Arvostelu: Mies ja alaston ase 2½ (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991)

MIES JA ALASTON ASE 2½

THE NAKED GUN 2½: THE SMELL OF FEAR

Ohjaus: David Zucker

Pääosissa: Leslie Nielsen, Priscilla Presley, George Kennedy, O. J. Simpson, Robert Goulet, Richard Griffiths, Jacqueline Brooks, Anthony Savage, Lloyd Bochner, Tim O'Connor, Peter Mark Richman, John Roarke, Margery Ross ja "Weird Al" Yankovic

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Hei, me pamputetaan! -televisiosarjaan (Police Squad! - 1982) perustuva komediaelokuva Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1990 ja lopulta Mies ja alaston ase 2½ sai ensi-iltansa kesäkuussa 1991. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla, mutta ei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Mies ja alaston ase -trilogian jo lapsena, muutamaankin otteeseen. Nyt kun elokuvasarja on yllättäen jatkumassa, päätin odotellessa katsoa alkuperäisen trilogian uudestaan ja arvostella sen. 

Komisario Frank Drebin rikospoliisista ryhtyy tutkimaan epäilyttävää Quentin Hapsburgia, jolla on ilkikurinen suunnitelma varmistaakseen, että ympäristöystävällinen aurinkovoima ei korvaa rahakkaita ja luonnolle haitallisia laitoksia.

Leslie Nielsen tekee paluun komisario Frank Drebiniksi rikospoliisista ja jatkaa tutun lystikkäällä linjallaan. Hän laukoo jälleen kuivia vitsejä täydellisellä pokerinaamalla, tuoden tarpeen vaatiessa lisähuumoria vekkuleilla ilmeilyillä. Pilke pysyy silmäkulmassa ja Nielsen osoittaa taas kerran olevansa komedian parhaita taitajia. Frank on edelleen erittäin pidettävä heppu, jonka uuteen tutkimukseen hyppää mielellään mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut George Kennedy poliisikapteeni Ed Hockenina, O. J. Simpson etsivä Nordberginä, sekä Priscilla Presley Frankin palavasti rakastamana Janena, joka oli ottanut hatkat juuri heidän hääpäivänään. Uusina tuttavuuksina esitellään tämänkertainen pahis Quentin Hapsburg (Robert Goulet), joka haluaa pitää itsensä ja ympäristölle haitallisilla öljy-, hiili- ja atomivoimalaitoksilla rahaa tahkoavat bisnesmiestoverinsa varakkaina, yrittämällä pistää päiviltä ympäristöystävällisen aurinkoenergian puolesta puhujan tohtori Meinheimerin (Richard Griffiths). Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Goulet istuu mallikkaasti tämänkertaiseksi roistoksi, kun taas Griffiths on oiva tuplaroolissa arvostettuna tohtorina ja tämän identiteetin varastavana Earl Hackerina.

Mies ja alaston ase 2½ ei paljoa kalpene hykerryttävän hauskalle ykkösosalle, vaan luvassa on tälläkin kertaa valtavasti hupia puolentoista tunnin verran alkuteksteistä lopputeksteihin. Voi kun minulla onkin ikävä sitä aikaa, kun komedialeffat ottivat ilon irti myös alku- ja lopputeksteistä. Jatko-osa tarjoaa aika lailla juuri sitä mitä ykkösosakin, pääasiassa samoilla vahvuuksilla ja heikkouksilla. Jos jossain jatko-osan voi mieltää edeltäjäänsä paremmaksi, niin loppuhuipennus on ytimekkäämpi kuin ykkösen turhan pitkäksi venytetty pesäpallomatsisekoilu.

Elokuvan tarinalla ei tälläkään kertaa ole juuri väliä, vaan juonentapainen toimii lähinnä keinona viedä hahmoja yhä vain uusiin hauskoihin kommelluksiin. Leffan aikana pääsee nauramaan makeasti ja vedet silmissä kerta toisensa perään, vitsivyörytyksen ollessa lähes taukoamatonta. Nauruja kirvoitetaan katsojasta monin keinoin, oli kyse sitten nokkelasta sanailusta, fyysisestä koheltamisesta tai taustoille piilotetuista lisävitseistä, joita ei taaskaan välttämättä hoksaa vielä ensimmäisellä katselulla. Juuri mitään ideaa ei ole pidetty liian pöljänä ja jos tekijät ovat halunneet, että hahmojen autoillessa Washingtonissa, taustalla näkyy jostain syystä yhtäkkiä Colosseum, niin sitten taustalla myös näkyy Colosseum. Tällä kertaa mukana on myös enemmän selvää parodiointa muista elokuvista, kuten Casablancasta (1942), Psykosta (Psycho - 1960) ja ohjaaja-käsikirjoittaja David Zuckerin veljen Jerry Zuckerin leffasta Ghost - näkymätön rakkaus (Ghost - 1990). Tätä nerokasta pönttöilyä jaksaa katsoa kerta toisensa perään ja hymy pysyy visusti huulilla läpi keston.

David Zuckerin ohjaus ja yhdessä Pat Proftin kanssa työstetty käsikirjoitus ovat tälläkin kertaa hyvää työtä, tekstin ollessa täynnä kekseliäitä juttuja. Mies ja alaston ase 2½ on myös kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Etenkin seksikohtaukseen leikatut kiertoilmaisukuvat ovat toinen toistaan vekkulimpia ideoita. Lavastus on oivallista, samoin puvustus. Erikoistehosteet ovat tarkoituksellisen hupsut ja äänimaailmastakin löytyy omat lisähuvituksensa. Ira Newbornin säveltämä tunnusmusiikki on aina yhtä riemastuttava, jämähtäen jälleen pitkäksi aikaa soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Naked Gun 2½: The Smell of Fear, 1991, Paramount Pictures

Arvostelu: Linnunradan käsikirja liftareille (The Hitchhiker's Guide to the Galaxy - 2005)

LINNUNRADAN KÄSIKIRJA LIFTAREILLE

THE HITCHHIKER'S GUIDE TO THE GALAXY

Ohjaus: Garth Jennings

Pääosissa: Martin Freeman, Mos Def, Zooey Deschanel, Sam Rockwell, Alan Rickman, Warwick Davis, John Malkovich, Anna Chancellor, Ian McNeice, Richard Griffiths, Helen Mirren, Bill Nighy ja Stephen Fry

Genre: scifi, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, eli suomalaisittain Linnunradan käsikirja liftareille perustuu Douglas Adamsin samannimiseen tarinaan, joka esitettiin ensin radiokuunnelmana vuonna 1978 ja sitten julkaistiin kirjana vuonna 1979. Teoksen pohjalta oli jo vuonna 1981 tehty televisiosarja, minkä lisäksi siitä ryhdyttiin jo tuolloin suunnittelemaan elokuvasovitusta. Aluksi Adams teki diilin Ivan Reitmanin, Joe Medjuckin ja Michael C. Grossin kanssa, mutta kun Reitman päättikin tehdä Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984), projekti jäi limboon lähes pariksi vuosikymmeneksi. Vuonna 2001 Jay Roach lähestyi Adamsia adaptaatioidean kanssa ja Adams ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta elokuvalle. Adams ei kuitenkaan saanut tekstiä valmiiksi, sillä hän menehtyi toukokuussa 2001. Roach päätti tehdä kaikkensa viedäkseen projektin loppuun ja pestasi Karey Kirkpatrickin työstämään käsikirjoituksen päätökseen. Työryhmä kasattiin, näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2004. Lopulta Linnunradan käsikirja liftareille sai maailmanensi-iltansa 20. huhtikuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, joka sai kriitikoilta kädenlämpöisen vastaanoton. Itse olen pitänyt leffasta, nähtyäni sen ensi kertaa lapsena vuokralta tai televisiosta. Luinpa myös Adamsin kirjan ala-asteella. Olen katsonut elokuvan pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on kulunut jo lähes kymmenen vuotta. Kun huomasin Linnunradan käsikirja liftareille -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Eräänä torstaiaamuna muuan Arthur Dent päätyy elämänsä seikkailuun, kun hänen ystävänsä paljastuu avaruusolennoksi ja he liftaavat kyydin pois Maasta, joka on päätetty tuhota hyperavaruuden pikatien tieltä.

Myöhemmin Hobitti-trilogian (The Hobbit - 2012-2014) Bilbo Reppulina ja Uusi Sherlock -televisiosarjan (Sherlock - 2010-2017) tohtori Watsonina tunnetuksi noussut Martin Freeman näyttelee Arthur Dentiä, aivan tuiki tavallista mattimeikäläistä, josta muodostuu silmänräpäyksessä uhanalaiseksi lajiksi muodostuvien ihmisten edustaja, kun Maapallo räjäytetään, jotta sen tilalle saataisiin rakennettua hyperavaruuden pikatie. Freeman istuu rooliinsa passelisti, joskin Arthurin tehtäväksi jää lähes koko leffan ajan vain kummastella kaikkea ympärillään, kun hahmo ajautuu hullunkuriselle seikkailulle halki galaksin.

     Elokuvassa nähdään myös rap-artisti Mos Def Fordina, Maahan Linnunradan käsikirja liftareille -opusta työstämään saapunutta avaruusolentoa, joka ystävystyi Arthurin kanssa ja päättääkin pelastaa tämän hengen maailmanlopun koittaessa, Sam Rockwell Linnunradan eksentrisenä presidenttinä, Zaphod Beeblebroxina, Zooey Deschanel tämän kanssa matkustavana Trillianina, Anna Chancellor varapresidentti Questularina, John Malkovich aivastuskulttia johtavana Humma Kavulana ja Bill Nighy planeettasuunnittelija Slartibartfastina, minkä lisäksi leffassa kuullaan Stephen Fry kertojaäänenä, Helen Mirren supertietokone Syvänä Mietteenä ja Richard Griffiths vogoni-olento Jeltzinä. Sivuhahmot ovat toinen toistaan yliampuvampia ja lystikkäämpiä tyyppejä, joiden näyttelijät ovat vekkulissa vedossa. Etenkin Rockwell irrottelee hauskasti presidenttiroolissaan. Suosikkini koko poppoosta on kuitenkin masentunut tekoälyrobotti Marvin, jonka puvussa hikoilee Warwick Davis ja jonka äänenä toimii edesmennyt Alan Rickman, jonka ääni on aivan täydellinen sarkastisessa alakuloisuudessaan.

Ei ole mikään ihme, että jo 1970-luvun lopusta lähtien Linnunradan käsikirja liftareille on sekä kerännyt vannoutuneet faninsa kuin myös tuntunut joistakin totaalisen luotaantyöntävältä. Kyseessä on täysin omalaatuisensa scifiseikkailu, jossa mikään idea ei tunnu liian hölmöltä ja joka ei todellakaan pelkää kulkea varsin epätavallisia latuja. Vai miltä kuulostaa elokuva, joka käynnistyy delfiinien esittämällä musikaalinumerolla ja jonka seikkailuun kuuluu niin masentunutta robottia ja aivastuskulttia kuin tulkkaavia kaloja, huokaisevia ovia, epätodennäköisyysmoottoreita ja perimmäistä kysymystä elämästä, universumista ja kaikesta? Jos et innostunut, leffa tuskin iskee sinuun, mutta jos kiinnostuksesi heräsi, kannattaa Linnunradan käsikirja liftareille pistää pyörimään.

Kyseessä ei mielestäni ole mikään järisyttävän vaikuttava tieteiselokuva, mutta se on ilahduttavan uniikki tapauksensa genressään ja yhä vuosia myöhemmin se jaksaa viihdyttää. Elokuva vaatii kyllä katsojaltaan oikeanlaisen mielentilan, jotta sen kyytiin voi hypätä, mutta oikeassa mielentilassa leffa onkin sitten erittäin mainio. Sen hupsu mielikuvituksellisuus jaksaa yllättää ja hauskuuttaa kohtaus ja jopa katselukerta toisensa perään. Leffan aikana pääsee nauramaan totaalisen hölmöiltä vaikuttaville jutuille, mutta samanaikaisesti siitä voi kaivaa jos jonkinlaisia syväanalyysejä. Kuten elokuvan hahmotkin, leffa itsessään pohtii syntyjä syviä elämän tarkoituksesta. Linnunradan käsikirja liftareille voi mieltää parodiaksi scifigenrestä tai vaikkapa satiiriksi maailman menosta. Tai sitten katsojana voi olla aivan totaalisen pihalla siitä, mitä ruudulla oikein tapahtuu, mutta silti kummasti kyllä elokuva viehättää.

Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi Garth Jennings, joka ei ollut aiemmin ohjannut elokuvia. Linnunradan käsikirja liftareille on omituisuudessaan niin haastava tapaus, että sen parissa voisi kokeneemmallakin tekijällä mennä pupu pöksyyn, mutta ensikertalainen Jennings hoitaa tonttinsa pääasiassa mallikkaasti. Douglas Adamsin työstämä ja Karey Kirkpatrickin viimeistelemä käsikirjoitus ei vajoa miksikään tyypilliseksi Hollywood-hötöksi tai muutu liikaa helpommin lähestyttäväksi, vaan pitää Adamsin teksteille ominaisen pilkkeen silmäkulmassaan. Elokuva on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat oivat ja puvustus vekkulia. Olen niin iloinen, että etenkin vogonit on toteutettu hieman kömpelöillä asuilla tietokonetehosteiden sijaan, jo sen takia että leffan digiefektit ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Onneksi niitä kuitenkin hyödynnetään säästeliäästi, eikä elokuva luota pelkkien tehosteiden voimaan. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja Joby Talbotin musiikit säestävät seikkailua vekkulisti. Parhaiten musiikkipuolelta mieleen jää toki delfiinien laulama So Long, and Thanks for All the Fish.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hitchhiker's Guide to the Galaxy, 2005, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, Everyman Pictures, Hammer & Tongs

Arvostelu: Gandhi (1982)

GANDHI

Ohjaus: Richard Attenborough
Pääosissa: Ben Kingsley, Rohini Hattangadi, Roshan Seth, Saeed Jaffrey, Pradeep Kumar, Edward Fox, Trevor Howard, Martin Sheen, Athol Fugard, Geraldine James, Alyque Padamsee, Amrish Puri, Richard Vernon, Richard Griffiths, Daniel Day-Lewis, John Ratzenberger ja Dilsher Singh
Genre: draama, historia
Kesto: 3 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Gandhi perustuu Intian itsenäisyysliikkeen johtajan Mahatma Gandhin elämään. Pian Gandhin kuoleman jälkeen vuonna 1948 eri elokuvantekijät kiinnostuivat tekemään filmatisointia hänen elämästään. Vuonna 1952 Gabriel Pascal teki sopimuksen Intian pääministeri Jawaharlal Nehrun kanssa elokuvasta, mutta Pascal kuoli ennen kuin projekti lähti kunnolla liikkeelle. Vuonna 1962 Richard Attenborough kiinnostui Gandhin elämästä, luettuaan Louis Fischerin elämäkertakirjan Gandhista. Hänkin tapasi pääministeri Nehrun, joka hyväksyi Attenboroughin suunnitelmat. Tällä kertaa projekti kuitenkin kaatui Nehrun kuolemaan vuonna 1964. Attenborough halusi silti jotenkin saada elokuvan tehtyä ja ottikin yhteyttä David Leaniin, joka oli suunnitellut filmiä 1950-luvun lopulla, mutta olikin päätynyt tekemään toisen historiallisen elokuvan, Arabian Lawrencen (Lawrence of Arabia - 1962). Lean oli jonkin aikaa kiinnostunut, mutta päätyi lopulta jälleen eri projekteihin. Vuonna 1976 Attenborough sai Warner Bros. Picturesin tuekseen, mutta silloin Nehrun tytär, Intian uudeksi pääministeriksi noussut Indira Gandhi julisti maahan hätätilan, eivätkä kuvaukset onnistuneet. Vuonna 1980 Attenborough sai vihdoin asiat järjesteltyä niin, että elokuvan teko oli mahdollista ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Valtavaan Gandhin hautajaiskohtaukseen saatiin jopa yli 300 000 extraa esiintymään, millä elokuva pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan. Lopulta Gandhi sai maailmanensi-iltansa New Delhissä 30. marraskuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys - jopa ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva! Se sai paljon ylistystä niin kriitikoilta kuin historioitsijoilta. Gandhi sai myös mm. yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras maskeeraus, musiikki ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja tulokastähden palkinnot, sekä hurjat kuusitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naissivuosan ja lupaavimman uuden päänäyttelijän palkinnot. Vuosien varrella elokuvan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään klassikkona. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Gandhia, mutta olin toki tiennyt niin elokuvasta kuin itse Mahatma Gandhista jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1893 Etelä-Afrikassa asianajaja Mahatma Gandhi ryhtyy puolustamaan paikallisten intialaisten oikeuksia. Gandhin saavutuksista aletaan pian puhua ympäri maailman ja Gandhi aloittaa matkansa ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja väkivallattomuuden puhujana, kansalaisuudesta, uskonnosta tai ihonväristä riippumatta.

Pääroolissa Mahatma Gandhina nähdään sir Ben Kingsley, joka voitti roolistaan parhaan miespääosan Oscarin, Golden Globen, BAFTA:n ja monta muuta palkintoa - eikä syyttä. Kingsley tekee tässä uransa parhaan roolisuorituksen. Hän katoaa täysin lempeän, rauhaa toivovan ja syvästi uskovan miehen osaan. Vuosien varrella Kingsleyn mukanaolo on saanut kritiikkiä siitä, että näyttelijän ihoa tummennettiin, jotta hän sopisi paremmin intialaisen rooliin. Vaikka etenkin tänä päivänä tällainen toiminta on toki kyseenalaista, ovat monet esittäneet vasta-argumenttina, että Kingsley on isänsä puolelta intialaistaustainen ja hänen syntymänimensä oli Krishna Pandit Bhanji. Itse en kritisoi Kingsleyn valintaa päärooliin lainkaan. Hän säkenöi niin valloittavalla tavalla ja huokuu sellaista karismaa, että monologeja todella jää kuuntelemaan hiirenhiljaa ihan vain hänen näyttelemisensä ansiosta. Toiveikkaan lisäksi Kingsley tulkitsee vaikuttavasti myös Gandhin ikääntymistä, kun alkaa näyttämään siltä, että hän kantaa koko kansansa taakkaa harteillaan. Elokuvan kuvausta Gandhista on kritisoitu myös siitä, että se jättää pois Mahatma Gandhin rasistiset kommentit mustia kohtaan, sekä hänen seksuaaliset tekonsa alaikäisiä naisia kohtaan. Vaikka toisaalta ymmärrän, että jotkut eivät pidä siitä, että Gandhi esitetään leffassa lähinnä pelkkänä pyhimyksenä ja näiden asioiden esittäminen toisi henkilöön erilaista syvyyttä, eivät ne istu muuten toiveikkaaseen ja hyvien asioiden puolesta puhuvaan elokuvaan. Jos mukana olisi kohtaus, jossa Gandhi nukkuu alasti alaikäisten tyttöjen kanssa koetellakseen siveellisyyttään, katsojan olisi todella vaikea katsoa loput elokuvasta. On hyvä tietää henkilön virheistä, mutta tässä tapauksessa on parempi nähdä Gandhin hyvät teot ja merkittävät saavutukset, joilla hän muovasi maailmaa parempaan suuntaan.

     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Rohini Hattangadi Gandhin vaimona Kasturbana (Hattangadista tuli ensimmäinen intialainen, joka voitti BAFTA-palkinnon), Roshan Seth Gandhin ystävänä Jawaharlal Nehruna, Saeed Jaffrey Gandhia seuraavana Patelina, Amrish Puri Gandhia Etelä-Afrikassa auttavana Khanina, Athol Fugard brittikenraali Smutsina, Edward Fox kenraali Dyerinä, Martin Sheen toimittaja Vince Walkerina ja Geraldine James Gandhin opeista kiehtoutuvana neiti Sladena. Daniel Day-Lewis tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista Colinina, joka halveksuu Gandhia.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa, että olin etukäteen hieman pelokas Gandhin katsomisesta. Vaikka uskoin pitäväni filmistä, silti yli kolmetuntinen teos syvästi uskovan todellisen henkilön elämästä ja teoista tuntui jotenkin uhkaavalta. Jälleen kerran pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi. Minä pidin tästä elokuvasta aivan valtavan paljon. Olin täysin ällistynyt ja häkeltynyt näkemästäni ja kokemastani. Gandhi on nimittäin juurikin kokemus. Tämä on sellaisia elokuvia, jotka tuntuvat joltain elämää suuremmalta. Kyse on suorastaan elämyksestä. Sellaisesta, jota ryhtyy katsomaan tietynlaisena ihmisenä ja josta poistuu edes hieman erilaisena. Gandhi teki minuun valtavan suuren vaikutuksen.

Ei ole mikään ihme, että elokuva on elämää suurempi - olihan itse Mahatma Gandhikin. Gandhin tapa nähdä maailma ja sen ihmiset oli hyvin erilainen, enkä kummastele, että hän keräsi vuosien varrella niin suuren kannattajajoukon ympärilleen. Gandhin pitämissä puheissa on jotain niin voimakasta, että kun hänen sanojensa päätteeksi hän saa valtavat aplodit, ihoni nousi kananlihalle. Gandhi eli syvästi uskomustensa kautta, enkä tarkoita vain uskoa Jumalaan ja muuhun taivaalliseen, vaan uskoa ihmisiin, hyvyyteen, rauhaan ja parempaan tulevaisuuteen. Tällaisia ajatusmaailmoja voisi helposti pitää naiiveina, jos Gandhi ei olisi eläessään osoittanut useasti sitä, että se usko voi tarttua ja levitä laajasti, ja toiveikkaat asiat voivat käydäkin toteen. Kun yleensä historiassa johtohahmot pitivät valtaa ja levittivät tahtoaan voimakeinoin, Gandhi uskoi väkivallattomuuden voimaan. Elokuvassa on monta huikean upeaa kohtausta, jossa brittiläiset käyttävät kaikkia voimakeinojaan Gandhin seuraajia vastaan, mutta seuraajien väkivallattomuus heikentää brittiläisten voimaa huomattavasti.

Heti elokuvan ensimmäiset kuvat imaisivat minut tarinaan mukaan täysillä. Elokuva lähtee liikkeelle Gandhin hautajaiskohtauksesta, jonka kuvauksiin saatiin jopa yli 300 000 ihmistä esittämään surijoita. Kuvat valtavasta yleisöstä, joka on hiljentynyt kunnioittamaan sankariaan, ovat jo itsessään todella vaikuttavia ja niistä herää palo saada nähdä, mitä kaikkea Gandhi teki saadakseen sellaista kunnioitusta. Ja kun elokuvan lopussa palataan takaisin samaan kohtaukseen, katsoja on täysillä surijoiden mukana. Itsekin olin syvästi liikuttunut, enkä vain siinä kohtaa. Juuri ennen puoltaväliä nähdään mitä shokeeraavin kohtaus, joka tuntui kuin todella lujalta iskulta. Kohtausta seuraakin lyhyt väliaika, jolloin minun oli pakko pitää tauko ja kerätä itseni kasaan. Samalla myös ihmettelin, että miten ihmeessä olemme jo puolessa välissä? Tuntui siltä kuin olisin katsonut elokuvaa vasta alle tunnin! Niin vangitseva se on!

Gandhilla on tosiaan kestoa yli kolme tuntia ja ymmärrän, että joillekin kesto muodostuu esteeksi elokuvasta nauttimisen kannalta. Itseäni kesto ei lopulta haitannut yhtään. Olin täysin lumoutunut tämän elämäntarinan vietäväksi. Vaikka elokuva kulkeekin rauhallisesti eteenpäin, en koskaan kokenut sitä tylsäksi tai pitkästyttäväksi. Päinvastoin, olisin kenties voinut katsoa sitä kauemminkin. Elokuva on täynnä upeita kohtauksia, olivat ne sitten mahtipontisia, hiljaisia, surullisia, kauniita... tai jopa hauskoja. Kyse ei todellakaan ole mistään komediasta, mutta sekaan mahtuu ihan hauskoja juttuja - lähinnä Gandhin suhtautumisesta brittiläisiin ja kuinka voimattomia he alkavat olemaan hänen aatteidensa edessä. Koin myös jotenkin jopa lystikkääksi, kuinka Gandhia ollaan vähän väliä passittamassa vankilaan. Jopa Gandhin ilmeestä näkee, että hän ajattelee "joko taas" ja siitä saisikin varmasti erikoisen juomapelin. Tämä vankilahommakin on yksi niistä asioista, jotka saavat brittiläiset menettämään mahtiaan, Gandhin kannattajien tietty noustessa valtaviin mielenosoituksiin, jotka saadaan kuriin vain vapauttamalla heidän johtajansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Richard Attenborough - kyllä, sama Richard Attenborough, joka näytteli vuosikymmentä myöhemmin dinosauruspuiston luojaa John Hammondia Jurassic Parkissa (1993) - jolle Gandhi oli suorastaan elämäntyö ja intohimoprojekti, jota hän yritti saada aikaiseksi lähes kahden vuosikymmenen ajan. Kova työ todella palkitaan ja Attenborough on tehnyt mestariteoksen ja hän voitti ansaitusti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Attenborough saa sisäistettyä elokuvaansa sen henkisyyden ja sielukkuuden, mitä Gandhi huokuu, ilman että filmi on koskaan mitään uskonnollista paasausta. Attenboroughin rakentama tunnelma on erinomainen läpikotaisin ja se on yksi syy, miksi filmi pitää niin tiukasti otteessaan.

Lisäksi elokuvan on myös teknisesti varsinainen taidonnäyte. Leffa on täynnä näyttävää ja kaunista kuvastoa, jossa esitellään Intian maisemia ja kulttuuria, sekä jossa tosiaan nähdään hurjia ihmismassoja, jotka seuraavat idoliaan Gandhia. Leikkauksessa rytmitys on todella onnistunutta, jolloin yli kolmen tunnin kesto tuntuu paljon lyhyemmältä kuin se onkaan. Myös lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat vaikuttavat. Ja maskeerauksissa haluan täsmentää, että tarkoitan enemmänkin uskottavasti vanhenevaa Gandhia, enkä Kingsleyn ihonvärin tummentamista. Myös äänimaisema on hieno, oli kyse sitten äänekkäistä kohtauksista tai todella hiljaisista hetkistä. Ravi Shankarin ja George Fentonin säveltämät musiikit tuovat oman vahvan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Gandhi on vaikuttava mestariteos, jonka parissa yli kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä. Elokuva lumoaa heti alkumetreillä mukaansa ja vie katsojansa väkevälle matkalle, jonka jälkeen kokee luultavasti olevansa edes hieman erilainen ihminen. Heti alun hautajaiskohtauksesta lähtien filmi on täynnä toinen toistaan upeampia kohtauksia, hetkiä ja tapahtumia, joita seuraa kuin vangittuna. Elokuva tarjoaa katsojalleen monenlaisia tunnetiloja ja iskevimmillään se on erittäin liikuttava. Hauskojakin hetkiä mahtuu mukaan ja kun Gandhia ollaan ties kuinka monetta kertaa passittamassa vankilaan, koristaa niin nimikkohenkilön kuin katsojankin kasvoja sama huvittunut ilme. Ben Kingsley on suorastaan ilmiömäisen hieno Mahatma Gandhin roolissa, tulkiten täydellisesti hahmonsa henkevää matkaa, joka innoitti miljoonia muita. Kun lopussa palataan takaisin alun hautajaiskohtaukseen, on katsojan vaikea pidätellä kyyneliään. Richard Attenborough'n ohjaus on erinomaista ja teknisiltä ansioiltaan Gandhi on erittäin väkevästi tehty. Lopputuloksena on ehta mestariteos ja klassikko, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gandhi, 1982, International Film Investors, National Film Development Corporation of India, Goldcrest Films International, Indo-British, Indo-British Films

Arvostelu: Hugo (2011)

HUGO

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Asa Butterfield, Chloë Grace Moretz, Ben Kingsley, Sacha Baron Cohen, Helen McCrory, Michael Stuhlbarg, Emily Mortimer, Christopher Lee, Frances de la Tour, Richard Griffiths, Ray Winstone ja Jude Law
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 7

Hugo perustuu Brian Selznickin kirjaan Hugo Cabret (The Invention of Hugo Cabret) vuodelta 2007. GK Films hankki kirjan elokuvaoikeudet heti, kun kirja oli julkaistu ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Alun perin Chris Wedgen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta aikataulusyistä hän joutui jättämään projektin ja hänen tilalle otettiin ohjaajaksi Martin Scorsese. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja lopulta Hugo sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 10. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva onnistui tienaamaan lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta koska sen budjetti oli paisunut lähes samoihin summiin, filmi oli valitettavasti taloudellinen pettymys. Kuitenkin suurimmaksi osaksi yleisö kehui elokuvaa, minkä lisäksi myös kriitikot antoivat sille korkeita arvosanoja. Hugo sai jopa 11 Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus, musiikki ja puvustus), joista se voitti parhaan kuvauksen, lavastuksen, erikoistehosteiden, äänityksen ja äänitehosteiden palkinnot, 8 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan lavastuksen ja äänen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, musiikki ja ohjaus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Itse näin Hugon vasta vuokralta vuotta tai pari myöhemmin isoäitini kanssa ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1931 Pariisissa orpo Hugo Cabret asuu juna-asemalla, missä hän yrittää selvittää kummallisen mekaanisen itseliikkuja-nuken mysteeriä nuoren Isabelle-tytön kanssa.

Pääroolissa nuorena orpopoikana Hugo Cabretina nähdään Asa Butterfield. Vanhempiensa menetyksestä huolimatta Hugo on hyvin optimistinen, ollessaan varma, että hänen kuolleen kelloseppäisänsä (Jude Law) jättämä itseliikkuja-nukke pitää sisällään viestin isältä. Tämä nukke heittääkin Hugon seikkailuun, mihin katsoja on heti valmis lähtemään mukaan. Butterfieldiltä löytyy suurta intoa elokuvaa kohtaan ja hän onkin mitä mainioin valinta Hugoksi. Erityisen hyvä hän onnistuu olemaan draamakohtauksissa, joissa vanhempien menetys palaa musertamaan Hugoa.
     Hugoa auttavana Isabellena taas nähdään Chloë Grace Moretz, joka on myös todella oivallinen roolissaan. Isabellesta löytyy vielä isompaa seikkailunhalua ja Moretz oikein sädehtii usein. Vaikka elokuvasta löytyy monia nimekkäitä näyttelijäkonkareita, ei elokuvan taso koskaan laske silloin, kun sen kohtaukset keskittyvät pelkästään Hugoon ja Isabelleen, sillä Butterfield ja Moretz toimivat niin valloittavana kaksikkona.
     Lyhyesti takaumissa nähtävän Jude Law'n lisäksi muita tunnettuja näyttelijöitä elokuvassa ovat sir Ben Kingsley Isabellen kummisetä Georgesina ja edesmennyt Helen McCrory kummitäti Jeannena, koomikko Sacha Baron Cohen asemanvartija Gustave Dasténa, sir Christopher Lee kirjakaupan omistajana monsieur Labissena, sekä Emily Mortimer, Richard Griffiths ja Frances de la Tour juna-asemalla viihtyvinä henkilöinä, joiden elämää Hugo seuraa piilostaan. Kingsley ja edesmennyt Lee huokuvat karismaa rooleissaan, mutta elokuvan todellinen yllättäjä on lopulta Sacha Baron Cohen. Hulluista komedioistaan, kuten Boratista (Borat: Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakshtan - 2006) ja Brünosta (2009) tuttu Cohen pääsee olemaan hauska tapaus, mutta hän vetää osansa rauhallisemmin kuin yleensä ja tuo suurta herkkyyttäkin hahmoonsa. Ensimmäisessä maailmansodassa vammautunut asemanvartija on vain yksi esimerkki mielenkiintoisista sivuhahmoista, joita elokuvan aikana tavataan.

Hugo on hyvin eriskummallinen teos Martin Scorseselta, joka on totuttu näkemään aikuisille suunnattujen rikoselokuvien ohjaajana. Taksikuskin (Taxi Driver - 1976), Mafiaveljien (Goodfellas - 1990), Casinon (1995) ja The Departedin (2006) kaltaisten filmien tekijää on vaikea kuvitella koko perheelle suunnatun satuelokuvan puikoissa. Sellaista Scorsese päätti kuitenkin lähteä kokeilemaan ja onnistuu yrityksessään erinomaisesti. Hugo on lumoavan hurmaava elokuva, johon uppoutuu heti ensiminuuteilla ja kun mysteerin selvittäminen alkaa, siihen jää tosissaan koukkuun. Elokuvasta löytyy ihanaa unenomaisuutta ja lapsenomaista intoa, mitä Scorsese ei ole varmaan koskaan ennen hyödyntänyt leffoissaan. Leffasta huokuu herran intohimo projektia kohtaan ja riemu kokeilla jotain uutta uralla. Samalla Scorsese pääsee kynäilemään oman rakkauskirjeensä elokuvataidetta kohtaan. Leffassa uppoudutaan elokuvahistoriaan ja siinä on oivallisia viittauksia sadan vuoden takaisiin klassikoihin, kun elokuvaa vielä pidettiin taikuutena. Hugo välittää tämän tunteen niin vahvasti, että se saa jo valmiiksi elokuvia palavasti rakastavan kokemaan sen lapsenomaisen hetken uudelleen, kun kuvat pistettiin ensi kertaa liikkumaan silmien edessä.

Tunnelma on kaikin puolin hienosti luotu ja seikkailuhenki pitää tiukasti mukanaan. Elokuvassa on jotain vahvasti taianomaista, mikä syntyy esimerkiksi lumoavasta 1930-luvun Pariisista. Jo pelkät vanhat kadut, liikkeet ja talot, sekä niiden takaa pilkistävät Eiffel-torni, Riemukaari ja Notre Damen katedraali nostavat leveän hymyn huulille. Hugon kintereillä oleva asemanvartija Dasté tuo huumorin lisäksi mukaan myös jännitettä ja erityisesti loppuhuipennuksesta on saatu tiivistunnelmainen. Aitoa herkkyyttäkin löytyy ja katsojalla menee helposti tippa linssiin parissakin kohtaa. Ihan perheen pienimmille leffan jännittävät hetket voivat olla liiankin hurjia, mutta muuten elokuva sopii täydellisesti koko perheen elokuvailtaan. Mysteeriin liittyvä tarina aukeaa hitaasti ja jokainen uusi paljastus tuntuu vain parantavan teosta entisestään.

Elokuvan käsikirjoituksesta vastaa John Logan, joka kuljettaa tarinaa onnistuneesti eteenpäin ja luo uusia koukkuja ja mutkia mukaan sopivin väliajoin. Logan tekee hyvää työtä myös hahmojen kanssa, mistä näyttelijöiden on helppo ammentaa. Logan saikin Oscar-ehdokkuuden työstään Hugon parissa. Teknisesti leffa on myös todella vaikuttava, vaikka yksi kohta, jossa eräs hahmo jää melkein ihmisten tallomaksi juna-asemalla, on aika kömpelösti toteutettu. Leffa on erittäin taidokkaasti kuvattu. Tietokoneella tehostetut kamera-ajot ympäri juna-asemaa ovat kauniit. Efektit ovat muutenkin oivalliset, vaikka tiettyä digitaalisuutta onkin paikoitellen nähtävissä näin kymmenen vuotta myöhemmin. Leikkaus tukee hyvin käsikirjoitusta. Lavasteilla ja asuilla 1930-luvun Pariisi herätetään takaisin henkiin. Äänimaailma on myös loistokas ja säveltäjä Howard Shore tunnelmoi musiikeillaan, joista löytyy seikkailun tuntua, sekä vahvoja ranskalaisia vivahteita.

Yhteenveto: Hugo on erinomainen koko perheen seikkailuelokuva, jossa ohjaaja Martin Scorsese näyttää uudenlaista lahjakkuutta urallaan. Scorsesen luoma tunnelma on lumoava ja taianomainen, imaisten katsojan täysillä mukaan elokuvan vietäväksi. Tarina pitää niin tiukasti mukanaan, että kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Kiehtovaa mysteeriä ryhtyy tutkimaan innokkaasti ja seikkailun henki on vahvasti läsnä. Jännitystä löytyy, mutta myös huumoria keventämään monia tilanteita. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia konkareista Ben Kingsleystä, Jude Law'sta ja Christopher Leestä nuoriin Asa Butterfieldiin ja Chloë Grace Moretziin. Todellinen yllättäjä on kuitenkin jopa aika herkkää työtä tekevä Sacha Baron Cohen. Visuaalisesti filmi on upea, muutamista selvästi digitaalisista otoksista huolimatta. Elokuvataiteen rakastajille mukana on paljon sydäntä lämmittäviä silmäniskuja ja viittauksia. Hugo herättää uudestaan syvemmänkin elokuvafanin rakkauden filmejä kohtaan, sekä lapsenomaista innostusta kaikenikäisissä katsojissa. Suosittelenkin Hugoa erittäin lämpimästi seuraavaan elokuvailtaan - etenkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan vuoksi! 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hugo, 2011, Paramount Pictures, GK Films, Infinitum Nihil

Arvostelu: Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides / Vierailla vesillä (2011)

PIRATES OF THE CARIBBEAN:

ON STRANGER TIDES (2011)

PIRATES OF THE CARIBBEAN: VIERAILLA VESILLÄ

Ohjaus: Rob Marshall
Pääosissa: Johnny Depp, Penélope Cruz, Ian McShane, Geoffrey Rush, Kevin McNally, Sam Claflin, Astrid Bergès-Frisbey, Stephen Graham, Richard Griffiths ja Keith Richards
Genre: seikkailu, fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Pirates of the Caribbean -sarjan kolmas osa Pirates of the Caribbean: At World's End (2007) oli tarkoitettu sarjan päätösosaksi, mutta koska se oli kahden edellisen osan tapaan hitti, Walt Disney -yhtiö ilmoitti, että sarja jatkuu vielä. Kuitenkin neljänteen osaan palaisi aiemmista osista vain kolme näyttelijää: Johnny Depp (kapteeni Jack Sparrow), Geoffrey Rush (kapteeni Barbossa) ja Kevin McNally (Gibbs). Muistan, kun tämä kerrottiin ja monet ihmettelivät, minne aiemmissa osissa tärkeät hahmot Will (Orlando Bloom) ja Elizabeth (Keira Knightley) olivat kadonneet? Itse en pitänyt kaksikosta enää erityisemmin At World's Endissa ja pidinkin hyvänä vaihteluna, ettei heitä nähtäisi. Ohjaaja Gore Verbinski oli samaan aikaan tekemässä animaatioleffa Rangoa (2011), joten hän ei jatkanut merirosvojen parissa. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Chicagon (2002) ohjaaja Rob Marshall. Kun ensimmäiset trailerit ilmestyivät, olin innoissani, mutta samalla myös hieman ennakkoluuloinen, sillä mietin, että mitenköhän sarjaa jatkettaisiin? Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides, eli suomalaisittain Vierailla vesillä, ilmestyi keväällä 2011 ja kävin katsomassa sen ensi-illassa sekä vielä uudestaan kesällä. Elokuva ei saanut erityisen hyviä arvioita, mutta itse pidin siitä ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales (2017), oli aika katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003), Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest (2006) ja Pirates of the Caribbean: At World's End!

Jack Sparrow tapaa vanhan tuttunsa Angelican, joka huijaa hänet pelätyn merirosvon Mustaparran laivalle. Mustaparta tarvitsee Sparrow'n löytääkseen myyttisen Nuoruuden lähteen, jolla hän voisi pelastaa henkensä ennustukselta, jonka mukaan yksijalkainen mies tappaa hänet.

Johnny Depp on yhä sama veikeä kapteeni Jack Sparrow, jolta löytyy useita hauskoja hetkiä. Hahmon vanhat tutut eleet ja ilmeet ovat tallella. Vaikka Sparrow on loistava jälleen, ei Deppin suorituksessa ole oikeastaan mitään uutta, vaan hän vetää samalla lailla roolinsa kuin parissa edellisessä osassa. Hahmon kekseliäisyys ei pääse täysin oikeuksiinsa, mutta mukana on nokkelasti keksittyjä repliikkejä. Sparrow on enemmän tarinan sankari kuin At World's Endissa.
     Sparrow'n vanha tuttu Joshamee Gibbs (Kevin McNally) on tosiaan mukana ja hänen osuuttaan on kasvatettu. Kovin paljoa hän ei pääse tekemään, mutta on silti tärkeä osa tarinaa. Myös McNally esittää tutulla ja turvallisella tyylillään hahmoa.
     Sen sijaan Geoffrey Rushin näyttelemä kapteeni Barbossa on muuttunut paljon. Barbossa on menettänyt Musta helmi -laivansa, sekä jalkansa jä päätynyt kuninkaan palvelukseen kaappariksi. On erikoista nähdä aiemmin niin häijyltä tuntuva piraatti kesympänä tapauksena. Onneksi hahmossa piilee vanha tuttu Barbossa, mikä puskee aina välillä esille. Rush on edelleen mainio.
     Uutena tuttavuutena tavataan Penélope Cruzin esittämä Angelica, joka on Sparrow'n vanha tuttu. Elokuvassa myös viitataan vahvasti, että heidän välillään olisi joskus ollut jotain, mikä tuo oman lisäyksensä Sparrowiin, joka on aiemmin tuntunut vain hyödyntävän naisia. Angelica kykenee helposti kiristämään Sparrowia, mikä tekee hänestä Jackin heikkouden. Cruz on hyvä näyttelijä ja hoitaa tämänkin roolinsa hyvin.
     Elokuvan pahis on Ian McShanen esittämä Edward Teach, eli Mustaparta, jolle luodaan yhdessä lauseessa vaikuttava maine: kaikkien piraattien pelkäämä piraatti. McShane tuntuu olevan yleisesti mainio valinta pahikseksi ja niin hän on myös tässä. Mustaparta tuntuu uhkaavalta ja kylmältä tapaukselta. Häneen saadaan syvyyttä pelokkuudella, sillä hän kammoaa ajatusta, että joku tappaisi hänet. Mustaparralla on käytössään erikoinen miekka, jolla hän kykenee ohjailemaan laivaansa. Tämän lisäksi hän kykenee hyödyntämään voodoota ja herättämään ihmisiä kuolleista alaisikseen.
     Muita tärkeitä hahmoja ovat hömelö merirosvo Scrum (Stephen Graham), johon Sparrow tutustuu Mustaparran laivalla, Queen Anne's Revengella, lähetyssaarnaaja Philip (Sam Claflin), jota Mustaparta pitää vankinaan Angelican tahdosta, sillä Angelica uskoo, että Mustaparralla olisi Philipin avulla mahdollisuus päästä taivaaseen, sekä merenneito Syrena (Astrid Bergès-Frisbey), joka ei ole yhtä hirviömäinen tapaus kuin muut lajinsa edustajat. Koska Will ja Elizabeth ovat poissa, Philipin ja Syrenan välille on luotu romanssia. Elokuvassa nähdään myös The Rolling Stones -yhtyeen kitaristi Keith Richards Jackin isänä ja Richard Griffiths kummalliseksi tehtynä kuningas Yrjö II:na. Myös Judi Dench tekee lyhyen roolisuorituksen.

Vaikka edellisen osan lopussa annettiin vinkkiä siitä, että seuraavassa osassa etsittäisiin Nuoruuden lähdettä, niin tämä ei silti oikein tunnu jatkolta sille, vaan enemmänkin lisäseikkailulta sarjaan. Tämä johtuu lähinnä siitä, että elokuvasta puuttuvat lähes kaikki tutut naamat. Samalla tämä on myös tilaisuus viedä sarjaa uuteen suuntaan. On Stranger Tides tuntuukin välillä raikkaalta muutokselta. Elokuva vie Pirates of the Caribbean -sarjan ensimmäistä kertaa Eurooppaan ja alku tapahtuu Lontoossa. Alkuosio sisältää jo huumoria sekä tyylikkään takaa-ajon ja meno jatkuu aika pitkälti samanlaisena. Synkän At World's Endin jälkeen On Stranger Tides löytää jälleen kepeän tunnelman, mikä toimi hienosti kahdessa ensimmäisessä osassa. Kepeys tekee elokuvasta mielestäni paremman kuin edeltäjästään ja se on oikein viihdyttävä. Kyseessä on sarjan lyhyin teos, minkä myös huomaa, eikä elokuva tunnu koskaan hidastelevan. Seikkailumeininki on vahvasti läsnä ja vauhtia riittää.

Silti elokuva ei ole lähelläkään kahden ensimmäisen elokuvan tasoa. Paikoitellen se tuntuu vain lisäosalta, joka on tehty rahastuksena, mutta onneksi suurimman osan ajasta se tuntuu siltä, että tekijät rakastavat sarjaa. Elokuvan tarina ei ole yhtä vahva kuin kahdessa ensimmäisessä. Leffa käyttää vanhoja kikkoja ja pelaa usein varman päälle. Juttua on yksinkertaistettu todella paljon, eikä mukana ole samaa nokkeluutta ja kekseliäisyyttä. Katsojana ei pääse hämmästelemään paljoa. On Stranger Tides kulkee eteenpäin nopeasti, muttei kiirehdi, mikä on hyvä asia. Ennustus siitä, että joku tappaisi Mustaparran piakkoin, tuntuu jotenkin hölmöltä ja mielestäni parempi syy sille, että hän etsii Nuoruuden lähdettä, olisi yksinkertaisesti se, että hän haluaisi elää ikuisesti. Välillä yliluonnollisuudet tuntuvat todella kummallisilta. Voodoon vielä jotenkin ymmärtää, sillä aiemmin on nähty noituutta, mutta se, että Mustaparran ylimmät alamaiset koostuvat zombeista, tuntuu hieman oudolta, eikä täysin sovi sarjaan. Muutenkin kirottuja miehistöjä on nähty sarjassa jo pari, joten katsojana toivoisi hieman vaihtelua. Merenneidot taas ovat täydellinen lisäys sarjaan ja kohtaus, jossa Mustaparran orjat yrittävät saada merenneitoja kiinni Whitecapinlahdella, on mielestäni leffan paras. Kyseessä ei ole mikään kiva The Little Mermaidin (1989) Ariel, vaan tässä merenneidot syövät ihmisiä.

Monet haukkuvat elokuvan lyttyyn, mutta omasta mielestäni se on hyvä. Ei se ihmeellinen ole, mutta kelpo seikkailupätkänä sen katsoo oikein mielellään. Vaikka tämä on kepeämpi kuin edeltäjänsä, synkkyyttä on mukana toimiva määrä, eikä tämä muutu lastenleffaksi. Huumori toimii, eikä kovin moni vitsi ole huono. Jotkut heitot ovat erittäin nerokkaita, kuten: "Teille on syötetty palturia." "Meidät on siis palturoitu?" mitä seuraa kulmien kohoitus Jackilta ja naurahdus katsojalta. Merellä ei erityisen paljon vietetä aikaa, eikä yhtä ainutta taistelua käydä merellä kahden laivan välillä, kuten kaikissa edeltäjissä. Toimintaa on muuten tarpeeksi ja miekat kolisevat toisiaan vasten useasti. Jännitystä löytyy myös välillä. Lontoon harmaus on tyylikkäässä kontrastissa saaren viidakon vihreyden kanssa. Tuttuja paikkoja, kuten Port Royalia ja Tortugaa ei päästä näkemään, mutta onneksi uudet lokaatiot toimivat. Philipin ja Syrenan välinen romanssi on välillä ihan toimiva, mutta tuntuu suurimmaksi osaksi ajasta irralliselta ja väkisin väännetyltä, eikä sillä ole loppujen lopuksi mitään väliä. Hahmojen on vain tarkoitus korvata Will ja Elizabeth. Elokuvassa hyödynnetään jälleen sitä hauskuutta, että vanhoista vastuksista voi tulla liittolaisia ja onkin kiinnostavaa nähdä Jackin ja Barbossan tekevän yhteistyötä. Kokonaisuutena On Stranger Tides toimii, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa.

Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut Gore Verbinskilta Rob Marshallille, mikä on tavallaan toimiva ratkaisu, sillä näin saadaan tuotua tuoretta visiota sarjaan, mutta toisaalta taas Verbinskin käsissä elokuva voisi olla todella hyvä. Seuraavan elokuvan ohjaa kaksi eri henkilöä, mutta toivon, että Verbinski palaisi sarjaan edes vielä kerran. Käsikirjoituksesta vastaavat Ted Elliott ja Terry Rossio, mutta pohja elokuvan tarinalle tulee Tim Powersin kirjasta "On Stranger Tides" (1987). Tarinaa on kuitenkin muutettu paljon, jotta Pirates of the Caribbeanin hahmot saadaan mukaan sujuvasti. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet ovat toimivia. Vaikka mukana on paljon yliluonnollisuutta, elokuvassa ei nähdä samalla tavalla tietokonehahmoja, kuten edellisissä osissa. Ääniefektit ovat myös mainioita. Musiikista vastaa Hans Zimmerin lisäksi meksikolainen duo Rodrigo y Gabriela, jotka tuovat mukaan akustista henkeä. Elokuvan soundtrack poikkeaakin aiemmista elokuvista, mutta siinä on silti tuttu sarjan tunnelma mukana.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on mokaotoksia, Blu-ray 3D:n esittelyvideo The Lion King -elokuvan (1994) Timonin ja Pumban kanssa, sekä muutama "LEGO Pirates of the Caribbean" -lyhytpätkä.

Yhteenveto: Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides on edeltäjäänsä viihdyttävämpi teos, muttei saavuta kahden ensimmäisen elokuvan hienoutta. Se pelaa useasti varman päälle, eikä uskalla hirveästi luoda uutta. Jotkut yliluonnolliset asiat menevät oudon puolelle, mutta merenneidot ovat hieno lisäys sarjaan. Yhtä nokkelaa ja kekseliästä meininkiä ei ole mukana, vaikka monet vitsit naurattavatkin hölmöllä älykkyydellään. Seikkailun tunne on vahvasti läsnä, mikä on hienoa ja tämä on jälleen kepeä osa. Toimintaa on sopiva määrä mukana, kuten myös jännitystä. Romanssi on hieman väkisin tungettu mukaan. Johnny Depp on yhä hyvä pääosassa, mutta hahmossa ei ole oikein mitään uutta. Barbossaa taas on toimivasti muutettu. Mustaparta on menevä pahis. Jos pidät Pirates of the Caribbeaneista, niin vilkaise myös On Stranger Tides. Nyt olen valmis Dead Men Tell No Talesiin ja toivon, että siinä saavutettaisiin taas jotain todella hyvää. Siinä nähdään jälleen Will Turner ja mielenkiinnolla odotan, mikä hänen osansa tulee olemaan ja miten tarina jatkuu...

Kirjoittanut: Joonatan, 24.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides, 2011, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Moving Picture Company

Arvostelu: Harry Potter ja Azkabanin vanki (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004)

HARRY POTTER JA AZKABANIN VANKI

HARRY POTTER AND THE PRISONER OF AZKABAN

Ohjaus: Alfonso Cuarón
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Michael Gambon, Robbie Coltrane, Maggie Smith, Alan Rickman, David Thewlis, Emma Thompson, Gary Oldman, Richard Griffiths, Fiona Shaw ja Timothy Spall
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 12

"Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni."

J. K. Rowlingin kirjasarjaan (1997-2007) perustuvat elokuvat Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002) olivat suurmenestyksiä, joten sarjaa päätettiin tietty jatkaa. Kolmannen osan tekoa ei kuitenkaan saatu aloitettua yhtä sujuvasti kuin Salaisuuksien kammion, sillä ohjaaja Chris Columbus päätti sanoa itsensä irti keskittyäkseen omaan perheeseensä. Kun uudeksi ohjaajaksi vihdoin löydettiin meksikolainen Alfonso Cuarón, tuotanto lähti viimeinkin kunnolla käyntiin ja kuvaukset alkoivat helmikuussa 2003. Lopulta Harry Potter ja Azkabanin vanki sai ensi-iltansa keväällä 2004 ja se oli ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein elokuva Shrek 2:n (2004) jälkeen. Kriitikot ihastuivat siihen edellisiä osia enemmän ja monet pitävät Azkabanin vankia yhtenä sarjan parhaista elokuvista. Itse näin elokuvan vasta loppuvuodesta 2004, kun sain sen lahjaksi VHS:nä. Olen katsonut filmin useaan otteeseen ja omalla listallani se on vaihdellut paikkaa sarjan parhaiden ja heikoimpien osien joukossa. Nyt kun Rowligin luoma velhomaailma saa lisäystä elokuvalla Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), oli aika katsoa elokuvat jälleen kerran ja arvostella ne.

Massamurhaaja Sirius Musta vapautuu Azkabanin velhovankilasta ja kolmannen kouluvuotensa aloittava velhopoika Harry Potter saa tietää Siriuksen olevan hänen perässään.

Daniel Radcliffen näyttelemä Harry Potter ei ole samanlainen sankarihahmo kuin aiemmin. Harrysta alkaa löytyä synkempiäkin puolia, sekä vihaa, jotka tuovat uutta sisältöä hahmoon ja osoittavat, että kaikkein puhtoisimmissakin ihmisissä voi olla jotain "pahaa". Tietysti Harry on silti yhä tarinan keskipisteessä oleva hyvis, jolle jälleen kerran sattuu ja tapahtuu. Radcliffen suoritus paranee jälleen, mutta jösses kuinka huono hän on kiukutessaan lumisessa metsässä! Elokuvassa kerrotaan taas hieman enemmän Harryn vanhempien kuolemasta.
     Ron Weasley (Rupert Grint) ja Hermione Granger (Emma Watson) kinastelevat enemmän kuin aiemmin. Hermione on ostanut kissan nimeltä Koukkujalka, joka yrittää syödä Ronin Kutka-rotan ja tästähän Ron suuttuu. Watson on mielestäni oiva näyttelijä ja on jälleen hyvä Hermionena. Hermione pääsee näyttämään, mistä hänet on tehty ja todistamaan, ettei hänelle kannata ryttyillä. Grint suoriutuu osastaan myös hyvin. Harryn, Ronin ja Hermionen ystävyys syntyy näyttelijöiltä jo luonnostaan.
     Dursleyn perhe ei esiinny elokuvassa kovin paljoa, vain muutaman ensimmäisen minuutin ajan. Vernon-setä (Richard Griffiths) ja Petunia-täti (Fiona Shaw) ovat aivan samanlaiset kuin ennenkin, mutta Dudleysta (Harry Melling) on tullut varsinainen tyhjäntoimittaja, eikä hän tee oikeasti mitään muuta kuin katsoo televisiota ja syö. Uutena hahmona esitellään Vernonin sisko Marge, jota näyttelee Pam Ferris. Vaikka hahmo on todella vähän elokuvassa, vetää Ferris roolinsa aivan nappiin ja Marge on samaan aikaan aivan hirveä ja todella hauska.

Koska kahdessa edellisessä elokuvassa rehtori Albus Dumbledorea näytellyt Richard Harris menehtyi hieman ennen Harry Potter ja salaisuuksien kammion ensi-iltaa, täytyi hänelle löytää korvaaja tähän elokuvaan. Uutena Dumbledorena nähdään Michael Gambon, joka ottaa roolin toimivasti haltuunsa. Omasta mielestäni Gambon sopii osaan paremmin, sillä hänessä on enemmän sitä energiaa, mitä kirjan versiossa esiintyy, mutta hän pysyy silti yhtä viisaana hahmona.
     Muut tutut opettajat ovat myös mukana. Professori McGarmiwa (Maggie Smith) ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, mutta professori Kalkaroksen (Alan Rickman) roolia on suurennettu ja hahmoon annetaan hieman lisäsyvyyttä parin uuden hahmon kautta. Kalkaros myös todistaa yhdessä repliikissä, ettei välttämättä vihaakaan Harrya niin paljon kuin on luultu ja on lopussa valmis suojelemaan pääkolmikkoa, vaikka oma henki menisi. Hagrid-jättiläinen (Robbie Coltrane) pääsee myös opettamaan, mutta se ei suju ihan toivotulla tavalla. Warwick Davisin esittämä professori Lipetit on mukana ja hänen ulkonäköään on muutettu radikaalisti. Myös ilkeä vahtimestari Voro (David Bradley) nähdään jälleen.
     Uusina opettajina nähdään professori Lupin, jota näyttelee David Thewlis ja professori Punurmio, jota näyttelee Emma Thompson. Lupin on uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja ja hän ystävystyy Harryn kanssa, kun käy selville, että Lupin oli aikoinaan Harryn vanhempien ystävä. Emma Thompson on aivan huikea ennustuksen opettaja Punurmiona, joka on hieman pimahtanut tyyppi.

Tutut oppilaat Neville Longbottom (Matthew Lewis), Seamus Finnigan (Devon Murray), Dean Thomas (Alfred Enoch), kaksoset Fred ja George Weasley (James ja Oliver Phelps), Ronin pikkusisko Ginny (Bonnie Wright), kiusaajahahmo Draco Malfoy (Tom Felton) ja tämän kaverit Crabbe (Jamie Waylett) ja Goyle (Josh Herdman) ovat tietysti mukana. Uutena oppilaana nähdään lopputeksteissä Boy 1:ksi nimetty hahmo, jonka oikeaksi nimeksi selvisi pikaisen etsimisen jälkeen Bem. Bemiä näyttelee Ekow Quartey ja hän on elokuvaa varten luotu hahmo, joka esiintyy vain tässä elokuvassa. Hänen ainoa tarkoituksensa on selittää muille hahmoille asioita ja hän tuntuu aika turhalta lisäykseltä.
     Edellisessä elokuvassa nopeasti näkynyt Taikaministeri Cornelius Toffee (Robert Hardy) esiintyy tässä elokuvassa, kuten myös Ronin vanhemmat Molly (Julie Walters) ja Arthur Weasley (Mark Williams), joista kummallakaan ei ole paljoa tehtävää elokuvassa. Uusina hahmoina esitellään mm. Poimittaislinjan rahastaja Stan Pikitie (Lee Ingleby) ja Peter Piskuilan (Timothy Spall). Merkittävin uusi hahmo on Sirius Musta, eli juuri tämä elokuvan nimessä mainittu Azkabanin vanki, jota näyttelee Gary Oldman. Oldman on todella hyvä näyttelijä ja täydellinen valinta rooliin. Hän tuo hahmon hulluuden hyvin esille. Hahmo ei ole kuitenkaan niin yksiulotteinen kuin voi luulla.

Elokuvan alussa Vernon-sedän sisko Marge tulee käymään Dursleyn perheen luona, jonne Harry on taas (elokuvassa selittämättömästä syystä) joutunut viettämään kesäänsä. Vierailu ei mene kovin hyvin ja päivällisellä Marge haukkuu Harryn vanhempia, jolloin Harry vahingossa paisuttaa Margen ihmisilmapalloksi ja karkaa Dursleyn kotoa. Villin Poimittaislinjakyydin jälkeen Harry tapaa jälleen ystävänsä, eikä aikaakaan, kun he jo suuntaavat Tylypahkaan. Azkabanin vangissa päästään tähän mennessä nopeimmin itse kouluun. Kouluvuoden aikana ei kovin paljoa sinänsä tapahdu - lähinnä käydään oppitunneilla, kerran pelataan huispausta sateessa ja välillä pelätään Sirius Mustaa, mutta eniten tapahtuu loppuosiossa, joka kestää kuitenkin aika kauan. Vaikka tässä elokuvassa ei tarvitse taistella peikkoja ja jättiläishämähäkkejä vastaan, niin silti jotain tapahtuu kouluvuoden aikana. Hahmoja nimittäin syvennetään paljon. Harry Potter ja Azkabanin vanki keskittyy edellisiä osia enemmän hahmoihinsa ja vähemmän huimiin seikkailuihin. Erilainen lähestymistapa tuo tuoreutta sarjaan.

Tuoreutta tuo myös uudenlainen tyyli itse elokuvassa. Harry Potter ja salaisuuksien kammio oli loppupuolella aika synkkä elokuva, mutta muuten se on väreiltään lämmin ja siinä on perhe-elokuvan kaltaisia viboja siellä täällä. Azkabanin vanki on läpikotaisin synkkä ja värimaailma on paljon harmaampi ja kylmempi. Yhtenä aiheuttajana tälle ovat ankeuttajat, Azkabanin velhovankilan vartijat, jotka vartioivat Tylypahkaa Sirius Mustan varalta. Ankeuttajat ovat synkkiä olentoja, jotka pukeutuvat kaapuihin, eikä niiden kasvoja näy - ne leijuvat ilmassa ja imevät ihmisistä onnellisuuden ja lopulta sielun. Hahmot ovat täydellisesti luotuja, konkreettisia pahuuksia, jotka voivat tuntua pelottavilta. Läpi elokuvan sataa myös paljon, jolloin loogisesti aurinkoa ei paljon näy. Värimäärittelyllä on myös lisätty synkkyyttä - varjot ovat korostetumpia ja monia muita asioita on hieman pehmennetty, jolloin elokuvalla on erittäin omanlainen tyylinsä verrattuna moniin muihin elokuviin. Vastapainoksi synkkyydelle elokuvasta löytyy onneksi paljon huumoria.

Hahmoihin liittyy myös uusi asia, etenkin nuoriin hahmoihin, nimittäin puvustus. Toki heillä on yhä kaikilla tutut koulupukunsa (valkoinen kauluspaita, kravatti, tummanharmaa neule ja musta kaapu), mutta niitä käytetään hieman eri tavalla kuin aiemmin. Edellisessä osissa puvut pysyivät kiltisti päällä mahdollisimman esimerkillisesti, mutta tässä paidat on vedetty pois housuista, ylin nappi on auki ja kravattia löysennetty, kuten myös pelkkää kauluspaitaa käyttäessä hihoja on kääritty ylös. Hahmot alkavat olla jo teini-iässä, jolloin pukeutumisen muuttuminen rennommaksi on täysin loogista ja toimivaa. Hahmot nähdään myös tavallista enemmän arkivaatteissaan.

Vanhat tutut paikat ovat jälleen nähtävissä, mutta Hagridin mökin ja Tällipajun sijainteja on muutettu ja pihamaille on lisätty kokonaan uusi alue, jossa mökki sijaitsee. Uutena paikkana nähdään Tylyaho, joka on kylä Tylypahkan lähellä, sekä sen vieressä sijaitseva Rääkyvä röttelö, joka huhujen mukaan kummittelee. Rääkyvässä röttelössä nähdään yksi suosikkikohtauksistani elokuvassa, joka rakentaa hahmoihin lisäsyvyyttä ja avaa hyvin uusia asioita katsojille, jotka koskevat Harryn menneisyyttä. Ankeuttajien lisäksi uusia juttuja ovat mm. Poimittaislinja, joka on kolmikerroksinen bussi velhoille; hevoskotkat, jotka ovat puoliksi hevosia ja puoliksi kotkia; Kalmakoira, jonka näkeminen enteilee kuolemaa; Kelmien kartta, joka näyttää reaaliajassa, mitä Tylypahkassa tapahtuu; animaagit, jotka pystyvät muuttumaan eläimiksi; sekä ajankääntäjä. Tässä elokuvassa on nimittäin aikamatkustusta. Tietysti tässä on jokaisen muunkin aikamatkustuselokuvan tavoin epäloogisuuksia, mutta se on silti aiheena hauska ja on hienoa nähdä sitä hyödynnettävän velhomaailmassakin. Elokuvassa nähdään myös ensimmäistä kertaa ihmissusi, joka ei tosin ole millään lailla uusi juttu kellekään.

Uutena ohjaajana toimii tosiaan Alfonso Cuarón, jolla on hyvin vahva synkkä tyyli. Pääasiassa pidän Cuarónin luomasta hengestä ja on hienoa, että ohjaaja pääsee näin isossa tuotannossa oikeasti toteuttamaan itseään, mutta minulta löytyy myös kritisoitavaa. En tiedä, oliko se hänen ideansa vai ei, mutta tässä elokuvassa monet kohtaukset päättyvät siihen, että kuva himmenee mustaksi. Tämä toimisi muuten, mutta himmentymiset ovat tehty tavalla, joka muistuttaa Looney Tunesia (1930-), jolloin himmentyminen alkaa kuvan reunoista ja päättyy johonkin tiettyyn kohtaan kuvan keskellä, esimerkiksi Harryn naamaan. Monet kohtaukset alkavat tällä lailla, mutta toisinpäin toteutettuna. Kikka toimii muutamalla ensimmäisellä kerralla, mutta kun sitä käytetään kaiken aikaa, alkaa katsojaa ärsyttää. Elokuva myös loppuu kuvaan, joka pysähtyy hetkeksi ja sitten käytetään himmennystä, jolla siirrytään lopputeksteihin. Ei näin. Muuten leikkaus on sujuvaa ja elokuva on kuvattu jopa erinomaisesti. Ja kuten jo sanoin, elokuva tuntuu värimäärittelyn takia erittäin kylmältä.

Tehosteet ovat jälleen parantuneet, vaikka paikoitellen kuvaan lisätty pehmennys saa jotkut jutut näyttämään huonommilta kuin ne ovatkaan. Ankeuttajat ovat visuaalisesti näyttäviä, sekä pelottavia. Monet ovat valittaneet siitä, miltä elokuvan ihmissusi näyttää, mutta elokuvan tekijöiden perustelujen jälkeen olen ymmärtänyt, miksi hahmo näyttää sellaiselta. Elokuvan ihmissusi on lähes karvaton ja hieman riutunut, mutta silti karmiva. Pienenä en uskaltanut katsoa kohtia, joissa se esiintyy. Hevoskotka Hiinokka on myös tyylikkäästi toteutettu, kuten myös ihmisilmapalloksi muuttuva Marge. Äänitehosteet ovat loistavat. Lavastuksen osalta suosikkini on Rääkyvä röttelö. Maskeeraus ja puvustus ovat jälleen todella taidokkaasti toteutettuja ja parasta on mielestäni, että oppilaiden kaapujen sisäpinnat ovat sen väriset, mihin tupaan he kuuluvat. Musiikin sävellyksestä vastaa jälleen John Williams. Muutamien tuttujen nuottien lisäksi kuultava musiikki poikkeaa hyvin paljon aiemmin kuullusta, jolloin Williamsin kädenjälki ei ole yhtä selkeä. Elokuvassa on silti todella hyvä soundtrack.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on viimeistelemättömiä kohtauksia ja mainoksia, kuten myös yli neljäkymmentä minuuttia kestävä Head to Shrunken Head jossa haastatellaan elokuvan näyttelijöitä ja tekijöitä. Haastatteluissa esiintyvä kutistettu pää on äärimmäisen ärsyttävä ja aivan turhaan mukana. Mukana on näiden lisäksi Choir Practice jossa kuullaan koko Double Trouble -kappale sanojen kanssa, jos haluaa laulaa mukana, Care of Magical Creatures jossa kerrotaan eläinten koulutuksesta, sekä itse elokuvan teosta kertova Conjuring a Scene. Lisämateriaali sisältää suomenkielisen tekstityksen. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten esittelyvideo elokuvalle haastattelujen kera, The Magic Touch of Harry Potter joka sisältää harvinaisia videoita kolmen ensimmäisen leffan kuvauksista, ohjaaja Alfonso Cuarónin haastattelu, sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter kolmas, tunnin kestävä osa Creatures, jossa kerrotaan sarjan olennoista.

Yhteenveto: Harry Potter ja Azkabanin vanki on loistava jatko-osa fantasiasarjalle, mutta jää pienesti kahden edellisen jalkoihin, sillä kyseessä ei ole yhtä tapahtumarikas teos. Toisaalta on hienoa, että tämä elokuva keskittyy enemmän henkilöhahmojen syventämiseen kuin hurjiin seikkailuihin. Ennen loppupuolen jännittävää osiota, elokuvassa ei tapahdu paljoa. Silti jännitys on läsnä läpi elokuvan. Huumoriakin löytyy onnistuneesti, eniten professori Punurmion hahmosta. Emma Thompson ja Gary Oldman ovat loistavat valinnat rooleihinsa, kuten myös Michael Gambon uudeksi Dumbledoreksi. Rennompi tyyli päähahmoilla tuo vahvemman tunnelman siitä, että velhohenkilötkin voivat olla nuoria siinä missä muutkin. Tämä ei todellakaan ole enää lastenelokuva, sillä siinä on niin paljon jännittäviä ja synkkiä kohtia. Tai no, mistä minä tiedän, sillä itse taisin nähdä tämän jo loppuvuodesta 2004... Potter-faneille tämä on tietysti "pakko nähdä" ja "pakko omistaa" -elokuva ja suosittelen sitä vahvasti muillekin.

"Ilkityö onnistui!"

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.7.2016 - Muokattu 26.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.harrypotter.wikia.com
Harry Potter and the Prisoner of Azkaban, 2004, Warner Bros, Heyday Films, 1492 Pictures, P of A Productions Limited

Arvostelu: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002)

HARRY POTTER JA SALAISUUKSIEN KAMMIO

HARRY POTTER AND THE CHAMBER OF SECRETS

Ohjaus: Chris Columbus
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Richard Harris, Robbie Coltrane, Maggie Smith, Alan Rickman, Kenneth Branagh, Tom Felton, Jason Isaacs, Richard Griffiths, Fiona Shaw, Julie Walters, Mark Williams, Christian Coulson ja Toby Jones
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 54 minuuttia
Ikäraja: 12

J.K. Rowlingin kirjoittama Harry Potter (1997-2007) on ehdottomasti suosikkikirjasarjani. Olen kasvanut sekä Harry Potter -kirjojen, että niistä tehtyjen elokuvien (2001-2011) parissa, joten ne ovat jopa äärettömän tärkeitä minulle. Kirjojen pohjalta tehty ensimmäinen elokuva Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), oli huikea menestys, joten elokuvasarjaa päätettiin tietty jatkaa. Menestys oltiin kuitenkin arvattu jo etukäteen ja toisen osan esituotanto oli jo alkanut, kun edellistä elokuvaa vasta viimeisteltiin. Loppuvuodesta 2002 ensi-iltansa saikin Harry Potter ja salaisuuksien kammio, mikä oli jälleen iso hitti. Itse olin kuitenkin silloin niin pieni, etten olisi mitenkään päässyt elokuvateatteriin katsomaan sitä. Muistan kuitenkin, miten näin leffan ensimmäistä kertaa - nimittäin salaa kurkkimalla tuolien välistä, kun äitini ja isäni katsoivat sitä kotona. Ensimmäisellä kerralla katsoessani en nähnyt vielä ensimmäisiä minuutteja, mutta olen sen jälkeen nähnyt elokuvan niin monta kertaa, että muistan sen lähes ulkoa. Nyt kun Rowlingin velhomaailma saa jatkoa elokuvalla Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), oli aika katsoa Harry Potter -filmit uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Salaisuuksien kammion päivä Viisasten kiven jälkeen.

Kotitonttu Dobbyn varoituksista huolimatta Harry Potter palaa Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Kun myyttinä pidetty Salaisuuksien kammio aukeaa, ei koulu ole enää turvallinen ja Harryn, Ronin ja Hermionen täytyy selvittää, kuka tai mikä on kammottavien hyökkäysten takana.

Daniel Radcliffe parantaa suoritustaan Harry Potterina. Ihan sama, vaikka hänellä on väärän väriset silmät, minun mielestäni Radcliffe näyttää tässä juurikin sellaiselta, miten Rowling kuvaili hahmon kirjoissa. Elokuvassa ei selitetä ollenkaan, miksi Harry joutui palaamaan takaisin hirveän Dursleyn perheen luo. Vernon-setänä nähdään jälleen edesmennyt Richard Griffiths, Petunia-tätinä Fiona Shaw ja kiusaajahahmo Dudleyna Harry Melling. Potterista näkee elokuvan alussa, että paluu Dursleyn perheen luo oli kova pala ensimmäisen vuoden seikkailuiden jälkeen, etenkin kun hän ei ole saanut yhtä ainoaa kirjetta ystäviltään koko kesän aikana. Tässä elokuvassa Harry pääsee vihdoin taikomaan ja olemaan vielä suurempi sankari kuin aiemmin.
     Harry Potterin ystävät Ron Weasley (Rupert Grint) ja Hermione Granger (Emma Watson) ovat jälleen Harryn mukana uudessa seikkailussa. Sekä Grint, että Watson parantavat myös roolisuoritustaan. Pääkolmikon näyttelijät ovat kasvaneet vuodessa huomattavasti. Heidän ystävyytensä näkyy selvästi katsojille.
     Edellisestä elokuvasta tutut Tylypahkan opettajat palaavat, paitsi Zoë Wanamakerin näyttelemä matami Huiski. Vanha viisas rehtori Albus Dumbledore (Richard Harris) pääsee jälleen antamaan filosofisia neuvoja Harrylle, professori Severus Kalkaros (Alan Rickman) on yhtä inhottava kuin ennenkin, Rohkelikon tuvanjohtaja professori McGarmiwa (Maggie Smith) näyttää todellista huolta, kun Kammio avataan ja on äidillisempi hahmo kuin aiemmin. Tietysti myös äreä vahtimestari Voro (David Bradley), ja Tylypahkan avainten ja tilusten vahti Hagrid (Robbie Coltrane) ovat mukana. Katsojille annetaan tässä hieman lisätietoja Hagridin menneisyydestä.

Uusina opettajina esitellään professori Verso, jota näyttelee Miriam Margoleys. Versoa ei paljoa nähdä, mutta hänellä on omalla tavallaan tärkeä rooli elokuvan lopputuloksen kannalta, kuten myös sairaalasiiven hoitaja Matami Pomfreylla, jona nähdään Gemma Jones. Merkittävin uusista opettajista on uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, professori Gilderoy Lockhart, jota näyttelee Kenneth Branagh. Branagh suoriutuu ylimielisen, itseään ylistävän hahmon roolista erinomaisesti. Hahmon narsistisen luonteen tuo täydellisesti esille se, että hänellä on maalaus itsestään, joka maalaa maalausta itsestään.
     Myöt tutut oppilaat ovat mukana, kuten toilaileva Neville Longbottom (Matthew Lewis), kiusaajahahmo Draco Malfoy (Tom Felton) ja tämän kaverit Crabbe ja Goyle, joiden näyttelijät Jamie Waylett ja Josh Herdman pääsevät paremmin esille tässä osassa, sekä Ronin veljet Fred (James Phelps), George (Oliver Phelps) ja Percy Weasley (Chris Rankin).
     Edellisessä osassa vain nopeasti esiintynyt Ginny Weasley on isommassa ja tarinan kannalta tärkeämmässä roolissa kuin edellisessä elokuvassa. Ginnya näyttelee Bonnie Wright. Kokonaan uutena oppilaana nähdään Harryn ihailija Colin Creevey (Hugh Mitchell), joka ottaa kaiken aikaa kuvia Harrysta. Hahmoa nähdään enemmän elokuvan alkupuolella ja Mitchellin suoritus ärsyttävänä fanipoikana on onnistunut.
     Muina uusina hahmoina nähdään Ronin isä Arthur Weasley, jota esittää Mark Williams (myös Julie Waltersin näyttelemä Ronin äiti Molly on hieman isommassa roolissa), sekä Taikaministeri Cornelius Toffee, jota näyttelee Robert Hardy, Dracon isä Lucius Malfoy (Jason Isaacs), joka on yhtä inhottava kuin poikansa, koulun tyttöjen vessassa kummitteleva Murjottava Myrtti, jota esittää Shirley Henderson, sekä mystinen Tom Valedro (Christian Coulson), jonka ikivanhaa päiväkirjaa Harry lukee. Näistä suosikkini on ehdottomasti Murjottava Myrtti, jonka ankeus on esitetty erittäin koomisesti ja Hendersonin suoritus on oikein mainio.

Paras uusi hahmo on kuitenkin digitaalisesti toteutettu kotitonttu Dobby, jonka äänenä kuullaan Toby Jones. Minulla on sydämessäni paikka kaikille suloisille hahmoille, joita olen nähnyt elokuvissa, mihin kuuluvat mm. BB-8 -droidi Star Wars: The Force Awakensista (2015), nimikkohahmo elokuvasta WALL-E (2008), Nasu Disneyn Nalle Puh -elokuvista (1977-) ja Jyrsis-orava Ice Age -sarjasta (2002-). Dobby kuuluu sinne ehdottomasti, vaikka onkin tavallaan myös aika ruma. Dobby on suunniteltu erittäin tarkkaan, aina designista Jonesin ääneen asti. Dobby saattaa ehkä olla jopa lempihahmoni Harry Potter -sarjasta. Muita uusia ei-ihmishahmoja elokuvassa ovat mm. Dumbledore feenikslintu Fawkes ja jättihämähäkki Hämäkäk, jonka äänenä kuullaan Julian Glover.

Elokuvan alussa Harryn luona vierailee kotitonttu Dobby, joka kertoo, että on luotu suunnitelma aiheuttamaan hirveyksiä Tylypahkassa. Harry ei kuuntele Dobbya, mutta saa selville, että Dobby on varastanut kaikki hänen ystäviensä lähettämät kirjeet. Jahdatessaan Dobbya Harry onnistuu pilaamaan Vernon-sedältä tärkeän työasian, jonka seurauksena Harry lukitaan huoneeseensa ja hänen ikkunoihinsa laitetaan kalterit, jotta hän ei koskaan pääsisi takaisin taikamaailmaan (tämä on taas näitä juttuja, joista lastensuojeluliitot olisivat hyvin kiinnostuneita). Kuitenkin hädässä ystävät tunnetaan ja eräänä yönä Ron, Fred ja George saapuvat pelastamaan Harryn lentävällä Ford Anglia -autolla ja muutaman vastoinkäymisen jälkeen Harry pääsee aloittamaan toisen vuotensa Tylypahkassa. Ei aikaakaan, kun alkaa tapahtua kummia; ihmisiä kangistuu ja koulun hämähäkit pakenevat sankoin joukoin metsään. Harry, Ron ja Hermione alkavat yhdessä selvittää, kuka on kaiken takana ja mikä oikein on salaisuuksien kammio.

Harry Potter ja viisasten kivessä oli jo samanlaista salapoliisityöskentelyä, mutta tässä se on suuremmassa roolissa kuin edellisessä. Päähenkilöt käyttävät monipuolisesti erilaisia keinoja, kuten monijuomalientä ja tuttua näkymättömyysviittaa yrittäessään saada selville totuuden. Harry Potter ja salaisuuksien kammio hyötyy tietty siitä, ettei sen tarvitse esitellä velhomaailmaa, vaan voi hypätä nopeammin mysteeriin mukaan ja laajentaa maailmaa siinä samalla. Edellisen elokuvan tavoin myös tämä filmi kulkee Tylypahka-osiossaan loistavasti kohtauksesta toiseen ja kaiken aikaa saadaan kokea jotain uutta, jolloin elokuva pitää otteessaan tiukasti loppuun saakka. Myös alun rytmitys sujuu tyylikkäämmin, mutta silti leffa ei ole ihan yhtä koukuttava kuin edeltäjänsä. Se on myös hyvin uskollinen kirjalle, vaikka muutamia asioita on muutettu ja joitain juttuja on jätetty kokonaan pois. Koska Harrylle monet asiat ovat vielä uusia, niin myös katsojalle ne tulevat uusina, sillä tarinaa seurataan Harryn näkökulmasta. Tämä elokuva on samaan aikaan sekä synkempi, että myös hauskempi. Huumoria riittää paljon, kuten jännitystä ja seikkailua. Loppupuoliskolla lähes kaikki viittaukset lastenelokuvaksi katoavat pois ja loppu voi tuntua jopa hieman pelottavalta. Perheen pienimmille ei tätä kannata näyttää, etenkin jos he ovat kovin herkkiä. Kirja kannattaa silti tietysti lukea!

Uusina asioina ulkonäköä muuttavan monijuomaliemen ja lentävän auton lisäksi on mm. Tällipaju, joka on aggressiivinen puu; hormipulveri, jolla voi siirtyä paikasta toiseen; räyhääjäkirjeet, jotka huutavat asiansa lukijalleen; siniset cornwallilaiset ilkiöt; kirkuvat alruunakasvit; sekä kärmessuut, jotka kykenevät puhumaan käärmeille. Lisäksi velhomaailmassa on termi "kuraverinen", mikä tarkoittaa jästisyntynyttä velhoa. Termiä voi helposti verrata erääseen haukkumasanaan tummaihoisista ja mielestäni on mielenkiintoista (vaikkakin surullista), että myös velhomaailmassa voi olla rasismia. Se ei tietenkään ole oikein, mutta se tuo tietynlaista realismia mukaan, sillä rasismi on yhä vakava asia todellisessa maailmassa. Rasismi ja tummaihoisten kokema kohtelu on verrattavissa myös kotitonttujen orjuuteen ja millä lailla esitetään Dobbyn kokemia asioita. Harry Potterin maailma tuntui laajalta jo Viisasten kivessä, joten on hienoa, että sitä on pystytty laajentamaan todella paljon jo toisessa osassa. Silti ei olla päästy vielä näkemään läheskään kaikkea, jolloin jokaisessa uudessa elokuvassa on omaa tuoreutta katsojan silmissä. Kun Harry käy Weasleyn perheen kotona Kotikolossa, hän ja katsojat pääsevät näkemään ensimmäistä kertaa, millaista on oikeassa velhokodissa. Muutamat asiat, kuten Taikaministeriö ja Azkabanin vankila mainitaan, mutta niitä ei vielä pohjusteta lähes mitenkään.

Harry Potter ja salaisuuksien kammion on ensimmäisen elokuvan tapaan ohjannut Chris Columbus. Columbus on jälleen tehnyt hyvää työtä ja hän on yhdessä tuottaja David Heymanin ja käsikirjoittaja Steve Klovesin kanssa saanut siirrettyä kirjan onnistuneesti elokuvaksi, vaikka joitain asioita jää puuttumaan. Columbusin lapset Violet, Eleanor, Brendan ja Isabella Columbus esiintyvät pienissä taustarooleissa elokuvassa. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti, kuten myös leikattu. Värimaailma on valoisissa kohdissa hyvin lämmin ja synkissä erittäin kylmä. Päiväkirjakohtauksessa on toimivasti hyödynnetty mustavalkoisuutta. Elokuvan rytmi on todella hyvä, eikä se tunnu yli kaksi ja puolituntiselta, niin kuin se todellisuudessa on. Musiikista vastaa jälleen John Williams, joka on tehnyt huikeaa työtä sävellystensä parissa. Ainoa miinuspiste Williamsille täytyy antaa siitä, että hän on kierrättänyt Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksessä (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) kuultua lyhyttä jännitysmusiikkia ja käyttänyt sitä tässä huispauskohtauksessa. Ymmärtäähän sen sinänsä, kun kyseessä on saman säveltäjän tuotos ja molemmat elokuvat tulivat samana vuonna, mutta silti se tuntuu mielestäni hieman halvalta ratkaisulta. Elokuvan äänitehosteet ovat hyvin toteutettuja.

Ottaen huomioon, että elokuvalla oli pienempi budjetti kuin edellisellä osalla, tämän tehosteet ovat säilyneet huomattavasti paremmin vuosien aikana. Digitaalisesti tehdyssä Dobbyssa on vain muutaman kerran nähtävissä, että hän on tietokoneella luotu. Kun muut hämähäkit toteutettiin tietokoneella, niin jättimäinen Hämäkäk - kuten myös Fawkes ja Tällipaju - toteutettiin robotiikalla. Tietokoneanimaatiota ja robotiikkaa yhdistelemällä on saatu luotua todella uskottavan ja karmivan näköinen jättikäärme basiliski, joka näyttää upealta yhä tänäkin päivänä. Jotkut vihreän kankaan käytöt ovat aika selkeitä, mutta ne voi helposti katsoa sormien läpi. Jälleen ovat päässeet myös lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat näyttämään todelliset taitonsa. Esimerkiksi itse Salaisuuksien kammion lavaste näyttää uskomattoman hienolta. Uusina paikkoina nähtyihin Kotikoloon ja Dumbledoren toimistoon on saatu tungettua tolkuttoman paljon pieniä yksityiskohtia. Kirjakauppa Säilä & Imupaperin kiemurtelevat kirjapinot ovat hauska keksintö.

Harry Potter ja viisasten kiven tavoin myös Salaisuuksien kammiosta on olemassa pidennetty versio, mitä ei valitettavasti ole saatavilla Suomessa. Toisin kuin edellisessä osassa, tämä sisältää lähinnä pidennettyjä kohtauksia, eikä uusia, mikä ainakin omalla kohdallani häiritsi hieman filmin rytmitystä. Jotkut lisäykset, kuten kohtaus sairaalassa, missä pääkolmikko tutkii Tom Valedron päiväkirjaa, tuovat oikeasti hyvän lisäyksensä, mutta mukana on paljon turhaa, mitkä on täysin ymmärrettävästi leikattu pois teatteriversiosta.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on keskustelu J.K. Rowlingin ja Steve Klovesin kanssa, jossa he kertovat kirjojen siirtämisestä elokuviksi, näyttelijöiden haastatteluja, kertausvideo ensimmäisestä osasta, mainos ja lyhyet videopätkät Lockhartista. Mukana on myös Behind Hogwarts: Buildind a Scene, joka käsittelee elokuvan tekoa, sekä poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia. Muutamia hieman turhia kohtia lukuunottamatta poistetut kohtaukset toimisivat hyvin itse elokuvassa. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten HBO:n esittelyvideo elokuvalle vuodelta 2002, pääkolmikon koekuvauksia, sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter toinen, lähes puolitoista tuntia kestävä osa Characters, jossa kerrotaan sarjan hahmoista.

Yhteenveto: Harry Potter ja salaisuuksien kammio on aivan mahtava fantasiaelokuva. Se kulkee täydellisellä rytmillä eteenpäin ja se on saatu hyvin lähelle kirjaa. Elokuva on synkempi, mutta silti myös humoristisempi kuin edeltäjänsä, muttei silti pääse ihan samalle tasolle. Elokuva on täynnä hauskoja, sekä jännittäviä ja jopa hieman pelottaviakin kohtia. Pääkolmikon näyttelijöiden suoritukset ovat parantuneet ja uudet hahmot ovat hyvä lisä. Dobby on aivan ihana tyyppi! Taikamaailmasta löytyy vertauksia todellisiin asioihin, sekä myös hyviä neuvoja, jotka kannattaisi pitää mielessä oman elämän takia. Seikkailua riittää, jolloin aika ei käy pitkäksi, vaikka kyseessä onkin aika pitkä elokuva. Elokuva tuo paljon uutta Harry Potter -maailmaan ja kun se päättyy, katsojana haluaa välittömästi nähdä jatkoa. Suosittelen elokuvaa kaikille Potter-faneille, kuten myös kaikille muillekin - katsokaa silti Harry Potter ja viisasten kivi ensin ja lukekaa myös kirjat! Älkää ottako levyä vielä pois, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään lyhyt kohtaus. Tämä elokuva myös aloittaa hyvin tunnetun aloituksen, jossa Warner Brosin logo tulee katsojaa kohti pilvien läpi, elokuvan logo perässään. Pelkästään "Harry Potter and the ..." -tekstin leijuminen kohti saa katsojan oikeaan tunnelmaan ja kun näitä katsoo yhä uudestaan ja uudestaan, on pelkän logon näkeminen tunteet pintaan nostattava.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2016 - Muokattu 19.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.harrypotterfanzone.com
Harry Potter and the Chamber of Secrets, 2002, Warner Bros, Heyday Films, 1492 Pictures, MIRACLE Productions GmbH & Co. KG