Näyttelijät: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Billy Crudup, Greta Gerwig, Richard E. Grant, John Carroll Lynch, Beth Grant, Max Casella, John Hurt, Caspar Phillipson, Sunnie Pelant, Brody Weinberg, Aiden Weinberg, Ralph Brown, Georgie Glen ja Julie Judd
Genre: draama, historia
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12
Jackie perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen entisen presidentti John F. Kennedyn vaimosta Jacqueline Kennedystä hänen miehensä murhan jälkeen. Noah Oppenheim kirjoitti Kennedystä alun perin minisarjan HBO:lle ja Steven Spielbergin oli tarkoitus tuottaa sarja, mutta projekti muovautui lopulta elokuvaksi ja niin HBO kuin Spielberg jättivät sen. Ohjaajaksi valikoitui Darren Aronofsky ja päärooliin palkattiin Rachel Weisz, mutta projekti ei edennyt heidän kanssa, mihin vaikutti tuolloin seurustelleiden Aronofskyn ja Weiszin ero. Aronofsky houkutteli tilalleen Pablo Larraínin, joka aluksi kieltäytyi, mutta kun hän otti lisää selvää Kennedystä, hän kiinnostui niin paljon, että suostui ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2015 ja lopulta Jackie sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa 7. syyskuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan naispääosan, puvustuksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, sekä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin katsonut Jackieta, vaikka elokuva onkin kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.
Vuonna 1963 Jackie Kennedy suostuu haastateltavaksi miehensä, presidentti John F. Kennedyn murhasta.
Rachel Weiszin jätettyä projektin, Jacqueline "Jackie" Kennedyksi valittiin Natalie Portman, joka sai roolityöllään parhaan naispääosan palkintoehdokkuuksia vähän siellä sun täällä Oscareista lähtien ja täysin ansaitusti. Portman sulautuu upeasti Jackieksi, tulkiten vaikuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita elämänsä isoimman tragedian äärellä, Jackien jouduttua todistamaan automatkan aikana, kun hänen vieressä istuvaa presidenttiaviomiestään John F. Kennedyä (Caspar Phillipson) ammuttiin kuolettavasti. Eri tahot odottavat Jackielta sitä sun tätä, eikä naiselle jää juuri aikaa käsitellä suruaan tai olla tukena lapsilleen, jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Takaumissa Portman esittää mainiosti myös virkaa tekevää ensimmäistä naista, joka esimerkiksi sai ensimmäisenä historiassa televisiokamerat Valkoiseen taloon, näyttääkseen Yhdysvaltojen kansalle, millaisissa tiloissa päätökset tehdään ja presidentti nukkuu.
Elokuvassa nähdään myös Peter Sarsgaard presidentin veljenä Bobbynä, Greta Gerwig Valkoisen talon tapahtumista päättävänä Nancy Tuckermanina, John Carroll Lynch varapresidentti Lyndon B. Johnsonina, joka astui virkaan Kennedyn salamurhan myötä, Richard E. Grant taiteilija Bill Waltonina, Billy Crudup Jackieta haastattelevana reportterina, sekä John Hurt pappina, jolle Jackie uskoutuu tunteistaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja edesmennyt Hurt on nappivalinta viisauksia latelevaksi papiksi. Jackie jäi muuten viimeiseksi elokuvaksi, joka julkaistiin Hurtin elinaikana, näyttelijän menehdyttyä tammikuussa 2017.
Kuten olin etukäteen arvellutkin, Jackie osoittautui oikein hyväksi historialliseksi draamaelokuvaksi. John F. Kennedyä ja erityisesti hänen salamurhaansa on käsitelty useissa elokuvissa, kenties tunnetuimmin Kevin Costnerin tähdittämässä JFK - avoimessa tapauksessa(JFK - 1991), mutta ainakaan itse en ole juuri nähnyt kuvausta siitä, miten presidentin leskeksi jäänyt vaimo reagoi tapahtuneeseen. Jackie Kennedy kun ei joudu vain menettämään miestään ja jäämään yksinhuoltajaksi kahdelle lapselleen, vaan hän joutuu tietty täysin uudenlaisen mediahuomion keskelle, samalla kun hänen lähipiiriksi muuttunut Valkoisen talon porukka alkaa jo kaavailla Kennedyjen häätämistä ja uuden presidentin tuomista kuvioihin.
Jos Jackielta odottaa elämäkertakuvausta leskirouva Kennedyn elämästä, voi luvassa olla pettymys, sillä elokuva kertoo nimenomaan presidentin murhan jälkeisestä viikosta. Itse olin kuitenkin hyvin kiinnostunut näkemään, kuinka Jackie hoitaa kaiken ja kuinka hän pystyisi olemaan vajoamatta pohjalle kaiken tämän jälkeen. On myös erittäin kiinnostavaa kuulla Jackien haastattelua, missä hän pohtii, millaisen perinnön hänen miehensä jättäisi Yhdysvalloille ja millaisena hänet tultaisiin muistamaan. Tätä jää katsojakin pohtimaan ja itse veikkaisin, että moni muistaa John F. Kennedyn nimenomaan hänen salamurhansa kautta eikä niinkään hänen tekojensa vuoksi.
Pienen taivuttelun jälkeen ohjaajaksi hyppäsi chileläinen Pablo Larraín ja Jackiesta tuli hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa. Larraínia ei tosiaan kiinnostanut tehdä mitään tavanomaista elämäkertadraamaa, vaan halusi syventyä kohteensa psyykeen, kun rouva Kennedy oli elämänsä vaikeimmassa hetkessä ja siinä hän kyllä onnistuukin. Ainoastaan Noah Oppenheimin ajassa monessa kerroksessa kulkeva käsikirjoitus jäi kaipaamaan mielestäni hieman oikomista. Jackie on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mica Levi tunnelmoi onnistuneen dramaattisesti musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jackie, Yhdysvallat, Ranska, Chile, 2016, Fox Searchlight Pictures, LD Entertainment, Wild Bunch, Protozoa Pictures, Fabula, Why Not Productions, Endemol Shine North America, Bliss Media, Jackie Productions, TSG Entertainment
Ohjaus: Mel Brooks Pääosissa: Mel Brooks, Mary-Margaret Humes, Gregory Hines, Ron Carey, Dom DeLuise, Madeline Kahn, Harvey Korman, Cloris Leachman, Pamela Stephenson, Shecky Greene, Sid Caesar, Carl Reiner, Hugh Hefner, Nigel Hawthorne, John Hurt ja Orson Welles Genre: komedia Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 12
History of the World, Part I, eli suomalaisittain Mieletön maailmanhistoria on Mel Brooksin ohjaama, tuottama, käsikirjoittama ja tähdittämä komediaelokuva. Brooks on itse kertonut saaneensa idean elokuvaan, kun hän oli 20th Century Foxin studiolla kävelyllä ja joku kysyi häneltä, mikä hänen seuraava iso elokuvansa oli. Brooks oli hetken mielijohteesta vastannut, että elokuva olisi hänen isoin työnsä koskaan - se kattaisi koko maailmanhistorian! Tämä ajatus jäi tosissaan pyörimään hänen päässään ja hän alkoikin oikeasti työstämään filmiä. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Mieletön maailmanhistoria sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva ei ollut Brooksin toivoma menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen. Se jopa sai vuoden huonoimman elokuvan ehdokkuuden Stinkers Bad Movie Awardsissa! Itse olen nähnyt Mielettömän maailmanhistorian vain kerran, mutta se tapahtui yli kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä lapsi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Mielettömässä maailmanhistoriassa Mel Brooks vie katsojansa aikamatkalle historian havinoihin... tai ainakin todella tarkasti valittuihin muutamaan tapahtumaan. Elokuva alkaa Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) parodioivalla ihmisen syntytarinalla legendaarisen Orson Wellesin selostamana. Leffa nappaa heti katsojansa mukaan ja aloitus voittaa puoleensa, etenkin kun kivikautta jatkava Vanhan testamentin kuvaus tarjoaa erittäin mojovat naurut. Ensimmäinen kymmenminuuttinen tai vartti on aivan mahtava ja luvassa voisi olla jälleen yksi loistokomedia Brooksilta... mutta ei kestä kauaa, kun taso lähtee jo laskuun.
Brooks päättää nopeasti olla tekemättä sen enempää pilkkaa Raamatun tarinoista (vaikka sentään viimeinen ehtoollinen Jeesuksen (John Hurt) kanssa onkin mukana myöhemmin) ja hyppää Rooman Imperiumiin, missä hän esittää stand-up filosofia, Comicusta, joka saa mahdollisuuden esiintyä itse Keisarin (Dom DeLuise) palatsissa (minkä ulkokuvat tietty otettiin Las Vegasin Caesar's Palacessa parin roomalaispylvään kera). Aluksi hauskalta vaikuttava sketsi, mikä sisältää niin roomalaisaikaista Kelaa kuin hilpeää eunukkien testailua, muuttuu ylivenytetyksi kertomukseksi, joka ei osaa loppua tarpeeksi ajoissa. Roomaa varten rakennettiin aikamoiset lavasteet, joten on luultavaa, että budjettisyistä niissä on haluttu kuvata mahdollisimman paljon materiaalia. Tämä on ymmärrettävää, mutta harmi vain, ettei se kuvattu materiaali ole lopulta kovinkaan kaksista. Suunnilleen vain joka toinen vitsi osuu maaliinsa ja loput sitten lentävät kauas huti.
Tämä itse asiassa pätee koko loppuleffaa. Ihmisen synnyn ja Vanhan testamentin neronleimausten jälkeen Brooks vaikuttaisi olevan epätoivoinen ideoidensa kanssa. Rooman Imperiumia seuraava Espanjan inkvisition aikana kuultava musikaalinumero tarjoaa parit naurut, mutta sekin on liian pitkä. The Inquisition kappale olikin ehdolla huonoimman biisin palkinnosta. Brooks itse on kuitenkin erittäin innokkaasti mukana kaikissa rooleissaan ja esittää kappaleen suurinkvisaattorina niin täysillä kuin pystyy. Hänen riemunsa ei vain tartu yleisöön yhtä hyvin kuin hän on varmasti toivonut.
Heikoin osio taitaa kuitenkin olla Ranskan vallankumous, missä Brooks tekee jopa tuplaroolin kuningas Ludvig XVI:nä ja pissapoika Jacquesina. Tässä kohtaa meno on erittäin väsähtänyttä ja katsojakin alkaa tarkistamaan, kuinka kauan filmiä on vielä jäljellä. Brooksilla on ollut käsissään mitä fantastisin idea, mistä ammentaa hulvattomaan elokuvaan, mutta jostain syystä hän ei millään saavuta unelmiaan filmillä. Lopputekstien aikana pyörivät mainokset elokuvan jatko-osasta (mitä ei koskaan tehty, leffan englanninkielinen nimi History of the World, Part I on jo itsessään vitsi) nostavat taas tasoa, vaikka onkin samalla surullista, kuinka paljon parempia nämä lyhyet sketsit ovat isompiin tarinoihin verrattuna. Jos Brooks olisi toteuttanut Rooman, Espanjan ja Ranskan osuudet pienemmällä budjetilla ja vaatimattomammilla lavasteilla, olisi hän kenties voinut tiivistää niiden tarinoita ytimekkäämmiksi ja samalla tuoda mukaan enemmän nokkelaa kettuilua eri historiallisiin tapahtumiin. Silloin kun leffa osuu maaliinsa, se tekee yleensä napakympin, minkä takia Mieletön maailmanhistoria on ihan sujuvasti katsottavaa, joskin keskinkertaista viihdettä.
Elokuvan tekninen toteutus on pääasiassa mainio, vaikka mukaan mahtuu etenkin alussa selvää taustakankaan käyttöä (mikä toisaalta juurikin luo omaa koomista viehätystään). Lavasteet todella ovat näyttävät ja kamera liikkuu niissä sujuvasti. Maskeerauksetkin näyttävät hyviltä ja puvustajat pääsevät leikkimään usean aikakauden tyyleillä. Äänimaailma on kelvollinen ja John Morriksen säveltämät musiikit säestämät tapahtumia oivallisesti.
Yhteenveto: Mieletön maailmanhistoria on ihan katsottava ja parissa kohtaa suorastaan hulvaton komediaelokuva, jossa olisi kuitenkin potentiaalia paljon parempaan. Alun luolamiesosio ja kymmenen käskyn vitsi lupailevat todella lystikkäästä teoksesta, mutta pian niiden jälkeen taso lähtee laskuun. Leffan lyhyissä sketseissä on huomattavasti enemmän voimaa kuin pitkissä tarinoissa. Antiikin Rooman, Espanjan inkvisition ja Ranskan vallankumouksen kertomukset ovat toinen toistaan tylsemmin tehty ja ne kaipaisivat reippaampaa tiivistämistä ja kunnon potkua. Silloin tällöin elokuva tarjoaa mojovat naurut heikompienkin osuuksien aikana, mutta kauas jäädään siitä, mitä filmi voisi olla. Mel Brooks hoitaa hommaansa täysillä kameran edessä, muttei saa katsojaa yhtymään hänen riemuunsa. Tekninen toteutus on pääasiassa sujuvaa ja lavasteet ovat ihailemisen arvoisia. Tiettyjä kökköyksiä hyödynnetään hyvin komediallisiin tarkoituksiin. Mielettömästä maailmanhistoriasta löytyy tarpeeksi hyviä puolia, jotta sen jaksaa katsoa kokonaan, mutta on leffa silti aika väsähtänyt komediaraina. Kun elokuvan parhaat puolet ovat napakat sketsit ja lopputekstien naureskelu jatko-osasta, mitä ei koskaan tehdä, kertoo se jo paljon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
History of the World: Part I, 1981, Brooksfilms
Ohjaus: David Lynch Pääosissa: John Hurt, Anthony Hopkins, Anne Bancroft, Freddie Jones, John Gielgud, Wendy Hiller, Dexter Fletcher, Michael Elphick ja Helen Ryan Genre: draama Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia Ikäraja: 16
The Elephant Man, eli suomalaisittain Elefanttimiesperustuu Frederick Trevesin opukseen The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) ja Ashley Montagun The Elephant Man: A Study in Human Dignityyn (1971), mitkä taas pohjautuvat Elefanttimiehenä tunnetun Joseph Merrickin elämään. Christopher Devore ja Eric Bergen kiinnostuivat tästä tosikertomuksesta ja kirjoittivat siitä elokuvan käsikirjoituksen. Tuottaja Jonathan Sanger taas kiinnostui heidän tekstistään ja sai ystävänsä Mel Brooksin rahoittamaan filmin. Juuri esikoiselokuvansa Eraserheadin (1977) julkaissut David Lynch pyydettiin elokuvan ohjaajaksi, joka innostui projektista. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Elefanttimies sai maailmanensi-iltansa 2. lokakuuta 1980 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mikä sai paljon ylistystä kriitikoilta. Leffa sai mm. seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, miespääosan ja lavastuksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa), joista se ei kuitenkaan voittanut ainuttakaan, sekä kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa, puvustus, leikkaus, musiikki ja lavastus), joita se ei myöskään voittanut. Oscar-akatemia sai kritisointia siitä, etteivät he huomioineet elokuvan maskeerauksia palkintojenjaossa. Siihen aikaan Oscareissa ei ollut parhaan maskeerauksen kategoriaa ja se luotiinkin tämän filmin vuoksi seuraavan vuoden Oscar-gaalaan, missä palkinnon voitti ensimmäisenä Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Itse en ollut aiemmin nähnyt Elefanttimiestä, mutta olin kyllä kuullut siitä paljon hyvää. Kun huomasin, että filmi on täyttämässä 40 vuotta, päätin korjata tämän aukon sivistyksestäni ja katsoa elokuvan juhlan kunniaksi.
Vuonna 1884 tohtori Treves kohtaa sirkuksessa John Merrickin, joka on todella pahasti epämuodostunut, minkä vuoksi häntä kutsutaan Elefanttimieheksi. Kun muut näkevät hirviön, Treves näkee Johnin rujon ulkokuoren takaa lempeän ja hyväsydämisen henkilön, joka kaipaa rakkautta.
Nimikkoroolissa Elefanttimiehenä, eli John Merrickinä nähdään John Hurt... jota on tosin vaikea tunnistaa todella voimakkaiden maskeerausten takaa. Välillä voi tunnistaa Hurtin pehmeän äänen ja usein hänen tutut silmänsä kimmeltävät kyynelistä, mutta tämä on kyllä niitä rooleja, joissa näyttelijä katoaa hahmonsa taakse täysin. John Merrick on hyvin traaginen tapaus, jonka puolella katsojan sympatiat ovat välittömästi. Aluksi katsoja saattaa hahmojen tapaan kauhistua Johnin ulkonäöstä, mutta tohtori Trevesin tavoin voi pian nähdä, ettei kyseessä todellakaan ole mikään hirviö. Epämuodostumisensa vuoksi John on usein kauheissa tuskissa, eikä hän pysty puhumaan, liikkumaan tai edes nukkumaan normaalisti. Erityisen traagisen Johnin tarinasta tekee tietysti se, että hän oli todellinen henkilö. Hurt on ilmiömäinen roolissa ja koska hänestä jää näkyville lähinnä vain hänen silmänsä, joutuu hän näyttelemään niillä tavallista enemmän ja tekee sen upeasti.
Johnia auttavaa tohtori Trevestä taas näyttelee Anthony Hopkins - hänkin erinomainen näyttelijä. Trevesin kautta katsoja alkaa tutkimaan Johnia ja ymmärtämään häntä yhä vain paremmin. Hänestäkin katsoja alkaa pian välittämään, sillä pitkään Treves on ainoa, joka on Johnin puolella. Hopkins on roolissaan usein hyvin pienieleinen, mutta silti todella vakuuttava. Hurtin ja Hopkinsin väliset kohtaukset ovat jo näyttelijöiden puolesta kiinnostavat, mutta heidän hahmojensa välit tekevät niistä entistäkin kiehtovammat. Elokuvassa nähdään myös Freddie Jones sirkusta johtavana herra Bytesina ja nykypäivänä mm. Elton John -elokuva Rocketmanin(2019) ohjaajana tunnettu Dexter Fletcher tätä auttavana lapsena, John Gielgud sairaalaa johtavana Francis Carr-Gommina, Wendy Hiller Johnin hoitamisessa auttavana Mothersheadina, Anne Bancroft Johnista kiehtoutuneena rouva Kendalina, sekä Michael Elphick sairaalan inhottavana vartijana. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, mutta lopulta elokuva on täysin Hurtin ja Hopkinsin show'ta.
Päähenkilönsä tavoin Elefanttimies on sydäntä särkevän traaginen ja erittäin liikuttava teos. Elokuvaan on onnistuttu rakentamaan valtava tunnelataus, mikä kietoutuu katsojan ympärille, kunnes lopulta purkautuu viimeisillä minuuteilla. Uskoisin, että jopa hieman kylmäsydämisillekin katsojille tätä on vaikea katsoa loppuun saakka kuivin silmin. Johnin koettelemukset sattuvat katsojaankin ja leffaa katsoessa ei voi muuta kuin suuttua, millaista kauheutta useat joutuvat kokemaan elämänsä aikana, kun monet maailmassa eivät ole valmiita hyväksymään heitä. Tämä on niitä elokuvia, joissa katsoja haluaisi voida hypätä ruudun läpi itse elokuvaan ja suojella päähenkilöä. Asiaa vain pahentaa Johnin viattomuus ja toive olla rakastettu. Katsoja voisi tätä tarjota lämpimällä halauksella, mutta se on mahdotonta. Ainoa mitä voi tehdä, on seurata tapahtumia ja toivoa, että asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, vaikka hyvin pian takaraivossa jyskyttääkin pahaenteinen ajatus, ettei tämä voi onnellisesti päättyä.
Surullisuuden lisäksi Elefanttimies on myös todella kaunis elokuva. Sen herkkyydessä on jotain erittäin sympaattista ja ihanaa. Tarina itsessään on lumoava ja siihen uppoutuu ensiminuuteista alkaen. Ohjaaja David Lynch onnistuu rakentamaan tunnelmaa mestarillisesti ja kertoo tarinaansa hienoin tavoin. Lynch osaa myös ohjata maagisen vanhanaikaisella tavalla, mikä sopii täydellisesti 1880-luvulla tapahtuvaan teokseen. Leffa on mustavalkoinen ja vaikka joitakin voisi häiritä, että värit on otettu pois, omasta mielestäni se ratkaisu juurikin tuo paljon mukaan. Elefanttimies-elokuva on vuodelta 1980, mutta tyyliltään se voisi olla vielä parikin kymmentä vuotta vanhempi. Lynch käsittelee filmiä usein kuin Universalin klassisia hirviöelokuvia, joissa niissäkin "hirviö" oli usein lähinnä väärinymmärretty henkilö, jonka muut leimasivat monsteriksi tämän ulkonäön perusteella. Lynchin ote on samaan aikaan varma ja tiukka, mutta silti hyvin pehmeä. Elokuvan jälkeen katsojalle jää lämmin olo John Merrickin sydämellisyydestä, vaikka samalla sitä tekisikin mieli tirauttaa itkut.
Hienon ohjauksen lisäksi Lynch tekee taidokasta työtä myös käsikirjoittajana, yhdessä Christopher De Voren ja Eric Bergrenin kanssa. Kolmikon kynäilemä teksti pitää otteessaan alusta loppuun, eikä tarina koskaan käy tylsäksi. Keskustelut ovat hyvin työstetyt ja Lynchin ohjauksen, sekä vahvojen näyttelijäsuoritusten ansiosta katsoja kuuntelee niitä hiirenhiljaa. Tekniseltä toteutukseltaan Elefanttimies on erittäin tyylikäs. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikkaus on pääasiassa seesteistä, mutta Johnille inhottavat hetket ovat äkkipikaisia ja siten vieläkin epämiellyttävämpiä. Lavasteet ovat onnistuneet, mutta isoimmat kehut tekniseltä puolelta ansaitsee Johnin maskeeraustiimi. Oscar-akatemian olisi todellakin pitänyt osoittaa kunnioitusta tätä vaikuttavaa saavutusta kohtaan. Elokuvan olisi pitänyt olla ensimmäinen parhaan maskeerauksen palkinnon voittaja. Äänimaailmakin on onnistunut, etenkin John Morrisin säveltämien musiikkien puolella. Herkät sävelmät tuovat paljon tunnelmaan ja jo yksinään, ilman kuvia, ne saavat kuuntelijansa liikuttumaan.
Yhteenveto:Elefanttimies on erittäin kaunis ja äärimmäisen koskettava elokuva. Filmi lumoaa heti tyylitellyn mustavalkoisuutensa ja vanhanaikaisuutensa kanssa, minkä jälkeen katsoja uppoutuukin täysin John Merrickin kertomuksen vietäväksi. Aluksi hahmojen tapaan katsoja saattaa kauhistua Johnia, mutta pian voi huomata, että rujon ulkokuoren alta löytyy mitä sympaattisin henkilö ja rakastavin sydän. Mitä enemmän joutuu seuraamaan Johnille aiheutettua kurjuutta, sitä syvemmin leffa iskee katsojan tunteisiin. Elokuvan päätyttyä on kumma, jos katsoja ei ole kertaakaan herkistynyt. Ikävyyksien keskeltäkin paistaa valoa ja leffa todella on usein kaunis. Jo tämä kauneus saa liikuttumaan. John Hurt on täydellinen pääroolissa John Merrickinä, jonka maskeeraukset ovat erinomaiset. Anthony Hopkins on myös mahtava tohtori Trevesinä. Ohjaaja David Lynch rakentaa tunnelmaa upeasti, eikä pelkää rikkoa katsojan sydäntä. Elefanttimies on liki täydellinen mestariteos, minkä jokaisen pitäisi nähdä edes kerran elämässä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Elephant Man, 1980, Brooksfilms
Ohjaus: Bong Joon-ho Pääosissa: Chris Evans, Song Kang-ho, Jamie Bell, Octavia Spencer, Tilda Swinton, Go Ah-sung, John Hurt, Ewen Bremner, Alison Pill, Vlad Ivanov, Luke Pasquliano, Adnan Hasković, Clark Middleton ja Ed Harris Genre: scifi, toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 16
Snowpiercer perustuu Jacques Lobin, Benjamin Legrandin ja Jean-Marc Rochetten ranskalaiseen sarjakuvaan Le Transperceneige vuodelta 1982. Eteläkorelainen ohjaaja Bong Joon-ho löysi sarjakuvan vuonna 2005 ja luki sen kannesta kanteen heti kaupan ulkopuolella. Bong alkoi välittömästi suunnittelemaan filmatisointia sarjakuvan pohjalta ja sai myös ohjaajakaverinsa Park Chan-wookin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he hankkivat sarjakuvan elokuvaoikeudet ja Bong aloitti käsikirjoituksen teon. Hän tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että haluaa tehdä sen Etelä-Korean ulkopuolella ja alkoikin miettimään mahdollisuuksia tehdä elokuva joko Amerikassa tai Euroopassa. Bong saikin vakuutettua tsekkiläisen tuottajan ja leffan teko lähti kunnolla käyntiin. Näyttelijöiksi Bong sai isoja Hollywood-nimiä ja kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2012. Snowpiercer sai ensiesityksensä heinäkuussa 2013 Etelä-Koreassa, minkä jälkeen se alkoi hitaasti saamaan teatterilevitystä muihinkin maihin. Yhdysvalloissa syntyi ongelmia, sillä sen levityksen oli tarkoitus hoitua The Weinstein Companyn kautta, mutta yhtiön tuottaja (nykyään vankeustuomiota lusiva) Harvey Weinstein oli sitä mieltä, että elokuvaan pitäisi tehdä isoja muutoksia ennen sen esittämistä Yhdysvalloissa. Internetissä alkoi kampanja tätä vastaan, mutta yhtiö päätti muutosten sijaan myydä levitysoikeudet Radius-TWC:lle, mikä johti huomattavasti pienempään levitykseen. Elokuva ei ollutkaan mikään valtava menestys, mutta se sai paljon kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Suomeen Snowpiercer saapui kesällä 2014 ja itse kävin katsomassa sen elokuvateatterissa tätini kanssa ensi-iltaviikonloppuna. Pidin leffasta todella paljon ja olenkin katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Nyt kun Netflixiin on ilmestymässä uusi Snowpiercer-televisiosarja (2020-), päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen.
Vuonna 2031 ihmiskunnan yritys päihittää ilmastonmuutos on aiheuttanut uuden jääkauden. Ihmiskunnan rippeet matkustavat ääriolosuhteita kestävällä, koko Maapalloa kiertävällä junalla. Rikkaat asuvat hulppeissa olosuhteissa ensimmäisessä luokassa, kun taas köyhät on ahdettu junan perään. Perän asukit suunnittelevat kuitenkin vallankumousta...
Captain American roolista parhaiten tunnettu Chris Evans näyttelee Curtisia, yhtä junan peräpään epäonnisista, joka lähtee johtamaan kapinaa rikkaita vastaan. Vaikka Evans sopiikin edellämainitun patrioottisankarin osaan, hän tekee kenties uransa vahvimman roolisuorituksen tässä. Tärkeä vaikuttaja on se, kuinka hienosti Curtis on kirjoitettu. Hahmosta oppii pitkin elokuvaa uutta, mikä syventää häntä entisestään. Katsoja on välittömästi mukana Curtisin juonessa ja valmiina vallankumoukseen. Muita kapinaan osallistuvia ovat mm. John Hurtin näyttelemä vanha Gilliam, joka toimii usein viisauden äänenä, Jamie Bellin esittämä nuori Edgar, joka on innokas taistelemaan Curtisin vierellä, sekä Octavia Spencerin näyttelemä Tanya ja Ewen Bremnerin esittämä Andrew, joiden molempien lapset on viety heiltä junan etuosaan ties mihin tarkoitukseen. Matkan varrella mukaan tarttuvat myös ohjaaja Bongin luottonäyttelijä Song Kang-hon näyttelemä turvallisuusekspertti Namgoong Minsoo ja tämän tytär, Yona (Go Ah-sung). Hahmot ovat kaikki mielenkiintoisia ja jokaisella on tärkeä roolinsa vallankumouksen keskellä. Hurt sopii täydellisesti vanhan mentorin osaan, kun taas Bell on nappivalinta Curtisin tarmokkaaksi apuriksi. Bremner ja etenkin loistava Spencer tuovat riipaisevasti esiin lapsen menetyksen tunteen. Song ja Go ovat mainiot isänä ja tyttärenä, joilla on oma suunnitelmansa tapahtumavyyhdin aikana. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton pastori Masonina, todella eksentrisenä persoonana, joka pitää junan luojaa ja kuljettajaa, herra Wilfordia (Ed Harris) suorastaan jumalaisena. Swinton on fantastisen hyvä räikeässä roolissaan, tuoden mukaan ilkikurisen pikimustaa huumoria kurjuuden keskelle.
Snowpiercer ei todellakaan ole mikään tavanomainen scifitoimintaelokuva, mitä olemme tottuneet näkemään esimerkiksi Hollywoodin tekemänä. Leffassa on kyllä iskevää toimintaa, mukaansatempaavaa jännitystä ja eeppisyyttä, mutta ne eivät todellakaan ole elokuvan keskiössä. Elokuvan hienous syntyy sen ajatuksia herättävästä kertomuksesta, missä todella syvennytään yhteiskunnan ongelmiin upein (vaikkakin usein kauhein) metaforin. Heti elokuvan alku pohtii ilmastonmuutosta ja ihmiskunnan tapaa sotkea asioita entistä pahemmin, yrittäessään korjata omia virheitään. Junassa taas korostuvat maailmaa piinaavat luokkaerot. Köyhät elävät hirveissä olosuhteissa, syöden pelkkiä rippeitä, kun taas rikkaat viettävät aikaansa eri asioista nauttien ja hienojen aterioiden kera. Tämän junan ensimmäinen luokka jättää kaikki muut junat varjoonsa kaikenlaisilla käsittämättömillä luksusjutuilla. Matkallaan kohti junan etuosaa ja moottoria kapinaryhmä näkeekin monenlaista täysin absurdia asiaa. Normaalisti katsojana ihailisi junan hulppeutta, mutta kun kaikki esitetään köyhien näkökulmasta, katsojakin näkee lähinnä kurjan puolen.
Matkaan sisältyy todella paljon erilaisia kohtaamisia, jotka vain lisäävät elokuvalle syvyyttä. Jokainen uusi vaunu tarjoaa jotain uutta, oli kyse sitten jostain ihmeteltävästä asiasta, jostain absurdista ja oudon hupaisasta tai jostain todella kauheasta. Jännitystä rakennetaan taitavasti jo sillä, ettei koskaan oikein tiedä, mitä seuraavasta vaunusta löytyy. Heti alkupäässä nähtävä teurastamo johtaa aikamoiseen verilöylyyn. Elokuva ei todellakaan halua säästellä katsojaansa, vaan se tarjoaa todella epämiellyttäviä hetkiä. Kun toiminta alkaa, on se brutaalia ja eri luokka-asteiden vihan toisiaan kohtaan voi aistia jokaikisestä vimmaisesta lyönnistä. Samalla kaiken kurjuuden keskellä tuikkii toivon kipinä, mikä pitää päähahmoja liikkeessä silloinkin, kun vastassa olisi joukko teurastajia kirveet kädessä. Tunnelma on muutenkin erinomaisesti luotu läpi elokuvan. Ohjaaja Bong Joon-ho tietää tasan tarkkaan, milloin hieroa kurjuutta katsojan naamaan ja milloin taas esittää asioita kieron huumorin kautta. Hän tuo mukaan paljon painavaa asiaa, mutta helpottaa sen nielemistä todella koukuttavalla ja eeppisellä scifiseikkailulla.
Huikean ohjauksen ja kiehtovan käsikirjoituksen lisäksi Snowpiercer on myös tekninen taidonnäyte. Elokuva on erittäin hyvin kuvattu. Samanaikaisesti karut että kauniit jäiset maisemaotokset, tiivistunnelmaiset kamera-ajot junassa ja kaaosta kuvastava käsivarakuva toimintakohtausten aikana tuovat kaikki oman lisänsä elokuvan visuaaliseen ilmeeseen, ja kaikki loksahtaa napakasti yhteen leikkauksessa. Valaisu ja värityö ovat esimerkillistä ja etenkin alkupäässä junan synkässä takaosassa on mietitty todella tarkkaan, mitä näytetään ja mikä jää piiloon pimeyteen. Mitä edemmäs junassa päästään, sitä valoisammaksi ja värikkäämmäksi elokuva muuttuu. Eri vaunujen lavasteet ovat upeat ja niiden tekijät ovat päästäneet luovuutensa valloilleen. Myös maskeeraukset ja puvut ovat onnistuneesti toteutetut. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävän näyttävät vain 40 miljoonan dollarin elokuvaksi. Äänimaailma on loistokas ja tunnelmaa vain vahvistavat Marco Beltramin säveltämät musiikit.
Yhteenveto:Snowpiercer on erinomainen, ajatuksia tosissaan herättelevä scifitoimintaelokuva. Leffa pureutuu iskevästi yhteiskunnallisiin ongelmiin ja kritisoi niin luokkaeroja kuin ilmastonmuutosta. Itse juna kuvastaa täydellisesti luokkaeroja, rikkaiden viettäessä luksusaikaa kirjaimellisesti ensimmäisessä luokassa, kun taas köyhät on ahdettu hirveisiin oltaviin junan perälle. Hirveyksiä ei peitellä tai kaunistella, vaan leffasta löytyy useita epämiellyttäviä juttuja ja hetkiä. Katsoja onkin heti valmis nousemaan kapinaan köyhien kanssa. Matka kohti junan etuosaa tarjoaa paljon erilaisia asioita ja jokainen vaunu on oma ihmeensä. Aika ei todellakaan käy tylsäksi, etenkään kun tarina on näin mukaansatempaava. Jännite pidetään kaiken aikaa korkealla, mutta mukaan mahtuu myös paljon kieroa huumoria. Näyttelijät ovat läpikotaisin mahtavia. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Ohjaaja Bong Joon-ho on onnistunut luomaan äärimmäisen kiehtovan scifiseikkailun, josta löytyy tyylikästä ja brutaalia toimintaa, sekä eeppisyyttä, mutta mikä on myös erittäin syvällinen teemoissaan. Elokuvasta löytääkin uusia puolia joka katselukerralla. Snowpiecer saattaa olla suosikkielokuvani sen ilmestymisvuodelta ja suosittelenkin sen katsomista, jos haluatte nähdä ajatuksia herättävän, synkän scifiteoksen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snowpiercer, 2013, Moho Film, Opus Pictures, Stillking Films, CJ E&M Film Financing & Investment Entertainment & Comics, SnowPiercer, CJ Entertainment, TMS Comics, TMS Entertainment, Union Investment Partners
Ohjaus: Guillermo del Toro Pääosissa: Ron Perlman, Selma Blair, Doug Jones, Luke Goss, Anna Walton, Seth MacFarlane, Jeffrey Tambor, Brian Steele ja John Hurt Genre: fantasia, toiminta Kesto: 2 tuntia Ikäraja: 12
Samannimisiin sarjakuviin perustuva elokuva Hellboy(2004) oli pidetty menestys, joten sille ilmoitettiin saman tien jatkoa. Jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2006, mutta Revolution Studiosin lopettaessa toimintansa, filmin työstäminen viivästyi. Ohjaaja Guillermo del Toro myös teki tätä ennen Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) eli , mikä viivästytti tuotantoa lisää. Lopulta Hellboy II: The Golden Army sai ensi-iltansa kesällä 2008 (Suomessa vasta syksyllä) ja se oli edeltäjäänsä suurempi hitti. Edeltäjänsä tavoin se sai positiivisen vastaanoton faneilta ja kriitikoilta. Itse näin elokuvan leffateatterissa isäni kanssa ja pidin siitä kuten edellisestäkin osasta. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime katselukerrasta on kulunut jo monta vuotta. Vuoden 2015 lopussa ostin leffan itselleni Blu-rayna, mutta koska en löytänyt ensimmäistä osaa, en katsonut jatkoa. Vasta syksyllä 2017 löysin ensimmäisen osan eräästä divarista ja katsoin vihdoin molemmat pitkän tauon jälkeen. Samalla päätin arvostella molemmat, pienenä valmistautumisena tulevaa Hellboy -leffaa (2019) varten, joka ei tosin liity näihin del Toron teoksiin. HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Hellboy!
Kun haltiaprinssi Nuada rikkoo vuosituhansia vanhan rauhan ja aloittaa sodan ihmiskuntaa vastaan, Hellboyn, Lizin ja Aben täytyy pysäyttää hänet. He tarvitsevat apua haltiaprinsessa Nualalta ja oudolta Johann Kraussilta, jotta pystyvät voittamaan Nuadan ennen kuin tämä herättää pysäyttämättömän Kultaisen armeijan.
Hellboyna nähdään jälleen Ron Perlman, joka osoittaa taas kerran olevansa oikea mies rooliin. Kenties jopa ainoa mies! Perlman esittää hahmoa niin persoonallisesti, että hän suorastaan tekee Hellboysta omansa, jolloin on vaikea kuvitella ketään muuta rooliin. Hellboy on yhä yhdistelmä toimintasankaria ja täysin tavallista heppua, mikä toimii todella hyvin. Hän voi heittää vitsiä usein, mutta tarpeen vaatiessa hän vakavoituu. Hellboy on kuitenkin äkkipikainen, mikä aiheuttaa helposti ongelmia. Hahmon demonipuolta ei tuoda esille kuin pariin otteeseen ja hän onkin selkeämpi sankari kuin aiemmin. Selma Blair parantaa roolisuoritustaan Liz Shermanina, joka osaa hallita tulta. Tässä Blair ei vaikuta yhtä uneliaalta, vaan hänestä löytyy energiaa. Liz ja Hellboy ovat alkaneet seurustelemaan tosissaan, mutta kaksikon työ ja heidän voimansa eivät ole kovin hyvä juttu suhteen kannalta. Liz pääsee tällä kertaa sankarihommiin enemmän, mutta silti hän jää toimintakohdissa muiden varjoon.
Doug Jones nähdään toistamiseen ihmisen ja kalan yhdistelmä Abe Sapienin roolissa, mutta tällä kertaa hänet myös kuullaan. Edellisessä filmissä Aben äänenä toimi David Hyde Pierce, mutta tässä Jones pääsee itse ääneen. Hahmo on edelleen erittäin mainio ja häntä tuodaan paremmin esille lisäämällä häneen uusia puolia. Abekin on enemmän toiminnassa mukana, mutta hänen älykkyyttään ei ole unohdettu. Jones sopii todella hyvin rooliin, minkä lisäksi hän esittää myös paria muuta hahmoa: Kuoleman enkeliä ja haltiakuningas Balorin ovenvartijaa. Erikoista Johann Kraussia esittää kolme henkilöä: John Alexander ja James Dodd esittävät hänen liikkeensä ja Family Guy -sarjan (1999-) luoja Seth MacFarlane toimii hahmon äänenä (mitä ei tosin tunnista lainkaan). Johann on oikeasti pelkkää höyryä, usvaa tai savua, mutta hän elää puvussa, joka näyttää toisesta maailmansodasta repäistyltä. Aluksi hahmo vaikuttaa ärsyttävältä, sillä hänen korkea älykkyytensä ilmenee pienenä ylimielisyytenä, mutta hänestä löytyy myös ihan hauskojakin puolia. Johann Kraussille säännöt ovat kaikki kaikessa, joten hän ja Hellboy eivät tietenkään tule lainkaan juttuun. Leffan pahista, haltiaprinssi Nuadaa näyttelee Luke Goss, josta löytyy oikeanlaista arvokkuutta rooliin. Hahmo ei onneksi ole paha vain pahuuden vuoksi, vaan hänelle on annettu oiva syy inhota ihmisiä. Haltiat ovat tietysti ikivanha laji, joka elää harmoniassa luonnon kanssa, joten prinssi Nuada ei pidä lainkaan siitä, kuinka ihmiset ovat saastuttaneet maailman. Hahmon puheista löytyy todella vahva viesti siitä, että ympäristöä ja ilmastoa täytyy suojella, mikä on kyllä aivan totta. Prinssi Nuadalta löytyy hyviä ajatuksia, mutta silti hänestä saadaan luotua tarpeeksi paha hahmo, jotta katsojana ei huomaa kannustavansa häntä oikeiden sankarien sijaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat haltiaprinsessa Nuala (Anna Walton), jonka nimi paljastaa heti, että hän on pahikselle sukua; edellisestä elokuvasta tuttu johtaja Manning (Jeffrey Tambor), joka on yhä yhtä rasittava tapaus; sekä prinssi Nuadan peikkokätyri Wink (Brian Steele), jolla on aikamoinen oikea koukku. Haltiaprinsessa Nualan ja hänen veljensä välille on luotu kiehtova yhteys, mutta valitettavasti hahmona prinsessa on todella laimea. Hänestä löytyy myös ärsyttävä piirre siinä, ettei hän oikeastaan tee mitään hyödyllistä koko filmin aikana. Yhdessäkin kohtaa hän pistää jonkun toisen tekemään asian hänen puolestaan, jonka hän voisi täysin helposti tehdä itse.
Elokuvassa nähdään myös pienessä roolissa John Hurt, joka esittää Hellboyn ottoisää, professori Broomia. Hahmo kuitenkin kuoli edellisessä filmissä, joten hänet on tuotu takaisin vain alun takaumakohtaukseen, jossa hän kertoo todella typerän näköiselle lapsi-Hellboylle (Montse Ribé) sadun Kultaisesta armeijasta. Prologi on todella toimiva, sillä se selittää tietty katsojillekin, mistä filmissä on kyse, jolloin se voi hypätä suoraan tapahtumiin, eikä sen tarvitse selitellä tietoja enää myöhemmin. Jo sadusta voi huomata, että tämä elokuva tulee olemaan paljon yliluonnollisempi kuin edeltäjänsä. Ensimmäinenkin Hellboy-leffa yhdisteli supersankariteemoja fantasiamaailmaan, mutta tällä kertaa fantasiapuoli pääsee paljon voimakkaammin esille. On tosiaan haltioita ja peikkoja, minkä lisäksi sankareiden täytyy taistella ilkikurisia hammaskeijuja ja suurta metsänjumalaa vastaan, puhumattakaan itse Kultaisesta armeijasta. Mukana on jopa paikka nimeltä Peikkotori, joka on täynnä kaikenlaisia otuksia ja hirviöitä. Siitä kohtauksesta huomaa selvästi, että tämän filmin budjetti oli isompi kuin edeltäjän, jolloin tekijät pystyivät tekemään enemmän kaikenlaista kummallista. Onneksi tätä ei ole kuitenkaan toteutettu ajatuksella "isompi on parempi", vaan fantasiahengen lisäämisellä tästä on saatu onnistuneesti erilainen teos kuin edeltäjänsä, mutta silti yleinen tunnelma on pysynyt ennallaan.
On tavallaan vaikea sanoa, kumpi on parempi elokuva: Hellboy vai Hellboy II: The Golden Army. Molemmat ovat todella mainioita filmejä omilla tavoillaan. Edellinen elokuva oli realistisempi ja synkempi, kun taas tämä on yliluonnollisempi ja kevyempi. Synkkyyttä on kyllä mukana tässäkin, eli leffa ei ole vain hassuttelua. Heti alussa nähdään karmiva toimintakohtaus, jossa taistellaan hammaskeijuja vastaan. Nämä hammaskeijut eivät ole niitä, jotka tuovat rahaa tyynyn alle, kun maitohammas on irronnut, vaan ne syövät ihmisiä elävältä - jopa heidän luunsa ja hampaansa. Jos olette siis uskotelleet lapsellenne hammaskeijujen olevan oikeita, niin tätä filmiä ei kannata näyttää vielä, sillä tällaisia keijuja ei kukaan muksu haluaa kotiinsa. Näitä synkempiä hetkiä on kuitenkin keventämässä pieni huumori ja tässäkin leffassa saa nauraa useaan otteeseen. Toimintakohtaukset ovat hieman parempia kuin edellisessä osassa, sillä ne ovat monipuolisempia. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä, etenkin nyt kun fantasiamaailmaa on korostettu enemmän. Kuitenkin kaikista hienointa elokuvassa on, kuinka siinä on jaksettu käyttää aikaa sellaiseenkin kohtaukseen, jossa Hellboy ja Abe vain juovat itsensä humalaan ja hoilaavat samalla Barry Manilow'n nyyhkylaulua "Can't Smile Without You". Kaiken kummallisuuden ja toiminnan välissä on äärimmäisen upeaa ja piristävää, että mukaan on lisätty niin hymyilyttävä hetki, joka on myös yllättävän koskettava. Siinä myös korostuu, kuinka mainioita elokuvan tärkeät hahmot ovatkaan. Loppujen lopuksi ensimmäinen Hellboy taitaa kuitenkin viedä voiton, sillä sen tarina oli selkeästi henkilökohtaisempi itse nimikkohahmolle.
Tämä todella on ohjaaja Guillermo del Toron elokuva. Hänen tyylinsä on erittäin vahvasti läsnä läpi Hellboy II: The Golden Armyn. Del Toro taitaa fantasiamaailman luomisen, minkä hän osoittaa tässä hienosti. Hän on saanut mukaan oivaa lämpöä, minkä lisäksi on todella upeaa, kuinka hän on saanut kaksi erilaista leffaa tuntumaan jatkumolta. Del Toro on myös käsikirjoittanut filmin ja tehnyt siinäkin hyvää työtä. Leffa on taitavasti kuvattu, kuten myös leikattu. Valaisu on toimivaa läpi elokuvan. Lavastustiimi on tehnyt erinomaista työtä, minkä lisäksi maskeeraus on tyylikkäästi toteutettu. Paikoitellen nukkemaiset örkit näyttävät hieman liian epäaidoilta, mutta tavallaan ne myös sopivat mukaan. Tärkeintähän on, että tärkeimmät hahmot näyttävät tarpeeksi uskottavilta. Visuaaliset efektit ovat tyylikkäät ja ääniefektit ovat mainiot. Musiikkien säveltäjä on vaihtunut Danny Elfmaniin, joka ei ole saanut aikaiseksi kovin muistettavia teemoja, mutta hänen musiikkinsa sopivat silti kokonaisuuteen.
Yhteenveto:Hellboy II: The Golden Army on hyvin erilainen kuin edeltäjänsä, mutta pitää silti todella hyvän tason sarjassa. Elokuva on paljon yliluonnollisempi kuin synkkä Hellboy, mikä on toteutettu erinomaisesti, eikä leffa kertaakaan muutu liian oudoksi, vaikka siinä kohdataankin ties mitä olentoja. Kyseessä on todella mukaansatempaava seikkailu ja tästäkin löytyy hieman supersankaritunnelmaa. Huumoria on mukana paljon ja toimintakohtaukset ovat monipuolisempia ja parempia kuin edellisessä osassa. Silti taitaa käydä niin, että ensimmäinen Hellboy nousee tämän yläpuolelle, päähenkilölle henkilökohtaisemman tarinan ansiosta. Ron Perlman sopii yhä täydellisesti päärooliin, minkä lisäksi muutkin näyttelijät - jopa Selma Blair - ovat mainioita rooleissaan. Kylmäksi jättää vain prinsessa Nualaa esittävä Anna Walton, jonka hahmoa ei ole kirjoitettu hyvin. Sen sijaan pahisprinssi Nuada on oivallinen paha ympäristönsuojeluaatteissaan. Guillermo del Toro on tehnyt jälleen erittäin mainiota työtä, kuten ovat tehneet myös kuvaajat, lavastajat, leikkaajat, maskeeraajat, puvustajat, valaisijat sun muut, jotka työstivät leffaa. Jos piditte Hellboysta, niin tämäkin filmi toimii takuulla. Fantasiaelokuvien fanien täytyy laittaa Hellboy II: The Golden Army katselulistalleen, jos sitä ei ole vielä nähnyt. Del Toron leffojen pohjalta tehtiin kaksi animaatioelokuvaa, Hellboy: Sword of Storms (2006) ja Hellboy: Blood and Iron (2007), joissa Perlman ja kumppanit toimivat ääninäyttelijöinä. Niistäkin oli tarkoitus tehdä kolmas osa, mutta näyteltyjen versioiden tavoin sitäkään Hellboy kolmosta ei koskaan nähdä. Ennen kuin katsoin Del Toron Hellboyt uudestaan, en ollut erityisen surullinen siitä, että koko homma aloitetaan alusta, mutta nyt en odota uutta versiota lainkaan, vaan haluan vain Hellboy III:n!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fanpop.com
Hellboy II: The Golden Army, 2008, Universal Pictures, Dark Horse Entertainment, Internationale Filmproduktion Eagle, Lawrence Gordon Productions, Mid Atlantic Films, Relativity Media
Ohjaus: Guillermo del Toro Pääosissa: Ron Perlman, Doug Jones, Selma Blair, Rupert Evans, John Hurt, Karel Roden, Jeffrey Tambor, Bridget Hodson, Ladislav Beran ja Corey Johnson Genre: fantasia, toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 12 minuuttia Ikäraja: 12
Hellboy perustuu samannimisiin sarjakuviin, jotka loi Mike Mignola. Elokuvan ja sarjakuvien nimikkohahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1993 lehdessä "San Diego Comic Con Comics #2" ja on sen jälkeen kasvattanut suosiotaan. 2000-luvun alussa meksikolaisohjaaja Guillermo del Toro päätti tehdä hahmosta elokuvan, joka ilmestyi lopulta keväällä 2004. Filmi sai positiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin faneiltakin, muttei ollut mikään erityisen iso hitti. Vaikkei teos olekaan yhtä tunnettu kuin monet muut sarjakuviin perustuvat elokuvat, monet sen nähneistä arvostavat sitä paljon. Itse näin Hellboyn joskus ala-asteen alussa, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Sillä hetkellä leffahan oli tietty parasta ja siisteintä ikinä. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on ehtinyt kulua jo noin seitsemän vuotta. Siinä kohtaa, kun minun teki mieli katsoa filmi jälleen kerran, oli sen Blu-ray jo kadonnut kauppojen hyllyiltä ja se oli poistunut nettikauppojen valikoimista kokonaan. Etsinkin siis leffaa pari vuotta, kunnes löysin sen vihdoin eräästä divarista ja ostin sen. Katsoin elokuvan uudestaan ja päätin samalla arvostella sen pienenä valmistautumisena tulevaan Hellboy-leffaan (2019), joka ei tosin ole samaa sarjaa tämän leffan kanssa.
Hellboy on toisesta ulottuvuudesta saapunut demoni, joka taistelee FBI:n paranormaalien ilmiöiden virastossa erilaisia pimeyden olentoja vastaan. Virasto saa tehtäväkseen pysäyttää pahan Grigori Rasputinin, joka aikoo tuoda seitsemän kaaoksen jumalaa tuhoamaan maailman.
Elokuvan pääosassa Hellboyna nähdään Ron Perlman, joka on kaikin puolin täydellinen rooliin. Hän sopii ulkonäöllisesti hahmoksi todella hyvin, minkä lisäksi hänessä on juuri oikeaa asennetta. Hellboy on isokokoinen ja lihaksikas heppu, joka esittää usein kovaa äijää, mutta josta löytyy myös pehmo puoli. Hänen huoneensa on esimerkiksi täynnä suloisia kissoja. Hellboy ei varsinaisesti ole mikään sankari, vaan hän suojelee maailmaa tekemättä asiasta isoa numeroa. Hahmo on aika humoristinen, mikä luo oivan lisän pieneen kapinahenkeen. Paikoitellen Hellboy käyttäytyy hieman lapsellisesti, mutta tarpeen vaatiessa hän näyttää, että maailma oikeasti tarvitsee häntä. Hahmo on kiehtovan moniulotteinen ja on hieno lisä, että hän on leikannut ja hionut sarvensa irti näyttääkseen ihmiseltä. Tämä ei tietenkään onnistu, sillä Hellboyn iho on punainen, hänellä on häntä ja hänen toinen kätensä on isompi ja kivinen. Hyvä yritys kuitenkin. Doug Jones näyttelee Abraham "Abe" Sapienia, joka vaikuttaa olevan osittain ihminen ja osittain kala. Hahmo ainakin viihtyy paljon vedessä, minkä lisäksi hänen ihonsa on sininen ja siitä löytyy kalamaisia piirteitä. Hahmo ei ole mikään toimintasankari kuten Hellboy, vaan hän on porukan tietäjä, joka lukee kirjoja ja niiden avulla neuvoo Hellboyta onnistumaan. Abe on myös todella kiinnostava tapaus, sillä hänen menneisyydestään on tehty pieni mysteeri. Jones sopii erittäin hyvin hahmoksi. Aben äänenä tosin kuullaan David Hyde Pierce. Harmillisesti sankarikummajaisista Liz Shermania näyttelevä Selma Blair on hieman etäinen, aivan kuin hän ei olisi henkisesti kunnolla mukana elokuvassa. Liz on kuitenkin Hellboyn ja Aben tavoin kiehtova, sillä hänen kykynsä liittyvät tuleen. Hahmo ei täysin osaa hallita liekkivoimiaan, mikä tekee hänestä myös vaarallisen ja lisää kiinnostavuutta. On oikeasti harmi, ettei Blair oikein vakuuta roolissaan. Hän vaikuttaa vähän väliä tylsän uneliaalta, eivätkä hänen toimintahetkensä ole mitä uskottavimmat (ei sillä, että leffa nyt muuten olisi kovin uskottava). Muita hyvien puolella olevia hahmoja ovat Hellboyn vanha ottoisä tohtori Broom (John Hurt), tärkeä mutta hieman tylsä FBI-agentti John Myers (Rupert Evans), mitään paranormaaleista asioista tajuava johtaja Tom Manning (Jeffrey Tambor) ja ihan mukava mutta aika unohdettava agentti Clay (Corey Johnson). Hurt on tuttuun tapaansa erittäin mainio, ja oiva valinta vanhaksi professoriksi. Evans suoriutuu epävarman FBI-nuorukaisen osasta ihan hyvin ja Tambor on hauska, vaikkakin ärsyttävän ylimielinen johtajana. Elokuvan pahis on tosiaan Grigori Efimovich Rasputin, jota esittää Karel Roden. Hahmo on hulluna mustaan taikuuteen ja pimeisiin voimiin. Hän ei vain usko tuovansa kaaoksen jumalia tuhoamaan maailmaa, vaan hän myös osaa jonkinlaisia kykyjä. Rasputin on yllättävän toimiva vastustaja, vaikka hän onkin niitä pahoja, jotka ovat pahoja, koska pahuus on kivaa. Rasputinilla on kätyreinään häntä rakastava Ilsa Haupstein (Bridget Hodson) ja erikoisia naamareita käyttävä salamurhaaja Karl Ruprecht Kroenen, joka oli suosikkihahmoni lapsena asunsa ja teräaseidensa takia. Lapsena minua harmitti suuresti, että kyseessä oli pahis eikä sankari, mutta nyt olen vain iloinen, että yksi pahiksistakin on todella... noh, siisti hahmo.
Hellboy yhdistää todella taidokkaasti supersankariteeman fantasiamaailmaan ja lisää sinne sopivat ripaukset kauhua ja komediaa. Elokuvan alku on vielä sijoitettu toiseen maailmansotaan, joten filmi onnistuu yllättävänkin hyvin yhdistelemään erilaisia asioita eheäksi paketiksi. Mukana on juuri oikea määrä synkkyyttä ja oikea määrä valoisuutta, jolloin ne ovat loistavassa tasapainossa keskenään. Leffasta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu, mutta silti se osaa käyttää myös tarvittavaa aikaa hahmojen kehittelyyn, eikä itse kerronta kiirehdi lainkaan. Hahmot ovat todella kiehtovat, joten jo heidän takiaan seikkailua on viihdyttävää katsella. Itse pidän todella paljon siitä ideasta, että meidän maailmassamme olisi piilossa täysin kummallinen maailma täynnä erikoisia olentoja, ja elokuva hyödyntää ideaa todella hyvin. Vaikka mukana onkin demonisankari, tämän kalakaveri ja isokokoinen Sammael-peto, leffassa on tarpeeksi todellisuutta, jotta filmi saa huijattua katsojan näkemään oudot tapahtumat realistisina. Elokuva voisi olentojensa puolesta olla ihan puhdas fantasiaseikkailu, mutta siihen on saatu samaa henkeä kuin supersankarielokuvissa. Tarinahan on tietty perinteinen "hyvän täytyy pysäyttää paha", mutta se nyt vain on aina toimiva pohja, joten se ei haittaa katsojaa lainkaan, etenkin kun siihen on saatu pieniä käänteitä mukaan. Hellboy tosiaan on mukaansatempaava, eikä pelkästään toimintakohtiensa ansiosta. Niitä ei itse asiassa ole edes mukana kovin suurta määrää. Leffan muutkin juonikuviot - jopa hieman tönkkö kolmiodraama - ovat kiehtovia, minkä lisäksi mukana on todella hauskoja juttuja, jolloin teosta on ilo katsoa. Synkkyys tuo mukaan hieman jännitettä ja niinä hetkinä hirviöt ja demonit saadaan muistuttamaan pienesti kauhuolentoja. Mukana on myös pieni jännite tehtävän onnistumisesta. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, vaikkakin paikoitellen hieman liian samanlaisia. Silloin kun Sammael-olentoja vastaan täytyy taistella kolmatta kertaa, katsojana saattaa helposti toivoa, että mukana olisi joku muukin hirviö. Karl Ruprecht Kroenen on tietty veitsiensä kanssa, mutta eipä hän kovin montaa kertaa toimintaan pääse. Mukaan on myös saatu koskettavia hetkiä, jotka tuovat oman lisäyksensä tunnelmaan. Kaiken kaikkiaan Hellboy on erittäin onnistunut sarjakuvafilmatisointi, johon on luotu todella oivallinen tunnelma. Filmi on niin taitava esittely hahmoille, että Paranormaalien ilmiöiden viraston seikkailuita haluaisi nähdä nopeasti lisää.
Leffan on ohjannut Guillermo del Toro, joka on tätä ennen ohjannut kauhuelokuvia kuten Mimic - ääretön vaara (Mimic - 1997) ja Blade II (2002). Tämän jälkeenkään del Toro ei ole tehnyt mitä realistisimpia filmejä, vaan yliluonnollisuudet sopivat hänen leffoihinsa erittäin hyvin. Hellboy on todella deltoromainen teos monin tavoin. Hänellä on ollut erinomainen visio filmistä ja hän on saanut sen toteutettua erittäin mainiosti. Hän on myös kirjoittanut elokuvan ja tehnyt siinäkin mainiota työtä. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, ja se on sopivan valoisa myös synkissäkin kohtauksissa, eikä mukana ole hetkiä, jolloin ei näkisi mitä tapahtuu. Maskeeraustiimi on tehnyt loistotyötä Hellboyn ja Aben parissa. Ainoastaan Hellboyn rintakehä ja vatsa näyttävät oudon kumisilta, mutta muuten hänen kivikätensä ja hiotut sarvensa näyttävät tyylikkäiltä. Lavasteet ovat myös hienosti toteutetut, kuten myös puvut. Leffan visuaaliset efektit ovat kestäneet yllättävän hyvin aikaa paria juttua lukuunottamatta. Alun vauva-Hellboy näyttää todella digitaaliselta, mutta esimerkiksi Sammael-olennot näyttävät hienoilta. Äänimaailma leffassa on erittäin hyvä, minkä lisäksi Marco Beltrami on tehnyt kelpo työtä musiikkien kanssa. Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää uusia ja pidennettyjä kohtauksia. Mukana on esimerkiksi Rasputinin silmiin liittyvä juonikuvio, minkä lisäksi Lizin ja Johnin pientä romanssia korostetaan enemmän. Itse näin tätä arvostelua varten pidennetyn version ensimmäistä kertaa elämässäni.
Yhteenveto: Hellboy on loistava elokuva, joka yhdistää taidokkaasti supersankariteeman fantasiaan, kauhuun ja komediaan. Leffaa nappaa katsojan mukaansa jo yhdistelmänsä avulla, minkä lisäksi erinomaiset hahmot tiukentavat otetta. Elokuvassa on erittäin hyvin luotu tunnelma; sen aikana pääsee nauramaan usein, jännittämään aina välillä, hämmästelemään hieman ja jopa liikuttumaan. Filmi on todella mukaansatempaava, mikä ei johdu pelkästään tyylikkäistä toimintakohtauksista. Muutamia juttuja lukuunottamatta draamahetketkin ovat kiinnostavia, sillä hahmot ovat niin mainioita. Jopa Grigori Rasputin -pahis on oivallinen, kuten myös hänen salamurhaajakätyrinsä. Hellboy on aivan mahtava sankarin ja taviksen yhdistelmä, ja Ron Perlman sopii hänen rooliinsa täydellisesti. Muutkin näyttelijät ovat hyviä, hieman uneliasta Selma Blairia lukuunottamatta. Tekninen toteutus leffassa on todella tyylikäs lavastuksista maskeerauksiin ja kuvauksesta tehosteisiin, jotka ovat kestäneet pääasiassa hyvin aikaa. Ohjaajakäsikirjoittaja Guillermo del Toro tiesi erittäin hyvin, mitä oli tekemässä tämän leffan parissa. Kyseessä on mahtava toimintaseikkailu, joka viihdyttää täysillä alusta loppuun. Suosittelenkin Hellboyta kaikille supersankarielokuvien, fantasiafilmien ja toimintaleffojen faneille, kuten myös "Hellboy"-sarjakuvien ystäville. Joidenkin synkkyyksien takia tämä ei ole vielä lapsille sopiva, mutta jo ala-asteelta yläasteelle siirtyville nuorille näyttäisin tämän, jos heitä samanlaiset leffat kiinnostavat. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, ihan hauska kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Hellboy, 2004, Revolution Studios, Lawrence Gordon Productions, Starlite Films, Dark Horse Entertainment
Ohjaus: Ted Berman ja Richard Rich Pääosissa: Grant Bardsley, Freddie Jones, John Byner, Susan Sheridan, Nigel Hawthorne, John Hurt, Arthur Malet ja Phil Fondacaro Genre: animaatio, fantasia Kesto: 1 tunti 20 minuuttia Ikäraja: 7
The Black Cauldron, eli suomalaisittain Hiidenpata on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 25. osa. Elokuva perustuu Lloyd Alexanderin kirjoittaman viisiosaisen "Prydainin kronikan" (1963-1968) kahteen ensimmäiseen kirjaan, eli "Kolmen kertomukseen" (1963) ja "Hiidenpataan" (1965). Disneyn tarkoituksena oli alunperin tehdä koko kirjasarja elokuviksi, mutta ongelmien takia Hiidenpata jäi ainoaksi leffaksi. Ensinnäkin se oli liian synkkä useiden mielestä, eikä se tuottanut takaisin kuin vain puolet budjetistaan. Toiseksi itse Lloyd Alexander ei erityisemmin pitänyt siitä. Silti joillekin elokuva kuuluu heidän suosikkianimaatioidensa joukkoon. Itse en ole lukenut Alexanderin kirjoja, mutta näin kyllä Hiidenpadan lapsena ja pelkäsin sitä, kuten varmasti muutkin lapset. Kului monia vuosia, enkä katsonut leffaa uudestaan, kunnes vuoden 2015 loppupuolella vilkaisin sen jälleen. Leffa ei ollut mielestäni kovin erityinen, enkä ostanut sitä, kun ostin suurimman osan Walt Disneyn klassikoista. Yksi syy oli myös, ettei leffaa löytynyt Blu-raylta, vaan ainoastaan DVD-muodossa. Lopulta kuitenkin vuoden 2017 alussa, kun päätin kirjoittaa lähes kaikista Disney-klassikoista arvostelut, ostin Hiidenpadan DVD-version ja katsoin sen heti seuraavana päivänä. Prydain-nimisessä maassa nuori sikopaimen Taran haaveilee olevansa suuri soturi. Kun oraakkelisika Hennikki näkee näyn, jossa paha Hornansarvi tietää possun kyvyistä, siankasvattaja Dallben lähettää Taranin viemään Hennikin piiloon. Jos Hornansarvi saisi Hennikin käsiinsä, hän voisi käyttää tämän voimia löytääkseen mystisen Hiidenpadan, jolla hän voi alistaa koko maailman valtaansa.
Elokuvan päähenkilö on sikopaimen Taran, joka on kyllästynyt elämään maatilalla ja haluaisi päästä sotimaan maailman pahuutta vastaan. Leffan aikana hän haaveileekin useasti olevansa suuri soturi ja löytäessään kepin maasta, hän kuvittelee sen olevan mahtava miekka. Taran on tavallaan kuin mikä tahansa muukin fantasiasankari. Kuten esimerkiksi "Hobitin" ("The Hobbit" - 1937) Bilbo, "Taru sormusten herrasta" ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) Frodo ja "Harry Potterin" (1997-2007) nimikkohahmo, Tarankin on aluksi täysi nobody, josta vähitellen kasvaa tarinan sankari. Eipä siinä mitään, sillä sellainen hahmokaari toimii paljon paremmin kuin vaikkapa se, että hahmo olisi kaiken aikaa yhtä loistava. Loppupuolella elokuvaa Taran alkaa vakavoitua, eikä ota soturina olemista enää yhtä leikkisänä ajatuksena. Hahmon äänenä kuullaan Grant Bardsley. Siankasvattaja Dallben (Freddie Jones) ei kovin paljoa esiinny elokuvassa.Hän on oikeasti velho, joka esittää olevansa tavallinen maatilan omistaja. Dallbenin ainoa tarkoitus on lähettää Taran matkalleen ja siihen hänen osansa oikeastaan päättyykin. Matkallaan Taran kohtaa Purri-nimisen otuksen, joka pitää omenoista. Purri on karvainen ja puhuu hassusti (itselleni hahmosta tuli mieleen Andy Serkisin esittämä Klonkku, eli Sméagol Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia -leffasta - 2002). Hän on Hiidenpadan "the söpö hahmo", joka riemastuttaa lapsia ja lapsenmielisiä. Minunkin on pakko tunnustaa, että Purri on suloinen ja häntä katsoisi mielellään lisääkin. Hahmo on pelkuri, mutta hänestä löytyy tarpeen vaatiessa urheampikin puoli. Purria esittää John Byner. Taran kohtaa myös prinsessa Ellenin (Susan Sheridan) ja trubaduuri Harpon (Nigel Hawthorne). Prinsessa Ellen on päättäväinen ja urhea, eikä tunnu erityisemmin pelkäävän mitään. Onkin hienoa, että välillä naishahmo voi olla rohkeampi kuin pääroolissa oleva mies. Harpokin on hieman pelkuri ja hänessä mielenkiintoisinta on hänen lyyra-soittimensa, josta katkeaa aina kieli, kun Harpo valehtelee. Paikoitellen Harpo kuitenkin tuntuu hieman turhalta hahmolta. Hiidenpadassa nähdään Walt Disney -elokuvien pelottavin pahis, nimittäin John Hurtin ääninäyttelemä Hornansarvi. Hahmolla on synkkä kaapu ja hän on pelkkä luuranko, jolla on nimen mukaisestikin suuret sarvet. Ei mikään ihme, että lapsena pelkäsi tätä elokuvaa, sillä nykypäivänäkin katsottuna Hornansarvi näyttää karmivalta. Hän haluaa herättää kuolleiden armeijan Hiidenpadan avulla, joiden kanssa hän voisi hallita maailmaa. Nämä kuolleetkin ovat luurankoja. Hornansarvi voisi olla täydellinen pahis, mutta valitettavasti hän on liian alikäytetty. Ulkonäöllisesti hänet kuitenkin muistaa varmasti. Hornansarven ylin palvelija on outo vihreä pieni örkki, jonka nimeä ei kerrota elokuvassa. Hahmo ei kuitenkaan pidä Hornansarvesta - mitä luultavimmin sen takia, että hän joutuu kärsimään aina, jos jokin menee pieleen. Palvelijaörkin äänenä kuullaan Phil Fondacaro. Muita hahmoja elokuvassa ovat keijukuningas (Arthur Malet) ja hänen avustajansa Doli (myös John Byner), sekä kolme ilkikurista noitaa Orddu (Eda Reiss Merin), Orwen (Adele Malis-Morey) ja Orgoch (Billie Hayes).
Hiidenpadalla on hyvät lähtökohdat. Aluksi katsojille selitetään myytti itse padasta, jonka jälkeen hahmot esitellään. Alku tuntuukin vielä mainiolta ja Prydainin maailmaan pääsee helposti mukaan. Yleisesti ottaen fantasiamaailmojen esittelyt tuntuvat hyviltä tarinoissa, mutta vain muutamat onnistuvat pitämään tasonsa loppuun asti, kuten esimerkiksi J.R.R. Tolkienin Keski-Maahan sijoittuvat kertomukset. Hiidenpata ei valitettavasti onnistu. Vaikka mukana onkin paljon yksittäin toimivia asioita, ne eivät täysin tunnu toimivan yhdessä. Värikkään maalaismaiseman ja synkän Hornansarven linnan kontrastit ovat erinomaisia. Niiden esittelyn aikana maailma tuntuu sopivan hieman yli tunnin mittaiseen elokuvaan. Keijujen maailma kuitenkin tuntuu erittäin päälleliimatulta, eivätkä noidatkaan tunnu ihan täysin toimivan sellaisinaan. Niiden kohdalla elokuvan pituus tulee vastaan ja tuntuu siltä, että Hiidenpataan olisi tungettu mukaan liikaa.
Elokuva tosiaan kestää tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, ja sen kyllä huomaa. Tarina tuntuu kiirehtivän lähes kaiken aikaa. Tapahtumasta toiseen loikitaan nopeasti, eikä kertaakaan anneta kunnolla aikaa muulle kuin uusien asioiden lyhyille esittelyille. Välillä ei katsojana edes oikein tiedä, mitä päähenkilöt etsivät. Loppu tuntuu myös ratkeavan liian nopeasti, mikä on tietysti harmi, sillä katsojana odottaisi jotain eeppistä. Alunperin leffa kesti kymmenisen minuuttia kauemmin, mutta useita kohtia jouduttiin leikkaamaan pois, sillä leffa tuntui liian synkältä lapsille. Ja kyllähän se on synkkä pätkä. Itse omalla tavallaan pidän todella paljon leffan synkkyydestä ja sen karmivuudesta. Tällä tavoin se poikkeaa selkeästi aiemmista Disneyn elokuvista. Valitettavasti poikkeavuus on myös heikkous. Useaan otteeseen ei oikeastaan tiedosta katsovansa Disney-leffaa, eikä siinä ole kunnon Disneyn seikkailuhenkeä. Hiidenpadasta tulee lähinnä mieleen Taru sormusten herrasta -animaatio (The Lord of the Rings) vuodelta 1978, joka on aivan hirveä tekele. Vaikka Hiidenpatakaan ei ole kovin hyvä elokuva, se on selkeästi parempi kuin kyseinen Taru sormusten herrasta ja lähempänä sitä, mitä sen olisi pitänyt olla.
Hiidenpadasta löytyy kyllä seikkailua ja jos se kestäisi kauemmin, se voisi toimiakin paremmin. Tällaisenaan leffa tuntuu vain pintaraapaisulta, eikä siinä mitään, jos tarinalle olisi tullut jatkoa, mutta kun ei. Tarina viedään päätökseen elokuvan lopussa ja kun lopputekstit alkavat pyöriä, katsojana jää hieman hämillään tuijottamaan ruutua, että tässäkö tämä nyt oli. Ei mikään ihme, miksei elokuva menestynyt ja miksei siitä oikein pidetä. Hyviä hetkiä onneksi löytyy ja muutamat vitsit ovat hauskoja. Mukana on myös surullinenkin hetki. Ja kuten sanoin, Hornansarvi on todella hyvä ja karmiva pahis, ja Purri on söpö karvaheppu. Elokuva ei ole huono, mutta ei se hyväkään ole. Se on aluksi ihan kiva, mutta loppujen lopuksi vain heikko.
Elokuvan animointi on ihan hyvää. Etenkin taustat ovat tyylikkään näköisiä. Päähenkilöt näyttävät tyylillisesti perinteisiltä Disney-ihmisiltä, mutta Hornansarvi on onnistuneen uniikki. Elokuvaan animoitu usva on hienosti toteutettu, mutta kuolleiden armeija näyttää kaikessa karmivuudessaan hölmöltä, sillä jostain syystä armeijan luurangot kulkevat kaksinkertaisina ruudulla, mikä näyttää 3D-tehosteelta ilman 3D-laseja. Hauskana faktana, että leffaa oli työstämässä animaatiopuolella ohjaaja Tim Burton. Hiidenpadan ohjauksesta vastaavat Ted Berman ja Richard Rich, jotka olivat tätä ennen ohjanneet yhdessä Disney-klassikko 24:n, Topin ja Tessun (The Fox and the Hound - 1981). Tarinan sekavuuden ja pomppimisen voi selittää sillä, että elokuvalla on jopa yhdeksän käsikirjoittajaa. Heidän lisäkseen tarinaa oli työstämässä seitsemän muuta henkilöä. Ei siis mikään ihme, ettei tarina tunnu toimivan erityisen hyvin. Musiikista vastaa Elmer Bernstein, jonka sävellykset ovat hyviä.
Leffassa nähdään muutamia "easter eggeja", eli viittauksia muihin hahmoihin, elokuviin jne. mutta ei kovin montaa. Mikki Hiiren pään siluetin voi huomata useassa eri paikassa piilotettuna ja Peter Panista (1953) tutun Helinä-keijun voi bongata keijujen maailmasta.
Yhteenveto:Hiidenpata sisältää hyvät lähtökohdat ja mielenkiintoisen maailman, mutta leffan tarina ei ole kovin kummoisesti toteutettu. Elokuva on liian lyhyt, jonka takia tarina kiirehtii eteenpäin. Hahmot ovat ihan hyviä, vaikka Harpo tuntuukin aika turhalta välillä. Suosikeiksi nousevat helposti söpö Purri ja karmiva Hornansarvi. Keijut tuntuvat väkinäisesti mukaan otetuilta, eivätkä noidatkaan oikein vakuuta. Elokuva ei saavuta sitä eeppisyyttä, mitä se yrittää. Loppuratkaisu selviää liian nopeasti. Animointi on ihan hyvin toteutettu, vaikkei tunnukaan täysin Disney-leffalta. Hiidenpata on todella synkkä, eikä sitä voi siksi suositella perheen pienimmille. Vaikka elokuva on K7, voivat seitsemänvuotiaatkin saada painajaisia tästä, jos ovat herkkiä. Disney-fanien täytyy tietenkin nähdä Hiidenpata, mutta monet tämä mitä luultavimmin jättää kylmäksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.parody.wikia.com
The Black Cauldron, 1985, Walt Disney Pictures, Silver Screen Partners II
INDIANA JONES AND THE KINGDOM OF THE CRYSTAL SKULL
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Harrison Ford, Shia LaBeouf, Karen Allen, Cate Blanchett, Ray Winstone, John Hurt, Igor Jijikine ja Jim Broadbent Genre: seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 12
Seikkailuelokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli suuri hitti, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Myös filmin jatko-osat Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) jaIndiana Jones ja viimeinen ristiretki (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) olivat menestyksiä, mutta vaikka alunperin oli tehty sopimus viidestä elokuvasta, ohjaaja Steven Spielberg ja tuottaja George Lucas ajattelivat, että sarja jäisi trilogiaksi. Uusien leffojen sijaan he päättivät työstää televisiosarjaa "The Young Indiana Jones Chronicles" (1992-1993). Yhtä jaksoa työstäessään Lucas kuitenkin keksi idean vanhemmasta Indiana Jonesista seikkailemassa 1950-luvulla. Spielberg ja päätähti Harrison Ford eivät kuitenkaan innostuneet ideasta, vaikka Lucas yritti usean vuoden ajan taivutella heitä uusien käsikirjoitusversioiden kanssa. Vasta 2000-luvun alussa Spielbergin poika kysyi isältään, milloin seuraava Indiana Jones -leffa ilmestyisi, mikä sai hänet vihdoin kiinnostumaan sarjan jatkamisesta. Spielberg ja Lucas pyörittelivät ideoita useamman vuoden ajan, kunnes lopullinen tarina muodostui ja kuvaukset alkoivat kesällä 2007. Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta sai ensi-iltansa keväällä 2008 ja se oli edeltäjiensä tavoin iso hitti. Kriitikot ja katsojat pitivät elokuvasta... ainakin vähän aikaa. Kun alkuhuuma oli kadonnut, monet alkoivat haukkumaan leffaa ja se jopa sai huonoimman jatko-osan Razzie-palkinnon. Vuosien varrella elokuvan maine on vain heikentynyt, eikä sitä nyt kymmenen vuotta myöhemmin muistella kovin lämmöllä. Itse näin filmin vasta loppuvuodesta 2008, sillä minulla ei ollut tarpeeksi ikää katsoa sitä leffateatterissa. Ensimmäisellä katselukerralla pidin siitä, mutta parilla seuraavalla kerralla sen taso heikkeni, enkä katsonut sitä uudestaan. Siitä on itse asiassa noin seitsemän tai kahdeksan vuotta, kun olen nähnyt Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan viimeksi! Vuoden 2017 alussa päätin arvostella vuodelle 2018 useamman leffan Spielbergin tuotannosta, mihin kuuluivat myös alkuperäiset Indiana Jonesit. Silloin ajattelin kuitenkin, että arvostelisin neljännen osan vasta ennen viidennen leffan ilmestymistä vuonna 2020. Helmikuussa 2018 kuitenkin päätin, että on ihan turha odotella neljännen filmin kanssa, joten ostin sen ja katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Kadonneen aarteen metsästäjät, Indiana Jones ja tuomion temppeli ja Indiana Jones ja viimeinen ristiretki! Indiana Jones vedetään takaisin seikkailuun, kun hänen täytyy viedä mystinen kristallikallo takaisin kadonneeseen Akatorin kaupunkiin ennen Irina Spalkon johtamia neuvostoliittolaisia.
Harrison Ford tekee paluun ikoniseen rooliinsa Indiana Jonesina ja vaikuttaa aidosti nauttivansa hahmon esittämisestä usean vuoden tauon jälkeen. Vaikka Fordista on tullut paljon yrmympi vanhoina päivinään, nousee hänellä usein hymy huulille, kun hän pääsee seikkailemaan. Ford on tietty edelleen erinomainen Indianana, vaikka hahmo onkin selkeästi vanhempi kuin edellisissä osissa. Kekseliäisyyttä ja energiaa kuitenkin löytyy, joten Indianan toiminnallisempia hetkiä ei ole myötähäpeällistä seurata. Seikkailuun mukaansa Indiana Jones saa nuoren Mutt Williamsin, jota näyttelee Transformersista(2007) tuttu Shia LaBeouf. Muttista löytyy selkeää kapinahenkeä ja vaikkei hän olekaan mikään synnynnäinen seikkailija, on kiinnostavaa katsoa, kun hän hyppää toimintaan mukaan. Hahmon kanssa on tehty todella arvattava ratkaisu, josta jotkut saattavat pitää, kun taas toiset suorastaan inhoavat ideaa. Se taitaa riippua vähän siitä, pitääkö LaBeoufista näyttelijänä. Omasta mielestäni hän tekee tässä paljon parempaa työtä kuin nykyään sekoillessaan jatkuvasti. Mukana tapahtumaketjussa on myös Kadonneen aarteen metsästäjistä tuttu Marion Ravenwood, jona nähdään yhä Karen Allen. Vaikka onkin hauska nähdä Marionin paluu parin filmin ja usean vuoden tauon jälkeen, on hahmo valitettavasti paikoitellen yhtä avuton neito kuin ennenkin. Parissa kohtaa hän uskaltautuu onneksi toimimaan, eikä hän ole täysin Indianan jatkuvan avun tarpeessa. Allen on roolissa yhä ihan kelpo, muttei tee mitään erityistä vaikutusta. Koska elokuva tapahtuu vuonna 1957, eivät natsit sovi tähän pahiksiksi, joten tällä kertaa Indiana Jones saa vastaansa neuvostoliittolaisryhmän, jota johtaa Cate Blanchettin näyttelemä Irina Spalko. Harmillisesti Blanchett vetää typerän korostuksensa kanssa roolin pahasti yli ja häntä on lähinnä ärsyttävä katsoa. Irina Spalkosta ei ole saatu aikaiseksi kovin vakuuttavaa pahista ja hän toimii leffassa vain juuri ja juuri. Tiedän Blanchettin pystyvän parempaankin kuin äärimmäisen stereotyyppiseen venäläisaksenttiin. Irinan lisäksi neuvostoliittolaisjoukkoa komentaa eversti Dovchenko (Igor Jijikine), joka ei myöskään ole kummoinen roisto. Muita hahmoja elokuvassa ovat Indiana Jonesin entinen yhteistyökumppani Mac (Ray Winstone), seonnut tohtori Oxley (John Hurt) ja Indiana Jonesin opettaman yliopiston dekaani Stanforth (Jim Broadbent). Mainiota Broadbentiä ei valitettavasti pääse paljoa näkemään, eivätkä erinomaisen Hurtin taidot pääse kunnolla esille. Sen sijaan Winstonen näyttelemää ärsyttävää Macia joutuu katsomaan läpi leffan. Edellisistä osista tuttuihin Marcus Brodyyn (Denholm Elliott) ja Indyn isään Henry Jonesiin (Sean Connery) vain viitataan lyhyesti, sillä Elliott menehtyi ennen filmin tekoa, eikä Connery halunnut palata eläkkeeltään.
Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta ei ollut onneksi niin kehno kuin muistin. Nämä kymmenen vuotta eivät ole kuitenkaan tehneet sille mitään erityistä, eikä filmi olekaan yllättäen muuttunut aikaansa edellä olleeksi helmeksi, jonka todellisen arvon ymmärtää vasta nykypäivänä. Ehei, kyseessä on vain ihan menevä seikkailuelokuva, jota katsoessa pohtii pariinkin otteeseen, oliko tämä pakko tehdä? Ei välttämättä, mutta kyllä minun täytyy myöntää, että viihdyin sen parissa. Seikkailuhenki on paikoitellen oikein mainiosti luotu ja välillä filmi onnistuu nappaamaan mukaansa. Vaikka kristallikallo on kiinnostava esine, tarinasta tekee hieman tylsähkön se, että hahmot eivät etsi Akatorin kadonnutta kaupunkia löytääkseen sieltä aarteen, vaan palauttaakseen sen. Ihan samanlaista intoa ei tästä etsintäretkestä löydy ja paikoitellen hahmojen pohdinnoista on kirjoitettu tarpeettoman vaikeasti seurattavia. Kaikessa hölmöydessään vauhdikas viidakkotaisto ja siellä kuhisevat ihmissyöjämuurahaiset vangitsevat kuitenkin katsojan mukaansa, jolloin elokuva kelpaa hyväksi popcornhömpäksi. Jos viidakko-osiosta poistaisi kamalaa myötähäpeää aiheuttavan Tarzan-kohdan, toimisi se entistäkin paremmin. Hölmöyksiä on muutenkin luvassa, mutta toisaalta se sekoittaa pakkaan ihan menevää huumoria. Oikeita vitsejäkin on tiedossa; jotkut niistä toimivat ja jotkut eivät niinkään. Itse huomasin lähinnä hymähteleväni hassuille jutuille. Parhaimmat naurut itselleni tarjoaa myrkkynuolia putkista puhaltelevat haudanvartijat, jotka katoavat filmistä yhtä äkillisesti kuin miten he saapuivat mukaan. On myös hauska nähdä viittauksia aiempiin Indiana Jones -seikkailuihin. Hienoin näistä viittauksista on ehdottomasti varastossa nähtävä liitonarkki Kadonneen aarteen metsästäjistä, joka tekee työnsä hyvin imaistessaan katsojaa hieman paremmin uuteen Indy-leffaan mukaan. Valitettavasti silti elokuvasta jää uupumaan jotain. Siinä ei ole samanlaista taianomaista tunnetta, mikä edellisistä osista löytyi. Vaikka sen toimintakohtaukset ovat viihdyttäviä, ne eivät saa katsojaansa erityisemmin innostumaan. Takaa-ajokohtaus läpi yliopiston on itse asiassa jokseenkin pitkäveteistä katseltavaa, minkä lisäksi alussa nähtävä osio, johon liittyvät jonkinlainen kiskoilla kulkeva raketti, ydinpommikokeilu ja jääkaappi, ovat hieman tarpeettomat. Jääkaappijuttu onkin herättänyt paljon keskustelua siitä lähtien, kun filmi sai ensi-iltansa. Itseäni se ei oikeastaan haittaa ja mielestäni se on vain yksi hölmön hauska idea muiden joukossa. Toinen asia, mikä on myös herättänyt paljon keskustelua ja erilaisia mielipiteitä, on se miten kristallikalloja käsitellään elokuvassa. Sekään ei minua erityisemmin haittaa, vaan tavallaan se on kiehtova idea, mikä tuo jotain uutta Indiana Jones -filmeihin. Siihen viitataan oivallisesti heti leffan alussa varaston numerolla, minkä lisäksi se sopii hyvin 1950-luvun lopulle. Itseäni kristallikallossa häiritsee lähinnä, miten sitä hyödynnetään loppuhuipennuksessa. Elokuvan lopetus ei muutenkaan ole mitä parhain, sillä tavallaan se on olevinaan todella massiivinen, mutta samalla se tuntuu oudon antiklimaattiselta. Siihen vielä päälle hetki, mikä ärsyttää useita Indy-faneja, niin olisihan sen huipennuksen voinut miettiä vähän toisin. Loppujen lopuksi kyseessä ei siis todellakaan ole mikään kovin ihmeellinen tekele. Silti Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on mielestäni paljon parempi kuin monet antavat ymmärtää. Ei sitä olisi välttämättä tarvinnut tehdä, muttei minua haittaakaan, että se on olemassa. Ei siitä samanlaista seikkailuklassikkoa tule kuin edeltäjistään, mutten usko kenenkään olettaneen niin tapahtuvan edes kymmenen vuotta sitten.
Voi niitä aikoja, kun Steven Spielberg oli vielä seikkailuelokuvien mestari... Vaikka hän on löytänyt tähän hyvää tunnelmaa, elokuva tuntuu paikoitellen jonkun toisen teokselta, joka yrittää mahdollisimman hyvin kunnioittaa Spielbergiä. David Koeppin työstämä käsikirjoitus toimii ihan kivasti, vaikkakin välillä replikointi on hieman liian raskasta. George Lucasin ja Jeff Nathansonin luoma tarina kaipaisi hieman lisäpotkua. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu ja vaikka pari turhempaa kohtaa onkin livahtanut mukaan, on leikkauskin sujuvaa. Valaisu on erinomaisesti toteutettu, jolloin pimeistäkin kohdista saa helposti selvää. Visuaaliset tehosteet ovat harmillisesti eläneet parhaat päivänsä. Useasta kohtauksesta huomaa, että ne on kuvattu studiossa taustakangasta vasten, minkä lisäksi viidakkokohtauksissa kehnommat efektit näkyvät selkeästi. Äänimaailma on muuten oivallinen, jos ei lasketa mukaan sitä, että lähes jokaisen lyönnin kohdalla on käytetty samaa äänitehostetta. Musiikit on tottakai säveltänyt John Williams, joka on tehnyt jälleen hyvää työtä. Tutut sävelet ovat tietysti mukana, minkä lisäksi Williams on onnistunut tuomaan mukaan uusia teemoja, jotka sopivat hyvin mukaan vanhojen sointujen kanssa.
Yhteenveto:Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on ihan viihdyttävä seikkailuelokuva, joka ei ole mielestäni niin kehno kuin monet sanovat, mutta joka silti jää täysin selvästi edeltäjiensä varjoon. On ilo nähdä, että Harrison Ford selvästi nauttii paluustaan Indyksi ja usein voi myös huomata, että Steven Spielberg on tehnyt leffaa innokkaasti. Seikkailuhenki on usein mainiosti luotu ja elokuva nappaa mukaansa vauhdikkaissa toimintakohtauksissa. Huumoriakin löytyy ja leffa onnistuu naurattamaan joko kunnon vitsien tai typerien hetkiensä ansiosta. Silti kokonaisuudesta jää uupumaan tiettyä taianomaisuutta ja merkitystä sille, miksi tämä elokuva täytyi tehdä. Jotkut hetket ovat oudon pitkäveteisiä, Cate Blanchett ylinäyttelee pahishahmon, tietokonetehosteet eivät ole kestäneet aikaa, eikä loppuhuipennus ole niin hieno kuin leffa selvästi luulee. Elokuvassa on myös tehty useita kyseenalaisia ratkaisuja, mitkä ovat yksi syy siihen, ettei tästä ole pidetty. Omasta mielestäni Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta on parempi teos kuin muistin, muttei se silti kovin kummoinen ole. En siis suosittele katsomaan tätä heti edellisten osien perään, sillä siten laatutason pudotuksen huomaa helpoiten. Omana seikkailuhömppänään elokuva toimii tarpeeksi kivasti, jotta sen katsoo sujuvasti uudelleenkin. Jos siis yleisesti pidätte seikkailuleffoista, niin kannattaa tämä vilkaista. Kovimmille Indiana Jones -faneille tätä on vaikea lähteä suosittelemaan, mutta he tosin ovat nähneet elokuvan jo vuosia sitten. Pakko sanoa, etten odota sarjan tulevaa osaa ollenkaan. Tämä leffa on jo siinä rajoilla, että tarvitsiko tätä tehdä, joten miksi enää jatkaa? Mielestäni olisi ollut parempi, jos sarja olisi aloitettu uudestaan eri näyttelijöiden ja tekijöiden kanssa... tai annettu koko homman pysyä trilogiana.
Kirjoittanut: Joonatan, 16.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull, 2008, Paramount Pictures, Lucasfilm, The Kennedy/Marshall Company
