Clayface (2026) - elokuva-arvostelu

CLAYFACE

Ohjaus: James Watkins

Näyttelijät: Tom Rhys Harries, Naomi Ackie, Max Minghella, David Dencik, Joshua James, Eddie Marsan, Joana Ribeiro, Nancy Carroll ja Daniel Betts

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Clayface on DC:n elokuva- ja sarjauniversumin kolmas elokuva ja se perustuu DC:n sarjakuvahahmo Savinaamaan, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1940. Mike Flanagan oli innostunut Batman: The Animated Seriesissä (1992-1995) nähdystä Savinaaman jaksosta Feat of Clay ja halusi tehdä siitä näytellyn elokuvan. Vuonna 2021 hän esitteli ideaansa tuottaja Jon Bergille, ajatuksenaan, että leffa olisi osa tuolloin pyörinyttä DC-elokuvauniversumia. Kun The Batmanin (2022) ohjaaja Matt Reeves ryhtyi työstämään lisäosia elokuvalleen, Flanagan esitteli ideansa Reevesille, tarkoituksena tuoda Clayface mukaan The Batman: Part II:ssa (2028). Kuitenkin kun James Gunn ja Peter Safran nousivat DC Studiosin johtoon loppuvuodesta 2022, he innostuivat Flanaganin visiosta ja halusivat leffan mukaan omaan uuteen universumiinsa, joka käynnistyi vuoden 2025 Superman-elokuvalla. Vuoden 2023 Hollywoodin lakot viivästyttivät projektin etenemistä ja vasta elokuussa 2025 kuvaukset saatiin käyntiin. Siinä kohtaa Flanagan oli kuitenkin kiireinen Carrie-sarjan (2026-) ja The Exorcist: Martyrs -elokuvan (2027) parissa, jolloin korvaavaksi ohjaajaksi valittiin James Watkins. Nyt Clayface saapuu teattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä innoissani. Olen halunnut jo pitkään nähdä hahmon valkokankaalla ja ilahduin, kun kerrottiin, että kyseessä olisi kauhuelokuva. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Clayfacen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa. 

Näyttelijä Matt Hagen on suosionsa huipulla, kun gangsterit turmelevat hänen kasvonsa. Pelastaakseen uransa Matt kokeilee uudenlaista lääketoimenpidettä, joka vaikuttaisi aluksi korjaavan asiat, mutta pikkuhiljaa mies huomaa lääkkeen sisältävän ikäviä sivuvaikutuksia...

Itselleni tuntematon Tom Rhys Harries näyttelee Matt Hagenia, jolla pyyhkii lujaa. Hänen menneisyytensä on todellinen ryysyistä rikkauksiin -tarina, hän menestyy hyvin urallaan ja mies on juuri saanut ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Matt päätyy sänkyyn väärän naisen, nimittäin häikäilemättömän mafiapomo Markos Szabon (David Dencik) tyttöystävän Mian (Joana Ribeiro) kanssa ja Szabon miehet viiltelevät Mattin kasvot hurjaan kuntoon, sekä järjestävät lokaamiskampanjan tuhotaakseen näyttelijän uran. Epätoivoinen Matt päätyy testaamaan kokeellista lääkeainetta, joka aluksi muuttaa hänen kasvonsa ennalleen... mutta joka ei lopeta muuttamistaan siihen. Olen vuosia pitänyt Matt Hagenia kiehtovana hahmona ja hänen kanssa on onnistuttu elokuvassa mainiosti. Harries istuu rooliinsa erinomaisesti. Hän tulkitsee hyvin niin superstaraa kuin murtunutta miestä ja lopulta kostonhimoista hirviötä. Toivonkin, että Clayfacen myötä miestä tullaan näkemään jatkossakin isoissa elokuvissa. Myös Dencik hoitaa tonttinsa passelisti aika geneerisenä rikollispomona. 

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Naomi Ackie ihmelääkkeen keksijänä Caitlyninä ja Max Minghella hänen poliisimiehenään Johnina, Joshua James Mattin parhaana ystävänä Coreyna ja Eddie Marsan Mattin managerina. Sivunäyttelijät ovat hyviä osissaan, etenkin Ackie tohtorina, joka toki kauhistuu, kun hänen kehittelemänsä aineen todelliset puolet paljastuvat Mattin kautta.

DC:n uusi elokuva- ja televisiouniversumi on mielestäni käynnistynyt hieman epätasaisesti. Uusi Superman tuntui ilahduttavasti lauantaiaamun piirretyiltä näytellyn leffan muodossa ja mielestäni tämän kesän Supergirl (2026) oli mainettaan parempi avaruusseikkailu. Creature Commandos -animaatiosarjan (2024-) olemassaolon ehdin jo unohtaa, Peacemakerin (2022-2025) toinen kausi oli pettymys ja itse en innostunut värikkäälle lähdemateriaalilleen keskisormea näyttäneestä väsyneestä Lanterns-sarjasta (2026-). Mutta jos jostain nostan hattua, niin siitä että uusi DC-universumi revittelee reippaasti tyylilajeilla ja Clayface on tästä täydellisin esimerkki. Kyseessä on synkkä body horror -kauhuleffa, jota on vaikea edes nähdä samaan universumiin kuuluvaksi kuin hyväntuulista Supermania. Samalla kyseessä on mielestäni tähän mennessä uuden DC-universumin paras teos. 

Siinä, missä Sonyn Spider-Manittomat leffat Spider-Manin pahiksista epäonnistuivat, Batmanittomassa Batman-pahiksesta kertovassa Clayfacessa tuttua yön ritaria ei jää edes kaipaamaan. Traaginen tarina vie väkevästi mukanaan ja hienoa on, että vaikka leffa sijoittuu Gothamiin, ei katsojan tarvitse tykätä tai tietää supersankari- ja sarjakuvaleffoista innostuakseen näkemästään. Ihmelääkkeeksi luullun aineen sivuvaikutukset muuttuvat kaiken aikaa epämiellyttävämmiksi ja mukana on pari kohtausta, joiden seuraaminen tekee häijyä. Samalla katsetta valkokankaalta ei voi irrottaa. On koukuttavaa seurata Mattin yritystä saada uudet oireensa aisoihin ja kenties jopa hyödyntää kehoaan, jota voi muovata kuin savea, sekä miehen kasvavaa kostonhimoa. Jos pelkäsit, että koska James Gunn toimii tuottajana, niin tämäkin sarjakuvaleffa olisi humoristinen, huolenaiheesi oli turha. Clayface on synkeä ja iloton tarina, erittäin mainio lisäys DC-universumiin ja muutenkin yksi viime vuosien kiinnostavimmista sarjakuvafilmatisoinneista. Toivon todella, että tämä ei jää Savinaaman ainoaksi valkokangasnäyttäytymiseksi ja että joskus Tom Rhys Harries pääsisi ottamaan miehestä mittaa Gothamin viittasankarin kanssa - kuka ikinä häntä sitten tulee näyttelemään.

Flanaganin muiden kiireiden takia mies ei pystynyt myös ohjaamaan Clayfacea, vaan vastuu tästä meni James Watkinsille, jonka edellinen leffa oli täysin turha amerikkalaistettu Speak No Evil -uudelleenfilmatisointi (2024). Clayfacella Watkins näyttää taitonsa tehokkaan ikävän ilmapiirin luomisessa. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus on pätevää ja maskeeraukset näyttävät paikoitellen ällöttäviltä. Tietokonetehosteista näkyy, että elokuva tehtiin tavallista pienemmällä budjetilla, mutta efektit ajavat asiansa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, Volker Bertelmannin säveltämien musiikkien säestäessä tapahtumia oivallisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Clayface, Yhdysvallat, 2026, Warner Bros. Studios, DC Studios, 6th & Idaho Productions, British Film Commission, Domain Entertainment, The Safran Company

Heartstopper Forever (2026) - elokuva-arvostelu

HEARTSTOPPER FOREVER

Ohjaus: Wash Westmoreland

Näyttelijät: Joe Locke, Kit Connor, William Gao, Yasmin Finney, Tobie Donovan, Corinna Brown, Kizzy Edgell, Jenny Walser, Rhea Norwood, Anna Maxwell Martin, Leila Khan, Fisayo Akinade, Nima Taleghani, Jack Barton, Eddie Marsan ja Derek Jacobi

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Alice Osemanin sarjakuvaan perustuva televisiosarja Heartstopper (2022-2024) nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä huhtikuussa 2022, joten jatkoa oli luvassa. Toisen ja kolmannen kauden aikana katsojaluvut kääntyivät kuitenkin laskuun, jolloin sarjan jatko oli vaakalaudalla. Lopulta Oseman ja kumppanit päättivät tehdä varsinaisen tuotantokauden sijaan elokuvan, joka veisi tarinan päätökseen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Heartstopper Forever on julkaistu Netflixissä. Itse pidin sarjasta ja minua harmitti, kun tekijät ilmoittivat vievänsä sarjan päätökseen leffalla kunnon kauden sijaan. Päätin silti katsoa Heartstopper Foreverin heti elokuvan ilmestymispäivänä.

Yhteiset kouluvuodet alkavat olla takanapäin ja Charlien, Nickin ja muiden nuorten on päätettävä tulevaisuudestaan. Nick haluaisi muuttaa Leedsiin opiskelemaan, mutta voiko hänen ja Charlien suhde kestää pitkän välimatkan?

Heartstopperin tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, Heartstopper Forever -elokuvan toimiessa heidän tarinansa huipennuksena. Charlie (Joe Locke) ja Nick (Kit Connor) ovat onnellisesti parisuhteessa, mutta heidän rakkautensa joutuu koetukselle, kun Nick päättää valita tulevaksi opinahjonsa Leedsistä, mikä loisi pitkän välimatkan pojille. Charlie sen sijaan on päättänyt keskittyä koulun muuttamiseksi suvaitsevammaksi uudella asemallaan oppilaiden puheenjohtajana. Hahmot ovat mainiot ja Locke ja Connor suoriutuvat loppuun asti hyvin rooleistaan. Heidän väliltä löytyy myös yhä vahvaa kemiaa.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Charlien ja Nickin kaverit, pariskunta Tao (William Gao) ja transtyttö Elle (Yasmin Finney), lesbopari Tara (Corinna Brown) ja Darcy (Kizzy Edgell), kirjoihinsa uppoutuva aseksuaali Isaac (Tobie Donovan) ja seksuaalisuutensa kanssa vihdoin sinut oleva Imogen (Rhea Norwood). Valitettavasti vajaan parin tunnin elokuva ei anna sivuhahmoille samalla lailla tilaa kuin useista jaksoista koostuvat televisiosarjan tuotantokaudet. Taolla ja Ellellä on hieman omaa konfliktia tulevaisuudenhaaveiden takia, mutta tämä sivujuonikuvio jää todella ohkaiseksi. Gao, Finney, Brown, Edgell, Donovan ja Norwood tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa, mutta hahmojen fanien epäonneksi se ei ole kovin paljon.

Heartstopper-sarja oli erittäin mainio ja mukavan sympaattinen, vaikka se käsittelikin ajoittain rankempia aiheita, kuten vaikkapa syömishäiriötä. Hahmot ja heidän suhteensa saivat tilaa ja oman rauhansa syventyä ja heihin tykästyi aika lailla. Siksi onkin sääli, että varsinaisen finaalikauden sijaan tekijät ajautuivat tällaiseen kompromissiratkaisuun. Heartstopper Forever on kelvollinen, mutta silti harmillisen vaisu päätös todella hyvälle sarjalle. Tietty miellyttävä ilmapiiri ja mainio pääpariskunta pitävät elokuvan plussan puolella, mutta katsojana on silti vaikea olla haaveilematta, miten paljon vahvemmin kunnon tuotantokausi olisi voinut huipentaa tämän kaiken.

Heartstopper Forever on samanaikaisesti liian täynnä, jolloin sivuhahmot joutuvat tyytymään lähes statistirooleihin, mutta myös omituisen ohkainen. Isoin ongelma elokuvassa on Charlielle ja Nickille kirjoitettu pakollinen draama, joka tuntuu olevan mukana vain, koska tällaisissa leffoissa yleensä on draamaa. Koko riita syntyy tönkösti ja sen vatvomiseen käytetään turhan iso osa leffan kestosta. Seassa on hyviä yksittäisiä kohtauksia, sekä jopa ihan liikuttavia hetkiä, mutta kokonaisuus jää ontumaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Wash Westmoreland, jonka työ toimii pääasiassa menevästi. Ongelmaksi muodostuu Heartstopper-sarjakuvatkin tehneen Alice Osemanin käsikirjoitus, joka velloo liikaa pääparin draamassa ja lähes unohtaa sivuhahmot. Teknisesti Heartstopper Forever kuitenkin toimii. Elokuva on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat edelleen mainiot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin loppuun asti minua jäi harmittamaan, että siitä huolimatta että Charliella on huoneessaan suosikkiyhtyeeni Musen juliste, koko Heartstopperin aikana ei kuulla kappaleen kappaletta bändiltä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heartstopper Forever, Iso-Britannia, 2026, Netflix, See-Saw Films

Arvostelu: Back to Black (2024)

BACK TO BLACK

Ohjaus: Sam Taylor-Johnson

Pääosissa: Marisa Abela, Jack O'Connell, Eddie Marsan, Lesley Manville, Juliet Cowan, Therica Wilson-Read ja Sam Buchanan

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 16

Back to Black perustuu tositapahtumiin laulaja Amy Winehousen elämästä. Pian Winehousen kuoleman jälkeen vuonna 2011, useat studiot ja elokuvantekijät ryhtyivät työstämään filmatisointia laulajasta. Yhdessä kohtaa Noomi Rapacen oli tarkoitus näytellä Winehousea, mutta projekti kariutui. Vuonna 2022 Studio Canal -yhtiö ilmoitti tehneensä diilin Winehousen perikunnan kanssa elokuvaoikeuksista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2023 ja nyt Back to Black on saapunut elokuvateattereihin. Minun on pakko tunnustaa, ettei Amy Winehouse ole itselleni kovinkaan tuttu artisti ja oikeastaan jopa tiedostin hänen olemassaolonsa vasta, kun uutiset hänen kuolemastaan täyttivät sanomalehdet ja internetin. Olin kuitenkin kiinnostunut tietämään hänestä lisää ja päätin käydä katsomassa Back to Blackin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Menestyksekkään esikoisalbuminsa jälkeen nuoren ja nousevan laulajan Amy Winehousen elämä sinkoutuu varsinaiseen vuoristorataan täynnä palkintoja, päihteitä ja riitaisia suhteita.

Viimevuotisessa jättihittileffa Barbiessa (2023) pikaisen roolin tehnyt, mutta muuten aika tuntematon Marisa Abela nähdään elokuvan pääroolissa Amy Winehousena. Yhden 2000-luvun ikonisimman naisartistin näytteleminen olisi takuulla haaste monelle konkarillekin, mutta niin vain keltanokka Abela tarjoaa häikäisevän roolisuorituksen, jonka luulisi avaavan hänelle ovet Hollywoodiin, sekä nappaavan hänelle palkintoehdokkuuden jos toisenkin. Abela heittäytyy upeasti roolinsa vietäväksi, opeteltuaan taitavasti Winehousen voimakkaan puhetavan, sekä esiintymismaneerit. Tämän lisäksi hän vielä esittelee laulutaitojaan, laulaessaan itse lähes kaikki Winehousen kappaleet leffassa! Abela on jo itsessään niin huikeassa vedossa, tulkitessaan laulajan elämän ylä- ja alamäkiä, että pelkästään hänen suorituksensa ansiosta Back to Blackiin uppoutuu, vaikka ei olisikaan juuri Winehousesta tai hänen musiikistaan koskaan kiinnostunut.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Eddie Marsan ja Juliet Cowan Winehousen vanhempina Mitchinä ja Janisina, Lesley Manville Winehousen isoäitinä Cynthiana, sekä Jack O'Connell Blakena, jonka Winehouse kohtaa eräänä päivänä baarissa ja tämä kohtaaminen mullistaa nuoren artistin elämän monin tavoin. Cowan jää täysin sivuun sairaan äidin osassa ja Marsan nähdään lähinnä alati kannustavana isänä, joka lukemani perusteella oli tosielämässä huomattavasti manipuloivampi. Manville on mahtava Winehousen ihaileman isoäidin roolissa ja O'Connell on nappivalinta karismaattisen, joskin usein aika tympeän Blaken osaan, jolla ei ole ihan puhtaat (tai lailliset) jauhot pussissaan Winehousen suhteen.

Toisin kuin samaa nimeä kantava Amy Winehousen toinen ja samalla viimeiseksi jäänyt albumi, Back to Black -elokuva on saanut varsin ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Hämmennyksekseni moitteissa puhutaan joko siitä, että leffa on liian kesy kuvaus Winehousen alkoholin ja huumeiden täyttämästä elämästä tai siitä, että leffa keskittyy nimenomaan liikaa Winehousen elämän kurjuuksissa vellomiseen. Kuten alussa kerroin, itselleni Amy Winehouse ei ole erityisen tuttu tapaus, enkä leffan aikana tunnistanut hänen lauluistaan kuin juuri sen Back to Blackin ja samalta levyltä löytyvän Rehabin. Näiden lähtökohtien (ja Winehousen Wikipedia-sivun selailun) kautta minulla oli vastassa oikein mainio elämäkertaelokuva, joka saa lisäpisteet päänäyttelijänsä vaikuttavasta roolityöstä.

Leffan käsikirjoitus on toisaalta kaavamainen, kuten elämäkertaleffalta voikin hyvin odottaa, minkä lisäksi siitä löytyi joitain outoja ratkaisuja. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Winehouse vihdoin toteaa, että nyt olisi aika hakeutua vieroitushoitoon, mutta seuraavassa kohtauksessa hänet nähdään laulamassa Rehab-laulua, jonka sanojen mukaan hän kieltäytyi ehdotetusta hoidosta. Tiettyine kauneusvirheineenkin pidin elokuvasta. Omasta mielestäni se pureutui onnistuneesti Winehousen elämän nousuun ja tuhoon, rakentaen naisen päihderiippuvuutta ja myrskyistä parisuhdetta hyvin. Asiaa ei auta yhä vain suuremmissa laumoissa Winehousen talon edessä parveilevat paparazzit, jotka eivät malta odottaa seuraavaa potentiaalista skandaalia laulajan elämässä. Meininkiä ei välillä ole helppo katsoa ja voin uskoa, että monella artistin fanilla menee tippa linssiin jossain kohtaa, viimeistään traagisen vääjäämättömän odottaessa elokuvan lopussa. Itse en nähnyt elokuvan pahemmin kaunistelevan ikävyyksiä, mutten myöskään kokenut leffan ryhtyvän mässäilemään kurjuuksilla. Valoisiakin hetkiä löytyy ja etenkin Winehousen kohtaukset isoäitinsä kanssa ovat sympaattisia.

Back to Blackin ohjauksesta vastaa Sam Taylor-Johnson, jonka esikoiselokuvakin oli artistielämäkerta, John Lennonista kertova Nowhere Boy (2009). Uudessa elokuvassaan Taylor-Johnson onnistuu monin paikoin hyvin, erityisesti saadessaan kaiken irti Abelasta. Matt Greenhalghin käsikirjoitus kompastelee toisinaan, yrittäessään ahtaa yli vuosikymmenen tapahtumia kahden tunnin leffaan, mutta pääasiassa teksti toimii ja siitä löytyy hyvää dialogia. Elokuva on myös taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat oivat ja puvustajat ja maskeeraajat muovaavat Abelasta uskottavan Amy Winehousen. Äänimaailma on hyvin rakennettu leffassa käytettyjä Winehousen kappaleita myöten, joskin montaasi, jossa Back to Black soi, tuntuu Winehousen elämän merkittäviä hetkiä nopeasti läpikäyvänä enemmän musiikkivideolta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Back to Black, 2024, StudioCanal UK, Canal+, Cine+, Monumental Pictures, M6, W9

Arvostelu: Operation Fortune: Ruse de Guerre (2023)

OPERATION FORTUNE: RUSE DE GUERRE

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Jason Statham, Aubrey Plaza, Cary Elwes, Josh Hartnett, Bugzy Malone, Hugh Grant, Peter Ferdinando, Eddie Marsan, Lourdes Faberes ja Max Beesley

Genre: toiminta, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Operation Fortune: Ruse de Guerre on ohjaaja Guy Ritchien uusi toimintakomediaelokuva. Ritchie kirjoitti "Five Eyes" -työnimellä kulkeneen käsikirjoituksen yhdessä Ivan Atkinsonin ja Marn Daviesin kanssa ja sai Miramaxin innostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja nyt Operation Fortune: Ruse de Guerre saa ensi-iltansa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Ritchien työstävän uutta elokuvaa, etenkin kun sen traileri näytti siltä, että luvassa olisi kevyempi tapaus kuin vuoden 2021 turhan vakavamielisesti synkkyyksissä murjottanut Wrath of Man. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Operation Fortune: Ruse de Guerren sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Agentti Orson Fortune tiimeineen värvää Hollywood-tähden auttamaan tehtävässään napata takaisin huipputeknologinen ase kierolta miljardööri Greg Simmondsilta.

Elokuvan pääroolissa agentti Orson Fortunena nähdään Guy Ritchien luottonäyttelijä, Jason Statham - sekä Ritchien että Stathamin elokuvaurat käynnistyivät veikeällä Puuta, heinää ja muutama vesiperä -rikoskomedialla (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998). Statham hoitaa roolinsa perinteiseen Statham-tapaan, niin hyvässä kuin pahassa. Hän istuu periaatteessa täydellisesti osaansa tehokkaana vakoojana, mutta näyttelijänä Statham on sama hapannaamainen patsastelija kuin suunnilleen kaikissa leffoissaan viimeisten vähintään kymmenen vuoden ajalta.

     Oikeastaan kaikki sivuosanäyttelijät säväyttävät paremmin kuin tuima Statham. Nykyään unohduksiin jäänyt Cary Elwes on varsin vekkuli agenttipoppoon johtajana, Nathanina. Aubrey Plaza on mainio joukon tekniikkataituri Sarahina ja Bugzy Malone pärjää oivallisesti sivuun jäävän agentti J.J.:n roolissa. Parhaat roolityöt tarjoavat unohduksiin myös jäänyt Josh Hartnett Hollywood-stara Danny Francescona, jota agentit tarvitsevat tehtävälleen, sekä hurmuri-imagoaan viime vuosina karistanut Hugh Grant ökyrikkaana asekauppias Greg Simmondsina. Hartnett pitää hauskaa hieman hömelön ja omahyväisen näyttelijän roolissa, kun taas Grant oikein herkuttelee niljakkaan pahiksen osassa.

Operation Fortune: Ruse de Guerre on viihdyttävämpi ja guyritchiemäisempi teos kuin ohjaajan edellinen leffa, tummasävyisyydessään turhan raskassoutuiseksi mennyt Wrath of Man, mutta se ei kuitenkaan yllä ilahduttavan loistavan The Gentlemenin (2019) tasolle, jonka Ritchie teki aika sieluttomaksi jääneen Aladdin-uudelleenfilmatisoinnin (2019) kanssa samoihin aikoihin. Kyseessä on oikein mainio vakoojaseikkailu, joka lähtee heti ensiminuuteilla vauhdikkaasti käyntiin ja joka pitää pätevästi mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa. Tarina on varsin kelvollinen ja sen erilaiset mutkat ja käänteet pitävät hommaa kiinnostavana kaiken aikaa.

Elokuvasta löytyy useita ohjaajalle tyypillisiä tavaramerkkikikkailuja ja parhaimmillaan leffa onkin miellyttävän näppärä ja ovela. Sen kerronnassa on särmää ja napakkaa energiaa, minkä lisäksi hahmojen välinen sanailu on pääasiassa taidokkaasti ja hupaisesti työstettyä. Se nostaa hymyn jatkuvasti huulille, mutta todelliset naurut jäävät väliin. Leffa ei ole lopulta kuitenkaan ihan niin nokkela ja vekkuli kuin se vaikuttaisi luulevan olevansa. Osa komediasta on jopa hieman väsähtänyttä, eikä vakoojien välinen, seksismiin kantaa ottava naljailu kuulosta enää vuonna 2023 erityisen oivaltavalta. Toiminta on taitavasti tehtyä, mutta sekin kaipaisi hieman lisäpotkua. Operation Fortune: Ruse de Guerre onkin hieman puolitiehen jäävä elokuva. Siinä on paljon tykättävää, mutta turhan moni juttu on vähän kiireessä hutaistun oloista, jotta lopputulos yltäisi erittäin lupaavaan potentiaaliin. Elokuva ei myöskään pääse eroon sen ylle nousevasta varjosta, kun pahisten kerrotaan olevan ukrainalaisia, mikä tuntuu juuri nyt aika kiusalliselta ratkaisulta, vaikka leffan tuotanto olikin käynnissä jo ennen sotaa.

Ritchien ohjaus on passelin hyväntuulista, mikä sopii herralle paljon paremmin kuin synkistely. Hän ei kuitenkaan saa luotua niin tehokasta pakettia kuin voisi toivoa. Hänen, Atkinsonin ja Daviesin käsikirjoituksesta puuttuu se kirsikka kakun päältä, jolloin lopputulos jättää nälkäiseksi. Operation Fortune: Ruse de Guerre on tyylikkäästi kuvattu leffa ja etenkin loppuhuipennuksesta löytyy kekseliäitä kuvakulmia, kun kameraa asetellaan esimerkiksi aseen piippuun. Lavastus- ja puvustustiimit hoitavat tonttinsa hyvin. Leikkaus on oivallisen napakkaa ja erikoistehosteet mainiot. Äänimaailma tukee hyvin visuaalista antia heti alusta alkaen, kun ripakasti kävelevän Nathanin kengänkopinat sulautuvat vähitellen Christopher Bensteadin säveltämiin musiikkeihin.

Yhteenveto: Operation Fortune: Ruse de Guerre on mainio vakoojaleffa, joka viihdyttää menevästi läpi kestonsa. Tarina pitää sujuvasti mukanaan ja leffan ilmapiiri on miellyttävän vekkuli. Siitä löytyy hieman jännitettä, sekä myös oivaa hupaisuutta. Elokuva ei kuitenkaan ole ihan niin ovela kuin Guy Ritchie on luultavasti ajatellut. Vaikka hymy nousee jatkuvasti huulille, ei leffa ole niin hauska kuin voisi toivoa. Elokuva jää muiltakin osa-alueilta hieman puolitiehen ja se kaipaisi lisäpotkua. Jo tällaisenaan homma kuitenkin toimii tarpeeksi passelisti. Jason Statham patsastelee tuttuun tapaansa pääroolissa ja jääkin näyttelijänä muiden jalkoihin. Etenkin Hugh Grant vakuuttaa niljakkaana roistona. Teknisiltä ansioiltaankin filmi on pätevästi tehty. Jos Ritchien veijarimaiset elokuvat iskevät, suosittelen katsomaan Operation Fortune: Ruse de Guerren, vaikkei elokuva ylläkään samalle tasolle kuin vaikka ohjaajan alkupään filmit Puuta, heinää ja muutama vesiperä ja Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000) tai muutaman vuoden takainen The Gentlemen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Operation Fortune: Ruse de Guerre, 2023, Miramax, AZ Celtic Films, STX Films, Tencent Pictures

Arvostelu: Gangs of New York (2002)

GANGS OF NEW YORK

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Daniel Day-Lewis, Cameron Diaz, Henry Thomas, Jim Broadbent, Brendan Gleeson, John C. Reilly, Stephen Graham, Eddie Marsan, Gary Lewis, Lawrence Gilliard Jr. ja Liam Neeson
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Gangs of New York perustuu Herbert Asburyn kirjaan The Gangs of New York: An Informal History of the Underworld vuodelta 1927. Ohjaaja Martin Scorsese luki kirjan 1970-luvulla ja kasvettuaan New Yorkissa ja oltuaan kiinnostunut kaupungin historiasta, hän alkoi pohtia mahdollisuutta kääntää kirja elokuvan muotoon ja hankkikin kirjan elokuvaoikeudet. Siihen aikaan Scorsese oli kuitenkin vasta nouseva nimi elokuva-alalla, eikä hän millään saanut rahoitusta hurjalle idealleen. Vasta vuonna 1999 hän sai tuottaja Harvey Weinsteinin kiinnostumaan projektista ja tarttumaan siihen. Vaikka Scorsese ja Weinstein olivatkin aluksi yhteisymmärryksessä, he riitelivät vähän väliä, kun kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2000. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Gangs of New York sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus, ääni ja laulu), viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan ohjauksen ja laulun palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, ääni, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Gangs of New Yorkia, vaikka se on kiinnostanut minua jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1846 nuori Amsterdam näkee, kun jengiläinen William "Teurastaja" Cutting tappaa hänen pappi-isänsä keskellä jengisotaa. Vuosia myöhemmin aikuiseksi kasvanut Amsterdam palaa lapsuutensa kotiseuduille New Yorkiin, aikeinaan kostaa isänsä kuolema.

Pääroolissa kostonhimoisena Amsterdam Vallonina nähdään Leonardo DiCaprio. Lapsena Amsterdam joutui näkemään isänsä (Liam Neeson) kuoleman jengisodan tiimellyksessä ja nyt Amsterdam on valmis antamaan samalla mitalla takaisin syylliselle. DiCaprio on nappivalinta rooliin, tulkiten taidokkaasti hahmonsa suuttuneita tuntemuksia. Amsterdam ei kuitenkaan päätä pahkaa syöksy tappopuuhiin, vaan hänellä on pidemmän luokan suunnitelma mielessään, jonka avautumista on mielenkiintoista seurata. Katsoja on alusta asti Amsterdamin puolella, janoten itsekin kostoa. Sillä eihän Neesonia pistetä hengiltä ja päästä pälkähästä!

     Amsterdamin isän murhaajaa, William "Teurastaja" Cuttingia taas näyttelee upea ja karismaattinen Daniel Day-Lewis, joka voitti roolityöstään BAFTA:n ja oli ehdolla myös Oscarista ja Golden Globesta. Day-Lewis oikein herkuttelee niljakkaan hahmonsa kanssa, tehden hänestä niin vihattavan kuin myös kiehtovan ja vangitsevan. Teurastaja on onnistunut nousemaan korkealle jengisotien tiimellyksessä ja johtaa pelon voimalla. Day-Lewis uhkuu arvokkuutta, mutta samalla hän osaa olla myös hieman pelottava, hahmonsa arvaamattoman luonteen takia.

Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz taskuvaras Jennynä, Henry Thomas Amsterdamin kaverina Johnnynä, Jim Broadbent poliitikko Boss Tweedinä, John C. Reilly poliisi Mulraneyna, sekä Brendan Gleeson hiljaisena munkkina, joka tarkkailee katujen menoa. Ohjaaja Martin Scorsesen voi bongata nopeasti esittämässä rikkaan perheen isää, jolta Diazin näyttelemä Jenny käy vohkimassa arvotavaroita. Diaz on roolissaan mainio ja hyvää työtä tekevät kaikki muutkin. Jopa Neeson tekee väkevää työtä lyhyellä ruutuajallaan.

Gangs of New York osoittautui varsin hienoksi historialliseksi eeposelokuvaksi, joka ei edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa on varttia vaille kolme tuntia, mutta Scorsese on onnistunut rytmittämään mielenkiintoisen kostokertomuksensa niin mainiosti, että teos tuntuu ainakin puoli tuntia todellisuutta lyhyemmältä. Elokuva tekee niin hyvää työtä uppoutuessaan tämän ajanjakson New Yorkin katujengien kiistoihin ja tämän alamaailman menoon, että aika kuluu kuin siivillä. Itse asiassa filmiä voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Alun perin Scorsesella oli käsissään yli kolmituntinen teos, ennen kuin Weinstein pakotti hänet tiivistämään sitä ja katsoisin ihan mielelläni sen alkuperäisen leikkausversion.

Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu, mikä vaikuttaa myös siihen, että leffa tuntuu kulkevan vauhdikkaasti. Ensimmäinen puolituntinen on erittäin tiivistunnelmainen aloitus filmille, pitäessään sisällään kahden jengin taistelun, jonka seurauksena Amsterdamin isä kuolee ja pieni poika ryhtyy vannomaan kostoa Teurastajaa kohtaan. Vaikuttavan avauksen myötä katsoja todella on aikuistuvan Amsterdamin puolella ja tätä kostotarinaa jämähtää seuraamaan. Oletettavien jännittävien hetkien lisäksi elokuva onnistuu olemaan yllättävän hupaisakin. Seasta löytyy myös niin herkkää draamaa kuin hempeää romantiikkaakin, rikastuttaen kokonaisuutta. Odotukset palkitaan voimakkaalla loppuhuipennuksella, joka on teemaltaan iskevä ja vie kertomuksen hienosti päätökseensä.

Myös tekniseltä puoleltaan Gangs of New York on vahva paketti. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Laajoilla kuvilla esitellään oikein kunnolla filmin häikäisevän hienoja lavasteita (New Yorkin 1800-luvun puolen välin ajan taloja ja katuja rakennettiin studiolle usean korttelin verran), toinen toistaan upeampia asuja ja taidokkaasti tehtyjä maskeerauksia. Hyvää kuvausta tukee myös hyvä valaisu, sekä leikkaus. Muutamat leikkaukset ovat hassun hyppiviä, mutta pääasiassa editointi on sulavaa. Erikoistehosteet ovat mainiot ja äänimaailma iskevästi rakennettu efektejä ja Howard Shoren musiikkeja myöten. Parhaiten musiikeista jää kuitenkin mieleen U2:n The Hands That Built America -kappale, joka voitti ihan Golden Globen.

Yhteenveto: Gangs of New York on hieno kostokertomus, joka pitää koukussaan läpi kolmituntisen keston. Elokuva käynnistyy vaikuttavalla taistelukohtauksella, minkä myötä katsoja on täysillä päähahmo Amsterdamin puolella. Leonardo DiCaprio tulkitsee vakuuttavasti kostonhimoisen hahmonsa matkaa. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti, mutta parhaan suorituksen tarjoaa lopulta Daniel Day-Lewis häijyn Teurastajan osassa. Elokuva on oivallisesti käsikirjoitettu ja sitäkin paremmin ohjattu. Martin Scorsese pitää tunnelmaa korkealla ja katsojaa otteessaan. Meno on jännittävää, mutta sekaan mahtuu myös komediaa ja ripaus romantiikkaakin. Kaikki johtaa iskevään loppuhuipennukseen ja lopputekstien aikana soiva U2:n mainio The Hands That Built America toimii hyvänä kirsikkana kakun päällä. Visuaalisesti filmi on komeaa katsottavaa tyylikästä kameratyöskentelyä ja näyttäviä puitteita myöten. Gangs of New York on väkevä draamaelokuva, jonka katselua suosittelen lämpimästi historiallisten elokuvien, rikosdraamojen, hyvien näyttelijäsuoritusten ja ohjaaja Scorsesen ystäville. Scorsese on vähän aikaa sitten paljastanut työstävänsä Asburyn kirjan pohjalta televisiosarjasovitusta. Saas nähdä, kuinka Gangs of New York kääntyy pienen ruudun puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gangs of New York, 2002, Miramax, Initial Entertainment Group, Alberto Grimaldi Productions

Arvostelu: Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012)

LUMIKKI JA METSÄSTÄJÄ

SNOW WHITE AND THE HUNTSMAN

Ohjaus: Rupert Sanders
Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Ian McShane, Bob Hoskins, Ray Winstone, Nick Frost, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Brian Gleeson, Vincent Regan, Lily Cole, Noah Huntley ja Chris Obi
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Snow White and the Huntsman, eli suomalaisittain Lumikki ja metsästäjä perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Evan Daugherty oli pitkään ollut innoissaan Grimmin veljesten sadusta ja päättikin työstää sen pohjalta oman elokuvakäsikirjoituksensa. Hänellä oli kuitenkin vaikeuksia saada tekstiä myytyä - etenkin kun elokuva Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005) oli juuri osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi. Kuitenkin Tim Burtonin julkaistua Liisa Ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 2010) ja sen osoittauduttua valtavaksi hitiksi, eri studiot halusivat heti yrittää toistaa sen menestystä ja tehdä uusia elokuvia vanhoista saduista. Universal kiinnostui Daughertyn Lumikki-tekstistä ja sen pohjalta kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011. Lopulta Lumikki ja metsästäjä -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 14. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ailahtelevat arviot kriitikoilta. Elokuva sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta puvustuksesta ja erikoistehosteista, muttei voittanut kumpaakaan. Sen sijaan elokuva "voitti" huonoimman naispääosan Razzie-palkinnon. Itse katsoin leffan vasta vuokralta, enkä pitänyt siitä yhtään. En siis suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, jotta olisin arvostellut sen ennen sen jatko-osan, Metsästäjä ja talvinen taistelu (The Huntsman: Winter's War - 2016) näkemistä. Kuitenkin kun huomasin Lumikki ja metsästäjän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Kuningas Magnus ottaa uudeksi vaimokseen taikavoimaisen Ravennan, joka heti kuningattareksi noustuaan tappaa kuninkaan, kaappaa vallan ja vangitsee kuninkaan tyttären, Lumikin. Kun Lumikki vihdoin pääsee karkuun vankilastaan, Ravenna lähettää tämän perään metsästäjän.

Kristen Stewart on viime vuosina osoittanut, että kenties hänessä onkin potentiaalia näyttelijänä. Vielä vuonna 2012 Lumikki ja metsästäjän ilmestyessä ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten ihmeessä hän on edes päässyt elokuviin - hän oli niin puinen ja tylsä näyttelijä. Tässä hänet nähdään valitettavasti pääroolissa itse Lumikkina ja on varmaa, että elokuva olisi parempi jo siten, että roolissa olisi joku toinen. Stewart hoitaa tonttinsa yhtä tympäännyttävän yksi-ilmeisesti ja elottomasti kuin Twilight-leffoissa (2008-2012). Hän ei sovi lainkaan sellaiseksi hahmoksi, jonka on tarkoitus herättää muissa ihastusta ja vaikutusta ja motivoida kapinallisia taisteluun. Vaikka hahmo onkin kuninkaan tytär, on silti vaikea uskoa, että yhä vain useampi päättäisi seurata häntä johtajanaan, sillä Stewartista puuttuu karisma täysin. Ei mikään ihme, että Stewart sai roolityöstään huonoimman naispääosan Razzien.

     Yllättävää kyllä, edes Charlize Theron ei ole kovin hyvä elokuvassa. Hän näyttelee Ravennaa, eli häijyä äitipuolta, joka kuningattarena syöksee Lumikin kuningasisän vallasta ja alkaa hallitsemaan julmalla otteella. Siinä, missä Stewart alinäyttelee ikävästi, Theron lipsahtaa vähän väliä ylinäyttelemisen puolelle. Voisi jopa sanoa, että kaikessa dramaattisuudessaan Theron yrittää näytellä Stewartinkin edestä.

Vuotta aiemmin Thorista (2011) maailmankuuluksi noussut Chris Hemsworth näyttelee metsästäjä Ericiä, jonka kuningatar lähettää Lumikin perään tämän karattua. Hemsworth yrittää parhaansa roolissa, mutta hänestä näkyy läpi tiettyä tyytymättömyyttä projektia kohtaan. Alunperin rooliin kaavailtiin mm. Tom Hardya, Michael Fassbenderia, Hugh Jackmania ja jopa Johnny Deppiä, mutta jokainen heistä kieltäytyi fiksusti.

     Elokuvassa nähdään myös Sam Spruell Ravennan ällöttävänä pervoveljenä Finninä, Vincent Regan Hammondin herttuana ja Sam Claflin tämän William-poikana, joka tietty kiinnostuu Lumikista, sekä Ian McShane, Ray Winstone, Nick Frost, Eddie Marsan, Toby Jones, Johnny Harris, Brian Gleeson ja Bob Hoskins viimeisessä elokuvaroolissaan seitsemä... ei kun siis kahdeksana kääpiönä, Viisaana, Jörönä, Uneliaana, Nuhanenänä... mitä, nämä eivät olekaan kääpiöiden nimet tässä leffassa? Ikonisten nimiensä tavoin kääpiöiltä on viety myös heidän persoonallisuutensa, eivätkä hahmot tarjoa minkäänlaista riemua. Lähinnä katsoja vain kummastelee, että näyttävätpä tuttujen näyttelijöiden päät oudoilta liitettyinä pienempiin kehoihin. Jos kymmenen vuotta aiemmin Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) onnistuttiin täydellisesti tekemään lyhytkasvuisia hobitteja pidemmistäkin näyttelijöistä, kuinka se voi olla niin vaikeaa tässä?

Täytyy myöntää, että jonkin aikaa katsoessani Lumikki ja metsästäjää uudestaan, pohdin, että ei tämä välttämättä olekaan niin surkea kuin muistin. Vaikka elokuvan päätyttyäkin olen sitä mieltä, että leffa on parempi, pidin sitä silti aika kehnona fantasiarainana. Alkupää on lähinnä keskinkertainen, sitten elokuva muuttuu heikoksi ja loppuhuipennus on aika huonoa taistelua. Elokuva todella kompastuu päänäyttelijäänsä. Eri näyttelijällä katsojaa jopa kiinnostaisi Lumikin matka ja kohtalo, sekä uskoisi, kun tämä alkaa saamaan joukkoa puolelleen taistelemaan häijyä kuningatarta vastaan. Toinen kompastuskivi on myös surkuhupaisa pahis. Theronilla on hetkensä, mutta loppujen lopuksi kahden paperilla mielenkiintoisen hahmon valtataistelu sortuu näytöllä kehnon tulkinnan takia.

Toisin kuin vain pari kuukautta aiemmin ilmestynyt Lumikki-satuun perustuva kepeä Kerro, kerro kuvastin -elokuva (Mirror Mirror - 2012) tai sadun tunnetuin filmatisointi, Walt Disneyn piirrosklassikko Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Lumikki ja metsästäjästä on haluttu tehdä synkempi kuvaus sadusta. Tekijät ovat luultavasti tavoitelleet Taru sormusten herrasta -trilogian ja juuri suosituksi nousseen Game of Thrones -sarjan (2011-2019) yleisöä, mutta lopputulos muistuttaa lähinnä vuotta aiemmin ilmestynyttä, surkeaa Red Riding Hood - Punahilkkaa (Red Riding Hood - 2011). Synkistelystään huolimatta elokuva ei pääse pakoon tiettyä teinileimaa ja siten se myös kadottaa varttuneemmat katsojat. 

Ajatuksen tasolla elokuvan pitäisi toimia erittäin hyvin. Pidän todella paljon Lumikki-sadusta ja vaikka Disneyn piirretty onkin loistava, idea synkemmästä tulkinnasta on kiehtova. Rakkauteni fantasiagenreä kohtaan voi huomata siitä, että Harry Potterit ovat lempikirjani, Taru sormusten herrasta -trilogia on lempielokuvasarjani ja Game of Thrones kuuluu suosikkeihini televisiosarjoista. Fantasia on kuitenkin vaikea genre. Joko siinä onnistuu todella hyvin tai sitten siinä epäonnistuu pahasti. Lumikki ja metsästäjä kuuluu jälkimmäiseen osapuoleen. Vaikka elokuva esittääkin olevansa tuore kuvaus tutusta sadusta, kulkee se silti lähes täysin tuttuja polkuja. Tämä ei haittaisi, jos hahmot ja elokuvan maailma kiinnostaisivat. Liiallinen synkistely on johtanut siihen, että kaikki on jotenkin ankean ja tylsän harmaata. Taisteluista ei löydy jännitettä, kun hahmoista ei välitä. On hienoa nähdä Lumikki taistelemassa muiden joukossa haarniska päällä, mutta siinä kohtaa peli on jo menetetty.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä leffaansa tekevä Rupert Sanders ja ensikertalaisuuden kyllä huomaa. Sanders ei saa rakennettua kunnon tunnelmaa filmiin, eikä saa näyttelijöistään irti oikeanlaisia tuntemuksia. Hän joko ylidramatisoi tai sitten alisuoriutuu. Ei siis ihme, että Sanders on tämän jälkeen tehnyt vain yhden elokuvan lisää, vuoden 2017 Ghost in the Shellin. Eipä ole Evan Daughertyn, John Lee Hancockin ja Hossein Aminin työstämässä käsikirjoituksessakaan paljoa kehumista. Tekniseltä puolelta sentään löytyy oivaa kameratyöskentelyä, tyylikkäitä asuja, näyttäviä lavasteita ja paikoitellen hienoja erikoistehosteitakin. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit toimivat kelvollisesti taustalla.

Elokuvasta on olemassa myös viitisen minuuttia pidempi versio, mikä julkaistiin Blu-raylla ja DVD:llä. Ravennan vallankaappaus kestää hieman kauemmin ja mukana on myös pari pidennettyä kohtausta. Itse katsoin elokuvan teatteriversion.

Yhteenveto: Lumikki ja metsästäjä on harmillisen kehno tulkinta Grimmin veljesten satuklassikosta. Paperilla idea tutun tarinan synkemmästä versiosta kuulostaa hyvältä, mutta lopputulos kompastuu pahasti heikkoihin näyttelijäsuorituksiin, tönkköön käsikirjoitukseen ja ensikertalaisohjaukseen. Filmin synkistelevä ja ylidramaattinen tunnelma on kömpelösti rakennettu ja leffa muistuttaa enemmän aikuista leikkivää teiniä kuin oikeasti kypsää teosta. Filmi on paikoitellen aika pitkäveteinen, eikä sen fantasiapuoli onnistu koskaan lumoamaan. Toimintakohtauksista puuttuu jännite täysin. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, tehden Lumikista todella puisen. Chris Hemsworth toimii kelvollisesti metsästäjänä, mutta Charlize Theron ylinäyttelee kiusallisesti pahiskuningattaren osassa. Kääpiöistä on tehty harmillisen mitäänsanomattomia ja persoonattomia tyyppejä, haaskaten useat lahjakkaat näyttelijät. Elokuvasta löytyy hyviä puolia tekniseltä osastolta, mutta samalla filmin ankean harmaa värimaailma tekee leffasta visuaalisesti hieman tylsän. Lumikki ja metsästäjä tuntuu lähinnä haaskatulta potentiaalilta, eikä se kymmenen vuoden ja uudelleenkatselunkaan jälkeen toimi kummoisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Snow White and the Huntsman, 2012, Universal Pictures, Roth Films

Arvostelu: Sotahevonen (War Horse - 2011)

SOTAHEVONEN

WAR HORSE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Jeremy Irvine, Peter Mullan, Emily Watson, David Thewlis, Tom Hiddleston, Benedict Cumberbatch, Patrick Kennedy, Geoff Bell, Leonard Carow, David Kross, Céline Buckens, Niels Arestrup, Toby Kebbell, Hinnerk Schönemann, Eddie Marsan ja Liam Cunningham
Genre: draama, sota
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

War Horse, eli suomalaisittain Sotahevonen perustuu Michael Morpurgon samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Morpurgo itse yritti saada kirjasta aikaiseksi elokuvan, mutta lopulta sai käännettyä kirjan teatteriesityksen muotoon vuonna 2007. Vuonna 2009 tuottajapariskunta Kathleen Kennedy ja Frank Marshall näkivät esityksen ja innostuivat siitä niin paljon, että saivat DreamWorksin kautta ostettua kirjan elokuvaoikeudet. Pariskunta esitteli kirjan ohjaaja Steven Spielbergille, joka ihastui tarinaan ja päätti ohjata filmin, nähtyään teatteriesityksen helmikuussa 2010. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Sotahevonen sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten ja vain pari kuukautta Spielbergin edellisen elokuvan, Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011) julkaisun jälkeen! Elokuva oli menestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Leffa sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, kuvaus, lavastus, musiikki, äänitys ja äänitehosteet), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva ja musiikki), sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (paras kuvaus, lavastus, musiikki, äänitys ja erikoistehosteet), muttei voittanut näissä gaaloissa ainuttakaan palkintoa. Itse en ollut aiemmin nähnyt Sotahevosta, eikä se pitkään edes kiinnostanut minua. Olen kuitenkin päättänyt katsoa kaikki Spielbergin ohjaamat filmit, joten kun huomasin Sotahevosen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1912 nuoren Albertin isä ostaa huutokaupasta hevosen nimeltä Joey, josta tulee Albertin paras ystävä. Joey ei kuitenkaan tuota toivotusti rahaa perheen maatilalla, joten pari vuotta myöhemmin isä joutuu myymään hevosen armeijalle, kun ensimmäinen maailmansota syttyy ja Iso-Britannia ajautuu sotaan Saksan kanssa.

Alun perin nuoren Albertin rooliin kaavailtiin Eddie Redmaynea, mutta Spielberg päättikin lopulta aiemmin vain muutamassa näytelmässä esiintyneen Jeremy Irvinen saavan pääroolin. Irvinesta ei onneksi näy kokemattomuutta, vaan hän hoitaa hommansa mainiosti. Hän on myös selvästi innoissaan saamastaan mahdollisuudesta ja päättänyt pistää parastaan. Albert on välittömästi pidettävä hahmo, jonka kautta katsojakin alkaa suuresti välittämään Joey-hevosesta. Joeyta taas esittää jopa neljätoista eri hevosta pitkin leffaa, riippuen siitä, mitä hevosen pitää milloinkin tehdä. Hurjempia stuntteja varten tekijät ovat käyttäneet tietokonetehosteita ja yhdessä kohtaa nähdään myös upeasti toteutettu nukkehevonen. Joeysta on saatu aikaiseksi kunnon hahmo, jonka matkaa halki sodan seuraa kiinnostuneena. Hevonen kun on, Joey ei koskaan puhu, mutta silti katsoja voi pelkästä katseesta tulkita hepoloisen ajatuksenkulkua.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Mullan ja Emily Watson Albertin vanhempina, David Thewlis heidän häijynä vuokraisäntänä, sekä mm. Tom Hiddleston, Benedict Cumberbatch, Toby Kebbell, Eddie Marsan ja Liam Cunningham brittisotilaina ja Céline Buckens, Niels Arestrup, Leonard Carow, David Kross ja Hinnerk Schönemann erilaisina hahmoina, joita Joey kohtaa maailmansodassa, yrittäessään päästä takaisin kotiin maaseudulle rakkaan Albertinsa luokse. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, vaikka osalla onkin yllättävän vähän ruutuaikaa. Thewlis oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan. Ainoa heikkous on oikeastaan tekijöiden päätös, että kaikki puhuvat englantia, mutta saksalaisella tai ranskalaisella korostuksella. Jos eri maiden edustajat puhuisivat omaa kieltään, tekisi se filmistä tehokkaamman paketin.

Steven Spielberg tunnetaan parhaiten "koko perheen" seikkailuistaan, kuten Indiana Joneseista (1981-), E.T. the Extra-Terrestrialista (1982) ja Jurassic Parkista (1993), mutta eivätpä sotakuvauksetkaan ole hänelle uusi juttu. Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania (Saving Private Ryan - 1998) pidetään yhtenä genren väkevimmistä teoksista, minkä lisäksi Spielberg oli mukana tekemässä erinomaista Taistelutoverit-minisarjaa (Band of Brothers - 2001). Sodan aikaan sijoittui myös syvästi koskettava ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja Schindlerin lista (Schindler's List - 1993). Nämä kolme teosta kuvasivat eri tavoin sodan hirveyttä. Vaikka Sotahevonenkin näyttää, kuinka kamalaa sota on, on se huomattavasti aiempia filmejä kevyempi teos. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on koko perheen sotaelokuva. Sota toimii enemmänkin kulissina ystävyystarinalle, missä hevonen ja omistaja yrittävät päästä toistensa luokse, kun maailma ympärillä on tuhon partaalla. Kertomus on herkkä, kaunis ja täynnä sydäntä, kuten Spielbergin teokset yleensä.

Ei Sotahevonen mikään täyden kympin suoritus ole, mutta on se vikoineenkin oikein mainio teos. Lähes kahden ja puolen tunnin kestossa elokuva on paikoitellen ylipitkä, eikä sen rytmitys ole täysin kohdallaan. Kestää kenties jopa liiankin kauan, ennen kuin ensimmäinen maailmansota syttyy. Vaikka on hyvä, että elokuva rakentaa Albertin ja Joeyn ystävyyttä rauhassa, voisi ensimmäistä kolmea varttia tiivistää enemmän. Sen jälkeen elokuva nimittäin kulkee aika vauhdilla, Joeyn päätyessä kaiken aikaa eri porukan mukaan sodan keskellä. Välillä se toimii brittisotilaiden ratsuna, sitten se huomaa vetävänsä saksalaista tykkiä perässään. Monille hepo tuo toivoa kauheuden keskellä ja hymy leviää usein katsojan huulille. Elokuva onnistuu myös hieman koskettamaankin. Jos katsoja on kunnon heppafani, on kyynelhanojen aukeaminen taattua.

Steven Spielberg on kyllä aikamoinen teräsvaari, ottaen huomioon, että hän teki samana vuonna vaativan animaatioelokuvan Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden ja ison budjetin sotafilmin. Henkilökohtaisesti täytyy kyllä sanoa, että hän onnistui Tintin kanssa paremmin, mutta ei Sotahevonen missään nimessä huono ole. Spielberg hoitaa homman tutulla ja varmalla otteellaan, rakentaen sydämellistä tunnelmaa. Ja kun kyseessä on Spielbergin teos, on myös varmaa, että elokuva näyttää hyvältä. Elokuva on täynnä lähes maalauksellisia otoksia. Kuvaus on huikeaa. Ehdottomasti suosikkikuvani on, kun yöllä sotilaat ampuvat pari teloitettavaa ja etualalla olevan tuulimyllyn pyörivä siiveke liukuu tyylikkäästi peittämään uhrit juuri aseiden laukaistessa. Lavasteet ovat upeat ja valtavat sotatantereet ovat vaikuttava näky kaikessa kauheudessaan. 1910-luvun ajankuva on luotu lavasteiden lisäksi hienolla puvustuksella. Myös äänimaailma on erinomainen, oli kyse sitten äänitehosteista tai Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin kauniista musiikeista.

Yhteenveto: Sotahevonen on erittäin mainio sotaelokuva, josta löytyy jopa paljon sydäntä. Hevosen ja sen omistajan ystävyys ja heidän vimmainen yritys päästä takaisin toistensa luokse tuhon keskellä on liikuttavaa seurattavaa. Joey-hevosesta on saatu aikaiseksi kunnon hahmo ja vaikkei heppa sano sanaakaan leffan aikana, on toteutus niin taidokas, että katsoja on kaiken aikaa perillä Joeyn tuntemuksista. Hevosen seikkailuja sodan keskellä uppoutuu seuraamaan mielenkiinnolla, vaikka leffalla kestääkin turhan kauan, että niihin asti päästään. Alun ensimmäistä 45 minuuttia voisi tiivistää ja muutenkin elokuva tuntuu liian pitkältä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja tekniseltä puoleltaan leffa on tyylikästä katsottavaa. Ei Sotahevonen Spielbergin parhaiden teosten joukkoon yllä millään, mutta on se silti varsin pätevä, erilainen ja perheystävällisempi sotateos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
War Horse, 2011, DreamWorks, Amblin Entertainment, Reliance Entertainment, The Kennedy/Marshall Company

Arvostelu: Wrath of Man (2021)

WRATH OF MAN

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Jason Statham, Holt McCallany, Josh Hartnett, Niamh Algar, Jeffrey Donovan, Scott Eastwood, Chris Reilly, Laz Alonso, Raúl Castillo, DeObia Oparei, Eddie Marsan, Post Malone ja Andy García

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

Wrath of Man on Jason Stathamin tähdittämä ja Guy Ritchien ohjaama uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta elokuvasta Le Convoyeur (2004). Vuonna 2019 Ritchie ilmoitti työstävänsä seuraavaksi omaa versiotaan ranskalaisleffasta ja elokuvan kuvaukset käynnistyivät saman vuoden marraskuussa. Elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tammikuussa 2021, mutta koronaviruspandemian vuoksi julkaisua on siirretty. Nyt Wrath of Man on kuitenkin vihdoin saamassa ensi-iltansa ja itse olin innoissani. Ritchien edellinen elokuva The Gentlemen (2019) oli ohjaajan lystikkään tyylikäs paluu rikoselokuvien pariin kahden hutilaukauksen (King Arthur: Legend of the Sword - 2017 ja Aladdin - 2019) jälkeen, joten kun hän päätti jatkaa rikostarinoiden kanssa, olin heti valmis katsomaan, mitä olisi luvassa. Kävinkin katsomassa erittäin positiivisin mielin Wrath of Manin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa ja jo nyt täytyy todeta, että poistuin näytöksestä hyvin ristiriitaisin tuntein...

Mysteerinen mies nimeltä Patrick Hill, eli ihan vain "H" saa työn miljoonia dollareita viikottain kuljettavasta firmasta. Kun erään kuljetuksen aikana panssaroitu kuljetusauto joutuu ryöstön kohteeksi, H:n menneisyyden salat alkavat nousta esiin...

Pääroolissa mysteerisena H:na nähdään Jason Statham, joka tekee pitkästä aikaa paluun Guy Ritchien elokuviin. Statham ja Ritchie ovat toisilleen merkittävä kaksikko, olihan Puuta, heinää ja muutama vesiperä (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998) kummankin ensimmäinen elokuva. Ritchie ja Statham ovat pari muutakin filmiä tehneet yhdessä, mutta edellisestä, eli Revolverista (2005) on vierähtänyt jo 16 vuotta. Stathamista ei harmillisesti löydy minkäänlaista erityisintoa uutta yhteistyötä kohtaan, vaan hän hoitaa hommansa samana kivikasvoisena äijänä kuin hyvin pitkälti kaikissa muissakin leffoissaan. Statham on kuitenkin hyvässä vedossa ja hahmosta löytyy tarpeeksi sisältöä, jotta tämän H:n tarinaa haluaa seurata.

     Elokuvassa nähdään myös Holt McCallany, Josh Hartnett ja Niamh Algar rahankuljetusfirmalle työskentelevinä Bullettina, Boy Sweatina ja Danana, sekä Eddie Marsan firman pomona, minkä lisäksi leffassa esiintyvät mm. Scott Eastwood, Andy García ja rap-artisti Post Malone. Sivuhahmot toimivat kelvollisesti, kuten myös heidän näyttelijänsä. Eastwood ei vieläkään nouse liki legendaarisen Clint-isänsä tasolle, mutta hoitaa hommansa tarpeeksi mallikkaasti. 2000-luvun alun jälkeen pelkästään pikkuleffoja tekemään päätynyttä Hartnettia on ihan mukava nähdä pitkästä aikaa valkokankaalla.

Heti täytyy sanoa, että jos odottaa Wrath of Manista samanlaista kevyttä, kieli poskessa tehtyä rikosviihdettä, joka kuitenkin säväyttää nokkelalla käsikirjoituksellaan, eli samaa mitä monet Guy Ritchien elokuvat edustavat, voi hyvin nopeasti joutua pettymään. Muutamaa ihan hilpeää naljailua lukuunottamatta kyseessä on lähes huumoriton synkistely, joka oikein tosissaan maalailee painostavaa ilmapiiriä ja lähestulkoon velloo ylidramaattisuudessa. Viihdyttäväksi en leffaa voi millään kutsua, sillä se tuntui läpikotaisin niin raskaalta - aivan kuin filmi vyöryttäisi painolastiaan katsojan harteille. Kahden tunnin kestoon mahtuu osioita, jotka tuntuivat erittäin raskassoutuisilta ja paikoitellen leffa jopa käy hieman laahaavaksi. Vaikka pidän siitä, että Ritchie halusi kokeilla jotain vakavahenkisempää värikkään fantasiaseikkailu Aladdinin ja vekkulimaisen rikosleffa The Gentlemenin jälkeen, hän vie synkistelyn liiankin pitkälle.

Kyseessä ei kuitenkaan ole missään nimessä huono teos, eikä edes heikko. Wrath of Man pitää sisällään tarpeeksi hyvää, jotta se pääsee hieman yli keskinkertaisuuden rajan ja nousee plussan puolelle. Elokuvassa on tietyt kohtaukset, jotka ovat todella rautaisia. Filmi lähtee käyntiin iskevällä ryöstökohtauksella, jossa on hienoa, ettei kamera poistu ryöstettävän panssariauton sisältä lainkaan. Se luo hyvin tunnetta siitä kuin olisi itse auton sisällä, rakentaen painostavaa ilmapiiriä juuri oikealla tavalla. Lisäksi filmin loppuhuipennus on mainio, joskin hieman liian pitkäksi venytetty. Loppuhuipennuksen ongelmaksi muodostuu pienesti se, että kun elokuva pitää läpikotaisin sitä painostavaa ilmapiiriä yllä, eivät ne oikeasti jännittäviksi tarkoitetut hetket loista niin kirkkaasti kuin pitäisi.

Vaikka elokuva ei sisälläkään samanlaisia nokkeluuksia tarinan tai dialogin puolella kuin Ritchien monet aiemmat teokset, Wrath of Manista löytyy joitain hyvin ritchiemäisiä juttuja. Kun tarina ja H:n motiivit alkavat vihdoin aueta, Ritchie päättää tuoda kerrontaan mukaan oman palapelimäisen vivahteensa. Elokuvassa on pidempi pätkä, joka hyppii ajassa edestakaisin ja vaikka paikoitellen tämä ei täysin toiminut, pidin kovasti siitä, kuinka eri juonikuviot kuitenkin yhdistyvät tiettyyn hetkeen. Tätä yhtä hetkeä esitellään monista näkökulmista, mikä luo sille isompaa painoarvoa. Sekaan on ripoteltu muitakin yksittäisiä juttuja, joiden aikana ohjaajan fanin päässä käy nopeasti ajatus "tämä on niin Ritchietä!". Silti jäin kaipaamaan ohjaajalta hieman enemmän.

Tekniseltä toteutukseltaankin Wrath of Man aiheuttaa hieman ristiriitaisia mietteitä. Elokuva on kuvattu todella taidokkaasti ja vaikka leikkauskin on usein toimivaa ja napakkaa, leffa kaipaisi reippaampaa tiivistämistä. Laahustavia osioita olisi voinut leikata sähäkämmiksi, jolloin filmin sulavuus ei takkuilisi. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat oivalliset, eikä parissa kohtaa tekoverta säästellä. Ääniefektit jylisevät kovaa toimintakohtausten aikana, minkä lisäksi audiotehosteita hyödynnetään parissa kohtaa nokkelasti musiikin tahtiin. Chris Bensteadin säveltämät musiikit vasta ristiriitaiset ovatkin. Toisaalta ne ovat voimakkaat ja tunnelmalliset, mutta samalla ne korostavat liikaa Ritchien lähes paatoksellista synkistelyä. Vähän väliä kuultavat matalat melodiat iskevät aluksi lujaa, mutta jossain kohtaa niiden jatkuva käyttö alkaa käydä tylsäksi tehokeinoksi.

Yhteenveto: Wrath of Man on kelvollinen toimintatrilleri, joka käy kuitenkin välillä turhan raskaaksi ylidramaattisessa synkistelyssään. On mielenkiintoista nähdä Guy Ritchien tekevän vakavampaa rikoselokuvaa, mutta Ritchie ampuu jopa yli siinä haudanvakavuudessa. Seasta löytyvät pari hauskaa naljailua ovat elokuvan harvoja hilpeitä hetkiä. Pääasiassa filmi lähes velloo painostavassa ilmapiirissä, mitä vain edesauttaa Chris Bensteadin musiikki. Käsikirjoitukseltaan teos ei todellakaan kuulu Ritchien parhaimpiin ja nokkelimpiin, vaikka hän pyöritteleekin tarinaa puolessa välissä ihan kiinnostavin aikahypyin. Saman tapahtuman ympärillä kiertävät näkökulmat ovat filmin vahvempia puolia. Samoin sen loppuhuipennus toimii hyvin, vaikka sekin on hieman liian pitkäksi venytetty. Jason Statham tekee tuttua yrmyilytyötään elokuvan keulakuvana. Hän hoitaa hommansa toimivasti, mutta tiettyä sähäkkyyttä jäisi kaipaamaan - onhan kyseessä Statham-Ritchie-duon ensimmäinen yhteistyö yli vuosikymmeneen. Wrath of Manista löytyy selvät heikkoutensa, mutta siinä on myös tarpeeksi onnistumisia, jotta raskassoutuinen rikosjännäri saa nostettua itsensä plussan puolelle. Toivon mukaan Ritchien ja Stathamin tuleva yhteistyö, Five Eyes -nimellä kulkeva vakoojaelokuva olisi parempi. Elokuvaa kuvataan parhaillaan, joten voi olla, että se ilmestyy jo ensi vuonna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wrath of Man, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Miramax, CAA Media Finance, Flic Films UK, Toff Guy Films

Arvostelu: The Gentlemen (2019)

THE GENTLEMEN

Ohjaus: Guy Ritchie,
Pääosissa: Matthew McConaughey, Charlie Hunnam, Hugh Grant, Henry Golding, Michelle Dockery, Colin Farrell, Jeremy Strong, Eddie Marsan ja Jason Wong
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

The Gentlemen on Guy Ritchien uusi rikoskomediaelokuva. Ritchie oli parina viime elokuvanaan tehnyt isomman luokan seikkailuja, kuten King Arthur: Legend of the Swordin (2017) ja Aladdinin (2019) ja halusikin nyt palata takaisin samanhenkisiin teoksiin, mitä hän teki aloittaessaan elokuva-alalla. Ritchie ilmoitti filmistä Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2018 ja kuvaukset alkoivat samaisen vuoden marraskuussa. Elokuva sai erityisnäytöksiä jo viime vuoden puolella, mutta kunnon teatterikierroksensa se on saanut vasta tänä vuonna ja nyt The Gentlemen saapuu myös Suomeen. Itse olin innoissani filmistä, sillä pidän Ritchien tyylistä ja olin iloinen, kun kahden heikohkon seikkailurainan jälkeen hän on päättänyt siirtyä takaisin siihen, missä hän on parhaimmillaan. Minua ärsyttikin, kun minulla ei ollut aikaa päästä elokuvan lehdistönäytökseen, eikä edes Finnkinon järjestämään mysteerinäytökseen - jotka olivat vieläpä samana päivänä. Meninkin katsomaan The Gentlemenin heti ensi-iltapäivän aamun ensimmäisessa näytöksessä.

Lontoossa marihuanaimperiumia pyörittävä Mickey Pearson päättää myydä bisneksensä eteenpäin, mikä johtaa juonittelevien alamaailman tahojen yrityksiin kaapata hänen omaisuutensa.

Pääroolissa Mickey Pearsonina nähdään Matthew McConaughey, joka istuu täydellisesti hienosti pukeutuvan ja muutenkin tyylikkään bisnesmiehen rooliin. Mickeyn bisnekset vain ovat rikollisia - mikä varmaan saakin hänet käyttäytymään entistä hienostuneemmin. Tuttuun tapaansa McConaughey hoitaa hommansa karismaattisesti. Mickeyn vaimoa, harmillisen pienelle huomiolle jäävää Rosalindia esittää Downton Abbey -menestyssarjasta (2010-2015) tunnettu Michelle Dockery. Dockerysta löytyy eleganssia, minkä takia onkin sääli, ettei hän pääse tosissaan näyttämään lahjojaan.

Elokuvassa nähdään myös mm. Charlie Hunnam Mickeytä auttavana Raymondina, Henry Golding Mickeyn bisneksistä kiinnostuneena Kuivasilmänä, Jeremy Strong Mickeyn kilpailijana herra Bergerinä, Colin Farrell rikollisten Valmentajana, Eddie Marsan uutislehden johtajana, sekä Hugh Grant mehukkaan veijarimaisessa roolissa Fletcherinä, joka kertoo elokuvan tarinan. Grantilla on vahva pilke silmäkulmassa läpi leffan ja hän todella pitää hauskaa roolillaan. Myös Farrell on veikeä omassa osassaan, heittäytyen täysillä mukaan. Strongista löytyy myös hienostuneisuutta ja Golding on kelpo valinta pyrkyririkolliseksi. Yleensä hieman puinen Hunnam rentoutuu Raymondina ja onnistuu tekemään yhden parhaista suorituksistaan, mitä olen häneltä nähnyt.

Suurella riemulla on aivan mahtavaa päästä sanomaan, että Guy Ritchie on todella tehnyt paluun! Kahden enemmän tai vähemmän mitäänsanomattoman seikkailuelokuvan jälkeen Ritchie on tajunnut, että rikoskomediat todella ovat hänen erikoisuutensa ja onkin fantastista nähdä hänet tekemässä sitä, missä hän on mestari. Mitään erityisen uutta Ritchie ei tuo pöytään, vaan hän kikkailee paljon samoilla keinoilla kuin yleensäkin. Mutta noh, if it ain't broke... Alusta asti katsojan kasvoille leviää innostunut virne, kun Ritchie alkaa revittelemään oikein tosissaan pienen esileikin jälkeen. Dialogi on tottakai napakkaa, nokkelaa ja usein todella lystikästä. Tyylikkäästi pukeutuvat rikolliset sivaltavat toisiaan loistavilla repliikeillä ja harvoin kukaan jää sanattomaksi. Tiettyä vekkulimaisuutta löytyy aivan kaikesta. Tunnelma onkin kaikin puolin erinomaisesti rakennettu. Osuvan huumorin lisäksi leffa tarjoaa myös toimivaa jännitettä.

Ritchie osoittaa myös jälleen kerran olevansa erittäin pätevä tarinankertoja. Läpi The Gentlemenin katsojan on vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan, sillä tarina kehkeytyy yhä absurdimmaksi, mitä pidemmälle siinä päästään. Ritchie ei tietenkään tyydy kertomaan tarinaa perinteisessä järjestyksessä, vaan tapahtumat kulkevat parissa kohtaa väärin päin ja jossain kohtaa palataan johonkin aiemmin nähtyyn ja täsmennetään sitä, jotta siinä olisi enemmän järkeä. Kerronta on läpi leffan myös koukuttavaa, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Lisätwistin Ritchie tuo tarinaan sillä, että kun kyseessä on Fletcherin kertomus, ei katsojana välttämättä tiedä, mikä on totta ja mikä ei? Fletcher vaikuttaa persoonalta, joka sepustaisi täysin omiaan, joten on hyvinkin mahdollista, että monet asiat eivät koskaan tapahtuneet. Samapa tuo, sillä hänen kertomuksensa on niin kovin viihdyttävä.

Tekniseltä toteutukseltaankin kyseessä on todella laadukas teos. Kuvaus on tyyliteltyä ja mukana on useita kekseliäitä sommitteluja. Leikkaus on napakkaa ja jälkitöissä kuvasuhteilla ja erilaisilla teksteillä leikitellään hauskasti. Lavasteet ja asut ovat oikein näyttävät ja vaikka elokuva tapahtuu nykypäivänä, on mukaan saatu tiettyä vanhanaikaisuutta. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin ääniefektejä, kuten aseiden laukauksia ja säveltäjä Christopher Bensteadin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Gentlemen on Guy Ritchien mahtava paluu rikoskomedioiden pariin. Ritchie kikkailee paljon tutuilla tyyleillään. Hahmojen keskustelut ovat erinomaisesti kirjoitettuja ja lystikkäitä. Hahmot itsessään ovat veijareita, joiden tarinaa seuraa enemmän kuin mielellään. Itse tarinaa Ritchie kääntää ja vääntää taidokkaasti, tuoden mukaan lisäkäänteen sillä, ettei katsoja voi olla varma siitä, mikä on totta ja mikä ei. Tarina onkin todella koukuttava, eikä tylsää hetkeä ole luvassa. Läpi elokuvan lisätään vekkulimaisia kierroksia, jotta kaikilla osa-alueilla päästään pitämään hauskaa enemmän. Elokuvan aikana saakin nauraa, mutta mukaan mahtuu hyvää jännitystäkin. Näyttelijät pistävät parastaan ja varsinkin Hugh Grant eläytyy omaan rooliinsa huikeasti. Tekniseltä puoleltakin löytyy vallan mainiota kikkailua ja kaikki tuntuu täysin ritchiemäiseltä. Jos olet siis pitänyt leffoista Puuta, heinää ja muutama vesiperä (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998), Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000) ja Sherlock Holmes (2009), kannattaa ehdottomasti katsoa The Gentlemen. Ritchie on tehnyt vahvan paluun ja toivon, että hän jatkaa samalla linjalla, eikä lähde taas harhailemaan suuntaan, minne hän ei yksinkertaisesti sovi. Jäänkin innolla odottamaan, mitä hän tekee seuraavaksi - vaikka se ei valitettavasti tulekaan olemaan jo lähes kymmenen vuotta odotettu "Sherlock Holmes 3".

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Gentlemen, 2019, Miramax