Arvostelu: Scarface - arpinaama (Scarface - 1983)

SCARFACE - ARPINAAMA

SCARFACE

Ohjaus: Brian De Palma

Pääosissa: Al Pacino, Steven Bauer, Michelle Pfeiffer, Mary Elizabeth Mastrantonio, Robert Loggia, Míriam Colón, F. Murray Abraham, Paul Shenar, Harris Yulin, Ángel Salazar ja Pepe Serna

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 18

"Say hello to my little friend!"

Scarface - arpinaama on uudelleenfilmatisointi vuoden 1932 rikoselokuvasta Arpinaama (Scarface). Al Pacino näki alkuperäisen Arpinaaman leffateatterin uusintaesityksessä ja otti yhteyttä tuottaja Martin Bregmaniin, uskoen, että hän voisi tehdä uuden version filmistä. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Sidney Lumet, mutta koska hän ja Bregman eivät päässeet yhteisymmärrykseen, Lumet korvattiin Brian De Palmalla. Oliver Stone saatiin taivuteltua käsikirjoittajaksi, vaikka hän aluksi kieltäytyi, koska ei pitänyt alkuperäisleffasta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1982, mutta jälkitöissä elokuva joutui ongelmiin, sillä kerta toisensa perään sen leikkausversiot koettiin liian rankaksi, jotta elokuvaa voisi julkaista. De Palma sai useamman studiopomon, levittäjän ja elokuvateatterijohtajan keskustelemaan aiheesta, jotta elokuva saisi toivotun R-ikärajan julkaisua varten. Lopulta tähän suostuttiin ja Scarface - arpinaama sai maailmanensi-iltansa 1. joulukuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta aluksi se sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoiltakin, jotka pitivät sitä tarpeettoman väkivaltaisena ja hävyttömänä (leffa piti hetken aikaa ennätystä "fuck"-sanan käytön määrästä yhden elokuvan aikana). Elokuva jopa sai Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta ohjauksesta! Vuosien varrella Scarface - arpinaaman arvostus on kuitenkin kasvanut huomattavasti ja nykyään sitä pidetään yhtenä rikosgenren parhaimmista teoksista. Itse näin leffan ensi kertaa kuutisen vuotta sitten ja pidin sitä erittäin hyvänä filminä. Kun huomasin Scarface - arpinaaman täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen vihdoin uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1980 kuubalaispakolainen Tony Montana saapuu Miamiin ja saa keikan rikollisissa puuhissa. Hanttihommat ja pikkurahat eivät kuitenkaan riitä kunnianhimoiselle Tonylle, vaan hän päättää hankkia itselleen kaiken, minkä haluaa.

Al Pacino sai parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden roolistaan Tony Montanana, eikä mikään ihme. Pacino on huikean hyvä eksentrisenä Tonynä, jonka vallanahneus kasvaa yhä vain suuremmaksi filmin kulkiessa eteenpäin. Vallasta sokaistuvan gangsterin esittäminenhän ei tietenkään ole Pacinolle mikään uusi juttu, olihan hän tätä tehdessään näytellyt jo Michael Corleonea Kummisedässä (The Godfather - 1972) ja Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino onnistuu tekemään Tonystä todella erilaisen tyypin kuin Corleonesta. Siinä, missä hänen roolihahmonsa Kummisedissä oli rauhallinen ja laskelmoiva, Tony on huomattavasti räjähtävämpi persoona. Tony todella on niitä tyyppejä, joita ei haluaisi ikinä tavata ja joita pitäisi tosielämässä täysmulkkuina, mutta joita on elokuvassa äärimmäisen kiehtovaa seurata. Hahmo on kauhea paskiainen, mutta silti hänestä huomaa jollain oudolla tavalla pitävänsä. Pacino oikein herkuttelee osassaan ja esittelee hurjaa karismaansa, mitä pidemmälle filmi etenee.

     Elokuvassa nähdään myös Steven Bauer Tonyä uskollisesti seuraavana Mannynä, Míriam Colón Tonyn äitinä, Mary Elizabeth Mastrantonio Tonyn Gina-siskona, Robert Loggia huumeparoni Frank Lopezina, Michelle Pfeiffer tämän Elvira-vaimona, F. Murray Abraham Frankin uskollisena kätyrinä Omarina, Harris Yulin korruptoituneena poliisina Bernsteininä, sekä Paul Shenar bolivialaisena huumeparoni Sosana. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja istuvat rooleihinsa täydellisesti. Elokuvan teon aikaan Pfeiffer oli lähes tuntematon nimi, eivätkä Pacino ja De Palma edes halunneet häntä mukaan filmiin, mutta onneksi heidät saatiin lopulta taivuteltua, sillä Pfeiffer on roolissaan erinomainen.

Muistin Scarface - arpinaaman olevan loistoleffa, mutten muistanut sen olevan näin huikean hieno. Kyseessähän on aika lailla mestariteos, josta ei oikeastaan moitittavaa löydy. Tony Montanan matkaan uppoutuu aivan totaalisesti siitä hetkestä lähtien, kun hän saapuu Yhdysvaltoihin ja hänet näytetään poliisien kuulusteltavana. Vaikka Tony kovasti väittää olevansa pelkkä poliittinen pakolainen ja ettei hänellä ole mitään rikollista mielessä, tietää katsoja heti, että kyseessä on vale. On erittäin koukuttavaa seurata Tonyn tutustumista Miamin alamaailmaan, kuinka hän alkaa innostumaan huumebisneksestä turhankin paljon ja kuinka hänellä nousee pissa päähän. Hahmon vajoaminen pimeyteen on vaikuttavaa seurattavaa. Toisaalta katsoja yrittää huutaa ruudun läpi, että Tony osaisi lopettaa ajoissa ja tyytyä siihen paljouteen, mitä häneltä jo löytyy, mutta samalla tämän gangsterimulkvistin käytös on sellaista, että katsojana tuumii hänen ansaitsevan kaiken keljun, mitä tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan.

Elokuva on niinkin vangitseva, ettei se edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa Scarface - arpinaamalla on lähes kolme tuntia, mutta sen koukuttavuuden ansiosta se tuntuu vain vähän päälle kaksituntiselta. Olen nähnyt kaksituntisia filmejä, jotka tuntuvat Scarface - arpinaamaa pidemmiltä. Sen lisäksi, että kokonaisuutena elokuva kertoo äärimmäisen mielenkiintoista henkilövetoista tarinaa, on se täynnä upeita kohtauksia, joiden parissa aika kuluu kuin siivillä. Leffasta löytyy useampi erittäin tiivistunnelmainen, parhaimmillaan jopa intensiivisen piinaava kohtaus, jossa jännitystä rakennetaan kohti huippuaan, kunnes se räjäytetään valloilleen. Elokuva tekee samaa myös kokonaisuutena, johtaessaan hurjaan loppuhuipennukseen, jossa lausutaan ikoniseksi muuttunut, tämän arvostelun alustakin löytyvä repliikki.

"Moikatkaa minun pikkukaveriani" ei jää elokuvan ainoaksi mahtirepliikiksi, vaan Oliver Stone on täyttänyt tekstinsä loistokkaalla dialogilla. Yksittäisten mieleenpainuvien vuorosanojen lisäksi mukana on useampi keskustelu, jotka ovat todella koukuttavaa kuunneltavaa. Ja hommaahan toki parantaa näyttelijöiden voimakas työ dialogia lausuessaan. Stone on hyödyntänyt alkuperäisen Arpinaaman kertomusta ja muovaillut siitä vahvan henkilökuvauksen. Hän ottaa myös kantaa kuubalaisten pakolaiskriisistä, joka toi ison määrän rikollisia Yhdysvaltoihin 1980-luvun alussa. Siten Stone ei vain kopioi alkuperäisteosta sieluttomasti ja kaikkien uusintafilmatisointeja tekevien kuuluisi ottaa mallia Scarfacesta. Stonen upean tekstin pohjalta ohjaaja Brian De Palman on ollut helppo tarjota ravisutteleva gangsterifilmi. Sen lisäksi, että De Palma tekee esimerkillisesti jännittäviä kohtauksia, tuo hän myös onnistunutta herkkyyttä sinne tänne kaiken keskelle. 

Tämän lisäksi elokuvan tekninen toteutus on huippuluokkaa. Scarface - arpinaama on ihailtavasti kuvattu. Mukana on useita todella tyylikkäitä kamera-ajoja, erityisesti alkupäässä nähtävän rikoskeikan aikana, kuvan siirtyessä hitaasti rakennuksen kylpyhuoneesta ikkunan kautta ulos ja siitä katua pitkin autolle, jonka jälkeen kamera liikkuu saman reitin takaisin. Jo erinomaisella kameratyöskentelyllä ja leikkauksella De Palma rakentaa tiivistä tunnelmaa. Kuvausta vain vahvistavat taidokas ja yhä vain synkistelevämpi valaisu, näyttävät lavasteet ja asut, sekä mainiot erikoistehosteetkin. Äänimaailma on vahvasti luotu efektejä ja musiikkeja myöten. On kumma, jos elokuvan päätyttyä päässä ei soi vielä pidemmän aikaa Paul Engemannin laulama, energinen Push It to the Limit.

Yhteenveto: Scarface - arpinaama on täydellinen gangsterielokuva. Ohjaaja Brian De Palma ja käsikirjoittaja Oliver Stone ovat esimerkillisesti hyödyntäneet alkuperäisfilmiä ja päivittäneet sitä omaan aikaansa. Tony Montanan matka rikollisuuden syövereihin nappaa heti mukaansa ja hahmon kokemat ylä- ja alamäet ovat koukuttavaa seurattavaa. Kolmen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä elokuva on niin väkevästi rakennettu. Mukana on useita erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mahtavia keskusteluja, hauskojakin juttuja, sekä hieman herkkyyttä. Kaikki johtaa suorastaan räjähtävään finaaliin, jonka jälkeen tuntuu siltä, että on kokenut jotain elokuvaa suurempaa. Al Pacino on nappivalinta Tony Montanaksi, herkuttelen inhottavan roolihahmonsa kanssa riemastuttavasti. Leffa on myös teknisiltä ansioiltaan ja musiikeiltaan erinomainen. Scarface - arpinaama on yksi rikosgenren ehdottomista merkkiteoksista, jonka katselua suosittelen äärimmäisen lämpimästi nyt sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi - oli elokuvan nähnyt jo aiemmin tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scarface, 1983, Universal Pictures

Arvostelu: Sinbad - seitsemän meren sankari (Sinbad: Legend of the Seven Seas - 2003)

SINBAD - SEITSEMÄN MEREN SANKARI

SINBAD: LEGEND OF THE SEVEN SEAS

Ohjaus: Tim Johnson ja Patrick Gilmore

Pääosissa: Brad Pitt, Catherine Zeta-Jones, Michelle Pfeiffer, Joseph Fiennes, Dennis Haysbert, Adriano Giannini, Timothy West, Jim Cummings, Conrad Vernon, Raman Hui ja Chung Chan

Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Sinbad: Legend of the Seven Seas, eli suomalaisittain Sinbad - seitsemän meren sankari perustuu vanhoihin arabialaisiin taruihin Sinbadista, joka esiintyi Tuhannen ja yhden yön tarinoissa (أَلْف لَيْلَة وَلَيْلَة), jotka juontavat juurensa satojen vuosien päähän menneisyyteen. Tehtyään Walt Disneylle animaatioelokuvan Aladdin (1992), Ted Elliott ja Terry Rossio ryhtyivät suunnittelemaan filmiä Sinbadista. Disneytä ei kuitenkaan kiinnostanut idea, joten kaksikko kääntyi lopulta juuri perustetun animaatioyhtiö DreamWorksin puoleen, joka tarttui projektiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja lopulta Sinbad - seitsemän meren sankari sai maailmanensi-iltansa 22. kesäkuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, jolle kriitikot antoivat aika heikkoa palautetta. Itse katsoin Sinbad - seitsemän meren sankarin useaan otteeseen lapsena, mutta viime katselukerrasta on tainnut vierähtää jo yli kymmenen, kenties jopa viisitoista vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa leffan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.‎

Kaaoksen jumalatar Eris varastaa kallisarvoisen Rauhankirjan. Vangittu merirosvo Sinbad saa tehtäväkseen lähteä vaaralliselle matkalle merten halki Tartarokseen ja varastaa kirja takaisin, palkkionaan armahdus rikoksistaan.

Brad Pitt ääninäyttelee Sinbadia, vekkulimaista merirosvoa, joka päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänet lavastetaan Syrakusan kallisarvoisimman aarteen, Rauhankirjan anastajaksi ja hänen täytyy todistaa syyttömyytensä varastamalla kirja todelliselta rosvolta. Tiettyjen ärsyttäviensäkin puoltensa, kuten misogyniansakin kanssa Sinbad on oiva päähenkilö - jopa hieman antisankarisorttia. Katsojana lähtee ihan mielellään seikkailuun hänen ja hänen miehistönsä kanssa, johon kuuluvat muun muassa perämies Kale (Dennis Haysbert), eksentrinen Rat (Adriano Giannini), iäkäs Luca (Jim Cummings), päästä varpaisiin aseistautunut Jed (Conrad Vernon) ja jatkuvasti vetoja lyövät Jin (Raman Hui) ja Li (Chung Chan). Miehistön jäsenet jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta silti ihan toimiviksi tapauksiksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Syrakusan kuningas Dymas (Timothy West), hänen poikansa, Sinbadin lapsuudenystävä Proteus (Joseph Fiennes), Traakian lähettiläs, lady Marina (Catherine Zeta-Jones), sekä paha jumalatar Eris (Michelle Pfeiffer), joka pyrkii syöksemään Syrakusan kaaokseen ilman Rauhankirjaa. Eris on oiva pahis tarinalle ja Pfeiffer tekee hahmosta onnistuneen viettelevän ja katalan. Lady Marina on myös mainio hahmo, eikä jää miksikään avuttomaksi neidoksi, joka Sinbadin pitäisi jatkuvasti pelastaa pulasta.

Vaikka koinkin varsin miellyttäväksi ja nostalgiseksi palata Sinbad - seitsemän meren sankarin pariin yli vuosikymmenen tauon jälkeen, täytyy sanoa, että välillä aika kyllä kultaa muistot. Elokuva ei ollut sellainen loistokas teos, jollaisena sen muksuna näin, mutta on kyseessä silti varsin kelvollinen seikkailuraina, jonka parissa koko perhe voi viihtyä. Harmittelinkin hieman, kuinka negatiivisen vastaanoton leffa sai ilmestyessään. Elokuva lähtee napakasti käyntiin ja menee nopeasti itse asiaan. Alun merihirviötaistelun tiimellyksessä useammat hahmot tulevat tutuiksi ja Rauhankirjan merkitystä korostetaan. Ei aikaakaan, kun kirja on jo varastettu ja varsinainen seikkailu alkaa.

Seikkailuhenki on vahvasti läsnä leffassa ja Sinbadin retki tarjoaa vähän väliä uusia vaaroja seireeneistä jättiläiskaloihin ja arktisiin petolintuihin. Perheen pienimmille katsojille filmi voi olla onnistuneen jännittävä, mutta siitä löytyy toki myös kosolti huumoria. On niin fyysistä kommellusta kuin sanallista vitsailua. Osat vitseistä menevät lapsilta ohi, mutta ilahduttavat taas aikuiskatsojaa. Ja toki mukaan on heitetty myös ripaus romantiikkaa, jolloin aika lailla kaikki perinteisen seikkailutarinan ainekset ovat visusti kasassa. Alle puolentoista tunnin kestossaan Sinbad - seitsemän meren sankarista ei tylsää hetkeä löydy ja filmi kulkeekin vauhdilla loppuun saakka.

Elokuvan animaatiojälki on harmillisesti parhaat päivänsä nähnyt. Leffassa on yritetty yhdistää perinteistä käsin piirrettyä animaatiota 2000-luvun taitteessa hitiksi nousseeseen tietokoneanimaatioon. Ideana tämä on toimiva ja yhdistelmäkikkailua on hyödynnetty toimivasti joissain muissa samoihin aikoihin ilmestyneissä filmeissä. Sinbad - seitsemän meren sankarissa tyylikäs piirrosjälki ja viimeistelemättömältä näyttävä digityö erottuvat kuitenkin toisistaan kuin yö ja päivä. Äänimaailma on kuitenkin kaikin puolin mainiosti rakennettu. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat erittäin hyvät. Varsinkin Eriksen viekkaat melodiat ovat mieleenpainuvat.

Yhteenveto: Sinbad - seitsemän meren sankari on kelpo animaatioseikkailu, jonka parissa koko perhe voi viihtyä passelisti. Puolentoista tunnin kestossaan elokuva on toimivan napakka ja sen matkalle hyppää varsin mielellään, vaikkei meno enää näin aikuisiällä ole yhtä huimaa kuin millaisena sen lapsena nähtynä muisti. Leffasta löytyy monenlaisia eri toimintakohtauksia, jotka saattavat olla lapsikatsojille varsin hurjia. Seasta löytyy myös paljon huumoria, sekä tietty ripaus romantiikkaa. Itse Sinbad on turhauttavinekin puolineen pätevä hahmo elokuvan keulakuvaksi ja kaaoksen jumalatar Eris on toimiva pahis. Lady Marina ei onneksi jättäydy pelkäksi avuttomaksi neidoksi hädässä, vaan on yhtä lailla ratkomassa ongelmia. Elokuvan visuaalinen puoli on harmillisesti jäänyt ajan julmiin hampaisiin. Käsin piirretty animaatio näyttää hyvältä, mutta tietokoneanimaatio näyttää kiusallisen viimeistelemättömältä. Kaksi eri animointityyliä eivät yhtään istu toisiinsa. Sen sijaan Harry Gregson-Williamsin säveltämät seikkailulliset musiikit taitavat jopa olla elokuvan parasta antia. Sinbad - seitsemän meren sankari ei onnistunut säväyttämään yhtä lujaa aikuisiällä kuin jotkut muut lapsuuteni suosikkianimaatiot, kuten DreamWorksin Kananlento (Chicken Run - 2000) ja Shrek (2001), mutta se on silti oikein kelvollinen leffa, jota voi suositella perheen yhteiseen leffailtaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sinbad: Legend of the Seven Seas, 2003, DreamWorks Pictures, DreamWorks Animation

Arvostelu: Ant-Man and the Wasp: Quantumania (2023)

ANT-MAN AND THE WASP: QUANTUMANIA

Ohjaus: Peyton Reed

Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Kathryn Newton, Michael Douglas, Michelle Pfeiffer, Jonathan Majors, Corey Stoll, Katy O'Brian, David Dastmalchian, William Jackson Harper ja Bill Murray

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Ant-Man and the Wasp: Quantumania on Marvelin elokuvauniversumin 31. elokuva ja se perustuu Marvelin samannimisiin sarjakuvahahmoihin. Elokuvien puolella hahmot tekivät ensiesiintymisensä vuoden 2015 leffassa Ant-Man ja ovat sen jälkeen olleet mukana jatko-osassa Ant-Man and the Wasp (2018), sekä muiden supersankarien kanssa elokuvissa Captain America: Civil War (2016) ja Avengers: Endgame (2019). Heti Ant-Man and the Waspin ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen elokuvan suunnittelu. Tuotanto kuitenkin viivästyi alkuvuodesta 2020 levinneen koronaviruspandemian takia ja kuvaukset käynnistyivät vasta helmikuussa 2021. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2022, mutta sen ensi-iltaa siirrettiin ensin helmikuulle 2023 ja sitten heinäkuulle 2023. Ensi-ilta kuitenkin aikaistettiin lopulta takaisin helmikuulle, sillä elokuva oli valmiimpi julkaisuun kuin Marvelin toinen elokuva, The Marvels (2023), joka siirtyi tämän tieltä helmikuulta heinäkuulle. Nyt Ant-Man and the Wasp: Quantumania saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä optimistisena. Pidin aiemmista Ant-Man -leffoista ja kolmososan trailerit näyttivät lupaavilta. Kävinkin katsomassa Ant-Man and the Wasp: Quantumanian heti sen ensi-iltanapäivänä Finnkinon IMAX-salissa.

Scott Lang, Hope Van Dyne, Scottin tytär Cassie ja Hopen vanhemmat Hank ja Janet päätyvät uuteen seikkailuun kvanttimaailmassa, missä he kohtaavat Kang Valloittajan.

Paul Rudd ja Evangeline Lilly palaavat rooleihinsa Scott Langiksi ja Hope Van Dyneksi, eli supersankariduo Ant-Maniksi ja Waspiksi. Avengers: Endgame -elokuvan tapahtumien jälkeen Scottista on tullut menestyskirjailija, avattuaan maailmalle, millaista on olla Kostaja ja pelastaa maailma, kun taas Hope johtaa uutta Pym-yritystä. Rudd pääsee jälleen olemaan hupaisa pienen luokan sankari, joka kuitenkin joutuu suurimman haasteensa eteen kvanttimaailmassa ja pian hymy hyytyy. Näyttelijä pärjääkin yllättävän pätevästi, kun Scott muuttuu dramaattisemmaksi. Lillykin istuu edelleen mainiosti Waspin rooliin.

     Paluun tekevät myös Michael Douglas ja Michelle Pfeiffer Hopen vanhempien, Hank Pymin ja Janet Van Dynen rooleihin. Hahmoista esille nousee erityisesti Pfeifferin näyttelemä Janet, joka esiteltiin kunnolla edellisosassa Ant-Man and the Wasp, hahmon oltua vuosikymmeniä jumissa kvanttimaailmassa. Myös Scottin tytär Cassie pääsee tällä kertaa seikkailuun mukaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole aiemmista Ant-Man -elokuvista tuttu pikkutyttö, vaan aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen, Avengers: Endgamessa tapahtuneen viiden vuoden aikahypyn takia. Jostain syystä Endgamessa hahmoa esittänyt Emma Fuhrmann on korvattu Kathryn Newtonilla. Douglas ja Pfeiffer ovat osissaan toki oivalliset ja Newton hyppää tarpeeksi sujuvasti menoon mukaan, vaikka takelteleekin roolissaan toisinaan.

Kvanttimaailmassa hahmot kohtaavat Jonathan Majorsin näyttelemän Kangin, ajassa ja multiversumissa hyppimään pystyvän valloittajan, joka hallitsee kvanttimaailmaa tyrannisella otteellaan. Majors nähtiin jo Loki-sarjan (2021-) ensimmäisellä tuotantokaudella yhtenä Kangin lukuisista varianteista ja hän tulee olemaan mukana pidempäänkin, sillä kyseessä on Avengers-joukon uusi iso vastus Thanosin jälkeen. Kyseessä on mielenkiintoinen uusi pahis, sillä Kangia ei ole vain yksi, vaan rinnakkaistodellisuuksista löytyy useita Kangeja, jotka taitavat olla kaikki halukkaita valtaamaan koko aikajatkumon. Majors on nappivalinta rooliin, luoden aidosti uhkaavan antagonistin, joka saa heti jännittämään Avengerien puolesta. Hänen rauhallinen olemuksensa viestii vallasta ja voimasta, ja kun Kang päästelee vihanpurkauksiaan, ei hänen tielle kannata todellakaan astua.

     Elokuvassa nähdään myös Katy O'Brian, William Jackson Harper ja aiemmissa Ant-Maneissa eri roolia näytellyt David Dastmalchian kvanttimaailman vastarintaliikkeen jäseninä, jotka taistelevat Kangin hirmuvaltaa vastaan ja jotka jäävät hahmoina todella alikehitetyiksi pahveiksi, Bill Murray kuvernööri Krylarina, sekä ensimmäisestä Ant-Man -elokuvasta tuttu Corey Stoll Kangin oikeana kätenä, häijynä M.O.D.O.K. -robottina. Leijuvalla tuolilla kulkeva, jättipäinen ja pieniraajainen M.O.D.O.K. on koominen näky, mutta kummallisen hahmon ulkonäköön tottuu yllättävänkin nopeasti ja kyseessä on varsin vekkuli tyyppi. Jos ette muuten ole katsoneet Disney+ -palvelusta löytyvää M.O.D.O.K. -animaatiosarjaa (2021), niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi, etenkin jos Robot Chicken (2005-) uppoaa.

Harmillisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania tuotti minulle pettymyksen ja koin elokuvan pieneksi hukatuksi mahdollisuudeksi. Hieman sinne tänne rönsyilevän ja suuntaansa etsivän Marvelin elokuvauniversumin neljännen vaiheen jälkeen viidennen vaiheen käynnistävä Quantumania tuo vihdoin valkokankaille sankaripoppoon uuden suuren vastustajan, mutta eipä leffa lopulta paljoa muuta tarjoa - lähinnä se on esittelyvideo Kangille. Lisäksi elokuvassa avataan aiemmin lähinnä vain vihjailtua kvanttimaailmaa entisestään - itse asiassa lähes koko leffa vietetään siellä. Hyvä, että katsoja ehtii edes hetkeksi tutustua uudelleen hahmoihin, kun heidät viskataan jo uuteen seikkailuun.

Yksi elokuvan isoista ongelmista onkin sen kiire. Eikä kyse ole niinkään siitä, että hahmoilla olisi kiire pysäyttää Kang, vaan käsikirjoittaja Jeff Lovenessin kiireestä pistää kvanttimatka käyntiin. Lovenessin teksti oikoo mutkia suoriksi turhankin heppoisin tavoin. Heti alussa hahmot kertovat, että "hei, me ollaan muuten rakennettu tämmöinen vempain, millä voi lähettää signaalin kvanttimaailmaan, testataanko?" ja saman tien kone imaisee hahmot miniatyyriuniversumiinsa. Loveness myös kirjoittaa konflikteja ja mysteeriä kömpelön pakotetusti, lähinnä hahmojen turhauttavien kommunikaatio-ongelmien kautta. Elokuvan yleinen hoppu laantuu onneksi leffan edetessä ja loppupäässä kerronta saa hengittää paremmin, kun taas hahmoille syntyy kiire pysäyttää katalan Kangin aikomukset. Leffa tarjoaa tasaisin väliajoin mukaansatempaavaa ja hieman jopa jännittävääkin toimintaa, hauskoja vitsejä, hutiloitua käsikirjoittamista ja myötähäpeällisen kökköjä vitsejä. Hahmokehitystä on turha odottaa. Kokonaisuudesta minulle jäi ristiriitainen fiilis. Ant-Man and the Wasp: Quantumania pohjustaa hyvin, mitä on luvassa tulevaisuudessa, mutta samalla se unohtelee keskittyä nykyhetkeen ja niinpä omana elokuvanaan Quantumania jää hieman raakileeksi. Erinomainen pahis ja ajoittain erittäin viihdyttävä supersankarimeininki auttavat kuitenkin nostamaan leffan plussan puolelle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa aiemmatkin Ant-Manit ohjannut Peyton Reed, joka suoriutui paremmin pienemmistä ja veijarimaisemmista leffoista tällaisen ison luokan tehostespektaakkelin sijaan. Tehosteista puheen ollen, visuaalisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania on aika ailahteleva paketti. Paikoitellen se on vaikuttava, toisinaan taas on selvää, että näyttelijät juoksevat taustakankaiden edessä, sillä niin videopelimäisiltä paikat näyttävät. Elokuva on kuitenkin kuvattu pätevästi ja niin lavastajat kuin maskeeraajat tekevät oivaa työtä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja säveltäjänä jälleen toimiva Christophe Beck säestää vauhdikasta scifiseikkailua toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: Ant-Man and the Wasp: Quantumania on ihan kelvollinen scifiseikkailu, joka vihjailee Marvelin elokuvauniversumin hurjasta tulevaisuudesta, mutta jää omana leffanaan hieman raakileeksi. Elokuvalla on etenkin alussa kamala kiire viskata hahmot ja katsojat uuteen seikkailuun ja käsikirjoittaja Jeff Lovenessin teksti oikoo paljon mutkia suoriksi. Lovenessin yritykset kehitellä konflikteja ja mysteeriä rakentuvat lähinnä hahmojen yhtäkkisiin vaikeuksiin kommunikoida keskenään. Hahmokehitystä ei ole mukaan rakennettu, eikä leffan tapahtumilla tunnu loppupeleissä olevan edes kauheasti merkitystä. Vioistaan huolimatta elokuva tarjoaa ajoittain erittäin viihdyttävää scifiseikkailua ja toimintaspektaakkelia, josta ei huumoriakaan puutu. Elokuva paranee edetessään ja sen huipennus on onnistuneen jännittävä, lähinnä erinomaisen pahishahmo Kangin takia. Jonathan Majors on nappivalinta Marvel-universumin uudeksi pääviholliseksi, joka tulee varmasti nostamaan hikipisarat ohimoille ja sydämet hakkaamaan jännityksestä niin Avengerien riveissä kuin teattereissa vielä useammankin leffan ajan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Paul Ruddin viedessä Ant-Man -hahmoaan dramaattisempaan suuntaan. Visuaalisten efektien taso vaihtelee läpi leffan ja katsojasta riippuen M.O.D.O.K. joko häiritsee loppuun asti tai ilahduttaa huvittavalla ulkonäöllään. Hieman suuntaa vailla olleen nelosvaiheen jälkeen Ant-Man and the Wasp: Quantumania näyttää selvän uuden suunnan Marvelin vitosvaiheelle, mutta toivon, että elokuvien taso lähtee tästä nousuun. Marvel-faneille filmi on toki pakkokatseltavaa, muiden on oikeastaan turha enää vaivautua yrittämään hypätä leffasarjaan mukaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ant-Man and the Wasp: Quantumania, 2023, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Truenorth Productions

Arvostelu: Dark Shadows (2012)

DARK SHADOWS

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Johnny Depp, Eva Green, Michelle Pfeiffer, Bella Heathcote, Jonny Lee Miller, Helena Bonham Carter, Jackie Earle Haley, Chloë Grace Moretz, Gully McGrath, Ray Shirley, William Hope, Christopher Lee ja Alice Cooper
Genre: fantasia, komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Shadows perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri vuodesta 1966 vuoteen 1971. Johnny Depp oli ollut lapsesta asti sarjan fani ja toivonut vuosia, että pääsisi joskus näyttelemään uudessa tulkinnassa sarjan pohjalta. Kun Warner Bros. hankki sarjan elokuvaoikeudet vuonna 2007, Depp suostutteli itsensä elokuvaan ja pyysi ystäväänsä Tim Burtonia ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2011 ja lopulta Dark Shadows sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tuotti teatterikierroksellaan yli 240 miljoonaa dollaria, koettiin se silti pieneksi flopiksi korkean budjettinsa takia. Lisäksi kriitikot eivät lämmenneet leffalle. Itse kävin katsomassa Dark Shadowsin isäni kanssa, kun elokuva saapui Suomen teattereihin. Pidin elokuvaa ihan hyvänä, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Dark Shadowsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen liki kymmenen vuoden tauon jälkeen ja kirjoittaa siitä arvostelun juhlavuoden kunniaksi.

1700-luvulla katkera noita Angelique kiroaa bisnesperheen pojan, Barnabas Collinsin vampyyriksi. 200 vuotta myöhemmin Barnabas palaa kotiinsa Collinwoodiin, missä hän päättää palauttaa rapistuneen perheyrityksen entiseen loistoonsa. Samaan aikaan Angeliquella on häijyjä suunnitelmia Barnabasin varalle.

Kun ohjaajana toimii Tim Burton, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että eksentrisessä pääroolissa esiintyy kalpeaksi maskeerattu Johnny Depp. Depp näyttelee itse vampyyri Barnabas Collinsia, joka 200 vuoden unien jälkeen herätetään 1970-luvulle ja joka ryhtyy selvittämään, mitä hänen sukunsa bisneksille on tapahtunut. Koska Depp on kuin syntynyt tällaisiin rooleihin, on hän totta kai erinomainen valinta Barnabasiksi. Hän onnistuu tekemään hahmosta samanaikaisesti arvokkaan, koomisen ja karmivan. Vampyyristä löytyy useita puolia ja Depp tuo ne taidokkaasti esille.

     Palattuaan kotiinsa Collinwoodin kartanoon, Barnabas kohtaa itselleen täysin uusia sukulaisia ja heidän palvelijoitaan. Huushollia pyörittää Elizabeth (Michelle Pfeiffer), jolla on töykeä angsti-tytär Carolyn (Chloë Grace Moretz). Elizabethin veli Roger (Jonny Lee Miller) on tylsän arkinen, eikä häntä kiinnosta oma poikansa David (Gully McGrath), joka näkee kummia näkyjä. Tämän takia kartanossa asustaa myös Davidia tutkiva tohtori Hoffman (Helena Bonham Carter). Apulaisina toimivat myös juopotteleva talonmies Willie (Jackie Earle Haley), iäkäs rouva Johnson (Ray Shirley) ja vastikään palvelusväkeen palkattu kotiopettajatar Victoria Winters (Bella Heathcote). Kiusallisesti ylinäyttelevää Moretzia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hommistaan hyvin. Erityisesti Pfeiffer ja Haley sopivat osiinsa suvun matriarkkana ja hölmönä talonmiehenä.

Barnabasin kironnutta noitaa, Angeliqueta taas näyttelee Eva Green, joka on pääasiassa riemastuttavan ilkikurinen ja pätevä osassaan, mutta joka kompastelee, kun filmi etenee loppuhuipennukseensa. Greenille sopii katalan viettelijän osa, mutta kun hänen pitäisi toimia todellisena yliluonnollisena uhkana, ei hän enää vakuuta. Lisäksi elokuvassa nähdään myös pikaisesti legendaarinen Christopher Lee 200. elokuvaroolissaan, Deppin muusikkokamu Alice Cooper omana itsenään, sekä alkuperäisen Dark Shadows -sarjan Barnabas Collinsin näyttelijä Jonathan Frid viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa vain kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa.

Dark Shadows jätti minulle uusintakatsastuksella hyvin samanlaiset ristiriitaiset tunteet kuin kymmenisen vuotta sitten elokuvateatterissa. Siitä löytyy omat vahvuutena, mutta myös selvät heikkoutensa, joiden vuoksi filmi jää lopulta aika keskinkertaiseksi fantasiarainaksi. Isoin syy on epätasaisuus ja keskittymiskyvyn puute niin Burtonin ohjauksessa kuin Seth Grahame-Smithin käsikirjoituksessa. Tekstin puolesta Grahame-Smith on tunkenut elokuvan liian täyteen juonikuvioita, eikä hän osaa tasapainotella kaiken kanssa. Sen huomaa erityisesti, kun elokuva lähtee liikkeelle 1700-luvulta keskittyen Barnabasiin, mutta kun siirrytään nykyaikaan, leffaa kerrotaankin Victorian näkökulmasta, hänen saadessa työpaikan Collinseilta. Kun Barnabas herätetään, Victoria unohtuu vajaan tunnin ajaksi lähes kokonaan, kunnes yhtäkkiä Grahame-Smith kokee tarvetta kertoa hänen taustatarinaansa. Yksi juonikuvioista on lähinnä vain mahdollisen jatko-osan pohjustamista, mutta sitten taas loppuhuipennuksessa tapahtuu jotain kummallista, jota filmissä ei viitsitä pohjustaa lainkaan.

Tällaisen suuntaa loppuun asti hakevan käsikirjoituksen pohjalta kokemattomalle ohjaajalle koituisi varmasti haasteita rakentaa hyvää elokuvaa, mutta kyseessä on kuitenkin Tim Burton. Ja kun leffa kertoo goottitarua vampyyreista, noidista ja muista kauhuolennoista, voisi luulla, että Burton osaisi tehdä aiheesta laadukkaan elokuvan vaikka silmät kiinni. Burton ei kuitenkaan tunnu tietävän, haluaako hän elokuvastaan kauhua vai komediaa. Kauhukomediaksi leffaa on toisaalta vaikea luokitella, sillä se pyrkii eri tilanteissa olemaan niin vahvasti juuri toista ääripäätä. Se lähtee käyntiin jännittävästi, mutta tiivistunnelmaisen avausvartin jälkeen kieli alkaa siirtyä kohti poskea ja yhtäkkiä kummitteleva filmi on lähinnä hupsuttelua. Täytyy myöntää, että komediapuoli on paikoitellen erittäin onnistunutta, mutta silti vahva epätasaisuus paistaa läpi leffasta - aivan kuin sitä olisi työstänyt useampikin ohjaaja. Romanttinen puoli on yksi elokuvan isoimmista kompastuskivistä ja se on todella hajuttomasti ja mauttomasti rakennettu.

Vaikka Burton epäonnistuukin luomaan selvän tunnelman elokuvaan, löytyy häneltä tietty aina silmää vahvoille visuaalisuuksille. Dark Shadows onkin visuaalisesti taattua Burtonia goottimaisen tyylikkään synkistelynsä, kalpeiden hahmojen ja alakuloisen näköisten paikkojen kanssa. Filmin lavasteet ovat näyttävät - erityisesti Collinwoodin kartanossa. Myös asut ovat mainiot ja on hilpeää nähdä mustiin tälläytynyt Barnabas istumassa leirinuotiolla värikkäästi pukeutuneiden hippien kanssa. Kuvaus on myös taidokasta, mutta leikkauksessa elokuvan rakennetta olisi voinut hioa huomattavasti eheämmäksi. Joistain erikoistehosteista paistaa digitaalisuus läpi, mutta samalla kaikki ajaa yhä asiansa. Äänimaailma on hyvin toteutettu efekteistä Burtonin luottosäveltäjä Danny Elfmanin musiikkeihin, jonka melodiat ovat hyvin tuttuja kaksikon aiemmista yhteistöistä.

Yhteenveto: Dark Shadows on erittäin potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen kauhukomedia. Elokuva onnistuu kelvollisesti kauhupuolellaan sekä komediaosastollaan, muttei millään saa yhdistettyä näitä lajityyppejä eheäksi kokonaisuudeksi. Elokuvalla on muutenkin aivan liikaa kuvioita ja hahmoja pyöriteltävänään, ja käsikirjoitus tuntuu paikoitellen raakileelta. Joku hahmo esitellään erittäin merkittävänä ja unohdetaankin sitten noin tunniksi. Jotain tärkeää ei pohjusteta lainkaan, mutta mahdollisen jatko-osan rakenteluun käytetään liikaa aikaa. Elokuvasta löytyy selvät hyvät puolensa aidosti hauskojen juttujensa ja muutamien karmivien hetkiensä kanssa. Ylinäyttelevää Chloë Grace Moretzia ja loppupäässä hieman heikosti suoriutuvaa Eva Greeniä lukuun ottamatta näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tim Burtonin loihtima visuaalinen anti on erittäin nättiä katseltavaa goottihengessään. Dark Shadowsista löytyisi ainekset paljon laadukkaampaan filmiin ja on sääli, ettei lopputulos ole tämän parempi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Shadows, 2012, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, GK Films, Infinitum Nihil, The Zanuck Company, Dan Curtis Productions, Tim Burton Productions

Arvostelu: New Year's Eve (2011)

NEW YEAR'S EVE

Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Hilary Swank, Katherine Heigl, Michelle Pfeiffer, Zac Efron, Jon Bon Jovi, Ashton Kutcher, Jessica Biel, Seth Meyers, Lea Michele, Halle Berry, Robert De Niro, Abigail Breslin, Sarah Jessica Parker, Ludacris, Sofia Vergara, Sarah Paulson, Til Schweiger, Carla Gugino, Russell Peters, Héctor Elizondo, Nat Wolff, John Lithgow, Matthew Broderick ja Ryan Seacrest
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: S

New Year's Eve on Garry Marshallin ohjaama ensemble-komedia. Marshall oli vuonna 2010 julkaissut samanlaisen elokuvan, Ystävänpäivän (Valentine's Day), missä kuvattiin erilaisia ystävänpäivän viettoja monien tunnettujen näyttelijöiden esittämänä. Marshall innostui filmin teosta niin paljon, että päätti heti tehdä toisen vastaavan, tällä kertaa uudenvuodenaattoon liittyvän romanttisen komedian. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta New Year's Eve sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 - kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, vaikkei ollut läheskään yhtä iso menestys kuin Ystävänpäivä. Kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn ja se oli ehdolla jopa viidestä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, naispääosa ja näyttelijäkokoonpano), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Sen sijaan elokuva voitti Alliance of Women Film Journalistsin palkinnon "Naisnäyttelijät, joiden kannattaisi etsiä itselleen uusi agentti". Itse katsoin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, juurikin uudenvuodenaattona. En pitänyt leffasta, enkä siis ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun huomasin New Year's Even täyttävän kymmenen vuotta, päätin sen ja uudenvuodenaaton 2021 kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

31. joulukuuta 2011 New Yorkissa valmistaudutaan eri tavoin uudenvuoden suureen juhlaan Times Squarella.

Ystävänpäivän tavoin myös New Year's Eve seuraa juhlapäivänä useita eri hahmoja, joita monia esittävät tunnetut starat. Tai no, osa heistä oli tunnettuja lähinnä elokuvan ilmestymisen aikaan... Paluun Ystävänpäivästä tekevät Ashton Kutcher, joka näyttelee uudenvuodenaatto-denialisti Randya, joka haluaisi vain lojua kotonaan, kun raketit paukkuvat ja Jessica Biel, joka esittää raskaana olevaa Tessiä, joka miehensä Griffinin (koomikko Seth Meyers) kanssa yrittää voittaa sairaalan rahapotin synnyttämällä vuoden 2012 ensimmäisen vauvan. Samaa yrittävät myös Sarah Paulsonin ja Til Schweigerin näyttelemä Schwabin pariskunta. Hilary Swank näyttelee Times Squaren uudenvuoden juhlasta vastuussa olevaa Claire Morgania. Jon Bon Jovi esittää juhliin palkattua laulaja Jenseniä, Katherine Heigl tämän katkeraa ex-tyttöystävä Lauraa ja Sofia Vergara Jensenin suurta fania Avaa. Michelle Pfeiffer nähdään töihinsä kyllästyneenä Ingridinä ja Zac Efron tätä piristävänä lähetti Paulina. Josh Duhamel esittää New Yorkiin kiirehtivää Samia, kun taas Abigail Breslinin näyttelemä Hailey haluaa päästä juhlimaan kavereidensa kanssa, mitä hänen äitinsä (Sarah Jessica Parker) ei hyväksy. Robert De Niro esittää vakavasti sairasta herra Harrisia ja hänen sairaanhoitajinaan nähdään Halle Berry ja Cary Elwes. Lisäksi leffassa esiintyvät myös mm. Ludacris poliisina, Matthew Broderick Clairen pomona, John Lithgow Ingridin pomona, sekä radiojuontaja Ryan Seacrest ja New Yorkin sen aikainen pormestari Michael Bloomberg omina itsenään. Näyttelijäkaarti on suuri, mutta vain muutama heistä tekee hyvää työtä. Swank on oivallinen juhlia järjestävänä Clairena, mutta esimerkiksi Jon Bon Jovi osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä vain laulajana.

New Year's Eve on periaatteessa sama elokuva kuin Ystävänpäivä - se vain tapahtuu eri juhlapäivänä. Pohja ja erilaiset juonikuviot ovat hyvin samanlaiset ja itse olin jo tylsistynyt, kun loputtomalta tuntuva hahmogalleria on vihdoin saatu esiteltyä kokonaan ensimmäisen puolen tunnin aikana. Leffa on täysin tyhjänpäiväistä höttöä, venytettynä kahden tunnin kestoon. Jos sellaisesta tykkää, niin siitä vain katsomaan kaikin mokomin, mutta itse lähinnä pudistelin päätäni, että koko turhake on edes tehty. Ystävänpäivän tavoin New Year's Evekin yrittää huijata katsojaansa tunnettujen näyttelijöiden kautta, jotta valmiiksi saatu tuote (jep, tuote, eikä niinkään elokuva) tahkoaisi mahdollisimman paljon rahaa. Tämäkin elokuva yrittää toistaa ihastuttavan Rakkautta vain -komediafilmin (Love Actually - 2003) menestystä niin rahallisesti kuin arvostelujen puolelta, mutta kun tuloksena on pelkkää melodramaattista ja siirappista glitterkimallusta, on turha odottaa, että kyse olisi samanlaisesta modernista klassikosta genressään. Ystävänpäivä ja New Year's Eve taitavat palata ihmisten mieliin vain sillä, että ne esitetään kyseisinä juhlapäivinä televisiosta joka vuonna.

Ja niistä tuotteista puheenollen... tämä tuote vaatii aikamoisen määrän tuotesijoittelua, jotta se on saatu valmiiksi. Erilaiset brändit (isoimpana Nivea) nostetaan hävyttömästi esille ja yhtiöiden logoja pysähdytään kuvaamaan oikein kunnolla. Kenties kaikkein hävyttömintä mainostusta on lopputekstien aikana nähtävässä, selvästi etukäteen suunnitellussa "mokaotoksessa", kun Carla Guginon esittämä lääkäri mukamas kaivaa synnyttävän Jessica Bielin hahmon sisältä Ystävänpäivän DVD:nä ja Blu-rayna. Yyh. Suomalaiset saattavat kokea jotain riemua siitä, että John Lithgow'n hahmo pelaa kotimaista Angry Birdsiä. Tosin silloinkin koin samanlaisen "ai niin, tuokin oli joskus joku juttu" -tunteen kuin monien näyttelijöidenkin kohdalla.

Elokuvan kiusallinen komedia ei ole hauskaa ja romantiikka on lähinnä paksua ällösiirappia. Tekopirteä tosikiva tunnelma alkaa nopeasti ärsyttämään, eikä alun ja lopun muka-viisaille elämänopeille uuden vuoden mahdollisuuksista voi olla pyörittelemättä silmiä. Vaikka aika käykin pitkäksi toinen toistaan tylsempien juonikuvioiden aikana, täytyy kyllä myöntää, että kahden tunnin kesto on ihan perusteltu. Elokuva on ahdettu täyteen tarinoita ja jotta kaikki saavat tarpeeksi ruutuaikaa, on ylimääräisiä minuutteja pakko olla useampikin. Loppupäässä eri juonikuviot ja hahmot yritetään tietty yhdistellä toisiinsa. Ystävänpäivässä hyödynnettiin samaa kikkaa ja sen nähnyt katsoja voikin arvailla pitkin New Year's Eveä, ketkä kaikki ovat jotain yllätyssukulaisia tai romanttisia kumppaneita toisilleen.

Niin ohjaaja Garry Marshall kuin käsikirjoittaja Katherine Fugatekaan ei ole kehittynyt Ystävänpäivän jälkeen, vaan he tarjoavat samaa pöljää ja pitkäveteistä hömppää vielä laiskemmassa paketissa. Fugatelle tuntuu koituvan isojakin vaikeuksia keksiä suurelle hahmomäärälle tekemistä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia kuvauksesta lavasteisiin, mutta samalla filmin visuaalisuutta vaivaa tietty elokuvamaisuuden puute. New Year's Eve näyttää enemmänkin parin tunnin televisiosarjajaksolta. Äänimaailma koostuu lähinnä jatkuvista energisistä radiojumputuksista, joilla yritetään herättää mielikuva ilahduttavasta elokuvasta.

Yhteenveto: New Year's Eve on kiusallisen kehno ja pitkäveteinen romanttinen komedia. Enemmän tuotteelta kuin elokuvalta tuntuva raina on täynnä toinen toistaan tylsempiä juonikuvioita, jotka kulkevat puuduttavasti päällekkäin, kunnes lopulta yrittävät väkisin yhdistyä toisiinsa. Näyttelijäkaarti on täynnä tunnettuja nimiä (siis joskus tunnettuja, milloin olette viimeksi nähneet Ashton Kutcheria uutuuselokuvassa?), mutta oikeastaan kukaan ei vakuuta. Ohjaaja Garry Marshallin rakentama tunnelma on vielä paksumpaa ällösiirappia ja melodraamaa kuin Ystävänpäivässä. Katherine Fugetan käsikirjoitus on kömpelö, täynnä yksiulotteisia hahmoja ja kökköä huumoria. Tekninenkään toteutus ei pahemmin vakuuta, vaan lopputulos näyttää enemmän televisiosarjalta kuin elokuvalta. Kaiken kaikkiaan New Year's Eve on huono tekele, jota voi suositella oikeastaan vain, jos tekijöiden edellinen yhteistyöprojekti Ystävänpäivä upposi isosti. Vaikka tarinaltaan leffa sopiikin täydellisesti tähän päivään, suosittelen käyttämään uudenvuodenaattonne johonkin muuhun. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
New Year's Eve, 2011, New Line Cinema, Rice Films, Karz Entertainment, New York Streets Film Projects

Arvostelu: Maleficent 2: Pahan valtiatar (Maleficent: Mistress of Evil - 2019)

MALEFICENT 2: PAHAN VALTIATAR

MALEFICENT: MISTRESS OF EVIL

Ohjaus: Joachim Rønning
Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning, Michelle Pfeiffer, Harris Dickinson, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Robert Lindsay, Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor, David Gyasi, Jenn Murray ja Warwick Davis
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Klassikkosatuun perustuneen piirroselokuva Prinsessa Ruususen (Sleeping Beauty - 1959) uudenlainen tulkinta Maleficent - Pahatar (Maleficent - 2014) sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli maailmanlaajuinen hitti, tuottaen yli 700 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Kun elokuva huomattiin menestykseksi, Disney alkoi puhumaan mahdollisesta jatko-osasta. Vuotta myöhemmin yhtiö varmisti elokuvan teon ja lopulta kuvaukset alkoivat keväällä 2018. Nyt Maleficent 2: Pahan valtiatar saa ensi-iltansa ja itse olen ollut äärimmäisen skeptinen siitä lähtien, kun kuulin filmin olevan tekeillä. En pitänyt ensimmäisestä Maleficentista, vaan mielestäni se hukkasi mainion idean kömpelöllä toteutuksellaan. Lisäksi koin, että tarina vietiin siinä päätökseen, joten ihmettelin Disneyn päätöstä tehdä jatkoa. Elokuvan trailerikaan ei saanut minua vakuutettua ja kun huomasin, että elokuvan lehdistönäytös on vain päivää ennen ensi-iltaa ja ettei siitä saanut julkaista arvioita ennen kello neljää eilen, arvelin tämän tarkoittavan sitä, että luvassa olisi kehno elokuva.

Viisi vuotta kirouksen raukeamisen jälkeen Aurora hallitsee Moorsin fantasiamaailmaa. Ulsteadin prinssi Phillip kosii Auroraa, jotta ihmisten ja taikaolentojen maailmat voisivat elää harmoniassa, mikä kuitenkin suututtaa Pahattaren.

Angelina Jolie palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen, uusiessaan roolinsa Pahattarena. Kuten sanoin ensimmäisen osan arvostelussani, en ole koskaan erityisemmin pitänyt Joliesta näyttelijänä, mutta Pahattareksi hän sopii erinomaisesti. Jolie omaa oikeanlaiset kasvonpiirteet, tietyn kolkkouden, sekä häijyyden, mitä rooli vaatii. Harmi, ettei hän silti onnistu vakuuttamaan toistamiseen. Jolie vetää roolinsa paikoitellen jopa tylsistyneen näköisenä, eikä löydä samaa henkeä mukaan. Tätä ei helpota se, että vaikka elokuvan nimi viittaa Pahattaren olevan yhä keskiössä, hän jää todella etäiseksi katsojasta ja tuntuu usein sivuhenkilöltä. Hahmon kehityskaari ei myöskään vie häntä pidemmälle, vaan tuntuu toistavan sitä, mitä näimme jo viime filmissä. Lisäksi hahmon puvustukseen on tehty paljon muutoksia, eikä hän pääasiassa edes näytä klassiselta Pahattarelta. Hän vaihtaa asuja tiuhempaan tahtiin kuin Lady Gaga keikoillaan ja hämmentävästi puvut muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Lopputaistelussa Pahattaren asu näyttää siltä kuin se olisi tarkoitettu leffan XXX-parodiaan.

Paluun rooleihinsa tekevät myös Elle Fanning kuningatar Aurorana, Sam Riley Pahattaren korppikätyri Diavalina, sekä Imelda Stauton, Juno Temple ja Lesley Manville kolmena haltiakummina. Haltiakolmikko on yhtä ärsyttävä kuin edellisessäkin osassa, miksi onkin hyvä, että heidän rooliaan on pienennetty. Fanning on ensimmäisen Maleficentin jälkeen siirtynyt paljon pienimuotoisempiin filmeihin ja tehnyt rooleja monissa indie-elokuvissa. Paluu isoon Disney-spektaakkeliin ei tunnu kuitenkaan täysin sujuvan, eikä Fanning valitettavasti vakuuta roolissaan tällä kertaa. Riley on kuitenkin yhä passeli Diavalin osassa.
     Prinssi Phillipkin on mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin, mutta hänen näyttelijänsä on vaihtunut, sillä Brenton Thwaites oli kiireinen Titans-sarjan (2018-) kuvausten kanssa. Uusi näyttelijä Harris Dickinson ei ole yhtä puinen kuin Thwaites ja häneltä jopa löytyy kemiaa Fanningin kanssa. Prinssi Phillipin vanhempia, kuningas Johnia ja kuningatar Ingrithiä näyttelevät Robert Lindsay ja Michelle Pfeiffer. Lindsay sopii osaansa, mutta Pfeifferin esiintyminen menee paikoitellen ylinäyttelemisen puolelle. Elokuvassa nähdään myös mm. Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor ja Warwick Davis erilaisina satuolentoina.

Valitettavasti Maleficent 2: Pahan valtiatar on juuri sitä, mitä pelkäsinkin: rahan vuoksi väkisin väännetty ja turha jatko-osa. Sen on vaikea keksiä syytä olemassaoloonsa, vaikka se kuinka puskee mukaan erilaisia juonikuvioita. Leffa yrittää esitellä Pahattaren taustoja entistä paremmin, mutta kuten sanoin, samalla se myös vieraannuttaa hahmon, eikä häneen pysty samaistumaan samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Elokuva yrittää esittää vertauskuvia rotusyrjinnästä, sekä kummallisia viittauksia keskitysleireihin, mutta tekee senkin kehnosti. Leffalla on kiva sanoma siitä, kuinka erilaisuus pitäisi hyväksyä ja kaikenlaisten pitäisi saada elää rauhassa, mutta filmi käsittelee sitä niin kömpelösti, että sekin jää vain yritykseksi. Elokuvan yritykset olla hauska vasta kamalia ovatkin. Huumori on todella myötähäpeällistä ja mielestäni ainoastaan eräs urkuihin liittyvä urpo asia oli tahattoman koominen.

Ensimmäisen Maleficent-elokuvan ongelma oli huono rytmitys, missä kahden tunnin elokuva oli typistetty puoleentoista tuntiin. Maleficent 2:ssa rytmitys on myös ongelma, mutta täysin päinvastaisesta syystä. Tämä on puolentoista tunnin elokuva, mikä on väkisin venytetty kahteen tuntiin. Nyt leffalla olisi aikaa syventyä asioihin paremmin kuin viimeksi, mutta tekijät ovat jälleen päättäneet käsitellä vähän kaikkea mutta löyhästi - aivan kuin maistellen buffet-pöydästä sitä sun tätä, ilman että panostaa mihinkään ruokalajiin kunnolla. Tarinan laahatessa katsoja ehtii pitkästyä jo ennen puolta väliä, eikä eeppiseksi tarkoitettu lopputaistelu enää pelasta filmiä. Mistään ei löydy mitään jännitettä ja juonikin on hyvin ennalta-arvattava. Tarinan todellisen pahiksen arvaa välittömästi, kun tämä astuu ruutuun ja sitten katsoja vain odottelee, milloin muut hahmot tajuavat saman. Surullista kyllä, elokuvasta ei edes löyty satumaista tunnelmaa. Vaikka siitä näkyy täysin selvästi, että kyseessä on Disneyn leffa, tietty Disney-taika puuttuu täysin. En pitänyt ensimmäisestäkään Maleficentista, mutta sen idea kertoa Prinsessa Ruususen tarina pahiksen näkökulmasta oli kiehtova. Tässä elokuvassa ei ole edes sitä vähää.

Elokuvan on ohjannut Joachim Rønning, joka toimi toisena ohjaajana viimeisimmässä Pirates of the Caribbeanissa, Salazar's Revengessä (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017). Rønning ei vieläkään vakuuta ohjaajana, mutta hän taitaakin vain tehdä sen, mitä Disneyn tuottajat käskevät. Ensimmäisen Maleficentin käsikirjoittaja Linda Woolverton palaa tämän filmin pariin, mutta ideoiden keksiminen on tainnut tuottaa vaikeuksia ja kirjoitustiimiin on täytynyt liittyä Noah Harpster ja Micah Fitzerman-Blue. Kolmikon teksti on eri tavalla kömpelö kuin ensimmäisen filmin, jongleeratessaan useilla juonikuvioilla ja ripotellessaan mukaan typerää huumoria, sekä kehnoa dialogia. Sentään elokuva on oivallisesti kuvattu ja mukana on hienoja lavasteita sekä asuja. Efektien taso on parantunut, vaikka mukana on yhä joitain heikompia tehosteita. Äänimaailmakin on rakennettu onnistuneesti ja Geoff Zanellin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Kun kyseessä on Disneyn leffa, onkin odotettavissa, että jos ei muuta, niin ainakin elokuva on teknisesti hyvin tehty.

Yhteenveto: Maleficent 2: Pahan valtiatar on täysin tarpeeton ja väkisin väännetty jatko-osa. Elokuva yrittää kovasti keksiä uutta tarinaa, muttei saa aikaiseksi mitään erityisen mielenkiintoista - ei, vaikka juonikuvioita onkin useampia. Siinä, missä ensimmäinen osa oli noin puoli tuntia liian lyhyt, tämä on puoli tuntia liian pitkä. Kun tarina ei kiinnosta, tapahtumissa ei ole jännitettä, taianomaisuus puuttuu ja huumorikin on surkeaa, käy leffa usein pitkästyttäväksi. Lopputaistelusta on tehty valtava, mutta eipä sekään herätä kiinnostusta - etenkin kun se sisältää ratkaisuja, mitkä pistävät katsojan pyörittelemään silmiään. Filmi yrittää tuoda mukaan teemaa erilaisten hyväksymisestä, mutta tekee senkin kömpelösti. Edellisessä osassa itse Pahatar oli sentään onnistuneesti toteutettu, mutta samaa ei voi sanoa tästä leffasta. Pahatar jää oudosti sivuun, eikä hän ole yhtä samaistuttava kuin viime elokuvassa. Hänen kehityskaarensa on aika pitkälti sama kuin viimeksikin, minkä lisäksi Angelina Jolie ei enää harmillisesti vakuuta roolissa. Kauheinta ovat kuitenkin hahmon erilaiset asut, mitkä muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Muutkaan näyttelijät eivät ole kovin kaksisia. Visuaalisesti filmi on sentään oivallinen. Jos pidit ensimmäisestä Maleficentista, voi olla, että pidät myös Maleficent 2: Pahan valtiattaresta. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli heikko, mutta tämä jatko-osa on suorastaan huono. Älkää muuten katsoko leffan trailereita, sillä ne paljastavat todella paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Maleficent: Mistress of Evil, 2019, Walt Disney Pictures, Roth Films

Arvostelu: Batman - paluu (Batman Returns - 1992)

BATMAN - PALUU

BATMAN RETURNS

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Michael Keaton, Danny DeVito, Michelle Pfeiffer, Christopher Walken, Michael Gough, Andrew Bryniarski, Michael Murphy ja Pat Hingle
Genre: supersankarielokuva, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Bob Kanen luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomeksi Lepakkomies, on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Hahmo on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös peleissä, kirjoissa, sarjoissa ja elokuvissa. Ensimmäisenä leffanäyttelijänä toimi Adam West, jonka elokuva Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966) oli tarkoitettu enemmän humoristiseksi ja kun viittasankari päätettiin palauttaa valkokankaille 1980-luvun lopussa, hänen tarinastaan haluttiin tehdä synkempi, joka vastaisi enemmän Batmanin oikeaa henkeä. Tim Burtonin ohjaama ja Michael Keatonin tähdittämä Batman sai ensi-iltansa vuonna 1989 ja se oli sekä kriitikoiden että fanien rakastama teos, sekä tietty suuri menestys, joten jatko-osa oli tietenkin tulossa. Aluksi Burton ei halunnut tehdä jatkoa, mutta pitäessään mahdollisista tarinoista, hän päätti lopulta jatkaa sarjan parissa. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1991 ja lopulta Batman - paluu sai ensi-iltansa kesällä 1992. Elokuva oli menestys, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edeltäjänsä. Leffa myös jakoi mielipiteitä. Joidenkin mielestä leffa oli parempi kuin Batman, kun taas joidenkin mielestä leffa oli liian synkkä ja siksi jokseenkin kehno. Monet ovat kuitenkin vuosien varrella alkaneet pitää elokuvasta enemmän, varsinkin verratessaan sitä kahteen seuraavaan Batman-leffan. Itse näin Batman - paluun kun olin kymmenvuotias, saadessani sekä Burtonin että Joel Schumacherin ohjaamat Batmanit isältäni. Olin siinä kohtaa nähnyt jo kaikki muut siihen vuoteen mennessä ilmestyneet näytellyt Batman-leffat, sillä en ollut saanut katsoa Burtonin teoksia nuorempana, koska ne olivat monia muita supersankarielokuvia hurjempia. Yllätyin oikeasti, kuinka synkkä Batman - paluu olikaan ja pakko sanoa, että minua karmi lähes koko elokuvan ajan. Vuosien varrella leffan karmivuusaste on pienentynyt mielessäni ja olen nähnyt sen muutaman kerran uudestaan. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni nopeasti. Katsoinkin Batman - paluun hyvin nopeasti Burtonin ensimmäisen Batmanin jälkeen.

Batman saa vastaansa inhottavan Pingviinin, viettelevän Kissanaisen ja juonittelevan bisnesmies Max Shreckin. Samalla Batmanin todellinen minä Bruce Wayne ihastuu Shreckin sihteeriin, Selina Kyleen.

Michael Keaton parantaa suoritustaan Bruce Waynena, eli viittasankari Batmanina. Hän tuo hienosti esille sen, että Bruce ei haluaisi olla Bruce, vaan hän haaveilee kaiken aikaa pääsevänsä pukemaan lepakkoasunsa päälleen ja taistelemaan rikollisuutta vastaan. Miljonäärin elämä ei ole yhtään houkutteleva. Vähäsanaisena Batmanina Keaton toimii myös todella mainiosti, sillä hän kykenee ilmaisemaan paljon pelkillä silmillään, jotka kiiluvat mustan naamion pienistä raoista. Voitettuaan Jokerin, Batman on noussut Gotham Cityn suosikiksi ja hän pääsee helpommin toimintaan, eikä hänen tarvitse tehdä aivan kaikkea varjoista käsin.
     Pingviiniä, eli oikealta nimeltään Oswald Cobblepotia näyttelee Danny DeVito, joka on erinomainen valinta rooliin. DeVito on tunnettu lähinnä kevyemmistä komediarooleista, joten voi helposti tulla yllätyksenä, kuinka upeasti hän esittää erittäin synkkää hahmoa. On pakko myöntää, että Pingviini on yhä jokseenkin karmiva. Hahmo näyttää hurjalta ja hänellä on äärimmäisen häijyt suunnitelmat, jotka tekevät hänestä todella uhkaavan. Joitain hauskojakin hetkiä hahmolta löytyy, sekä myös traagisempaa puolta, jolloin Pingviinin motiivit ovat ymmärrettävät.
     Kissanaista, eli Bruce Waynen ihastusta Selina Kyleä esittää Michelle Pfeiffer, joka on myös aivan mahtava pahiksena. Kissanaisella ei ole kaikki intiaanit kanootissa ja useaan otteeseen Pfeiffer pääsee häikäisemään, kuinka psykoottiselta hän voi vaikuttaa. Kissanaisella on oma kostosuunnitelmansa, minkä lisäksi hän alkaa vihaamaan Batmania ja haluaa tappaa tämän. Kuitenkin itse Selina Kyle on kömpelö ja unohteleva sihteeri, joka on myös aika ujo. Hahmon muuttuminen elokuvan aikana on oivallisesti toteutettu ja Pfeiffer tuo kaikki hahmon puolet todella hyvin esille.
     Kun elokuva sisältää niin muistettavat ja loistavasti esitetyt pahikset kuin Pingviini ja Kissanainen, voi helposti unohtaa, että Batman - paluussa on kolmaskin iso roisto, eli Christopher Walkenin näyttelemä bisnesmies Max Shreck. Hahmo ei ole samanlainen näkyvä paha kuin kaksi aiemmin mainittua, vaan hoitaa ilkeät juttunsa piilossa muilta. Shreck on pidetty henkilö kansan keskuudessa, joten kukaan ei epäile hänen hommiansa hämäriksi. Parhaiten hahmon pahuus näkyy, kun hän esiintyy Pingviinin kanssa, jota hän yrittää käyttää saadakseen itse lisää valtaa. Shreck on pahiksista realistisin ja Walken tekee nappisuorituksen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Bruce Waynen uskollinen hovimestari Alfred (Michael Gough), joka on yhtä sympaattinen kuin edellisessä osassa, poliisikomisario Gordon (Pat Hingle), joka ei valitettavasti tee oikein mitään, sekä Max Shreckin poika Chip (Andrew Bryniarski) ja Gotham Cityn pormestari (Michael Murphy).

Monet tosiaan valittivat aikoinaan sitä, että Batman - paluu olisi liian synkkä elokuva, eikä mikään ihme. Elokuva ei ole vain vakava, vaan siinä on ihan oikeasti paljon niin jännittäviä hetkiä, ettei se ole millään lailla lapsille sopiva supersankariteos. Jo leffan alku, jossa Pingviini syntyy, lukitaan häkkiin ja lopulta heitetään korissa sillalta alas jokeen, on tehty niin karmivasti, että aikuisenakin alkaa miettiä, että aloinko edes katsomaan mitään naamiosankaripätkää, vai livahtiko vahingossa väärä levy soittimeen? Kuitenkin synkän prologin jälkeen päästään selkeämpiin sankarihommiin ja Batman pääsee jälleen pelastamaan Gothamin mellastavilta rikollisilta. Sankarihetket ovat usein läsnä, mutta paikoitellen synkkyys tuntuu tallovan niitä alleen. Ajatuksena synkempi lähtökohta on toimiva ja usein se onnistuukin, etenkin pahisten kohdalla, mutta muutamassa kohtaa elokuva tuntuu oikeasti liioitellun synkältä, varsinkin kun mukaan on tungettu lapsellista huumoria. Edellisestä osasta tuttuja kieroja vitsejä on tässäkin mukana, mutta useat vitsit koostuvat lähinnä typeristä heitoista, jotka ovat välillä jopa käsittämättömän huonoja. Yhtenä esimerkkinä on, kun Batman taklaa Kissanaisen ja sanoo: "Syö lattiaa!" Vielä hirveämpää on kuitenkin Pingviinin rakentama Batmobiilin pienoismalli, johon hän voi mennä istumaan ja ohjaamaan oikeaa Batmanin autoa. Idea on ihan kiva, mutta toteutus näyttää lähinnä sellaiselta pieneltä autolta tai lentokoneelta, joita voi löytää kauppakeskuksista tai huvipuistoista, joihin lapsi voi mennä istumaan. Aikuinen syöttää kolikon koneeseen ja lapsi pääsee heilumaan ajoneuvossa edestakaisin hetken. Muuten kohtaus on toimiva, mutta se helvetin mini-Batmobiili ei kuulu mukaan yhtään!

Edeltäjänsä tapaan myös Batman - paluu käyttää ensimmäisen puoliskonsa lähinnä pahisten esittelyyn ja Batman itse jää hieman taka-alalle. Tämä on loistava ratkaisu, sillä näin elokuva saa täydellisesti pohjustettua pahisten suunnitelmat ja motiivit, sekä elokuvan juonikuviot, joita on monta. Pingviinillä on oma ilkeä suunnitelmansa, minkä lisäksi hän pyrkii Shreckin avulla Gothamin uudeksi pormestariksi, kun taas Shreck yrittää itse hyötyä tästä ja jatkaa omaa suunnitelmaansa. Kissanaisella on omat aikeensa, minkä lisäksi hän haluaa tappaa Batmanin, jonka seurauksena Pingviini ja Kissanainen lyöttäytyvät yhteen päihittääkseen yön ritarin. Sitten on vielä Bruce Waynen ja Selina Kylen romanssi, ja tähän päälle Batmanin pitäisi pähkäillä, miten pystyisi tällä kertaa pelastamaan päivän. Yllättävää kyllä, useat juonikuviot toimivat hienosti yhdessä, eikä yksikään syö pois mitään toiselta. Vaikka perinteinen "sankarin pitää voittaa pahat" -kuvio on (lähes) aina toimiva, kiinnostavinta koko elokuvassa on Brucen ja Selinan suhde. Ilman naamioita he ovat ihastuneet toisiinsa, mutta Batmanina ja Kissanaisena he ovat toisiaan vastaan, sillä eivät tiedä, kuka toinen on. Tämä on erinomaisesti luotu rakkaustarina ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Katsojana odottaa koko elokuvan sitä hetkeä, kun kaksikko tajuaa, keitä he todella ovat. Toimintaakin on tietysti mukana ja suurimmaksi osaksi taistelukohtaukset ovat mainioita ja viihdyttäviä.

Leffan ohjauksesta vastaa tosiaan Tim Burton, jonka tyyli on entistäkin selkeämmin esillä visuaalisessa ilmeessä. Useat lavasteet ovat selvästi Burton-henkisiä ja yleinen synkkä ilmapiiri on tuttua hänen teoksissaan. Mukana on tietenkin värien yhdistelemistä synkkyyteen, mutta hienovaraisemmin kuin aiemmin. Mustan ja valkoisen kontrasti on vahvasti läsnä läpi leffan. Välillä tuntuu siltä, että Burtonille on annettu liian vapaat kädet, mutta onhan se hienoa, että ohjaaja saa tällaisessa pätkässä oikeasti toteuttaa itseään. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Daniel Waters, joka on saanut tarinan hyvin kasaan, mutta jolta eivät repliikit täysin luonnistu. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus on erinomaisesti toteutettu pääkolmikon kohdalla. Maskeeraukset ovat onnistuneet - etenkin Pingviinistä on saatu tehtyä lapsia varmasti pelottava hahmo. Vaikka elokuva on synkkä, valaisu on onnistuttu toteuttamaan niin, että elokuvasta näkee selkeästi kaiken. Efektit ovat ihan toimivia ja äänitehosteet ovat mainioita. Musiikista vastaa toistamiseen Danny Elfman, joka on tehnyt erittäin hyvää työtä sävellysten parissa. Edellisen osan tuttu tunnusmusiikki on tietty mukana (muutamin muutoksin), minkä lisäksi Elfman on saanut luotua erittäin aavemaista tunnelmaa uusien säveltensä ja kuoron kanssa.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova "Shadows of the Bat Part 4: Dark Side of the Knight", pääkolmikosta kertova "The Bat, the Cat and the Penguin", hyvikset esittelevä "The Heroes", pahikset esittelevä "The Villains", lavasteista kertova "Gotham City Revisited", puvuista kertova "Sleek, Sexy and Sinister", pingviiniarmeijan teosta kertova "Assembling the Arctic Army", tehosteista kertova "Bats, Mattes and Dark Nights" ja musiikeista kertova "Inside the Elfman Studio", sekä Siouxsie and the Bansheesin musiikkivideo "Face to Face" ja leffan trailer. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.

Yhteenveto: Batman - paluu on todella hyvä jatko-osa, muttei nouse edeltäjänsä tasolle. Elokuva on todella synkkä, eikä tämä todellakaan ole lapsille sopiva teos. Välillä synkkyys menee liiallisuuksiin, mutta usein se toimii hienosti. Synkkää tunnelmaa on yritetty keventää tyhmillä vitseillä, jotka eivät sovi ollenkaan leffaan. Kaikkein hirveintä on Pingviinin käyttämä pienoisversio Batmanin autosta. Leffan tarina kuitenkin toimii erittäin mainiosti, mikä on hieman yllättävää, kun mukana on niin monta juonikuviota. Batmanin, Kissanaisen, Pingviinin ja Shreckin näyttelijät ovat pääasiassa erinomaisia ja heidän hahmojensa tunteet ja motiivit tulevat hyvin esille. Visuaalisesti leffa on selvää Tim Burtonia. Ohjaajan luoman ilmeen kruunaa Danny Elfmanin todella oivallinen musiikki. Jos pidit edellisestä osasta, kannattaa katsoa myös Batman - paluu. Lapsille tai herkille henkilöille tätä ei kannata näyttää, sillä useat jutut voivat olla äärimmäisen karmivia ja Pingviini voi aiheuttaa lapsille painajaisia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.batman.wikia.com
Batman Returns, 1992, Warner Bros. Pictures, PolyGram Filmed Entertainment

Arvostelu: Ant-Man and the Wasp (2018)

ANT-MAN AND THE WASP

Ohjaus: Peyton Reed
Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Michael Douglas, Michael Peña, Hannah John-Kamen, Walton Goggins, Randall Park, Laurence Fishburne, Tip T.I. Harris, David Dastmalchian, Abby Ryder Fortson, Judy Greer, Bobby Cannavale ja Michelle Pfeiffer
Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Ant-Man and the Wasp on Marvelin elokuvauniversumin KAHDESKYMMENES elokuva. 10 vuotta sitten Marvel aloitti leffauniversuminsa Iron Manilla (2008), minkä jälkeen useat sankarit, kuten Captain America, Thor, Black Panther, Hulk, Doctor Strange ja Spider-Man ovat saaneet omat elokuvansa, minkä lisäksi he ovat välillä kokoontuneet yhteen Avengers-elokuvissa. Aluksi muutamien vuosien ajan Marvel teki elokuvia lähinnä tunnetuimmista sankareistaan, kunnes vuonna 2014 he päättivät kokeilla pienelle huomiolle jäänyttä avaruussankariryhmää. Guardians of the Galaxy (2014) osoittautui jättihitiksi, minkä jälkeen Marvel alkoi työstämään elokuvia muistakin vähemmän tunnetuista hahmoista ja vuonna 2015 ensi-iltansa sai Ant-Man. Tämä pienemmän luokan supersankareilla höystetty rikoskomedia nousi isoksi menestykseksi ja hyvin nopeasti tekijät alkoivat suunnittelemaan jatkoa. Kuvaukset alkoivat vihdoin kesällä 2017 ja nyt Ant-Man and the Wasp on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäisestä Ant-Manista todella paljon, enkä malttanut odottaa hahmon uutta seikkailua. Jatko-osa onkin yksi eniten odottamistani filmeistä tältä vuodelta. Kuitenkin muutaman aiemman supersankariseikkailun, Black Pantherin (2018), Avengers: Infinity Warin (2018), sekä leffauniversumiin kuulumattoman Deadpool 2:n (2018) osoituttua pieniksi pettymyksiksi, odotukseni Ant-Man and the Waspia laskivat hieman. Meninkin katsomaan elokuvan hieman varautuneena, mutta silti toiveikkaana heti ensi-iltapäivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien Marvelin elokuvauniversumin edellisiä osia Ant-Man ja Captain America: Civil War (2016)!

Scott Lang eli Ant-Man lupautuu auttamaan tohtori Hank Pymiä ja Hope van Dyneä eli Waspia etsimään Hopen äidin, joka katosi vuosia sitten kvanttimaailmaan. Kvanttitekniikka kiinnostaa muitakin, joten kolmikon täytyy kiirehtiä, ennen kuin heidän etsintälaitteensa ajautuvat vääriin käsiin.

Paul Rudd palaa kolmatta kertaa Scott Langin/Ant-Manin rooliin ja näyttää jälleen olevansa oikea mies hommaan. Ruddista löytyy juuri oikea määrä rentoutta hömelöhkön Scottin osaan, mutta myös tarpeeksi kovuutta ollakseen uskottava supersankari. Rudd pääsee läpi leffan oikein herkuttelemaan leikkisällä roolillaan, joka on hyvin erilainen kuin Marvelin muut sankarit. Hän tekee Scottista äärimmäisen pidettävän hepun, jonka seikkailua on jälleen kerran ilo seurata. Sen lisäksi, että Scott on sankari Ant-Manina, on hän myös siviilissäkin aikamoinen sankari, ollessaan mitä mahtavin isä pienelle Cassie-tyttärelleen (riemukas Abby Ryder-Fortson).
     Edellisessä leffassa turhankin ämmämäiseltä vaikuttanut Hope van Dyne (Evangeline Lilly) muuttuu tässä osassa paljon pidettävämmäksi persoonaksi. Paikoitellen Hopesta löytyy tuttua inhottavaa asennetta, mutta suurimmaksi osaksi hän saa katsojan puolelleen. Lilly myös osoittaa olevansa aikamoinen taistelija Waspina, jota jo edellisen osan lopputekstikohtauksessa pohjustettiin. Ant-Manin toilaillessa Waspin täytyy olla se vakavampi sankari ja näin erilaisten päähahmojen yhdistelmästä saadaan aikaiseksi mitä erinomaisin kaksikko.

Myös Michael Douglasin esittämä vanha tohtori Hank Pym pääsee paremmin seikkailun ja toiminnan makuun. Vaikka Hank on sama vanha yrmy edellisestä osasta, syventää vaimon kaipuu hahmoa mukavasti. Myös Hankin ja Hopen isä-tytär-suhdetta nostetaan tuntuvammin esille ja tuttuun tapaansa Douglas osoittaa olevansa lahjakas näyttelijä.
     Ensimmäisen Ant-Manin tekijät selvästi huomasivat, että fanit innostuivat Michael Peñan näyttelemästä Scottin suupaltista kaverista Luisista, sillä hahmo saa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä kuin viimeksi. Jos ennen leffaa kävi epäilys mielessä, että Luisin tarjoama vitsi ei riittäisi toiseen filmiin, niin Peña kyllä osoittaa epäilykset pahasti vääräksi. Peña on aivan hulvattoman hauska joka ikisessä kohtauksessaan! Joka ikinen Luisin sana nostaa vähintään hymyn huulille ja hän tarjoaa ehdottomasti parhaat naurut koko leffassa. Hahmolle kirjoitetut repliikit ovat mahtavia ja Peña tekee niistä täydellisiä käsittämättömällä energiamäärällään. Luisin toveritkin, Dave (Tip T.I. Harris) ja Kurt (David Dastmalchian) esiintyvät leffassa ja heillekin on saatu aikaiseksi nerokasta läpänheittoa.
     Kuitenkin siinä missä tekijät huomasivat, että kaverikolmikko sai erittäin lämpimän vastaanoton, he taisivat huomata, ettei monia kiinnosta Scottin ex-vaimo Maggie (Judy Greer) ja tämän poliisipoikaystävä Jim (Bobby Cannavale). Hahmojen osuus on pieni, mutta on heillekin keksitty pari hilpeää juttua.
     Ant-Man ja Wasp saavat elokuvassa vastaansa parikin vihollista: Hannah John-Kamenin näyttelemän Aaveen, joka kykenee mm. liikkumaan seinien läpi, sekä Walton Gogginsin esittämän Sonny Burch -rikollisen, joka on täysin tavallinen ihminen. Aaveelle on saatu luotua oivaa taustatarinaa (mitä en paljasta), minkä lisäksi hänen voimansa tekevät hänestä kiinnostavamman vastuksen kuin edellisen osan Yellowjacket, joka oli vain paha versio Ant-Manista laserpyssyjen kera. Hahmo on kuitenkin hieman hätäisesti kirjoitettu ja useat hänen pahoista teoistaan voisi estää ihan vain sillä, jos hän osaisi kuunnella muita hahmoja. John-Kamen tekee kyllä kelpo työtä sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta hahmo ei ole mitä parhain. Jos Aavetta tosin vertaa moniin muihin Marvel-pahiksiin, on hän siitä laadukkaammasta päästä. Gogginskin suoriutuu osastaan hyvin, mutta myös Sonny kaipaisi jonkinlaista syvennystä. Hahmo ilmestyy jatkuvasti paikalle kätyreidensä kanssa, mutta hänen taustojaan olisi voinut avata paremmin.
     Roistoja parempi uusi tulokas on ehdottomasti FBI-agentti Woo (Randall Park), josta on saatu aikaiseksi yllättävän koominen hahmo. Aluksi Woo vaikuttaa olevan samanlainen kuin Jim-poliisi ensimmäisessä Ant-Manissa, mutta hyvin nopeasti hän osoittaa olevansa yksi leffan hauskimmista henkilöistä ja Park sopii osaansa erittäin hyvin. Elokuvassa nähdään myös mainio Laurence Fishburne tohtori Pymin entisenä työparina Bill Fosterina, minkä lisäksi useita Marvelin hahmoja luonut Stan Lee käy tietty kääntymässä pikaisesti.

Vaikka Ant-Man and the Wasp ilmestyi vasta Avengers: Infinity Warin jälkeen, tapahtuu leffa ennen sen tapahtumia. Tarkemmin sanottuna leffa on jatkoa Captain America: Civil Warille, missä Scott kävi hieman taistelemassa kahtia jakautunutta Avengers-ryhmää vastaan. Alkupäässä elokuva tuntuu muistuttavan Civil Warin tapahtumista turhankin monta kertaa, ennen kuin itse juoni lähtee käyntiin. Kun tarina sitten vihdoin saa kunnolla alkunsa, filmi aloittaa mitä viihdyttävimmän, vauhdikkaimman, hauskimman ja energisimmän supersankariseikkailun, mitä leffakesälle vain voi toivoa. Tarina painelee eteenpäin erinomaisella rytmityksellä kuin mitä mahtavin vuoristorata. Siinä on tasaisia rauhoittumishetkiä juuri sopiva määrä ja sitten taas mennään. Elokuvasta ei löydy ainuttakaan tylsää kohtaa ja olin hyvin yllättynyt, kun tajusin, että nyt ollaan jo loppuhuipennuksessa - niin mukaansatempaavan lystikäs leffa on!

Olen lukenut muutamastakin paikasta kritiikkiä, että massiivisen Avengers: Infinity Warin jälkeen, missä koko maailmankaikkeuden kohtalo oli vaakalaudalla, Ant-Man and the Waspin olisi hyvin vaikea löytää mitään jännitettä pienimuotoisesta seikkailustaan. Itse olen täysin eri mieltä. Mielestäni Ant-Manin hahmolle ei edes sovi mikään jättimäinen teos ja juuri leffan pienempi koko tekee siitä niin mainion. Samalla tavalla miten ensimmäinen Ant-Man toimi erittäin hyvänä piristysruiskeena suuren Avengers: Age of Ultronin (2015) jälkeen, Ant-Man and the Wasp tekee saman synkän Infinity Warin perään. Sanoisinpa jopa, että pidin leffasta enemmän kuin Infinity Warista juuri pienemmän koon takia. Elokuvassa on yksinkertaisempi tarina, mutta sitä suuremmalla syyllä se pääsee paremmin oikeuksiinsa kuin megalomaaninen taisto Thanosia vastaan. Tarina pysyy paremmin kasassa, eikä se joudu hyppimään kymmenien sankarien takia jatkuvasti tapahtumapaikasta toiseen, eikä tarinakaan kiirehdi, vaikka kulkee hyvin nopealla temmolla eteenpäin. Ja kyllä elokuvasta ihan tarpeeksi jännitettä löytyy, varsinkin kun hahmot tuntuvat jatkuvasti olevan alakynnessä. Roistot pysyvät sinnikkäästi sankarien perässä ja pidin todella paljon siitä, että tällä kertaa supersankarileffassa sankarit eivät yritä pysäyttää roistoa, vaan roistot yrittävät pysäyttää sankarit, joiden aika käy vähiin. Tähän vielä päälle se, ettei sankarien tekniikka usein toimi toivotulla tavalla, löytyy jännitystä vieläkin enemmän.

Ei Ant-Man and the Wasp kuitenkaan mikään mestariteos ole, ei tietenkään. Filmistä kyllä löytyy omat ongelmansa. Kuten jo sanoin, sen vihollishahmot ovat harmillisen alikäytettyjä, minkä lisäksi leffan huipennus tuntuu ratkeavan liian helposti. Alkupäässä leffa tosiaan käyttää turhaa aikaa selittääkseen vanhoja tapahtumia ja pari muuta kohtaa käyttävät muuten liikaa aikaa pelkkään selittämiseen. Ilman Scottin hauskoja kommentteja monet tiedehetket olisivat vain tylsää hölötystä, mutta se siinä juuri onkin: elokuva on niin täynnä mitä hauskimpia juttuja, etten voinut olla nauttimatta kokemuksesta täysillä, puutteista huolimatta. Sen lisäksi, että leffassa on useita hulvattomia keskusteluja liittyen mm. taikatemppuihin ja tiettyyn aineeseen, ja että filmi huomioi kaksikin kertaa hauskasti, miten Marvel-leffoissa valeasuna käytetään aina lippistä ja aurinkolaseja, Ant-Man and the Wasp on myös visuaalisesti erittäin vitsikäs. Toimintakohtauksissa pienentymistä ja suurentumista käytetään nerokkaasti, etenkin sankarien autojen kanssa, jotka pystyvät tähän kikkaan. Toimintakohtaukset ovat muutenkin taidokkaasti rakennettuja aina vauhdikkaista takaa-ajoista nyrkeillä käytäviin lähitaisteluihin asti. Viihdyttävyystasollaan, mahtavalla huumorillaan, mainioilla hahmoillaan, hyvin kerrotulla ja kiinnostavalla tarinallaan, sekä jännittävällä toiminnallaan Ant-Man and the Wasp oli juuri sitä, mitä halusinkin siltä saada ja vieläkin enemmän, mistä olin hyvin positiivisesti yllättynyt ja sitäkin iloisempi.

Edellisen Ant-Manin tavoin myös tämän elokuvan ohjauksesta vastaa Peyton Reed. Viimeksi Reed osoitti taitavansa veikeän rikoskomedian teon supersankareilla höystettynä ja nyt hän näyttää osaavansa myös puhdasverisen supersankariseikkailun teon. Reed ja leffan käsikirjoittajanelikko eivät ole onneksi huumorissa säästelleet, minkä ansiosta Ant-Man and the Wasp nousee Marvelin elokuvauniversumin hauskimpien leffojen, eli Guardians of the Galaxyn ja Thor: Ragnarökin (Thor: Ragnarok - 2017) joukkoon. Kirjoittajat ovat tehneet erittäin oivallista työtä tarinan kanssa, mutta roistoihin he olisivat voineet panostaa enemmän. Paremmin kirjoitettujen roistojen kanssa leffa saattaisi nousta korkeammalle Marvel-listauksessani. Elokuva on tietty taidokkaasti kuvattu ja leikkauksessa se on napakkaasti rytmitetty. Puvustajat ovat tehneet hyvää työtä Ant-Manin, Waspin ja Aaveen asujen kanssa, minkä lisäksi lavastajat ovat saaneet aikaiseksi kiehtovia maailmoja yhdessä efektitiimin kanssa. Tehosteet ovat näyttävät, mutta suurimmaksi osaksi tarpeeksi maltilliset. Äänimaailma on hienosti rakennettu aina efekteistä Christophe Beckin mainioihin musiikkeihin asti. Elokuvan tunnusmusiikki on jumputtanut päässäni siitä lähtien, kun poistuin teatterista...

Yhteenveto: Ant-Man and the Wasp on mitä parhainta seikkailuviihdettä, vaikka sisältääkin omat ongelmansa. Hieman hitaan alkunsa jälkeen filmi starttaa oikein kunnolla ja painelee vain menemään suuren energian ja todella hauskojen vitsien kanssa. Kyseessä on yksi Marvelin hauskimmista elokuvista aina hulvattomasta dialogista nerokkaisiin toimintakohtauksiin asti. Michael Peña on tietty aivan täydellinen hysteerisen hauskana Luisina, mutta hän saa kelpo vastuksen Randall Parkin uudesta poliisihahmosta. Paul Rudd on jälleen lystikkään mahtava Ant-Manina ja tällä kertaa paljon pidettävämpi Evangeline Lilly tarjoaa erinomaista vastapainoa Wasp-sankarittarena. Hahmoista vain pahikset ontuvat, mutta molemmat kyllä ajavat asiansa tarpeeksi hyvin. Hidasta alkua ja hieman liian nopeasti ratkeavaa huipennusta lukuunottamatta elokuva on täydellisesti rytmitetty, eikä siitä tylsää kohtaa löydy kaiken huumorin, toiminnan ja jännityksen keskellä. Leffa osaa myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Mielestäni Peyton Reed ylitti itsensä ja sankarien edellisen seikkailun Ant-Man and the Waspilla, enkä malta odottaa, mitä hahmoille seuraavaksi käy. Marvel-fanien on aivan pakko käydä katsomassa tämä leffa, minkä lisäksi suosittelen sitä myös niille, jotka vain haluavat nähdä äärimmäisen hilpeän, mukaansatempaavan ja vauhdikkaan elokuvan. Tuttuun Marvel-tyyliin lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ant-Man and the Wasp, 2018, Marvel Studios