Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno - 2006) - elokuva-arvostelu

PAN'S LABYRINTH

EL LABERINTO DEL FAUNO

Ohjaus: Guillermo del Toro

Näyttelijät: Ivana Baquero, Sergi López, Maribel Verdú, Ariadna Gil, Álex Angulo, Doug Jones, César Vea, Manolo Solo, Roger Casamajor, Pablo Adán ja Federico Luppi

Genre: fantasia, sota, draama

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

El laberinto del fauno, eli Pan's Labyrinth on Guillermo del Toron ohjaama ja käsikirjoittama fantasiaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle erilaisista ideoista, hahmoista, kohtauksista ja teemoista, joita del Toro oli kirjoitellut ja piirtänyt muistivihkoonsa vuosien varrella. Niistä hän ryhtyi suunnittelemaan tarinaa, joka kertoi alun perin raskaana olevasta naisesta, joka rakastuu fauniin, mutta joka hiljalleen muuttui tarinaksi tytöstä, joka tapaa faunin, joka kertoo tytön olevan kauan kadoksissa ollut satuprinsessa. Del Toro työsti käsikirjoitusta useita kuukausia, kunnes oli lopulta tyytyväinen. Useat Hollywood-yhtiöt kiinnostuivat elokuvasta ja halusivat del Toron tekevän leffansa heille, mutta del Toro ei halunnut amerikkalaistaa tarinaa ja päättikin toteuttaa sen Espanjan ja Meksikon yhteistyönä, käyttäen jopa oman palkkionsa elokuvan tekemiseen. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2005 ja lopulta Pan's Labyrinth sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 27. toukokuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka voitti Yhdysvalloissa parhaan kuvauksen, lavastuksen ja maskeerauksen Oscar-palkinnot, Isossa-Britanniassa parhaan vieraskielisen elokuvan, puvustuksen ja maskeerauksen BAFTA-palkinnot, Espanjassa parhaan uuden naisnäyttelijän, käsikirjoituksen, kuvauksen, leikkauksen, maskeerauksen, äänityksen ja erikoistehosteiden Goya-palkinnot, sekä Meksikossa parhaan ohjauksen, naispääosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja erikoistehosteiden Ariel-palkinnot. Leffa oli myös ehdolla muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globesta. Itse katsoin Pan's Labyrinthin muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen ja olin täysin myyty. Olen katsonut elokuvan pari kertaa uudestaan, joskin viime katselusta on jo vierähtänyt lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Pan's Labyrinthin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Espanja 1944. Nuori tyttö Ofelia matkustaa raskaana olevan äitinsä kanssa tapaamaan uutta isäpuoltaan, hirmuista kapteeni Vidalia, joka jahtaa vastarinnan rippeitä. Eräänä yönä Ofelia tapaa faunin, joka kertoo Ofelian olevan kauan kadoksissa ollut prinsessa. Fauni antaa Ofelialle tehtäviä, jotka tytön on suoritettava, mikäli hän mielii palata kuningaskuntaansa.

Päärooliin Ofeliaksi haki useita tyttöjä ja lopulta Guillermo del Toroon isoimman vaikutuksen teki Ivana Baquero, joka nappasikin pestin. Tämä ei ole ihme, sillä Baquero sädehtii juuri oikeanlaista viattomuutta ja uskoa kaikenlaiseen taianomaiseen, millä Ofelia pyrkii puskemaan pois tosielämän kauhut. Espanjan sisällissota on juuri päättynyt ja Francisco Franco on noussut johtamaan maata rautaisella otteella. Vastarinnan rippeet ovat pakosalla ja ihmiset elävät pelossa. Ofelia ei ymmärrä tästä juuri muuta kuin yleisen ikävän ilmapiirin, mitä tyttö pakenee satukirjoihinsa. Pian tyttö kuitenkin pääsee elämään täysin omaa satuaan, kun hän kohtaa ihka aidon faunin (asussa del Toron Hellboysta (2004) tuttu Doug Jones, äänenä Pablo Adán), joka kertoo Ofelian olevan todellisuudessa Moana, myyttisen kuningaskunnan kauan kadoksissa ollut prinsessa, jonka täytyy suorittaa eri tehtäviä, päästäkseen takaisin todellisen perheensä luokse. Ofelia on erittäin mainio päähahmo, jonka kanssa lähtee jännittävälle, jopa vaaralliselle matkalle. Fauni taas on samanaikaisesti kiehtova että jopa hieman pelottava ja se on saatu tuntumaan oikeasti ikiaikaiselta olennolta.

     Elokuvassa nähdään myös Ariadna Gil Ofelian äitinä Carmenina, Sergi López tämän uutena miehenä, julmana kapteeni Vidalina, Maribel Verdú Carmenia auttavana Mercedesinä ja Álex Angulo lääkäri Ferreirona. Näyttelijäkaartin vaikuttavimmat suoritukset tarjoavat López häikäilemättömänä ja välittömästi vihattavana Vidalina, sekä Verdú ystävällisenä Mercedesinä, joka salaa auttaa vastarintaa ja jonka missio tuo lisäjännitettä tarinaan.

Guillermo del Toro on urallaan tehnyt useita hienoja elokuvia, kuten sarjakuvafilmatisointi Hellboyn, Oscar-voittaja The Shape of Waterin (2017) ja animaatioleffa Pinocchion (2022), mutta Pan's Labyrinth on ja pysyy miehen parhaana työnä, sekä ehtana mestariteoksena. Onneksi del Toro piti päänsä, eikä tehnyt elokuvaa Yhdysvalloissa, sillä voin vain kuvitella, kuinka jenkkistudioiden sanelemana elokuvasta olisi kadonnut kaikki se, mikä tekee leffasta niin upean. Kyseessä on iltasatu aikuisille, sisältäen taianomaisuutta ja fantasiaelementtejä keijuista fauniin sekä muihin olentoihin, mutta joka juurtuu yhteen Espanjan historian synkimmistä ajanjaksoista. Elokuva tasapainottelee ällistyttävästi, kertoessaan samaan aikaan niin Ofelian seikkailusta kuin myös vastarintaliikkeen epätoivoisesta taistelusta kapteeni Vidalia ja hänen joukkojaan vastaan. Leffa vieläpä jättää katsojan lopputekstienkin jälkeen pohtimaan, tapahtuvatko Ofelian seikkailut oikeasti, vai ovatko ne vain traumatisoituneen tytön mielikuvitusta ja tapa käsitellä hirveyksiä ympärillään?

Del Toro kieltäytyi ohjaamasta Narnian tarinat: Velhon ja leijonan (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) tehdäkseen Pan's Labyrinthin. Tietyt Narnia-elementit ovat kuitenkin selvästi inspiroineet miestä, sillä myös Narniassa lapset pakenevat tosielämän kauhuja - toista maailmansotaa - satumaailmaan. Pan's Labyrinthissa Ofelian satuseikkailu kulkee kuitenkin rinnakkain tosielämän kauhujen keskellä. Eivätkä nämä satuelementitkään ole mitään kivaa ruusuilla tanssimista, vaan ne ammentavat Grimmin saduista. Siis niistä oikeista, synkistä ja verisistä Grimmin saduista, eivätkä lapsiystävällisistä Disney-piirretyistä. Kohtaus, jossa Ofelia pakenee lapsia syövää kalpeaa miestä, jolla on silmämunat pään sijaan kämmenissä, on ihan ymmärrettävästi aiheuttanut painajaisia aikuisillekin. Del Toro on kertonut itse Stephen Kingin pelänneen kohtausta katsoessaan.

Todella jännittävää on myös seurata vastarintaliikkeen yritystä päästä kapteeni Vidalin ja tämän joukkojen luokse, ja kukistaa nämä. Alusta asti on selvää, että kapinalliset ovat alakynnessä ja liki mahdottoman tehtävän edessä, mitä vaikeuttaa se, että lähes keneenkään ei voi luottaa ja melkein kukaan ei ole tarpeeksi rohkea vastustaakseen totalitaarista hallintoa. Vaikka pidin Pan's Labyrinthistä jo lapsena paljon, toivoin tuolloin, että elokuva olisi keskittynyt vielä enemmän Ofelian fantasia-aspekteihin, mutta näin aikuisiällä nämä tosielämän kauhut tuovat väkevän ja hyvin omalaatuisen vastavoiman näille satumaisuuksille.

Sen lisäksi, että del Toron rakentama, kahdessa kerroksessa kulkeva tarina on erinomainen ja mukaansatempaava, miehen luoma tunnelma hakee vertaistaan. Pan's Labyrinth on synkkä ja karmiva, mutta samalla myös oudon lumoava. Jo pelkkä labyrintti on ulkopuolelta pelottavan näköinen paikka, mutta Ofelian tavoin katsojakin haluaa päästä tutkimaan sitä. Synkkyyden keskelle on ripoteltu joitain todella kauniita hetkiä ja yksityiskohtia, joista jo itsestään meinaa tulla tippa linssiin. Viimeistään loppuhuipennus herkistää katsojan kyyneliin asti. Pan's Labyrinth on kerta kaikkiaan mestariteos ja yksi fantasiagenren suurimmista saavutuksista.

Kaikesta elokuvassa paistaa läpi Guillermo del Toron intohimo projektia kohtaan ja kun puikoissa on näin taidokas elokuvantekijä, lopputuloskin on sen näköinen. Pan's Labyrinth on nimittäin myös teknisiltä ansioiltaan huikea taidonnäyte, vaikka parit digitehosteet ovatkin jo nähneet parhaat päivänsä. Elokuva on upeasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Valaisu on tyylikästä, puhumattakaan korostetusta värien käytöstä. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus oivaa ja maskeeraukset vakuuttavat. Ällistyttävin ilmestys on toki itse fauni, joka oli yhdistelmä maskeerausta, puvustusta, käytännön efektejä ja tietokonetehosteita. Tämä fauni on yksi fantasiagenren ikimuistoisimmista olennoista niin ulkonäköä, salaperäisyyttä kuin nytkähtelevää liikettä myöten. Kaiken elokuvassa kruunaa Javier Navarreten mieletön musiikki, jonka olisi kuulunut voittaa palkintoja Oscarista lähtien. Musiikki rakentuu kaihoisan hyräilyn ympärille ja Navarrete hyödyntää melodiaa niin kauniisti ja taianomaisesti kuin surumielisesti ja jopa suureleisen mahtipontisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

El laberinto del fauno, 2006, Tequila Gang, Estudios Picasso, Esperanto Filmoj, Telecinco

Arvostelu: Frankenstein (2025)

FRANKENSTEIN

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Oscar Isaac, Jacob Elordi, Mia Goth, Christoph Waltz, Lars Mikkelsen, Felix Kammerer, Christian Convery, David Bradley, Charles Dance, Ralph Ineson ja Burn Gorman

Genre: scifi, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Frankenstein perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty monia kymmeniä filmatisointeja - tunnetuimpana vuoden 1931 mustavalkoklassikko Frankenstein. Guillermo del Toro oli jo vuosia puhunut haavestaan tehdä jonain päivänä oman versionsa aiheesta ja vuonna 2008 hän solmi diilin leffasta Universalin kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, ennen kuin del Toro teki uuden sopimuksen Netflixin kanssa ja vuonna 2023 yhtiö näytti vihreää valoa ohjaajalle Frankensteinin suhteen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein Guillermo del Toron Frankenstein on saapunut Netflixiin. Itse en kokenut, että aihe tarvitsisi uutta filmatisointia, mutta pidän niin paljon del Toron töistä, että olin innoissani näkemässä, mitä hän saisi aikaan Frankensteinin parissa. Katsoinkin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.

Vuonna 1857 tanskalaislaivan miehistö löytää pohjoisnavan jäätiköltä pelokkaan miehen, Victor Frankensteinin, joka kertoo laivan kapteenille tarinan hänen tavoitteestaan herättää kuollut takaisin eloon ja hirviöstä, jonka hän loi.

Oscar Isaac näyttelee itse Victor Frankensteinia, joka jo lapsena pakotettiin opettelemaan ihmisen anatomia kireän kirurgi-isän (Charles Dance) toimesta. Kun Victorin äiti (Mia Goth) menehtyi synnytyksessä, Victor päätti, että tulisi hyödyntämään isänsä oppeja ja jonain päivänä päihittäisi itse kuoleman. Aikuisiällä tämä päätös on muuttunut pakkomielteeksi, eikä mies näe muuta tulevaisuudessaan kuin ruumiin herättämisen eloon. Isaac tulkitsee tätä hahmon pakkomiellettä erinomaisesti, kuten myös hahmon muita vaikeita tunteita, kun Victor hoksaa, että vaikka hän onnistuu luomaan elämää kuolleesta, ei mies juuri tiedä, mitä eläminen on, eikä hän ole ajatellut, mitä tapahtuisi henkiin herättämisen jälkeen. Dance on vähemmän yllättäen nappivalinta tiukan isän rooliin ja Goth on mainio tuplaosassa niin Victorin äitinä kuin tämän pikkuveljen Williamin (Felix Kammerer) kihlattuna, lady Elizabethina.

     Elokuvassa nähdään myös Christoph Waltz Elizabethin setänä ja Victorin työlle rahoitusta antavana herr Henrich Harlanderina, Lars Mikkelsen tanskalaiskapteeni Andersonina, joka miehistöineen löytää Victorin jäätiköltä ja kuulee tämän tarinan, sekä Jacob Elordi "hirviönä", sodassa kaatuneiden ruumiista yhteen kasattuna miehenä, jonka Victor onnistuu herättämään eloon. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Alun perin "hirviöksi" oli roolitettu Andrew Garfield, mutta tämä joutui jättämään projektin, kun kuvausten alkaminen venähti vuoden 2023 Hollywood-lakkojen takia. Elordi on lopulta täydellinen valinta. Hän esittää erittäin vakuuttavasti olennon lapsenomaista ihmetystä kaikesta ympärillään, sekä kasvavaa vihaa, kun kaikki pelkäävät häntä ja hyökkäävät hänen kimppuunsa heti ensinäkemältä.

Frankenstein on jälleen kerran upea goottisatu Guillermo del Torolta. Hän ei ole lähtenyt tekemään mitään modernille ajalle tyypillistä kauhuelokuvaa, vaan hän kertoo Mary Shelleyn alkuperäiskirjan hengessä kauhistuttavaa kertomusta pakkomielteestä, Jumalan leikkimisen kostautumisesta ja pohjattomasta tragediasta. Mitään kovaäänisiä äkkisäikyttelyjä on turha odottaa, mutta tietty epämukava ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Tarinahan on todennäköisesti monille enemmän kuin tuttu, mutta elokuvan vahvuus onkin siinä, kuinka hienosti del Toro tutun tarinan meille tarjoaa. Mies on halunnut tehdä Frankensteinin jo parin vuosikymmenen ajan ja sen kyllä huomaa lopputuloksesta.

Elokuva on jaettu kahteen osaan, Victorin tarinaan ja "hirviön" tarinaan, joiden kautta käsitellään vaikuttavasti ja erityisesti varsin surullisesti tätä luojan ja hänen luomuksensa suhdetta ja konfliktia. Victorin puoli kertoo vangitsevasti tätä obsessiosta, kun taas "hirviön" puoli kertoo upeasti väärinymmärryksistä ja maailman julmasta luonteesta. Frankenstein heittäytyy välillä yllättävänkin raa'aksi, mutta samalla elokuva onnistuu jollain ihmeellä olemaan myös erittäin kaunis. "Hirviötä" käy heti sääliksi, kun taas tämän raivo Victoria kohtaan tarttuu nopeasti katsojaan. Elokuvan omituinen kompastuminen on se, että erään hahmon pitää ihan suoraan todeta Victorille hänen olevan se todellinen hirviö, aivan kuin se ei kävisi jo muutenkin selväksi elokuvasta. Jos leffasta pitäisi muutakin kritisoitavaa löytää, niin mielestäni loppusuoran takaa-ajo hoidetaan hieman kiirehtien. Frankenstein kypsyttelee muuten kertomustaan vahvasti, eikä se kahden ja puolen tunnin kestossaankaan tunnu liian pitkältä, joten ihan hyvin loppusuora olisi voinut hengittää hieman enemmän.

Teknisesti Frankenstein on varsinainen taidonnäyte ja olen pöyristynyt, jos sitä ei huomioida useassa kategoriassa ensi vuoden Oscar-gaalassa. Elokuva on todella komeasti kuvattu ja leffan lavasteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä ilmestyksiä kaikkine yksityiskohtineen. Puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailmakin on väkevästi rakennettu Alexandre Desplatin kaihoisasti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Huikeaa audiovisuaalista toteutusta rikkovat vain parit digitaalisesti luodut ja videopelimäiset eläimet, jotka voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kaiken muun siinä ympärillä ollessa niin vaikuttavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Frankenstein, 2025, Bluegrass Films, Demilo Films, Double Dare You (DDY)

Arvostelu: Blade II (2002)

BLADE II

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Wesley Snipes, Kris Kristofferson, Norman Reedus, Leonor Varela, Ron Perlman, Thomas Kretschmann, Luke Goss, Matt Schulze, Donnie Yen, Marit Velle Kile, Daz Crawford, Tony Curran, Karel Roden ja Santiago Segura

Genre: toiminta, kauhu

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Blade (1998) oli hieman ristiriitaisista arvioistaan huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja Stephen Norrington ei kuitenkaan halunnut tehdä jatko-osaa, joten hänen tilalle palkattiin Guillermo del Toro. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001 ja lopulta Blade II sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin, maaliskuussa 2002. Elokuva oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, mutta tämäkin osa sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse näin Blade II:n pian sen jälkeen, kun olin katsonut ykkösosan ja pitänyt siitä paljon. Pidin jatko-osastakin ja olen katsonut sen pari kertaa uudestaan, mutta viime katselusta on vierähtänyt jo vuosia. Nyt kun Marvel työstää uutta Blade-elokuvaa (2025), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat filmit uudestaan ja arvostella ne. Katsoin Blade II:n noin kuukausi ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Kun uudenlaiset mutanttivampyyrit uhkaavat niin ihmiskunnan kuin vampyyrien tulevaisuutta, Bladen täytyy liittoutua aiempien vihollistensa kanssa pysäyttääkseen tämän uuden vaaran.

Wesley Snipes tekee paluun ihmis-vampyyri-hybridi Bladen rooliin ja jatkaa samalla ihailtavalla vimmalla ja antaumuksella, mitä hän tarjosi ensimmäisessäkin elokuvassa. Snipes hakkaa ja potkii menemään erittäin siististi ja häntä on toistamiseen suuri ilo seurata tänä hahmona. Blade on parhaillaan jatkamassa sotaansa vampyyreitä vastaan, kun hän joutuukin auttamaan vastustajiaan, kun uusi vihollinen saapuu kaupunkiin. Asetelma on mielenkiintoinen ja on hauskaa nähdä Bladen tekevän yhteistyötä vihaamiensa tyyppien kanssa.

     Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekee myös Kris Kristoffersonin esittämä Whistler, siitä huolimatta, että ykkösleffa vihjaili hänen kuolleen. Hänen poissaollessaan Blade on rekrytoinut avukseen nuoren ja koppavan Scudin, jota näyttelee myöhemmin The Walking Dead -zombisarjasta (2010-2022) kuuluisaksi noussut Norman Reedus. Muita uusia tuttavuuksia ovat muinainen vampyyrijohtaja Damaskinos (Thomas Kretshmann), hänen tyttärensä Nyssa (Leonor Valenar) ja Bladen tappamiseksi koulutettu Bloodpack-vampyyritiimi, johon kuuluvat Reinhardt (Ron Perlman), Chupa (Matt Schulze), Asad (Danny John-Jules), Snowman (Donnie Yen), Verlaine (Marit Velle Kile), Lighthammer (Daz Crawford) ja Priest (Tony Curran), jotka joutuvat tekemään yhteistyötä Bladen kanssa päihittääkseen uudenlaisen mutanttivampyyrin, Jared Novakin (Luke Goss), joka tappaa niin ihmisiä kuin vampyyrejä ja muuttaa uhrinsa itsensä kaltaisiksi hirviöiksi. Kristofferson jatkaa hyvää työtään Whistlerinä, jota hyödynnetään tällä kertaa hyvin eri tavalla. Reedus, Valenar, Perlman ja Goss hyppäävät oivallisesti menoon mukaan. Suuri osa Bloodpack-joukon hahmoista jää yksiulotteisiksi pahveiksi ja on sääli, ettei kamppailulajimestari Donnie Yen pääse missään kohtaa ottamaan miehestä mittaa Snipesin kanssa.

Blade II on aika lailla yhtä hyvä elokuva kuin edeltäjänsä, mutta sanoisin, että suosin ensimmäistä Bladea hitusen tämän kakkososan yli. Ensimmäisen filmin tapaan se on erittäin mainio toimintaa ja kauhua yhdistelevä sarjakuva-adaptaatio. Siinä on oivallisen erilainen kertomus ja asetelma, mutta homma toimii silti pätevänä jatkumona ykkösleffan aloittamalle sarjalle. Bladen ja vampyyrien pakotettu liittoutuminen on tosiaan mielenkiintoinen konsepti ja sitä hyödynnetään oivallisesti. Hahmojen viha toisiaan kohtaan tarjoaa kelpo huumoria synkkyyden keskelle, mutta myös toimivaa jännitettä, katsojan ollessa varma, että joukkojen toinen osapuoli päätyy vielä pettämään toisen - aivan kuin hahmoilla ei olisi jo tarpeeksi huolehdittavaa uuden, voimakkaan vihollisen takia.

Jared Novak ja hänen muuttamansa uhrit tarjoavat hyviä mörököllejä nimikkosankarin pään menoksi, sekä tehokkaan tiivistunnelmaisia hetkiä. Blade II on hieman edeltäjäänsä kauhupainotteisempi elokuva (erityisesti eräs viemärikohtaus on onnistuneen jännittävä), mutta samalla se tarjoaa myös enemmän vauhdikasta toimintaa. Ykköselokuvan tavoin jatko-osankin taistelut ovat sähäköitä ja tyylikkäitä, kuten myös varsin verisiäkin. Tätäkään Marvel-leffaa ei ole tehty lapsikatsojille, vaan ilmestymisvuonna 2002 nuorempien sarjisfanien täytyi tyytyä pelkkään Spider-Man - Hämähäkkimieheen (Spider-Man - 2002). Varttuneemmalle Marvel-fanille elokuva tarjoaa paljon herkkua parin tunnin edestä. Aika kuluu tämänkin parissa vauhdilla.

Stephen Norringtonin kieltäydyttyä Blade II:n ohjaamisesta, puikkoihin valittiin Guillermo del Toro, joka on nappivalinta hommaan. Del Toro sopii erinomaisesti vampyyritoiminnan tekijäksi ja esittelee vahvaa visionäärisyyttään fantasiaosastolla, mistä hänet tultaisiin myöhemmin tuntemaan muun muassa Hellboyn (2004) ja Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) myötä. David S. Goyer jatkaa mainiota työtään käsikirjoittajana, eikä sorru kierrättämään edellisen osan tarinallisia kuvioita. Leffa on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Valaisua hyödynnetään onnistuneesti ja niin lavasteet, asut kuin maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erikoistehosteet ovat paikoitellen parhaat päivänsä nähneet, joskin efektit ovat parantuneet ykkösleffan digimössöistä. Äänimaailma rymistelee tehokkaasti ja Marco Beltrami tunnelmoi hyvin musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Blade II, 2002, New Line Cinema, Marvel Enterprises, Amen Ra Films, Imaginary Forces, Justin Pictures, Linovo Productions GmbH & Co. KG, Milk & Honey Pictures, Pacific Title and Art Studio

Arvostelu: Guillermo del Toron Pinokkio (Guillermo del Toro's Pinocchio - 2022)

GUILLERMO DEL TORON PINOKKIO

GUILLERMO DEL TORO'S PINOCCHIO

Ohjaus: Guillermo del Toro ja Mark Gustafson

Pääosissa: Gregory Mann, David Bradley, Ewan McGregor, Christoph Waltz, Tilda Swinton, Ron Perlman, Finn Wolfhard, Cate Blanchett, Burn Gorman, John Turturro, Tim Blake Nelson ja Tom Kenny

Genre: animaatio, seikkailu, musikaali

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 7

Guillermo del Toron Pinokkio perustuu Carlo Collodin klassikkosatuun Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useita elokuvasovituksia, tunnetuimpana Walt Disneyn animaatio Pinocchio vuodelta 1940. Ohjaaja Guillermo del Toro oli ollut lapsesta asti kiehtoutunut Pinokkion tarinasta ja koki, että hänen olisi ennemmin tai myöhemmin pakko tehdä oma filmatisointinsa. Kun hän 2000-luvun alussa näki Gris Grimslyn kuvittaman painoksen Collodin kirjasta, del Toro tiesi, että hänen elokuvansa tulisi visuaalisesti olemaan sen näköinen ja alkoi suunnitella leffaa. Hänen käsikirjoituksensa pohjalta itse Grimsly hyppäsi ohjaajaksi, yhdessä Mark Gustafsonin kanssa, mutta lopulta del Toro korvasi Grimslyn ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin tuotantohelvettiin rahaongelmien takia ja alustavat suunnitelmat vuoden 2013 tai 2014 ensi-illasta kaatuivat. Del Toro pyrki useamman vuoden ajan saada rahoitusta elokuvalle ja vihdoin vuonna 2018 Netflix suostui antamaan tukensa. Näyttelijät valittiin esittämään roolinsa ja pitkä stop-motion -animointiprosessi käynnistyi. Nyt Guillermo del Toron Pinokkio -nimen saanut elokuva on julkaistu Netflixissä ja itse odotin leffan näkemistä kovasti. Siinä, missä muutama kuukausi sitten ilmestynyt Disneyn sieluton uudelleenkierrätyselokuva Pinocchio (2022) piirrosklassikkonsa pohjalta oli helppo tuomita jo etukäteen epäonnistumiseksi, del Toron elokuva upeiden visuaalisuuksien kanssa puhutteli minua suuresti. Katsoinkin Guillermo del Toron Pinokkion heti julkaisupäivänä Netflixistä.

Menetettyään poikansa ensimmäisessä maailmansodassa, surun musertama ja alkoholiin turvautunut puuseppä Geppetto päättää rakentaa itselleen uuden pojan puusta. Yöllä mystinen haltija herättää puisen pojan, Pinokkion eloon, jonka täytyy ymmärtää elämän merkitys muuttuakseen oikeaksi pojaksi.

Elokuvan päähenkilö on tietty nimen mukaisesti puuseppä Geppetton (äänenä David Bradley) rakentama puinen poikanukke Pinokkio (Gregory Mann), jonka hyvä haltija (Tilda Swinton) loihtii eläväksi, ilahduttamaan surun musertamaa seppää, jonka oikea poikalapsi Carlo (myös Mann) kuoli muutamia vuosia sitten ensimmäisen maailmansodan pommituksessa. Eloon herännyt nukkepoika on kuvainnollisesti sinisilmäinen ja lapsenmielisen innokas kaikesta. Riemukkaan Pinokkion matkaa on ilo seurata, vaikka tunnetusti puupää ei aina tee ihan fiksuimpia päätöksiä naiivin luonteensa takia ja voi siksi käydä myös hieman hermoille. Tämä matka on tietty täynnä monia opetuksia, jotka ovat hyviä niin päähenkilölle, lapsikatsojille, sekä myös monille aikuisille, jotka tuppaavat unohtaa käytöstapoja sun muuta tärkeää. Tässä elokuvassa katsoja on myös erityisen kiintynyt Geppettoon, jonka aiemmin kohtaamaan tragediaan perehdytään liikuttavasti. Masentunut mies saa heti sympatiat puolelleen ja katsojalle herää monenlaisia tunteita, katsoessaan puusepän ja tämän luomuksen muovautuvaa isä-poika-suhdetta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat matkaava runosielu Sebastian S. Sirkka (Ewan McGregor), tivolia pyörittävä kreivi Volpe (Christoph Waltz) ja tämän apina-assistentti Spazzatura (Cate Blanchett), sekä... fasismin perustaja Benito Mussolini (Tom Kenny) ja tätä seuraava upseeri Podestà (del Toron luottonäyttelijä Ron Perlman)? Lisäksi jo valmiiksi nimekästä näyttelijäkaartia ovat täydentämässä John Turturro paikallisena tohtorina, Burn Gorman paikallisena pappina, Finn Wolfhard upseeri Podestàn poikana Kynttilänä ja Tim Blake Nelson tuonpuoleisessa uhkapeliä takovina kaniineina. Tilda Swinton kuullaan hyvän haltijan lisäksi myös tämän sisarena, tuonpuoleista hallitsevana Kuolemana. Siis mikä ihme tämä Pinokkio-tulkinta oikein on?

Kuten on jo voinut ehkä päätellä, Guillermo del Toron Pinokkio ei Netflixin antamasta K7-ikärajasta huolimattakaan ole mikään ihan koko perheen animaatioelokuva, vaan enemmän aikuiseen makuun tehty sovitus klassikkosadusta. Elokuva uiskentelee paikoitellen yllättävänkin synkissä vesissä (enkä tarkoita vain merellä tapahtuvaa finaalia jättiläiskalan kanssa) ja käsittelee aiheitaan ja teemojaan kypsästi. Muun muassa elämän ja kuoleman merkitys, oman tien löytäminen ja sitä kulkemisen tuomat vastuut ja vaikeudet ovat mukana, ja niitä käsitellään monipuolisesti ja useampien hahmojen kautta. Pinokkio etsii paikkaansa maailmassa ja pohtii, haluaako olla Geppettolle mieleen ja mahdollisimman samanlainen kuin tämän menettämä poika, vai löytäisikö hän sittenkin omat kutsumuksensa, silläkin uhalla, ettei puuseppä piittaa niistä? Kuuliaisen seuraamisen ja oman reittinsä luomisen risteyksessä elämäänsä pohtivat myös Kynttilä-poika, jonka olisi määrä taistella Italian ja fasismiaatteen puolesta, sekä jopa Spazzatura-apina, joka on kyllästynyt rääkkäävään kreiviomistajaansa.

Elokuvan tarina etenee pääasiassa tuttuja latuja, mutta ravistelee pakkaa siirtämällä kertomusta muutaman vuosikymmenen eteenpäin 1930-luvulle, jossa puidaan yhä ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeja, samalla kun toinen maailmansota alkaa nostella päätään. Vaikka alkuperäiskirjan lukeneet tai Disneyn piirrosklassikon nähneet tuntevatkin kertomuksen, eivät pintapuolisesti tuttujen kohtausten läpikäynti tunnu koskaan pakkopullalta, vaan kaikkia puolia seuraa lumoutuneena, sillä kaikkeen tuodaan mukaan omat käänteensä ja mausteensa. Aikuismaisempi ote ja erityisesti häikäisevä visuaalinen toteutus perustelevat Guillermo del Toron Pinokkion olemassaoloa, eikä piristävä, edukseen erottuva ja mieleenpainuva elokuva ole vain yksi klassikkosadun filmatisointi muiden joukossa, kuten Disneyn oma näytelty uusintaversio. Toisin kuin siinä, del Toron sovituksessa sykkii suuri sydän. Ohjaajan into ja rakkaus projektia kohtaan huokuu kaikesta ruudulla nähtävästä läpi elokuvan. Liki parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla, vaikka leffasta löytyykin paljon rauhallisempia ja pohdiskelevampia hetkiä.

Visuaaliselta anniltaan Guillermo del Toron Pinokkio on suorastaan mykistävän kaunis teos. Erilaisten ja eri tilanteita vaatien erikokoisten nukkejen ja häikäisevän yksityiskohtaisten taustojen kanssa toteutettu stop-motion -animaatio on läpikotaisin ihailtavan komeaa katseltavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti, ruudulla tapahtuu kaiken aikaa jotain myös taustoilla ja monella elokuvantekijällä nousisi hikipisarat ohimolle jo pelkästään pohtiessaan, kuinka lähtisi toteuttamaan tätä kaikkea. Del Toron ja aiemmin animaattorin hommia tehneen kakkosohjaaja Mark Gustafsonin käsissä elokuva on kuitenkin varmalla ammattitaidolla työstetty. Hienoa animointia tukee vahva äänimaailma ja Alexandre Desplatin säveltämät nätisti maalailevat musiikit. Sekaan on myös heitetty muutama musikaalinumero, joiden laulut ovat kyllä mainioita, mutta joita ilmankin elokuva pärjäisi passelisti.

Yhteenveto: Guillermo del Toron Pinokkio on kaunis ja sydämellinen tulkinta klassikkosadusta, joka vetää vertoja jopa Disneyn animaatioklassikolle. Ihan mihinkään koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen filmi ei kuitenkaan istu, sillä niin synkäksi se toisinaan äityy. Ensimmäisen maailmansodan traumat ja toisen maailmansodan käynnistely istuvat yllättävänkin hyvin tarinaan. Kertomus kulkee pitkälti tuttuja latuja, mutta tällaisia toimivia lisämausteita ja käänteitä on ripoteltu toimivasti mukaan. Mukaan mahtuu myös hyviä teemoja muun muassa elämänvalinnoista; seuratako vanhempien asettamaa polkua vai luodako jotain omaa? Elokuvasta löytyy paljon sydäntä ja se herkistää katsojansa muutamaankin otteeseen. Välillä jo leffan visuaalinen anti on niin mykistävän nättiä, että tippa saattaa mennä linssiin - puhumattakaan Alexandre Desplatin herkistä sävelmistä. Animaattorit ovat tehneet huikeaa työtä sulavasti liikkuvien hahmojen ja yksityiskohtaisten miniatyyrilavasteiden kanssa. Del Toron ja Mark Gustafsonin ohjaus on erinomaista ja ääninäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan. Lopputuloksena on hieno teos, joka pieksee monet tulkinnat Collodin sadusta mennen tullen. Suosittelen Guillermo del Toron Pinokkiota erittäin lämpimästi katsottavaksi ja todella toivon, että elokuva voittaa parhaan animaatioelokuvan palkinnot kaikissa tulevissa gaaloissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guillermo del Toro's Pinocchio, 2022, Netflix, Netflix Animation, The Jim Henson Company, Pathé, ShadowMachine, Double Dare You, Necropia Entertainment

Arvostelu: Nightmare Alley (2021)

NIGHTMARE ALLEY

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Bradley Cooper, Rooney Mara, Toni Collette, Willem Dafoe, David Strathairn, Cate Blanchett, Richard Jenkins, Ron Perlman, Peter MacNeill, Mary Steenburgen, Mark Povinelli, Holt McCallany, Paul Anderson, Clifton Collins Jr. ja Tim Blake Nelson

Genre: rikos, draama

Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Nightmare Alley perustuu William Lindsay Greshamin samannimiseen kirjaan vuodelta 1946. Jo vuotta myöhemmin kirjan pohjalta tehtiin elokuva Nightmare Alley (1947), jota tähditti Tyrone Power. Saatuaan valmiiksi Oscar-voittajaelokuvansa The Shape of Waterin (2017), ohjaaja Guillermo del Toro ilmoitti seuraavaksi tekevänsä uuden filmatisoinnin Greshamin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020, mutta pari kuukautta myöhemmin ne jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia. Syyskuussa kuvauksia päästiin jatkamaan ja muutamissa maissa elokuva sai ensi-iltansa jo joulukuussa 2021. Nyt Nightmare Alley on saapunut myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä, sillä pidän todella paljon del Torosta ohjaajana. En tiennyt leffan sisällöstä etukäteen mitään, kun menin katsomaan sitä ystävieni kanssa ensi-iltapäivänä Finnkinon yksityisnäytökseen hienossa LUXE-salissa.

1930-luvun lopulla Stan Carlisle päätyy töihin kiertävään tivoliin. Siellä hän rakastuu sähkötemppuja tekevään Mollyyn ja oppii meediohuijaamisen salaisuudet.

Alun perin Leonardo DiCaprion oli tarkoitus näytellä Stan Carlislea, mutta hänet vaihdettiin lopulta Bradley Cooperiin. Vaikka DiCaprio on loistonäyttelijä, mielestäni Cooper oli kuitenkin nappivalinta tähän rooliin. Cooper tekee yhden uransa parhaista töistä Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012) ja A Star Is Bornin (2018) ohessa elämäänsä tietä ja merkitystä etsivänä miehenä, joka päätyy kiertävän tivolin matkaan. Hahmon kehityskaari pitkin leffaa on erinomaisesti työstetty ja Cooper suoriutuu Stanin kaikista puolista vakuuttavan karismaattisesti.

     Tivolissa Stan tapaa mm. Willem Dafoen näyttelemän friikkiesitystä pyörittävän Clemin, Rooney Maran esittämän sähkötemppuilija Mollyn, Ron Perlmanin esittämän väkivahvan Brunon, Toni Colletten esittämän meedio Zeenan ja David Strathairnin näyttelemän Zeenan miehen Peten, jolta Stan oppii meediohuijauksen saloja. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Cate Blanchett psykologi Lilithinä, Peter MacNeill tuomari Kimballina, Jim Beaver sheriffi Juddina, sekä Richard Jenkins arvovaltaisena Ezra Grindlenä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin huolella valittu ja fantastinen. Dafoe, Mara, Collette, Strathairn, Blanchett ja Jenkins ovat kaikki loistokkaita rooleissaan, osa heittäytyen hienosti ja Maran tehdessä vaikutuksen hieman vetäytyvämmän hahmon kanssa.

Kuten alussa kerroin, en tiennyt Nightmare Alleysta etukäteen muuta kuin ohjaajan ja päänäyttelijät. Pidin tarinasta kaiken itseltäni tarkoituksella pimennossa ja hyvä niin, sillä pääsin siten alusta asti yllättymään näkemästäni. Yksi filmin parhaista puolista onkin sen tietty ennalta-arvaamattomuus ja suuren osan ajasta en kyennyt sanomaan, mihin suuntaan filmi lähtisi tai mistä se todellisuudessa kertoo. Mitään paljastamatta sanon, että Stanin henkinen matka läpi elokuvan on varsin merkittävässä osassa ja se matka tosiaan on taiturimaisesti kirjoitettu ja näytelty. Uppouduin täysin filmin vietäväksi ja sen erilaiset käänteet onnistuivat lopulta iskemään varsin lujaa.

Joudun jälleen hieman kiertelemään, etten paljasta liikaa, joten sanon vain, että noin tunnin kohdalla tarina tekee todella voimakkaan muutoksen, mikä hetkellisesti työnsi minut ulos elokuvasta ja kesti oman aikansa, ennen kuin pääsin takaisin leffan imuun. Pidin valtavasti elokuvan ensimmäisestä tunnista ja minulle tuotti hieman vaikeuksia pitää siitä, mitä elokuva sen jälkeen tarjoaa. Toinen tunti ei ole yhtä vahva kuin ensimmäinen ja sen aikana leffa tuntuu paikoitellen hieman laahaavan. Kestoa Nightmare Alleylla on jopa kaksi ja puoli tuntia ja noin puolessavälissä on tiivistämisen varaa. Muuten leffan rauhallinen rytmitys ei oikeastaan haitannut minua. Näyttelijät ovat upeita rooleissaan ja Guillermo del Toron ohjaus on hienon hallittua ja mystistä, vaikka tällä kertaa mukana ei ole ohjaajalle tuttua yliluonnollisuutta. Lisäksi elokuvan lopetus on niin hyvä ja ympyrät sulkeutuvat niin osuvasti, että se sai minut arvostamaan leffaa kokonaisuutena enemmän ja katsomaan puolenvälin hidastelua sormien läpi.

Del Toro todella osoittaa lahjansa jälleen kerran. Vaikka herran filmografiaan mahtuukin pari keskinkertaisempaa tekelettä, osaa hän kerta toisensa perään yllättää väkevillä teoksillaan. Del Toro hyödyntää elokuvan ajankuvaan sopivaa film noir -tyyliä näyttävästi ja Nightmare Alleyta on jo pelkän visuaalisuutensa puolesta ilo katsoa. Kyseessä on huikean tyylikkäästi kuvattu elokuva, jonka jokainen otos näyttää tarkkaan harkitulta. Valoilla ja varjostuksilla leikitellään esimerkillisesti. Lavasteet ja asut ovat hienot ja maskeerauksista on tehty paikoitellen yllättävänkin groteskeja. Erikoistehosteissa ohjaaja panostaa jälleen käytännön efekteihin tietokonekikkailun sijaan ja tietystä kuvastosta oikein huokuu del Toro. Myös äänimaailma on oivallinen ja Nathan Johnsonin säveltämät musiikit tunnelmoivat pätevästi taustalla. 

Yhteenveto: Nightmare Alley on hieno film noir -tyylinen rikosdraama ja vahva lisäys Guillermo del Toron filmografiaan. Elokuva imaisee heti mukaansa del Toron taiturimaisen ohjauksen, kiehtovan tunnelman, hienojen näyttelijäsuoritusten ja upeasti luodun ajankuvan ansiosta. Tarina avautuu hiljalleen ja se onnistuu olemaan mainion arvaamaton todella pitkään. Ensimmäinen tunti on aivan mahtava, mutta tiettyjen ratkaisujen myötä toinen tunti tuntuu hieman menettävän otettaan. Silti homma pysyy varsin mainiona ja elokuvan todella iskevä lopetus saa antamaan anteeksi puolenvälin pienoisen pitkäveteisyyden. Kaksi- ja puolituntinen elokuva vaatisi hieman tiivistämistä, mutta tällaisenaankin se toimii pätevästi ja veikkaan, että kyseessä on niitä teoksia, jotka jopa paranevat uudelleenkatselulla. Päähenkilön henkinen matka on hienosti kirjoitettu ja Bradley Cooper tulkitsee rooliaan karismaattisesti. Visuaalisesti leffa on kaikessa synkkyydessään varsinaista silmäkarkkia tyylikkään kuvauksensa, upeiden lavasteidensa ja voimakkaan varjojen käytön takia. Toivon todella, että Suomen kaikki elokuvateatterit avautuisivat pian, sillä Nightmare Alley ansaitsee tulla nähdyksi isolta kankaalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nightmare Alley, 2021, Fox Searchlight Pictures, Searchlight Pictures, TSG Entertainment, Double Dare You

Arvostelu: Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011)

SAAPASJALKAKISSA

PUSS IN BOOTS

Ohjaus: Chris Miller
Pääosissa: Antonio Banderas, Zach Galifianakis, Salma Hayek, Billy Bob Thornton, Amy Sedaris, Constance Marie, Guillermo del Toro ja Mike Mitchell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Puss in Boots, eli suomalaisittain Saapasjalkakissa perustuu eurooppalaiseen satuun 1600-luvulta ja se on esiosa Shrek-elokuvasarjalle (2001-2010). Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle heti, kun Shrek 2 (2004) ilmestyi ja hahmo nousi fanien suosikiksi. Alunperin leffan oli tarkoitus olla suoraan DVD:llä julkaistu, halvemmalla tehty lisäosa, mutta pian DreamWorks-studio päätti, että hahmo ansaitsee kunnon elokuvateatterijulkaisun. Leffan teko lähti liikkeelle ja tekijät ottivat ohjaaja Guillermo del Toron mukaan antamaan neuvoja ja palautetta. Lopulta Saapasjalkakissa sai ensi-iltansa lokakuussa 2011 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2012). Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, vaikka lipputulot eivät nousseetkaan samoihin lukemiin Shrek-elokuvien kanssa. Leffa oli ehdolla parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Rangolle (2011). Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä minulla oli silloin hölmö vaihe meneillään, jolloin en katsonut animaatioita lähes lainkaan, kokiessani, että ne on tehty lapsille ja minä saisin katsoa vain näyteltyjä filmejä (onneksi pääsin tästä urpoudesta pian yli). Katsoinkin Saapasjalkakissan vasta myöhemmin vuokralta isäni kanssa ja pidin elokuvasta paljon. Olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan. Kun huomasin ensimmäisen Shrekin (2001) täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin arvostella koko leffasarjan läpi. Myös Saapasjalkakissa viettää 10-vuotissyntymäpäiviään tänä vuonna, mikä antoi vielä suuremman syyn katsoa myös tämän leffan.

Lainsuojaton Saapasjalkakissa lyöttäytyy yhteen vanhan ystävänsä Tyyris Tyllerön ja varas Kitty Pehmotassun kanssa kähveltääkseen legendaariset taikapavut, jotta he voisivat toteuttaa vuosia vanhan unelmansa ja löytää jättiläisen linnan rikkaudet.

Ennen kuin Saapasjalkakissa (äänenä Antonio Banderas) tapasi Shrekin, Aasin ja Fionan, hän oli yksinäinen susi... tai siis kissa, lainsuojaton rosvo ja omahyväinen naiskisujen hurmaaja. Enemmän kissa- kuin koiraihmisenä olen fanittanut Saapasjalkakissaa lapsesta asti heti, kun näin Shrek 2:n ensimmäisen kerran. Onkin mahtavaa päästä näkemään hänen alkuperäistarinansa, etenkin kun siitä oikeasti löytyy sisältöä, eikä lopputulos tunnu vain helpon rahan perässä tehdyltä rainalta. Hahmolle on kirjoitettu oiva kehityskaari, kun elokuvan edetessä hän päättää korjata vanhoja virheitään.
     Saapasjalkakissa saa seikkailuunsa mukaan elävän munan, Tyyris Tyllerön (Zach Galifianakis) ja tätä auttavan rosvokissan, Kitty Pehmotassun (Salma Hayek). Saapasjalkakissan ja Tyyris Tyllerön rikkinäinen ystävyys on yksi elokuvan vahvuuksista ja sitä kehitellään elokuvan aikana mainiosti. Kitty Pehmotassu taas tuo oivan kilpailijan Saapasjalkakissan taidoille, sekä totta kai pakollista romantiikkaa. Hahmolle lyhyesti selitetty taustatarina on mielenkiintoinen ja sitäkin hyödynnetään elokuvan aikana toimivasti.
     Vastaansa kolmikko saa Taavin ja Annin (Billy Bob Thornton ja Amy Sedaris), häijyn rosvopariskunnan, jotka eivät anna minkään tulla heidän ja legendaarisen kulta-aarteen väliin. Kaksikko on oivallisen julma ja ilkikurinen, mutta heiltä myös löytyy toisenlaista puolta, kun he ovat kahdestaan, eikä heidän täydy esittää vaarallisia ja karskeja.

Yhä kymmenen vuotta myöhemmin minua ärsyttää, etten mennyt katsomaan Saapasjalkakissaa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi. Kyseessä on erittäin hyvä elokuva, mikä päihittää kevyesti Shrek kolmannen (Shrek the Third - 2007) ja Shrek ja ikuisen onnen (Shrek Forever After - 2010). Täysin kahden ensimmäisen Shrekin tasolle filmi ei yllä, mutta se ei haittaa. Saapasjalkakissa on onnistunut niin spin-offina sivuhahmosta kuin esiosana Shrekeille, etenkin kun se toimii täysin omana juttunaan. Elokuva ei vaadi sitä, että katsoja on nähnyt Shrekit, sillä niihin ei viitata oikeastaan millään tavalla. Fanipalveluksena toimivia cameorooleja ei nähdä, eikä elokuvan loppuhuipennus yritä linkittyä Shrek 2:n tapahtumiin. Tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan ja elokuvasta huomaa, kuinka paljon tekijätkin fanittavat Saapasjalkakissaa hahmona.

Seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Elokuva ei turhaan jarruttele, vaan se kulkee ripeää vauhtia kohti loppuhuipennustaan. Silti se onnistuu niin avaamaan Saapasjalkakissan alkuperää, alustamaan mukaansatempaavaa tarinaa ja kertoa kaiken kiirehtimättä. Puolentoista tunnin kesto käytetään esimerkillisesti hyödyksi. Rauhallisemmat suvantohetket löytyvät oikeista kohdista, eikä aika käy koskaan pitkäksi - etenkään kun filmi on todella hauska. Shrek-elokuvien tapaan Saapasjalkakissakin naurattaa takuuvarmasti kaikenikäisiä. Aikuiset joutuvat pidättelemään hymähdyksiään heti alussa, kun Saapasjalkakissa yrittää pukea kaikessa hiljaisuudessa ja hiipiä pois, kun vieressä nukkuu suloinen naaraskissa. Muutenkin aikuisvitsejä, kuten Fight Club -viittausta ja Tyyriksen munaläppiä on pitkin leffaa ja nauran yhä monille jutuille railakkaasti ääneen. Jostain syystä parhaat naurut kuitenkin edelleen tarjoaa kissa, joka nolon tilanteen sattuessa korostaa tilannetta nostamalla tassun suunsa eteen ja pyörein silmin päästää "ouu..." -äännähdyksen.

Elokuvan animaatiojälki on tuttua laatua Shrek-leffoista. Niin hahmot kuin maisemat ovat täynnä tarkkoja yksityiskohtia. Saapasjalkakissan turkki on huikeasti animoitu, kuten ovat myös rikkaat lokaatiot, joita leffa on täynnä. Väreillä ja valoilla leikitellään niin päivällä kuin yökohtauksissa ja filmi on paikoitellen erittäin tyylitelty. Jakautuvaa kuvaa käytetään taitavasti muutamassa kohdassa. Tom Wheelerin käsikirjoitus on monin tavoin nokkela ja on hienoa, kuinka hahmovetoisesti hän kirjoittaa seikkailua. Ohjauksesta taas vastaa Chris Miller, joka tekee huomattavasti parempaa työtä kuin Shrek kolmannen parissa, minkä hän myös ohjasi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit rakentavat elokuvaan täysin omanlaisensa hengen, mikä jo itsessään erottaa Saapasjalkakissan satumaisista Shrek-leffoista.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa on erittäin mainio animaatioseikkailu, joka on jopa parempi elokuva kuin Shrek kolmas ja Shrek ja ikuinen onni. Leffa ei onneksi koskaan tunnu rahan perässä tehdyltä turhakkeelta, vaan tekijöillä on oikeasti ollut tarina kerrottavanaan ja he selvästi fanittavat itse nimikkohahmoa. Saapasjalkakissan omaan seikkailuun hyppääkin riemulla mukaan, erityisesti kun se todella on oma juttunsa, jonka parissa viihtyminen ei vaadi lainkaan Shrek-elokuvien näkemistä ennakkoon. Filmi syventää hyvin nimikkohahmonsa taustaa ja luo oivaa konfliktia Saapasjalkakissan ja uusien esiteltyjen hahmojen välille. Elokuva on todella hauska ja sitä katsoessa voivat nauraa aivan kaikenikäiset. Animaatiojälki on erittäin näyttävää ja jo siksi filmiä on ilo katsoa. Siinä, missä pääsarja Shrek väsähti parin edellisen osansa myötä, Saapasjalkakissa on kipeästi kaivannut jatko-osaa jo noin vuosikymmenen ajan. Toivottavasti pitkään tuotanto-ongelmissa pyörinyt jatkoleffa saataisiin oikeasti tehtyä ja teattereihin vuoden päästä, kuten DreamWorks on jo jonkin aikaa lupaillut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Puss in Boots, 2011, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Hellboy II: The Golden Army (2008)

HELLBOY II: THE GOLDEN ARMY

Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Ron Perlman, Selma Blair, Doug Jones, Luke Goss, Anna Walton, Seth MacFarlane, Jeffrey Tambor, Brian Steele ja John Hurt
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Samannimisiin sarjakuviin perustuva elokuva Hellboy (2004) oli pidetty menestys, joten sille ilmoitettiin saman tien jatkoa. Jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2006, mutta Revolution Studiosin lopettaessa toimintansa, filmin työstäminen viivästyi. Ohjaaja Guillermo del Toro myös teki tätä ennen Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) eli , mikä viivästytti tuotantoa lisää. Lopulta Hellboy II: The Golden Army sai ensi-iltansa kesällä 2008 (Suomessa vasta syksyllä) ja se oli edeltäjäänsä suurempi hitti. Edeltäjänsä tavoin se sai positiivisen vastaanoton faneilta ja kriitikoilta. Itse näin elokuvan leffateatterissa isäni kanssa ja pidin siitä kuten edellisestäkin osasta. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime katselukerrasta on kulunut jo monta vuotta. Vuoden 2015 lopussa ostin leffan itselleni Blu-rayna, mutta koska en löytänyt ensimmäistä osaa, en katsonut jatkoa. Vasta syksyllä 2017 löysin ensimmäisen osan eräästä divarista ja katsoin vihdoin molemmat pitkän tauon jälkeen. Samalla päätin arvostella molemmat, pienenä valmistautumisena tulevaa Hellboy -leffaa (2019) varten, joka ei tosin liity näihin del Toron teoksiin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Hellboy!

Kun haltiaprinssi Nuada rikkoo vuosituhansia vanhan rauhan ja aloittaa sodan ihmiskuntaa vastaan, Hellboyn, Lizin ja Aben täytyy pysäyttää hänet. He tarvitsevat apua haltiaprinsessa Nualalta ja oudolta Johann Kraussilta, jotta pystyvät voittamaan Nuadan ennen kuin tämä herättää pysäyttämättömän Kultaisen armeijan.

Hellboyna nähdään jälleen Ron Perlman, joka osoittaa taas kerran olevansa oikea mies rooliin. Kenties jopa ainoa mies! Perlman esittää hahmoa niin persoonallisesti, että hän suorastaan tekee Hellboysta omansa, jolloin on vaikea kuvitella ketään muuta rooliin. Hellboy on yhä yhdistelmä toimintasankaria ja täysin tavallista heppua, mikä toimii todella hyvin. Hän voi heittää vitsiä usein, mutta tarpeen vaatiessa hän vakavoituu. Hellboy on kuitenkin äkkipikainen, mikä aiheuttaa helposti ongelmia. Hahmon demonipuolta ei tuoda esille kuin pariin otteeseen ja hän onkin selkeämpi sankari kuin aiemmin.
     Selma Blair parantaa roolisuoritustaan Liz Shermanina, joka osaa hallita tulta. Tässä Blair ei vaikuta yhtä uneliaalta, vaan hänestä löytyy energiaa. Liz ja Hellboy ovat alkaneet seurustelemaan tosissaan, mutta kaksikon työ ja heidän voimansa eivät ole kovin hyvä juttu suhteen kannalta. Liz pääsee tällä kertaa sankarihommiin enemmän, mutta silti hän jää toimintakohdissa muiden varjoon.

Doug Jones nähdään toistamiseen ihmisen ja kalan yhdistelmä Abe Sapienin roolissa, mutta tällä kertaa hänet myös kuullaan. Edellisessä filmissä Aben äänenä toimi David Hyde Pierce, mutta tässä Jones pääsee itse ääneen. Hahmo on edelleen erittäin mainio ja häntä tuodaan paremmin esille lisäämällä häneen uusia puolia. Abekin on enemmän toiminnassa mukana, mutta hänen älykkyyttään ei ole unohdettu. Jones sopii todella hyvin rooliin, minkä lisäksi hän esittää myös paria muuta hahmoa: Kuoleman enkeliä ja haltiakuningas Balorin ovenvartijaa.
     Erikoista Johann Kraussia esittää kolme henkilöä: John Alexander ja James Dodd esittävät hänen liikkeensä ja Family Guy -sarjan (1999-) luoja Seth MacFarlane toimii hahmon äänenä (mitä ei tosin tunnista lainkaan). Johann on oikeasti pelkkää höyryä, usvaa tai savua, mutta hän elää puvussa, joka näyttää toisesta maailmansodasta repäistyltä. Aluksi hahmo vaikuttaa ärsyttävältä, sillä hänen korkea älykkyytensä ilmenee pienenä ylimielisyytenä, mutta hänestä löytyy myös ihan hauskojakin puolia. Johann Kraussille säännöt ovat kaikki kaikessa, joten hän ja Hellboy eivät tietenkään tule lainkaan juttuun.
     Leffan pahista, haltiaprinssi Nuadaa näyttelee Luke Goss, josta löytyy oikeanlaista arvokkuutta rooliin. Hahmo ei onneksi ole paha vain pahuuden vuoksi, vaan hänelle on annettu oiva syy inhota ihmisiä. Haltiat ovat tietysti ikivanha laji, joka elää harmoniassa luonnon kanssa, joten prinssi Nuada ei pidä lainkaan siitä, kuinka ihmiset ovat saastuttaneet maailman. Hahmon puheista löytyy todella vahva viesti siitä, että ympäristöä ja ilmastoa täytyy suojella, mikä on kyllä aivan totta. Prinssi Nuadalta löytyy hyviä ajatuksia, mutta silti hänestä saadaan luotua tarpeeksi paha hahmo, jotta katsojana ei huomaa kannustavansa häntä oikeiden sankarien sijaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat haltiaprinsessa Nuala (Anna Walton), jonka nimi paljastaa heti, että hän on pahikselle sukua; edellisestä elokuvasta tuttu johtaja Manning (Jeffrey Tambor), joka on yhä yhtä rasittava tapaus; sekä prinssi Nuadan peikkokätyri Wink (Brian Steele), jolla on aikamoinen oikea koukku. Haltiaprinsessa Nualan ja hänen veljensä välille on luotu kiehtova yhteys, mutta valitettavasti hahmona prinsessa on todella laimea. Hänestä löytyy myös ärsyttävä piirre siinä, ettei hän oikeastaan tee mitään hyödyllistä koko filmin aikana. Yhdessäkin kohtaa hän pistää jonkun toisen tekemään asian hänen puolestaan, jonka hän voisi täysin helposti tehdä itse.

Elokuvassa nähdään myös pienessä roolissa John Hurt, joka esittää Hellboyn ottoisää, professori Broomia. Hahmo kuitenkin kuoli edellisessä filmissä, joten hänet on tuotu takaisin vain alun takaumakohtaukseen, jossa hän kertoo todella typerän näköiselle lapsi-Hellboylle (Montse Ribé) sadun Kultaisesta armeijasta. Prologi on todella toimiva, sillä se selittää tietty katsojillekin, mistä filmissä on kyse, jolloin se voi hypätä suoraan tapahtumiin, eikä sen tarvitse selitellä tietoja enää myöhemmin. Jo sadusta voi huomata, että tämä elokuva tulee olemaan paljon yliluonnollisempi kuin edeltäjänsä. Ensimmäinenkin Hellboy-leffa yhdisteli supersankariteemoja fantasiamaailmaan, mutta tällä kertaa fantasiapuoli pääsee paljon voimakkaammin esille. On tosiaan haltioita ja peikkoja, minkä lisäksi sankareiden täytyy taistella ilkikurisia hammaskeijuja ja suurta metsänjumalaa vastaan, puhumattakaan itse Kultaisesta armeijasta. Mukana on jopa paikka nimeltä Peikkotori, joka on täynnä kaikenlaisia otuksia ja hirviöitä. Siitä kohtauksesta huomaa selvästi, että tämän filmin budjetti oli isompi kuin edeltäjän, jolloin tekijät pystyivät tekemään enemmän kaikenlaista kummallista. Onneksi tätä ei ole kuitenkaan toteutettu ajatuksella "isompi on parempi", vaan fantasiahengen lisäämisellä tästä on saatu onnistuneesti erilainen teos kuin edeltäjänsä, mutta silti yleinen tunnelma on pysynyt ennallaan.

On tavallaan vaikea sanoa, kumpi on parempi elokuva: Hellboy vai Hellboy II: The Golden Army. Molemmat ovat todella mainioita filmejä omilla tavoillaan. Edellinen elokuva oli realistisempi ja synkempi, kun taas tämä on yliluonnollisempi ja kevyempi. Synkkyyttä on kyllä mukana tässäkin, eli leffa ei ole vain hassuttelua. Heti alussa nähdään karmiva toimintakohtaus, jossa taistellaan hammaskeijuja vastaan. Nämä hammaskeijut eivät ole niitä, jotka tuovat rahaa tyynyn alle, kun maitohammas on irronnut, vaan ne syövät ihmisiä elävältä - jopa heidän luunsa ja hampaansa. Jos olette siis uskotelleet lapsellenne hammaskeijujen olevan oikeita, niin tätä filmiä ei kannata näyttää vielä, sillä tällaisia keijuja ei kukaan muksu haluaa kotiinsa. Näitä synkempiä hetkiä on kuitenkin keventämässä pieni huumori ja tässäkin leffassa saa nauraa useaan otteeseen. Toimintakohtaukset ovat hieman parempia kuin edellisessä osassa, sillä ne ovat monipuolisempia. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä, etenkin nyt kun fantasiamaailmaa on korostettu enemmän. Kuitenkin kaikista hienointa elokuvassa on, kuinka siinä on jaksettu käyttää aikaa sellaiseenkin kohtaukseen, jossa Hellboy ja Abe vain juovat itsensä humalaan ja hoilaavat samalla Barry Manilow'n nyyhkylaulua "Can't Smile Without You". Kaiken kummallisuuden ja toiminnan välissä on äärimmäisen upeaa ja piristävää, että mukaan on lisätty niin hymyilyttävä hetki, joka on myös yllättävän koskettava. Siinä myös korostuu, kuinka mainioita elokuvan tärkeät hahmot ovatkaan. Loppujen lopuksi ensimmäinen Hellboy taitaa kuitenkin viedä voiton, sillä sen tarina oli selkeästi henkilökohtaisempi itse nimikkohahmolle.

Tämä todella on ohjaaja Guillermo del Toron elokuva. Hänen tyylinsä on erittäin vahvasti läsnä läpi Hellboy II: The Golden Armyn. Del Toro taitaa fantasiamaailman luomisen, minkä hän osoittaa tässä hienosti. Hän on saanut mukaan oivaa lämpöä, minkä lisäksi on todella upeaa, kuinka hän on saanut kaksi erilaista leffaa tuntumaan jatkumolta. Del Toro on myös käsikirjoittanut filmin ja tehnyt siinäkin hyvää työtä. Leffa on taitavasti kuvattu, kuten myös leikattu. Valaisu on toimivaa läpi elokuvan. Lavastustiimi on tehnyt erinomaista työtä, minkä lisäksi maskeeraus on tyylikkäästi toteutettu. Paikoitellen nukkemaiset örkit näyttävät hieman liian epäaidoilta, mutta tavallaan ne myös sopivat mukaan. Tärkeintähän on, että tärkeimmät hahmot näyttävät tarpeeksi uskottavilta. Visuaaliset efektit ovat tyylikkäät ja ääniefektit ovat mainiot. Musiikkien säveltäjä on vaihtunut Danny Elfmaniin, joka ei ole saanut aikaiseksi kovin muistettavia teemoja, mutta hänen musiikkinsa sopivat silti kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Hellboy II: The Golden Army on hyvin erilainen kuin edeltäjänsä, mutta pitää silti todella hyvän tason sarjassa. Elokuva on paljon yliluonnollisempi kuin synkkä Hellboy, mikä on toteutettu erinomaisesti, eikä leffa kertaakaan muutu liian oudoksi, vaikka siinä kohdataankin ties mitä olentoja. Kyseessä on todella mukaansatempaava seikkailu ja tästäkin löytyy hieman supersankaritunnelmaa. Huumoria on mukana paljon ja toimintakohtaukset ovat monipuolisempia ja parempia kuin edellisessä osassa. Silti taitaa käydä niin, että ensimmäinen Hellboy nousee tämän yläpuolelle, päähenkilölle henkilökohtaisemman tarinan ansiosta. Ron Perlman sopii yhä täydellisesti päärooliin, minkä lisäksi muutkin näyttelijät - jopa Selma Blair - ovat mainioita rooleissaan. Kylmäksi jättää vain prinsessa Nualaa esittävä Anna Walton, jonka hahmoa ei ole kirjoitettu hyvin. Sen sijaan pahisprinssi Nuada on oivallinen paha ympäristönsuojeluaatteissaan. Guillermo del Toro on tehnyt jälleen erittäin mainiota työtä, kuten ovat tehneet myös kuvaajat, lavastajat, leikkaajat, maskeeraajat, puvustajat, valaisijat sun muut, jotka työstivät leffaa. Jos piditte Hellboysta, niin tämäkin filmi toimii takuulla. Fantasiaelokuvien fanien täytyy laittaa Hellboy II: The Golden Army katselulistalleen, jos sitä ei ole vielä nähnyt. Del Toron leffojen pohjalta tehtiin kaksi animaatioelokuvaa, Hellboy: Sword of Storms (2006) ja Hellboy: Blood and Iron (2007), joissa Perlman ja kumppanit toimivat ääninäyttelijöinä. Niistäkin oli tarkoitus tehdä kolmas osa, mutta näyteltyjen versioiden tavoin sitäkään Hellboy kolmosta ei koskaan nähdä. Ennen kuin katsoin Del Toron Hellboyt uudestaan, en ollut erityisen surullinen siitä, että koko homma aloitetaan alusta, mutta nyt en odota uutta versiota lainkaan, vaan haluan vain Hellboy III:n!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fanpop.com
Hellboy II: The Golden Army, 2008, Universal Pictures, Dark Horse Entertainment, Internationale Filmproduktion Eagle, Lawrence Gordon Productions, Mid Atlantic Films, Relativity Media

Arvostelu: Hellboy (2004)

HELLBOY

Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Ron Perlman, Doug Jones, Selma Blair, Rupert Evans, John Hurt, Karel Roden, Jeffrey Tambor, Bridget Hodson, Ladislav Beran ja Corey Johnson
Genre: fantasia, toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Hellboy perustuu samannimisiin sarjakuviin, jotka loi Mike Mignola. Elokuvan ja sarjakuvien nimikkohahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1993 lehdessä "San Diego Comic Con Comics #2" ja on sen jälkeen kasvattanut suosiotaan. 2000-luvun alussa meksikolaisohjaaja Guillermo del Toro päätti tehdä hahmosta elokuvan, joka ilmestyi lopulta keväällä 2004. Filmi sai positiivisen vastaanoton niin kriitikoilta kuin faneiltakin, muttei ollut mikään erityisen iso hitti. Vaikkei teos olekaan yhtä tunnettu kuin monet muut sarjakuviin perustuvat elokuvat, monet sen nähneistä arvostavat sitä paljon. Itse näin Hellboyn joskus ala-asteen alussa, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Sillä hetkellä leffahan oli tietty parasta ja siisteintä ikinä. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on ehtinyt kulua jo noin seitsemän vuotta. Siinä kohtaa, kun minun teki mieli katsoa filmi jälleen kerran, oli sen Blu-ray jo kadonnut kauppojen hyllyiltä ja se oli poistunut nettikauppojen valikoimista kokonaan. Etsinkin siis leffaa pari vuotta, kunnes löysin sen vihdoin eräästä divarista ja ostin sen. Katsoin elokuvan uudestaan ja päätin samalla arvostella sen pienenä valmistautumisena tulevaan Hellboy-leffaan (2019), joka ei tosin ole samaa sarjaa tämän leffan kanssa.

Hellboy on toisesta ulottuvuudesta saapunut demoni, joka taistelee FBI:n paranormaalien ilmiöiden virastossa erilaisia pimeyden olentoja vastaan. Virasto saa tehtäväkseen pysäyttää pahan Grigori Rasputinin, joka aikoo tuoda seitsemän kaaoksen jumalaa tuhoamaan maailman.

Elokuvan pääosassa Hellboyna nähdään Ron Perlman, joka on kaikin puolin täydellinen rooliin. Hän sopii ulkonäöllisesti hahmoksi todella hyvin, minkä lisäksi hänessä on juuri oikeaa asennetta. Hellboy on isokokoinen ja lihaksikas heppu, joka esittää usein kovaa äijää, mutta josta löytyy myös pehmo puoli. Hänen huoneensa on esimerkiksi täynnä suloisia kissoja. Hellboy ei varsinaisesti ole mikään sankari, vaan hän suojelee maailmaa tekemättä asiasta isoa numeroa. Hahmo on aika humoristinen, mikä luo oivan lisän pieneen kapinahenkeen. Paikoitellen Hellboy käyttäytyy hieman lapsellisesti, mutta tarpeen vaatiessa hän näyttää, että maailma oikeasti tarvitsee häntä. Hahmo on kiehtovan moniulotteinen ja on hieno lisä, että hän on leikannut ja hionut sarvensa irti näyttääkseen ihmiseltä. Tämä ei tietenkään onnistu, sillä Hellboyn iho on punainen, hänellä on häntä ja hänen toinen kätensä on isompi ja kivinen. Hyvä yritys kuitenkin.
     Doug Jones näyttelee Abraham "Abe" Sapienia, joka vaikuttaa olevan osittain ihminen ja osittain kala. Hahmo ainakin viihtyy paljon vedessä, minkä lisäksi hänen ihonsa on sininen ja siitä löytyy kalamaisia piirteitä. Hahmo ei ole mikään toimintasankari kuten Hellboy, vaan hän on porukan tietäjä, joka lukee kirjoja ja niiden avulla neuvoo Hellboyta onnistumaan. Abe on myös todella kiinnostava tapaus, sillä hänen menneisyydestään on tehty pieni mysteeri. Jones sopii erittäin hyvin hahmoksi. Aben äänenä tosin kuullaan David Hyde Pierce.
     Harmillisesti sankarikummajaisista Liz Shermania näyttelevä Selma Blair on hieman etäinen, aivan kuin hän ei olisi henkisesti kunnolla mukana elokuvassa. Liz on kuitenkin Hellboyn ja Aben tavoin kiehtova, sillä hänen kykynsä liittyvät tuleen. Hahmo ei täysin osaa hallita liekkivoimiaan, mikä tekee hänestä myös vaarallisen ja lisää kiinnostavuutta. On oikeasti harmi, ettei Blair oikein vakuuta roolissaan. Hän vaikuttaa vähän väliä tylsän uneliaalta, eivätkä hänen toimintahetkensä ole mitä uskottavimmat (ei sillä, että leffa nyt muuten olisi kovin uskottava).
     Muita hyvien puolella olevia hahmoja ovat Hellboyn vanha ottoisä tohtori Broom (John Hurt), tärkeä mutta hieman tylsä FBI-agentti John Myers (Rupert Evans), mitään paranormaaleista asioista tajuava johtaja Tom Manning (Jeffrey Tambor) ja ihan mukava mutta aika unohdettava agentti Clay (Corey Johnson). Hurt on tuttuun tapaansa erittäin mainio, ja oiva valinta vanhaksi professoriksi. Evans suoriutuu epävarman FBI-nuorukaisen osasta ihan hyvin ja Tambor on hauska, vaikkakin ärsyttävän ylimielinen johtajana.
     Elokuvan pahis on tosiaan Grigori Efimovich Rasputin, jota esittää Karel Roden. Hahmo on hulluna mustaan taikuuteen ja pimeisiin voimiin. Hän ei vain usko tuovansa kaaoksen jumalia tuhoamaan maailmaa, vaan hän myös osaa jonkinlaisia kykyjä. Rasputin on yllättävän toimiva vastustaja, vaikka hän onkin niitä pahoja, jotka ovat pahoja, koska pahuus on kivaa. Rasputinilla on kätyreinään häntä rakastava Ilsa Haupstein (Bridget Hodson) ja erikoisia naamareita käyttävä salamurhaaja Karl Ruprecht Kroenen, joka oli suosikkihahmoni lapsena asunsa ja teräaseidensa takia. Lapsena minua harmitti suuresti, että kyseessä oli pahis eikä sankari, mutta nyt olen vain iloinen, että yksi pahiksistakin on todella... noh, siisti hahmo.

Hellboy yhdistää todella taidokkaasti supersankariteeman fantasiamaailmaan ja lisää sinne sopivat ripaukset kauhua ja komediaa. Elokuvan alku on vielä sijoitettu toiseen maailmansotaan, joten filmi onnistuu yllättävänkin hyvin yhdistelemään erilaisia asioita eheäksi paketiksi. Mukana on juuri oikea määrä synkkyyttä ja oikea määrä valoisuutta, jolloin ne ovat loistavassa tasapainossa keskenään. Leffasta ei vauhtia ja vaaratilanteita puutu, mutta silti se osaa käyttää myös tarvittavaa aikaa hahmojen kehittelyyn, eikä itse kerronta kiirehdi lainkaan. Hahmot ovat todella kiehtovat, joten jo heidän takiaan seikkailua on viihdyttävää katsella. Itse pidän todella paljon siitä ideasta, että meidän maailmassamme olisi piilossa täysin kummallinen maailma täynnä erikoisia olentoja, ja elokuva hyödyntää ideaa todella hyvin. Vaikka mukana onkin demonisankari, tämän kalakaveri ja isokokoinen Sammael-peto, leffassa on tarpeeksi todellisuutta, jotta filmi saa huijattua katsojan näkemään oudot tapahtumat realistisina.

Elokuva voisi olentojensa puolesta olla ihan puhdas fantasiaseikkailu, mutta siihen on saatu samaa henkeä kuin supersankarielokuvissa. Tarinahan on tietty perinteinen "hyvän täytyy pysäyttää paha", mutta se nyt vain on aina toimiva pohja, joten se ei haittaa katsojaa lainkaan, etenkin kun siihen on saatu pieniä käänteitä mukaan. Hellboy tosiaan on mukaansatempaava, eikä pelkästään toimintakohtiensa ansiosta. Niitä ei itse asiassa ole edes mukana kovin suurta määrää. Leffan muutkin juonikuviot - jopa hieman tönkkö kolmiodraama - ovat kiehtovia, minkä lisäksi mukana on todella hauskoja juttuja, jolloin teosta on ilo katsoa. Synkkyys tuo mukaan hieman jännitettä ja niinä hetkinä hirviöt ja demonit saadaan muistuttamaan pienesti kauhuolentoja. Mukana on myös pieni jännite tehtävän onnistumisesta. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, vaikkakin paikoitellen hieman liian samanlaisia. Silloin kun Sammael-olentoja vastaan täytyy taistella kolmatta kertaa, katsojana saattaa helposti toivoa, että mukana olisi joku muukin hirviö. Karl Ruprecht Kroenen on tietty veitsiensä kanssa, mutta eipä hän kovin montaa kertaa toimintaan pääse. Mukaan on myös saatu koskettavia hetkiä, jotka tuovat oman lisäyksensä tunnelmaan. Kaiken kaikkiaan Hellboy on erittäin onnistunut sarjakuvafilmatisointi, johon on luotu todella oivallinen tunnelma. Filmi on niin taitava esittely hahmoille, että Paranormaalien ilmiöiden viraston seikkailuita haluaisi nähdä nopeasti lisää.

Leffan on ohjannut Guillermo del Toro, joka on tätä ennen ohjannut kauhuelokuvia kuten Mimic - ääretön vaara (Mimic - 1997) ja Blade II (2002). Tämän jälkeenkään del Toro ei ole tehnyt mitä realistisimpia filmejä, vaan yliluonnollisuudet sopivat hänen leffoihinsa erittäin hyvin. Hellboy on todella deltoromainen teos monin tavoin. Hänellä on ollut erinomainen visio filmistä ja hän on saanut sen toteutettua erittäin mainiosti. Hän on myös kirjoittanut elokuvan ja tehnyt siinäkin mainiota työtä. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, ja se on sopivan valoisa myös synkissäkin kohtauksissa, eikä mukana ole hetkiä, jolloin ei näkisi mitä tapahtuu. Maskeeraustiimi on tehnyt loistotyötä Hellboyn ja Aben parissa. Ainoastaan Hellboyn rintakehä ja vatsa näyttävät oudon kumisilta, mutta muuten hänen kivikätensä ja hiotut sarvensa näyttävät tyylikkäiltä. Lavasteet ovat myös hienosti toteutetut, kuten myös puvut. Leffan visuaaliset efektit ovat kestäneet yllättävän hyvin aikaa paria juttua lukuunottamatta. Alun vauva-Hellboy näyttää todella digitaaliselta, mutta esimerkiksi Sammael-olennot näyttävät hienoilta. Äänimaailma leffassa on erittäin hyvä, minkä lisäksi Marco Beltrami on tehnyt kelpo työtä musiikkien kanssa.

Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää uusia ja pidennettyjä kohtauksia. Mukana on esimerkiksi Rasputinin silmiin liittyvä juonikuvio, minkä lisäksi Lizin ja Johnin pientä romanssia korostetaan enemmän. Itse näin tätä arvostelua varten pidennetyn version ensimmäistä kertaa elämässäni.

Yhteenveto: Hellboy on loistava elokuva, joka yhdistää taidokkaasti supersankariteeman fantasiaan, kauhuun ja komediaan. Leffaa nappaa katsojan mukaansa jo yhdistelmänsä avulla, minkä lisäksi erinomaiset hahmot tiukentavat otetta. Elokuvassa on erittäin hyvin luotu tunnelma; sen aikana pääsee nauramaan usein, jännittämään aina välillä, hämmästelemään hieman ja jopa liikuttumaan. Filmi on todella mukaansatempaava, mikä ei johdu pelkästään tyylikkäistä toimintakohtauksista. Muutamia juttuja lukuunottamatta draamahetketkin ovat kiinnostavia, sillä hahmot ovat niin mainioita. Jopa Grigori Rasputin -pahis on oivallinen, kuten myös hänen salamurhaajakätyrinsä. Hellboy on aivan mahtava sankarin ja taviksen yhdistelmä, ja Ron Perlman sopii hänen rooliinsa täydellisesti. Muutkin näyttelijät ovat hyviä, hieman uneliasta Selma Blairia lukuunottamatta. Tekninen toteutus leffassa on todella tyylikäs lavastuksista maskeerauksiin ja kuvauksesta tehosteisiin, jotka ovat kestäneet pääasiassa hyvin aikaa. Ohjaajakäsikirjoittaja Guillermo del Toro tiesi erittäin hyvin, mitä oli tekemässä tämän leffan parissa. Kyseessä on mahtava toimintaseikkailu, joka viihdyttää täysillä alusta loppuun. Suosittelenkin Hellboyta kaikille supersankarielokuvien, fantasiafilmien ja toimintaleffojen faneille, kuten myös "Hellboy"-sarjakuvien ystäville. Joidenkin synkkyyksien takia tämä ei ole vielä lapsille sopiva, mutta jo ala-asteelta yläasteelle siirtyville nuorille näyttäisin tämän, jos heitä samanlaiset leffat kiinnostavat. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, ihan hauska kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Hellboy, 2004, Revolution Studios, Lawrence Gordon Productions, Starlite Films, Dark Horse Entertainment