Arvostelu: The Kissing Booth 2 (2020)

THE KISSING BOOTH 2

Ohjaus: Vince Marcello
Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Taylor Perez, Maisie Richardson-Sellers, Meganne Young, Molly Ringwald, Carson White, Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 13

Netflixin romanttinen komedia The Kissing Booth (2018) nousi nopeasti yhdeksi suoratoistopalvelun suosituimmaksi elokuvaksi, joten Netflix päätti heti tehdä jatko-osan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2019 ja nyt The Kissing Booth 2 on julkaistu Netflixissä. Itse katsoin ensimmäisen elokuvan vasta pari viikkoa sitten, kun kuulin jatko-osan olevan tulossa. Pidin leffaa aivan kammottavan teennäisenä ja ala-arvoisena roskana, joten odotukseni jatko-osaa kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat. Päätin silti katsoa sen heti julkaisupäivänä ja voin jo tässä kohtaa todeta, ettei varmaan tule minään yllätyksenä, etten voinut sietää tätäkään leffaa.

Elle Evans aloittaa viimeisen vuotensa high schoolissa. Hänen paras kaverinsa Lee kuitenkin etääntyy tyttöystävänsä takia, hänen poikaystävänsä Noah vaikuttaa salailevan jotain ja kouluun saapuu uusi oppilas, Marco, joka sekoittaa Ellen tunteita heti ensisilmäyksellä.

Aidosti lahjakas Joey King palaa nuoren Elle Evansin rooliin ja kokee vieläkin suurempia vaikeuksia tulkita näin kehnoa hahmoa. Tässä leffassa Ellestä on todella vaikea pitää ja hän käy jopa hermoille monta kertaa elokuvan aikana. King on usein erittäin väkinäinen ja hänen katseensa näyttää välillä etsivän nopeinta pakoreittiä kuvauspaikalta. Sentään häntä ei pakoteta jatkuvasti riisumaan vaatteitaan, kuten ensimmäisessä leffassa tykättiin jostain syystä tehdä...

Myös Joel Courtney ja Jacob Elordi tekevät paluun tuttuihin rooleihinsa veljeksinä Leenä ja Noahina, eli Ellen parhaana kaverina ja poikaystävänä. Courtney on vähintäänkin yhtä väkinäinen kuin King, eikä Elordi edes yritä peitellä kiinnostuksensa puutetta. Elordi oli ensimmäisessä filmissä aikamoinen puupökkelö, mutta tässä hän ei edes yritä sitä vähää. Noah jää täysin tylsäksi, kun taas Lee pysyttelee jatkuvasti joko Ellen tai tyttöystävänsä Rachelin (Meganne Young) varjossa. Rachel tuotiin mukaan ykkösleffaan todella kömpelösti ja tätä katsoessa ei voisi vähempää kiinnostaa, kun hänen ja Leen välille muodostuu ryppyjä rakkauteen.
     Elokuvassa nähdään myös Maisie Richardson-Sellers Noahia turhankin läpitunkevasti katselevana Chloena, Taylor Perez koulun uutena oppilaana ja naisopiskelijoiden uutena ihastuksena Marcona, sekä Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa OMG-porukkana. Richardson-Sellers ja Perez tekevät epätoivoisesti parhaansa sillä, mitä heille on annettu, mutta lopulta heidän täytyy vain luoda ongelmia Ellen ja Noahin suhteeseen. Lopputekstien aikana nähtävät mokaotokset ja pelleilyt näyttävät siltä, että näyttelijöillä on ollut hauskaa, mutta se ei todellakaan muuten välity filmistä.

Koska olin jo nähnyt ensimmäisen The Kissing Boothin, ei jatko-osa onnistunut yllättämään minua sillä, kuinka järkyttävä leffa onkaan kyseessä. Elokuva onnistui kuitenkin tarjoamaan erään järkyttävän yllätyksen ja se on, kuinka pitkä leffa onkaan kyseessä. The Kissing Booth 2 kestää lähes kaksi tuntia ja vartin, missä on ainakin puoli tuntia liikaa tällaiseksi teinien romanttiseksi hömppäkomediaksi. Jo ensimmäinen osa oli ylipitkä ja tätä on venytetty vielä parillakymmenellä minuutilla siihen päälle. Lopputulos on niin pitkäveteinen, että minun oli pakko pitää puolessa välissä vajaan tunnin mittainen tauko, jotta jaksoin katsoa toisen puolikkaan. Meno on jälleen niin teennäisen ylienergistä, niin ällön imelän siirappista ja huumoriltaan niin kiusallisen surkeaa, että elokuva tuntui kestävän vähintään tuplasti sen, mitä Netflix ilmoittaa.

Pituutta on lisätty jatkuvilla, toinen toistaan tylsemmillä ja turhemmilla sivujuonilla, joista yksikään ei herätä ajatusta, että ehkä tässä leffassa olisi sittenkin potentiaalia piilotettuna kaiken kehnouden alle. Osa juonikuvioista vielä unohdetaan pitkiksi ajoiksi (tai sitten oikeasti vain kymmeneksi, puolelta tunnilta tuntuvaksi minuutiksi) ja kun niihin palataan, seuraa hämmennys siitä, että "ai niin, tässä oli tällainenkin juttu meneillään". Kliseitä viljellään taas kerran ja monin tavoin elokuva tuntuu jopa toistolta ensimmäisessä osassa nähdyltä. Jotta elokuvan nimessä olisi jotain järkeä, on pussauskoppi pitänyt raahata tähänkin mukaan, mutta se nähdään vasta, kun elokuvaa on mennyt tunti ja 46 minuuttia! Suuremman osan ajasta leffa keskittyy Ellen ja Leen rakastamaan tanssipeliin. Kenties leffat olisikin pitänyt nimetä "Dance Dance Maniaksi".

Ensimmäisen elokuvan tavoin ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii Vince Marcello, joka ei ole parin viime vuoden aikana kehittynyt elokuvantekijänä lainkaan. Marcello tuuttaa samaa teennäistä mössöä kuin viimeksikin ja nyt aivan käsittämättömällä lisäpituudella. Eikö kukaan Netflixiltä sanonut Marcellolle, että elokuvan voisi työstää alle kahteen tuntiin? Leikkaus on lähes paradoksista, sillä samanaikaisesti leffa vaatisi reipasta tiivistämistä, mutta jo nyt monet kohtauksista on leikattu aikamoisella turbovauhdilla. Sentään The Kissing Booth 2 on kelvollisesti kuvattu. Äänimaailma äityy kuitenkin välillä melusaasteeksi, mitä vain pahentaa Patrick Kirstin täysin tyhjänpäiväiset ja jopa ärsyttävät musiikit.

Yhteenveto: The Kissing Booth 2 on aivan yhtä surkea teinihömppä kuin edeltäjänsäkin. Toisaalta leffa tuntuu hieman paremmalta, kun enää ei koe samaa syvää loukkaantumista, koska tietää elokuvan tason. Samalla elokuva tuntuu huonommalta, koska se on niin häikäilemättömästi samaa roskaa kuin viimeksi ja vielä yli kahden tunnin kestoon venytettynä. Leffa käy usein todella tylsäksi, vaikka se kuinka säntäilisi menemään vauhtileikkauksellaan. Sivujuonia pusketaan mukaan täytteeksi aivan liikaa ja ne ovat toinen toistaan kehnompia. Itse pääjuoni ei jaksa kiinnostaa ja se jopa ärsyttää, koska hahmot ärsyttävät. Elle käy jatkuvasti hermoille, enkä itse voinut vähempää välittää, kuinka hänen imelissä rakkauskuvioissa käy. Joey King on kiusallinen ja suuri osa hänen vastanäyttelijöistään vaikuttaa kyllästyneiltä. Komedia on ala-arvoisen huonoa ja draamailu saa pyörittämään silmiä. Itse pussauskoppi on todella väkisin tungettu mukaan. Vince Marcello toistaa virheitään niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Tosin tällaisella rainalla juurikin taitaa päästä Netflixin katsotuimpien elokuvien joukkoon, joten en yllättyisi, jos suoratoistopalvelu ilmoittaisi pian työstävänsä The Kissing Booth 3:a.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Kissing Booth 2, 2020, Komixx Entertainment, Netflix

Arvostelu: The Kissing Booth (2018)

THE KISSING BOOTH

Ohjaus: Vince Marcello
Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Stephen Jennings, Meganne Young, Carson White, Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 13

The Kissing Booth perustuu Beth Reeklesin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Suoratoistopalvelu Netflix hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2016 ja alkoi työstämään filmatisointia sen pohjalta. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2017 ja lopulta The Kissing Booth ilmestyi Netflixiin toukokuussa 2018. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi Netflixin suosituimmaksi originaalielokuvaksi, mutta kriitikot lyttäsivät leffan täysin. Itse en katsonut leffaa silloin, kun se ilmestyi, eikä minulla oikeastaan ollut aikomustakaan katsoa sitä, ennen kuin Netflix ilmoitti julkaisevansa pian jatko-osan, The Kissing Booth 2:n (2020). Päätin sittenkin antaa mahdollisuuden leffoille ja katsoin ensimmäisen The Kissing Boothin pari viikkoa ennen uuden elokuvan julkaisua.

High school -oppilaat Elle ja Lee ovat olleet parhaat ystävät syntymästään asti. Mutta miten käy ystävyydelle, kun Elle ihastuu Leen isoveljeen, Noahiin?

Lapsesta asti kauhuelokuvissa, kuten Karanteenissa (Quarantine - 2008), Kirotussa (The Conjuring - 2013) ja Wish Uponissa (2017) näytellyt Joey King pääsee kokeilemaan onneaan romanttisen komedian pääroolissa Elle Evansina. King pärjää osassa kelvollisesti, mutta esimerkiksi pysäyttävä draamasarja The Act (2019) osoitti, että hän pystyy paljon parempaankin. Kingin ongelmaksi koituu tylsä hahmo, joka voisi alun kertojaäänellään selostaa lapsuutensa sijaan, mitkä kaikki romanttisen komedian päähenkilön kliseet hän täyttää.

Ellen parhaana ystävänä, Lee Flynninä taas nähdään Super 8 -scifileffasta (2011) tuttu Joel Courtney. Lee taitaa olla elokuvan pidettävin hahmo, vaikka hänkin muuttuu hieman ärsyttäväksi, kun hänestä tulee mustasukkainen, Ellen kiinnostuessa Leen veljestä, Noah Flynnistä (Euphoria-sarjasta, 2019-, tuttu Jacob Elordi). Toisin kuin pikkuveljensä, Noah ei todellakaan ole pidettävä tapaus. Hän on lähinnä rasittava tympeän ja väkivaltaisen, sekä naisia vähättelevän luonteensa kanssa. Nuo ovat kuitenkin pikkuvikoja romanttisessa komediassa, sillä oih ja voih, kun Noah on lihaksikas ja pitkä ja hänellä on moottoripyöräkin! Hahmoa vain pahentaa Elordin puupökkelö roolisuoritus.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Stephen Jennings Ellen isänä, Carson White Ellen pikkuveljenä, sekä Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa Mean Girlsiä (2004) päivänselvästi kopioivana pissisporukkana, Oliviana, Miana ja Gwynethinä, eli OMG:nä.

Voi pojat, että The Kissing Booth onkin surkea elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta toivoin, että se onnistuisi edes hieman viihdyttämään. Ala-asteella tämän olisi varmaan katsonut sujuvana hömppänä, mutta nyt lähinnä kieriskelin kiusaantuneena ja tuhahtelin turhaantuneena. Leffa vain latoo kerta toisensa perään teineille suunnattujen romanttisten komedioiden kliseitä ja ongelmia, tietäen tasan tarkkaan, että oli se kuinka kehno tahansa, katsojakunta löytyy varmasti. Kyseessä on jopa sietämättömän pinnallinen ja teennäinen elokuva. Tekijät ovat uskoneet, että se riittää, jos päähenkilöt ovat tarpeeksi hyvännäköisiä (ja vielä jos heiltä saadaan riisuttua paidat mahdollisimman monta kertaa), sillä silloinhan heitä automaattisesti kannustaa yhteen. Ei! Kingin ja Elordin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa ja alusta asti on selvää, että heidän suhteensa olisi mitä luultavimmin lähinnä toksinen Noahin paskamaisen asenteen takia.

Tämän lisäksi leffa ei ole hauska. Ei lainkaan. Monet hauskoiksi tarkoitetut hetket ovat myötähäpeällisiä täysin väärällä tavalla. Mukana ei ollut edes niin huonoa juttua, että se olisi naurattanut huonouden takia. Sitten leffa vielä kehtaa kestää lähes kaksi tuntia. Toivoin jo kymmenen minuutin kohdalla, etten olisikaan aloittanut The Kissing Boothin katselua, vartin kohdalla pohdin sen lopettamista ja jo puolen tunnin kohdalla olin tylsistynyt. Juonella kestää todella kauan käynnistyä ja leffa junnaa paikoillaan ärsyttävän paljon. Tapahtumat ovat mitä ennalta-arvattavimpia ja on turha odottaa, että elokuva yllättäisikin lopussa ja toisi genreen jotain uutta, perustellen oman pinnallisen olemassaolonsa. Ja tyypilliseen romanttisen komedian tapaan elokuva tietenkin romantisoi monia asioita, jotka tosielämässä olisivat väärin, inhottavia tai joita tuskin tapahtuisi. Esimerkiksi heti leffan alussa Elle päättää lähteä treffeille pojan kanssa, joka kouri häntä takapuolesta koulun pihalla kaikkien edessä. Jos elokuva edes yrittäisi oikeasti kommentoida Leen ja etenkin Noahin kautta sitä, kuinka usein miehet pyrkivät kontrolloimaan naisia, leffasta voisi löytyä edes jotain painoarvoa. Nyt se vain esittää tällaiset teot suloisena eleenä.

Sekä elokuvan ohjauksesta että käsikirjoituksesta vastaa Vince Marcello, joka on tehnyt pääasiassa vain samanlaisia teennäisiä teinileffoja kuin tämä. Marcello kopioi kaiken muualta, eikä tunnu edes yrittävän luoda mitään erityistä. Lisäksi minun on vaikea uskoa, että Beth Reekles olisi kirjoittanut mukaan näin monta kohtaa, missä Elle ottaa paitansa pois. Noin vartin välein King on pakko saada alusvaatteisilleen. Sentään The Kissing Booth on kuvattu sujuvasti. Lavasteet ovat oivalliset ja ääniefektit toimivat. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää ainakin vartilla. Patrick Kirstin säveltämät musiikit ovat juurikin sellaista tekopirteää jumputusta tai melodramaattista pimputusta, mitä näiltä rainoilta voikin odottaa.

Yhteenveto: The Kissing Booth on sietämättömän kiusallinen ja teennäinen turhake, mikä latoo toisensa perään romanttisten teinileffojen kliseitä. Itse päähenkilö on mitä tylsin ja vielä pahempi on hänen ihastuksensa. Tyypilliseen tapaan elokuva tietty romantisoi aika ikäviäkin juttuja ja vähät välittää miehen toksisuudesta ja väkivaltaisesta luonteesta, kunhan tämä on hyvännäköinen. Asiaa vain pahentaa, kuinka kökkö Jacob Elordi on ihastuksenkohteena. Joey King sentään yrittää pääroolissa, mutta käsikirjoitus ei anna hänelle paljoa tehtävää... muuta kuin riisua itsensä vähän väliä. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on myös puuduttavan tylsä. Kaikki on ennalta-arvattavaa ja tympeää, mikä vain saa ajan tuntumaan pidemmältä. Elokuva ei ole edes hauska, vaan sen koomiseksi tarkoitettu myötähäpeä saa katsojan häpeämään koko työryhmän puolesta. Leffa on armottoman pinnallinen, eikä edes yritä olla mitään muuta kuin häikäilemätöntä soopaa. The Kissing Booth toimii hyvin varmasti kohdeyleisölleen, eli ala-astelaisille, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä surkeudesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Kissing Booth, 2018, Komixx Entertainment, Netflix