Arvostelu: Armoton (Unforgiven - 1992)

ARMOTON

UNFORGIVEN

Ohjaus: Clint Eastwood

Pääosissa: Clint Eastwood, Gene Hackman, Morgan Freeman, Jaimz Woolvett, Saul Rubinek, Frances Fisher, Anna Thomson, Richard Harris, Anthony James, David Mucci, Rob Campbell, Tara Dawn Frederick, Beverley Elliott ja Liisa Repo-Martell

Genre: western, draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 16

Unforgiven, eli suomalaisittain Armoton on Clint Eastwoodin ohjaama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuonna 1976 nimillä "The Cut-Whore Killings" ja "The William Munny Killings" David Webb Peoplesin toimesta. Sergio Leonen lännenelokuvista maailmankuuluksi nousseelle Clint Eastwoodille esiteltiin teksti jo 1980-luvun alussa, mutta silloin hänellä oli muita projekteja, jotka kiinnostivat häntä enemmän. 1980-luvun lopulla Eastwood kuitenkin päätti vihdoin tarttua käsikirjoitukseen ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 1991. Lopulta Armoton sai maailmanensi-iltansa 3. elokuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, mikä sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miessivuosan ja leikkauksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen ja miessivuosan palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja ääni), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Armotonta, vaikka westernejä fanittava isäni on sitä minulle kehunut jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan juhlavuoden kunniaksi.

Kun vuonna 1880 Greelyn krouvissa kaksi miestä silpovat prostituoidun kasvot ja kehon, entinen lainsuojaton Will Munny palkataan etsimään ja tappamaan nämä rikolliset.

Armottomassa Clint Eastwood teki näillä näkymin viimeisen lännenelokuvaroolinsa Will Munnyna, entisenä lainsuojattomana, joka oli vuosia aiemmin tehnyt hirmutekoja, ryöstellyt ja murhannut kylmäverisesti jopa naisia ja lapsia, mutta nyt vanhoina päivinään katuu tekojaan syvästi. Kun silpojat pääsevät oikeudessa pälkähästä, rahan kaipuussa oleva Will kokee, että kostamalla miehille hän voisi hyvittää edes hieman tekojaan. Eastwood istuu tietty täydellisesti elokuvan päärooliin. Kun puhutaan lännenelokuvista, stetson-hatun alta tuimasti tuijottava Eastwood nousee varmasti heti monilla mieleen. Hänen työnsä Sergio Leonen Dollari-trilogiassa (1964-1966) on jo vuosia sitten noussut legendaariseen asemaan. Armottomassa Eastwood pääseekin tekemään jonkinlaisen joutsenlaulunsa uralleen länkkäreiden parissa. Hänen hahmonsa heijastaa hienosti aiempia töitä, rakentaen kuitenkin täysin uudenlaisen, erittäin kiinnostavan henkilön, jonka tarinaa seuraa mielellään. Kun Eastwood on aiemmin esittänyt lännenhahmoja, jotka säälittä ampuvat muita, Will on hyvin poikkeava tapaus, sillä hän haluaisi pysyä mahdollisimman kaukana revolverista.

     Avukseen jahtiin Will saa vanhan rikoskumppaninsa Ned Loganin, jota näyttelee Morgan Freeman, sekä nuoren ja ylimielisen Schofield Kidin, jona nähdään Jaimz Woolvett. Hahmokaksikko toimii erittäin hyvänä lisänä Willin rinnalle, toisen ollessa iäkäs ja kokenut näissä hommissa ja toisen ylvästellessä teoillaan, joiden aitoutta niin hahmot kuin katsojakin kyseenalaistaa välittömästi. Freeman on tietty aina mahtava, mutta myös Woolvett pärjää mainiosti omassa osassaan.

Silti elokuvan todellinen tähti taitaa olla niin Oscar-, BAFTA- kuin myös Golden Globe -palkinnot roolityöllään voittanut Gene Hackman. Hackman näyttelee Big Whiskey -kaupungin sheriffi Little Billiä, joka saa roistot hiljaiseksi ihan vain astumalla huoneeseen, mutta jolla ei ole täysin rehdit keinot saada asioita hoidettua. Little Bill onkin siis täydellinen kolikon kääntöpuoli Willille. Toinen on tekojaan sovitteleva ex-roisto ja toinen taas likaisesti hommat hoitava lainvalvoja. Hackman on erinomainen osassaan, huokuen voimakasta karismaa ja intensiivisyyttä joka kohtauksessaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Richard Harris kuuluisana ampujana Englannin Bobina, joka saapuu Big Whiskeyyn kirjailija W. W. Beauchampin (Saul Rubinek) kanssa tekemään elämäkertateosta Bobista, Anthony James Greelyn krouvin omistajana Skinnynä, Frances Fisher, Anna Thomson, Tara Dawn Frederick, Beverley Elliott ja äitinsä puolelta suomalaista sukua oleva Liisa Repo-Martell krouvin huorina, sekä David Mucci ja Rob Campbell Willin, Nedin ja Kidin jahtaamana silpojakaksikko Quick Mikena ja Daveyna. Tämä kaksikko ei ole erityisen kiinnostava hahmomielessä, mutta sen sijaan muut hahmot, kuten Englannin Bob, Beauchamp ja prostituoidut ovat kiinnostavia.

Armoton osoittautui kaikkien kehujen arvoiseksi teokseksi, joka nousi kertaheitolla westernsuosikkieni kärkikolmoseen Hyvien, pahojen ja rumien (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) ja Huuliharppukostajan (C'era una volta il West - 1968) kaveriksi! Elokuva pitää sisällään hyvin perinteisiä lännenleffojen juttuja, mutta samalla se myös pyörittelee niistä jotain erilaista ja kiehtovaa. Kuten jo sanoin, päähenkilö on ex-roisto, joka katuu tekojaan ja antagonistina toimii kyseenalaisesti työskentelevä sheriffi, mikä tuntuu jo itsessään erilaiselta genrelle, jossa (ainakin niissä mitä olen katsonut) sheriffit ovat yleensä selkeitä hyviksiä ja roistot selkeitä pahiksia. Tämän lisäksi on myös toimivaa, kuinka ampumataidoillaan ja uhrilistoillaan kehuvat tuppaavatkin olemaan jotain ihan muuta ja erityisen hyvä ratkaisu on, että juurikin silvotun huoran kollegat asettavat palkkion Quick Miken ja Daveyn listimisestä.

Sen lisäksi, että elokuva pitää sisällään mielenkiintoisia hahmoja, jotka tuntuvat poikkeuksellisilta westerngenressä ja heidän näyttelijänsä ovat vielä läpikotaisin kovassa vireessä, on Armoton muutenkin vaikuttava teos. Vaikka se toisaalta kulkee rauhassa eteenpäin, ei aika käy koskaan pitkäksi, koska tarina on niin oivallinen. Vaihtelua kuvioihin saadaan hyvin vaihtelemalla Willin matkasta Nedin ja Kidin kanssa Big Whiskeyn kaupungin tapahtumiin. Niin tarinaa kuin tunnelmaa rakennetaan vahvasti leffan edetessä. Erityisen hienoa on, kuinka jotkut leffassa aiemmin käsitellyt ja pohjustetut asiat nousevat mahtavassa loppuhuipennuksessa todella esille. Kohtaus, jossa sheriffi Little Bill kertoo Beauchampille, millainen mies voittaa ampumisessa, on jo itsessään tiivistunnelmainen, mutta se, miten lopussa hyödynnetään tämän kertomuksen oppeja, tekee hommasta entistäkin huikeampaa. Seasta löytyy paljon muitakin hienoja kohtauksia. On huumoria hahmojen heittämien repliikkien kautta, hyvää pohdiskelua hahmojen teoista, sekä onnistuneesti tehtyä draamaa, mikä tekee leffasta jopa hieman liikuttavan.

Sen lisäksi, että Clint Eastwood on fantastinen pääroolissa, hän myös vakuuttaa kameran takana ohjaajana, eikä ihme, että hän voitti työstään parhaan ohjauksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Eastwood hoitaa hommansa rautaisella otteella, vaikka samalla näyttääkin tiettyä pinnan alta kaivettua ja herkkää ihmisyyttä. Eastwood omisti Armottoman pari vuotta aiemmin menehtyneille ohjaajilleen Sergio Leonelle ja Don Siegelille, jotka olisivat varmasti olleet ylpeitä Eastwoodin aikaansaannoksesta. David Webb Peoplesin käsikirjoitus on taidokkaasti rustattu, eikä hän ole halunnut tehdä vain helppoa viihdettä, missä räiskitään jatkuvasti revolvereilla toisia hevosten selästä. Elokuva on myös todella näyttävästi kuvattu. Kamera oikein ihastelee hienoja maisemia. Otokset on oivallisesti leikattu yhteen. Lavasteet ja asut ovat laadukkaat ja äänimaailma on hyvin rakennettu tehosteista Lennie Niehausin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Armoton on erinomainen lännenelokuva, joka hyödyntää tuttuja westernjuttuja uudenlaisin keinoin. Perinteinen hyvät sheriffit ja pahat rosvot -kuvio saa totaalisesti kyytiä ja hahmot ovatkin kiehtovia tietyssä käänteisyydessään. Hyvin kirjoitettuja hahmoja vain tehostavat loistokkaat näyttelijäsuoritukset. Kameran takanakin vakuuttava Clint Eastwood on tietty fantastinen pääosassa ja Morgan Freeman karismaattinen Willin toverina. Huipputyötä tekee Gene Hackman kyseenalaisesti toimivana lainvalvojana. Elokuva pitää tiiviisti mukanaan rauhallisen kerronnankin kanssa, tarjoten oivallisin väliajoin taistelua, huumoria ja jopa herkkää draamaa. Eri osapuolia seurataan onnistuneen tasaisesti ja kaikki pääsevät oikeuksiinsa filmin aikana. Kaikki johtaa upeaan loppuhuipennukseen, jossa leffassa aiemmin vihjailtuja asioita hyödynnetään esimerkillisesti. Elokuva on vieläpä tekninen taidonnäyte näyttävän kuvauksen kera. Kaiken kaikkiaan Armoton on todella hieno länkkäri, joka kuuluu ehdottomasti lajityyppinsä parhaimmistoon. 30-vuotisjuhla on täydellinen syy katsoa se joko vihdoin ensimmäistä kertaa tai katsoa se uudelleen ties kuinka monennen kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Unforgiven, 1992, Warner Bros., Malpaso Productions

Arvostelu: Monte Criston kreivi (The Count of Monte Cristo - 2002)

MONTE CRISTON KREIVI

THE COUNT OF MONTE CRISTO

Ohjaus: Kevin Reynolds
Pääosissa: Jim Caviezel, Guy Pearce, Dagmara Domińczyk, James Frain, Richard Harris, Luis Guzmán, Michael Wincott, Henry Cavill, Albie Woodington, JB Blanc, Helen McCrory, Freddie Jones ja Alex Norton
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

The Count of Monte Cristo, eli suomalaisittain Monte Criston kreivi perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen kirjaan (Le Comte de Monte-Cristo) vuodelta 1844. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty lukuisia sovituksia ja ensimmäinen filmatisointi, Hobart Bosworthin mykkäelokuva The Count of Monte Cristo ilmestyi vuonna 1908. 1990-luvun lopulla Disneyllä ryhdyttiin työstämään uutta elokuvaversiota kirjasta, studion juuri julkaistua Kolme muskettisoturia -elokuvan (The Three Musketeers - 1993), joka perustui myös Dumasin klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires - 1844). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2000 ja lopulta Monte Criston kreivi sai maailmanensi-iltansa 23. tammikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse en ole Dumasin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Monte Criston kreivi -elokuvan varmaan pariinkin otteeseen - viime katselusta on tosin kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1815 Edmond Dantès tuomitaan rikoksesta, jota hän ei tehnyt ja passitetaan Château d'Ifin vankilaan kaukaiselle saarelle. Siellä vuosien vieriessä Edmond ryhtyy juonittelemaan kostoaan ja hänelle aukeaa mahdollisuus toteuttaa suunnitelmansa, kun hän tapaa toisen vangin, vuosia pakotunnelia kaivaneen Abbé Farian.

Jim Caviezel tekee kenties koko uransa merkittävimmän roolityön Monte Criston kreivissä Edmond Dantèsina, sinisilmäisenä nuorena aliperämiehenä, joka joutuu vankilaan syytettynä rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Vankilassa Edmond alkaakin muuttua, menettäessään vähitellen tärkeän uskonsa ja suunnitellessaan kostoa niille, jotka ovat vastuussa hänen kaltoinkohtelustaan. Hahmon kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu (ylipäätään Dumas kirjoitti yhden parhaista kostokertomuksista ikinä) ja katsoja kannustaa täysillä Edmondia yrityksissään. Caviezel on nappivalinta rooliin, tuoden hienosti esille hahmon monet puolet elokuvan aikana. Hauska fakta muuten, että Arnold Schwarzeneggeriä pyydettiin aluksi Edmondin rooliin, mutta hän kieltäytyi. Elokuvasta olisi varmasti tullut hyvin erilainen Schwarzeneggerin tähdittämänä.

     Myös Guy Pearce oli aluksi ehdolla Edmondiksi, mutta roolin mentyä Caviezelille, hänet pyydettiin esittämään Fernand Mondegoa, Edmondin ystävää, joka pettää hänet ja ajaa vankilaan. Vaikka Pearce olisi luultavasti suoriutunut mainiosti pääroolista, sopii hän erittäin hyvin luihuksi Fernandiksi, oikein herkutellen lipevän hahmonsa kanssa. Dumasin alkuperäisessä kirjassa Edmond ja Fernand olivat serkukset, mutta käsikirjoittaja Wolpert perusteli muutoksen ystäviksi sillä, että ystävät ovat usein läheisempiä kuin serkut ja siten Fernandin selkäänpuukotus tuntuu merkittävämmältä. Täytyy myöntää, että ymmärrän hyvin Wolpertin päätöstä.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dagmara Domińczyk Edmondin rakkaana Mercédèsinä, James Frain syyttäjä Villefortina, vajaa vuosi sitten menehtynyt Helen McCrory tämän vaimona Valentinana, Alex Norton itse Napoleon Bonapartena, sekä JB Blanc roisto-Luigina ja Luis Guzmán tätä auttavana Jacopona. Kahdesta ensimmäisestä Harry Potter -elokuvasta (2001-2002) alkuperäisenä Albus Dumbledorena monelle parhaiten tuttu Richard Harris teki yhden viimeisistä roolitöistään Abbé Fariana, 11 vuotta Château d'Ifin vankilassa viruneena miehenä, jolla on pakosuunnitelma. Lisäksi Supermanin roolista parhaiten tunnettu Henry Cavill tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Fernandin poikana Albertina. Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harrisin lahjoja ei voi muuta kuin ihailla. Vaikka hän esittääkin vankia, Harris omaa tiettyä jylhää arvokkuutta, jota eivät edes räsyiset vaatteet, nuhjuiset maskeeraukset ja tomu voi peittää alleen.

Yksi isoimmista kehuista, mitä voin Monte Criston kreiville antaa, on, että elokuva ei tunnu siltä, että se olisi tehty 2000-luvulla. Se tuntuu enemmän sellaiselta klassikkoseikkailulta, joita tehtiin vuosia aiemmin, joskus 1960-1970-luvuilla. Sen toteutuksessa on jotain hyvin vanhanaikaista, mikä istuu filmiin täydellisesti ja vain viehättää siinä minua enemmän. Elokuva perustuu vanhaan tarinaan ja vaikka välillä modernisointi siellä ja täällä ei ole pahitteeksi, tällaisesta toteutuksesta intoilen itse lopulta eniten. Kun taidokkaan yleishengen lisäksi kyseessä on vielä yksi kaikkien aikojen parhaista kostotarinoista, koin Monte Criston kreivin elokuvana erittäin vangitsevaksi. Vaikka filmi etenee aika hitaasti, ei se ole koskaan tylsä. Päinvastoin. Mitä pidemmälle tarina ja Edmondin kostojuonittelu etenevät, sitä syvemmälle elokuvaan uppoaa.

Elokuva tarjoaa paljon kaikenlaista seikkailusta jännitykseen, romantiikkaan ja toimintaan. On vankilapakoa, juonittelua suuntaan jos toiseen ja aarrekarttakin löytyy. Dumas on rakentanut kertomuksensa kaikki osaset vaikuttavasti ja Desmondin ja Fernandin välisen konfliktin väkevästi, ja sen pohjalta onkin helppo ammentaa onnistuneeseen filmatisointiin. Vaikka jotkut kirjailijan fanit ovatkin närkästyneet elokuvantekijöiden muutoksista kertomukseen, itse pidän filmin ratkaisuista. Elokuvan rytmitys on myös toimiva. Sillä ei ole mikään kiire, mutta se onnistuu silti kertomaan kaiken iskevästi parissa tunnissa. Vankilassa vietetty vuosikymmenkin toteutetaan vakuuttavasti. Vankeuden tuomat muutokset Desmondissa pitävät tarinan kaiken aikaa täysin hahmovetoisena. Monte Criston kreivi onkin jo henkilötutkielmana kiehtova koston ohella.

Elokuvan on ohjannut Kevin Reynolds, jolle tällaiset menneen ajan seikkailuleffat eivät olleet lainkaan uusi käsite, olihan hän tehnyt aiemmin mm. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Reynolds hoitaakin hommansa lahjakkaasti, rakentaen onnistuneesti tunnelmaa ja pitäen katsojan koukussa tarinaan. Monte Criston kreivi on myös taidokkaasti kuvattu, sekä hyvin rytmitetty leikkauksessa. 1800-luvun alun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut ja monenlaisia näyttäviä puitteita pääseekin ihastelemaan pitkin elokuvaa. Äänimaisema on vakuuttavasti koottu Edward Shearmurin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Monte Criston kreivi on erittäin mainio filmatisointi kenties kaikkien aikojen parhaasta kostokertomuksesta. Elokuvasta löytyy kaikki ainekset mukaansatempaavaan teokseen ja sitä lopputulos myös onkin. Vaikka leffa kulkee rauhassa eteenpäin, ei se koskaan tunnu pitkäveteiseltä. Kertomus on vangitseva ja katsoja todella kannustaa Edmond Dantèsia onnistumaan aikomuksissaan. Edmondin kehittymistä tarinan aikana on erityisen kiinnostavaa seurata. Jim Caviezel on nappivalinta rooliin, hoitaen hahmon monet puolet yhtä lahjakkaasti. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, erityisesti lipevää Fernandia esittävä Guy Pearce ja Abbé-vankia näyttelevä Richard Harris. Filmin toteutuksessa on jotain viehättävän vanhanaikaista, eikä elokuva tunnu 2000-luvulla tehdyltä. 1800-luvun ajankuva on hienosti toteutettu. Vaikka filmatisointiin tehtiin omat muutoksensa, suosittelen silti Monte Criston kreiviä lämpimästi Dumasin klassikkokirjan ystäville, kuten myös muille, joita kiehtovat kauemmas menneisyyteen sijoittuvat kertomukset täynnä seikkailua, romantiikkaa, petoksia ja rikkauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Count of Monte Cristo, 2002, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, World 2000 Entertainment, Epsilon Motion Pictures, Count of Monte Cristo Ltd.

Arvostelu: Navaronen tykit (The Guns of Navarone - 1961)

NAVARONEN TYKIT

THE GUNS OF NAVARONE

Ohjaus: J. Lee Thompson
Pääosissa: Gregory Peck, David Niven, Anthony Quinn, Stanley Baker, Anthony Quayle, James Darren, Irene Papas, Gia Scala, Richard Harris ja James Robertson Justice
Genre: toiminta, seikkailu, sota
Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

The Guns of Navarone, eli suomalaisittain Navaronen tykit perustuu Alistair McLeanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1957. Columbia Picturesin johtaja Mike Frankovich innostui kirjasta ja pyysi arvostetun sotaleffan Kwai-joen sillan (The Bridge on the River Kwai - 1957) käsikirjoittaja Carl Foremania työstämään filmin käsikirjoituksen. Foreman halusi myös ohjata elokuvan, mutta Columbia ei suostunut, vaan ohjaajaksi valittiin Alexander Mackendrick. Foreman kuitenkin potki Mackendrickin ulos leffasta juuri ennen kuvauksia ja tämä korvattiin J. Lee Thompsonilla päätähti Gregory Peckin ehdotuksesta. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1960 ja lopulta Navaronen tykit sai maailmanensi-iltansa Lontoossa 27. huhtikuuta 1961 (tasan 60 vuotta sitten), missä paikalla olivat jopa Ison-Britannian kuningatar Elisabet II ja tämän vastikään menehtynyt aviomies, prinssi Philip - levätköön hän nyt rauhassa. Elokuva oli suuri menestys, ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein leffa, minkä lisäksi kriitikot kehuivat sitä. Elokuva oli ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaiden erikoistehosteiden palkinnon, minkä lisäksi leffa voitti parhaan draamaelokuvan ja musiikin Golden Globe -palkinnot. Itse olin tiennyt Navaronen tykeistä jo pitkään, sillä kyseessä on yksi isäni suosikkielokuvista, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä. Kun huomasin filmin täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi. 

Vuonna 1943 liittoutuneiden armeija yrittää pelastaa 2000 sotilastaan, jotka ovat jumissa Kheroksen saarella. Natsit ovat kuitenkin rakentaneet järeillä tykeillä varustetun tukikohdan läheiselle Navaronen saarelle, mikä estää armeijaa suorittamasta pelastusoperaatiota. Kuusi sotilasta lähetetäänkin vaaralliselle operaatiolle tuhoamaan Navaronen tykit, jotta pelastus onnistuu.

Navaronen tykkejä tuhoamaan lähtevään joukkoon kuuluvat ryhmää johtava kapteeni Mallory (Gregory Peck), räjähde-ekspertti Miller (David Niven), herra Andrea Stravros (Anthony Quinn), lempinimen "Teurastaja" omaava Brown (Stanley Baker), majuri Franklin (Anthony Quayle), sekä Spyros Pappadimos (James Darren). Tiimi on tarpeeksi iso, jotta siihen mahtuu monenlaista persoonaa, mutta myös tarpeeksi pieni, jotta jokainen hahmoista pääsee edes kerran tai kaksi kunnolla esille. Matkan varrella operaatiota koettelevat ryhmän jäsenten väliset erimielisyydet ja muut kinastelut, eikä yhteistyö ole helppoa. Hahmojen vaaralliselle matkalle lähtee heti erittäin mielellään, etenkin kun rooleihin on pestattu näin hyvät näyttelijät. Varsinkin valtavan karismaattinen Peck loistaa kapteenina, mutta kenties suosikikseni nousi Niven räjähteistä paljon tietävänä Millerinä. Peckin ja Nivenin kahdenkeskeisiä kohtauksia onkin ilo seurata jo upeiden näyttelijöiden ansiosta.

Vaikka Navaronen tykit tapahtuu toisen maailmansodan aikaan ja siinä hahmot yrittävät päästä natsien tukikohtaan auttaakseen liittoutuneiden armeijaa, filmi harvoin tuntuu selkeältä ja perinteiseltä sotaelokuvalta. Filmi muistuttaa enemmänkin seikkailua, mikä toi siihen ainakin itselleni valtavasti lisää. Elokuva nappasi minut heti mukaansa ja piti tiukasti otteessaan loppuun saakka. Tarina on simppeli ja juuri siksi tehokas. Hahmot esitellään nopeasti ja sitten heidät viskataankin riskialttiille matkalleen. Mukaan mahtuu niin hurjaa myrskyä, tiivistunnelmaista vuorikiipeilyä, vakoojamaista soluttautumista ja puhdasta toimintaa aseet laulaen. Kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä, kun leffa ei syyllisty toistelemaan elokuvan aikana jo nähtyjä juttuja, vaan tuo mukaan jatkuvasti jotain uutta. Parasta on, että hahmot ovat oikeasti hyviä, jolloin heidän puolestaan jännittää ja heidän todella haluaa onnistuvan.

Elokuva onnistuu hienosti aika pitkälti kaikessa, mihin se pyrkiikin. Sen seikkailullisista hetkistä löytyy suurta viehätystä ja lumoa, eikä isoista taistelukohtauksista eeppisyyttä puutu. Seasta löytyy myös pienesti huumoria hahmojen repliikeistä, kuten myös syvällisyyttä moraalisista pohdinnoista. Loppuhuipennuksessa tunnelma vain tiivistyy tiivistymistään. Jännitteen rakentaminen on esimerkillistä ja katsoja saattaa herkästi nousta tuolin reunalle, kun jännitys nostetaan hitaasti, mutta äärimmäisen varmasti huippuunsa. Sen lisäksi, että erittäin vaikean operaation onnistuminen tarjoaa hikipisaroita, myös ryhmän väliset konfliktit ja petturiepäilyt tarjoavat vangitsevia kohtauksia.

Ohjaaja J. Lee Thompson luo tunnelmaa taiturimaisesti ja pitää kiinnostusta kaiken aikaa yllä. Hän luo seikkailuspektaakkelia, mutta samalla pitäen menon hahmovetoisena. Carl Foremanin käsikirjoitus pitää siitä myös huolen, samalla kun Foreman kuljettaa kertomusta sujuvasti eteenpäin, tuoden jatkuvasti uudenlaisia vastoinkäymisiä. Teknisestikin Navaronen tykit on onnistunut filmi. Kuvaus on oivallista ja mukana on useita hienoja laajoja kuvia upeista lavasteista ja maisemista. Jotkut kuvat ovat laadultaan hieman sottaisia, mutta se voi myös johtua epätasaisesta Blu-ray -restauroinnista. Asutkin ovat tyylikkäät ja pääasiassa tehosteet ovat kestäneet hyvin aikaa. Lavasteita ja pienoismalleja räjäytellään näyttävästi. Äänimaailmakin on oivallinen ja Dimitri Tiomkinin säveltämät ja sovittamat musiikit pitävät seikkailuhenkeä ja jännitettä yllä.

Yhteenveto: Navaronen tykit on hieno sotaelokuva, jossa on vahva seikkailun henki. Seikkailua ryhtyykin seuraamaan erittäin mielellään ja se pitää tiukasti otteessaan läpi myrskyisen kyytinsä. Jännitettä kasvatellaan pitkin elokuvaa, kunnes se nostetaan loppupäässä huippuunsa. Väliinkin mahtuu useita tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa esimerkiksi pohditaan, löytyykö tiimistä petturia. Itse tiimi koostuu kuudesta todella mainiosta hahmosta, joista jokainen saa ainakin pari kertaa valokeilan itselleen. Näyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti - erityisesti Gregory Peck ja David Niven, joiden välisiä keskusteluja on mahtavaa seurata. Huumoria löytyy hyvin seasta ja kuten olenkin jo pariin otteeseen todennut, filmi tuntuu enemmän seikkailulta kuin puhtaalta sotafilmiltä. Sota-ajan seikkailuna Navaronen tykit on todella loistokas elokuva, jota suosittelen kaikille genren ystäville - oli sen sitten nähnyt jo aiemmin tai ei. 60-vuotisjuhla on oiva syy katsoa filmi. Yli vuosikymmen myöhemmin elokuvalle työstettiin jatko-osa Navaronen haukat (Force 10 from Navarone - 1978) ja kenties jonain päivänä otan senkin käsittelyyn...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Guns of Navarone, 1961, Highroad Productions

Arvostelu: Gladiaattori (Gladiator - 2000)

GLADIAATTORI

GLADIATOR

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Russell Crowe, Joaquin Phoenix, Connie Nielsen, Oliver Reed, Djimon Hounsou, Derek Jacobi, Spencer Treat Clark, Ralf Möller, Tomas Arana, David Schofield, John Shrapnel, Tommy Flanagan ja Richard Harris
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia - Extended Edition: 2 tuntia 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Gladiator, eli suomalaisittain Gladiaattori on Ridley Scottin ohjaama historiallinen elokuva, mikä on saanut inspiraationsa Daniel P. Mannixin kirjasta "Those About to Die" (1958) ja tietty Rooman valtakunnan ajasta. Käsikirjoittaja David Franzoni keksi elokuvan tarinan ja sai sen myytyä DreamWorksille. Alunperin vuonna 1998 Franzonin tarina oli hyvin erilainen, mutta pikkuhiljaa se alkoi siirtyä siihen muotoon, mikä vastaisi lopullista elokuvaa. Ridley Scott palkattiin elokuvan ohjaajaksi, joka oli jo pidempään ollut kiehtoutunut antiikin Roomasta. Scott kuitenkin piti Franzonin kirjoittamaa dialogia kömpelönä ja palkkasi John Loganin työstämään käsikirjoitusta uuteen uskoon. Käsikirjoitusta työstämään tuotiin vielä William Nicholson juuri ennen kuvauksia, sillä päänäyttelijä Russell Crowe valitti joistain sen ongelmista. Kirjoitusprosessi jatkui vielä, kun kuvaukset alkoivat tammikuussa 1999. Lopulta Gladiaattori saatiin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys - ilmestymisvuotensa toiseksi menestynein elokuva M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) jälkeen - minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta, vaikka jotkut kritisoivat elokuvan historiallisia epätarkkuuksia ja vapauksia. Gladiaattori oli ehdolla jopa kahdestatoista Oscar-palkinnosta, joista se voitti viisi (paras elokuva, paras miespääosa, paras puvustus, paras äänitys ja parhaat erikoistehosteet - muut ehdokkuudet olivat mm. ohjauksesta, miessivuosasta, käsikirjoituksesta, kuvauksesta, lavastuksesta ja musiikeista), kolmestatoista BAFTA-palkinnoista, joista se voitti neljä (paras elokuva, paras kuvaus, paras lavastus ja paras leikkaus), sekä viidestä Golden Globesta, joista se voitti kaksi (paras elokuva ja paras musiikki). Itse näin Gladiaattorin ensimmäistä kertaa jo ala-asteella ja jo silloin ihastuin elokuvaan todella vahvasti. Tämän elokuvan vuoksi historia oli lempiaineeni koulussa, kun käsittelyyn tulivat antiikin Kreikka ja Rooma. Olen katsonut filmin useita kertoja uudestaan ja kun huomasin, että leffa täyttää nyt 20 vuotta, tiesin, että minun täytyi katsoa ja arvostella elokuva tämän kunniaksi - onhan Gladiaattori selvä suosikkielokuvani vuodelta 2000!

Vuonna 180 ajanlaskun alkamisen jälkeen kuolemaa tekevä Rooman keisari Marcus Aurelius päättää antaa vallan takaisin kansalle, eikä halua tehdä ylimielisestä pojastaan Commoduksesta uutta keisaria. Kun Commodus saa kuulla tästä, hän murhaa isänsä, ennen kuin tämä ehtii julkistaa päätöstään ja yrittää tapattaa myös keisarille uskollisen kenraalin, Maximuksen, jolle keisari ehti kertoa suunnitelmastaan. Maximus jää henkiin, mutta joutuu orjaksi gladiaattoritaisteluihin.

Russell Crowe on Maximus Decimus Meridius, Pohjoisen armeijoiden komentaja, Felix-legioonan kenraali, todellisen keisarin, Marcus Aureliuksen uskollinen palvelija, murhatun pojan isä, murhatun vaimon mies ja hän aikoo saada kostonsa, tässä elämässä tai seuraavassa. Harvemmin yksikään hahmo esittelee itseään näin perusteellisesti ja niin vakuuttavasti, että katsoja saa kylmiä väreitä. Crowe ei ole koskaan kuulunut suosikkinäyttelijöideni joukkoon ja vaikka olen nähnyt häneltä hyviä roolisuorituksia, on hän välillä myös puinen ja tylsä elokuvissa. Gladiaattorissa Maximuksena Crowe on kuitenkin erinomainen läpi leffan. Hän onnistuu tekemään paljon hyvin vähälläkin. Vaikka taisteluissa Crowen täytyy liikkua huomattavasti enemmän, on hän parhaimmillaan draamakohtauksissa, sillä hän osaa näytellä niin hyvin jo pelkillä silmillään. Katsoja on koko leffan Maximuksen puolella ja haluaa, että tämä pääsee kostamaan perheensä kuoleman.
     Vaikka Crowe on todella hyvä tässä leffassa ja saikin roolisuorituksestaan mm. Oscar-palkinnon, vaikuttavimman roolityön tekee mielestäni Commodusta näyttelevä Joaquin Phoenix. Phoenix tuo täydellisesti esiin Commoduksen moniulotteisuuden. Vaikka hän onkin erittäin inhottava persoona, joka ajattelee lähinnä vain itseään, hahmo on niin hienosti kirjoitettu, että katsoja ymmärtää täysin, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Jo leffan alusta asti painotetaan, kuinka keisari Aurelius on pitänyt Maximusta enemmän poikanaan kuin Commodusta. Commodus on vuosia yrittänyt todistaa olevansa isänsä arvoinen, mutta turhaan. Katsoja huomaakin välillä tuntevansa empatiaa hahmoa kohtaan, vaikka samalla Commoduksesta on vaikea pitää. Phoenix osoittaa hyvin hahmon kärsimyksen ja hän olisi mielestäni yhtä lailla ansainnut Oscarin suorituksestaan.

Elokuvassa nähdään myös huikea Richard Harris keisari Marcus Aureliuksena, Connie Nielsen tämän tyttärenä eli Commoduksen siskona Lucillana ja Spencer Treat Clark tämän Lucius-poikana, Oliver Reed gladiaattorikouluttaja Proximona, Djimon Hounsou ja Ralf Möller gladiaattoreina, Derek Jacobi, David Schofield ja John Shrapnel Rooman senaattoreina, sekä Tomas Arana keisarille uskollisena kenraali Quintusina. Kaikki näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä leffassa. Nielsen tuo hienosti esiin Lucillan pelon, kun Commodus nousee keisariksi, kun taas Harris on mitä täydellisin valinta arvokkaan ja vanhan Aureliuksen rooliin. Harrisin hiljainen, kuiskaava puhetapa on vangitsevaa kuunneltavaa ja jo pelkkä hänen äänensä sisältää hurjan määrän karismaa. Oliver Reed valitettavasti kuoli kesken elokuvan kuvausten ja loppupäässä yhteen kohtaukseen hänet täytyi luoda osittain digitaalisesti. Katsoja kyllä huomaa, missä kohtaa tämä tapahtuu, mutta lopputulos ei ole liian hurja, jotta se rikkoisi illuusion kokonaan.

Muiden samanlaisten "miekka ja sandaali" -elokuvien, kuten Ben-Hur (1959) ja Spartacus (1960) tavoin Gladiaattori on pitkä elokuva - sen teatteriversiolla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, ja pidennetty ohjaajan versio kestää jopa lähemmäs kolme tuntia. Tällaisiin eeppisiin kertomuksiin tuo pitkä kesto kuitenkin sopii erittäin hyvin, eikä Gladiaattori todellakaan tunnu niin pitkältä kuin se on. Elokuva on niin mestarillisesti rakennettu ja sen tarina on niin hienosti kerrottu, että filmi nappaa heti mukaansa ja onkin jo pian päättynyt. Leffa pohjustaa alussa pitkään ja tarkasti tarinaansa ja sen hahmoja. Hyvin nopeasti käy selväksi, mistä Maximuksen ja Commoduksen viha toisiaan kohtaan johtuu ja sitä hyödynnetään täydellisesti läpi elokuvan. Vastakkainasettelu on erinomainen. Tällä luodaan myös yllättävänkin vahvaa draamaa, mikä aidosti koskettaa. Alahuuli väpättää jo siinä kohtaa, kun Maximus palaa henkihievereissä kotiinsa, vain löytääkseen vaimonsa ja lapsensa kuolleina. Kaikin puolin tunnelma on upeasti luotu. Elokuva jännittää useassa kohtaa ja pariin hetkeen on tuotu hilpeää huumoria. Antiikin Roomaa esitellään kiehtovasti ja tarina on niin mukaansatempaava, että se pitää katsojasta kiinni rautaisella otteella.

Kun elokuva kertoo nimensä mukaisesti gladiaattorista, tarjoaa elokuva tietty taisteluja areenalla. On mukana tosin todella vaikuttavasti toteutettu sotakin heti leffan alussa, mikä viestii, millaista menoa on luvassa. Kun toiminta alkaa, on se väkivaltaista ja brutaalia. Miekan viiltäessä veri roiskuu ja muutamat kohdat ovat yllättävänkin tylyjä. Jokainen toimintakohtaus onnistuu hienosti olemaan hieman erilainen kuin aiempi ja jokaisessa gladiaattoritaistossa kohdataan hieman erilainen vastus. Vaikka taistelut ovat näyttäviä ja vangitsevaa seurattavaa, on kuitenkin mahtavaa, että pääasiassa elokuva kertoo lujaa tarinaa. Se syventää hienosti hahmojaan koko kestonsa ajan aina pysäyttävään loppuhuipennukseensa asti, mitä seuraa niin tarkasti, että jossain kohtaa voi huomata pidättävänsä hengitystään. Joka kerta elokuva onnistuu jättämään minulle todella haikean, mutta fantastisen olon, sillä tiedostan nähneeni - ei, vaan kokeneeni jotain elämää suurempaa. Gladiaattori on ehdottomasti yksi suosikkielokuvistani. En keksi tästä oikeastaan mitään muuta vikaa kuin se, ettei leffa mukaile todellista historiaa. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius ei nimittäin kuollut Commoduksen kädestä. Tämä on kuitenkin itselleni täysin mitätön seikka. Joka kerta, kun Maximus karjaisee "Are you not entertained?!" minun tekee mieli huutaa takaisin "Hell yes!" Tämä on vain yksi Gladiaattorin useista mahtavista kohtauksista.

Elokuvan ohjauksesta vastaa scifiklassikoiden Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1978) ja Blade Runner (1982) ohjaaja Ridley Scott, joka luo upeasti tunnelmaa ja kertoo tarinan mestarillisen koukuttavasti David Franzonin, John Loganin ja William Nicholsonin käsikirjoituksen pohjalta. Gladiaattori aloitti Scottin urassa innon tehdä samanlaisia "historiallisia" elokuvia, kuten Kingdom of Heaven - taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005), Robin Hood (2010) ja Exodus: Gods and Kings (2014), mutta Scott ei ole millään näistä päässyt lähellekään Gladiaattorin hienoutta. Vaikka historioitsijat ovat kritisoineet, etteivät jotkut asut olleet käytössä vielä siihen aikaan, milloin elokuva tapahtuu ja ettei joitain Rooman rakennuksista ollut vielä olemassa, kehun silti filmissä nähtävää, ällistyttävän vaikuttavaa ajankuvaa. Lavasteet ovat huikeat ja niin on myös puvustus. Puvustajat ovat tehneet valtavan määrän hienoja asuja niin gladiaattoreille kuin sotilaille, rikkaille, köyhille ja senaattoreille. Maskeeraajat luovat karuja haavoja ja muita vammoja, mitä taistot aiheuttavat. Erikoistehosteet ovat edelleen todella näyttävät. Vaikka taustakankaan käytön huomaa joskus, oikeita lavasteita ja digitaustoja sulautetaan yhteen todella hienosti. Elokuvaa varten rakennettiin yksi kolmasosa Colosseumista ja loput toteutettiin digitaalisesti, eikä katsojana huomaa, missä kohtaa muutos toteutuksessa tapahtuu. Ääniefektitkin ovat erinomaiset läpi leffan. Hans Zimmerin ja Lisa Gerrardin säveltämät musiikit ovat upeat ja ne nostavat useaan otteeseen ihon kananlihalle. Jos jotkut sävelmät kuulostavat hämmentävän tutuilta, olet luultavasti nähnyt Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003), mihin Zimmer kierrätti joitain melodioita Gladiaattorista.

Gladiaattorista on tosiaan olemassa pidennetty versio, mikä kestää lähes kolme tuntia. Lisätyissä kohtauksissa mm. alun taistelun jälkeen Maximus tapaa haavoittuneen sotilaan, gladiaattoriksi joutunut kirjuri tuumaa, kuinka pääsisi vapaaksi, Commodusta vastaan juonitaan selvemmin ja Commoduksen mielipuolisuus pääsee paremmin esille. Itse olen aina katsonut elokuvan pidennetyn version ja suosittelen tekemään samoin.

Yhteenveto: Gladiaattori on mestarillinen elokuva, mikä pitää tiukasti rautaisessa otteessaan läpi pitkän kestonsa. Elokuva lähtee heti käyntiin kiehtovasti ja mukaansatempaavasti, eikä hellitä sen jälkeenkään. Hahmot ovat upeasti kirjoitetut ja heidän näyttelijänsä tekevät loistavaa työtä. Russell Crowe on mahtava pääroolissa Maximuksena, jota katsoja kannustaa alusta loppuun. Silti parhaan roolisuorituksen tarjoaa Joaquin Phoenix mielipuolisena Commoduksena. Kun hahmot ovat näin hyvät ja heidän tarinansakin on iskevästi kerrottu, katsoja imeytyy täysin tapahtumiin mukaan. Jännitystä nostetaan usein hienosti ja taistelukohtaukset ovat huikean vaikuttavia. Hieman huumoriakin on mukana, eikä aidosti koskettavilta hetkiltäkään vältytä. Elokuva sisältää useita aivan mielettömän hienoja kohtauksia ja nostaa ihon kananlihalle moneen otteeseen. Lavasteet, asut, maskeeraukset ja efektit ovat näyttävät, ja niitä esitellään erinomaisella kuvauksella. Ridley Scott tekee kenties uransa parasta työtä ohjaajana ja Hans Zimmer ja Lisa Gerrard tunnelmoivat täysillä musiikeillaan. Historiallisista epätarkkuuksista viis, Gladiaattori on mestariteos ja ehdottomasti yksi suosikkielokuvistani!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gladiator, 2000, Universal Pictures, DreamWorks, Scott Free Productions, Mill Film, C & L, Dawliz, Red Wagon Entertainment

Arvostelu: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002)

HARRY POTTER JA SALAISUUKSIEN KAMMIO

HARRY POTTER AND THE CHAMBER OF SECRETS

Ohjaus: Chris Columbus
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Richard Harris, Robbie Coltrane, Maggie Smith, Alan Rickman, Kenneth Branagh, Tom Felton, Jason Isaacs, Richard Griffiths, Fiona Shaw, Julie Walters, Mark Williams, Christian Coulson ja Toby Jones
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 54 minuuttia
Ikäraja: 12

J.K. Rowlingin kirjoittama Harry Potter (1997-2007) on ehdottomasti suosikkikirjasarjani. Olen kasvanut sekä Harry Potter -kirjojen, että niistä tehtyjen elokuvien (2001-2011) parissa, joten ne ovat jopa äärettömän tärkeitä minulle. Kirjojen pohjalta tehty ensimmäinen elokuva Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001), oli huikea menestys, joten elokuvasarjaa päätettiin tietty jatkaa. Menestys oltiin kuitenkin arvattu jo etukäteen ja toisen osan esituotanto oli jo alkanut, kun edellistä elokuvaa vasta viimeisteltiin. Loppuvuodesta 2002 ensi-iltansa saikin Harry Potter ja salaisuuksien kammio, mikä oli jälleen iso hitti. Itse olin kuitenkin silloin niin pieni, etten olisi mitenkään päässyt elokuvateatteriin katsomaan sitä. Muistan kuitenkin, miten näin leffan ensimmäistä kertaa - nimittäin salaa kurkkimalla tuolien välistä, kun äitini ja isäni katsoivat sitä kotona. Ensimmäisellä kerralla katsoessani en nähnyt vielä ensimmäisiä minuutteja, mutta olen sen jälkeen nähnyt elokuvan niin monta kertaa, että muistan sen lähes ulkoa. Nyt kun Rowlingin velhomaailma saa jatkoa elokuvalla Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), oli aika katsoa Harry Potter -filmit uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Salaisuuksien kammion päivä Viisasten kiven jälkeen.

Kotitonttu Dobbyn varoituksista huolimatta Harry Potter palaa Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Kun myyttinä pidetty Salaisuuksien kammio aukeaa, ei koulu ole enää turvallinen ja Harryn, Ronin ja Hermionen täytyy selvittää, kuka tai mikä on kammottavien hyökkäysten takana.

Daniel Radcliffe parantaa suoritustaan Harry Potterina. Ihan sama, vaikka hänellä on väärän väriset silmät, minun mielestäni Radcliffe näyttää tässä juurikin sellaiselta, miten Rowling kuvaili hahmon kirjoissa. Elokuvassa ei selitetä ollenkaan, miksi Harry joutui palaamaan takaisin hirveän Dursleyn perheen luo. Vernon-setänä nähdään jälleen edesmennyt Richard Griffiths, Petunia-tätinä Fiona Shaw ja kiusaajahahmo Dudleyna Harry Melling. Potterista näkee elokuvan alussa, että paluu Dursleyn perheen luo oli kova pala ensimmäisen vuoden seikkailuiden jälkeen, etenkin kun hän ei ole saanut yhtä ainoaa kirjetta ystäviltään koko kesän aikana. Tässä elokuvassa Harry pääsee vihdoin taikomaan ja olemaan vielä suurempi sankari kuin aiemmin.
     Harry Potterin ystävät Ron Weasley (Rupert Grint) ja Hermione Granger (Emma Watson) ovat jälleen Harryn mukana uudessa seikkailussa. Sekä Grint, että Watson parantavat myös roolisuoritustaan. Pääkolmikon näyttelijät ovat kasvaneet vuodessa huomattavasti. Heidän ystävyytensä näkyy selvästi katsojille.
     Edellisestä elokuvasta tutut Tylypahkan opettajat palaavat, paitsi Zoë Wanamakerin näyttelemä matami Huiski. Vanha viisas rehtori Albus Dumbledore (Richard Harris) pääsee jälleen antamaan filosofisia neuvoja Harrylle, professori Severus Kalkaros (Alan Rickman) on yhtä inhottava kuin ennenkin, Rohkelikon tuvanjohtaja professori McGarmiwa (Maggie Smith) näyttää todellista huolta, kun Kammio avataan ja on äidillisempi hahmo kuin aiemmin. Tietysti myös äreä vahtimestari Voro (David Bradley), ja Tylypahkan avainten ja tilusten vahti Hagrid (Robbie Coltrane) ovat mukana. Katsojille annetaan tässä hieman lisätietoja Hagridin menneisyydestä.

Uusina opettajina esitellään professori Verso, jota näyttelee Miriam Margoleys. Versoa ei paljoa nähdä, mutta hänellä on omalla tavallaan tärkeä rooli elokuvan lopputuloksen kannalta, kuten myös sairaalasiiven hoitaja Matami Pomfreylla, jona nähdään Gemma Jones. Merkittävin uusista opettajista on uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, professori Gilderoy Lockhart, jota näyttelee Kenneth Branagh. Branagh suoriutuu ylimielisen, itseään ylistävän hahmon roolista erinomaisesti. Hahmon narsistisen luonteen tuo täydellisesti esille se, että hänellä on maalaus itsestään, joka maalaa maalausta itsestään.
     Myöt tutut oppilaat ovat mukana, kuten toilaileva Neville Longbottom (Matthew Lewis), kiusaajahahmo Draco Malfoy (Tom Felton) ja tämän kaverit Crabbe ja Goyle, joiden näyttelijät Jamie Waylett ja Josh Herdman pääsevät paremmin esille tässä osassa, sekä Ronin veljet Fred (James Phelps), George (Oliver Phelps) ja Percy Weasley (Chris Rankin).
     Edellisessä osassa vain nopeasti esiintynyt Ginny Weasley on isommassa ja tarinan kannalta tärkeämmässä roolissa kuin edellisessä elokuvassa. Ginnya näyttelee Bonnie Wright. Kokonaan uutena oppilaana nähdään Harryn ihailija Colin Creevey (Hugh Mitchell), joka ottaa kaiken aikaa kuvia Harrysta. Hahmoa nähdään enemmän elokuvan alkupuolella ja Mitchellin suoritus ärsyttävänä fanipoikana on onnistunut.
     Muina uusina hahmoina nähdään Ronin isä Arthur Weasley, jota esittää Mark Williams (myös Julie Waltersin näyttelemä Ronin äiti Molly on hieman isommassa roolissa), sekä Taikaministeri Cornelius Toffee, jota näyttelee Robert Hardy, Dracon isä Lucius Malfoy (Jason Isaacs), joka on yhtä inhottava kuin poikansa, koulun tyttöjen vessassa kummitteleva Murjottava Myrtti, jota esittää Shirley Henderson, sekä mystinen Tom Valedro (Christian Coulson), jonka ikivanhaa päiväkirjaa Harry lukee. Näistä suosikkini on ehdottomasti Murjottava Myrtti, jonka ankeus on esitetty erittäin koomisesti ja Hendersonin suoritus on oikein mainio.

Paras uusi hahmo on kuitenkin digitaalisesti toteutettu kotitonttu Dobby, jonka äänenä kuullaan Toby Jones. Minulla on sydämessäni paikka kaikille suloisille hahmoille, joita olen nähnyt elokuvissa, mihin kuuluvat mm. BB-8 -droidi Star Wars: The Force Awakensista (2015), nimikkohahmo elokuvasta WALL-E (2008), Nasu Disneyn Nalle Puh -elokuvista (1977-) ja Jyrsis-orava Ice Age -sarjasta (2002-). Dobby kuuluu sinne ehdottomasti, vaikka onkin tavallaan myös aika ruma. Dobby on suunniteltu erittäin tarkkaan, aina designista Jonesin ääneen asti. Dobby saattaa ehkä olla jopa lempihahmoni Harry Potter -sarjasta. Muita uusia ei-ihmishahmoja elokuvassa ovat mm. Dumbledore feenikslintu Fawkes ja jättihämähäkki Hämäkäk, jonka äänenä kuullaan Julian Glover.

Elokuvan alussa Harryn luona vierailee kotitonttu Dobby, joka kertoo, että on luotu suunnitelma aiheuttamaan hirveyksiä Tylypahkassa. Harry ei kuuntele Dobbya, mutta saa selville, että Dobby on varastanut kaikki hänen ystäviensä lähettämät kirjeet. Jahdatessaan Dobbya Harry onnistuu pilaamaan Vernon-sedältä tärkeän työasian, jonka seurauksena Harry lukitaan huoneeseensa ja hänen ikkunoihinsa laitetaan kalterit, jotta hän ei koskaan pääsisi takaisin taikamaailmaan (tämä on taas näitä juttuja, joista lastensuojeluliitot olisivat hyvin kiinnostuneita). Kuitenkin hädässä ystävät tunnetaan ja eräänä yönä Ron, Fred ja George saapuvat pelastamaan Harryn lentävällä Ford Anglia -autolla ja muutaman vastoinkäymisen jälkeen Harry pääsee aloittamaan toisen vuotensa Tylypahkassa. Ei aikaakaan, kun alkaa tapahtua kummia; ihmisiä kangistuu ja koulun hämähäkit pakenevat sankoin joukoin metsään. Harry, Ron ja Hermione alkavat yhdessä selvittää, kuka on kaiken takana ja mikä oikein on salaisuuksien kammio.

Harry Potter ja viisasten kivessä oli jo samanlaista salapoliisityöskentelyä, mutta tässä se on suuremmassa roolissa kuin edellisessä. Päähenkilöt käyttävät monipuolisesti erilaisia keinoja, kuten monijuomalientä ja tuttua näkymättömyysviittaa yrittäessään saada selville totuuden. Harry Potter ja salaisuuksien kammio hyötyy tietty siitä, ettei sen tarvitse esitellä velhomaailmaa, vaan voi hypätä nopeammin mysteeriin mukaan ja laajentaa maailmaa siinä samalla. Edellisen elokuvan tavoin myös tämä filmi kulkee Tylypahka-osiossaan loistavasti kohtauksesta toiseen ja kaiken aikaa saadaan kokea jotain uutta, jolloin elokuva pitää otteessaan tiukasti loppuun saakka. Myös alun rytmitys sujuu tyylikkäämmin, mutta silti leffa ei ole ihan yhtä koukuttava kuin edeltäjänsä. Se on myös hyvin uskollinen kirjalle, vaikka muutamia asioita on muutettu ja joitain juttuja on jätetty kokonaan pois. Koska Harrylle monet asiat ovat vielä uusia, niin myös katsojalle ne tulevat uusina, sillä tarinaa seurataan Harryn näkökulmasta. Tämä elokuva on samaan aikaan sekä synkempi, että myös hauskempi. Huumoria riittää paljon, kuten jännitystä ja seikkailua. Loppupuoliskolla lähes kaikki viittaukset lastenelokuvaksi katoavat pois ja loppu voi tuntua jopa hieman pelottavalta. Perheen pienimmille ei tätä kannata näyttää, etenkin jos he ovat kovin herkkiä. Kirja kannattaa silti tietysti lukea!

Uusina asioina ulkonäköä muuttavan monijuomaliemen ja lentävän auton lisäksi on mm. Tällipaju, joka on aggressiivinen puu; hormipulveri, jolla voi siirtyä paikasta toiseen; räyhääjäkirjeet, jotka huutavat asiansa lukijalleen; siniset cornwallilaiset ilkiöt; kirkuvat alruunakasvit; sekä kärmessuut, jotka kykenevät puhumaan käärmeille. Lisäksi velhomaailmassa on termi "kuraverinen", mikä tarkoittaa jästisyntynyttä velhoa. Termiä voi helposti verrata erääseen haukkumasanaan tummaihoisista ja mielestäni on mielenkiintoista (vaikkakin surullista), että myös velhomaailmassa voi olla rasismia. Se ei tietenkään ole oikein, mutta se tuo tietynlaista realismia mukaan, sillä rasismi on yhä vakava asia todellisessa maailmassa. Rasismi ja tummaihoisten kokema kohtelu on verrattavissa myös kotitonttujen orjuuteen ja millä lailla esitetään Dobbyn kokemia asioita. Harry Potterin maailma tuntui laajalta jo Viisasten kivessä, joten on hienoa, että sitä on pystytty laajentamaan todella paljon jo toisessa osassa. Silti ei olla päästy vielä näkemään läheskään kaikkea, jolloin jokaisessa uudessa elokuvassa on omaa tuoreutta katsojan silmissä. Kun Harry käy Weasleyn perheen kotona Kotikolossa, hän ja katsojat pääsevät näkemään ensimmäistä kertaa, millaista on oikeassa velhokodissa. Muutamat asiat, kuten Taikaministeriö ja Azkabanin vankila mainitaan, mutta niitä ei vielä pohjusteta lähes mitenkään.

Harry Potter ja salaisuuksien kammion on ensimmäisen elokuvan tapaan ohjannut Chris Columbus. Columbus on jälleen tehnyt hyvää työtä ja hän on yhdessä tuottaja David Heymanin ja käsikirjoittaja Steve Klovesin kanssa saanut siirrettyä kirjan onnistuneesti elokuvaksi, vaikka joitain asioita jää puuttumaan. Columbusin lapset Violet, Eleanor, Brendan ja Isabella Columbus esiintyvät pienissä taustarooleissa elokuvassa. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti, kuten myös leikattu. Värimaailma on valoisissa kohdissa hyvin lämmin ja synkissä erittäin kylmä. Päiväkirjakohtauksessa on toimivasti hyödynnetty mustavalkoisuutta. Elokuvan rytmi on todella hyvä, eikä se tunnu yli kaksi ja puolituntiselta, niin kuin se todellisuudessa on. Musiikista vastaa jälleen John Williams, joka on tehnyt huikeaa työtä sävellystensä parissa. Ainoa miinuspiste Williamsille täytyy antaa siitä, että hän on kierrättänyt Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksessä (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) kuultua lyhyttä jännitysmusiikkia ja käyttänyt sitä tässä huispauskohtauksessa. Ymmärtäähän sen sinänsä, kun kyseessä on saman säveltäjän tuotos ja molemmat elokuvat tulivat samana vuonna, mutta silti se tuntuu mielestäni hieman halvalta ratkaisulta. Elokuvan äänitehosteet ovat hyvin toteutettuja.

Ottaen huomioon, että elokuvalla oli pienempi budjetti kuin edellisellä osalla, tämän tehosteet ovat säilyneet huomattavasti paremmin vuosien aikana. Digitaalisesti tehdyssä Dobbyssa on vain muutaman kerran nähtävissä, että hän on tietokoneella luotu. Kun muut hämähäkit toteutettiin tietokoneella, niin jättimäinen Hämäkäk - kuten myös Fawkes ja Tällipaju - toteutettiin robotiikalla. Tietokoneanimaatiota ja robotiikkaa yhdistelemällä on saatu luotua todella uskottavan ja karmivan näköinen jättikäärme basiliski, joka näyttää upealta yhä tänäkin päivänä. Jotkut vihreän kankaan käytöt ovat aika selkeitä, mutta ne voi helposti katsoa sormien läpi. Jälleen ovat päässeet myös lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat näyttämään todelliset taitonsa. Esimerkiksi itse Salaisuuksien kammion lavaste näyttää uskomattoman hienolta. Uusina paikkoina nähtyihin Kotikoloon ja Dumbledoren toimistoon on saatu tungettua tolkuttoman paljon pieniä yksityiskohtia. Kirjakauppa Säilä & Imupaperin kiemurtelevat kirjapinot ovat hauska keksintö.

Harry Potter ja viisasten kiven tavoin myös Salaisuuksien kammiosta on olemassa pidennetty versio, mitä ei valitettavasti ole saatavilla Suomessa. Toisin kuin edellisessä osassa, tämä sisältää lähinnä pidennettyjä kohtauksia, eikä uusia, mikä ainakin omalla kohdallani häiritsi hieman filmin rytmitystä. Jotkut lisäykset, kuten kohtaus sairaalassa, missä pääkolmikko tutkii Tom Valedron päiväkirjaa, tuovat oikeasti hyvän lisäyksensä, mutta mukana on paljon turhaa, mitkä on täysin ymmärrettävästi leikattu pois teatteriversiosta.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein hyvä. Lisämateriaalina yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on keskustelu J.K. Rowlingin ja Steve Klovesin kanssa, jossa he kertovat kirjojen siirtämisestä elokuviksi, näyttelijöiden haastatteluja, kertausvideo ensimmäisestä osasta, mainos ja lyhyet videopätkät Lockhartista. Mukana on myös Behind Hogwarts: Buildind a Scene, joka käsittelee elokuvan tekoa, sekä poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia. Muutamia hieman turhia kohtia lukuunottamatta poistetut kohtaukset toimisivat hyvin itse elokuvassa. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten HBO:n esittelyvideo elokuvalle vuodelta 2002, pääkolmikon koekuvauksia, sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter toinen, lähes puolitoista tuntia kestävä osa Characters, jossa kerrotaan sarjan hahmoista.

Yhteenveto: Harry Potter ja salaisuuksien kammio on aivan mahtava fantasiaelokuva. Se kulkee täydellisellä rytmillä eteenpäin ja se on saatu hyvin lähelle kirjaa. Elokuva on synkempi, mutta silti myös humoristisempi kuin edeltäjänsä, muttei silti pääse ihan samalle tasolle. Elokuva on täynnä hauskoja, sekä jännittäviä ja jopa hieman pelottaviakin kohtia. Pääkolmikon näyttelijöiden suoritukset ovat parantuneet ja uudet hahmot ovat hyvä lisä. Dobby on aivan ihana tyyppi! Taikamaailmasta löytyy vertauksia todellisiin asioihin, sekä myös hyviä neuvoja, jotka kannattaisi pitää mielessä oman elämän takia. Seikkailua riittää, jolloin aika ei käy pitkäksi, vaikka kyseessä onkin aika pitkä elokuva. Elokuva tuo paljon uutta Harry Potter -maailmaan ja kun se päättyy, katsojana haluaa välittömästi nähdä jatkoa. Suosittelen elokuvaa kaikille Potter-faneille, kuten myös kaikille muillekin - katsokaa silti Harry Potter ja viisasten kivi ensin ja lukekaa myös kirjat! Älkää ottako levyä vielä pois, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään lyhyt kohtaus. Tämä elokuva myös aloittaa hyvin tunnetun aloituksen, jossa Warner Brosin logo tulee katsojaa kohti pilvien läpi, elokuvan logo perässään. Pelkästään "Harry Potter and the ..." -tekstin leijuminen kohti saa katsojan oikeaan tunnelmaan ja kun näitä katsoo yhä uudestaan ja uudestaan, on pelkän logon näkeminen tunteet pintaan nostattava.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2016 - Muokattu 19.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.harrypotterfanzone.com
Harry Potter and the Chamber of Secrets, 2002, Warner Bros, Heyday Films, 1492 Pictures, MIRACLE Productions GmbH & Co. KG

Arvostelu: Harry Potter ja viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001)

HARRY POTTER JA VIISASTEN KIVI

HARRY POTTER AND THE PHILOSOPHER'S STONE

Ohjaus: Chris Columbus
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Richard Harris, Robbie Coltrane, Maggie Smith, Alan Rickman, Tom Felton, Richard Griffiths, Fiona Shaw, Ian Hart, Julie Walters, Warwick Davis, John Hurt ja John Cleese
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Harry Potter and the Philosopher's Stone (tai jos asuu Yhdysvalloissa niin "Sorcerer's Stone"), eli suomalaisittain Harry Potter ja viisasten kivi perustuu J. K. Rowlingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1997. Samaisena vuonna tuottaja David Heyman yritti saada käännettyä jotain tunnettua kirjaa elokuvamuotoon ja hänen assistenttinsa ehdotti Rowlingin kirjaa, mihin Heyman ihastui aivan totaalisesti. Heyman sai hankittua kirjan elokuvaoikeudet pari vuotta myöhemmin ja aloitti innoissaan työstämään filmatisointia. Aluksi ohjaaja Steven Spielbergin oli tarkoitus yhdistellä Rowlingin kirjoja ja tehdä niiden pohjalta animaatio, mutta Rowling ei tähän suostunut. Lopulta ohjaajaksi valittiin Chris Columbus, minkä jälkeen teko lähti kunnolla käyntiin. Käsikirjoitus työstettiin, hahmot roolitettiin ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2000. Lopulta Harry Potter ja viisasten kivi sai ensi-iltansa marraskuussa 2001 ja se oli suuri menestys, mitä kriitikotkin ylistivät. Vuosien varrella elokuvan ja sen jatko-osien suosio on vain noussut, minkä takia kyseessä onkin yksi maailman suosituimmista sarjoista. Itselleni Rowlingin kirjoittama Harry Potter -sarja (1997-2007) on kaikkien aikojen lempikirjasarjani ja paras tarinakokonaisuus, minkä tiedän. Kun olin pieni, äitini luki kirjoja minulle ja kun opin itse lukemaan, olen lukenut ne useita kertoja uudestaan. Olen kasvanut tarinan ja sen hahmojen kanssa, joten voi vain kuvitella, miten äärettömän tärkeä sarja minulle on. Myös elokuvat olen nähnyt monen monta kertaa. Itse asiassa olen nähnyt Harry Potter ja viisasten kiven useammin kuin minkään muun elokuvan! Osaan sen siis lähes kokonaan ulkoa, enkä yleensä voi katsoa sitä muiden seurassa, sillä minulla on paha tapa lausua repliikit, juuri ennen kuin ne kuuluvat itse elokuvassa. Olen jo pitkään aikonut katsoa Harry Potter -sarjan uudestaan ja arvostella sen, ja nyt kun Rowlingin velhomaailmaan on tulossa uusi elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), tiesin, että vihdoin koitti aika siihen. Jos totta puhutaan, niin katsoin nämä jo heinäkuun lopulla, mutta koska Tylypahkan pikajuna lähtee Tylypahkaan syyskuun ensimmäisenä päivänä, oli mielestäni loogista aloittaa arvostelunikin kyseisenä päivänä.

Harry Potter saa yksitoistavuotis syntymäpäivänään kuulla olevansa velho ja hän lähtee opiskelemaan Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun.

Elokuvan nimikkoroolissa Harry Potterina nähdään Daniel Radcliffe. Vaikka Radcliffen suoritus ei ole kovin mullistava, hän sopii rooliin täydellisesti. Hänestä tulee hyvin esille Harryn kokema kaltoinkohtelu lapsena ja kaikki hämmästys, kun hän pääsee Tylypahkaan. Harry muuttuu elokuvan aikana uskottavasti sankariksi, vaikka se tapahtuukin hieman vasten hänen tahtoaan. Oletteko koskaan pistäneet merkille, ettei Harry tee yhtä ainoaa taikaa tietoisesti koko elokuvan aikana?
     Ennen Tylypahkaan pääsyä hän joutuu asumaan Dursleyn perheen luona, näiden portaiden alla olevassa komerossa. Ainakin Suomessa tästä nousisi nopeasti lastensuojelujuttu, mutta nyt ollaankin fantasiamaailmassa. Dursleyn perheeseen kuuluu Vernon-setä (edesmennyt Richard Griffiths), Petunia-täti (Fiona Shaw) ja näiden lapsi Dudley (Harry Melling), joista jokainen on omalla tavallaan todella inhottava. Vaikka Dudley jää hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi, Mellingin suoritus on hyvä ja hahmo toimii. Griffiths ja Shaw ovat hyvät roolitukset kauheille sukulaisille.
     Robbie Coltranen näyttelemä Hagrid-jätti kertoo Harrylle tämän olevan velho. Hagrid on todella sympaattinen hahmo ja Coltrane sopii osaan täydellisesti. Hagrid toimii Tylypahkassa avainten ja tilusten vahtina. Kokoero suurikokoisen Hagridin ja muiden hahmojen välillä on suurimmaksi osaksi hyvin toteutettu, mutta välillä näkee selvästi, että ruudulla esiintyy Coltranen isokokoisempi sijaisnäyttelijä, jolla on naamio päässään. Vaikken olekaan koiraihminen, niin Hagridin koira Tora on aika suloinen reppana. Ensi kerralla, kun katsotte elokuvan, laskekaa kuinka monta kertaa Hagrid sanoo lauseen "Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä."

Matkalla Tylypahkaan Harry tapaa Ron Weasleyn (Rupert Grint) ja Hermione Grangerin (Emma Watson), joiden kanssa hän ystävystyy - jälkimmäisen kanssa tosin vasta myöhemmin elokuvassa. Ron Weasley tulee köyhästä perheestä ja hän joutuu käyttämään isoveljiensä vanhoja vaatteita. Etenkin alkupuolella tämän huomaa Ronista ja onkin hyvä, että hän tapaa Harryn, joka on koko elämänsä joutunut käyttää Dudleyn pieneksi menneitä vaatteita. Hermione on kaikkitietävä hahmo, joka käy alkupuolella hieman rasittavaksi, mutta hahmo muuttuu tutustuessaan Harryyn ja Roniin. Sekä Grintissä ja Watsonissa näyttäisi olevan potentiaalia, mutta tuntuu, että nykyään vain Watson yrittää luoda näyttelemisellä kunnon uraa.

     Koulu kun on, niin Tylypahkassa esiintyy paljon opettajia. Rehtorina toimii Albus Dumbledore, jota näyttelee edesmennyt Richard Harris. Harrisin äänessä on jotain taianomaista, kun lähes kaikki mitä hän puhuu, kuulostaa kuiskaukselta. Maggie Smith esittää Harryn tuvan opettajaa, professori McGarmiwaa, joka vaikuttaa tiukkikselta, mutta jolla on myös pehmeämpikin puoli. Vastikään edesmennyt Alan Rickman näyttelee inhottavaa professori Kalkarosta, joka tuntuu vihaavan Harrya. Ian Hart nähdään änkyttävänä Oravena ja Warwick Davis esittää professori Lipetitiä, sekä yhtä maahista Irveta-pankissa. Jokainen vanhemmista näyttelijöistä suoriutuu rooleistaan erinomaisesti.

Muita oppilaita ovat mm. kiusaajahahmo Draco Malfoy, jota esittää Tom Felton. Koska kukaan kiusaaja ei toimi yksin, niin Dracon selustaa ovat turvaamassa Crabbe (Jamie Waylett) ja Goyle (Josh Herdman). Matthew Lewisin esittämälle Neville Longbottomille sattuu ja tapahtuu kaiken aikaa. Ronin vanhemmista veljistä nähdään keppostelevat identtiset kaksoset Fred (James Phelps) ja George (Oliver Phelps), sekä tosi pienessä roolissa oleva Percy (Chris Rankin).
     Elokuvassa nähdään myös Julie Walters Ronin Molly-äitinä, John Cleese yhtenä Tylypahkan haamuista, jonka nimi on Melkein päätön Nick, David Bradley ilkikurisena, mutta omalla tavallaan koomisena vahtimestari Argus Vorona, sekä John Hurt taikasauvakauppias Ollivanderina.

Elokuva alkaa yökohtauksella, jossa Dumbledore, McGarmiwa ja Hagrid jättävät vauva-Harryn Dursleyn etuovelle. Harryn vanhemmat ovat nimittäin kuolleet: heidät on tappanut paha lordi Voldemort (Richard Bremmer), joka ei kuitenkaan saanut tapettua Harrya, vaan tuhoutui itse. Tämän takia Harrysta tulee tietämättään kuuluisa. Elokuvan alkupuoli on todella nopeatempoinen. Esitellään Dursleyn perhe, eikä aikaakaan, kun Tylypahkan kutsukirjeitä alkaa lennellä talon joka kolosta ja nurkasta, ja Hagrid käy hakemassa Harryn velhokouluun. Yritin katsoa elokuvaa, niin kuin en olisi koskaan lukenut kirjoja tai nähnyt elokuvia ennen ja minun on pakko sanoa, että jos kirjat ovat lukematta, alkupuoli voi tuntua hieman hämmentävältä, sillä asioita tapahtuu niin nopealla sykkeellä. Vielä velhotavaroiden ostaminen Viistokujalla ja lajittelu Tylypahkan eri tupiin (Puuskupuh, Korpinkynsi, Luihuinen ja Rohkelikko, johon pääkolmikko kuuluu) tuntuvat paikoitellen hieman kiirehtiviltä, mutta sitten elokuva alkaa rauhoittua. En tiedä olivatko käsikirjoittajat vain niin innoissaan velhomaailmasta, etteivät malttaneet käyttää tarpeeksi aikaa alun hiomiseen, vai putosivatko kohtaukset leikkauspöydällä pois.

Vaikka elokuva rauhoittuu, kun päästään Tylypahkaan, on se loppuun asti aika nopeatempoinen pätkä. Tylypahkaosio ei kuitenkaan kiirehdi, vaan kulkee hyvällä sykkeellä eteenpäin. Erilaisia kohtauksia tulee toinen toisen perään, milloin on taistelu peikkoa vastaan, Huispaus-ottelu, salapoliisityötä kirjastossa, erikoinen peili tai lohikäärmevauva. Kun loppujen lopuksi kaiken aikaa tapahtuu jotain, niin katsoja ei ehdi kyllästyä hetkeksikään. Välillä tämä saa elokuvan tuntumaan hieman episodimaiselta, aivan kuin jokainen haaste olisi kirjan luku. Ja niinhän se onkin, minkä takia episodimaisuus ei haittaa itseäni. Nopeasta tahdista huolimatta Tylypahkaosion kohtaukset kulkevat omalla rauhallaan ja siirtyvät siitä seuraavaan asiaan. Elokuva kestää kaksi ja puoli tuntia, ja silti tuntuu, ettei elokuvaan ole saatu kirjasta kuin oleellinen, jolloin kaikki vähänkin "ylimääräinen" on jätetty pois. Kun elokuva kulkee hyvällä sykkeellä eteenpäin, ei elokuva tunnu läheskään niin pitkältä. Elokuvassa on jännä kontrasti hilpeiden ja synkkien kohtauksien välillä, jolloin se tuntuu joskus lasten seikkailuelokuvalta ja joskus lapsia pelottelevalta jännityskertomukselta. Vaikka tiedän tasan tarkkaan, mitä aina seuraavaksi tapahtuu, niin Harry Potter ja viisasten kivi pystyy pitämään minut otteessaan loppuun asti ja jännittämään, mitä hahmoille käy. Elokuva on myös monin tavoin todella filosofinen, etenkin Dumbledoren osalta.

Harry Potterin maailma on uskomattoman hienosti ja ennen kaikkea häikäisevän maagisesti luotu kaikkia pieniä yksityiskohtia myöten. Tämä elokuva on vasta pikainen pintaraapaisu velhomaailman kaikista hienouksista. Kyseessä on erinomainen avauskertomus, sillä kaikki uudet asiat katsojille ovat myös uusia Harrylle, jolloin voi helposti samaistua päähenkilöön ja kulkea elokuvan matkan hänen kanssaan. Joskus kun katsoo avaustarinoita uudestaan ties kuinka monetta kertaa, voi tuntua siltä, että haluaisi vain skipata suurimman osan elokuvasta, koska tietää jo, mitkä lähtökohdat elokuvalla ja hahmoilla on. Harry Potter ja viisasten kivi on erilainen tapaus ja matkan haluaa aina kokea alusta asti. Koko elokuva on täynnä pieniä yksityiskohtia ja vaatii monia katselukertoja löytää ne kaikki. Tuntuu, että löydän elokuvasta jokaisella katselukerralla jotain uutta, oli se sitten tekninen tai tarinallinen asia.

Elokuvan on ohjannut Chris Columbus, joka on tunnettu lastenelokuvan Yksin kotona (Home Alone - 1990) ja tämän jatko-osan Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) ohjauksesta. Columbus on osoittanut, että hänellä on sekä taito, että kärsivällisyyttä ohjata lapsinäyttelijöitä, jotka voivat olla välillä todella hankalia kuvauksissa. Hänen tyttärensä Eleanor Columbus näyttelee yhtä Tylypahkan oppilaista, Susan Bonesia. Harry Potter ja viisasten kiveä kritisoitiin siitä, että se olisi liian uskollinen kirjalle. En kyllä ymmärrä, miten voi olla liian uskollinen kirjalle? Kun on uskollinen, niin saa yleensä parhaimman tuloksen. Eragon (2006) on hyvä esimerkki siitä, millaista kuraa saa aikaan, kun elokuva on liian kaukana kirjasta. Uskollisuudesta myös huomaa tekijöiden syvän rakkauden kirjaa kohtaan. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti. Myös kuvauksella on korostettu Hagridin ja muiden hahmojen pituuseroa. Leikkaus on sujuvaa, vaikka alkupuoli tuntuukin paikoitellen hätäiseltä. Musiikin sävellyksestä vastaa legendaarinen John Williams, joka on tehnyt huikeaa työtä. Elokuvan soundtrack on erittäin hieno ja sitä jaksaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Ei pelkästään tunnusmusiikki ole tunnistettava, vaan myös monet muutkin kappaleet.

Elokuvan digitehosteet ovat valitettavasti kärsineet vuosien varrella, mutta muuten monet jutut näyttävät todella hienoilta. Peikko, Nevillen luudalla lento ja Viistokujan muuttuva tiiliseinä ovat esimerkkejä kököistä tietokonetehosteista. Digitaalisesti tehdyt ihmiset näyttävät kauheilta. Onneksi Huispauksessa hahmot liikkuvat pääasiassa niin nopeasti, ettei ehdi kiinnittää tarkkaan huomiota, miltä hahmot näyttävät. Näkymättömyysviitan, leijuvien kynttilöiden, liikkuvan portaikon ja elävien maalausten efektit toimivat edelleen. Haamut ovat myös hyvin toteutettuja, kuten myös jättimäinen shakkipelikohtaus. Lavastus on aivan mieletöntä - eivät pelkästään rakennetut linnasetit tai Viistokuja, vaan aivan pienimmätkin yksityiskohdat. Laajojen kuvien aikana tekisi mieli pistää elokuva pauselle ja vain tutkia, mitä kaikkea kuvasta löytyykään. Kielletyssä metsässä ei edes kunnolla tajua, mitkä ovat "oikeita" puita ja mitkä taustamaalausta. Elokuvaan on myös tehty paljon asioita, kuten kirjoja, sanomalehtiä, karkkilaatikoita ja kaikkea muuta tilpehööriä, mitä ei löydä mistään oikeasti - tai ainakaan löytänyt siihen aikaan, nykyäänhän elokuvan oheistuotteita voi ostaa ties minkälaisia. Puvustus on myös huikeaa. Vaikka oppilaiden kaavut ovat simppelit, ne ovat myös tyylikkäät. Vanhempien velhojen ja noitien kaavut ovat erittäin taidokkaasti toteutettuja. Maskeerauksen osalta kaikkein tyylikkäintä ovat upeat maahiset. Harryn otsassa oleva ikoninen salama-arpi on tietty täytynyt tehdä jokaista kuvauspäivää varten aina uudestaan.

Elokuvasta on olemassa myös seitsemän minuuttia pidempi versio, mitä ei valitettavasti ole saatavilla Suomen julkaisuissa. Itse olen kuitenkin nähnyt sen ja suosittelen katsomaan, jos satutte löytämään version jostain. Pidennetty kohtaus laajentaa hieman alkua, minkä lisäksi se sisältää pari tarinalle tärkeää hetkeä, mitkä pitäisi löytyä jo teatteriversiosta. Kuitenkin lisätty kohtaus, missä Petunia-täti löytää Tylypahkan kirjeitä kananmunista on niin typerä, että sen olisi voinut poistaa ihan kokonaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaali yksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on aika mitäänsanomaton. Siitä löytyy Behind the Story, jonka sisältämä tekijöiden selostus elokuvan teosta osiossa Capturing the Stone on mielenkiintoinen, mutta loput neljä osiota (Ghosts of Hogwarts, Yearbook Character Clips, Quidditch Lesson ja Dragon Egg Lesson) ovat alle minuutin pituisia, tyhjentäviä pätkiä. Niiden lisäksi on myös Fun & Games, jossa voi katsoa lyhyen kohdan elokuvasta eri kielille dubattuna. Tämäkin on aika turha, eikä se ole nimensä mukaisesti millään lailla hauska, eikä varsinkaan peli. Pari mainosta löytyy, joista toinen on ihan kiva ja toinen niin huono, että jos en tietäisi Harry Potterista mitään, en olisi mennyt sen perusteella katsomaan tätä. Poistetut kohtaukset ovat parasta lisämateriaalissa. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten esittelyvideo elokuvalle vuodelta 2001, sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter ensimmäinen, tunnin kestävä osa The Magic Begins, Daniel Radcliffen esittelyjen kera.

Yhteenveto: Harry Potter ja viisasten kivi on aivan mahtava ja ennen kaikkea todella maaginen aloitus sarjalle. Vaikka elokuvan alku onkin hieman liian nopeatempoinen, keskittyy elokuva silti täysin oikeisiin asioihin ja on siirtänyt kirjan onnistuneesti elokuvaksi. Tylypahkaosion alkaessa elokuva rauhoittuu hieman ja kulkee hyvällä sykkeellä loppuun asti. On kiehtovaa kokea velhomaailmaan astuminen Harryn silmin läpi elokuvan. Digitehosteet ovat kärsineet vuosien varrella ja etenkin peikko on muuttunut todella naurettavan näköiseksi. Muuten elokuva on visuaalisesti aivan mielettömän huikea! Lavasteet ovat upeita, kuten myös puvustus ja maskeeraus. Veteraaninäyttelijät ovat erinomaisia ja vaikka lapsinäyttelijöillä on homma vielä vähän hakusessa, niin monessa näkee jo potentiaalia. Vaikka monet pitävät tätä lastenelokuvana, ei tätä silti kannata näyttää ihan perheen pienimmille, sillä jännittäviä ja paikoitellen jopa pelottavia kohtia on mukana monta. Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille, sillä yksinkertaisesti sanottuna Harry Potter -sarja on rakkautta! Siitä voi nauttia kuka tahansa ja suosittelen tietty myös lukemaan kirjat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2016 - Muokattu 18.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.tribute.ca
Harry Potter and the Philosopher's Stone, 2001, Warner Bros, Heyday Films, 1492 Pictures