauniversumin hurjasta tulevaisuudesta, mutta jää omana leffanaan hieman raakileeksi. Elokuvalla on etenkin alussa kamala kiire viskata hahmot ja katsojat uuteen seikkailuun ja käsikirjoittaja Jeff Lovenessin teksti oikoo paljon mutkia suoriksi. Lovenessin yritykset kehitellä konflikteja ja mysteeriä rakentuvat lähinnä hahmojen yhtäkkisiin vaikeuksiin kommunikoida keskenään. Hahmokehitystä ei ole mukaan rakennettu, eikä leffan tapahtumilla tunnu loppupeleissä olevan edes kauheasti merkitystä. Vioistaan huolimatta elokuva tarjoaa ajoittain erittäin viihdyttävää scifiseikkailua ja toimintaspektaakkelia, josta ei huumoriakaan puutu. Elokuva paranee edetessään ja sen huipennus on onnistuneen jännittävä, lähinnä erinomaisen pahishahmo Kangin takia. Jonathan Majors on nappivalinta Marvel-universumin uudeksi pääviholliseksi, joka tulee varmasti nostamaan hikipisarat ohimoille ja sydämet hakkaamaan jännityksestä niin Avengerien riveissä kuin teattereissa vielä useammankin leffan ajan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Paul Ruddin viedessä Ant-Man -hahmoaan dramaattisempaan suuntaan. Visuaalisten efektien taso vaihtelee läpi leffan ja katsojasta riippuen M.O.D.O.K. joko häiritsee loppuun asti tai ilahduttaa huvittavalla ulkonäöllään. Hieman suuntaa vailla olleen nelosvaiheen jälkeen Ant-Man and the Wasp: Quantumania näyttää selvän uuden suunnan Marvelin vitosvaiheelle, mutta toivon, että elokuvien taso lähtee tästä nousuun. Marvel-faneille filmi on toki pakkokatseltavaa, muiden on oikeastaan turha enää vaivautua yrittämään hypätä leffasarjaan mukaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ant-Man and the Wasp: Quantumania, 2023, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Truenorth Productions