Arvostelu: Operation Fortune: Ruse de Guerre (2023)

OPERATION FORTUNE: RUSE DE GUERRE

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Jason Statham, Aubrey Plaza, Cary Elwes, Josh Hartnett, Bugzy Malone, Hugh Grant, Peter Ferdinando, Eddie Marsan, Lourdes Faberes ja Max Beesley

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Operation Fortune: Ruse de Guerre on ohjaaja Guy Ritchien uusi toimintakomediaelokuva. Ritchie kirjoitti "Five Eyes" -työnimellä kulkeneen käsikirjoituksen yhdessä Ivan Atkinsonin ja Marn Daviesin kanssa ja sai Miramaxin innostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Operation Fortune: Ruse de Guerre saa ensi-iltansa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Ritchien työstävän uutta elokuvaa, etenkin kun sen traileri näytti siltä, että luvassa olisi kevyempi tapaus kuin vuoden 2021 turhan vakavamielisesti synkkyyksissä murjottanut Wrath of Man. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Operation Fortune: Ruse de Guerren sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Agentti Orson Fortune tiimeineen värvää Hollywood-tähden auttamaan tehtävässään napata takaisin huipputeknologinen ase kierolta miljardööri Greg Simmondsilta.

Elokuvan pääroolissa agentti Orson Fortunena nähdään Guy Ritchien luottonäyttelijä, Jason Statham - sekä Ritchien että Stathamin elokuvaurat käynnistyivät veikeällä Puuta, heinää ja muutama vesiperä -rikoskomedialla (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998). Statham hoitaa roolinsa perinteiseen Statham-tapaan, niin hyvässä kuin pahassa. Hän istuu periaatteessa täydellisesti osaansa tehokkaana vakoojana, mutta näyttelijänä Statham on sama hapannaamainen patsastelija kuin suunnilleen kaikissa leffoissaan viimeisten vähintään kymmenen vuoden ajalta.

     Oikeastaan kaikki sivuosanäyttelijät säväyttävät paremmin kuin tuima Statham. Nykyään unohduksiin jäänyt Cary Elwes on varsin vekkuli agenttipoppoon johtajana, Nathanina. Aubrey Plaza on mainio joukon tekniikkataituri Sarahina ja Bugzy Malone pärjää oivallisesti sivuun jäävän agentti J.J.:n roolissa. Parhaat roolityöt tarjoavat unohduksiin myös jäänyt Josh Hartnett Hollywood-stara Danny Francescona, jota agentit tarvitsevat tehtävälleen, sekä hurmuri-imagoaan viime vuosina karistanut Hugh Grant ökyrikkaana asekauppias Greg Simmondsina. Hartnett pitää hauskaa hieman hömelön ja omahyväisen näyttelijän roolissa, kun taas Grant oikein herkuttelee niljakkaan pahiksen osassa.

Operation Fortune: Ruse de Guerre on viihdyttävämpi ja guyritchiemäisempi teos kuin ohjaajan edellinen leffa, tummasävyisyydessään turhan raskassoutuiseksi mennyt Wrath of Man, mutta se ei kuitenkaan yllä ilahduttavan loistavan The Gentlemenin (2019) tasolle, jonka Ritchie teki aika sieluttomaksi jääneen Aladdin-uudelleenfilmatisoinnin (2019) kanssa samoihin aikoihin. Kyseessä on oikein mainio vakoojaseikkailu, joka lähtee heti ensiminuuteilla vauhdikkaasti käyntiin ja joka pitää pätevästi mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa. Tarina on varsin kelvollinen ja sen erilaiset mutkat ja käänteet pitävät hommaa kiinnostavana kaiken aikaa.

Elokuvasta löytyy useita ohjaajalle tyypillisiä tavaramerkkikikkailuja ja parhaimmillaan leffa onkin miellyttävän näppärä ja ovela. Sen kerronnassa on särmää ja napakkaa energiaa, minkä lisäksi hahmojen välinen sanailu on pääasiassa taidokkaasti ja hupaisesti työstettyä. Se nostaa hymyn jatkuvasti huulille, mutta todelliset naurut jäävät väliin. Leffa ei ole lopulta kuitenkaan ihan niin nokkela ja vekkuli kuin se vaikuttaisi luulevan olevansa. Osa komediasta on jopa hieman väsähtänyttä, eikä vakoojien välinen, seksismiin kantaa ottava naljailu kuulosta enää vuonna 2023 erityisen oivaltavalta. Toiminta on taitavasti tehtyä, mutta sekin kaipaisi hieman lisäpotkua. Operation Fortune: Ruse de Guerre onkin hieman puolitiehen jäävä elokuva. Siinä on paljon tykättävää, mutta turhan moni juttu on vähän kiireessä hutaistun oloista, jotta lopputulos yltäisi erittäin lupaavaan potentiaaliin. Elokuva ei myöskään pääse eroon sen ylle nousevasta varjosta, kun pahisten kerrotaan olevan ukrainalaisia, mikä tuntuu juuri nyt aika kiusalliselta ratkaisulta, vaikka leffan tuotanto olikin käynnissä jo ennen sotaa.

Ritchien ohjaus on passelin hyväntuulista, mikä sopii herralle paljon paremmin kuin synkistely. Hän ei kuitenkaan saa luotua niin tehokasta pakettia kuin voisi toivoa. Hänen, Atkinsonin ja Daviesin käsikirjoituksesta puuttuu se kirsikka kakun päältä, jolloin lopputulos jättää nälkäiseksi. Operation Fortune: Ruse de Guerre on tyylikkäästi kuvattu leffa ja etenkin loppuhuipennuksesta löytyy kekseliäitä kuvakulmia, kun kameraa asetellaan esimerkiksi aseen piippuun. Lavastus- ja puvustustiimit hoitavat tonttinsa hyvin. Leikkaus on oivallisen napakkaa ja erikoistehosteet mainiot. Äänimaailma tukee hyvin visuaalista antia heti alusta alkaen, kun ripakasti kävelevän Nathanin kengänkopinat sulautuvat vähitellen Christopher Bensteadin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Operation Fortune: Ruse de Guerre on mainio vakoojaleffa, joka viihdyttää menevästi läpi kestonsa. Tarina pitää sujuvasti mukanaan ja leffan ilmapiiri on miellyttävän vekkuli. Siitä löytyy hieman jännitettä, sekä myös oivaa hupaisuutta. Elokuva ei kuitenkaan ole ihan niin ovela kuin Guy Ritchie on luultavasti ajatellut. Vaikka hymy nousee jatkuvasti huulille, ei leffa ole niin hauska kuin voisi toivoa. Elokuva jää muiltakin osa-alueilta hieman puolitiehen ja se kaipaisi lisäpotkua. Jo tällaisenaan homma kuitenkin toimii tarpeeksi passelisti. Jason Statham patsastelee tuttuun tapaansa pääroolissa ja jääkin näyttelijänä muiden jalkoihin. Etenkin Hugh Grant vakuuttaa niljakkaana roistona. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on pätevästi tehty. Jos Ritchien veijarimaiset elokuvat iskevät, suosittelen katsomaan Operation Fortune: Ruse de Guerren, vaikkei elokuva ylläkään samalle tasolle kuin vaikka ohjaajan alkupään filmit Puuta, heinää ja muutama vesiperä ja Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000) tai muutaman vuoden takainen The Gentlemen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Operation Fortune: Ruse de Guerre, 2023, Miramax, AZ Celtic Films, STX Films, Tencent Pictures

Arvostelu: The Banshees of Inisherin (2022)

THE BANSHEES OF INISHERIN

Ohjaus: Martin McDonagh

Pääosissa: Colin Farrell, Brendan Gleeson, Kerry Condon, Barry Keoghan, Gary Lydon, Pat Shortt, Sheila Flitton, Bríd Ní Neachtain, Jon Kenny, Aaron Monaghan ja David Pearse

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

The Banshees of Inisherin on Kukkoilijoiden (In Bruges - 2008) ja Three Billboards Outside Ebbing, Missourin (2017) ohjaaja-käsikirjoittaja Martin McDonaghin uusi elokuva. Vuonna 2020 McDonagh ilmoitti tekevänsä uutta elokuvaa, jota tähdittäisi Kukkoilijoiden pääkaksikko Colin Farrell ja Brendan Gleeson. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja The Banshees of Inisherin sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Leffa on kiertänyt festivaaleja, kunnes se on vähitellen saanut teatterilevityksen yhä useammassa maassa ja nyt The Banshees of Inisherin saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin McDonaghin, Farrellin ja Gleesonin yhdistävän voimansa ja leffa nousi heti "pakko nähdä" -uutuuselokuvien listalleni. Innostustani vain kasvattivat elokuvan voittamat kolme Golden Globea (paras musikaali- tai komediaelokuva, paras miespääosa musikaali- tai komediaelokuvassa ja paras käsikirjoitus), sekä sen saamat yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki) ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan The Banshees of Inisheriniä sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1923 Irlannin sisällissota on valloillaan, mutta pienellä Inisherinin saarella asuva Pádraic Súilleabháin murehtii enemmän sitä, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä ColmSonnyLarry Doherty ilmoittaa, ettei halua olla enää missään tekemisissä hänen kanssaan.

On aivan mahtavaa, että Martin McDonagh sai esikoiselokuvansa Kukkoilijoiden päätähdet Colin Farrellin ja Brendan Gleesonin tekemään uudestaan yhteistyötä hänen kanssaan. Farrell näyttelee Pádraic Súilleabháinia, fiktiivisellä irlantilaissaari Inisherinillä asuvaa mukavaa miestä, jonka lempipuuhaa on istua iltaa paikallisessa pubissa parhaan ystävänsä, Gleesonin näyttelemän ColmSonnyLarry Dohertyn kanssa. Eräänä päivänä Colm kuitenkin ilmoittaa Pádraic-paralle, ettei hän enää pidä tästä, eikä halua olla tämän kanssa missään tekemisissä. Farrell ja Gleeson ovat loistovireessä rooleissaan, eikä ihme, että heille on sadellut palkintoehdokkuuksia ja voittojakin. Farrell istuu täydellisesti sympaattiseksi Pádraiciksi, joka päättää tietty yrittää voittaa ystävänsä takaisin puolelleen, kun taas Gleeson loistaa synkistelevänä Colmina, joka haluaa mieluummin keskittyä musiikkiinsa kuin jonninjoutaviin paskanjauhantoihin Pádraicin kanssa.

     Elokuvassa nähdään myös Kerry Condon Pádraicin siskona Siobhánina, Barry Keoghan vähän latvasta lahona Dominicina, Gary Lydon tämän isänä, paikallisena poliisina Kearneynä, Pat Shortt baarimikko Jonjona, Sheila Flitton karmivana ennustajaeukko McCormickina, sekä David Pearse paikallisena pappina. Kaikki näyttelijät hoitavat tonttinsa erinomaisesti. Condon tekee vahvaa työtä siskona, joka yrittää löytää keinoa lähteä tunkkaiselta Inisheriniltä, kun taas Keoghan eläytyy täysillä kylähulluna pidetyn pojanklopin rooliin.

Pitkään kantautuneiden mojovien kehujen jälkeen The Banshees of Inisherin ei onneksi osoittautunut pettymykseksi. Kyseessä on aivan mahtava draamakomedia, joka onnistuu loistokkaasti molemmilla osa-alueilla. Sen draama on vahvaa, tehokasta ja jopa aika tunteikastakin, komediapuolen naurattaessa makeasti useaan otteeseen. Elokuvan premissi kahdesta keski-ikäisestä irlantilaisystävyksestä, jotka eivät yhtäkkiä eräänä päivänä olekaan puheväleissä, ei välttämättä heti kuulosta kovinkaan puoleensavetävältä, mutta leffa kyllä jaksaa yllättää sillä, kuinka onnistunut kertomus simppelistä ja hassusta juonesta muodostuukaan. Elokuva käsittelee tarinaansa vekkulimaisesti, esittäen kaverusten välirikon toisinaan huumorin kautta ja toisinaan väkevän vakavasti.

Martin McDonagh pitää pakettia niin taiturimaisesti kasassa, että vaikka elokuva eteneekin aika hitaasti, vajaan kahden tunnin kesto tuntuu kulkevan kuin siivillä. Hommaan uppoutuu täysillä, minkä varmistavat niin näyttelijöiden fantastinen työ, McDonaghin tehokas ohjaus, sekä hänen erinomainen käsikirjoituksensa. Ei ihme, että teksti nappasi parhaan käsikirjoituksen Golden Globen ja veikkaisin saman tapahtuvan myös Oscar-gaalassa. Sen lisäksi, että McDonagh kuljettaa kertomustaan vahvasti, rakentaen hahmojaan, nostaen oivasti kierroksia homman edetessä ja yllättäessä niin mukavasti kuin aika shokeeraavastikin katsojia, hänen työstämänsä dialogi on aika lailla briljanttia puhetapoja, nasevia sanailuja ja aika filosofisiakin pohdintoja myöten. Elokuvassa mietiskellään, mitä meistä jää jäljelle, kun kuolemme? Voiko omaa elämää pitää merkittävänä, jos sillä ei saavuttanut jotain, mikä muistetaan vielä vuosisatojen päästä? Kyllähän tuo pisti minutkin miettimään, että noinkohan Elokuvan taikaa -sivu jää elämään vielä sitten, kun minun aikani tällä pallolla päättyy.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä tapaus. Se on taidokkaasti kuvattu ja Irlannin nätit maisemat pääsevät oikeuksiinsa upeilla laajoilla otoksilla. Tyylikkäitä ovat myös erilaisia heijastuksia ja ikkunoita hyödyntävät kuvat. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset vakuuttavat. Vahvoja visuaalisuuksia tukee niin hyvä leikkaus kuin onnistuneesti rakennettu äänimaailma. Carter Burwellin säveltämät musiikit tehostavat hyvin tunnelmaa.

Yhteenveto: The Banshees of Inisherin on mahtava draamakomedia, joka onnistuu tehokkaasti molemmissa osa-alueissaan. Hassulta kuulostava juoni vetää yllättävänkin hyvin mukaansa, pitkäaikaisten ystävysten välirikon paisuessa yhä vain isompiin mittoihin. Tätä erikoista skenaariota käsitellään taidolla vakavasti ja huumorintajuisesti. Elokuvasta löytyy niin herkät kuin erittäin hauskat hetkensä ja draamapuoli iskee parhaimmillaan vahvasti. Lisäksi leffa sisältää erinomaista pohdiskelua ihmisen elämän merkityksen määrittämisestä. Martin McDonaghin käsikirjoitus on loistokas tarkkaa dialogia myöten ja samoin herran ohjaus on väkevää. Colin Farrell ja Brendan Gleeson ovat odotetusti nappivalinnat päärooleihin Pádraiciksi ja ColmSonnyLarryksi, ja hyvää työtä tekevät myös Kerry Condon ja Barry Keoghan. Teknisiltäkin ansioiltaan leffa on onnistunut. Jos siis pidit Kukkoilijoista, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa McDonaghin, Farrellin ja Gleesonin uusi yhteistyöelokuva. The Banshees of Inisheriniä voi suositella lämpimästi kaikille vahvasti tehtyjen draamakomedioiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Banshees of Inisherin, 2022, Searchlight Pictures, Blueprint Pictures, Film 4, MSG Entertainment, Metropolitan Films International

Arvostelu: Magic Mike XXL (2015)

MAGIC MIKE XXL

Ohjaus: Gregory Jacobs
Pääosissa: Channing Tatum, Matt Bomer, Joe Manganiello, Kevin Nash, Adam Rodríguez, Gabriel Iglesias, Amber Heard, Jada Pinkett Smith, Andie MacDowell, Donald Glover, Elizabeth Banks ja Michael Strahan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Channing Tatumin tähdittämä ja hänen omiin elämänkokemuksiin pohjautuva elokuva Magic Mike (2012) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Steven Soderbergh ei kuitenkaan halunnut jatkaa ohjaajana, joten hänen tilalle otettiin ykkösen parissa apulaisohjaajana toiminut Gregory Jacobs. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2014 ja lopulta Magic Mike XXL -nimen saanut jatko-osa ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuussa 2015. Elokuva ei saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta ja vaikka se oli taloudellinen hitti, ei se yltänyt ykkösleffan menestykseen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Magic Mikeja, eivätkä elokuvat olleet minua kiinnostaneet. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa kolmannen osan Magic Mike's Last Dance (2023), päätin vihdoin ja viimein antaa leffoille mahdollisuuden. Ensimmäinen Magic Mike osoittautui yllättävän päteväksi draamaelokuvaksi, joten aloitin jatko-osa Magic Mike XXL:n katsomisen ihan positiivisin mielin.

On kulunut kolme vuotta siitä, kun Mike Lane jätti miesstripparihommat ja perusti oman huonekaluyrityksensä. Hänen vanhat työkaverinsa ehdottavat hänelle kuitenkin vastustamatonta tarjousta: esiintyä vielä viimeisen kerran suuressa strippitapahtumassa Myrtle Beachilla.

Channing Tatum tekee paluun rooliinsa Mike Lanena, eli Magic Mikena. Mike kuitenkin lopetti ykkösleffan päätteeksi miesstripparin uransa ja siirtyi tekemään sitä, mistä oli jo kauan haaveillut: huonekaluja. Mutta koska katsojia tuskin kiinnostaa katsoa elokuvaa, jossa hahmo pyörittää omaa huonekalufirmaansa, Mike tietty keplotellaan takaisin stripparimaailmaan. Tatum suoriutuu toistamiseen oivallisesti roolistaan, heittäytyen taidokkaasti tanssin pyörteisiin, kun Magic Mike tekee kolmen vuoden jälkeen paluunsa.

     Alex Pettyfer, Cody Horn, Matthew McConaughey ja Olivia Munn eivät nähtävästi halunneet jatkaa rooleissaan ja niinpä heidän hahmonsa on kirjoitettu ulos jatko-osasta ja jäljelle jääneet vanhat tutut vain nopeasti kommentoivat heidän poistumisiaan omille teilleen. Joe Manganiello, Matt Bomer, Kevin Nash ja Adam Rodríguez tekevät paluun miesstrippareiksi Big Dick Richieksi, Keniksi, Tarzaniksi ja Titoksi, minkä lisäksi myös Gabriel Iglesias nähdään jälleen tanssijoita strippitapahtumaan kuskaavana Tobiaksena. Uusina tulokkaina mukaan hyppäävät mm. Amber Heard Miken tapaamana Zoena, Jada Pinkett Smith strippiklubin omistavana Rosena, Donald Glover laulaja Andrena ja Elizabeth Banks Myrtle Beachin strippitapahtuman järjestäjänä Parisina. Sivunäyttelijät ovat ihan kelvollisia osissaan. Näyttelijäntaitojen sijaan he kuitenkin säväyttävät enemmänkin tanssi- ja laulutaidoillaan.

Kuten alussa totesin, ensimmäinen Magic Mike -elokuva yllätti minut olemassa ihan mainio pienen budjetin draamaelokuva. Villien tanssinumeroiden lisäksi elokuva tarjosi oikean tarinankin ja siinä tutkittiin hyvin Tatumin esittämää Mikea ja Pettyferin esittämää Adamia, joista toinen pyrki ulos stripparibisneksestä ja toinen taas innostui hommasta. Tämä loi hyvän vertailukohdan ja samalla itse stripparibisnestä tutkiskeltiin kiinnostavin tavoin. Elokuva tuntui vievän tarinan kelvollisesti päätökseensä. Mutta koska leffa tuotti rahaa lähes 200 miljoonaa dollaria, jatko-osa piti tehdä vaikka väkisin. Ja väkinäiseltä Magic Mike XXL todella tuntuukin.

Jatko-osan tarina voi syntyä oikeastaan vain peruuttamalla ykkösleffan saavutuksia. Miken parisuhde Cody Hornin esittämän Brooken kanssa ei sitten kuitenkaan ottanut tuulta alleen, eikä huonekalubisneskään taida kukoistaa ja tyydyttää Mikea, kuten hän oli odottanut. Magic Mike XXL on aika lailla juuri sellainen, mitä epäilin ykkösen olevan: todella ohuen käsikirjoituksen varaan rakennettu, paikoitellen aika pitkäveteinenkin raina, jonka ainoa pointti on johtaa kohti strippiesityksiä. Yhdessä kohtauksessa hahmoista tuntuu aidosti jopa irtoavan jotain, mutta lähinnä leffa pyrkii tarjoamaan niitä tansseja, joita lihaksikkaita miehiä himoitsevat katsojat voivat tapittaa kuola valuen suupieltä pitkin. Ei siinä, tanssinumerot ovat taas taitavasti koreografioituja, etenkin loppuhuipennuksen peilimäinen tanssi, mutta kokonaisuutena leffa jää todella pliisuksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan ensimmäisen Magic Miken apulaisohjaajana toiminut Gregory Jacobs, joka ei olekaan tämän jälkeen ohjannut yksin ainuttakaan filmiä. Jacobsin työ ei ole kovin kaksista ja hän hallitsee lähinnä tanssiesitysten toteutukset. Reid Carolinin käsikirjoitus on tällä kertaa aika mitäänsanomaton. Vaikkei Soderbergh palannut ohjaajan hommiin, jatkaa hän kuitenkin kuvaajana ja leikkaajana. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs, vaikka samalla leffasta uupuu tietty rosoisempi indiemäisyys ulkonäöstä. Leikkauksessa Soderberghin olisi pitänyt kuitenkin älytä, että Jacobs lähti selvästi tekemään puhtaammin viihteellistä hömppää. Lavasteet ja asut ovat taas oivalliset ja valaistusta hyödynnetään monissa kohtauksissa hienosti. Biisivalinnat jumputtavat jälleen toimivasti ja äänimaailma on muutenkin varsin hyvin rakennettu.

Yhteenveto: Magic Mike XXL on aika heikko ja väkisin väännetty jatko-osa mainiolle draamaelokuvalle. Ohuen ohut käsikirjoitus peruuttaa edellisleffan saavutuksia, jotta päähenkilö voidaan viskata takaisin tanssin pyörteisiin. Teksti on todella yhdentekevää hömppää, jonka ainoa pointti on johtaa hahmot kohti seuraavaa tanssiesitystä. Jos elokuvalta kaipaa vain lihaksikkaita miesvartaloita pyörimässä jumputtavan musiikin tahtiin, lopputulos voi tyydyttää, mutta jos ensimmäiseen leffaan tykästyi nimenomaan tarinan ja sen hahmojen kautta, tämä laiskempi suunta turhauttaa. Yhdessä kohtaa hahmoista yritetään saada jotain irti, mutta sekin osa jää aika vaisuksi. Tanssit ovat tälläkin kertaa taidokkaasti koreografioituja. Gregory Jacobsin ohjaus ei oikein vakuuta, mutta Steven Soderberghin kuvaus pysyy tyylikkäänä. Magic Mike XXL:stä löytyy omat onnistumisensa, mutta kokonaisuutena se on todella lattea ja yhdentekevä, puhtaasti rahan perässä tehty raina. Nyt jäänkin hieman jännittäen odottamaan, nouseeko kolmososa Magic Mike's Last Dance takaisin alkuperäisfilmin tasolle, Soderberghin astuessa takaisin puikkoihin, vai jatkuuko elokuvasarjan alamäki...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Magic Mike XXL, 2015, Warner Bros., Iron Horse Entertainment

Arvostelu: Jobs (2013)

JOBS

Ohjaus: Joshua Michael Stern

Pääosissa: Ashton Kutcher, Josh Gad, Lukas Haas, Victor Rasuk, Eddie Hassell, Ron Eldard, Dermot Mulroney, Paul William Henke, J. K. Simmons, Matthew Modine, Nelson Franklin, Ahna O'Reilly, Elden Henson, Lenny Jacobson, Brett Gelman, Annika Bertea ja Kevin Dunn

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Jobs perustuu Applen edesmenneen toimitusjohtaja Steve Jobsin elämään ja uraan. Samoihin aikoihin, kun Jobsilla todettiin syöpä, Matt Whiteley ryhtyi työstämään elokuvakäsikirjoitusta tämän elämän pohjalta. Tekstiä varten Whiteley tutki Jobsin elämää tarkkaan mm. haastattelemalla tälle läheisiä ihmisiä. Whiteley sai rahoituksen idealleen ja Joshua Michael Stern hyppäsi projektiin mukaan ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta Jobs sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 25. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti lippuluukuilla, mutta kriitikot eivät lämmenneet sille, eikä lämmennyt myöskään Jobsin pitkäaikainen yhteistyökumppani Steve Wozniak, joka koki leffan olevan täynnä historiallisia epätarkkuuksia. Itse en ollut aiemmin nähnyt Jobsia, vaikka olenkin tiennyt elokuvasta sen ilmestymisestä lähtien. En itse pahemmin käytä tai edes piittaa Applen laitteista, joten en kokenut erityistä vetoa leffan katsomiseen. Kuitenkin kun huomasin Jobsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi ja samalla myös arvostella sen.

1970-luvulla elämälleen suuntaa etsivä Steve Jobs tapaa Steve Wozniakin, joka on kehittelemässä uudenlaista tietokonetta. Jobs ja Woz päättävät luoda keksinnön pohjalta itselleen uraa ja perustavat tietokonefirma Applen.

Pääroolissa Steve Jobsina nähdään Ashton Kutcher, jonka elokuvaura tuntui suorastaan tyssäävän tähän leffaan. Hän palasi elokuvabisnekseen mukaan vasta viime vuonna jännärissä Vengeance (2022). En ole koskaan erityisemmin piitannut Kutcherista näyttelijänä, eikä hän tee erityistä vaikutusta tässäkään elokuvassa. Kutcher on roolissaan ihan hyvä, mutta varsin karismaton. Hän ei myöskään onnistu tekemään Steve Jobsista kovinkaan pidettävää tyyppiä, mihin vaikuttaa toki myös käsikirjoitus, sekä kenties se, millainen Jobs tosielämässä oli. Hahmoa (sekä itse elokuvaa) on helppo verrata pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen The Social Networkiin (2010), joka kertoi Facebookin perustajasta Mark Zuckerbergistä. Siinäkin leffassa multimiljardibisneksen nuori perustaja esitettiin ylimielisenä mulkvistina, mutta Jesse Eisenberg onnistui tekemään Zuckerbergistä monisävyisemmän hahmon, jonka puolella katsoja pysyy, vaikka hahmo kohtelisikin muita ikävästi. Kutcherin tulkitsemaa Steve Jobsia on usein vaikea nähdä muuna kuin mulkkuna. Mieshän jopa parkkeeraa liikkumisesteisen pysäköintiruutuun työpaikallaan!

     Elokuvassa nähdään myös Ahna O'Reilly Jobsin tyttöystävänä Chrisannina, Josh Gad uudenlaisen tietokoneen suunnittelijana Steve Wozniakina, Lukas Haas, Victor Rasuk, Eddie Hassell ja Ron Eldard Apple-firman perustamisessa auttaneina Daniel Kottkena, Bill Fernandezina, Chris Espinosana ja Rod Holtina, Brad William Henke Applen ensimmäisenä asiakkaana, bisnesmies Paul Terrellinä, Dermot Mulroney ja J. K. Simmons Appleen sijoittaneina suomalaistaustaisena Mike Markkulana ja Arthur Rockina, Matthew Modine markkinointipäällikkö John Sculleynä, sekä Kevin Dunn Applen johtokuntaan kuuluneena Gil Ameliona. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan kelvollisesti, mutta edes yleensä erinomainen Simmons ei pääse säväyttämään.

Harmillisesti itse elokuvakaan ei onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Ei Jobs huono leffa ole, mutta se on aika keskinkertainen kuvaus visionäärisen henkilön elämästä ja teoista. Vaikken tosiaan paljoa perusta Applen tuotteista, enkä varmaan koskaan suostuisi sellaisia ostamaan jo pelkkien laatuun verrattuna naurettavan yliampuvien hintojen takia, olin lopulta ihan kiinnostunut katsomaan, kuinka firma perustettiin ja millainen mies puraistun omenalogon takaa paljastuisi. Vaikka tarina onkin mielenkiintoinen, ei elokuva ole kovinkaan mukaansatempaava. Vähän päälle kahden tunnin kestossa leffa tuntuu aika ajoin pitkäveteiseltä, mutta silti moni asia myös tuntuu jäävän täysin pinnalliseksi. On toki ymmärrettävää, että kun elokuva käsittelee liki kolmen vuosikymmenen tapahtumia, täytyy sen tiivistää asioita mahdollisimman paljon, mutta välillä tuntuu siltä, että tiivistystä on tehty väärissä osa-alueissa. Merkittävimpänä esimerkkinä Jobsin tyttäreen Lisaan liittyvä kuvio hoidetaan kömpelösti.

Jobsista uupuu tietty sähäkkyys ja imu, joita The Social Network tarjosi David Fincherin vahvalla ohjauksella ja Aaron Sorkinin näppärällä käsikirjoituksella. Sen sijaan, että filmi keskittyisi rakentamaan nimikkohahmoaan ja kertoisi luontevasti ja sulavasti tarinaansa, elokuva tuntuu paikoitellen kuin filmatulta Wikipedia-tekstiltä Steve Jobsista. Ohjaaja Joshua Michael Sternin ja käsikirjoittaja Matt Whiteleyn olisi pitänyt kaivaa syvemmältä. Whiteleyn tarinankerronta ja dialogi kaipaisivat lisäpotkua ja Stern taas voisi välillä hieman hillitä ohjauksensa kanssa. Häiritsevää ovat erityisesti leffan alku, jossa vuonna 2001 Jobs esittelee iPodin ja kohtaus tarjotaan mahtipontisesti kuin Jeesuksen toisena tulemisena, sekä leffan loppu, joka muuttuu turhankin sentimentaaliseksi siirapiksi. Lopussa turhauttavaa on myös, kuinka elokuva tuntuu loppuvan kesken. Siinä kohtaa, kun leffaa tehtiin, oli Steve Jobs jo kuollut. Elokuva olisi voinut kertoa Jobsin elämäntarinan loppuun asti, eikä taputella hommaa tehdyksi, kun se on vielä keskeneräinen yhden Applen isoimman läpimurron kohdalla.

Leffa on kuvattu kelvollisesti, mutta mitään erityistä kameratyöskentely ei tarjoa. Valaisu on kuitenkin paikoitellen häiritsevän yliampuvaa ja monet kohtaukset ovat suorastaan ylivalottuneita, mikä tekee elokuvan yleisilmeestä hieman ruman. Lavasteet ovat oivalliset ja asut henkivät hyvin vuosikymmeniä. Vasta 2000-luvulle siirryttäessä maskeeraajat saavat Ashton Kutcherin katoamaan ja Steve Jobsin nousemaan esille. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka John Debneyn musiikit eivät koskaan erotu edukseen.

Yhteenveto: Jobs on harmillisen keskinkertainen ja keskeneräiseksi jäävä kuvaus teknologiaa edistäneen miehen kiinnostavasta elämästä. Elokuva tuntuu keskittyvän välillä vääriin asioihin Steve Jobsin elämässä, painottuen tylsempiin juttuihin ja sysäten mielenkiintoisia puolia sivuun. Erityisesti miehen vaikea suhde tyttäreensä on kuin pelkkä kömpelö sivujuonne. Leffa käy aika ajoin raskassoutuiseksi ja pitkäveteiseksi. Sen alku tuntuu myötähäpeällisen ylidramaattiselta ja huipennuksessaan filmi taas tuntuu loppuvan kesken kaiken. Seasta löytyy onnistuneita hetkiä ja kohtauksia sieltä ja täältä, mutta kokonaisuus on hieman ontuva. Ashton Kutcher pärjää ihan passelisti Steve Jobsin roolissa, muttei koskaan tee mitään erityistä vaikutusta. Tekninenkään puoli ei säväytä ja leffan ylivalottunut kuva häiritsee hieman. Jobs ei ole kovin kummoinen elokuva, mutta sen katsoo kyllä kerran, jos aihe kiinnostaa. Seuraavaksi pitää varmaan vilkaista pari vuotta myöhemmin ilmestynyt, Michael Fassbenderin tähdittämä Steve Jobs -elokuva (2015), jota on useasti kehuttu tätä paremmaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jobs, 2013, Open Road Films, Five Star Institute, IF Entertainment, Venture Forth, Silver Reel, Endgame Entertainment, Devoted Consultants, Digital Image Associates, Virgin Produced

Arvostelu: Babylon (2022)

BABYLON

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Diego Calva, Margot Robbie, Brad Pitt, Jean Smart, Jovan Adepo, Li Jun Li, Olivia Hamilton, P. J. Byrne, Lukas Haas, Max Minghella, Rory Scovel, Katherine Waterston, Flea, Jeff Garlin, Eric Roberts, Samara Weaving, Tobey Maguire, Ethan Suplee ja Olivia Wilde

Genre: draama, komedia

Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Babylon on ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen uusi elokuva. Kesällä 2019 Chazelle ilmoitti työstävänsä seuraavaksi filmiä 1920-luvun Hollywoodista ja aluksi päärooleihin pestattiin Brad Pitt ja Emma Stone, mutta kun alkuvuodesta 2020 käynnistynyt koronaviruspandemia pysäytti elokuvan tuotannon, Stone poistui projektista ja hänet korvattiin Margot Robbiella. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2021 ja osassa maailmaa Babylon ilmestyi jo viime joulukuussa, mutta Suomeen se saapui vasta nyt. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Chazellen tekevän uutta elokuvaa, ovathan herran aiemmat työt Whiplash (2014), La La Land (2016) ja Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018) mielestäni kaikki mahtavia. Elokuvan saama ristiriitainen palaute laski hieman odotuksiani, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan Babylonin heti sen ensi-iltapäivänä.

1920-luvun Hollywoodissa mykkäelokuvien tähti Jack Conrad yrittää ylläpitää staravoimansa, kun äänielokuvat esitellään yleisöille. Tähteydestä haaveileva Nellie LaRoy on valmis tekemään kaikkensa ollakseen Hollywoodin kuumin nimi. Manuel Torres taas haluaisi kovasti edes päästä käymään elokuvastudioilla.

Brad Pitt näyttelee Jack Conradia, yhtä 1920-luvun isoimmista staroista Hollywoodissa, joka joutuu pahaan paikkaan, kun koko bisnes mullistuu äänielokuvien myötä. Margot Robbie taas näyttelee Nellie LaRoyta, nuorta naista, joka on täysin vakuuttunut, että hänen kohtalonsa on olla Hollywoodin seuraava tähti. Diego Calva nähdään Manuel Torresina, maahanmuuttotaustaisena nuorukaisena, joka haluaisi päästä edes vierailemaan Hollywoodin studioilla. Kun nämä kolme kohtaavat riehakkaissa juhlissa, todellinen soppa lähtee kehkeytymään. Kaikki kolme näyttelijää istuvat täydellisesti rooleihinsa ja saivatkin ymmärrettävästi jokainen Golden Globe -ehdokkuudet töillään. Pittistä löytyy tietty karismaa vanhaksi kunnon ketuksi, kun taas Robbie heittäytyy hurjalla vimmalla sähäkän Nellien osaan. Tuntemattomampi Calva pärjää erinomaisesti heidän rinnallaan, hänen hahmonsa nähdessä elokuvabisneksen huomattavasti sinisilmäisemmin.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jean Smart juorujournalisti Elinorina, Jovan Adepo trumpetinsoittaja Sidneynä, Li Jun Li cabaret-esiintyjä Lady Fay Zhuna, Olivia Hamilton ohjaaja Ruthina, P. J. Byrne tämän apulaisohjaajana Maxina, Lukas Haas elokuvatuottaja Georgena, Max Minghella studiopomo Thalberginä, Samara Weaving näyttelijä Constancena, Rory Scovel kuvauspaikoilla huumeita kaupittelevana The Countina, Eric Roberts Nellien isänä, Tobey Maguire mafiapomo McKayna, sekä esimerkiksi Olivia Wilde ja Katherine Waterston Jackin vaimoina. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa lahjakkaasti, eikä yksikään kompuroi osassaan.

Jos Babylonin odottaa esittelevän Hollywoodin kulta-aikaa glamourisesti kaunistellen, voi elokuva tarjota aikamoisen shokin. Jo ensimmäisessä kohtauksessa elefantti vääntää tortut erään hahmon päälle ja heti seuraavassa perverssi mies pyytää naisseuralaistaan virtsaamaan päälleen. Jep jep. Ymmärrän hyvin, jos jo ensiminuutit tuntuvat niin luotaantyöntäviltä, että katsojan tekisi mieli lähteä kävelemään teatterista, mutta itse jäin jopa oudon lumoutuneena seuraamaan menoa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazelle ei ole halunnut hienostella yhtään, vaan hyppää aika lailla välittömästi hävyttömyyden syvään päätyyn ja yli kolmituntinen Babylon onkin aikamoista vyörytystä, joka aiheuttaa useaan otteeseen epämiellyttävää oloa.

Filmin ensimmäinen puolituntinen jakaa katsojia varmasti voimakkaasti kahteen leiriin. Sen esittämät Hollywood-kerman pirskeet ovat niin säädytöntä ja villiä menoa, että osa katsojista jollain kierolla tavalla riemastuu näkemästään, toisten taas kokiessa homman kuvottavana. Joka puolella käytetään huumeita, harrastetaan monenlaista seksiä ja tanssitaan niin jumanperkuleesti räväkän jazz-musiikin tahtiin. Itse en voinut kuin ihailla Chazellen työtä bilekohtauksen aikana. Koko puolituntinen vaikuttaa kaoottiselta sekamelskalta, mutta se on kuitenkin täydellisesti hallittu ja tarkkaan suunniteltu kokonaisuus. Kokeneemmankin elokuvantekijän ohimoille vierähtää herkästi hikipisaroita, kun alkaa pohtia, miten tällaisen pläjäyksen saisi aikaiseksi näin tyylikkäästi.

Erinomainen on myös seuraavana päivänä koittava ensimmäinen elokuvantekopäivä. Tämäkin pitkä osio voi tuntua kaoottiselta melskaamiselta, mutta tämäkin osuus on hienosti hallittu - sekä aivan pirun hauska. Oli kyse sitten nokkelasta sanailusta, räävittömästä läpänheitosta, fyysisestä koheltamisesta tai taustalle asetetuista nerokkaista lisävitseistä, kuvausosio naurattaa erittäin makeasti. Ensimmäisen tunnin ajan Babylon vaikuttaisi aivan mahtavalta tykitykseltä, mutta harmillisesti sen jälkeen taso alkaa heitellä. Toinen tunti on vielä erittäin hyvä, sisältäen joitain loistokkaita huippuhetkiä. Kun hahmot tekevät ensimmäistä äänielokuvaansa, pitkä kohtaus eskaloituu yhä vain koomisemmaksi. Viimeinen tunti on kuitenkin todella epätasainen. Siitäkin löytyy hyvät puolensa, mutta siinä kohtaa hahmot alkavat käydä hermoille päätöstensä takia, minkä lisäksi hallitun kaaoksen sijaan tunnelman jatkuva vaihtelu käy aidosti kaoottiseksi. Chazelle takeltelee viedessään mammuttiteostaan päätökseen. Kun viime minuutit muuttuvat siirappiseksi, ylipitkäksi ja turhan taiteelliseksi rakkauskirjeeksi elokuvia kohtaan, tuntuu siltä kuin katsoisi yhtäkkiä täysin eri elokuvaa. Kaikkien mauttomuuksien jälkeen on hassua sanoa, että mielestäni juuri nämä viimeiset minuutit ovat mauttominta, vaikka ne ovatkin varmaan näteintä, mitä leffalla on tarjottavanaan.

Lukuun ottamatta loppupään kompurointeja, Chazellen ohjaus on tehokkaan räväkkää ja väkevää. Hänen veikeä, joskin ylipitkä käsikirjoituksensa ei ainoastaan raota Hollywoodin kaunistelevia verhoja, vaan kiskaisee ne täysillä auki. Toivottavasti Babylonin tekoprosessi ei kuitenkaan ollut ihan niin rankkaa kuin millaisena elokuvanteko leffan aikana esitetään. Chazellella on myös silmää todella tyylikkäille visuaalisuuksille. Kyseessä on upeasti kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on läpikotaisin erinomaista pitkiä ajoja ja äkillisiä liikkeitä myöten. Kuvat on pursutettu täyteen mielenkiintoista katseltavaa. Leikkaus on pääasiassa onnistunutta, mutta se kaipaisi myös tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot, puvut fantastiset ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on onnistuneen räjähtävä ja Justin Hurwitzin sähäkät, Golden Globen voittaneet musiikit säestävät menoa tehokkaasti.

Yhteenveto: Babylon on erittäin mainio ja efektiivisen räävitön kuvaus Hollywoodin kulta-ajan hävyttömyyksistä. Kolmituntinen mammuttifilmi ei todellakaan ole jokaiseen makuun, se käy selväksi heti alun kuvottavuuksista. Elokuva tulee varmasti jakamaan katsojansa kahtia ja se taitaa jopa olla ohjaaja-käsikirjoittaja Damien Chazellen tarkoitus - ainakin haastatteluissa hän vaikuttaisi olevan tyytyväinen asiaan. Chazelle esittelee jälleen upeita lahjojaan. Ensimmäinen tunti on kaikessa kaoottisuudessaan ihailtavan hallittu ja tarkkaan hiottu. Kuvauspaikalle sijoittuvat kohtaukset ovat hillittömän hauskoja Chazellen kirjoitustaitojen ansiosta. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät itsensä täysillä likoon. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia. Erinomaisen tyylikästä kuvausta tukevat Justin Jurwitzin oivat musiikit. Harmillisesti elokuvan taso laskee sen edetessä. Ensimmäinen tunti on suorastaan briljantti, toinen tunti on varsin mainio selkeiden huippuhetkien kera, mutta kolmannen, hyvin epätasaisen tunnin kohdalla alkaa jo katsella kelloa, että milloinkohan tämä päättyy. Chazelle takeltelee viedessään kertomusta päätökseen ja lopun imeläsiirappinen katsaus elokuvahistoriaan tuntuu oudolta kaiken hullunkurisen rietastelun päätteeksi. Tiivistämisellä ja hiotummalla lopetuksella Babylon voisi olla kokonaisuutena aivan mahtava. Nyt se jää hieman epätasaiseksi, mutta silti kirkkaasti plussan puolelle nousevaksi teokseksi - joka ei tosiaan sovi kaikille. Elokuva vaatiikin vain rohkeaa kokeilua, uppoaako Chazellen tykitys vai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babylon, 2022, Paramount Pictures, C2 Motion Picture Group, Marc Platt Productions, Material Pictures

Arvostelu: Orphan: First Kill (2022)

ORPHAN: FIRST KILL

Ohjaus: William Brent Bell

Pääosissa: Isabelle Fuhrman, Julia Stiles, Rossif Sutherland, Matthew Finlan, Hiro Kanagawa, Samantha Walkes, Gwendolyn Collins, Dave Brown, Lauren Cochrane ja Alec Carlos

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Isabelle Fuhrmanin tähdittämä kauhuelokuva Ottolapsi (Orphan - 2009) oli taloudellinen menestys, joka sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että elokuvalle tehtäisiin esiosa, joka kantoi suunnitteluvaiheessa nimeä "Esther". Aluksi tekijät pohtivat, että aikuiseksi kasvanut Fuhrman ei voisi jatkaa enää roolissaan, mutta he päättivät lopulta yrittää saada näyttelijän näyttämään edelleen lapselta maskeerauksen, pakotetun perspektiivin ja takaapäin nähtynä lapsinäyttelijän kautta. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja Orphan: First Kill -nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa monissa maissa elokuussa 2022 suoraan Paramount+ -palvelussa. Suomessa elokuva esitettiin Night Visions -festivaaleilla muutamaa kuukautta myöhemmin ja nyt se on saapunut myös vuokrattavaksi ja ostettavaksi. Itse en pitänyt Ottolapsesta, kun näin sen ensi kertaa kymmenisen vuotta sitten, mutta kun katsoin elokuvan viime kesänä uudestaan, koin sen erittäin tiivistunnelmaiseksi ja päteväksi kauhuelokuvaksi. En silti kokenut tarvetta jatko-osalle, eikä traileri saanut minua vakuuttuneeksi. Kun leffaa ei mainoksista huolimatta julkaistukaan Suomessa Paramount+ -palvelun kautta loppukesästä, menetin vähäisenkin mielenkiintoni leffaa kohtaan. Vähän ennen joulua tyttöystäväni onnistui löytämään elokuvan Blu-ray -julkaisun pari viikkoa ennen virallista ilmestymispäivää ja päätimmekin katsoa Orphan: First Killin heti samana iltana.

Karattuaan virolaisesta mielisairaalasta, Leena Klammer esittää olevansa muutamaa vuotta aiemmin kadonnut amerikkalaistyttö Esther Albright, päästäkseen Yhdysvaltoihin Albrightien perheen luokse asumaan ja aloittamaan uuden murhaputkensa.

Isabelle Fuhrman palaa rooliinsa Leena Klammeriksi (ja viimeistään tähän väliin varmaan spoiler-varoitus, jos et ole vielä nähnyt Ottolasta), noin kolmikymppiseksi naiseksi, joka hormonihäiriön takia näyttää edelleen kymmenenvuotiaalta lapselta. Psykopaattinen ja murhanhimoinen Leena käyttää ulkonäköään hyväkseen ja teeskentelee olevansa pieni tyttö, Esther Albright. Hahmo kuitenkin kuoli Ottolapsen lopussa, joten tekijöille ei jää muuta ratkaisua kuin kertoa Leenan alkuperätarina; kuinka Leena pääsi vapaaksi virolaisesta Saarne-instituutista ja livahti Yhdysvaltoihin. Fuhrman vetää roolinsa tutulla intensiteetillä, esittäen hyvin niin hahmon viattoman esityksen ja sairaan todellisen luonteen. Ongelma vain on, ettei Fuhrman enää ole lapsi. Tekijät yrittävät maskeerata Fuhrmanilta ryppyjä pois, pistää muita näyttelijöitä korokkeille ja korvata laajemmissa kuvissa Fuhrmania lapsinäyttelijällä, mutta lopputulos ei silti vakuuta. Lähikuvissa pohdin ääneen, että eihän kukaan voi uskoa tämän olevan lapsi, kun Leena näyttää minun ikäiseltäni. Kun Leena on muiden ihmisten vierellä, en voinut olla kuvittelematta, että joko muut näyttelijät ovat korokkeella tai sitten Fuhrman on kyykyssä heidän vieressään. Kun Leena nähdään kauempaa muiden näyttelijöiden kanssa, on päivänselvää, ettei kuvassa ole Fuhrman, vaan joku lapsi. Ja kun nämä leffat rakentuvat niin vahvasti sen varaan, että 30-vuotias Leena näyttää 10-vuotiaalta, eikä toteutus ole uskottava, Orphan: First Kill kaatuu jo tässä naamalleen. Fuhrman on liian vanha rooliinsa ja niin hänen kuin tekijöiden olisi pitänyt älytä se. Samalla tekijät olisivat rahanahneudessaan voineet pohtia, että tarvitsiko Ottolapsen tarinaa jatkaa enää?

     Elokuvassa nähdään myös Dave Brown ja Gwendolyn Collins Saarne-instituutissa työskentelevinä tohtori Novorynä ja taideterapiaohjaaja Annana, Julia Stiles ja Rossif Sutherland Albrightin pariskuntana Triciana ja Allenina, joiden Esther-tytär katosi muutamaa vuotta aiemmin, Matthew Finlan heidän poikanaan Gunnerina, sekä Hiro Kanagawa katoamista tutkivana etsivä Donnanina ja Samantha Walkes perheen psykologi Segarina. Collins, Sutherland ja Kanagawa hoitavat roolinsa passelisti, mutta Stiles ja etenkään Finlan eivät vakuuta osissaan.

Nykyajan jatko-osien ja esiosien tulvassa Orphan: First Kill menee sinne kaikista turhimpien ja väkisin väännetyimpien yksilöiden joukkoon. Kuten tuli jo todettua, Isabelle Fuhrman on kasvanut ja vanhentunut liikaa esittääkseen hahmoaan uskottavasti, mutta se ei suinkaan ole ainoa ongelma. Alkuperäinen Ottolapsi perustui sen onnistuneen yllättävään ja kieroon juonenkäänteeseen, mutta kun katsoja tietää, mistä on todella kyse, ei Orphan: First Kill voi enää säväyttää. Ottolapsessa Leenan alkuperä selitettiin lyhyesti ja ytimekkäästi, ja esiosan on pakko noudattaa tätä annettua ohjenuoraa orjallisesti. Tekijät yrittävät ujuttaa mukaan uutta twistiä, mutta tällä kertaa kyseessä on todella kökkö, suorastaan naurettava ja surkeasti näytelty käänne, joka vain pilaa filmin lopullisesti. Ja vaikka käänne toisaalta yllättää, on lopputulema silti selvä kaikille, jotka ovat alkuperäisleffan nähneet, joten yritys on yhtä tyhjän kanssa.

Kauhuelokuvaksi Orphan: First Kill on todella laimea tapaus. Koska katsoja on perillä todellisesta Leenasta, sekä hahmon matkan etenemisestä jo ennakkoon, elokuvaa katsoessa ei koskaan jännitä, kuinka hommassa käy. Leenasta ei saada aikaiseksi uhkaa, mutta koska hahmon tietää selviävän Ottolapseen, ei hänenkään puolesta jännitä. Puolitoistatuntista leffaa vain tuijottaa, eikä se herätä oikeastaan mitään toivottuja tunnetiloja. Edes tapot eivät ole erityisen säväyttäviä. Ja tapoista puheenollen, miksi elokuvan nimi on "First Kill", kun Leenan kerrotaan tappaneen jo ennen elokuvan tapahtumia? Kaikin puolin leffassa on tehty niin paljon kummallisia ratkaisuja, joista mikään ei toimi, että elokuva tuntuu lopulta vain todella epätoivoiselta yritykseltä rakentaa leffasarjaa filmistä, jonka olisi pitänyt jäädä seisomaan täysin omilleen. Pitkäveteinen ja totaalisen mitäänsanomaton Orphan: First Kill ei tee muuta kuin hallaa Ottolapselle ja on varmaan vain parempi leikkiä, ettei sitä koskaan tehty.

Elokuvan on ohjannut William Brent Bell, jolle täysin tarpeettomat ja alkuperäisleffaa pilaavat esiosat eivät ole mikään uusi juttu, olihan hän tehnyt jo surkean Brahms: The Boy II:n (2020). Bell ei saa rakennettua minkäänlaista jännitettä, vaan pitää filmin tasapaksuna ja tylsänä. Tähän vaikuttaa isosti myös David Coggeshallin kökkö käsikirjoitus. Leffa on sentään kuvattu ihan hyvin, mutta visuaalista ilmettä häiritsee lähes jatkuva utuisuus, aivan kuin kuvauspaikalla vallitsisi vähän väliä sumu. Leikkaus on tarpeeksi kelvollista ja lavasteet ja asut ovat oivalliset. Maskeeraustiimi ei onnistu tekemään Fuhrmanista lapsennäköistä ja itse en voinut olla pohtimatta, että miksei kukaan näe välittömästi Leenan valheiden läpi. Nainen on esityksessään alusta asti niin epäilyttävä, että heti ensimmäisessä kohtauksessaan Albrightien kanssa tuumin, että perheenjäsenten olisi heti pitänyt älytä, ettei kyseessä ole heidän Estherinsä. Erikoistehosteet näyttävät halvoilta ja äänimaailma luottaa kauhuyrityksissään lähinnä kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin.

Yhteenveto: Orphan: First Kill on pöyristyttävän surkea esiosa erittäin mainiolle Ottolapselle. Kauhuraina ei osaa millään perustella olemassaoloaan ja se vajoaa tarpeettomien jatko- ja esiosien tulvassa sinne kaikista turhimpien sekaan. Isabelle Fuhrman palaa hyvällä intensiteetillä rooliinsa Estheriksi, eli Leena Klammeriksi, mutta monenlaisista yrityksistä huolimatta aikuista Fuhrmania ei enää millään saada näyttämään lapselta, eikä elokuva toimi ilman tätä illuusiota ja immersiota. Katsoja voi jopa kokea olonsa vaivautuneeksi kehnon toteutuksen takia, eikä kökköys jää vain tähän. Käsikirjoitus on todella huono, liikkuessaan orjallisesti ennalta tiedettyjä latuja, mutta yrittäen väkisin tuoda mukaan hölmöä twistiään. Kauhuelokuvaksi leffa on täysin jännityksetön, sillä lopputuloksen tietää ennakkoon. Filmi on lähinnä pitkästyttävä ja saa katsojan pohtimaan monia asioita, kuten elokuvan nimeä. Miksi leffalla on lisänimi "First Kill", jos elokuva ei sisällä hahmon ensimmäistä tappoa? Ja miksi elokuva näyttää vähän väliä siltä kuin se olisi kuvattu sumussa? Orphan: First Kill on turhauttavan huono kauhuraina, joka olisi pitänyt älytä jättää tekemättä. Elokuva tekee pelkkää hallaa alkuperäiselle Ottolapselle. Menestyksen takia leffalle suunnitellaan jo jatkoa ja pelottavinta on odottaa, kuinka kamala elokuva sieltä on tällä kertaa tulossa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Orphan: First Kill, 2022, Dark Castle Entertainment, Eagle Vision, Entertainment One

Arvostelu: Don Jon (2013)

DON JON

Ohjaus: Joseph Gordon-Levitt

Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Scarlett Johansson, Julianne Moore, Tony Danza, Glenne Healdey, Brie Larson, Rob Brown, Jeremy Luke, Paul Ben-Victor, Anne Hathaway ja Channing Tatum

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Don Jon on Joseph Gordon-Levittin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä elokuva. Aiemmin pelkkiä lyhytelokuvia ohjannut Gordon-Levitt ryhtyi kirjoittamaan leffaa vuonna 2008 ja sai neuvoja kokeneilta ohjaajaystäviltään Rian Johnsonilta ja Christopher Nolanilta. Hän sai rahoituksen leffalleen ja näyttelijät ja työryhmän kasaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2012. Lopulta Don Jon sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 18. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Itse katsoin Don Jonin vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin siitä, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Jon Martello on niin kovassa suosiossa naisten keskuudessa, että hän on saanut lempinimen Don Jon. Vaikka naisia piisaa, Jon saa silti enemmän irti nettipornosta. Pystyykö Jon päästämään irti aikuisviihderiippuvuudestaan, kun hän kohtaa kauneimman koskaan näkemänsä naisen, Barbaran?

Joseph Gordon-Levittille ei riittänyt se, että hän ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan, vaan hän myös näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, "Don" Jon Martelloa. Mikäs tosin siinä, sillä Gordon-Levitt on selvästi tiennyt, mitä haluaa roolilta ja tekeekin erittäin hyvää työtä osassa. Jon on varsin tarkka heppu, jolle hänen omien sanojensa mukaan tärkeää elämässä ovat hänen kroppansa, kämppänsä, autonsa, perheensä, kirkkonsa, kaverinsa, naisensa ja ennen kaikkea pornonsa. Varsinaiseksi "fuck boyksi" Jonille ei tuota mitään vaikeuksia iskeä naisia klubeilta joka ilta, mutta silti hän saa eniten tyydytystä aikuisviihteen parissa, mistä on muodostunut hänelle varsinainen addiktio. Jon ei ole persoonana erityisen pidettävä, mutta silti hänestä löytyy monia samaistuttavia piirteitä. Hänen kertojaäänensä auttaa onnistuneesti katsojaa pääsemään hänen mielenmaisemansa sisälle ja läpi leffan on vaikea olla toteamatta, että Jonilla on aina silloin tällöin ihan pointtia siinä, mitä hän sanoo.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Danza ja Glenne Healdey Jonin vanhempina ja Brie Larson Jonin siskona Monicana, Rob Brown ja Jeremy Luke Jonin kavereina Bobbyna ja Dannyna, Scarlett Johansson Jonin mielestä täyden kympin naisena, Barbarana, sekä Julianne Moore Jonin luokkatoverina Estherinä. Sivunäyttelijät tekevät myös mainiota työtä, joskin nykyään Captain Marvelina tunnettu ja Room-elokuvasta (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon voittanut Larson joutuu lähinnä tyytymään kännykkänsä takana tuhahtelevan teinin osaan. Danza ja Healdey ovat huippuvireessä Jonin vanhempina, joskin Danzan isähahmo on aikamoinen mulkvisti, eikä katsojan tarvitse paljoa arvailla, mistä Jon on ottanut mallia elämäntapoihinsa. Johansson ja Moore ovat mainiot Jonin kohtaamina hyvin erilaisina naisina.

Don Jon on hyvin omalaatuinen romanttinen komedia, jonka premissi pornoriippuvaisesta naistenmiehestä voi helposti kuulostaa luotaantyöntävältä, mutta joka onnistuu yllättämään monella tapaa, kun leffaan pääsee sisälle. Jonia ei kuvata minään ihannemiehenä, vaan enemmänkin kritiikkinä monien ylimielisten jätkien käytökselle ja hahmolle onkin kirjoitettu kehityskaarta leffan edetessä. Hahmo elää täysin pinnallista elämää, mutta elokuvan aikana hän alkaa löytämään syvyyksiä ja niinpä voikin olla, ettei pinnallisesti täydelliseltä vaikuttava Barbara välttämättä olekaan se ihannenainen. Don Jonin voi jopa luokitella satiiriksi, sen osoitellessa sormellaan mm. kuinka naisia seksualisoidaan aivan kaikkialla ja kuinka stereotyyppisesti miehet ja naiset uppoutuvat täysin erilaisten fantasioiden vietäväksi. Jon ei voi ymmärtää, miksi Barbara jaksaa käyttää aikaansa siirappisiin romanttisiin elokuviin, mutta suutahtaa, jos joku kritisoi hänen aikuisviihdekatseluaan. Myös kirkon toiminta lepsuissa synninpäästöissään, rahanahneudessaan ja kontrollissaan saa osakseen kritiikkiä.

Puolentoista tunnin kestossaan Don Jon ei paljoa ylimääräistä sisällä, vaan se on sähäkän nopeatempoinen teos, joka osaa kuitenkin rauhoittua oikeilla hetkillä. Se sisältää useita hauskoja hetkiä niin vuoropuheluidensa kuin tapahtumiensa puolesta. Jonin kertojaääni tarjoaa hilpeitä juttuja, minkä lisäksi hänen monologinsa läpi elokuvan on kiehtova psykologisen tutkiskelun vinkkelistä. Kyseessä on siis varsin monipuolinen teos, joka ei kuitenkaan varmasti iske kaikkiin. Leffan lähtökohdat voivat tosiaan jo olla luotaantyöntävät, eikä aluksi aika tympiviä ihmisiä välttämättä jaksa seurata. Voimakkaasti seksuaalisuuteen ja sen ilmaisuun liittyvä kertomus ei ole jokaisen kuppi teetä.

Joseph Gordon-Levitt on selvästi tarkkaillut aiempien ohjaajiensa puuhia, sillä hän saa esikoisohjauksensa tuntumaan kokeneen tekijän työltä. Gordon-Levitt on myös kirjoittanut oivaltavan tekstin, joka poikkeaa vahvasti tavanomaisista romanttisista komedioista - jopa vielä enemmän kuin hänen tähdittämänsä (500) Days of Summer (2009). Don Jon on myös mainiosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu kasaan. Klubikohtauksissa leikitellään oivallisesti väreillä ja valoilla - joskin täytyy varoittaa, että nopeatempoisesti välkkyvistä valoista oireita saaville jo pelkkä elokuvan nimen ilmestyminen ruutuun voi tuottaa epämukavaa oloa. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Nathan Johnsonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esille.

Yhteenveto: Don Jon on erittäin mainio, oivaltava ja onnistuneen erilainen romanttinen komedia. Sen lähtökohdat aikuisviihderiippuvaisesta naistenmiehestä voi tuntua luotaantyöntävältä, mutta kun leffaan pääsee sisälle, sen syvemmät puolet alkavat vähitellen avautua. Pinnallinen päähenkilö alkaa osoittaa syvempää maailmankatsomusta ja Jonin kehityskaari onkin hyvin työstetty. Samalla elokuva on tehokas yhteiskuntasatiiri naisten seksualisoimisesta, miesten ja naisten fantasioiden eroista, sekä kirkonkin toiminnasta. Puolentoista tunnin filmi ei oikeastaan turhaa sisällä, vaan se kulkee sähäkästi eteenpäin. Joseph Gordon-Levitt esittelee lahjojaan niin kameran edessä kuin sen takana. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on laadukkaasti tehty. Don Jon ei ole aiheidensa puolesta ihan joka makuun sopiva leffa, mutta hieman räväkkäämpää, mutta samalla myös pohdiskelevampaa romanttista komediaa etsiville sitä voi suositella lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don Jon, 2013, Voltage Pictures, hitRECord, HitRecord Films, Ram Bergman Productions

Arvostelu: Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013)

HANNU JA KERTTU: NOITAJAHTI

HANSEL & GRETEL: WITCH HUNTERS

Ohjaus: Tommy Wirkola

Pääosissa: Jeremy Renner, Gemma Arterton, Famke Janssen, Peter Stormare, Thomas Mann, Pihla Viitala, Ingrid Bolsø Berdal, Joanna Kulig ja Derek Mears

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Hansel & Gretel: Witch Hunters, eli suomalaisittain Hannu ja Kerttu: Noitajahti pohjautuu saksalaiseen kansantaruun ja Grimmin veljesten satuun Hannusta ja Kertusta, jotka joutuivat piparkakkutalossa asuvan noidan uhreiksi. Norjalaisohjaaja Tommy Wirkola oli esittämässä zombielokuvaansa Død snø (2009) Sundancen elokuvajuhlilla, kun tuottaja Kevin Messick otti häneen yhteyttä, yhteistyö mielessään. Wirkola esitteli Messickille ideansa Hannusta ja Kertusta aikuisina noidantappajina, mistä tuottaja innostui ja sai Paramount Picturesin työstämään ideasta leffan. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta studio halusi elokuvaan jatkoa vihjailevan lopputekstikohtauksen ja aikataulullisista syistä kesti kauan, ennen kuin näyttelijät olivat vapaana sitä varten, joten julkaisua täytyi viivästyttää. Lopulta Hannu ja Kerttu: Noitajahti sai maailmanensi-iltansa 17. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse katsoin leffan vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovinkaan kummoisena. Kun huomasin Hannu ja Kerttu: Noitajahdin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen.

Tapettuaan piparkakkutalossa asuneen noidan lapsina, Hannusta ja Kertusta on kasvanut noidanmetsästäjiä. Kun pienessä Augsburgin kaupungissa katoilee lapsia, Hannu ja Kerttu saapuvat auttamaan, uskoessaan noitien olevan asialla.

Päärooleissa Hannuna ja Kerttuna nähdään Marvel-tähti Jeremy Renner ja 2010-luvun taitteessa kovassa nosteessa ollut Gemma Arterton. Näyttelijäkaksikko sopii varsin passelisti aikuistuneiden Hannun ja Kertun osiin. Kaikkihan varmaan tuntevat sadun Hannusta ja Kertusta, veljestä ja siskosta, joiden vanhemmat hylkäsivät heidät ja jotka päätyivät metsän keskellä olevaan piparkakkutaloon. Talon omistava paha noita-akka sieppasi heidät ja yritti tehdä lapsista ruokaa. Ovelat sisarukset saivat kuitenkin tungettua noidan omaan uuniinsa, missä tämä paloi ja kuoli. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Noitaviha ja murhanhimo jäivät sisaruksille päälle ja vuosia myöhemmin heidät tunnetaan kautta maan noitienmetsästäjinä. Hahmoista on saatu oivallisen erilaiset toisistaan, Hannun hypätessä suoraan toimintaan ja Kertun halutessa tutkia asioita ensin tarkemmin.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Stormare Augsburgin sheriffi Berringerinä, joka ei pidä Hannusta ja Kertusta ja haluaisi tehdä sankariteot itse, Thomas Mann noidanmetsästäjiä suuresti fanittavana Benjaminina, Famke Janssen pahana pimeänä noitana Murielina ja Ingrid Bolsø Berdal ja Joanna Kulig tämän noitakätyreinä, sekä suomalainen Pihla Viitala nuorena Minana, jota augsburgilaiset syyttävät noidaksi. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa ihan menevästi ja Viitalakin pärjää Hollywood-konkareiden rinnalla. Janssen istuu täydellisesti häijyn noidan osaan, oikein herkutellen akan kataluudella.

Ei Hannu ja Kerttu: Noitajahti vieläkään vakuuttanut minua, mutta tällä kertaa jopa hieman viihdyin sen pöljyydestä. Kyseessä on todella hölmö toimintafantasia, joka äityy yhä vain koomisempiin mittoihin. Loppuhuipennus alkoi jo jättää minua kylmäksi ja laskemaan pisteitä, kun hahmot ottavat yhtäkkiä käyttöönsä konekiväärejä ja haulikkoja noitajahtiinsa. Siis aseistusta, jota ei pitäisi vielä olla olemassakaan tuohon aikaan. Sitä ennen elokuva tarjoaa kuitenkin ihan viihdyttävää menoa, etenkin kun se ei ota itseään liian tosissaan - toisin kuin hieman vastaavanlainen, vuotta aiemmin ilmestynyt ja synkkyyksissä murjottanut Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012), joka oli ihan puhdasta roskaa. On Hannu ja Kerttu: Noitajahtikin aika kökkö, mutta sentään se osaa pitää hauskaa premissillään. Asiaa myös auttaa, että tämä perustuu satuun, Abraham Lincoln: Vampire Hunterin taas kertoessa historiallisesta merkkihenkilöstä.

Elokuva on älytty pitää tiiviissä puolentoista tunnin mitassa. Vaikka lyhyt kesto johtaakin siihen, että homma kiirehtii ja paikasta poukkoillaan toiseen turhankin vauhdikkaasti, ei leffan idea jaksaisi kantaa vaikkapa kahden tunnin kestoa. Elokuva hyppää heti itse asiaan, eikä lähde turhia jahkailemaan. Se tarjoaa tasaisin väliajoin ihan meneviä toimintakohtauksia, joissa parasta on, ettei leffaa ole tehty lapsiyleisölle. Verta roiskitaan yllättävänkin paljon ja niin ihmisiä kuin noitia pistetään hengiltä ihan luovin keinoin. Jatkuvasti katsojana kuitenkin kyseenalaistaa, kuinka paljon pääkaksikkoa retuutellaan, mutta silti he saavat korkeintaan pikkunaarmuja kasvoihinsa. Kaiken keskellä Hannuun ja Kerttuun saadaan sentään hieman lisäsisältöä, kun heidän tutkimansa tapaus linkitetään heidän lapsuuteensa ja miksi heidän vanhempansa hylkäsivät heidät.

Norjalaisohjaaja Tommy Wirkola tekee ihan kelpo työtä elokuvan parissa, mutta olisi voinut pitää kieltä vielä visummin poskessa. Välillä on vaikea sanoa, onko jokin juttu tahattoman vai tarkoituksellisen koominen. Wirkola on myös selvästi luullut tekevänsä paljon coolimpaa elokuvaa kuin Hannu ja Kerttu: Noitajahti tosiasiassa on. Hänen käsikirjoituksensa on pienoinen kompastuskivi. Eipä tämännimiseltä leffalta mitään Oscar-tasoista kirjoittamista voisikaan odottaa, mutta yhdentekevä kertomus kaipaisi pientä lisäpanostusta. Leffa on kuitenkin kuvattu ihan hyvin. Leikkaus on nopeatempoista ja välillä turhankin silppuavaa toimintakohtauksissa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ovat erittäin tyylikkäät. Noitien karmivien meikkien lisäksi leffassa nähtävä peikko Edward on tehty ihastuttavan vanhanaikaisesti asuna, eikä tietokone-efektein. Onneksi, sillä elokuvan erikoistehosteet eivät ole häävit. Äänimaailma jumputtaa ihan menevästi Atli Örvarssonin musiikkien kera.

Yhteenveto: Hannu ja Kerttu: Noitajahti tarjoaa toisinaan ihan lystikästä hömppäviihdettä, mutta se on silti aika heikko esitys kokonaisuutena. Elokuva pitää hillitysti hauskaa hupsulla premissillään ja tarjoaa mukavan brutaaleja taisteluita, joita ei onneksi ole tehty lapsikatsojien silmille. Veri roiskuu ja meno muuttuu yhä vain älyttömämmäksi, kunnes loppupään turhan moderniksi äityvä tykitys vesittää homman. Puolitoista tuntia on sopivan passeli kesto rainalle, vaikka se myös johtaa kiirehtivään ja loikkivaan kerrontaan. Tommy Wirkolalla on ollut kieli tarpeeksi poskessa leffaa tehdessään, joskin hän on selvästi luullut tekevänsä coolimpaa elokuvaa kuin lopputulos oikeasti onkaan. Jeremy Renner ja Gemma Arterton istuvat ihan hyvin nimikkohahmoiksi ja Famke Janssen herkuttelee mainiosti pääpahisnoidan osassa. Visuaalisesti elokuva on parhaat päivänsä nähnyt ja monet digitehosteet näyttävät nykyään aika kehnoilta. Asuin ja maskeerauksin toteutetut noidat ja Edward-peikko ovat kuitenkin hienot ilmestykset. Hannu ja Kerttu: Noitajahti on sopivan älyvapaata hömppää oikeaan mielentilaan, mutta mitään erityisen ihmeellistä elokuvalta ei kannata odottaa. Kaveriporukalla leffan parissa voi viihtyä passelisti ja naureskella, kuinka toisaalta veikeä ja toisaalta typerä raina se onkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013, Paramount Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, MTV Films, Gary Sanchez Productions, Studio Babelsberg, Deutscher Filmförderfonds

Arvostelu: Warm Bodies (2013)

WARM BODIES

Ohjaus: Jonathan Levine

Pääosissa: Nicholas Hoult, Teresa Palmer, Rob Corddry, John Malkovich, Lio Tipton ja Dave Franco

Genre: romantiikka, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Warm Bodies perustuu Isaac Marionin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Summit Entertainment hankki kirjan elokuvaoikeudet heti sen ilmestyttyä ja ryhtyi työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja lopulta Warm Bodies sai maailmanensi-iltansa 16. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin, kun se oli ilmestynyt vuokralle ja pidin sitä ihan menevänä elokuvana. Kun huomasin Warm Bodiesin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kahdeksan vuotta zombiepidemian alettua lähes kaikki ihmiset ovat muuttuneet eläviksi kuolleiksi. Kun zombi nimeltä R kohtaa elävän nuoren naisen, Julien, R rakastuu häneen korviaan myöten. Mutta kuinka örisevä R voi vakuuttaa Julielle, ettei halua syödä naista?

Nicholas Hoult nähdään elokuvan pääosassa zombina, joka on maailmanlopun keskellä vähitellen unohtanut nimensä ja kutsuukin itseään ihan vain R:ksi. R ei ole kuin muut zombit, jotka vain laahustavat ympäriinsä, toivoen, että vastaan osuisi elävä ihminen, jonka voisi syödä. Kyllä R:kin ihmisiä syö, mutta hän kaipaa elämäänsä muuta sisältöä. R:n kuollut elämä mullistuu, kun hän kohtaa Teresa Palmerin esittämän Julien, jota R päättää ryhtyä suojelemaan muilta zombeilta. R:n ja Julien välille alkaa vähitellen muodostumaan side, jota niin muut elävät kuin elävätkuolleetkaan eivät ymmärrä. Hoult suoriutuu erittäin mainiosti zombin osasta, tuoden hahmoon huomattavasti enemmän persoonaa kuin näihin aivojenmussuttajiin yleensä annetaan. Palmer on myös oiva valinta osaansa ja nuorten näyttelijöiden väliltä löytyy toimivaa kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös John Malkovich Julien isänä, zombeja sydämensä pohjasta vihaavana eversti Grigiona, Dave Franco Julien poikaystävänä Perrynä, Lio Tipton Julien kaverina Norana, sekä Rob Corddry R:n zombikaveri M:nä. Sivunäyttelijätkin hoitavat pätevästi hommansa, vaikka jäävät täysin pääparin varjoon. Malkovich jää harmillisen alikäytetyksi isähahmona, joka olisi valmis tappamaan R:n hetkeäkään empimättä, jolloin kyse ei ole vain Julien suojelemisesta muilta zombeilta, vaan R:n suojelemisesta eläviltä.

Warm Bodies iski minuun huomattavasti paremmin toisella katselulla. Ilmestyessään moni vertasi elokuvaa suosittuihin Twilight-leffoihin (2008-2012) ihmisnaisen ja ihmisiä tavalla tai toisella syövän elävänkuolleen rakkaustarinan takia. Warm Bodies on kuitenkin täysin erilainen kuin Twilight. Siirappisen kiusallisuuden sijaan se on aidosti ilahduttava, hempeä, sydämellinen, jännittävä ja kekseliäs filmi, joka rikkoo lajityyppien rajoja oikein tosissaan. Se on zombielokuva, mutta samalla myös kummallinen romanttinen komedia. Se on myös todella veikeä sovitus William Shakespearen Romeo ja Julia -klassikosta (Romeo and Juliet - 1597). Romeo on R ja Julia on Julie. Zombien ja elävien taistelu on kuin Montagueiden ja Capuletien sukukiista. Mukaan on jopa ujutettu kohtaus, jossa R saapuu tunnustamaan tunteitaan parvekkeella iltaa viettävälle Julielle. Väärissä käsissä homma olisi kiusallinen sekamelska, mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Levine hoitaa hommansa taidokkaasti.

Lennokkaan ideansa ja oivallisen toteutuksensa kanssa noin puolitoistatuntinen Warm Bodies kulkee nopeasti alusta loppuun. Sen parissa viihtyy erittäin passelisti ja sitä katsoessa voi kokea monenlaisia tunteita. R:n kertojaääni kuvailee hahmon mietteitä zombimaailmanlopun keskellä ja se tarjoaa hupaisia monologeja. On hauskaa seurata, kuinka zombinuorukainen yrittää vakuuttaa Julielle, ettei halua ahmia tätä kuin hampurilaista. Julien vähitellen lämmetessä R:lle, elokuvaan saadaan oikeaa sydäntäkin mukaan. Ei kyse ole kuitenkaan mistään täysin iloisesta teoksesta, vaan siitä löytyy myös hurjemmat hetkensä. Muut zombit tarjoavat jo jännitettä aika ajoin, mutta varsin kauhistuttavia ovat luurangot, eli ne, jotka ovat olleet zombitilassa niin pitkään, ettei niistä ole jäljellä muuta kuin pimeydessä eleleviä tehotappajia.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan toimiva, joskin juuri mainitsemieni luuranko-olentojen tietokone-efektitoteutus ei ole kestänyt aikaa erityisen hyvin. Ne ovat karmivia ilmestyksiä, mutta digitaalisuus paistaa niistä läpi ja välillä ne näyttävät siltä kuin kuuluisivat videopeliin elokuvan sijaan. Zombimaskeeraukset ovat kuitenkin mainiot ja tuhotut paikat ovat hyvin lavastettuja. Kuvaus on oivallisen tyylikästä, mitä tukee hyvä valaisu ja leikkaus on sujuvaa. Äänimaailma on osaavasti rakennettu tehosteita ja Marco Beltramin ja Buck Sandersin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Warm Bodies on erittäin mainio romanttinen kauhukomedia, joka rikkoo vekkulimaisesti lajityyppien rajoja. Romanttinen puoli on aidon suloista, vajoamatta ällösiirapiksi. Huumori on oikeasti hupaisaa ja leffa tarjoaakin monet makeat naurut. Kauhuosastolla elokuva saa parhaimmillaan jännittämään mukavasti, etenkin kun pimeydessä elelevät luurangot iskevät. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Levine pitää erikoista pakettia taidokkaasti kasassa. Tarina on erittäin veikeä tulkinta Shakespearen Romeo ja Julia -klassikosta, toimien häkellyttävän oivallisesti zombien kanssa. Näyttelijät suoriutuvat passelisti rooleistaan. Nicholas Houltin ja Teresa Palmerin väliltä löytyy hyvää kemiaa. Harmillisesti John Malkovichin ruutuaika jää varsin vähäiseksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on pääasiassa toimiva, mutta etenkin luurankojen digitaalisuus paistaa läpi, syöden olentojen karmivuutta. Jos eriskummallinen, kauhulla ja huumorilla höystetty rakkaustarina kiinnostelee, suosittelen lämpimästi Warm Bodiesia, jos sitä ei ole vielä nähnyt. Vähälle huomiolle jäänyt elokuva kannattaa katsoa uudestaankin, etenkin näin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Warm Bodies, 2013, Summit Entertainment, Make Movies, Mandeville Films, Quebec Film and Television Tax Credit