The Dog Stars (2026) - elokuva-arvostelu

THE DOG STARS

Ohjaus: Ridley Scott

Näyttelijät: Jacob Elordi, Josh Brolin, Margaret Qualley, Guy Pearce, Benedict Wong, Allison Janney ja Ewen Bremner

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 12

The Dog Stars perustuu Peter Hellerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Alun perin ohjaaja Ridley Scott suunnitteli tekevänsä elämäkertaelokuvan Bee Gees -yhtyeestä, saatuaan Gladiator II:n (2024) valmiiksi, mutta hän päätti lopulta siirtyä suoraan adaptaatioon Hellerin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt The Dog Stars saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin varautuneena elokuvasta, kun sitä ryhdyttiin markkinoimaan. Aikoinaan loistavan Scottin taso on hiipunut viime vuosina, enkä tiennyt, kiinnostaako jälleen uusi postapokalyptinen tarina. Kävin silti ihan uteliaana katsomassa The Dog Starsin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun hirvittävä tauti tappoi suuren osan ihmiskunnasta. Vaimonsa sairaudelle menettänyt Hig ja hänen koiransa Jasper yrittävät selviytyä tuhon keskellä, toiveenaan parempi huominen.

Alun perin Scottin edellistäkin elokuvaa, Gladiator II:a tähdittäneen Paul Mescalin oli tarkoitus näytellä pääroolia myös The Dog Starsissa, mutta kun hän joutui aikataulusyistä jättäytymään projektista, tilalle valittiin vastikään Guillermo del Toron Frankensteinista (2025) Oscar-ehdokkuuden saanut Jacob Elordi. Elordi näyttelee Higiä, mekaanikkoa ja pilottia, joka menetti vaimonsa suuren osan ihmiskunnasta tappaneelle taudille ja käyttääkin päivänsä lähinnä tarvikkeita etsien, koiransa Jasperin kanssa. Elordi on tuttuun tapaansa hieman jäykkä osassaan, mutta kanavoiden tunteita silmillään ja pienillä eleillään. Hän tulkitsee hyvin hiljaa surevaa miestä, joka kuitenkin haaveilee uuden yhteiskunnan muodostumisesta.

     Elokuvassa nähdään myös Josh Brolin entisenä sotilaana ja Higin kanssa yhteistyötä tekevänä Bangleyna, Margaret Qualley farmilla isänsä (Guy Pearce) kanssa asuvana Cimana, Benedict Wong uskovaislahkoa johtavana Aaronina, sekä Allison Janney suojapaikkaa pyörittävänä Darlenena. Sivunäyttelijät ovat hyviä osissaan, joskin Brolinin ja Pearcen ongelmaksi koituu se, että heidän hahmonsa ovat turhan samanlaiset keskenään. Kummatkin ovat vanhoja jääräpääukkoja, jotka ovat täysin sitä mieltä, että jokainen selviää parhaiten omillaan, eivätkä luota tippaakaan ulkopuolisiin.

Onneksi pidin odotukseni The Dog Starsia kohtaan matalalla, koska muuten vastassani olisi voinut olla aikamoinen pettymys. Elokuva on kelpuutettava, mutta silti läpi leffan minusta tuntui siltä, ettei The Dog Stars oikein lähde kunnolla käyntiin. Kaikki jää hieman puolitiehen, mutta hyvät näyttelijät ja muutama menevä toiminnallisempi kohtaus pelastavat elokuvan juuri ja juuri plussan puolelle. Nämä toiminnallisetkin kohtaukset tosin eivät saavuta kunnon potentiaaliaan ja Higin ja kumppaneiden kohtaamat erilaiset uhkat tuntuvat enemmän pienoisilta töyssyiltä tiessä kuin todellisilta vaaratilanteilta. Elokuvan jännittävin kohtaus ei edes sisällä koko päähenkilöä.

Elokuvan ongelmaksi muodostuu myös se, että näitä tappavan viruksen jälkeiseen maailmaan sijoittuvia tarinoita on nähty viime vuosina jo kyllästymiseen asti, aina HBO:n videopeliadaptaatio The Last of Usista (2023-) lähtien. Mitään zombeja The Dog Starsissa ei nähdä, vaan leffa keskittyy enemmän sivilisaation sortumiseen ja pohdintaan siitä, voiko uutta yhteiskuntaa enää luoda edellisen romahdettua. Tämäkin tosin jää lähinnä sille tasolle, että kohtauksesta toiseen pari hahmoa riitelevät siitä, että yhden mielestä ulkopuolisiin ei voi luottaa ja toisen mielestä maailma olisi kivempi paikka, kun kaikki tulisivat toimeen keskenään. Kun tämä aspekti jää pintapuoleiseksi, eikä leffa keksi mitään muuta koukkua tuttuakin tutumman maailmanloppukuvaston keskelle, The Dog Stars jää aika pliisuksi kertakäyttörainaksi genressään, unohtuen todennäköisesti nopeasti mielestä päätyttyään.

Ridley Scottin pienoiseksi ongelmaksi muodostuu Mark L. Smithin keskinkertainen käsikirjoitus, joka tosin netistä lukemani perusteella mukailee kuitenkin lähdemateriaaliaan aika uskollisesti. Smithin kirjoittama dialogi kiertää turhankin paljon kehää, eivätkä hän tai Scott saa tiettyihin kohtauksiin niiden tarvitsemaa painoa tai imua. Teknisesti The Dog Stars on kuitenkin erittäin pätevä. Elokuva on komeasti kuvattu ja näyttäviä ovat erityisesti maisemaotokset, Higin lennellessä tuhoutuneiden kaupunkien yllä. Maailmanloppukuvasto on muutenkin hienosti toteutettu lavasteita, asuja, maskeerauksia kuin tehosteita myöten, mutta mukaan mahtuu myös pari hieman kehnompaa digiräjähdystä ja -eläintä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu, joskin Harry Gregson-Williamsin säveltämät ja pääasiassa akustista kitaraa hyödyntävät musiikit jäävät hieman latteiksi, etenkin kun niitä vertaa Gustavo Santaolallan vastaaviin aikaansaannoksiin aiemmin mainitun The Last of Usin parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Dog Stars, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2026, 20th Century Studios, Scott Free Productions

Euphoria, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

EUPHORIA - KAUSI 3

Luoja: Sam Levinson

Näyttelijät: Zendaya, Sydney Sweeney, Jacob Elordi, Alexa Demie, Maude Apatow, Hunter Schafer, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Colman Domingo, Chloe Cherry, Martha Kelly, Toby Wallace, Eric Dane, Sharon Stone, Colleen Camp, Darrell Britt-Gibson, Marshawn "Beast Mode" Lynch, James Landry Hébert, Rebecca Pidgeon, Gideon Adlon ja Asante Blackk

Genre: rikos, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti - 1 tunti 33 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen israelilaissarjaan (אופוריה) perustuva yhdysvaltalaissarja Euphoria nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin kesällä 2019. Alkuvuodesta 2022 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kolmannen kauden teko kuitenkin viivästyi useaan otteeseen, oli kyse sitten pitkään venyneistä sopimusneuvotteluista, vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakoista tai ihan vain näyttelijäkaartin muista kiireistä. Jossain kohtaa jopa huhuttiin, että kolmas kausi olisi peruttu kokonaan. Lopulta kuvaukset kuitenkin käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Euphorian kolmas ja samalla viimeiseksi ilmoitettu tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse pidin valtavasti sarjan avauskaudesta ja mielestäni myös kakkoskausi oli mainio. Odotukseni kolmoskautta kohtaan ovat kuitenkin hiipuneet jatkuvien viivästymisten ja kulisseista kantautuneiden huhujen myötä. Katsoin silti Euphorian uudet jaksot pian niiden ilmestymisten jälkeen.

Viisi vuotta high schoolin päättymisen jälkeen Rue, Cassie, Nate, Maddy, Jules ja Lexi ovat lähteneet omille teilleen. Kuitenkin kun lähes jokainen heistä päätyy ongelmiin rikollisorganisaatioiden kanssa, heidän täytyy tehdä yhteistyötä, mikäli he haluavat selvitä tilanteestaan elävinä.

Lukuun ottamatta esimerkiksi vuonna 2023 menehtyneen Angus Cloudin näyttelemää Fezcoa, suuri osa Euphorian tutuista hahmoista tekee pitkästä aikaa paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, sillä HBO ilmoitti finaalijakson julkaisupäivänä, että jakso toimisi koko sarjan huipennuksena. Rue (Zendaya) on joutunut huumekuriiriksi, kuitatakseen velkansa Laurielle (Martha Kelly), Maddysta (Alexa Demie) on tullut näyttelijöiden manageri, Lexi (Maude Apatow) on päässyt töihin Warner Brosille, Jules (Hunter Schafer) deittailee rikkaita miehiä ja tekee omaa taidettaan, kun taas omia bisneksiään pyörittävä Nate (Jacob Elordi) ja vähäpukeisia kuvia nettiin julkaiseva Cassie (Sydney Sweeney) suunnittelevat häitään. On toisaalta kiinnostavaa nähdä, minne nämä hahmot ovat päätyneet koulunsa päätyttyä, mutta samalla sarja menettää ison osan alkuperäisestä koukustaan. Näyttelijöiden työ on hassun epätasaista. Toisaalta he suoriutuvat menevästi rooleistaan, mutta samalla esimerkiksi Zendayasta, Sweeneystä ja vastikään Oscar-ehdokkaana olleesta Elordista näkyy, että heidän uransa ovat viime vuosina lähteneet täysin eri poluille ja Euphoriaan palaaminen on saattanut tuntua kuin askeleelta kehityksessä taaksepäin.

     Myös Colman Domingon esittämä Ali, Chloe Cherryn näyttelemä Faye ja alkuvuodesta menehtyneen Eric Danen näyttelemä Naten isä Cal ovat menossa mukana, kun taas uutena tuttavuutena kolmoskausi esittelee strippiluolaansa pyörittävän Alamo Brownin (Adewale Akinnuoye-Agbaje), jonka bisneksiin Rue sekaantuu. Sivunäyttelijät ovat rooleissaan hyviä, etenkin Domingo, joka pääsee yllättävänkin isosti esille kauden edetessä ja Akinnuoye-Agbaje, joka onnistuu olemaan sekä karismaattinen että sopivan liero.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta televisiosarjojen huonoista finaalikausista. Muun muassa Stranger Thingsin (2016-2015) ja The Boysin (2019-2026) päätöskaudet aiheuttivat paljon mielipahaa. Itse olin täysin sinut kyseisten sarjojen lopetusten kanssa, mutta sitten taas Euphorian kolmas ja samalla viimeinen tuotantokausi silitti minua todella ärsyttävästi vastakarvaan. En voinut olla pyörittelemättä silmiäni tavoille, joilla sarjan luoja-ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Levinson on päättänyt viedä näiden hahmojen tarinoita päätökseensä, sekä ylipäätään hänen aikaansaannokselleen tällä kertaa, joka tuntuu lähes kaiken aikaa eri sarjalta kuin kaksi aiempaa kautta. Jokin vain tökkii koko ajan häiritsevästi, eikä Euphorian finaalikausi onnistunut missään kohtaa voittamaan minua puolelleen.

Ei mennyt montaa jaksoa, kun totesin ääneen, että Euphoria olisi pitänyt jättää toiseen kauteensa, sillä tämän sarjan aika oli ja meni jo. Kolmas kausi on vaivaannuttavan selvästi tehty olosuhteiden orjana. Jatkuvat viivästykset johtivat siihen, että näyttelijät ovat ehtineet ikääntyä niin paljon, etteivät enää menisi läpi kouluteineistä, jolloin kauden on pakko tehdä mojova aikahyppy. Kuvausten piti myös tanssahdella näyttelijöiden muiden kiireiden ympärillä ja vähän väliä jaksoja katsoessani minusta tuntuikin, että näyttelijät haluaisivat olla mieluummin jossain muualla. Katselukokemusta eivät helpota tiedot kulissien ongelmista, minkä myötä esimerkiksi aiempi musiikintekijä Labrinth lähti varsin äänekkäästi ovet paukkuen kävelemään. Vaikka pidänkin Hans Zimmeristä säveltäjänä valtavasti, on pakko myöntää, että hänen työnsä kolmannella kaudella kuulostavat paljon geneerisemmältä kuin Labrinthin voimakkaan persoonallinen kädenjälki ja ilman Labrinthiä Euphoria menettää yllättävänkin paljon identiteetistään ja fiiliksestään.

Euphorian avauskauden hienoutta tulee kyllä ikävä. Sarja käynnistyi suorastaan erinomaisesti, käsitellen teinien maailmaa ja siihen liittyviä tabuja paljon synkemmin ja rosoisemmin kuin muut vastaavat, pelkäämättä tökkiä mehiläispesää oikein kunnolla. Avauskausi oli epämukavaa katseltavaa, mutta samalla se teki lähtemättömän vaikutuksen. Kakkoskausi ei ihan päässyt sen tasolle, mutta nuorten vaikeat draamat jaksoivat silti koukuttaa. Euphorian kolmoskausi lähtee täysin eri suuntiin. Se on toki yhä epämukavaa katseltavaa, eikä Levinson millään suostu päästämään näitä hahmoja helpolla, mutta tietty tyylitaju puuttuu tällä kertaa täysin.

Vaikka Levinson on itse ohjannut ja käsikirjoittanut koko kauden, kausi on oudon levällään, erityisesti tunnelmansa puolesta. Toisinaan se yrittää olla tavanomainen trilleri kilpailevista rikollisjengeistä, välillä se tarjoaa omituisen koomisia juttuja, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain hirvittävää kuten sormien tai varpaiden leikkelyä irti ja sitten taas pari jaksoa on omistettu lähes kokonaan sille, että Sydney Sweeney on saatu pyörimään kameran edessä mahdollisimman vähissä vaatteissa. Kunnon kaikessa kauhistuttavuudessaankin uskottavat ja jopa samaistuttavat draamankaaret ovat tällä kertaa minimissä. Osaa tutuista hahmoista ei ole syystä tai toisesta tuotu mukaan ja osa yhä mukana roikkuvista hahmoista, kuten Jules, jäävät täysin tyhjän päälle. Hurjat hetket taas rakentuvat pelkän shokkiefektin varaan, ilman että Levinsonilla tuntuu tällä kertaa olevan mitään sanottavaa niillä hetkillä. Sekaan mahtuu pari yksittäistä mainiota kohtausta ja juttua, kuten Ruen kömpelö yritys ylittää autollaan Meksikon ja Yhdysvaltojen raja avausjaksossa, mutta ne eivät riitä pelastamaan muuten todella turhauttavaa tuotantokautta.

Sentään teknisesti Euphorian kolmas kausi on mainio. Tämäkin kausi on kuvattu filmille ja visuaalinen ilme onkin usein varsin nätti, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain kamalaa. Värien ja varjojen käyttö on myös pääasiassa tyylikästä. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät tehokkaan rosoisiksi kauden edetessä. Tehosteet ovat mainiot ja äänityöskentelykin kelvollista. Onkin sääli, että lahjakkaiden teknisten taitureiden työ valuu hukkaan muuten näin heikossa aikaansaannoksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Euphoria, Yhdysvallat, 2019-2026, HBO, A24, Little Lamb, The Reasonable Bunch

Humiseva harju (Wuthering Heights - 2026) - elokuva-arvostelu

HUMISEVA HARJU

WUTHERING HEIGHTS

Ohjaus: Emerald Fennell

Näyttelijät: Margot Robbie, Jacob Elordi, Hong Chau, Martin Clunes, Shazad Latif, Alison Oliver, Ewan Mitchell, Charlotte Mellington, Owen Cooper ja Vu Nguyen

Genre: romantiikka

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

Wuthering Heights, eli suomalaisittain Humiseva harju perustuu Emily Brontën samannimiseen kirjaan vuodelta 1847. Vuonna 2024 Emerald Fennell ilmoitti työstävänsä seuraavaksi elokuvan Brontën kirjasta, luettuaan sen teini-ikäisenä ja innostuttuaan siitä paljon. Useat studiot alkoivat kilpailla saadakseen elokuvan omaksi. Siitä huolimatta, että Netflix tarjosi elokuvasta jopa 150 miljoonaa dollaria, Warner Bros. Pictures voitti tarjouskilpailun paljon pienemmällä, 80 miljoonan dollarin tarjouksellaan, luvattuaan Fennellille, että elokuva saisi kunnon teatterilevityksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Humiseva harju on saapunut teattereihin kohun saattelemana. Itse en ole lukenut Brontën kirjaa; tiedän vain sen klassikkostatuksen. Kiinnostuin, kun luin Fennellin tekevän adaptaatiota kirjan pohjalta, olinhan pitänyt paljon Fennellin kahdesta edellisestä elokuvasta, Lupaavasta nuoresta naisesta (Promising Young Woman - 2020) ja Saltburnista (2023). Kävinkin uteliaana katsomassa Humisevan harjun ystävänpäivänä.

Catherine Earnshaw ja tämän perheen kanssa lapsesta asti asunut orpopoika Heathcliff ovat rakastaneet toisiaan jo vuosia. Mutta kun Catherine valitseekin naapurin muuttaneen rikkaan Edgar Lintonin, Heathcliff katkeroituu ja päättää sabotoida suhteen.

Päärooleissa Catherine Earnshaw'na ja Heathcliffinä nähdään Fennellin aiemmat elokuvat tuottanut Margot Robbie ja Saltburnissa näytellyt Jacob Elordi, joista jälkimmäisen valinta on aiheuttanut paljon pahennusta, koska Humiseva harju -kirjassa Brontë nähtävästi kuvailee Heathcliffiä mustalaiseksi. Myös Robbien valinta on aiheuttanut kummastusta, sillä hänen hahmonsa on vasta aikuisuuden kynnyksellä tarinassa, kun taas Robbie on jo 35-vuotias. Robbie ja Elordi näyttelevät kuitenkin hyvin, kuten kummaltakin voi odottaa. Heidän väliltä löytyy lopulta myös kemiaa, vaikka aluksi heidän yhteiset kohtauksensa ovat aika jäykkiä. Nuorena Heathcliffinä nähdään muuten mestarillisesta Adolescence-sarjasta (2025) palkintoja kahminut Owen Cooper, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Catherinen alkoholisti-isä (Martin Clunes), Catherinen palvelija Nelly (Hong Chau), naapuriin muuttava rikas Edgar Linton (Shazad Latif) ja tämän hieman erikoinen suojatti Isabella (Alison Oliver). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, etenkin Clunes yhä vain pahemmin rappiolle vajoavana herra Earnshaw'na. Oliver taas tarjoaa leffan harvat naurut vaivaannuttavana Isabellana.

En ole tosiaan lukenut Brontën Humisevaa harjua - joka jäi valitettavasti naisen ainoaksi kirjaksi, hänen menehdyttyä vain vuosi kirjan julkaisun jälkeen - mutta netistä tutkimani perusteella Emerald Fennellin Humiseva harju -elokuva on todella löyhä adaptaatio. Elokuvan logoon onkin jopa lisätty heittomerkit, sillä Fennellinkin mukaan kyse on vain hänen visiostaan kirjan pohjalta. Jos kirja on siis lähellä sydäntä, ei uutta leffaa oikein voi suositella. Heathcliffin etnisyyden vaihtamisen lisäksi elokuva nähtävästi unohtaa muutenkin Brontën tarinan yhteiskuntakriittisemmät aspektit ja Fennell on tehnyt enemmänkin provosoivan ja sensaationhakuisen pikkutuhman pukudraaman. Tämä käy selväksi jo avauskohtauksesta, missä Catherine katselee lapsena jonkun miehen hirttäjäisiä ja mies saa kuristuessaan erektion, mikä taas saa yleisön innostumaan.

Fennellin Humiseva harju taitaa toimia parhaiten, jos sen katsoo täysin omana teoksenaan, miettimättä lähdemateriaalia sen taustalla. Catherinen ja Heathcliffin tarina ei ole mikään ruusuinen rakkaustarina, vaan Fennell pistää oikein haisemaan sen toksisuudella. Kun Catherine valitseekin Edgarin, Heathcliff suivaantuu tästä niin, ettei mikään ole enää pyhää. Traaginen tarina vetää kieltämättä mennessään ja muuttuu loppua kohti liikuttavaksi. Paikoitellen leffa laahaa kurjuudessa ja yhä vain inhottavammaksi muuttuvissa hahmoissaan, minkä lisäksi jossain kohtaa jatkuviin seksikohtauksiinkin alkaa turtua. Monelle katsojalle voi tosin tulla pettymyksenä, että Elordin arpiseksi maskeerattua selkää lukuun ottamatta paljasta pintaa ei ole juuri luvassa. Toisaalta Fennellin Humiseva harju on irstas, mutta toisaalta se on myös ajoittain omituisen pidätteleväinen. Elokuva jakaa taatusti mielipiteitä varsin villisti, mikä vaikuttaisi olevan liikaakin Fennellin aikomus.

Jos jostain ei kuitenkaan moitittavaa löydy, niin Humisevan harjun mielettömästä teknisestä toteutuksesta. Elokuva on erinomaisesti kuvattu ja siitä löytyy monia suorastaan mykistäviä otoksia. Usvaiset kukkulat ovat jo itsessään upea näky ja niitä esitellään oikein koko rahan edestä. Värien käyttö on myös ajoittain todella näyttävää, etenkin otoksissa, joissa Heathcliff ratsastaa tummana siluettina oranssia auringonlaskua vasten. Lavasteet ovat myös komeat ja puvustus todella tyylikästä. Olen yllättynyt, jos leffaa ei huomioida vuoden 2027 Oscar-gaalassa kuvauksesta, lavastuksesta ja puvustuksesta. Myös äänimaailma on taitavasti rakennettu ja Anthony Willisin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla. Willisin musiikkien lisäksi Charli XCX (jonka muuten näin Tennispalatsissa viime kesänä) on tehnyt elokuvaa varten kokonaisen albumillisen kappaleita, mutta Chains of Love -biisiä lukuun ottamatta en juuri innostunut kuulemastani.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wuthering Heights, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Lie Still, LuckyChap, MRC Film

Arvostelu: Frankenstein (2025)

FRANKENSTEIN

Ohjaus: Guillermo del Toro

Pääosissa: Oscar Isaac, Jacob Elordi, Mia Goth, Christoph Waltz, Lars Mikkelsen, Felix Kammerer, Christian Convery, David Bradley, Charles Dance, Ralph Ineson ja Burn Gorman

Genre: scifi, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Frankenstein perustuu Mary Shelleyn kirjaan Frankenstein. Uusi Prometheus (Frankenstein; or, The Modern Prometheus) vuodelta 1818. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty monia kymmeniä filmatisointeja - tunnetuimpana vuoden 1931 mustavalkoklassikko Frankenstein. Guillermo del Toro oli jo vuosia puhunut haavestaan tehdä jonain päivänä oman versionsa aiheesta ja vuonna 2008 hän solmi diilin leffasta Universalin kanssa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, ennen kuin del Toro teki uuden sopimuksen Netflixin kanssa ja vuonna 2023 yhtiö näytti vihreää valoa ohjaajalle Frankensteinin suhteen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein Guillermo del Toron Frankenstein on saapunut Netflixiin. Itse en kokenut, että aihe tarvitsisi uutta filmatisointia, mutta pidän niin paljon del Toron töistä, että olin innoissani näkemässä, mitä hän saisi aikaan Frankensteinin parissa. Katsoinkin elokuvan heti sen julkaisupäivänä.

Vuonna 1857 tanskalaislaivan miehistö löytää pohjoisnavan jäätiköltä pelokkaan miehen, Victor Frankensteinin, joka kertoo laivan kapteenille tarinan hänen tavoitteestaan herättää kuollut takaisin eloon ja hirviöstä, jonka hän loi.

Oscar Isaac näyttelee itse Victor Frankensteinia, joka jo lapsena pakotettiin opettelemaan ihmisen anatomia kireän kirurgi-isän (Charles Dance) toimesta. Kun Victorin äiti (Mia Goth) menehtyi synnytyksessä, Victor päätti, että tulisi hyödyntämään isänsä oppeja ja jonain päivänä päihittäisi itse kuoleman. Aikuisiällä tämä päätös on muuttunut pakkomielteeksi, eikä mies näe muuta tulevaisuudessaan kuin ruumiin herättämisen eloon. Isaac tulkitsee tätä hahmon pakkomiellettä erinomaisesti, kuten myös hahmon muita vaikeita tunteita, kun Victor hoksaa, että vaikka hän onnistuu luomaan elämää kuolleesta, ei mies juuri tiedä, mitä eläminen on, eikä hän ole ajatellut, mitä tapahtuisi henkiin herättämisen jälkeen. Dance on vähemmän yllättäen nappivalinta tiukan isän rooliin ja Goth on mainio tuplaosassa niin Victorin äitinä kuin tämän pikkuveljen Williamin (Felix Kammerer) kihlattuna, lady Elizabethina.

     Elokuvassa nähdään myös Christoph Waltz Elizabethin setänä ja Victorin työlle rahoitusta antavana herr Henrich Harlanderina, Lars Mikkelsen tanskalaiskapteeni Andersonina, joka miehistöineen löytää Victorin jäätiköltä ja kuulee tämän tarinan, sekä Jacob Elordi "hirviönä", sodassa kaatuneiden ruumiista yhteen kasattuna miehenä, jonka Victor onnistuu herättämään eloon. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin vahvassa vedossa. Alun perin "hirviöksi" oli roolitettu Andrew Garfield, mutta tämä joutui jättämään projektin, kun kuvausten alkaminen venähti vuoden 2023 Hollywood-lakkojen takia. Elordi on lopulta täydellinen valinta. Hän esittää erittäin vakuuttavasti olennon lapsenomaista ihmetystä kaikesta ympärillään, sekä kasvavaa vihaa, kun kaikki pelkäävät häntä ja hyökkäävät hänen kimppuunsa heti ensinäkemältä.

Frankenstein on jälleen kerran upea goottisatu Guillermo del Torolta. Hän ei ole lähtenyt tekemään mitään modernille ajalle tyypillistä kauhuelokuvaa, vaan hän kertoo Mary Shelleyn alkuperäiskirjan hengessä kauhistuttavaa kertomusta pakkomielteestä, Jumalan leikkimisen kostautumisesta ja pohjattomasta tragediasta. Mitään kovaäänisiä äkkisäikyttelyjä on turha odottaa, mutta tietty epämukava ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Tarinahan on todennäköisesti monille enemmän kuin tuttu, mutta elokuvan vahvuus onkin siinä, kuinka hienosti del Toro tutun tarinan meille tarjoaa. Mies on halunnut tehdä Frankensteinin jo parin vuosikymmenen ajan ja sen kyllä huomaa lopputuloksesta.

Elokuva on jaettu kahteen osaan, Victorin tarinaan ja "hirviön" tarinaan, joiden kautta käsitellään vaikuttavasti ja erityisesti varsin surullisesti tätä luojan ja hänen luomuksensa suhdetta ja konfliktia. Victorin puoli kertoo vangitsevasti tätä obsessiosta, kun taas "hirviön" puoli kertoo upeasti väärinymmärryksistä ja maailman julmasta luonteesta. Frankenstein heittäytyy välillä yllättävänkin raa'aksi, mutta samalla elokuva onnistuu jollain ihmeellä olemaan myös erittäin kaunis. "Hirviötä" käy heti sääliksi, kun taas tämän raivo Victoria kohtaan tarttuu nopeasti katsojaan. Elokuvan omituinen kompastuminen on se, että erään hahmon pitää ihan suoraan todeta Victorille hänen olevan se todellinen hirviö, aivan kuin se ei kävisi jo muutenkin selväksi elokuvasta. Jos leffasta pitäisi muutakin kritisoitavaa löytää, niin mielestäni loppusuoran takaa-ajo hoidetaan hieman kiirehtien. Frankenstein kypsyttelee muuten kertomustaan vahvasti, eikä se kahden ja puolen tunnin kestossaankaan tunnu liian pitkältä, joten ihan hyvin loppusuora olisi voinut hengittää hieman enemmän.

Teknisesti Frankenstein on varsinainen taidonnäyte ja olen pöyristynyt, jos sitä ei huomioida useassa kategoriassa ensi vuoden Oscar-gaalassa. Elokuva on todella komeasti kuvattu ja leffan lavasteet ovat toinen toistaan näyttävämpiä ilmestyksiä kaikkine yksityiskohtineen. Puvustus on tyylikästä ja maskeeraukset ovat hienot. Äänimaailmakin on väkevästi rakennettu Alexandre Desplatin kaihoisasti tunnelmoivia musiikkeja myöten. Huikeaa audiovisuaalista toteutusta rikkovat vain parit digitaalisesti luodut ja videopelimäiset eläimet, jotka voi kuitenkin katsoa sormien läpi, kaiken muun siinä ympärillä ollessa niin vaikuttavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Frankenstein, 2025, Bluegrass Films, Demilo Films, Double Dare You (DDY)

Arvostelu: Saltburn (2023)

SALTBURN

Ohjaus: Emerald Fennell

Pääosissa: Barry Keoghan, Jacob Elordi, Rosamund Pike, Richard E. Grant, Archie Madekwe, Alison Oliver, Paul Rhys, Carey Mulligan, Ewan Mitchell, Sadie Soverall, Millie Kent, Reece Shearsmith, Dorothy Atkinson ja Shaun Dooley

Genre: draama, jännitys, komedia

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 18

Saltburn on ohjaaja-käsikirjoittaja Emerald Fennellin uusi elokuva. Tehtyään parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-palkinnon voittaneen Lupaavan nuoren naisen (Promising Young Woman - 2020), Fennell ryhtyi työstämään uutta elokuvaa ja sai Margot Robbien LuckyChap Entertainment -yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja lopulta Saltburn sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Suomeen leffa saapui vasta juuri ennen joulua ja suoraan Amazon Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Fennellin työstävän uutta filmiä ja mielenkiintoni kasvoi, kun leffa alkoi kerätä kehuja. Katsoinkin Saltburnin heti sinä päivänä, kun se oli ilmestynyt Prime Videon valikoimaan.

Vuonna 2006 sosiaalisesti kömpelö Oliver aloittaa opinnot Oxfordissa. Siellä hän tapaa varakkaan perheen pojan Felixin, josta muodostuu Oliverille pakkomielle.

Outojen tyyppien esittämisestä tunnetuksi noussut Barry Keoghan jatkaa tutulla linjallaan. Hän näyttelee Oliver Quickia, stipendin avulla arvostettuun Oxfordiin opiskelemaan päässyttä nuorukaista. Sosiaalisesti kömpelön Oliverin on vaikea päästä mukaan porukkaan, kunnes hän kohtaa varakkaasta perheestä tulevan Felixin, jota näyttelee Jacob Elordi. Keoghan jatkaa vakuuttamistaan, tehden pitkään hienovaraisempaa työtä, mutta hän ryhtyy irrottelemaan enemmän leffan edetessä. Hänen Oliver-hahmonsa on kiinnostava ja jollain tapaa pitkään myös samaistuttava. Elordi on tähän mennessä jättänyt ristiriitaisen kuvan näyttelijätaidoistaan. Hän oli kamala puupökkelö The Kissing Booth -trilogiassa (2018-2021), mutta hän on myös vakuuttanut Euphoria-sarjassa (2019-). Saltburnin jälkeen mielipiteeni Elordin taidoista kallistuu lisää positiivisempaan suuntaan. Hän istuu täydellisesti hieman ylimieliseksi rikkaaksi nuorukaiseksi, joka päätyy ottamaan Oliverin suojelukseensa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa vastikään Gran Turismo -pelileffassa (2023) nähty Archie Madekwe Felixin parhaana kaverina Farleighinä, Alison Oliver Felixin siskona Venetiana, Rosamund Pike ja Richard E. Grant Felixin ja Venetian vanhempina, lady Elspethinä ja sir Jamesina, sekä Lupaavaa nuorta naista tähdittänyt Carey Mulligan Elspethin ystävänä Pamelana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan. Erityisesti Pike on aivan mahtavassa vedossa ihanan inhottavana lady Elspethinä, jonka varakkuus on saanut hänet täysin irtoamaan todellisesta maailmasta.

Saltburnista on kohistu läpi syksyn ja elokuvan ensimmäisen puolituntisen aikana ehdin jo ihmetellä, että mistä kaikki "ei herkimmille" -kohu oikein johtuu. Oxfordissa vietetyt ensimmäiset puoli tuntia ovat tasokkaasti tehtyä ja näyteltyä draamaa, josta löytyy romanttisia vivahteita, kun Oliver iskee silmänsä Felixiin. Kuitenkin kun Felix kutsuu Oliverin viettämään kesäloman perheensä ökykartanossa, Saltburnissa, elokuva lähtee uusille raiteille ja ryhtyy kasvattamaan kierroksiaan hetki hetkeltä. Loppua kohti päästessä aloin yhtyä niihin, jotka ovat sanoneet, ettei herkimpien kannata katsoa Saltburnia. Sekaan mahtuu todella häiriintyneitä, hävyttömiä ja jopa kuvottavia kohtauksia.

Elokuva on varsinaisia yllätyksiä täynnä ja siitä löytyykin jatkuvasti uusia puolia. Teinien romanttinen draamatarina muuttuu toisinaan kieroksi psykologiseksi trilleriksi ja toisinaan taas mehukkaaksi satiiriksi ökyrikkaiden älyttömästä elämästä. Niin tarinan käänteet kuin elokuvan huumorintaju ovat synkkiä. Elokuva vain paranee edetessään, kun kertomuksen todelliset puolet alkavat pikkuhiljaa avautua katsojille. Loppupää on todellista herkkua ja elokuvan loppukohtaus on yksi kuluneen leffavuoden kirkkaasti parhaista.

Emerald Fennell osoittaa, ettei Lupaava nuori nainen ollut pelkkä yksittäinen onnistuminen, vaan hän jatkaa vahvalla linjallaan, näyttäen kuuluvansa tämän hetken kiinnostavimpiin ohjaajatapauksiin. Fennellin ohjaus ja käsikirjoitus ovat tehokasta ja ajoittain räväkkää elokuvantekoa. Lisäksi hänellä on silmää pätevälle tekniselle puolelle. Saltburn on tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Neliömäinen kuvasuhde tehostaa elokuvan monenlaista tiiviyttä. Lavasteet ja asut ovat myös hienot ja äänimaailma pätevästi rakennettu Anthony Williksen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Saltburn, 2023, Media Rights Capital, MRC Film, Lie Still, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: Priscilla (2023)

PRISCILLA

Ohjaus: Sofia Coppola

Pääosissa: Cailee Spaeny, Jacob Elordi, Ari Cohen, Dagmara Domińczyk, Tim Post, Lynne Griffin, Daniel Beirne, Rodrigo Fernandez-Stoll, Dan Abramovici, R. Austin Ball, Olivia Barrett, Stephanie Moore, Luke Humphrey ja Evan Annisette

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Priscilla perustuu Priscilla Presleyn omaelämäkertakirjaan Elvis and Me vuodelta 1985. Kirjan pohjalta oli tehty jo kaksiosainen minisarja Elvis and Me vuonna 1988 ja 2020-luvun alussa Sofia Coppola kiinnostui kääntämään kirjan elokuvan muotoon. Coppola oli aikeissa tehdä elokuvan Edith Whartonista, mutta päättikin siirtyä Priscilla-projektiin. Hän sai itse Priscilla Presleyn mukaan vastaavaksi tuottajaksi elokuvaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022. Priscilla sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023, missä elokuva voitti palkinnon parhaasta naispääosasta ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse yllätyin, kun Coppola ilmoitti tekevänsä elokuvan juuri sen jälkeen, kun Priscillan laulajamiehestä tehtiin elokuva Elvis (2022). Kiinnostuin näkemään leffan toisenlaisesta perspektiivistä ja kävinkin katsomassa Priscillan heti sen ensi-iltaviikolla.

Vuonna 1959 nuori Priscilla Beaulieu tapaa laulajasensaatio Elvis Presleyn ja rakastuu tähän välittömästi. Elvis vastaa tunteisiin ja hetken aikaa suhde miehen kanssa vaikuttaisi onnenpotkulta Priscillalle. Vähitellen tyttö alkaa kuitenkin hoksaamaan, millainen mies onkaan tähti-imagon takana.

Pääroolissa Priscilla Beaulieuna, eli myöhemmin Priscilla Presleynä nähdään Cailee Spaeny, jonka olen aiemmin nähnyt sivurooleissa muun muassa Pacific Rim - Kapinassa (Pacific Rim: Uprising - 2018) ja Mare of Easttown -minisarjassa (2021), joista kummastakaan hän ei kuitenkaan jäänyt erityisemmin mieleeni. Priscillana Spaeny tekee suuren vaikutuksen, enkä malta odottaa, että näen häneltä lisää roolitöitä tulevissa elokuvissa Civil War (2024) ja Alien: Romulus (2024). Hän ansaitsi Golden Globe -ehdokkuutensa ja olisi mielestäni ansainnut myös parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Spaeny tulkitsee hienosti Priscillaa, joka esitellään 14-vuotiaana ja sinisilmäisenä tyttönä, joka tietty ihastuu Elvis Presleyyn korviaan myöten heti ensisilmäyksellä, mutta joka leffan myötä muuttuu huomattavasti monisävyisemmäksi henkilöksi.

     Priscillan miehenä, Elvis Presleynä nähdään tällä kertaa Jacob Elordi, joka periaatteessa suoriutuu roolistaan hyvin, mutta joka ei mahda mitään sille, että pari vuotta sitten Elvis-elokuvassa Austin Butler teki niin lähtemättömän ja säkenöivän vaikutuksen, ettei Elordi millään yllä samaan. Siinä, missä Butler tuntui muuttuvan täysin Elvikseksi, Elordi tuntuu vain näyttelevän laulajaa. Butlerin ja Elordin roolityöt eroavat myös siinä, kuinka Elvis elokuvissa esitellään. Siinä, missä Elvis-leffa keskittyi legendaarisen laulajan elämäntarinan kertomiseen, Priscilla näyttää lähinnä Elviksen toista puolta. Tämän elokuvan Elviksestä kuoritaan pikkuhiljaa hurmaava ulkoasu pois ja jäljelle jää manipuloiva narsisti ja hyväksikäyttäjä, joka murtaa Priscillaa vähitellen lisää ja lisää. Elokuvaa ei kuitenkaan kiinnosta ryhtyä tutkimaan, mistä miehen käytös johtuu, vaan kuvaus on aika mustavalkoisen tuomitseva. Elviksen ja Priscillan tytär Lisa Marie ei ehtinyt nähdä elokuvaa ennen kuolemaansa, mutta hän luki sen käsikirjoituksen ja haukkui sen täysin säälittä loukkaavana kuvauksena isästään. Priscillastahan elokuva taas maalailee varsin puhtoisen kuvan, jättäen pois naisen paheet ja salasuhteet, viitaten vain lopussa nopeasti orastavasta suhteesta karateopettaja Mike Stonen (Evan Annisette) kanssa.

Priscilla jätti minut aika ristiriitaisiin fiiliksiin. Siitä löytyy paljon hyvää, lähtien Spaenyn vahvasta roolisuorituksesta ja Spaenyn ja Elordin välisestä väkevästä kemiasta, mutta samalla elokuvassa on ratkaisuja, jotka tökkivät ikävästi. Elokuva lähtee todella lupaavasti käyntiin. Priscillan ja Elviksen ensikohtaaminen on onnistuneesti luotu ja tytön naiivi ihastuminen unelmapoikaystävältä vaikuttavaan Elvikseen on hyvin rakennettu. Suhteen muodostuminen kerrotaan sujuvasti ja Elviksen ikävämmän puolen paljastuminen tapahtuu toimivasti pikkuhiljaa. Miehestä välittyy heti hieman luotaantyöntävä aspekti ja tämä vain voimistuu, kun Elvis alkaa kohtaus kohtaukselta määrätä enemmän Priscillan elämää - mitä tämä saa tehdä, miten tämä saa pukeutua ja miltä tämän kuuluu näyttää. Kytevät konfliktit eivät kuitenkaan purkaudu yhtä voimakkaasti kuin voisi toivoa.

Elokuva jää muutenkin loppupeleissä hieman pinnalliseksi ja mustavalkoiseksi kuvaukseksi monimutkikkaasta suhteesta ja monimutkikkaista ihmisistä. Sofia Coppola on selvästi halunnut tehdä totaalisesti erilaisen elokuvan kuin Baz Luhrmann oman Elvis-leffansa kanssa. Hän on päättänyt perehtyä ikävään kotielämään kaiken glamourin ja parrasvalojen takana, mutta kuvaus jää samalla hyvin yksipuoleiseksi. On oiva tehokeino, että kun Elvis lähtee kiertueelle tai tekemään uutta elokuvaa, seuraammekin Priscillaa, kun tämä jää Gracelandiin tekemään... noh, periaatteessa ei mitään, sillä hän ei saanut tehdä juuri mitään. Toisin kuin Luhrmannin räväkkä ja sähäkkä filmi, Priscilla on huomattavasti hitaampi teos. Kun Priscilla vain odottaa päivätolkulla miehensä paluuta, lukien lööppejä Elviksen suhteista naisnäyttelijöiden kanssa, hitaus on erinomainen tehokeino.

Samalla Priscilla jättää katsojan liiankin etäiseksi Elviksestä. Välillä tuntuu siltä, että elokuva vaatii sen, että katsoja on nähnyt myös Luhrmannin filmin, jotta Elviksen ikäviä puolia voi ymmärtää. Luhrmannin leffassa dominoinut Eversti-hahmo kontrolloi Elvistä, joka puolestaan purki ikävää tunnettaan tyttöystäväänsä. Kun Priscillassa Eversti vain mainitaan nopeasti pari kertaa, katsojan ei edes anneta päästä Elviksen pään sisälle. Laulaja esitetään pelkkänä pintaraapaisuna, murjottavana ja tympeänä miehenä. Niin Elviksessä kuin Priscillassa artistista näytetään vain yhdenlainen tulkinta, eri puolet samasta kolikosta. Totuus Elviksestä on luultavimmin jotain näiden kahden tulkinnan väliltä.

Tiedän, että olen nyt käyttänyt ison osan tekstistä puhuakseni Elviksestä, vaikka elokuvassa on kyse Priscillasta. Tai siinä pitäisi olla kyse hänestä. Henkilön sijaan elokuva tuntuu lopulta enemmän kuvaukselta Priscillan suhteesta Elvikseen, mitä korostaa se, että elokuva loppuu myrkyllisen parisuhteen päättymiseen. Minua jäi harmittamaan, ettei elokuva jatka siitä ja näytä Priscillaa ilman Elvistä. Mies oli toki todella merkittävä osa hänen elämäänsä ja elokuvan pohjana toimiva kirja oli nimeltään Elvis and Me, mutta samalla tämä veto rajaa asioita liikaa. Priscilla ja Elvis erosivat vuonna 1973, minkä jälkeen Priscilla pääsi vihdoin luomaan omaa uraansa. Hän esimerkiksi näytteli naispääosaa Mies ja alaston ase -hittikomedioissa (The Naked Gun - 1988-1994), toimi aktivistina ja hurahti myöhemmin skientologiaan. Koen outona, että kun puikoissa pyörii vielä Sofia Coppolan kaltainen elokuvantekijä, niin hän määrittää naishahmoaan tämän miehen kautta, eikä naisen itsensä kautta.

Teknisiltä ansioiltaan Priscilla on taitavasti tehty, joskin valaisussa minua turhautti sama kuin monissa muissakin nykypäivän leffoissa. Kuvassa näkyy, että lamput ovat päällä, mutta silti huoneet ovat oudon pimeät ja näyttelijöiden kasvot jatkuvasti varjossa. Kameratyöskentely on kuitenkin oivallista ja leffa on pääasiassa sujuvasti leikattu. Värimäärittelyssä korostetaan mainiosti Priscillan tunnetiloja. Ennen Elviksen kohtaamista Priscillan elämä on ankean harmaata ja Elvis tuo mukaan väriä. Kun Priscilla on yksin kotona, odottamassa Elvistä, kohtaukset ovat taas tylsän värittömiä. Lavasteet ovat hienot, samoin asut. Priscillan kohdalla maskeerauksissa on onnistuttu hienosti, mutta Elviksen kohdalla taas mitä pidemmälle leffa etenee, sitä enemmän Elordi näyttää vain Elvis-imitoijalta, etenkin kaameiden feikkipulisonkiensa kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin paljon siitä, että elokuvassa ei kuulla lähes yhtään Elviksen kappaleita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Priscilla, 2023, American Zoetrope, The Apartment, Fremantle

Arvostelu: The Kissing Booth 3 (2021)

THE KISSING BOOTH 3

Ohjaus: Vince Marcello

Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Taylor Zakhar Perez, Meganne Young, Maisie Richardson-Sellers, Stephen Jennings, Molly Ringwald ja Morné Visser 

Genre: komedia, romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 7

Netflixin romanttinen komediaelokuva The Kissing Booth (2018) oli negatiivisista arvosteluistaan huolimatta iso hitti suoratoistopalvelulle, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. The Kissing Booth 2 (2020) oli myös menestys ja heti sen ilmestymisen jälkeen tekijät paljastivat, että he olivat jo kuvanneet kolmannenkin elokuvan. Nyt The Kissing Booth 3 on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itselleni leffa kuului vuoden odotetuimpien leffojen listan häntäpäähän. Inhosin kahta edellistä elokuvaa, mutta päätin antaa kolmannelle osalle silti mahdollisuuden - etenkin kun kyseessä olisi toivon mukaan sarjan viimeinen leffa. Katsoinkin The Kissing Booth 3:n heti sen julkaisupäivänä.

Valmistujaisten jälkeen Elle joutuu päättämään, lähteekö opiskelemaan poikaystävänsä Noahin kanssa Harvardiin vai parhaan kaverinsa Leen kanssa Berkeleyhyn. Ennen kuin Elle tekee päätöksen, joka rikkoo toisen veljeksen sydämen, hän päättää pitää heidän kanssa parhaan kesäloman ikinä.

Joey King nähdään kolmatta (ja toivottavasti ihan oikeasti viimeistä) kertaa Elle Evansin roolissa, joka yrittää yhä päättää, valitseeko poikaystävänsä Noahin (Jacob Elordi) vai tämän veljen, parhaan ystävänsä Leen (Joel Courtney) välillä. Viimeistään tässä kohtaa tämä vääntäminen alkaa jo tosissaan kyllästyttää ja tämä hahmokolmikko tympiä. Elle tekee jälleen toinen toistaan tyhmempiä ratkaisuja ja koko leffan ajan katsoja joutuu häpeämään silmät päästään, tietäen, että Ellen ideat tulevat johtamaan yhä vain vaikeampiin tilanteisiin. Aiemmin urallaan lahjojaan osoittanut King on jo täysin kasvanut ulos tästä teinitytön roolista ja toivon todella, että hän löytää näiden rainojen jälkeen taas kunnon rooleja. Elordi hoitaa hommansa vielä aiempaa puisemmin ja tylsistyneemmin, kun taas Courtneytä käy sääliksi, hänen esittäessä yhä samaa kolmatta pyörää.

     Lisädraamaa tähän kuvioon tuovat edelleen Leen tyttöystävä Rachel (Meganne Young), Ellen vahinkosuudelma Marco (Taylor Zakhar Perez) ja Noahin tyttökaveri Chloe (Maisie Richardson-Sellers). Elokuva kierrättää hahmojen kanssa täysin samoja kaavoja kuin viime leffoissa. Sivuhahmot eivät jaksa kiinnostaa vieläkään, eivätkä heidän näyttelijänsä jaksa enää edes yrittää.

The Kissing Booth 3 on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa kahden edellisen elokuvan jälkeen; ylikierroksilla käyvä muka-komedia, joka enemmän ärsyttää kuin naurattaa. Edellisten osien tavoin tämäkin leffa on tainnut kylpeä energiajuoman ja kahvin sekoituksessa, sillä niin tekopirteänä ja energisenä se painelee menemään. Elokuvan ensimmäinen tunti on lähinnä vain rasittavaa tykitystä, jossa hahmot hassuttelevat kesälomansa aikana, samalla kun jokin geneerinen pop-kappale jumputtaa taustalla. Uutta sekoboltsia bilekohtausta tai vastaavaa tykitetään kerta toisensa perään katsojan verkkokalvoille, jottei ehtisi kyseenalaistamaan tarinan puutetta. Elokuvan juoni Ellen päätöksestä koulun ja veljesten suhteen on niin tynkä, että on hämmentävää, kuinka siitä on saatu venytettyä lähes kahden tunnin elokuva.

Jos elokuvan ensimmäinen puolikas onnistuu ärsyttämään ylivilkkaudellaan ja teennäisyydellään, toinen puolikas onnistuu lässähtämään täysin uudella tavalla, kun tekijät ovat luulleet, että voivat yhtäkkiä muuttaa leffasarjan draamaksi. The Kissing Booth 3:n toinen tunti on nimittäin niin paksua melodraamaa, että voi pojat. Kuten jo aiemmin sanoin, Elle tekee tuttuun tapaansa tyhmiä päätöksiä ja kun ne odotettavasti kostautuvat, leffassa alkaa käsittämätön paikoillaan junnaus ja yliampuvassa draamassa vellominen. Ja sitä loppuelokuva sitten on. Toinen tunti tuntuu kahdelta tunnilta, sillä se on turhauttavan puuduttavaa seurattavaa. Vielä turhauttavampi on loppuratkaisu, johon tekijät ovat päätyneet. Minun on vaikea uskoa, että edes leffasarjan kovimmat fanit tulevat olemaan mielissään siitä, kuinka The Kissing Booth -trilogia viedään huipennukseensa.

Edellisten osien tavoin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Vince Marcello, joka jatkaa hämmentämistään sillä, kuinka geneerisen tyhjänpäiväistä ja siirappista mössöä hän onnistuukin pyörittelemään Netflixille kerta toisensa perään. Tässä Marcello ei edes jaksa yrittää keksiä mitään tarinaa, vaan kun suosion takia koitui mahdollisuus tehdä kolmaskin The Kissing Booth -leffa, niin helpompihan se on vain kierrättää edellisten leffojen juttuja. Teknisiltä saavutuksiltaan elokuva on myös aika kökkö. Sen hektinen leikkaus pilaa hyvätkin kuvat, eikä asiaa auta ensimmäisen tunnin aikana ruudulle puskettavat efektiärsykkeet. Äänimaailma on aikamoista mekastamista ensimmäisen puoliskon aikana, kun taas toisella puoliskolla elokuva vain soittaa yhä surumielisempää musiikkia painottaakseen leffan dramaattisuutta.

Yhteenveto: The Kissing Booth 3 on surkea huipennus Netflixin surkealle romanttisten teinikomedioiden trilogialle - toisaalta voisi siis sanoa, että elokuvasarja sai arvoisensa päätöksen! Edellisistä osista tuttu ärsyttävän teennäinen ja ylienergisen vilkas kiitäminen jatkuu ja itse tarvitsin puolessa välissä hetken hengähdystauon, sillä elokuva alkoi väsyttämään toden teolla. Tämäkin leffa on leikattu päin mäntyä ja rytmitys on kaikin tavoin tökerö. Tunnelma heittelee käsittämättömin tavoin sekoilukomediasta melodramaattiseen murjottamiseen, eikä filmi löydä yhtenäistä punaista lankaa oikein mihinkään. Tarinaa on hädintuskin nimeksikään ja lähinnä elokuva koostuu edellisten osien juonikuvioiden kierrättämisestä. Hahmot käyvät yhä hermoille, eivätkä heidän suhdekoukeronsa jaksa kiinnostaa tippaakaan. Hyvä, että edes osaa näyttelijöistä vaikuttaisi kiinnostavan. Kirsikkana sinne tänne rönsyilevän ja mauttoman kakun päällä komeilee elokuvan lopetus, minkä luulisi tuottavan pettymyksen jopa The Kissing Boothin faneille. Toivottavasti tämä nyt on ihan oikeasti leffasarjan päätös, eikä näitä kammotuksia tarvitse katsoa enempää. Kuitenkin Netflixin tuntien on varmaan odotettavissa, että edes jonkinlaisesta lisäosasarjasta tai muusta ilmoitetaan pian...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Kissing Booth 3, 2021, Netflix, Clearblack Films, Komixx Entertainment, Picture Loom

Arvostelu: The Kissing Booth 2 (2020)

THE KISSING BOOTH 2

Ohjaus: Vince Marcello
Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Taylor Perez, Maisie Richardson-Sellers, Meganne Young, Molly Ringwald, Carson White, Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 13

Netflixin romanttinen komedia The Kissing Booth (2018) nousi nopeasti yhdeksi suoratoistopalvelun suosituimmaksi elokuvaksi, joten Netflix päätti heti tehdä jatko-osan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2019 ja nyt The Kissing Booth 2 on julkaistu Netflixissä. Itse katsoin ensimmäisen elokuvan vasta pari viikkoa sitten, kun kuulin jatko-osan olevan tulossa. Pidin leffaa aivan kammottavan teennäisenä ja ala-arvoisena roskana, joten odotukseni jatko-osaa kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat. Päätin silti katsoa sen heti julkaisupäivänä ja voin jo tässä kohtaa todeta, ettei varmaan tule minään yllätyksenä, etten voinut sietää tätäkään leffaa.

Elle Evans aloittaa viimeisen vuotensa high schoolissa. Hänen paras kaverinsa Lee kuitenkin etääntyy tyttöystävänsä takia, hänen poikaystävänsä Noah vaikuttaa salailevan jotain ja kouluun saapuu uusi oppilas, Marco, joka sekoittaa Ellen tunteita heti ensisilmäyksellä.

Aidosti lahjakas Joey King palaa nuoren Elle Evansin rooliin ja kokee vieläkin suurempia vaikeuksia tulkita näin kehnoa hahmoa. Tässä leffassa Ellestä on todella vaikea pitää ja hän käy jopa hermoille monta kertaa elokuvan aikana. King on usein erittäin väkinäinen ja hänen katseensa näyttää välillä etsivän nopeinta pakoreittiä kuvauspaikalta. Sentään häntä ei pakoteta jatkuvasti riisumaan vaatteitaan, kuten ensimmäisessä leffassa tykättiin jostain syystä tehdä...

Myös Joel Courtney ja Jacob Elordi tekevät paluun tuttuihin rooleihinsa veljeksinä Leenä ja Noahina, eli Ellen parhaana kaverina ja poikaystävänä. Courtney on vähintäänkin yhtä väkinäinen kuin King, eikä Elordi edes yritä peitellä kiinnostuksensa puutetta. Elordi oli ensimmäisessä filmissä aikamoinen puupökkelö, mutta tässä hän ei edes yritä sitä vähää. Noah jää täysin tylsäksi, kun taas Lee pysyttelee jatkuvasti joko Ellen tai tyttöystävänsä Rachelin (Meganne Young) varjossa. Rachel tuotiin mukaan ykkösleffaan todella kömpelösti ja tätä katsoessa ei voisi vähempää kiinnostaa, kun hänen ja Leen välille muodostuu ryppyjä rakkauteen.
     Elokuvassa nähdään myös Maisie Richardson-Sellers Noahia turhankin läpitunkevasti katselevana Chloena, Taylor Perez koulun uutena oppilaana ja naisopiskelijoiden uutena ihastuksena Marcona, sekä Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa OMG-porukkana. Richardson-Sellers ja Perez tekevät epätoivoisesti parhaansa sillä, mitä heille on annettu, mutta lopulta heidän täytyy vain luoda ongelmia Ellen ja Noahin suhteeseen. Lopputekstien aikana nähtävät mokaotokset ja pelleilyt näyttävät siltä, että näyttelijöillä on ollut hauskaa, mutta se ei todellakaan muuten välity filmistä.

Koska olin jo nähnyt ensimmäisen The Kissing Boothin, ei jatko-osa onnistunut yllättämään minua sillä, kuinka järkyttävä leffa onkaan kyseessä. Elokuva onnistui kuitenkin tarjoamaan erään järkyttävän yllätyksen ja se on, kuinka pitkä leffa onkaan kyseessä. The Kissing Booth 2 kestää lähes kaksi tuntia ja vartin, missä on ainakin puoli tuntia liikaa tällaiseksi teinien romanttiseksi hömppäkomediaksi. Jo ensimmäinen osa oli ylipitkä ja tätä on venytetty vielä parillakymmenellä minuutilla siihen päälle. Lopputulos on niin pitkäveteinen, että minun oli pakko pitää puolessa välissä vajaan tunnin mittainen tauko, jotta jaksoin katsoa toisen puolikkaan. Meno on jälleen niin teennäisen ylienergistä, niin ällön imelän siirappista ja huumoriltaan niin kiusallisen surkeaa, että elokuva tuntui kestävän vähintään tuplasti sen, mitä Netflix ilmoittaa.

Pituutta on lisätty jatkuvilla, toinen toistaan tylsemmillä ja turhemmilla sivujuonilla, joista yksikään ei herätä ajatusta, että ehkä tässä leffassa olisi sittenkin potentiaalia piilotettuna kaiken kehnouden alle. Osa juonikuvioista vielä unohdetaan pitkiksi ajoiksi (tai sitten oikeasti vain kymmeneksi, puolelta tunnilta tuntuvaksi minuutiksi) ja kun niihin palataan, seuraa hämmennys siitä, että "ai niin, tässä oli tällainenkin juttu meneillään". Kliseitä viljellään taas kerran ja monin tavoin elokuva tuntuu jopa toistolta ensimmäisessä osassa nähdyltä. Jotta elokuvan nimessä olisi jotain järkeä, on pussauskoppi pitänyt raahata tähänkin mukaan, mutta se nähdään vasta, kun elokuvaa on mennyt tunti ja 46 minuuttia! Suuremman osan ajasta leffa keskittyy Ellen ja Leen rakastamaan tanssipeliin. Kenties leffat olisikin pitänyt nimetä "Dance Dance Maniaksi".

Ensimmäisen elokuvan tavoin ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii Vince Marcello, joka ei ole parin viime vuoden aikana kehittynyt elokuvantekijänä lainkaan. Marcello tuuttaa samaa teennäistä mössöä kuin viimeksikin ja nyt aivan käsittämättömällä lisäpituudella. Eikö kukaan Netflixiltä sanonut Marcellolle, että elokuvan voisi työstää alle kahteen tuntiin? Leikkaus on lähes paradoksista, sillä samanaikaisesti leffa vaatisi reipasta tiivistämistä, mutta jo nyt monet kohtauksista on leikattu aikamoisella turbovauhdilla. Sentään The Kissing Booth 2 on kelvollisesti kuvattu. Äänimaailma äityy kuitenkin välillä melusaasteeksi, mitä vain pahentaa Patrick Kirstin täysin tyhjänpäiväiset ja jopa ärsyttävät musiikit.

Yhteenveto: The Kissing Booth 2 on aivan yhtä surkea teinihömppä kuin edeltäjänsäkin. Toisaalta leffa tuntuu hieman paremmalta, kun enää ei koe samaa syvää loukkaantumista, koska tietää elokuvan tason. Samalla elokuva tuntuu huonommalta, koska se on niin häikäilemättömästi samaa roskaa kuin viimeksi ja vielä yli kahden tunnin kestoon venytettynä. Leffa käy usein todella tylsäksi, vaikka se kuinka säntäilisi menemään vauhtileikkauksellaan. Sivujuonia pusketaan mukaan täytteeksi aivan liikaa ja ne ovat toinen toistaan kehnompia. Itse pääjuoni ei jaksa kiinnostaa ja se jopa ärsyttää, koska hahmot ärsyttävät. Elle käy jatkuvasti hermoille, enkä itse voinut vähempää välittää, kuinka hänen imelissä rakkauskuvioissa käy. Joey King on kiusallinen ja suuri osa hänen vastanäyttelijöistään vaikuttaa kyllästyneiltä. Komedia on ala-arvoisen huonoa ja draamailu saa pyörittämään silmiä. Itse pussauskoppi on todella väkisin tungettu mukaan. Vince Marcello toistaa virheitään niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Tosin tällaisella rainalla juurikin taitaa päästä Netflixin katsotuimpien elokuvien joukkoon, joten en yllättyisi, jos suoratoistopalvelu ilmoittaisi pian työstävänsä The Kissing Booth 3:a.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Kissing Booth 2, 2020, Komixx Entertainment, Netflix

Arvostelu: The Kissing Booth (2018)

THE KISSING BOOTH

Ohjaus: Vince Marcello
Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Stephen Jennings, Meganne Young, Carson White, Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 13

The Kissing Booth perustuu Beth Reeklesin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Suoratoistopalvelu Netflix hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2016 ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja lopulta The Kissing Booth ilmestyi Netflixiin toukokuussa 2018. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi Netflixin suosituimmaksi originaalielokuvaksi, mutta kriitikot lyttäsivät leffan täysin. Itse en katsonut leffaa silloin, kun se ilmestyi, eikä minulla oikeastaan ollut aikomustakaan katsoa sitä, ennen kuin Netflix ilmoitti julkaisevansa pian jatko-osan, The Kissing Booth 2:n (2020). Päätin sittenkin antaa mahdollisuuden leffoille ja katsoin ensimmäisen The Kissing Boothin pari viikkoa ennen uuden elokuvan julkaisua.

High school -oppilaat Elle ja Lee ovat olleet parhaat ystävät syntymästään asti. Mutta miten käy ystävyydelle, kun Elle ihastuu Leen isoveljeen, Noahiin?

Lapsesta asti kauhuelokuvissa, kuten Karanteenissa (Quarantine - 2008), Kirotussa (The Conjuring - 2013) ja Wish Uponissa (2017) näytellyt Joey King pääsee kokeilemaan onneaan romanttisen komedian pääroolissa Elle Evansina. King pärjää osassa kelvollisesti, mutta esimerkiksi pysäyttävä draamasarja The Act (2019) osoitti, että hän pystyy paljon parempaankin. Kingin ongelmaksi koituu tylsä hahmo, joka voisi alun kertojaäänellään selostaa lapsuutensa sijaan, mitkä kaikki romanttisen komedian päähenkilön kliseet hän täyttää.

Ellen parhaana ystävänä, Lee Flynninä taas nähdään Super 8 -scifileffasta (2011) tuttu Joel Courtney. Lee taitaa olla elokuvan pidettävin hahmo, vaikka hänkin muuttuu hieman ärsyttäväksi, kun hänestä tulee mustasukkainen, Ellen kiinnostuessa Leen veljestä, Noah Flynnistä (Euphoria-sarjasta, 2019-, tuttu Jacob Elordi). Toisin kuin pikkuveljensä, Noah ei todellakaan ole pidettävä tapaus. Hän on lähinnä rasittava tympeän ja väkivaltaisen, sekä naisia vähättelevän luonteensa kanssa. Nuo ovat kuitenkin pikkuvikoja romanttisessa komediassa, sillä oih ja voih, kun Noah on lihaksikas ja pitkä ja hänellä on moottoripyöräkin! Hahmoa vain pahentaa Elordin puupökkelö roolisuoritus.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Stephen Jennings Ellen isänä, Carson White Ellen pikkuveljenä, sekä Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa Mean Girlsiä (2004) päivänselvästi kopioivana pissisporukkana, Oliviana, Miana ja Gwynethinä, eli OMG:nä.

Voi pojat, että The Kissing Booth onkin surkea elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta toivoin, että se onnistuisi edes hieman viihdyttämään. Ala-asteella tämän olisi varmaan katsonut sujuvana hömppänä, mutta nyt lähinnä kieriskelin kiusaantuneena ja tuhahtelin turhaantuneena. Leffa vain latoo kerta toisensa perään teineille suunnattujen romanttisten komedioiden kliseitä ja ongelmia, tietäen tasan tarkkaan, että oli se kuinka kehno tahansa, katsojakunta löytyy varmasti. Kyseessä on jopa sietämättömän pinnallinen ja teennäinen elokuva. Tekijät ovat uskoneet, että se riittää, jos päähenkilöt ovat tarpeeksi hyvännäköisiä (ja vielä jos heiltä saadaan riisuttua paidat mahdollisimman monta kertaa), sillä silloinhan heitä automaattisesti kannustaa yhteen. Ei! Kingin ja Elordin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa ja alusta asti on selvää, että heidän suhteensa olisi mitä luultavimmin lähinnä toksinen Noahin paskamaisen asenteen takia.

Tämän lisäksi leffa ei ole hauska. Ei lainkaan. Monet hauskoiksi tarkoitetut hetket ovat myötähäpeällisiä täysin väärällä tavalla. Mukana ei ollut edes niin huonoa juttua, että se olisi naurattanut huonouden takia. Sitten leffa vielä kehtaa kestää lähes kaksi tuntia. Toivoin jo kymmenen minuutin kohdalla, etten olisikaan aloittanut The Kissing Boothin katselua, vartin kohdalla pohdin sen lopettamista ja jo puolen tunnin kohdalla olin tylsistynyt. Juonella kestää todella kauan käynnistyä ja leffa junnaa paikoillaan ärsyttävän paljon. Tapahtumat ovat mitä ennalta-arvattavimpia ja on turha odottaa, että elokuva yllättäisikin lopussa ja toisi genreen jotain uutta, perustellen oman pinnallisen olemassaolonsa. Ja tyypilliseen romanttisen komedian tapaan elokuva tietenkin romantisoi monia asioita, jotka tosielämässä olisivat väärin, inhottavia tai joita tuskin tapahtuisi. Esimerkiksi heti leffan alussa Elle päättää lähteä treffeille pojan kanssa, joka kouri häntä takapuolesta koulun pihalla kaikkien edessä. Jos elokuva edes yrittäisi oikeasti kommentoida Leen ja etenkin Noahin kautta sitä, kuinka usein miehet pyrkivät kontrolloimaan naisia, leffasta voisi löytyä edes jotain painoarvoa. Nyt se vain esittää tällaiset teot suloisena eleenä.

Sekä elokuvan ohjauksesta että käsikirjoituksesta vastaa Vince Marcello, joka on tehnyt pääasiassa vain samanlaisia teennäisiä teinileffoja kuin tämä. Marcello kopioi kaiken muualta, eikä tunnu edes yrittävän luoda mitään erityistä. Lisäksi minun on vaikea uskoa, että Beth Reekles olisi kirjoittanut mukaan näin monta kohtaa, missä Elle ottaa paitansa pois. Noin vartin välein King on pakko saada alusvaatteisilleen. Sentään The Kissing Booth on kuvattu sujuvasti. Lavasteet ovat oivalliset ja ääniefektit toimivat. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää ainakin vartilla. Patrick Kirstin säveltämät musiikit ovat juurikin sellaista tekopirteää jumputusta tai melodramaattista pimputusta, mitä näiltä rainoilta voikin odottaa.

Yhteenveto: The Kissing Booth on sietämättömän kiusallinen ja teennäinen turhake, mikä latoo toisensa perään romanttisten teinileffojen kliseitä. Itse päähenkilö on mitä tylsin ja vielä pahempi on hänen ihastuksensa. Tyypilliseen tapaan elokuva tietty romantisoi aika ikäviäkin juttuja ja vähät välittää miehen toksisuudesta ja väkivaltaisesta luonteesta, kunhan tämä on hyvännäköinen. Asiaa vain pahentaa, kuinka kökkö Jacob Elordi on ihastuksenkohteena. Joey King sentään yrittää pääroolissa, mutta käsikirjoitus ei anna hänelle paljoa tehtävää... muuta kuin riisua itsensä vähän väliä. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on myös puuduttavan tylsä. Kaikki on ennalta-arvattavaa ja tympeää, mikä vain saa ajan tuntumaan pidemmältä. Elokuva ei ole edes hauska, vaan sen koomiseksi tarkoitettu myötähäpeä saa katsojan häpeämään koko työryhmän puolesta. Leffa on armottoman pinnallinen, eikä edes yritä olla mitään muuta kuin häikäilemätöntä soopaa. The Kissing Booth toimii hyvin varmasti kohdeyleisölleen, eli ala-astelaisille, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä surkeudesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Kissing Booth, 2018, Komixx Entertainment, Netflix