Näyttelijät: William Moseley, Anna Popplewell, Georgie Henley, Skandar Keynes, Ben Barnes, Sergio Castellitto, Peter Dinklage, Warwick Davis, Ken Stott, Eddie Izzard, Pierfrancesco Favino, Cornell John, Liam Neeson, Vincent Grass, Damián Alcázar, Klara Issova ja Tilda Swinton
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12
C. S. Lewisin satukirjoihin perustuva elokuva Narnian tarinat: Velho ja leijona(The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Adamson oli jo työstänyt käsikirjoituksen jatko-osalle, kun ensimmäistä elokuvaa vielä viimeisteltiin, sillä hänen huolenaan oli, että lapsinäyttelijät ehtisivät vanheta liikaa, jos jatko-osan tekoa viivästytettäisiin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2007 ja lopulta Narnian tarinat: Prinssi Kaspian sai ensi-iltansa toukokuussa 2008. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti lippuluukuilla, eikä se saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta. Jos oikein muistan, kävin katsomassa Prinssi Kaspianin elokuvateattereissa äitini kanssa. Olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan, joskin viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Kun viime vuonna huomasin Velhon ja leijonan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin arvostella Narnian tarinat -elokuvat läpi - etenkin nyt kun elokuvasarja on heräämässä takaisin eloon Greta Gerwigin ja Netflixin käsissä.
Pevensien sisarukset Peter, Susan, Lucy ja Edmund palaavat yllättäen Narniaan, missä heidän pitää auttaa nuorta prinssi Kaspiania pelastamaan maailma Kaspianin vallanahneelta sedältä.
William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley tekevät paluun rooleihinsa Pevensien sisaruksiksi, Peteriksi, Susaniksi, Edmundiksi ja Lucyksi, jotka ensimmäisessä elokuvassa päätyivät vaatekaapin kautta satumaailma Narniaan. Pelastettuaan paikan pahalta Valkealta velholta (Tilda Swinton), he hallitsivat Narniaa muutaman vuosikymmenen ajan, kunnes vahingossa tupsahtivat takaisin tavalliseen maailmaan ja palasivat lapsiksi. Nyt, vuotta myöhemmin sisarukset löytävät itsensä jälleen Narniasta, mutta paikka on muuttunut täysin. Kuten jo ykkösleffassa kävi ilmi, aika kulkee Narniassa paljon nopeammin kuin meidän maailmassamme ja siinä, missä sisarusten mielestä heidän viime seikkailustaan on kulunut vasta vuosi, Narniassa aikaa on kulunut jopa tuhat vuotta ja Pevensiet ovat muuttuneet paikalliseksi legendaksi, johon osa ei enää edes usko. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi kehittyneet näyttelijöinä, mutta tällä kertaa heidän hahmonsa jäävät hieman sivuun.
Narnian tarinat: Prinssi Kaspianin keskiössä on nimittäin juuri sen nimikkohahmo, Ben Barnesin näyttelemä prinssi Kaspian. Kyseessä on nykyään Narniaa hallitsevien ihmisten, telmarilaisten kruununperijä. Prinssin isä, edellinen kuningas on kuollut ja telmarilaisten odotellessa, että Kaspian on tarpeeksi vanha valtaistuimelle, hänen setänsä Miraz (Sergio Castellitto) on toiminut sijaishallitsijana. Mutta eipä Mirazille tietenkään sovi vallasta luopuminen ja niinpä hän päättääkin yrittää tappaa Kaspianin, joka lähtee pakomatkalle. Barnes istuu erittäin passelisti rooliinsa ja hänestä löytyy niin hahmon kaipaamaa sinisilmäisyyttä kuin kasvavaa rohkeutta ja johtajaluonnetta. Castellitto on myös hyvä valinta tämänkertaiseksi pahikseksi, joka eroaa Valkeasta velhosta heti sillä, että Miraz on tuiki tavallinen ihminen.
Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Mirazille uskollinen kenraali Glozelle (Pierfrancesco Favino), Kaspianin pakomatkalla kohtaamat kääpiöt Trumpkin (Peter Dinklage) ja Nikabrik (Warwick Davis), mäyrä Juormukas (Ken Stott), miekkaa heilutteleva hiiri Riipitsiip (Eddie Izzard), kentaurikenraali Glenstorm (Cornell John), sekä tietty vanha kunnon leijona Aslan (Liam Neeson), joka katosi Narniasta samoihin aikoihin, kun Peter, Susan, Edmund ja Lucy päätyivät takaisin tavalliseen maailmaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Dinklage on väkevä Trumpkinina ja suloinen, mutta luonteeltaan pippurinen Riipitsiip nousee helposti suosikiksi uusista tuttavuuksista.
Minun on aina ollut vaikea päättää, kummasta Narniat tarinat -elokuvasta pidän enemmän, Velhosta ja leijonasta, vai Prinssi Kaspianista. Ensimmäinen elokuva on ihastuttavan taianomainen koko perheen satuseikkailu, kun taas jatko-osa on selvästi synkempi ja vanhemmille lapsille suunnattu fantasiaelokuva. Prinssi Kaspian siis toisaalta menettää osan edeltäjänsä satumaisesta viehätyksestä, mutta samalla se tarjoaa katsojilleen Narnian uudella tavalla. Maailma on muuttunut kolkommaksi telmarilaisten vallan alla. Kentaurit, minotaurukset, kääpiöt, yksisarviset, satyyrit ja muut taikaolennot on joko metsästetty tai ajettu piiloon kaukaisiin metsiin. Siinä, missä ykkösleffassa neljän ihmislapsen saapuminen nähtiin ihmeenä, jatko-osassa ihmisten ja satuolentojen välillä on muodostunut kiivaisa konflikti, eivätkä Pevensiet koe oloaan yhtä tervetulleeksi kuin viime visiitillään.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi vain jotain synkkyyksissä murjottamista, vaan lähinnä sitä, että Pevensiet ovat varttuneet, katsojat ovat varttuneet ja samalla myös elokuva on varttunut ja kypsentynyt. Ankeista puolistaan huolimatta Narnia ei ole menettänyt kaikkea taikaansa ja luvassa onkin toinen onnistuneesti mukanaan vievä fantasialeffa, joka tarjoaa hyvää seikkailun tuntua, sopivasti vauhtia ja vaaratilanteita, sekä näyttävää toimintaa miekankalisteluineen kaikkineen. Konflikti on tosiaan hyvin rakennettu ja on mielenkiintoista seurata, kuinka se avautuu, joskin jossain kohtaa Pevensiet alkavat tuntua lähes ulkopuolisilta elokuvassa, Kaspianin ottaessa selvää sijaa johtajana. Tiettyä viilausta tämäkin leffa jää kaipaamaan ja kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu paikoitellen liialliselta. Kun elokuva muuten keskittyy niin hyvin tarinaansa narnialaisten ja telmarilaisten välirikosta, kerrontaa rikkoo täysin totaalisen turha kohtaus, jossa Valkeaa velhoa yritetään vapauttaa vankeudestaan. Kohtaus olisi pitänyt älytä poistaa tai lisätä mukaan vasta johonkin kotijulkaisun pidennettyyn versioon.
Velhon ja leijonan ohjannut Andrew Adamson toimii myös Prinssi Kaspianin puikoissa, hoitaen tonttinsa tälläkin kertaa mallikkaasti ja tuoden tuoreen näkökulman samaan maailmaan. Adamson on myös käsikirjoittanut elokuvan Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn kanssa ja lukuun ottamatta aiemmin mainitsemaani turhaa osiota kolmikko pitää kertomuksen pääasiassa hyvin kasassa. Teknisiltä ansioiltaan Narnian tarinat: Prinssi Kaspian on suurimmaksi osaksi mainio, joskin osa tietokonetehosteista on vanhentunut ja etenkin digitaalisesti luodut puhuvat eläimet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja äänimaailmakin vakuuttavasti rakennettu. Harry Gregson-Williams palasi säveltämään myös kakkosleffan ja hän tunnelmoikin musiikeillaan jälleen nätisti, lisäten seikkailun henkeä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Chronicles of Narnia: Prince Caspian, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2008, Walt Disney Pictures, Walden Media, Ozumi Films, Pakt Media, Silverbell Films, Stillking Films
Pääosissa: Martin Freeman, Mos Def, Zooey Deschanel, Sam Rockwell, Alan Rickman, Warwick Davis, John Malkovich, Anna Chancellor, Ian McNeice, Richard Griffiths, Helen Mirren, Bill Nighy ja Stephen Fry
Genre: scifi, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12
The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, eli suomalaisittain Linnunradan käsikirja liftareille perustuu Douglas Adamsin samannimiseen tarinaan, joka esitettiin ensin radiokuunnelmana vuonna 1978 ja sitten julkaistiin kirjana vuonna 1979. Teoksen pohjalta oli jo vuonna 1981 tehty televisiosarja, minkä lisäksi siitä ryhdyttiin jo tuolloin suunnittelemaan elokuvasovitusta. Aluksi Adams teki diilin Ivan Reitmanin, Joe Medjuckin ja Michael C. Grossin kanssa, mutta kun Reitman päättikin tehdä Ghostbusters - haamujengin(Ghostbusters - 1984), projekti jäi limboon lähes pariksi vuosikymmeneksi. Vuonna 2001 Jay Roach lähestyi Adamsia adaptaatioidean kanssa ja Adams ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta elokuvalle. Adams ei kuitenkaan saanut tekstiä valmiiksi, sillä hän menehtyi toukokuussa 2001. Roach päätti tehdä kaikkensa viedäkseen projektin loppuun ja pestasi Karey Kirkpatrickin työstämään käsikirjoituksen päätökseen. Työryhmä kasattiin, näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2004. Lopulta Linnunradan käsikirja liftareille sai maailmanensi-iltansa 20. huhtikuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, joka sai kriitikoilta kädenlämpöisen vastaanoton. Itse olen pitänyt leffasta, nähtyäni sen ensi kertaa lapsena vuokralta tai televisiosta. Luinpa myös Adamsin kirjan ala-asteella. Olen katsonut elokuvan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Kun huomasin Linnunradan käsikirja liftareille -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.
Eräänä torstaiaamuna muuan Arthur Dent päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänen ystävänsä paljastuu avaruusolennoksi ja he liftaavat kyydin pois Maasta, joka on päätetty tuhota hyperavaruuden pikatien tieltä.
Myöhemmin Hobitti-trilogian (The Hobbit - 2012-2014) Bilbo Reppulina ja Uusi Sherlock -televisiosarjan (Sherlock - 2010-2017) tohtori Watsonina tunnetuksi noussut Martin Freeman näyttelee Arthur Dentiä, aivan tuiki tavallista mattimeikäläistä, josta muodostuu silmänräpäyksessä uhanalaiseksi lajiksi muodostuvien ihmisten edustaja, kun Maapallo räjäytetään, jotta sen tilalle saataisiin rakennettua hyperavaruuden pikatie. Freeman istuu rooliinsa passelisti, joskin Arthurin tehtäväksi jää lähes koko leffan ajan vain kummastella kaikkea ympärillään, kun hahmo ajautuu hullunkuriselle seikkailulle halki galaksin.
Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Mos Def Fordina, Maahan Linnunradan käsikirja liftareille -opusta työstämään saapunutta avaruusolentoa, joka ystävystyi Arthurin kanssa ja päättääkin pelastaa tämän hengen maailmanlopun koittaessa, Sam Rockwell Linnunradan eksentrisenä presidenttinä, Zaphod Beeblebroxina, Zooey Deschanel tämän kanssa matkustavana Trillianina, Anna Chancellor varapresidentti Questularina, John Malkovich aivastuskulttia johtavana Humma Kavulana ja Bill Nighy planeettasuunnittelija Slartibartfastina, minkä lisäksi leffassa kuullaan Stephen Fry kertojaäänenä, Helen Mirren supertietokone Syvänä Mietteenä ja Richard Griffiths vogoni-olento Jeltzinä. Sivuhahmot ovat toinen toistaan yliampuvampia ja lystikkäämpiä tyyppejä, joiden näyttelijät ovat vekkulissa vedossa. Etenkin Rockwell irrottelee hauskasti presidenttiroolissaan. Suosikkini koko poppoosta on kuitenkin masentunut tekoälyrobotti Marvin, jonka puvussa hikoilee Warwick Davis ja jonka äänenä toimii edesmennyt Alan Rickman, jonka ääni on aivan täydellinen sarkastisessa alakuloisuudessaan.
Ei ole mikään ihme, että jo 1970-luvun lopusta lähtien Linnunradan käsikirja liftareille on sekä kerännyt vannoutuneet faninsa kuin myös tuntunut joistakin totaalisen luotaantyöntävältä. Kyseessä on täysin omalaatuisensa scifiseikkailu, jossa mikään idea ei tunnu liian hölmöltä ja joka ei todellakaan pelkää kulkea varsin epätavallisia latuja. Vai miltä kuulostaa elokuva, joka käynnistyy delfiinien esittämällä musikaalinumerolla ja jonka seikkailuun kuuluu niin masentunutta robottia ja aivastuskulttia kuin tulkkaavia kaloja, huokaisevia ovia, epätodennäköisyysmoottoreita ja perimmäistä kysymystä elämästä, universumista ja kaikesta? Jos et innostunut, leffa tuskin iskee sinuun, mutta jos kiinnostuksesi heräsi, kannattaa Linnunradan käsikirja liftareille pistää pyörimään.
Kyseessä ei mielestäni ole mikään järisyttävän vaikuttava tieteiselokuva, mutta se on ilahduttavan uniikki tapauksensa genressään ja yhä vuosia myöhemmin se jaksaa viihdyttää. Elokuva vaatii kyllä katsojaltaan oikeanlaisen mielentilan, jotta sen kyytiin voi hypätä, mutta oikeassa mielentilassa leffa onkin sitten erittäin mainio. Sen hupsu mielikuvituksellisuus jaksaa yllättää ja hauskuuttaa kohtaus ja jopa katselukerta toisensa perään. Leffan aikana pääsee nauramaan totaalisen hölmöiltä vaikuttaville jutuille, mutta samanaikaisesti siitä voi kaivaa jos jonkinlaisia syväanalyysejä. Kuten elokuvan hahmotkin, leffa itsessään pohtii syntyjä syviä elämän tarkoituksesta. Linnunradan käsikirja liftareille voi mieltää parodiaksi scifigenrestä tai vaikkapa satiiriksi maailman menosta. Tai sitten katsojana voi olla aivan totaalisen pihalla siitä, mitä ruudulla oikein tapahtuu, mutta silti kummasti kyllä elokuva viehättää.
Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi Garth Jennings, joka ei ollut aiemmin ohjannut elokuvia. Linnunradan käsikirja liftareille on omituisuudessaan niin haastava tapaus, että sen parissa voisi kokeneemmallakin tekijällä mennä pupu pöksyyn, mutta ensikertalainen Jennings hoitaa tonttinsa pääasiassa mallikkaasti. Douglas Adamsin työstämä ja Karey Kirkpatrickin viimeistelemä käsikirjoitus ei vajoa miksikään tyypilliseksi Hollywood-hötöksi tai muutu liikaa helpommin lähestyttäväksi, vaan pitää Adamsin teksteille ominaisen pilkkeen silmäkulmassaan. Elokuva on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat oivat ja puvustus vekkulia. Olen niin iloinen, että etenkin vogonit on toteutettu hieman kömpelöillä asuilla tietokonetehosteiden sijaan, jo sen takia että leffan digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Onneksi niitä kuitenkin hyödynnetään säästeliäästi, eikä elokuva luota pelkkien tehosteiden voimaan. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja Joby Talbotin musiikit säestävät seikkailua vekkulisti. Parhaiten musiikkipuolelta mieleen jää toki delfiinien laulama So Long, and Thanks for All the Fish.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 2005, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, Everyman Pictures, Hammer & Tongs
Pääosissa: Nicholas Hoult, Eleanor Tomlinson, Ewan McGregor, Stanley Tucci, Ian McShane, Bill Nighy, Eddie Marsan Ewen Bremner, Christopher Fairbank, John Kassir, Cornell John, Andrew Brooke, Angus Barnett, Ben Daniels, Warwick Davis, Tim Foley ja Tandi Wright
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12
"Fee-fi-fo-fum!"
Jack the Giant Slayer perustuu englantilaisiin kansantaruihin Jaakko jättiläisentappaja (Jack the Giant Killer), joka julkaistiin tekstinä ensi kertaa vuonna 1711 ja Jaakko ja pavunvarsi (Jack and the Beanstalk), joka julkaistiin tekstinä ensi kertaa vuonna 1734. Darren Lemke ehdotti New Line Cinemalle, että yhtiö tekisi elokuvan Jaakko-satujen pohjalta, mistä yhtiö kiinnostui. Elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö Lemkestä D. J. Carusoon, Mark Bombackiin, ohjaaja Bryan Singeriin, Christopher McQuarrieen ja Dan Studneyhyn, kunnes kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2011 työnimellä "Jack the Giant Killer". Lopulta hieman muunnetun nimen kanssa Jack the Giant Slayer sai maailmanensi-iltansa 26. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, jolle kriitikot antoivat aika heikkoa palautetta. Itse näin leffan vasta vuotta myöhemmin, kun katsoimme sen koulussa englanninkielen tunnilla lukuvuoden loppupäässä. Pidin elokuvaa aika keskinkertaisena fantasiaseikkailuna, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin Jack the Giant Slayerin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Cloisterin valtakunnassa asuva maatilan poika Jack saa haltuunsa taikapapuja. Kun niistä kasvava valtava pavunvarsi vie valtakunnan prinsessan mennessään taivaisiin, Jack ja kuninkaan sotilaat kiipeävät etsimään häntä... ja löytävät itsensä jättiläisten maailmasta!
Poika-elokuvalla (About a Boy - 2002) näyttelijäuransa aloittanut ja 2010-luvulla muun muassa X-Men: First Classilla (2011) kuuluisuuteen noussut Nicholas Hoult nähdään pääroolissa Jackina tai suomalaisittain Jaakkona. Jack on maalaispoika, joka haaveilee seikkailuista ja päätyykin sellaiselle, kun hän myy setänsä (Christopher Fairbank) hevosen papuja vastaan. Nämä pavut eivät ole mitään tavanomaisia yksilöitä, vaan niistä kasvaa jättimäinen pavunvarsi, joka ulottuu pilviin asti. Hoult on mainio valinta Jackiksi, josta alkaa filmin mittaan muodostumaan varsinainen sankaritapaus.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Cloisterin valtakunnan kuningas Brahmwell (Ian McShane), hänen tyttärensä, prinsessa Isabelle (Eleanor Tomlinson), kuninkaankaartin kapteeni Elmont (Ewan McGregor) ja hänen uskollinen soturinsa Crawe (Eddie Marsan), kuninkaan neuvonantaja, lordi Roderick (Stanley Tucci), sekä hänen assistenttinsa Wicke (Ewen Bremner). Jättiläisten päällikkönä, kaksipäisenä Fallonina taas kuullaan Bill Nighy ja John Kassir. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan passelisti. McShanesta ja Tomlinsonista löytyy arvokkuutta kuninkaallisiksi, McGregorissa on karismaa sotilaiden komentajaksi ja Tucci toimii lipevänä neuvonantajana. Nighyn ääni sopii täydellisesti pahojen jättiläisten johtajalle. Sivuhahmoista useampi jää kuitenkin aika sisällöttömiksi, miksi onkin elokuvan onni, että siihen on saatu palkattua näin hyviä esiintyjiä.
Ei Jack the Giant Slayer uusintakatselulla liki kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen miksikään loistoleffaksi vieläkään osoittautunut, mutta täytyy myöntää, että viihdyin sen parissa paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Siinä on selviä ongelmia pahvisista hahmoista yllätyksettömään tarinankerrontaan ja kehnoihin erikoistehosteisiin (puhutaan niistä tarkemmin vähän myöhemmin), mutta silti kyseessä on ihan passeli fantasiaseikkailu. Erityisesti pidän siitä, ettei tätäkin klassikkosadun filmatisointia tehty ylidramaattisesti synkistellen, kuten hieman tätä ennen ilmestyneiden Red Riding Hood - Punahilkan(Red Riding Hood - 2011) ja Lumikki ja metsästäjän(Snow White and the Huntsman - 2012) kohdalla pääsi käymään. Niihin harmaissa sävyissä murjottaviin rainoihin verrattuna Jack the Giant Slayer on varsin laadukas teos.
Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Siinä alustetaan hyvin taikapapujen ja jättiläisten maailman legendat, eikä aikaakaan, kun prinsessa Isabelle tempaistaan jo korkeuksiin jättiläisten luokse ja itse vaarallinen matka alkaa. Seikkailun henki on miellyttävästi läsnä läpi leffan ja siitä löytyy oivallisesti hyvien seikkailukertomusten aineksia jännittävistä tilanteista isoihin toimintakohtauksiin, huumoriin ja tietty romantiikkaan. Ei Houltin ja Tomlinsonin väliltä erityistä kemiaa löydy, mutta nuoret näyttelijät saavat silti aikaan tarpeeksi hyvän rakkaustarinan tyngän. Välillä jättiläiset tarjoavat jännittäviä tilanteita, toisinaan niitä hyödynnetään liikaa esimerkiksi pieruvitsien kautta, jotka vesittävät niiden uhkaavuutta. Kaikki johtaa kelvolliseen lopputaisteluun, sekä hieman hämmentävään viimeiseen minuuttiin, joka saa katsojan pohtimaan, että mistäs tässä nyt oli kyse?
Elokuvan ohjauksesta vastaa Bryan Singer, joka tekee oivaa työtä tunnelman kanssa. Useiden käsikirjoittajien aikaansaamasta tekstistä ei syvällisyyksiä löydy, vaikka sitä kuinka kaivelisi, mutta se ajaa asiansa. Jack the Giant Slayer on mainiosti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät, puvut ovat läpikotaisin oivalliset ja maskeerauksetkin oivat, joskin parissa kohtaa itseäni hieman häiritsi, kuinka vähillä ruhjeilla hahmot tietyistä hetkistä selviävät, tekijöiden yrittäessä epätoivoisesti pitää filmiä lapsiystävällisenä. Ääniefektit rymistelevät tehokkaasti ja leikkaajanakin toimivan John Ottmanin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin. Elokuva kuitenkin kompastuu pahasti sen erikoistehosteisiin. Digitaalisesti tehdyt taustat ovat vielä ihan toimivia, mutta tietokoneilla tehdyt jättiläiset eivät missään kohtaa vakuuta. Ne ovat todella yksityiskohtaisesti tehtyjä, mutta silti jotenkin aika kökköjä. Usein näyttää siltä kuin oikeat näyttelijät taistelisivat PlayStation 3:n videopeliörkkejä vastaan. On käsittämätöntä, että elokuva maksoi lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta efekteistä ei ole saatu tämän parempia. Kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneessä Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) nähtiin huomattavasti uskottavammin luotuja satuolentoja.
Yhteenveto:Jack the Giant Slayer on kelpo fantasiaseikkailu, joka kompuroi pahvisiin sivuhahmoihinsa ja heikkoihin erikoistehosteisiin. Elokuva vie passelisti mukanaan ja viihdyttää toimivasti läpi parin tunnin kestonsa. Leffa alustaa kertomuksensa ja hahmonsa tarpeeksi hyvin, eikä aikaakaan, kun he jo päätyvät seikkailuunsa. Seikkailu pitää sisällään kaikki oleelliset jutut vauhdikkaasta menosta, miekkataisteluista, hurjista hirviöistä ja huumorista nuoreen romantiikkaan - joskin Nicholas Houltin ja Eleanor Tomlinsonin väliltä ei kaksista kemiaa löydy. Muuten näyttelijät suoriutuvat vähintään kelvollisesti rooleistaan ja ohuiksi jäävät hahmot hyötyvät hyvistä näyttelijöistä. Elokuva on puitteiltaan oivallinen ja sen musiikit ovat mainiot, mutta leffan erikoistehosteet eivät vakuuta. Jättiläiset näyttivät jo kymmenen vuotta sitten videopelipahiksilta. Jack the Giant Slayerista löytyy selvät vikansa, mutta niistä huolimatta se on varsin menevä satuleffa, jonka voi sujuvasti katsoa ainakin kerran.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jack the Giant Slayer, 2013, Warner Bros., New Line Cinema, Legendary Entertainment, Original Film, Bad Hat Harry Productions, Big Kid Pictures
Pääosissa: Warwick Davis, Val Kilmer, Joanne Whalley, Jean Marsh, Patricia Hayes, Billy Barty, Mark Northover, Pat Roach, Kevin Pollak, Rick Overton, Gavan O'Herlihy, Maria Holvöe, Julie Peters, Mark Vandebrake, Dawn Downing, David J. Steinberg, Tony Cox, Kate Greenfield, Ruth Greenfield ja Rebecca Bearman
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12
Willow - suuri seikkailu on Ron Howardin ohjaama fantasiaelokuva. Kehitellessään Tähtien sota: Episodi IV - Uutta toivoa(Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) 1970-luvun alussa, George Lucas sai idean elokuvaan, jota hän ryhtyi kirjoittamaan työnimellä "Munchkins". Kesti kuitenkin vuosia, kunnes Lucas päätti vihdoin tehdä filmin. 1980-luvulla Ron Howard etsi itselleen fantasiaprojektia ja Lucas esitteli hänelle ideansa. Kaksikko ryhtyi työstämään elokuvaa, mutta koki takaiskuja, sillä viime vuosien aikana heikosti menestyneiden fantasialeffojen, kuten Legendan (Legend - 1985) ja Labyrintin (Labyrinth - 1986) takia studiot eivät kiinnostuneet rahoittamaan filmiä. Lopulta tuottaja Alan Ladd Jr. päätti hypätä mukaan projektiin ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1987. Willow - suuri seikkailu sai ensi-iltansa toukokuussa 1988 ja vaikkei se ollut toivottu hitti, oli se huomattavasti menestyneempi kuin aiempien vuosien fantasiaelokuvat. Leffa sai niin kaksi Oscar-ehdokkuutta (parhaat erikoistehosteet ja äänitehosteet) kuin myös kaksi Razzie-ehdokkuutta (huonoin käsikirjoitus ja miessivuosa). Elokuva ei saanut kriitikoilta kummoista palautetta, mutta sen parissa kasvaneet lapset ovat nostaneet filmin vuosien varrella isompaan arvostukseen ja nykyään Willow - suuri seikkailu nauttii kulttiklassikon maineesta. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt leffaa, mutta olen ollut tietoinen siitä lapsuudesta asti. Nyt kun elokuva on saamassa jatkoa Disney+ -palveluun tehdyn Willow-sarjan (2022-) kautta, päätin vihdoin ja viimein katsoa alkuperäisen Willow - suuren seikkailun.
Ennustus kertoo, että riimusyntymämerkin omaava lapsi syöksisi pahan kuningatar Bavmordan vallasta. Kun lapsi löytyy, kuningatar lähettää joukkonsa tappamaan hänet, mutta kun joukot epäonnistuvat, lapsi päätyy lyhytkasvuisen, Willow-nimisen nelwynin hoteisiin.
Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluussa(Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) Wicket-nimistä ewok-nallekarhua esittänyt Warwick Davis pääsee näyttelemään nimikkoroolissa Willow Ufgoodina. Willow on nelwyn, elokuvan nimitys lyhytkasvuisten lajille, vähän samaan tapaan kuin hobitit J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -kirjoissa (The Lord of the Rings - 1954-1955). Willow'lla on vaimo Kaiya (Julie Peters) ja pariskunnalla kaksi lasta, poika Ranon (Mark Vandebrake) ja tytär Mims (Dawn Downing). Perhettään rakastava ja taikurin hommista haaveileva Willow pääsee elämänsä seikkailuun, kun hän löytää joesta daikin-vauvan (daikin termi pitkäkasvuisille), tietämättä, että kyseessä on juurikin suuren ennustuksen lapsi. Kuvausten aikaan vasta 17-vuotias Davis on erittäin hyvä pääroolissa, hypäten onnistuneesti epätavallisen sankarin saappaisiin. Vaikka olenkin vuosia ihaillut Davisin työtä Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) avaruusolioina, Leprechaun-kauhuelokuvien (1993-2018) pahiksena ja Harry Potter -leffojen (2001-2011) taikaolentoina, olin iloinen, että Willow'ssa Davis pääsee esiintymään ilman voimakkaita maskeerauksia.
Elokuvassa nähdään myös Mark Northover Willow'ta kiusaavana Burglekuttina, David J. Steinberg Willow'n ystävänä Meegoshina, Billy Barty nelwynien suurvelhona, Jean Marsh pahana kuningatar Bavmordana, Joanne Whalley tämän tyttärenä Sorshana, Pat Roach kuningattaren armeijan komentajana Kaelina, Val Kilmer itsekeskeisenä miekkamies Madmartiganina, Kevin Pollak ja Rick Overton pieninä maahisina Roolina ja Franjeanina, Patricia Hayes kettukusuksi muutettuna noitana Fin Razielina, sekä Gavan O'Herlihy tuhotun Galladoornin kuningaskunnan sotilaskomentaja Thaughbaerina, joka johtaa sotaa kuningatarta vastaan. Sivunäyttelijöiden valopilkku on ehdottomasti Kilmer, joka on nappivalinta virnuilevaksi Madmartiganiksi. Marsh istuu passelisti häijyn kuningattaren osaan, mutta hahmona Bavmorda jää aika mitäänsanomattomaksi pahikseksi. Kiinnostavampi onkin hänen tyttärensä Sorsha, joka yrittää todistaa arvonsa tyytymättömän äitinsä silmissä. Pollakin ja Overtonin esittämä maahisduo yrittää tuoda mukaan huumoria, mutta kaksikko on lähinnä ärsyttävä.
Miksi ihmeessä en katsonut Willow - suurta seikkailua lapsena?! Elokuva olisi hyvin todennäköisesti iskenyt minuun silloin todella lujaa, olinhan Harry Potterin ja Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2011) myötä aivan hulluna fantasiaseikkailuihin. Ymmärrän hyvin, että leffa on noussut kulttiasemaan ysärilasten myötä, mutta kummastelen suuresti, miksi elokuva sai niin nihkeän vastaanoton ilmestyessään. Koska en nähnyt elokuvaa lapsena, minulla ei ole minkäänlaisia nostalgiakakkuloita muovaamassa mielipidettäni suuntaan tai toiseen. Jopa vasta aikuisiällä katsottuna koin Willow - suuren seikkailun ilahduttavaksi fantasiaelokuvaksi, joka istuu mitä parhaiten koko perheen yhteiseen leffailtaan.
Elokuva totta kai hyödyntää useita fantasiatarinoiden kliseitä altavastaajasankarista, jonka vanha ja viisas tietäjä lähettää huimalle matkalle yhdessä muiden epätodennäköisten sankarien kanssa, päihittämään pahaa vihulaista, joka uhkaa koko satumaailmaa. Samaa on luettu ja nähty vuosikymmenten, jopa -satojen varrella useaan otteeseen, mutta mitä väliä? Pyörää ei aina tarvitse keksiä uudestaan, jotta homma toimii. Willow - suuri seikkailu onnistuu esittelemään lumoavan satumaailman kaikenlaisten mörököllien kera ja nappamaan katsojan mukaan seikkailuunsa. Siitä löytyy heikkoutensa, kuten hieman lattea pahis ja rasittava komediakaksikko, mutta muuten yllätyin, kuinka paljon pidin filmistä.
Elokuva houkuttelee mukaansa jännittävällä alustuksellaan ja ilahduttaa sitten, esitellessään vähitellen tätä fantasiamaailmaa ja sen erilaisia asukkeja. Elokuvan aikana Willow kohtaa ties mitä tyyppejä ja olentoja, kohtaamisten vaihdellessa hauskojen ja jännittävien välillä. Varsinkin perheen pienimmille filmi on usein varsin hurja ja itse en voinut kuin harmitella, ettei tällaista synkempää menoa tunnuta enää uskaltavan pistää mukaan lastenleffoihin. Napakasti etenevä seikkailu johtaa kohti toimivaa huipennusta. Ei elokuva pahemmin mitään yllätyksiä tarjoa, mutta se on silti erittäin oivallinen fantasiafilmi ja olen iloinen, että se keräsi vuosien saatossa ansaitsemaansa arvostusta.
Ron Howard ja George Lucas ovat oiva kaksikko työstämään filmiä, olivathan he työskennelleet yhdessä jo Lucasin ohjaamassa ja Howardin tähdittämässä komediassa Svengijengi '62 (American Graffiti - 1973). Lucas on työstänyt mainion kertomuksen pääasiassa hyvien hahmojen kera, josta löytyy monenlaista menoa ja meininkiä, ja tekstin pohjalta Howard rakentaa tunnelmaa ja pitää pakettia kasassa taidokkaasti. Elokuva on myös hyvin kuvattu. Mukana on useita upeita otoksia, joissa hyödynnetään erinomaisesti näyttelijöitä ja lavasteita yhdistettynä maalauksiin, jotka muodostavat hulppeita näkymiä. Lavasteet ovat myös vaikuttavat ja niin asut kuin maskeeraukset toimivat. Erikoistehosteiden taso vaihtelee läpi leffan, mutta pääasiassa Willow - suuri seikkailu on yllättävän hyvin kestänyt aikaa. Pikkuriikkiset maahiset ovat tarpeeksi hyvin istutettu mukaan kuviin ja eräs muodonmuutosloitsu on häikäisevän sulavasti tehty. Keskivaiheilla nähtävä suuri kaksipäinen monsteri näyttää joissain otoksissa hurjalta ja toisissa taas koomiselta ilmestykseltä. Äänimaailma on myös osaavasti työstetty ja James Hornerin säveltämät musiikit tunnelmoivat maagisesti läpi leffan.
Yhteenveto:Willow - suuri seikkailu on erittäin mainio fantasiaelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Tarinaan on selvästi lainailtu tuttuja satukliseitä, mutta niistä saadaan pyöriteltyä ilahduttavan omanlaiseltaan tuntuva seikkailuleffa, joka pitää hyvin mukanaan alusta loppuun. Seikkailuhenki on onnistuneesti läsnä ja matkan varrella nähdään jos minkälaista meininkiä. Elokuva saa nauramaan, mutta myös jännittämään. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, erityisesti Warwick Davis pääroolissa itse Willow'na ja Val Kilmer vastahakoisesti tätä seuraavana Madmartiganina. Kuningatar Bavmorda on kuitenkin aika mitäänsanomaton pahishahmo, eikä maahiskaksikko Rool ja Franjean ole erityisen hauska - pikemminkin rasittava. Vaikka ajan julma hammas onkin nakerrellut filmiä sieltä täältä, on elokuva pääasiassa edelleen visuaalisesti hieno kuvauksensa ja puitteidensa puolesta. Ron Howardin ohjaus pitää ilahduttavaa tunnelmaa korkealla ja satumaista pakettia kasassa. Heikkouksineenkin Willow - suuri seikkailu on todella hyvä fantasialeffa, jota suosittelen erittäin lämpimästi. Minua kaduttaa, etten ollut älynnyt katsoa elokuvaa aiemmin ja nyt odotan innolla näkeväni tulevan Willow-sarjan, jonka elokuvalle uskollisilta vaikuttavat trailerit näyttävät paremmilta kuin olisin odottanut.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Willow, 1988, Lucasfilm, Metro-Goldwyn-Mayer, Imagine Entertainment
Ohjaus: Joachim Rønning Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning, Michelle Pfeiffer, Harris Dickinson, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Robert Lindsay, Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor, David Gyasi, Jenn Murray ja Warwick Davis Genre: fantasia Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Klassikkosatuun perustuneen piirroselokuvaPrinsessa Ruususen(Sleeping Beauty - 1959) uudenlainen tulkinta Maleficent - Pahatar(Maleficent - 2014) sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli maailmanlaajuinen hitti, tuottaen yli 700 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Kun elokuva huomattiin menestykseksi, Disney alkoi puhumaan mahdollisesta jatko-osasta. Vuotta myöhemmin yhtiö varmisti elokuvan teon ja lopulta kuvaukset alkoivat keväällä 2018. Nyt Maleficent 2: Pahan valtiatar saa ensi-iltansa ja itse olen ollut äärimmäisen skeptinen siitä lähtien, kun kuulin filmin olevan tekeillä. En pitänyt ensimmäisestä Maleficentista, vaan mielestäni se hukkasi mainion idean kömpelöllä toteutuksellaan. Lisäksi koin, että tarina vietiin siinä päätökseen, joten ihmettelin Disneyn päätöstä tehdä jatkoa. Elokuvan trailerikaan ei saanut minua vakuutettua ja kun huomasin, että elokuvan lehdistönäytös on vain päivää ennen ensi-iltaa ja ettei siitä saanut julkaista arvioita ennen kello neljää eilen, arvelin tämän tarkoittavan sitä, että luvassa olisi kehno elokuva.
Viisi vuotta kirouksen raukeamisen jälkeen Aurora hallitsee Moorsin fantasiamaailmaa. Ulsteadin prinssi Phillip kosii Auroraa, jotta ihmisten ja taikaolentojen maailmat voisivat elää harmoniassa, mikä kuitenkin suututtaa Pahattaren.
Angelina Jolie palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen, uusiessaan roolinsa Pahattarena. Kuten sanoin ensimmäisen osan arvostelussani, en ole koskaan erityisemmin pitänyt Joliesta näyttelijänä, mutta Pahattareksi hän sopii erinomaisesti. Jolie omaa oikeanlaiset kasvonpiirteet, tietyn kolkkouden, sekä häijyyden, mitä rooli vaatii. Harmi, ettei hän silti onnistu vakuuttamaan toistamiseen. Jolie vetää roolinsa paikoitellen jopa tylsistyneen näköisenä, eikä löydä samaa henkeä mukaan. Tätä ei helpota se, että vaikka elokuvan nimi viittaa Pahattaren olevan yhä keskiössä, hän jää todella etäiseksi katsojasta ja tuntuu usein sivuhenkilöltä. Hahmon kehityskaari ei myöskään vie häntä pidemmälle, vaan tuntuu toistavan sitä, mitä näimme jo viime filmissä. Lisäksi hahmon puvustukseen on tehty paljon muutoksia, eikä hän pääasiassa edes näytä klassiselta Pahattarelta. Hän vaihtaa asuja tiuhempaan tahtiin kuin Lady Gaga keikoillaan ja hämmentävästi puvut muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Lopputaistelussa Pahattaren asu näyttää siltä kuin se olisi tarkoitettu leffan XXX-parodiaan.
Paluun rooleihinsa tekevät myös Elle Fanning kuningatar Aurorana, Sam Riley Pahattaren korppikätyri Diavalina, sekä Imelda Stauton, Juno Temple ja Lesley Manville kolmena haltiakummina. Haltiakolmikko on yhtä ärsyttävä kuin edellisessäkin osassa, miksi onkin hyvä, että heidän rooliaan on pienennetty. Fanning on ensimmäisen Maleficentin jälkeen siirtynyt paljon pienimuotoisempiin filmeihin ja tehnyt rooleja monissa indie-elokuvissa. Paluu isoon Disney-spektaakkeliin ei tunnu kuitenkaan täysin sujuvan, eikä Fanning valitettavasti vakuuta roolissaan tällä kertaa. Riley on kuitenkin yhä passeli Diavalin osassa. Prinssi Phillipkin on mukana ja isommassa roolissa kuin aiemmin, mutta hänen näyttelijänsä on vaihtunut, sillä Brenton Thwaites oli kiireinen Titans-sarjan (2018-) kuvausten kanssa. Uusi näyttelijä Harris Dickinson ei ole yhtä puinen kuin Thwaites ja häneltä jopa löytyy kemiaa Fanningin kanssa. Prinssi Phillipin vanhempia, kuningas Johnia ja kuningatar Ingrithiä näyttelevät Robert Lindsay ja Michelle Pfeiffer. Lindsay sopii osaansa, mutta Pfeifferin esiintyminen menee paikoitellen ylinäyttelemisen puolelle. Elokuvassa nähdään myös mm. Ed Skrein, Chiwetel Ejiofor ja Warwick Davis erilaisina satuolentoina. Valitettavasti Maleficent 2: Pahan valtiatar on juuri sitä, mitä pelkäsinkin: rahan vuoksi väkisin väännetty ja turha jatko-osa. Sen on vaikea keksiä syytä olemassaoloonsa, vaikka se kuinka puskee mukaan erilaisia juonikuvioita. Leffa yrittää esitellä Pahattaren taustoja entistä paremmin, mutta kuten sanoin, samalla se myös vieraannuttaa hahmon, eikä häneen pysty samaistumaan samalla tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Elokuva yrittää esittää vertauskuvia rotusyrjinnästä, sekä kummallisia viittauksia keskitysleireihin, mutta tekee senkin kehnosti. Leffalla on kiva sanoma siitä, kuinka erilaisuus pitäisi hyväksyä ja kaikenlaisten pitäisi saada elää rauhassa, mutta filmi käsittelee sitä niin kömpelösti, että sekin jää vain yritykseksi. Elokuvan yritykset olla hauska vasta kamalia ovatkin. Huumori on todella myötähäpeällistä ja mielestäni ainoastaan eräs urkuihin liittyvä urpo asia oli tahattoman koominen.
Ensimmäisen Maleficent-elokuvan ongelma oli huono rytmitys, missä kahden tunnin elokuva oli typistetty puoleentoista tuntiin. Maleficent 2:ssa rytmitys on myös ongelma, mutta täysin päinvastaisesta syystä. Tämä on puolentoista tunnin elokuva, mikä on väkisin venytetty kahteen tuntiin. Nyt leffalla olisi aikaa syventyä asioihin paremmin kuin viimeksi, mutta tekijät ovat jälleen päättäneet käsitellä vähän kaikkea mutta löyhästi - aivan kuin maistellen buffet-pöydästä sitä sun tätä, ilman että panostaa mihinkään ruokalajiin kunnolla. Tarinan laahatessa katsoja ehtii pitkästyä jo ennen puolta väliä, eikä eeppiseksi tarkoitettu lopputaistelu enää pelasta filmiä. Mistään ei löydy mitään jännitettä ja juonikin on hyvin ennalta-arvattava. Tarinan todellisen pahiksen arvaa välittömästi, kun tämä astuu ruutuun ja sitten katsoja vain odottelee, milloin muut hahmot tajuavat saman. Surullista kyllä, elokuvasta ei edes löyty satumaista tunnelmaa. Vaikka siitä näkyy täysin selvästi, että kyseessä on Disneyn leffa, tietty Disney-taika puuttuu täysin. En pitänyt ensimmäisestäkään Maleficentista, mutta sen idea kertoa Prinsessa Ruususen tarina pahiksen näkökulmasta oli kiehtova. Tässä elokuvassa ei ole edes sitä vähää.
Elokuvan on ohjannut Joachim Rønning, joka toimi toisena ohjaajana viimeisimmässä Pirates of the Caribbeanissa, Salazar's Revengessä (Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales - 2017). Rønning ei vieläkään vakuuta ohjaajana, mutta hän taitaakin vain tehdä sen, mitä Disneyn tuottajat käskevät. Ensimmäisen Maleficentin käsikirjoittaja Linda Woolverton palaa tämän filmin pariin, mutta ideoiden keksiminen on tainnut tuottaa vaikeuksia ja kirjoitustiimiin on täytynyt liittyä Noah Harpster ja Micah Fitzerman-Blue. Kolmikon teksti on eri tavalla kömpelö kuin ensimmäisen filmin, jongleeratessaan useilla juonikuvioilla ja ripotellessaan mukaan typerää huumoria, sekä kehnoa dialogia. Sentään elokuva on oivallisesti kuvattu ja mukana on hienoja lavasteita sekä asuja. Efektien taso on parantunut, vaikka mukana on yhä joitain heikompia tehosteita. Äänimaailmakin on rakennettu onnistuneesti ja Geoff Zanellin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Kun kyseessä on Disneyn leffa, onkin odotettavissa, että jos ei muuta, niin ainakin elokuva on teknisesti hyvin tehty.
Yhteenveto:Maleficent 2: Pahan valtiatar on täysin tarpeeton ja väkisin väännetty jatko-osa. Elokuva yrittää kovasti keksiä uutta tarinaa, muttei saa aikaiseksi mitään erityisen mielenkiintoista - ei, vaikka juonikuvioita onkin useampia. Siinä, missä ensimmäinen osa oli noin puoli tuntia liian lyhyt, tämä on puoli tuntia liian pitkä. Kun tarina ei kiinnosta, tapahtumissa ei ole jännitettä, taianomaisuus puuttuu ja huumorikin on surkeaa, käy leffa usein pitkästyttäväksi. Lopputaistelusta on tehty valtava, mutta eipä sekään herätä kiinnostusta - etenkin kun se sisältää ratkaisuja, mitkä pistävät katsojan pyörittelemään silmiään. Filmi yrittää tuoda mukaan teemaa erilaisten hyväksymisestä, mutta tekee senkin kömpelösti. Edellisessä osassa itse Pahatar oli sentään onnistuneesti toteutettu, mutta samaa ei voi sanoa tästä leffasta. Pahatar jää oudosti sivuun, eikä hän ole yhtä samaistuttava kuin viime elokuvassa. Hänen kehityskaarensa on aika pitkälti sama kuin viimeksikin, minkä lisäksi Angelina Jolie ei enää harmillisesti vakuuta roolissa. Kauheinta ovat kuitenkin hahmon erilaiset asut, mitkä muuttuvat kaiken aikaa paljastavammiksi. Muutkaan näyttelijät eivät ole kovin kaksisia. Visuaalisesti filmi on sentään oivallinen. Jos pidit ensimmäisestä Maleficentista, voi olla, että pidät myös Maleficent 2: Pahan valtiattaresta. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli heikko, mutta tämä jatko-osa on suorastaan huono. Älkää muuten katsoko leffan trailereita, sillä ne paljastavat todella paljon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Maleficent: Mistress of Evil, 2019, Walt Disney Pictures, Roth Films
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Ralph Fiennes, Alan Rickman, Maggie Smith, Helena Bonham Carter, Matthew Lewis, Tom Felton, Bonnie Wright, Julie Walters, David Thewlis, Ciarán Hinds, Evanna Lynch, James Phelps, Oliver Phelps, Jason Isaacs, Helen McCrory, Warwick Davis, Robbie Coltrane, Jim Broadbent, David Bradley, Emma Thompson, John Hurt ja Michael Gambon Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia Ikäraja: 12
Harry Potter on ehdottomasti minulle kaikista tärkein tarina. Äitini luki minulle Potter-kirjoja (1997-2007), kun olin ihan pieni ja olin nähnyt Potter-elokuvia (2001-2011) sitä mukaan, kun niitä ilmestyi kauppoihin. Sarjan taikamaailma on ollut minulle tuttu ihan lapsesta lähtien ja Tylypahka on osittain ollut minun "toinen kotini". Sinne oli helppo paeta muuta maailmaa ja oli aina niin hienoa päästä jälleen seikkailemaan Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Ei siis mikään ihme, että sarjalla on niin suuri arvo minulle. Muistan, kun menin katsomaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n, sen ensi-iltapäivänä kesällä 2011 ja minun vatsani oli jännityksestä sekaisin aamusta alkaen siihen asti, että elokuva oli päättynyt. Se oli tietysti minun eniten odottamani elokuva siltä vuodelta. Minua jännitti, miten sarjan lopetus oltiin saatu muutettua elokuvaksi ja olisiko se niin hieno kuin toivoin. Kun elokuva päättyi, minulle oli hyvin vaikeaa sisäistää se fakta, että tämä olisi viimeinen osa. Olen nähnyt elokuvan tietysti jälkikäteen useaan otteeseen, enkä vieläkään pysty katsomaan elokuvaa läpi ilman, että sisälläni on voimakas tunne, joka kertoo siitä, kuinka tärkeä elokuva on kyseessä. Kuitenkaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 ei ollut sarjan viimeinen tuotos ja tarina jatkuikin Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child - 2016) -nimisellä näytelmällä, jonka käsikirjoitus julkaistiin myös kauppoihin. Se jatkaa tarinaa siitä, mihin tämä loppuu. Sen lisäksi tänä vuonna ilmestyy myös elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), joka taas kertoo ajasta pitkälti ennen Harry Potterin tapahtumia. Juuri sitä elokuvaa varten täytyi jälleen ottaa vanhat kunnon Potter-elokuvat hyllystä, katsoa ne uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostella ne.
Harry, Ron ja Hermione palaavat Tylypahkaan tuhoamaan viimeiset hirnyrkit. Valitettavasti lordi Voldemort on saanut selville heidän suunnitelmansa ja taikakoulu muuttuu sotatantereeksi.
Vaikka Daniel Radcliffe olikin useaan otteeseen humalassa kuvauksissa, hänen suorituksensa Harry Potterina tuntuu olevan vihdoin juurikin oikea. Harry on hyväksynyt paikkansa maailmassa ja hän tietää tasan tarkkaan, mitä hänen täytyy tehdä, voittaakseen Voldemortin. Hän myös tietää, ettei hänen oma tulevaisuutensa välttämättä ole kovin valoisa, mutta onkin valmis menemään niin pitkälle kuin vain voi, jotta hänelle rakkaat henkilöt olisivat turvassa. Harry nähdään tässä erittäin vakavana, eikä hänen kasvoillaan näy hymyä kovinkaan usein. Eipä hänellä oikeastaan ole mitään syytä hymyillä. Rupert Grintin näyttelemä Ron Weasley ja Emma Watsonin esittämä Hermione Granger pysyvät tietysti Harryn tukena, vaikka mikä olisi. Hahmot toimivat taistelussa enemmän kahdestaan ja he alkavat vielä enemmän lämmetä toisilleen. Sekä Grint että Watson suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan. Matthew Lewisin näyttelemä Neville Longbottom on muuttunut kömpelöstä pojasta sankariksi, joka johtaa muita Tylypahkan oppilaita taistoon. Nevillen hahmokaari on yksi parhaista, sillä muutos on niin selkeä. Harryn tyttöystävä/Ronin sisko Ginny Weasley (Bonnie Wright) ei paljoa tee, mutta näkyy välillä taustalla taistelemassa. Luna Lovekiva (Evanna Lynch) pääsee auttamaan Harrya tehtävässä, muttei erityisemmin osallistu sotaan. Muut tutut oppilaat, kuten Seamus Finnigan (Devon Murray), Dean Thomas (Alfred Enoch), Cho Chang (Katie Leung) ja Lavender Brown (Jessie Cave) nähdään myös elokuvassa. Seamusin pyrotaidoille on vihdoin oikeatakin käyttöä.
Maggie Smithin näyttelemä Professori McGarmiwa nähdään jälleen, kuten muutkin Tylypahkan opettajat. McGarmiwa on synkempi kuin aiemmin, mutta hän tuo myös hieman huumoria mukaan ja välillä hän näyttää äidillistä huolta oppilaitaan, etenkin Harrya kohtaan. Professori Kuhnusarvio (Jim Broadbent) ei paljoa tee, mutta pääsee silti näkymään ruudulla, kuten myös professori Lipetit (Warwick Davis). Emma Thompsonin näyttelemä ennustuksen opettaja professori Punurmio nähdään taas, mutta Robbie Coltranen osuus Hagridina jää hyvin pieneksi. Vahtimestari Voro (David Bradley) käväisee elokuvassa pari kertaa ja on kaikessa yrmyilyssäänkin oikein mainio tapaus. Feeniksin killan jäsenet osallistuvat tietysti mukaan taisteluun. Remus Lupin (David Thewlis), Nymfadora Tonks (Natalia Tena) ja Kingsley Kahlesalpa (George Harris) nähdään kaikki lyhyesti. Molly ja Arthur Weasley (Julie Walters ja Mark Williams) ovat saapuneet koululle suojelemaan lapsiaan ja mukana ovat myös Fred ja George Weasley (James ja Oliver Phelps), sekä pari kertaa taustalla vilahtava Percy Weasley (Chris Rankin). Arthur Weasley ei paljoa tee elokuvan aikana, mikä oli hieman sääli. Bill Weasley (Domhnall Gleeson) ja hänen vaimonsa Fleur Delacour (Clémence Poésy) nähdään elokuvan alussa lyhyesti. Ralph Fiennesin näyttelemä lordi Voldemort tuntuu samaan aikaan sekä vaarallisemmalta, että myös heikommalta. Fiennes on edelleen täydellinen valinta pimeyden ruhtinaan rooliin, ja hänen eleensä ja ilmeensä toimivat pahiksella uskomattoman hienosti. Voldemort päästelee välillä hieman kummallisia äännähdyksiä, jotka ovat aika koomisia, mutta ne tuovat tavallaan oman lisäyksensä hahmoon. Voldemort myös näyttää ensimmäistä kertaa oikeasti pelkoa, tajutessaan, että Harrylla on todellinen mahdollisuus voittaa hänet.
Muina pahiksina nähdään tietysti Alan Rickmanin näyttelemä Severus Kalkaros, jonka taustoja avataan hieman enemmän. Kalkaros on myös yksi parhaiten kirjoitettuja hahmoja sarjassa, sillä hänestä paljastuu kaiken aikaa jotain uutta, eikä hän oikeasti ole se luihu, ilkeä mies, millaisena hänet esitettiin ensimmäisessä elokuvassa. Alan Rickman on tietysti erinomainen roolissaan. Levätköön hän rauhassa. Helena Bonham Carter sopii täydellisesti hulluksi Bellatrix Lestrangeksi. Hahmo nähdään hieman erilaisena elokuvan alussa, mutta silloin kyseessä ei olekaan oikea Bellatrix. Jason Isaacsin näyttelemä Lucius Malfoy on vielä heikommassa hapessa kuin aiemmin. Narcissa Malfoy (Helen McCrory) ei paljoa tee taistelussa. Luciuksen ja Narcissan poika Draco Malfoy (Tom Felton) on yhä vain vähemmän ja vähemmän paha, eikä enää tiedä, mitä haluaa elämältään. Sarjan alkupäässä ylimielisiltä vaikuttaneet Lucius ja Draco ovat myös muuttuneet hienosti sarjan aikana. Muita hahmoja elokuvassa on mm.Harry Potter ja viisasten kivestä tuttu maahinen Lujahaka, jota näyttelee myös Warwick Davis. Samasta elokuvasta tuttu Ollivander (John Hurt) nähdään ihan elokuvan alussa. Uutena hahmona sarjaan esitellään professori Dumbledoren veli, Aberforth Dumbledore, joka on hyvin erilainen hahmo kuin veljensä, vaikka vaikuttaakin myös arvokkaalta. Aberforthina nähdään Ciarán Hinds.
Elokuvan alussa näytetään Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n loppukohtaus pätkittynä, jossa lordi Voldemort löytää seljasauvan Dumbledoren haudasta. Sen enempää aiempia tapahtumia ei oikeastaan pohjusteta, vaan tarinaa jatketaan sillä oletuksella, että katsojat ovat nähneet aiemmat elokuvat. Harry, Ron, Hermione, Luna, Lujahaka ja Ollivander ovat turvassa Billin ja Fleurin luona Simpukkamökissä, mutta eivät kauaa; pääkolmikon täytyy saada tehtävänsä päätökseen. Lujahakan kautta he saavat selville, että yksi hirnyrkeistä on piilotettu Irveta-pankkiin ja Harrylle selviää myös, että yksi löytyisi Tylypahkasta. Heidän täytyy siis suorittaa mahdottomuus mahdottomuuden perään, eli murtautua pankkiin, mitä kukaan ei ole ennen pystynyt toteuttamaan ja sen jälkeen päästä salaa Tylypahkaan, jota vartioivat Voldemortin kuolonsyöjäjoukot ja ankeuttajat. Todelliset ongelmat alkavat, kun Voldemort saa selville Harryn suunnitelman ja johtaa joukkonsa kohti Tylypahkaa. Kuten jo aiemmin on saattanut arvata, Harry Potterin lopetus on massiivinen, eikä kovin monelle hahmolle käy hyvin.
Siitä hetkestä, kun Warner Brosin logo liukuu pilvien halki, kuva kulkee sen läpi ja näytetään tylyksi muuttunut, ankeuttajien ympäröimä Tylypahka, elokuva on täydellinen. Tai ainakin melkein. Muutama asia on poistettu kirjasta, jotka olisivat mielenkiintoisia sivujuonia, mutta kun muuten kokonaisuus toimii niin mielettömän hienosti, ei katsojana välttämättä edes jää kaipaamaan niitä. Henkilölle, jolle Harry Potter on erittäin tärkeä - jolle tarina on tuttu lapsuudesta lähtien, tämä elokuva pääsee koskettamaan niin voimakkaasti, ettei sitä välillä ole kovin helppoa katsoa. Elokuvasta näkee, että sen tekijät ovat tienneet sen olevan viimeinen osa. Näyttelijöistä näkee, että he tietävät tämän olevan viimeinen. Katsojat tietävät, että tähän Harryn tarina päättyy. Ja sen ei tietenkään halua päättyvän. Kun lopputaistelu lähestyy, niin itsestäni alkaa tuntua jo pahalta, sillä en halua, että tarina olisi jälleen ohi. Joka kerta, kun Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 päättyy, minulle tulee todella tyhjä olo. Kuin ankeuttaja, sarjan päättyminen vie itsestäni onnen tunteen, vaikka tiedänkin, että pystyisin katsomaan elokuvat vaikka heti uudestaan. Tai lukemaan kirjat. Kovin moni elokuva ei pysty koskettamaan minua niin syvästi kuin tämä. Minä en yleensä itke elokuvien aikana, mutta on se pakko tunnustaa, että parina kertana, kun olen tätä katsonut, niin kyynel on valunut poskea pitkin. Siinä on ehkä suurin syy, miksi tämä kuuluu suursuosikkieni joukkoon.
Silti minun on pakko myöntää, että itsenäisenä teoksena tämä ei ole kaikista parhain. Jos ei ole koskaan ennen nähnyt Harry Potter -elokuvia tai lukenut sarjan kirjoja ja katsoo tämän vaikkapa televisiosta, niin eihän tässä ole paljoa järkeä. Se ei selittele erityisemmin mitään, eikä muisteluosioihin pääse kiinni, jos tarina ei ole tuttu. Toisaalta on täysin järjetöntä miettiä tätä itsenäisenä teoksena. Nimensä mukaisesti tämä on "osa 2" ja se kuuluukin katsoa yhdessä ensimmäisen osan kanssa. Ja ne kaksi osaa kuuluu katsoa yhdessä muiden sarjan elokuvien kanssa. Jos siis joku on nyt jostain kumman syystä tehnyt sen virheen, että on aloittanut tästä elokuvasta, niin omapa on mokasi. Katso aiemmat elokuvat läpi ja palaa vasta sitten tähän osaan. Siinä kohtaa elokuvan hienous aukeaa.
Takaisin itse tarinaan: Elokuvan alku on tunnelmaltaan hyvin samanlainen kuin edellisen osan loppu. Sama seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja Irveta-kohtaus on aivan loistava aloitus. Tavallaan elokuva tuntuu enemmän Potterilta kuin edellinen osa, sillä tässä paikat ovat tutumpia, kun taas Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ssä käytiin useissa paikoissa, joita ei oltu aiemmin nähty, esimerkiksi joissain metsissä ympäri Brittejä. Katsoja pääsee heti jännitykseen mukaan, eikä elokuva päästä irti otteestaan - ei edes siinä kohtaa, kun lopputekstit alkavat. Kun päästään Tylypahkaan, niin elokuva muuttuu sotaleffaksi; kivääreiden ja konetuliaseiden sijaan vain käytetään taikasauvoja ja loitsuja. Etenkin kovimmille faneille voi elokuva tuottaa helposti surua, kun näkee tuttujen hahmojen kuolevan ja rakkaan Tylypahkan tuhoutuvan taistelussa. Kun taikakoulua pitää kuin kotinaan, niin ei sellaisen paikan romuttumista ole helppoa katsoa. Eikä ole Harryllekään. Hän joutuu seuraamaan sivusta, kun hänelle rakkaat ihmiset menehtyvät ja hänen silmistään näkyy syyllisyyden tunne, sillä hän kokee olevansa taistelun aiheuttaja. Silti hän tietää, että sille kaikelle on tarkoituksensa. Hänen täytyy vain löytää itsestään voimaa, jotta voi voittaa Voldemortin.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 on erittäin synkkä elokuva. Ei vain teemoiltaan, vaan kuvat ovat oikeasti useasti todella pimeitä. Elokuva tapahtuu suurimmaksi osaksi yhden yön aikana, joten päiväsaikaan sitä voi olla vaikea katsoa, kun valo heijastaa ruudulta. Suosittelenkin siis jopa pimentäviä verhoja tai ihan vain katsomaan elokuvan illalla tai yöllä. Vaikka hahmoja näkee kuolevan ja kamalat tunteet, joita hahmot kokevat, välittyvät hienosti kotikatsomoonkin, niin elokuvaan on silti saatu toimivasti mukaan hieman huumoriakin, etenkin professori McGarmiwan ja vahtimestari Voron, sekä varmaan monelle tulleen yllätyksen, eli lordi Voldemortin kautta. Pidän siitä, että sarjassa on uskallettu ottaa jälleen askel synkempään suuntaan, enkä usko kovinkaan monen odottaneen, että sarja päättyisi iloisissa merkeissä. Jos on herkkä itkemään elokuvien aikana, niin annan neuvoksi kaivaa nenäliinat esiin kyyneleiden pyyhkimistä varten. Varsinkin noin puolessa välissä elokuvaa on pitkä, surullinen osuus, kunnes jälleen taistellaan. Taistelukohtaukset ovat todella hienoja ja etenkin lopputaistelu on aivan huikean upea!
Kuten jo sanoin, elokuvasta näkee, että tekijät ovat tienneet sen olevan sarjan viimeinen. Siitä syystä elokuvaan on lisätty mukaan paljon viittauksia aiempiin elokuviin. Ensinnäkin tarvehuoneessa katsoja pääsee näkemään esimerkiksi Viisasten kivestä tutut shakkinappulat, Salaisuuksien kammiosta tutut riiviöt ja possupatsaan, joka näkyi Valedron muistossa. Myös pimeyden voimilta suojautumisen luokasta tuttu lohikäärmeen luuranko näkyy vilaukselta. Sen lisäksi taistelun aikana yhdessä kohtauksessa Harry, Ron ja Hermione kohtaavat erilaisia, entuudestaan tuttuja vaaroja, jotka ilmestyvät samassa järjestyksessä kuin sarjassa: peikko, jättihämähäkit, ihmissusi ja lauma ankeuttajia. Tällaiset pienet yksityiskohdat tuovat vielä lisää eloa ja tunnetta mukaan elokuvaan ja lisäävät "nautintoa" katsojan - etenkin fanin - kokemukseen. Uusia asioita tai paikkoja ei oikeastaan esiinny elokuvassa, vaan lähes kaikki on jo tuttua. Merkittävimmät uudet jutut ovat Aberforth Dumbledore, Tylypahkan taistelevat patsaat, sekä peikot/jättiläiset, jotka ovat hyvin erilaisia kuin Viisasten kivessä esiintynyt yksilö. Sarjassa päästään myös jälleen näkemään lohikäärme, tällä kertaa vaalean harmaa, sokea "ukrainalainen rautamaha".
Kolmen edellisen osan tapaan Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n on ohjannut David Yates, joka on tehnyt erittäin hienoa työtä sarjan päätöksen kanssa. Steve Kloves on saanut kirjan siirrettyä upeasti elokuvakäsikirjoitukseksi. Vaikka jotkut asiat puuttuvat, joita kirjassa esiintyy, pysyy kokonaisuus silti täydellisesti kasassa. Elokuva on kuvattu erittäin hyvin ja kaikkien tyylikkäiden taistelukuvien ohella yhdet lempikuvistani elokuvassa ovat Irvetassa nähtävät, yläkulmasta otetut kuvat Hermionesta ja Ronista, jotka tuovat uhkaavaa tunnelmaa todella hienosti lisää. Leikkaus on sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on tietysti erittäin hieno. Ainoa ongelmani on, että kohta jossa lennetään luudanvarsilla liekkien läpi, näyttää hieman heikosti toteutetulta ja siitä näkee selkeästi, että luudat heiluvat todellisuudessa vihreiden kankaiden edessä. Värikkääksi tätä ei voi oikeastaan kutsua, sillä saturaatiota on vähennetty selvästi, jolloin harmaan eri sävyt tuntuvat luovan elokuvan värimaailman. Musiikista vastaa edellisen elokuvan tavoin Alexandre Desplat ja hän on luonut erittäin kauniin ja täydellisyyttä hipovan soundtrackin sarjan päätöselokuvalle. Vaikka elokuvaa varten sävellettyä musiikkia jaksaisi kuunnella ties kuinka paljon ja se tuo tunnelmaan oman lisäkosketuksensa, niin kohdat joissa musiikkia ei esiinny lainkaan, ovat myös todella vaikuttavia. Välillä pelkkä hiljaisuus on äärimmäisen koskettavaa kuultavaa. Ilman musiikkia myös huikeasti luotu äänimaailma pääsee paremmin esille. Hienoa oli tietysti kuulla tuttu, ensimmäisten elokuvien teemamusiikki parissakin kohtaa, mikä aiheuttaa joka kerta itselleni kylmiä väreitä. Iho menee muutenkin kananlihalle useaan otteeseen elokuvan aikana. Lavastus, puvustus ja maskeeraukset ovat täydellisesti toteutettuja.
Blu-rayn kuvanlaatu on upea; se on terävä ja täysin moitteeton. Lisämateriaalina Blu-raylla on Maximum Movie Mode, jolla elokuvan voi katsoa tietoiskujen kanssa, jolloin leffa kestää hieman kauemmin. Mukana levyllä on myös pätkä Final Farewells from Cast and Crew. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten Pottermoren esittelyvideo, Harry Potterin päättymisestä kertovia pätkiä, leffojen tekosalaisuuksien paljastuksia, paljon elokuvan teosta kertovia pätkiä, Daniel Radcliffen ja J.K. Rowlingin keskustelu sarjasta, sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter kahdeksas, lähes tunnin kestävä osa Growing Up, jossa näyttelijät ja tekijät kertovat, millaista oli kasvaa sarjan kanssa.
Yhteenveto: Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 on täydellinen päätös elokuvasarjalle! Se nappaa katsojan mukaan heti alussa ja pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka. Näyttelijät suoriutuvat kaikki todella hyvin rooleistaan ja on hienoa nähdä todella monen palaavan rooleihinsa, vaikka näkyisivätkin vain hetken. Hagrid olisi voinut olla isommassa roolissa. Pääkolmikon kemia toimii täydellisesti. Aberforth Dumbledore on mainio lisäys tarinaan ja avaa Albus Dumbledoren taustoja lisää. Faneille elokuvan katsominen voi olla vaikea paikka, sillä siinä on niin suuri tunnelataus mukana. Itse en vain kykene katsomaan tätä ilman, että se koskettaa minua syvästi. Kun näkee Tylypahkan tuhoutuvan ja tuttujen hahmojen kuolevan, niin eihän sitä vain kykene neutraalisti katsomaan elokuvaa läpi. Yksinäisenä teoksena Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 ei tietenkään ole niin vaikuttava, muttei sitä olekaan tarkoitus katsoa sellaisena. Jos ette ole vielä nähneet Harry Pottereita, niin tehkää itsellenne palvelus ja katsokaa ne! Minulle kyseessä on hienoin ja tärkein tarina, mitä tiedän. Kun katsoin elokuvaa, minulla oli Kuoleman varjelukset -paita päällä ja join kaakaota Potter-mukista. Saa nähdä, tekeekö Ihmeotukset ja niiden olinpaikat oikeutta näin hienolle sarjalle. "Harry Potter ja kirottu lapsi" ei nimittäin tehnyt ollenkaan. En usko, että koskaan tulee olemaan niin hienoa tarinaa kuin Harry Potter, joka vaikuttaisi yhtä monen henkilön elämään samalla tavalla. J. K. Rowling on nero. Ihan oikeasti, katsokaa nämä elokuvat ja lukekaa HarryPotter -kirjat!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.insightfulinnovations.com
Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2, 2011, Warner Bros, Heyday Films, Moving Picture Company
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Ralph Fiennes, Helena Bonham Carter, Imelda Staunton, Robbie Coltrane, Alan Rickman, Jason Isaacs, Tom Felton, Rhys Ifans, Bill Nighy, Warwick Davis ja Toby Jones Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia Ikäraja: 12
J.K. Rowlingin kirjoittamat Harry Potter -kirjat (1997-2007) ja niistä tehdyt elokuvat (2001-2011) ovat tärkeä osa elämääni. Nyt kun taikamaailmaa laajennetaan uudella elokuvalla Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), oli jälleen aika palata katsomaan aikaisemmat elokuvat ja arvostella ne. Muistan, kun "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" -kirja julkaistiin suomeksi 2008 ja sain sen heti ensimmäisenä päivänä ja luin sen todella nopeasti alusta loppuun - sekä vielä uudestaan samana vuonna. Kun ilmoitettiin, että viimeinen kirja jaettaisiin kahteen elokuvaan, olin hieman huolestunut, sillä en ollut aiemmin nähnyt samanlaista toteutusta ja mietin, miten koko juttu toimisi. Tietenkin mietin myös, mistä kohtaa kirjaa tarina katkeaisi? Lukiessani kirjaa uudestaan, arvelin löytäneeni mahdollisen kohdan, mihin Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 päättyisi ja olinkin lopulta oikeassa. Näin elokuvan leffateatterissa sen ensi-iltapäivänä, sekä kaksi päivää myöhemmin ja vielä kolmannen kerran seuraavassa kuussa. Tuntuihan se hieman hölmöltä, että tarina jäi pahasti kesken, mutta onneksi tarinan päätöstä täytyi odottaa vain vähän yli puoli vuotta.
Harry, Ron ja Hermione lähtevät etsimään ja tuhoamaan lordi Voldemortin hirnyrkkejä, jotta he voivat lopulta tuhota itse Voldemortin.
Daniel Radcliffen suoritus Harry Potterina on suurimmaksi osaksi hyvä, vaikka jälleen heikompiakin hetkiä löytyy. Harry on nyt viimeistään hyväksynyt täysin sankarin roolinsa ja aikoo tuhota lordi Voldemortin lopullisesti. Harryssa nähdään jälleen synkempiä puolia, mutta hän näyttää myös välittävänsä tärkeistä henkilöistä elämässään. Rupert Grintin esittämä Ron Weasley vasta näyttääkin synkempiä puolia. Grint on kehittynyt sarjaa tehdessään huimasti ja tässä todistaa, että hänessä on oikeasti potentiaalia vakavasti otettavaksi näyttelijäksi, eikä "vain" Harry Potter -tähdeksi. Emma Watsonin näyttelemä Hermione Granger näyttää taas tietävänsä enemmän kuin muut ja pääsee myös taistelemaan. Watson on tuttuun tapaansa hyvä. Pääkolmikon kemia toimii elokuvassa täydellisesti ja mielestäni on hienoa, että yhdessä kohtaa yksi heistä ehdottaa jopa luovuttamista, kun tehtävä näyttää niin mahdottomalta. Usein tällaisissa tarinoissa vain mennään eikä meinata, mitä tavalliset ihmiset eivät tekisi. Harry Potter ja Feeniksin killassa hieman kylmäksi jättänyt Ralph Fiennesin näyttelemä lordi Voldemort tekee tässä karmivan paluun. Hahmo on saatu jälleen täydelliseksi ja paikoitellen Voldemort on oikeasti pelottava. Pelottavampi on kuitenkin hänen käärmeensä Nagini, jonka kanssa nähdään yksi todella jännittävä kohtaus.
Muut tutut pahikset, eli hullu Bellatrix Lestrange (Helena Bonham Carter), Matohäntä (Timothy Spall) ja Severus Kalkaros (Alan Rickman) nähdään tietty. Elokuvassa myös esitellään uusia pahiksia, kuten kaapparit, joihin kuuluvat mm. Scabior (Nick Moran) ja lyhyesti edellisessä elokuvassa esiintynyt Fenrir Harmaaselkä (edesmennyt Dave Legeno). Vaikka hahmo ei täysin pahis olekaan - ollessaan silti erittäin inhottava - niin myös Dolores Pimento esiintyy jälleen sarjassa ja häntä näyttelevä Imelda Staunton suoriutuu osasta tuttuun tapaansa hyvin.
Ensimmäistä kertaa koko Malfoyn perhe nähdään yhdessä. Tom Feltonin näyttelemästä Draco Malfoysta näkee selkeää pelkoa, sillä hän ei kuitenkaan täysin kuulu Kuolonsyöjien joukkoon, vaikka niin kuvitteli. Hänen isänsä Lucius Malfoy (Jason Isaacs) joutui viettämään vuoden Azkabanin vankilassa ja sen myös huomaa, sillä hahmo on todella riutunut. Oli hienoa nähdä, miten aiemmin niin tyylikkäästä ja mahtavasta miehestä muuttui sellainen ihmisraunio. Dracon äiti Narcissa (Helen McCrory) ei valitettavasti paljoa tee elokuvassa.
Ronin sisko/Harryn tyttöystävä Ginny Weasley (Bonnie Wright) esiintyy vain elokuvan alussa. Kaksoset Fred ja George (James ja Oliver Phelps) ovat myös mukana, eikä elämä ole enää yhtä iloista heille. Arthur (Mark Williams) ja Molly Weasley (Julie Walters) eivät paljoa tee tässä. Elokuvassa esitellään uutena hahmona Ronin isoveli Bill Weasley, jona nähdään Villisilmä Vauhkomieltä esittävän Brendan Gleesonin poika, Domhnall Gleeson. Bill Weasleyn morsiamena nähdään Harry Potter ja liekehtivästä pikarista tuttu Fleur Delacour (Clémence Poésy). Kirjoissa esiintyvää Charlie Weasleyta ei nähdä vieläkään.
Brendan Gleesonin esittämä Villisilmä Vauhkomieli pistäytyy elokuvan alussa, kuten myös Hagrid-jätti (Robbie Coltrane) lentävän moottoripyöränsä kanssa, pariskunta Remus Lupin (David Thewlis) ja Nymfadora Tonks (Natalie Tena), sekä Kingsley Kahlesalpa (George Harris). Uutena hahmona nähdään myös varasteleva Mundungus Fletcher (Andy Linden), joka jostain kumman syystä kuuluu hyvisten joukkoon. Fletcher on aika inhottava tapaus ja Linden on uskottava roolissaan.
Tuttuja oppilaita ei erityisemmin nähdä elokuvassa; ainoastaan lyhyessä kohtauksessa Tylypahkan pikajunassa. Luna Lovekiva (Evanna Lynch) on isommassa roolissa ja katsojille esitellään vihdoin hänen isänsä, Ksenofilius Lovekiva (Rhys Ifans), jolla on tärkeä rooli elokuvan juonen kannalta. Ifans on tuttuun tapaansa hyvä ja sopii täydellisesti hieman kummallisen haihattelijan rooliin. Yksi parhaista asioista elokuvassa on mielestäni Dobbyn paluu. Dobby on kenties jopa suosikkihahmoni koko sarjasta. Kuten jo sanoin Salaisuuksien kammion arvostelussani, minulla on sydämessä paikka suloisille hahmoille elokuvissa ja Dobby on yksi niistä. Dobby on todella sympaattinen ja tuo huumoria mukaan. Hänellä on yhä vaatteenaan tuttu tyynyliina, mutta on saanut jostain hommattua pienet tossut, jotka sopivat hahmolle täydellisesti. Dobby on toteutettu upeasti ja hänen äänenään kuullaan Toby Jones. Dobbyn lisäksi myös kotitonttu Oljo nähdään jälleen ja hänen äänenä toimii Simon McBurney.
Elokuvassa nähdään myös Harry Potter ja viisasten kivessä esiintyneet Lujahaka-maahinen (Warwick Davis) ja sauvakauppias Ollivander (John Hurt). Joko Hurt on maskeerattu todella voimakkaasti tai sitten hän vain on oikeasti jo niin vanha kuin mitä elokuva antaa ymmärtää. Tässä myös esitellään vielä kaksi uutta hahmoa. Elokuvassa on uusi Taikaministeri nimeltä Rufus Rymistyir, jota näyttelee todella lahjakas Bill Nighy. Hahmo ei kauaa esiinny, mutta hän pitää todella vaikuttavan puheen alussa. Taikahistorioitsija Bathilda Bagshotia esittää Hazel Douglas ja pakko sanoa, että Bagshot on ehkä karmivin mummeli, jonka olen koskaan nähnyt. Toivottavasti ei tarvitse kadulla törmätä häneen - etenkään pimeällä.
Elokuva alkaa hyvin synkissä merkeissä. Uusi taikaministeri Rufus Rymistyir pitää puhetta siitä, että kaikesta huolimatta Taikaministeriö pysyisi vahvana. Harry, Ron ja Hermione valmistautuvat tulevaan matkaansa ja heti elokuvan alussa on paljon tunnetta; Dursleyn perheen lähtiessä pois, sillä muuten he voisivat olla vaarassa ja Hermione joutuu pyyhkimään vanhempiensa muistot hänestä, suojellakseen heitä. Samalla lordi Voldemort kokoontuu Kuolonsyöjien kanssa suunnittelemaan Harryn tuhoamista. Elokuvan juoni on hyvin yksinkertaisesti sitä, että hyvä yrittää tuhota pahan, samalla kun paha yrittää tuhota hyvän. Tapa, jolla juonta kerrotaan, muuttuu läpi elokuvan. Alkupuolella se tuntuu toimintapätkältä, jonka jälkeen se muuttuu jännäriksi ja siinä on samanlaisia juttuja kuin jossain pankkiryöstöleffassa, sitten se muuttuu ahdistavaksi trilleriksi ja käy jopa kauhun puolella, kunnes muuttuu tutummaksi seikkailuelokuvaksi, jollaisena kaikki Harry Potterin tietävät.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 on hyvin erilainen kuin yksikään sarjan aiempi osa. Ensinnäkään siinä ei nähdä Tylypahkaa ollenkaan. Muutamat tutut oppilaat näkyvät pikaisesti, mutta pääasiassa elokuva tapahtuu ympäri Brittejä, Harryn, Ronin ja Hermionen metsästäessä hirnyrkkejä. Uhka sille, että he paljastuisivat on suuri, joten he joutuvat vaihtamaan paikkaa monta kertaa. Uhkaava tunnelma välittyy selkeästi katsojalle ja paikoitellen elokuva on todella ahdistava. Montaasi, jossa pääkolmikko kävelee hylätyissä paikoissa, samalla kun taikaradiosta kuuluu lista kadonneista henkilöistä, on todella pysäyttävä. Aiemmin Harry Pottereissa on ollut hyvänä vastapainona huumoria synkkyyden ohella, mutta tämä painottuu enimmäkseen vakavan tarinan puolelle. Elokuvassa saa nauraa vain pariin otteeseen, mutta toisaalta ei edes haittaa, että elokuva keskittyy synkempiin asioihin, sillä se pitää katsojaa rautaisessa otteessaan. Muutamia hengähdystaukoja onneksi löytyy ja välillä elokuva voi tuntua hieman hidastempoiselta. Katsojan huulille leviää hymy, kun Harry ja Hermione tanssivat hitaita teltassa Nick Caven "O Children" -kappaleen tahtiin. Loppu on jälleen erittäin surullinen ja se saa katsojalle voimakkaan tahdon nähdä sarjan päättävän elokuvan. Myös läpi elokuvan esiintyy kohtia, jotka voivat aiheuttaa surua, tuttujen hahmojen kuollessa.
Tämä voi hyvin helposti tuntua vain turhalta väliosalta ja tavallaan se on totta. Mutta vain "tavallaan". Se on selkeä lämmittely lopetukselle, mutta siinä on niin paljon tärkeitä asioita, että se ei ole turha. Erilaisen lähestymistavan vuoksi elokuva tuntuu hyvin kiehtovalta, sillä aiemmat osat katsoja on pääosin viettänyt tutussa ja turvallisessa Tylypahkan linnassa. Nyt päästään näkemään esimerkiksi Malfoyn perheen kartano, sekä Harryn syntymäpaikka Godricin notko. Toisin kuin tämän jälkeen ilmestyneissä sarjojen päätösosissa, kuten Twilight - Aamunkoi, osa 1 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1 - 2011) ja Twilight - Aamunkoi, osa 2 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2 - 2012), sekä Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014) ja Nälkäpeli - Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015), tässä on täysin perusteltua jakaa päätös kahteen elokuvaan. Ensinnäkin kirja on todella pitkä ja toiseksi siinä on niin paljon sisältöä, että yhtenä elokuvana paketti tuntuisi liian kiirehtivältä. Tällä tavalla ollaan pysytty hyvin uskollisina alkuperäiselle teokselle, vaikka joitain asioita onkin muutettu. Tämä ei tunnu rahastuspätkältä ja vaikka yksinään se on hieman sekava, niin yhdessä aiempien elokuvien ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) kanssa, tämä sopii täydellisesti kokonaisuuteen. Jos ei ole jostain syystä koskaan nähnyt Harry Pottereita tai lukenut kirjoja, niin tämä on täysin väärä osa aloittaa, sillä tällaisenaan tämä jättää helposti kylmäksi. Eihän sitä tietenkään ole tarkoitettu katsottavan ilman muita osia ja minusta onkin hienoa, etteivät elokuvat käytä turhaa aikaa selittääkseen, mitä aiemmissa osissa on tapahtunut.
Elokuvan on ohjannut David Yates, joka ohjasi myös kaksi edellistä elokuvaa. Hänellä oli niin vahva visio Harry Potter ja puoliverisestä prinssistä, että on ollut hyvä ratkaisu pitää hänet mukana loppuun asti. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu hyvin. Äänitehosteet ovat kiehtovia ja yksi hienoimmista kohtauksista teknisesti on takaa-ajo läpi metsän, sillä siinä ei ole erityisemmin musiikkia ja se painottuu enemmän äänitehosteiden puolelle. Kohtauksen kuvaus on hieman sekavaa, mutta se painottaa hyvin kohtauksessa esiintyvää paniikkia. Tehosteet ovat tietysti huikeita ja ehkä kaikkein paras tehoste on, miten "Seitsemän Potteria" -kohtaus on luotu. Taistelut ovat myös näyttäviä, etenkin alkupuolen lentotaisto. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat tietysti ammattimaisesti toteutettuja. Musiikista vastaa Alexander Desplat ja hän on luonut paljon hyviä teemoja elokuvaan.
Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on Maximum Movie Mode, jonka avulla elokuvan voi katsoa tietoiskujen kanssa. Maximum Movie Mode -versio on noin kaksikymmentä minuuttia pidempi kuin itse elokuva sellaisenaan. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten On the Road jossa nähdään leffan kuvauksia eri puolilla Englantia, näyttelijöiden haastatteluja, tekijöiden keskustelua siitä, miksi viimeinen kirja piti jakaa kahteen osaan, paljon elokuvan teosta kertovia pätkiä, sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter seitsemäs, tunnin kestävä osa Story, jossa J.K. Rowling ja käsikirjoittaja Steve Kloves keskustelevat kirjojen muuttamisesta elokuviksi.
Yhteenveto:Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 on erittäin hyvä aloitus sarjan lopetukselle. Se kulkee eteenpäin hieman eri tyylilajeissa, jotka toimivat. Parhaimpia kohtauksia ovat mielestäni ministeriö, Godrikin notko ja juoksu metsän läpi, kuten myös montaasi, jossa kolmikko vaeltaa eri paikoissa, kuunnellen samalla radiosta kadonneiden henkilöiden listaa. Lopussa on yksi juttu, jota en anna anteeksi, mutta ymmärrän, miksi se tapahtuu. Näytteleminen on tasokasta läpi elokuvan. Grint ja Fiennes parantavat suorituksiaan ja oli hienoa nähdä Ron hieman synkempänä. Visuaalisesti elokuva on todella vaikuttava. Ohjaaja Yatesilla on vahva visio Potter-sarjan päättämisestä. Muistan, kun kävelin ulos teatterista ensimmäisen kerran nähtyäni elokuvan ja minuun iski kunnolla se tieto, että seuraava elokuva olisi sarjan viimeinen... Suosittelen Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ä kaikille sarjan faneille, sekä fantasiaelokuvien ystäville - kunhan olette tietty nähneet sarjan aiemmat osat. Jos aiemmat osat ovat tuntuneet synkemmiltä, niin tämä sitä vasta onkin. Enää ei voi Harry Potteria kutsua lasten seikkailusarjaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.thegeekgeneration.com
Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1, 2010, Warner Bros, Heyday Films
