Tenacious D: Maailman paras rokkibändi (Tenacious D in The Pick of Destiny - 2006) - elokuva-arvostelu

TENACIOUS D: MAAILMAN PARAS ROKKIBÄNDI

TENACIOUS D IN THE PICK OF DESTINY

Ohjaus: Liam Lynch

Näyttelijät: Jack Black, Kyle Gass, Ben Stiller, Tim Robbins, Ronnie James Dio, Dave Grohl, Meat Loaf, JR Reed, Paul F. Tompkins, John C. Reilly, Amy Poehler, Colin Hanks, Amy Adams ja Fred Armisen

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Tenacious D in The Pick of Destiny, eli suomalaisittain Tenacious D: Maailman paras rokkibändi kertoo Jack Blackin ja Kyle Gassin yhtyeen Tenacious D:n fiktiivisen historian. Black ja Gass perustivat yhtyeen vuonna 1994 ja tekivät HBO:lle kolmen jakson mittaisen komediasarjan sen tiimoilta, jota esitettiin vuodesta 1997 vuoteen 2000. He kuitenkin kokivat ongelmia HBO:n kanssa taiteellisista vapauksista, jolloin he alkoivat ideoimaan kokonaista elokuvaa bändistään. Alkuperäinen käsikirjoitus rakentui heidän debyyttialbuminsa Tenacious D:n (2001) ympärille, mutta pitkän pyörittelyn jälkeen he päättivät aloittaa kirjoitusprosessin alusta. Black ja Gass melkein tekivät diilin Working Title Filmsin kanssa, mutta kun he eivät tykänneet yhtiön vaatimuksista ja ideoista, he hylkäsivät tarjouksen. Vuonna 2003 kaksikko solmi vihdoin sopimuksen New Line Cineman kanssa, joka oli valmis antamaan duolle taiteellisen vapauden. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo saman vuoden lopulla, mutta niitä jouduttiin siirtämään, jotta Black ehti King Kongin (2005) kuvauksiin. Kuvaukset käynnistyivät lopulta keväällä 2005 ja lopulta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi sai maailmanensi-iltansa 26. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, joka sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella saanut oman vannoutuneen faniryhmänsä ja nykyään sitä pidetäänkin kulttiklassikkona. Itse katsoin Tenacious D: Maailman parhaan rokkibändin kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Nuoret, rocklegendoja fanittavat JB ja KG päättävät perustaa maailman parhaan bändin, Tenacious D:n. Noustakseen maailmankuuluiksi, heidän kuitenkin pitäisi onnistua kirjoittamaan mestariteoskappale. Kaksikko lähtee etsimään myyttistä Kohtalon plektraa, joka on valmistettu itse Saatanan lohjenneesta hampaasta ja jonka kerrotaan tekevän käyttäjistään rockin jumalia.

Jack Black ja Kyle Gass näyttelevät elokuvassa itseään - tai no, hyvin fiktiivisiä versioita itsestään. Black on JB, äärikristillisen perheen poika, jota ei jeesustelu kiinnosta, vaan joka haluaa seurata Ozzy Osbournen ja muiden legendojen jalanjäljissä ja nousta rockjumalten joukkoon. Niinpä hän karkaa kotoaan ja matkaa Hollywoodiin, missä hän kohtaa Gassin esittämän KG:n, jolla on myös samanlainen visio tulevaisuudestaan. Alkusooloilujen jälkeen miehet ystävystyvät ja perustavat bändin nimeltä Tenacious D. Black ja Gass ovat lystikkäässä vedossa, esittäessään periaatteessa omia itseään. Tämä antaakin Blackille mahdollisuuden olla juuri niin Jack Black kuin mies vain osaa olla. Kaksikon kemiat ovat kohdillaan ja niin heidän ystävyytensä syventymistä kuin myös heidän uskaliasta retkeään löytää myyttinen Kohtalon plektra on kiinnostavaa seurata.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ben Stiller JB:lle ja KG:lle Kohtalon plektrasta kertovana musiikkikaupan myyjänä, Tenacious D:n todelliseen historiaan liittyvä Tim Robbins kaksikolle plektrasta lisätietoja antavana muukalaisena, laulaja Ronnie James Dio omana itsenään, Nirvanan entinen rumpali ja Foo Fightersin perustaja Dave Grohl Saatanana, minkä lisäksi ruudulla käyvät kääntymässä nykyään huomattavasti isommat nimet, kuten John C. Reilly, Amy Poehler ja Amy Adams. Stiller ja Robbins onnistuvat olemaan rooleissaan niin mystisen salaperäisiä ja jopa hieman uhkaavia kuin myös varsin huvittavia.

Eri yhtyeiden ja artistien elämistä kertovia elokuvia putkahtelee teattereihin nykyään pari kolme vuodessa. Niiden, pääasiassa todellisia tapahtumia kertaavien elokuvien joukosta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi erottuukin edukseen täysin omalaatuisena tapauksena, joka jaksaa ilahduttaa ja naurattaa mainiosti vielä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa on juuri tekijöidensä näköinen historiikki, joka saattaa ihan pikkiriikkisen väritellä totuutta silloin tällöin. Elokuva on myös erinomainen mainos itse bändille, joka ei halunnut tehdä asioita kuten muut.

Musikaalikomedia nappaa välittömästi mukaansa hauskalla Kickapoo-prologilaululla, näyttäen heti elokuvan hengen ja asenteen. Ei aikaakaan, kun JB ja KG jo tutustuvat ja lähtevät rohkealle matkalleen, joka voi potentiaalisesti johtaa maailmankuuluisuuteen. Kohtalon plektran etsiminen vie kaksikkoa monenmoiseen kommellukseen ja leffassa nähdäänkin runsaasti hauskoja, usein varsin absurdejakin tilanteita, puhumattakaan suuresta loppuhuipennuksesta. Nauraa saa vähän väliä, minkä lisäksi elokuva on ympätty täyteen Tenacious D:n biisejä, jotka vaihtelevat lystikkäistä kunnon korvamatoihin, joita voi huomata hyräilevänsä vielä pitkään leffan päätyttyä. On kumma ja sääli, että leffa sai niin vaisun vastaanoton ilmestyessään, mutta on mahtavaa, että elokuva on vuosien varrella noussut ansaitsemaansa asemaan ehtana kulttiklassikkona. Elokuvan uudelleenkatselu sai minut myös moittimaan itseäni siitä, etten lähtenyt Ruotsiin katsomaan Tenacious D:tä livenä huhtikuussa 2024.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Liam Lynch, joka pitää vekkulia ilmapiiriä yllä läpi leffan ja pistää haisemaan kun tarve sitä vaatii. Hänen, Blackin ja Gassin käsikirjoitus on myös riemastuttava. Tenacious D: Maailman paras rokkibändi on lisäksi hyvin kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustuksen ja maskeerauksen huippu on totta kai loppuhuipennuksessa esiintyvä Saatana. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Tenacious D:n kappaleiden ohessa Andrew Grossin ja John Kingin säveltämät musiikit säestävät tätä seikkailua mainiosti.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tenacious D in the Pick of Destiny, Yhdysvallat, 2006, Red Hour Films, MACRON Filmproduktion

Arvostelu: Lentäjä (The Aviator - 2004)

LENTÄJÄ

THE AVIATOR

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Cate Blanchett, Kate Beckinsale, John C. Reilly, Ian Holm, Alec Baldwin, Alan Alda, Gwen Stefani, Danny Huston, Jude Law, Adam Scott, Matt Ross, Frances Conroy, Brent Spiner ja Willem Dafoe

Genre: draama, historia

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 12

The Aviator, eli suomalaisittain Lentäjä perustuu Charles Highamin kirjaan Howard Hughes: The Secret Life vuodelta 1993, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin elokuvatuottaja ja lentäjä Howard Hughesin elämästä. Jo vuodesta 1970 Hollywoodissa pyrittiin tekemään elokuvaa Hughesista. Warren Beatty kaavaili ohjaavansa ja tähdittävänsä elokuvaa ja kynäili käsikirjoituksen yhdessä Bo Goldmanin kanssa. 1990-luvulla Beatty yritti saada Steven Spielbergin ohjaaman elokuvan, mutta tuloksetta ja vasta vuonna 2016 Beatty sai aikaiseksi oman elokuvansa nimeltä Rules Don't Apply. Beattyn lisäksi 1990-luvulla Disney-yhtiökin yritti saada Howard Hughes -elokuvaa aikaiseksi ohjaaja Brian De Palman ja näyttelijä Nicolas Cagen kanssa, kuten teki myös Universal Pictures, joka oli hankkinut oikeudet Empire: The Life, Legend and Madness of Howard Hughes -elämäkertakirjaan (1979) ja kaavaili nimikkorooliin Johnny Deppiä. Miloš Forman, William Friedkin ja tuolloin elokuvauraansa vasta aloitteleva Christopher Nolankin suunnittelivat tekevänsä elokuvan Hughesista. Universal luopui ideoistaan, mutta Disney vain muutti suunnitelmiaan, palkatessaan Michael Mannin ohjaajaksi De Palman tilalle. Kuitenkin kun Mannin The Insider - sisäpiirissä -elokuva (The Insider - 1999) osoittautui taloudelliseksi epäonnistumiseksi, Mann korvattiin Martin Scorsesella. Elokuva tehtiin yhteistyönä Disneyn omistaman Miramaxin ja Warner Bros. Picturesin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin vuonna 2003. Lopulta Lentäjä sai maailmanensi-iltansa 14. joulukuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja äänitys), joista se voitti parhaan naissivuosan, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot ja kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus ja naissivuosa), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lentäjää, vaikka olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vastoin kaikkien oletuksia, nuori Howard Hughes nousee huipulle niin elokuvien tekijänä kuin lentämisen edistäjänä. Voiko kuitenkaan ahdistuksesta, pakko-oireista ja fobioista kärsivä Howard pitää asemaansa, kun kilpailijat pyrkivät romuttamaan tämän uran?

Lentäjän pääroolissa Howard Hughesina nähdään Leonardo DiCaprio - kukapa muukaan, kun kyseessä on 2000-luvun alun elokuva Martin Scorseseltä? DiCaprio oli vakuuttanut Scorsesen roolityöllään Gangs of New Yorkissa (2002), mikä aloittikin miesten pitkän yhteistyön. Lentäjässä DiCaprio tekee tuttuun tapaansa vakuuttavaa työtä. Hän kyllä ansaitsi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon, sekä Oscar-ehdokkuuden, sillä niin taitavasti hän tulkitsee monipuolista Howardia. Howard ei ollut mikään tavallinen tallaaja, vaan hän oli suuruuksista unelmoiva mies, joka päätti valloittaa niin Hollywoodin kuin ilmailualan, mullistaa sekä elokuvanteon että lentämisen. Howard oli eksentrinen tyyppi ja naistenmies, joka kuitenkin koki ahdistusta suurten väkijoukkojen ympäröimänä ja ison huomion keskipisteenä. Hän oli pilkuntarkka perfektionisti, joka moitti itseään kaikesta. Lisäksi häntä vaivasivat paha bakteerikammo, harhaluuloisuus ja pakko-oireet, mitkä vain pahenivat iän myötä. Elokuvan edetessä DiCaprio tekee kaiken aikaa parempaa työtä, kun neuroottisen Howardin on vaikea pitää julkista imagoaan yllä, erilaisten oireiden syödessä häntä joka suunnasta.

     Elokuvassa nähdään myös John C. Reilly Howardin bisneskumppanina Noah Dietrichinä, Adam Scott Howardia auttavana Johnny Meyerinä, Ian Holm professori Fitzinä, Danny Huston lentokoneyhtiö TWA:n johtajana Jack Fryenä, Alec Baldwin kilpailevan Pan Am -lentoyhtiön johtajana Juan Trippenä, sekä Oscar-palkinnon voittanut Cate Blanchett, Gwen Stefani, Kate Beckinsale ja Kelli Garner Howardina naisystävinä Kate Hepburnina, Jean Harlow'na, Ava Gardnerina ja Faith Domerquena. Leffassa pistäytyvät myös yhden kohtauksen ajan Jude Law näyttelijä Errol Flynninä ja Willem Dafoe toimittaja Roland Sweetinä, näyttäen, että kun Scorsese soittaa ja tarjoaa roolia, oli se miten iso tai pieni tahansa, siihen tartutaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Blanchett todellisena seurapiirikuningattarena.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa pari asiaa. En ollut etukäteen tietoinen Lentäjän sisällöstä - ainoastaan, että elokuvan on ohjannut Martin Scorsese, sitä tähdittää Leonardo DiCaprio ja että kyseessä on kolmituntinen elämäkertateos. Howard Hughesista tiesin vain, että hän oli elokuvatuottaja, mutten tiennyt hänen elämästään sen enempää, en ollut nähnyt ainuttakaan hänen tekemäänsä elokuvaa, enkä tiennyt Lentäjän kertovan hänestä. Ja kun näin elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia yleensä rakastavana sain leffan aikana tietää, mistä onkaan kyse, en voinut olla moittimatta itseäni koko kolmen tunnin ajan siitä, etten ollut aiemmin älynnyt katsoa Lentäjää. Kyseessähän on aivan mahtava elämäkertadraama, jonka kohde on äärimmäisen kiinnostava yksilö.

Toisin kuin Scorsesen pari tuoreinta mammuttieeposta, kiinnostavat ja toisaalta laadukkaat, mutta silti hieman kuivahkot The Irishman (2019) ja Killers of the Flower Moon (2023), Lentäjän parissa vajaan kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä (sori, oli pakko). Etenkin ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on todella napakasti rytmitetty. Se kiskaisee katsojan tehokkaasti 1920-luvun loppuun, kun Howard vielä aloitteli uraansa Hollywoodissa, työstäessään megaspektaakkelia Hornan enkelit (Hell's Angels - 1930), jonka kaikki alan ihmiset olivat jo mielessään tuominneet pää pilvissä kulkevan nuorukaisen vaivaannuttavaksi fiaskoksi. Luulot osoittautuvat vääriksi ja Howardille aukeaa uusia ovia ja uusia aluevaltauksia. On todella kiehtovaa seurata, kun Howard yrittää vuorotellen mullistaa kahta alaa, jotka alkavat yhä vain hanakammin tappelemaan häntä vastaan.

Kun on näin monta rautaa tulessa, ahdistuksesta ja pakko-oireista kärsivän perfektionistin psyyke alkaa tietty hiljattain rakoilla ja yllättävänkin hauskana käynnistyvä Lentäjä muuttuu vähitellen dramaattisemmaksi. Reippaasti rytmitetty ja lystikäs alkupuolisko vaihtuu synkemmäksi ja hitaammaksi maaliviivaan suunnatessa. Mielenkiinto ei kuitenkaan haihdu, vaan on kiinnostavaa - joskin samanaikaisesti myös todella surullista - seurata, kuinka Howard vajoaa yhä vain syvempiin vesiin. Erityisesti miehen eristäytyminen alasti pimeään elokuvateatteriin viikkotolkulla on vaikeaa katsottavaa. Lentäjä onkin lopulta yhtä monisävyinen kuin henkilö, josta elokuva kertoo.

Lentäjä on myös teknisiltä ansioiltaan vakuuttava teos. Se on kuvattu tyylikkäästi ja etenkin lentokohtaukset ovat näyttäviä, siitäkin huolimatta, että leffan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo ainakin kymmenen vuotta sitten. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat herättävät 1920- ja 1930-lukujen taitteen ihailtavan hienosti ja yksityiskohtaisesti esiin. Ajankuvaa vain korostaa veikeä värimäärittely, joka muovautuu vuosien edetessä ja tuolloisen teknologian kehittyessä. Äänimaailma on hyvin rakennettu Howard Shoren tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Aviator, 2004, Warner Bros., Miramax, Forward Pass, Appian Way, IMF Internationale Medien und Film GmbH & Co. 3 Produktions KG, Initial Entertainment Group, Cappa Productions, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Anger Management (2003)

ANGER MANAGEMENT

Ohjaus: Peter Segal

Pääosissa: Adam Sandler, Jack Nicholson, Marisa Tomei, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones, Jonathan Loughran, Allen Covert, Kurt Fuller, Lynne Thigpen, Woody Harrelson, Nancy Carell, John C. Reilly ja Harry Dean Stanton

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Anger Management on Adam Sandlerin ja Jack Nicholsonin tähdittämä komediaelokuva. Leffan idea lähti liikkeelle entisen jalkapalloilija Conrad Gooden baaritappelusta, minkä pohjalta David S. Dorfman työsti käsikirjoituksen vihaongelmaisesta miehestä, joka joutuu terapiaan. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2002 ja lopulta Anger Management sai maailmanensi-iltansa 5. maaliskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin Anger Managementin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

Lentokoneessa sattuneen väärinkäsityksen vuoksi yleensä ujo ja rauhallinen Dave Buznik määrätään kuukauden mittaiseen kiukkuterapiaan. Hänen terapeuttinaan toimii eksentrinen tohtori Buddy Rydell, joka koettelee Daven hermoja päivä päivältä enemmän.

Pääroolissa Dave Buznikina nähdään Adam Sandler, joka voi tuntua monista heti luotaantyöntävältä ajatukselta, mutta Sandlerin mukanaolon ei kannata antaa häiritä. Anger Management on yksi Sandlerin parhaista elokuvista ja Sandler tekee leffassa yhden parhaista roolitöistään - luultavasti sen takia, ettei kyseessä varsinaisesti ole Sandlerin oma elokuva, hän vain näyttelee siinä. Sandler tekeekin huomattavasti tavanomaista rauhallisempaa työtä ja vaikka mukana onkin hahmon äkillisiä kiukunpurkauksia, ei homma äidy Sandlerin puolelta miksikään typeräksi pelleilyksi. Hahmona Dave on varsin pidettävä tyyneydessään ja onkin huvittavaa, että juuri hän joutuu kiukkuterapiaan. Davella on muuten yksi leffahistorian veikeimmistä ammateista: hän suunnittelee vaatteita lihaville kissoille!

     Toinen elokuvan tähti on Jack Nicholson, joka näyttelee tohtori Buddy Rydelliä, Daven terapeuttia, jolla on hyvin omanlaiset ja kummalliset tavat hoitaa potilaitaan. Mahtava Nicholson revittelee veijarimaisesti läpi elokuvan ja hän tekee Buddystä mulkeron, josta ei voi olla tykkäämättä. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät hyvin yhteen ja kaksikon erilaisia terapiapuuhia on hilpeää katsoa.

Elokuvassa nähdään myös Marisa Tomei Daven tyttöystävänä Lindana, Kurt Fuller Daven pomona Frankina, Allen Covert Lindan perään haikailevana Daven työkaverina Andrew'na, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones ja Jonathan Loughran Buddyn muina potilaina Raivotaistelijat-kiukkuterapiaryhmässä, Woody Harrelson prostituoituna Galaxiana ja John C. Reilly Daven lapsuudenkiusaajana Arniena. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin, erityisesti Turturro äkkipikaisena Chuckina.

Anger Management toimi minulle paremmin toisella katselukerralla. Sandler on komediatähtenä itsellenikin hieman ailahteleva tapaus ja suuri osa hänen filmeistään kallistuu kehnon puolelle. Hän kuitenkin näyttää osaavansa, kun ei ole itse ohjaksissa millään lailla ja sama tapahtuu myös tässä. Hänen ja Nicholsonin kohtauksia on ilo seurata. Elokuvan premissi tyynestä miehestä, joka päätyy kiukkuterapiaan on veikeä ja siitä on saatu aikaan oikein kelpo hyvän mielen leffa. Ihan loppuhuipennuksessaan elokuva äityy turhan siirappiseksi ja suureksi, mutta ennen sitä elokuva on parhaimmillaan jopa todella hyvä.

Ei kyseessä mikään erityisen hulvaton komedia ole, mutta sen aikana pääsee hekottelemaan aina silloin tällöin ja hymähtelemään tyytyväisenä. Miellyttävä yleishenki pitää hymyä katsojan kasvoilla. On jo hupaisaa, mistä koko homma lähtee liikkeelle ja osuvaa, kuinka väärinkäsitys paisutellaan sivustaseuraajien ja median puolesta kohtuuttomiin mittoihin. On vielä hilpeämpää, kuinka agitaattori-Buddyn terapiasessiot muuttuvat yhä vain pahemmiksi yrityksiksi saada Dave kiehumaan raivosta ja sitä kautta erilaisiksi opetusnäpäytyksiksi. Buddy pistää Daven vähän väliä ahtaalle ja seuraa sitten sivusta, kuinka Dave toimii näissä tilanteissa. Davea käy sääliksi, mutta samalla katsojakin huvittuu tapahtumista. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Segal, jonka aiemmat työt Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994) ja Pähkähullu professori 2: Klumpit (Nutty Professor II: The Klumps - 2000) eivät ole mitään erityisiä taidonnäytteitä. Anger Management onkin niitä selvästi laadukkaampi teos, Segalin tehdessä jotain omaa jatko-osien sijaan. David S. Dorfmanin käsikirjoitus on mainio ja hän on keksinyt vekkulimaisia skenaarioita Daven päänmenoksi. Leffa on myös sujuvasti kuvattu ja leikattu. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on toimivasti rakennettu, Teddy Castelluccin musiikkien lisätessä leffan kepeää ilmapiiriä.

Yhteenveto: Anger Management on kelpo komediaelokuva, jonka veikeä premissi vie mukavasti mukanaan. Adam Sandler tekee yhden uransa parhaista roolitöistä leffan pääosassa Davena, mutta Jack Nicholson varastaa toki show'n terapeutti Buddynä. On hilpeää seurata, kuinka tyyni Dave joutuu kiukkuterapiaan ja kuinka omalaatuinen Buddy riepottelee tätä mielensä mukaan. Tämä johtaa moniin hassuihin hetkiin, joskin mistään hulvattoman hauskasta leffasta ei voida puhua. Pääasiassa homma toimii erittäin oivallisesti, mutta loppuhuipennus lässähtää hieman siirappisuutensa ja turhan massiivisuutensa kanssa. Peter Segalin ohjaus toimii ja teknisiltäkin ansioiltaan leffa on pätevästi tehty. Anger Management on vekkuli leffa, jonka katselua suosittelen, jos etsit helppoa hyvän mielen hömppää elokuvailtaasi. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät täysillä yhteen ja kaksikon kommelluksia on viihdyttävää seurata. Elokuvan pohjalta tehtiin kymmenisen vuotta myöhemmin televisiosarjasovitus Terapian tarpeessa (Anger Management - 2012-2014), mutta heikolla menestyksellä ja sarja lopetettiinkin kesken kaiken jo kahden tuotantokauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anger Management, 2003, Happy Madison Productions, Revolution Studios, Jack Giarraputo Productions, Anger Management LLC

Arvostelu: Chicago (2002)

CHICAGO

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: Renée Zellweger, Catherine Zeta-Jones, Richard Gere, Queen Latifah, John C. Reilly, Christine Baranski, Taye Diggs, Colm Feore, Dominic West, Lucy Liu, Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deirde Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova

Genre: musikaali, rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Chicago perustuu vuoden 1975 samannimiseen Broadway-musikaaliin, mikä taas perustuu vuoden 1926 samannimiseen näytelmään (mistä oli vuonna 1927 tehty elokuva Chicago), mikä taas pohjautuu osittain todellisiin henkilöihin. Broadway-musikaalin ohjaaja Bob Fosse alkoi 1970-luvun lopulla työstämään myös elokuvasovitusta, mutta projekti ei edennyt ja Fosse menehtyi vuonna 1987. Musikaaligenre oli alkanut hiipua valokeilasta, joten myös elokuvaversio unohdettiin kokonaan. Kuitenkin kun vuonna 1996 Chicago-musikaali tuotiin takaisin Broadwaylle hieman hillitympänä versiona ja se nousi jättisuosioon, elokuvasovituksen suunnittelu alkoi uudestaan. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2001 ja lopulta Chicago sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso menestys, jota kriitikotkin kehuivat. Leffa myös sai esimerkiksi kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus ja laulu), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan, lavastuksen, puvustuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, kahdeksan Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa, miessivuosa, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja miespääosan palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa, kuvaus, leikkaus, puvustus, lavastus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan naissivuosan ja äänen palkinnot. Lisäksi elokuva voitti myös Grammyn parhaasta elokuvamusiikista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Chicagoa, enkä edes tiennyt, mistä se kertoi - vain sen, että se on musikaali ja se voitti parhaan elokuvan Oscar-pystin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Chicagon - tietäen leffan aloittaessani edelleen vain nuo kaksi asiaa siitä.

Kuuluisuudesta haaveileva Roxie Hart tappaa rakastajansa ja joutuu vankilaan. Murhan seurauksena Roxie huomaa päässeensä parrasvaloihin täysin eri syistä kuin oli toivonut, mutta kun hän nyt kerran on huomion keskipisteenä, hän päättää ottaa kuuluisuudestaan kaiken irti.

Bridget Jonesina parhaiten tunnettu Renée Zellweger nähdään Chicagon pääroolissa Roxie Hartina, joka on vuosia haaveillut show-tähden urasta ja siitä, että kaikki ihailisivat ja rakastaisivat häntä. Hänestä tulee kyllä sanomalehtien etusivujen ykkösaihe, mutta hyvin erilaisista syistä kuin hän oli olettanut. Roxien murhattua rakastajansa (Dominic West), hän päätyy vankilaan ja oikeushöykytykseen, eivätkä toimittajat suostu poistumaan niin vankilan tai oikeussalin ovilta, jos hän on sisällä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että ei ole olemassa huonoa julkisuutta, joten Roxie hyppää riemulla uuteen rooliinsa. Zellweger tekee innokkaasti loistotyötä vekkulimaisena Roxiena, eikä ihme, että hän voitti suorituksellaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Roolistaan mm. Oscarin ja BAFTA:n voittanut Catherina Zeta-Jones näyttelee show-tähti Velma Kellyä, joka joutuu Roxien kanssa samaan aikaan vankilaan siskonsa ja miehensä murhasta ja Velma ja Roxie päätyvätkin taistoon parrasvaloista. Richard Gere nähdään lipevänä asianajaja Billy Flynninä, joka lupaa Roxielle saavansa tämän vapaaksi - tai vähintään pidettyä kuumimpana uutisena. Queen Latifah esittää vankilan johtohahmoa, Mama Mortonia, kun taas John C. Reilly esittää Roxien hömelöä aviomiestä, Amos Hartia. Christine Baranski nähdään reportteri Sunshinena, Taye Diggs pianistina, Colm Feore syyttäjä Harrisonina, sekä Mýa, Susan Misner, Denise Faye, Deidre Goodwin ja Ekaterina Chtchelkanova muina vankeina, jotka ovat myös tappaneet miehensä. Kaikin puolin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja jopa Gere, josta en yleensä välitä, on erinomainen veikeän röyhkeänä Flynninä. 

Oli jokseenkin jopa ilahduttavaa ryhtyä katsomaan elokuvaa tietämättä sen tarinasta yhtään mitään. Oli myös erittäin hauska seurata murhatarinaa, joka oli kerrottu musikaalina - etenkin kun musikaalinumeroiden käyttö on näin valloittavan luovaa. Kerta toisensa perään Chicago hämmästytti minut sillä, kuinka se tarjoaa erilaiset laulut ja tanssit. Toisin kuin yleensä, musikaalinumerot eivät ole niinkään hetkiä, joissa hahmot alkavat yhtäkkiä kesken kohtauksen laulamaan tavallisissa lokaatioissa, vaan enemmänkin kuvitelmia, joissa hahmot esiintyvät yleisön edessä lavalla. Joskus musikaalit tulkitsevat metaforien kautta tapahtumia ja joskus ne toimivat hahmojen tapana kertoa aiempia tapahtumia uudella tavalla muille. Roxien rakastajan murha kerrotaan jatkuvasti eri tavoilla uudelleen ja tarinaa väritetään hurjasti, jotta siitä saataisiin vielä isompia lööppejä lehtiin. Erityinen suosikkini musikaalinumeroista on We Both Reached for the Gun, jossa Roxie pitää Flynnin kirjoittamaa lausuntoa lehdistölle ja tämä esitetään osittain niin, että lavalla Flynn on vatsastapuhuja ja Roxie on hänen nukkensa. Muutkin lehdistöstä esitetään lopulta Flynnin ohjailemina nukkeina, kun he alkavat uskoa puheisiin. Ihailin kohtauksen toteutusta valtavan paljon.

Sen lisäksi, että musikaalinumerot ovat toinen toistaan luovempia, veikeämpiä, tyylikkäämpiä ja viihdyttävämpiä ja niissä kuultavat laulutkin ovat oikein mainioita, myös elokuvan tarina ja tunnelma ovat suorastaan mahtavat. Leffalla on kaiken aikaa pilke silmäkulmassaan ja siihen uppoutuu hyvin nopeasti, sillä elokuva svengaa niin miellyttävästi. On hilpeää ja hieman absurdia seurata Roxien innostusta siitä, kuinka kuuluisa hänestä tulee murhan vuoksi. Velma toimii erittäin oivallisesti Roxien kilpailijana ja naiset ovatkin jatkuvasti varastamassa huomiota toisiltaan. Vajaan kahden tunnin kestossa ei tylsää hetkeä ole luvassa, vaan reipas henki ja tahditus johtavat siihen, että elokuvaa olisi voinut katsoa vielä kauemminkin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Marshall ja kyseessä on hänen ensimmäinen elokuvateattereihin tehty ohjaustyönsä. Marshall oli aiemminkin toiminut ohjaajana, mutta vain televisioprojekteissa. Onkin aikamoinen saavutus heti ensimmäisenä tehdä parhaan elokuvan Oscar-voittaja ja saada ohjausehdokkuudet niin Oscareissa kuin BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Marshall tekeekin loistotyötä ja onnistuu pitämään elokuvassa tietyn broadwaymaisen näytelmähengen. Chicago on myös hienosti kuvattu, valaistu ja sitten leikattu kasaan. Elokuva voittikin Oscarin myös leikkauksestaan, eikä toisaalta ihme, sillä tavalliset kohtaukset ja räikeät musikaalinumerot nivoutuvat yhteen niin sulavasti. Myös mainiot lavastus ja puvustus palkittiin aiheellisesti, puhumattakaan äänitöistä. Laulujen lisäksi elokuvassa kuullaan myös Danny Elfmanin ja Steve Bartekin säveltämää musiikkia, joka lisää riemastuttavaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Chicago on mahtava rikoskomedia, joka valloittaa niin veikeällä tarinallaan kuin riemastuttavilla musikaalinumeroillaan. On hupaisaa seurata Roxien nousua kuuluisuuteen rakastajan murhan takia ja kuinka nainen päättää ottaa kaiken ilon irti ajastaan valokeilassa, välittämättä oikeastaan yhtään siitä, miten valokeilaan alun perin pääsi. Renée Zellweger on huippuvireessä ja erittäin mainio on myös Richard Gere niljakkaana asianajaja Billy Flynninä. Filmin veikeä ilmapiiri imaisee nopeasti mukaansa ja kertomusta jää seuraamaan hymyssä suin. Omakin tanssijalka alkaa vipattaa kerta toisensa perään, sillä niin oivallisia elokuvan laulut ovat. Musikaalinumeroiden toteutukset ovat myös toinen toistaan kekseliäämpiä. Ohjaaja Rob Marshall pitää pakettia hyvin kasassa ja pilkkeen silmäkulmassa. Chicagon tekninenkin puoli on onnistunutta ja kaiken kaikkiaan kyseessä on suorastaan loistokas musikaalileffa, jonka katselua suosittelen kaikille genren ystäville - etenkin näin 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicago, 2002, Miramax, Producers Circle, Storyline Entertainment, Kalis Productions GmbH & Co. KG

Arvostelu: Gangs of New York (2002)

GANGS OF NEW YORK

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Daniel Day-Lewis, Cameron Diaz, Henry Thomas, Jim Broadbent, Brendan Gleeson, John C. Reilly, Stephen Graham, Eddie Marsan, Gary Lewis, Lawrence Gilliard Jr. ja Liam Neeson
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Gangs of New York perustuu Herbert Asburyn kirjaan The Gangs of New York: An Informal History of the Underworld vuodelta 1927. Ohjaaja Martin Scorsese luki kirjan 1970-luvulla ja kasvettuaan New Yorkissa ja oltuaan kiinnostunut kaupungin historiasta, hän alkoi pohtia mahdollisuutta kääntää kirja elokuvan muotoon ja hankkikin kirjan elokuvaoikeudet. Siihen aikaan Scorsese oli kuitenkin vasta nouseva nimi elokuva-alalla, eikä hän millään saanut rahoitusta hurjalle idealleen. Vasta vuonna 1999 hän sai tuottaja Harvey Weinsteinin kiinnostumaan projektista ja tarttumaan siihen. Vaikka Scorsese ja Weinstein olivatkin aluksi yhteisymmärryksessä, he riitelivät vähän väliä, kun kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2000. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Gangs of New York sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus, ääni ja laulu), viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan ohjauksen ja laulun palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, ääni, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Gangs of New Yorkia, vaikka se on kiinnostanut minua jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1846 nuori Amsterdam näkee, kun jengiläinen William "Teurastaja" Cutting tappaa hänen pappi-isänsä keskellä jengisotaa. Vuosia myöhemmin aikuiseksi kasvanut Amsterdam palaa lapsuutensa kotiseuduille New Yorkiin, aikeinaan kostaa isänsä kuolema.

Pääroolissa kostonhimoisena Amsterdam Vallonina nähdään Leonardo DiCaprio. Lapsena Amsterdam joutui näkemään isänsä (Liam Neeson) kuoleman jengisodan tiimellyksessä ja nyt Amsterdam on valmis antamaan samalla mitalla takaisin syylliselle. DiCaprio on nappivalinta rooliin, tulkiten taidokkaasti hahmonsa suuttuneita tuntemuksia. Amsterdam ei kuitenkaan päätä pahkaa syöksy tappopuuhiin, vaan hänellä on pidemmän luokan suunnitelma mielessään, jonka avautumista on mielenkiintoista seurata. Katsoja on alusta asti Amsterdamin puolella, janoten itsekin kostoa. Sillä eihän Neesonia pistetä hengiltä ja päästä pälkähästä!

     Amsterdamin isän murhaajaa, William "Teurastaja" Cuttingia taas näyttelee upea ja karismaattinen Daniel Day-Lewis, joka voitti roolityöstään BAFTA:n ja oli ehdolla myös Oscarista ja Golden Globesta. Day-Lewis oikein herkuttelee niljakkaan hahmonsa kanssa, tehden hänestä niin vihattavan kuin myös kiehtovan ja vangitsevan. Teurastaja on onnistunut nousemaan korkealle jengisotien tiimellyksessä ja johtaa pelon voimalla. Day-Lewis uhkuu arvokkuutta, mutta samalla hän osaa olla myös hieman pelottava, hahmonsa arvaamattoman luonteen takia.

Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz taskuvaras Jennynä, Henry Thomas Amsterdamin kaverina Johnnynä, Jim Broadbent poliitikko Boss Tweedinä, John C. Reilly poliisi Mulraneyna, sekä Brendan Gleeson hiljaisena munkkina, joka tarkkailee katujen menoa. Ohjaaja Martin Scorsesen voi bongata nopeasti esittämässä rikkaan perheen isää, jolta Diazin näyttelemä Jenny käy vohkimassa arvotavaroita. Diaz on roolissaan mainio ja hyvää työtä tekevät kaikki muutkin. Jopa Neeson tekee väkevää työtä lyhyellä ruutuajallaan.

Gangs of New York osoittautui varsin hienoksi historialliseksi eeposelokuvaksi, joka ei edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa on varttia vaille kolme tuntia, mutta Scorsese on onnistunut rytmittämään mielenkiintoisen kostokertomuksensa niin mainiosti, että teos tuntuu ainakin puoli tuntia todellisuutta lyhyemmältä. Elokuva tekee niin hyvää työtä uppoutuessaan tämän ajanjakson New Yorkin katujengien kiistoihin ja tämän alamaailman menoon, että aika kuluu kuin siivillä. Itse asiassa filmiä voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Alun perin Scorsesella oli käsissään yli kolmituntinen teos, ennen kuin Weinstein pakotti hänet tiivistämään sitä ja katsoisin ihan mielelläni sen alkuperäisen leikkausversion.

Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu, mikä vaikuttaa myös siihen, että leffa tuntuu kulkevan vauhdikkaasti. Ensimmäinen puolituntinen on erittäin tiivistunnelmainen aloitus filmille, pitäessään sisällään kahden jengin taistelun, jonka seurauksena Amsterdamin isä kuolee ja pieni poika ryhtyy vannomaan kostoa Teurastajaa kohtaan. Vaikuttavan avauksen myötä katsoja todella on aikuistuvan Amsterdamin puolella ja tätä kostotarinaa jämähtää seuraamaan. Oletettavien jännittävien hetkien lisäksi elokuva onnistuu olemaan yllättävän hupaisakin. Seasta löytyy myös niin herkkää draamaa kuin hempeää romantiikkaakin, rikastuttaen kokonaisuutta. Odotukset palkitaan voimakkaalla loppuhuipennuksella, joka on teemaltaan iskevä ja vie kertomuksen hienosti päätökseensä.

Myös tekniseltä puoleltaan Gangs of New York on vahva paketti. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Laajoilla kuvilla esitellään oikein kunnolla filmin häikäisevän hienoja lavasteita (New Yorkin 1800-luvun puolen välin ajan taloja ja katuja rakennettiin studiolle usean korttelin verran), toinen toistaan upeampia asuja ja taidokkaasti tehtyjä maskeerauksia. Hyvää kuvausta tukee myös hyvä valaisu, sekä leikkaus. Muutamat leikkaukset ovat hassun hyppiviä, mutta pääasiassa editointi on sulavaa. Erikoistehosteet ovat mainiot ja äänimaailma iskevästi rakennettu efektejä ja Howard Shoren musiikkeja myöten. Parhaiten musiikeista jää kuitenkin mieleen U2:n The Hands That Built America -kappale, joka voitti ihan Golden Globen.

Yhteenveto: Gangs of New York on hieno kostokertomus, joka pitää koukussaan läpi kolmituntisen keston. Elokuva käynnistyy vaikuttavalla taistelukohtauksella, minkä myötä katsoja on täysillä päähahmo Amsterdamin puolella. Leonardo DiCaprio tulkitsee vakuuttavasti kostonhimoisen hahmonsa matkaa. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti, mutta parhaan suorituksen tarjoaa lopulta Daniel Day-Lewis häijyn Teurastajan osassa. Elokuva on oivallisesti käsikirjoitettu ja sitäkin paremmin ohjattu. Martin Scorsese pitää tunnelmaa korkealla ja katsojaa otteessaan. Meno on jännittävää, mutta sekaan mahtuu myös komediaa ja ripaus romantiikkaakin. Kaikki johtaa iskevään loppuhuipennukseen ja lopputekstien aikana soiva U2:n mainio The Hands That Built America toimii hyvänä kirsikkana kakun päällä. Visuaalisesti filmi on komeaa katsottavaa tyylikästä kameratyöskentelyä ja näyttäviä puitteita myöten. Gangs of New York on väkevä draamaelokuva, jonka katselua suosittelen lämpimästi historiallisten elokuvien, rikosdraamojen, hyvien näyttelijäsuoritusten ja ohjaaja Scorsesen ystäville. Scorsese on vähän aikaa sitten paljastanut työstävänsä Asburyn kirjan pohjalta televisiosarjasovitusta. Saas nähdä, kuinka Gangs of New York kääntyy pienen ruudun puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gangs of New York, 2002, Miramax, Initial Entertainment Group, Alberto Grimaldi Productions

Arvostelu: Licorice Pizza (2021)

LICORICE PIZZA

Ohjaus: Paul Thomas Anderson

Pääosissa: Alana Haim, Cooper Hoffman, Mary Elizabeth Ellis, Moti Haim, Donna Haim, Skyler Gisondo, John Michael Higgins, Bradley Cooper, Sean Penn, Tom Waits, Benny Safdie, Christine Ebersole, Harriet Sansom Harris, Danielle Haim, Este Haim, George DiCaprio, Maya Rudolph ja John C. Reilly

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

Licorice Pizza on ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Thomas Andersonin uusi elokuva. Vuonna 2001 Anderson sai idean elokuvaan, nähtyään nuoren koulupojan flirttailevan vanhemman kuvaajatytön kanssa. Hän alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta tämän ympärille, ottaen vaikutteita ystävänsä Gary Goetzmanin erilaisista bisnesideoista. Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin Anderson pisti ideansa toteutukseen ja kuvaukset käynnistyivät vasta vuonna 2020. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa Licorice Pizza sai ensi-iltansa jo viime vuoden joulukuussa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin, että Andersonilta on tulossa uusi elokuva. Kiinnostustani lisäsivät elokuvan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus) ja kolme Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Kävinkin katsomassa Licorice Pizzan sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1970-luvulla 15-vuotias näyttelijänalku Gary Valentine ihastuu kymmenen vuotta vanhempaan koulukuvaajan assistenttiin Alana Kaneen. Alana ei vastaa Garyn tunteisiin, mutta ryhtyy auttamaan innokasta poikaa tämän eri liikeideoissa vesisänkykaupoista flipperipeliluoliin.

Licorice Pizzan päärooleissa Gary Valentinena ja Alana Kanena nähdään debyyttileffaroolinsa tekevät Philip Seymour Hoffmanin poika Cooper Hoffman ja Haim-yhtyeen laulaja Alana Haim. Nuoret ovat täydelliset valinnat rooleihinsa. Hoffman tulkitsee taidokkaasti egoaan pullistelevaa Garya, joka on saanut vähän turhankin paljon nuorena, kun taas Haim esittää taidokkaasti tiukan juutalaisperheen tyttöä, joka kokee jäävänsä perheessään muiden varjoon. Alanan perhettä muuten esittävät Haimin todelliset äiti Donna, isä Moti ja siskot Danielle ja Este. Hyvistä roolisuorituksista huolimatta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että minun oli vaikea hypätä mukaan Garyn ja Alanan ailahtelevan ystävyyden pariin, sillä hahmot ovat varsin paskamaisia toisilleen. He ovat kaksi todella epämiellyttävää persoonaa, joiden seuraaminen on jopa raskasta puuhaa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mary Elizabeth Ellis Garyn äitinä, Skyler Gisondo Garyn näyttelijäkaveri Lancena, John Michael Higgins japanilaisravintolan kiusallisena perustajana Jerrynä (John Michael Higgins), Christine Ebersole diivanäyttelijä Lucy Doolittlena, Bradley Cooper tuottaja Jon Petersinä, Sean Penn näyttelijä Jack Holdenina, Tom Waits ohjaaja Rex Blauna ja Benny Safdie poliitikko Joel Wachsina. Paul Thomas Andersonin tyttöystävä Maya Rudolph, koomikko John C. Reilly ja Leonardo DiCaprion isä George tekevät pienet roolit leffassa. Sivunäyttelijöistä parhaiten esille nousee Bradley Cooper yliampuvan eksentrisenä Jon Petersinä, jota on lystikästä seurata, mutta joka tuntuu aika ylimääräiseltä lisäykseltä tarinaan.

Harmikseni Licorice Pizza ei onnistunut tekemään minuun erityistä vaikutusta, vaikka siitä löytyy selvät onnistumisensa. Hienoista näyttelijäsuorituksista huolimatta koin hahmot niin epämiellyttävinä, että elokuva oli välillä suorastaan turhauttavaa katsottavaa. Lisäksi sen käsikirjoitus on hieman ailahteleva, uusien juonikuvioiden ilmaantuessa vähän väliä, mikä tuntuu tapahtuvan joskus lähinnä pidentämään elokuvan kestoa. Kuten juuri totesin, Bradley Cooperin osuus elokuvassa on omillaan hauska, mutta kokonaisuuden keskellä hieman ylimääräinen. Sean Penn ja Tom Waits pääsevät myös lystikkäästi irrottelemaan yhteisessä kohtauksessaan. Sillä on sentään selvä pointtinsa päähenkilöiden konfliktin aikana.

Vaikka päähenkilöt ja heidän jatkuva edestakaisin kulkeva suhteensa ärsyttääkin, löytyy Haimin ja Hoffmanin väliltä kieltämättä kemiaa, mikä helpottaa aina välillä, kun ruudulla ovat vain he kaksi. Osa heidän kohtauksista on erittäin taidokkaasti toteutettuja ja jotkut päähahmojen naljailuista toisilleen saavat nauramaan. Licorice Pizza tuntuukin lopulta yksittäisten hyvien juttujen ketjulta, eikä niinkään eheän yhtenäiseltä kokonaisuudelta.

Paul Thomas Anderson näyttää kyllä taitonsa ohjaajana. Parhaiten Anderson onnistuu ajankuvan kanssa. 1970-luku on herätetty takaisin eloon häikäisevästi, mihin vaikuttaa suuresti vanhojen kameralinssien käyttö ja 35 millin filmille kuvaaminen, jotka saavat elokuvan näyttämään visuaalisesti vanhemmalta. Tämän lisäksi lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat tyylikkäästi ajan mukaiset. Äänipuolikin on taidokkaasti toteutettu ja Jonny Greenwoodin musiikit tunnelmoivat mukavasti. Seasta löytyy toki myös paljon 1970-luvun ja sitä vanhempia kappaleita.

Yhteenveto: Licorice Pizza on kelpo draamakomedia, jonka päähenkilöt ovat kuitenkin kinastelevassa ärsyttävyydessään varsin raskasta seurattavaa. Hauskoja hetkiä löytyy sieltä täältä ja osa pääparin naljailusta naurattaa. Bradley Cooperin tarjoama elokuvan hauskin osuus tuntuu kuitenkin oudon irralliselta. Muutenkin filmi tuntuu enemmän yksittäisten ideoiden summalta, eikä niinkään eheältä kokonaisuudelta. 1970-luku on hienosti herätetty takaisin henkiin lavastein, asuin ja kuvauksen avulla. Andersonin ohjauksessa on myös jotain oivallisen vanhanaikaista. Licorice Pizza ei harmillisesti onnistunut iskemään minuun kovinkaan lujaa, vaikka se onkin hyvä tekele. Elokuva on maailmalla herättänyt kritiikkiä pääparin ikäeron ja Garyn alaikäisyyden takia, mutta itseäni hahmoissa häiritsi heidän rasittavuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Licorice Pizza, 2021, BRON Studios, Focus Features, Ghoulardi Film Company

Arvostelu: Poikani Kevin (We Need to Talk About Kevin - 2011)

POIKANI KEVIN

WE NEED TO TALK ABOUT KEVIN

Ohjaus: Lynne Ramsay
Pääosissa: Tilda Swinton, Ezra Miller, John C. Reilly, Ashley Gerasimovich ja Jasper Newell
Genre: draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

We Need to Talk About Kevin, eli suomalaisittain Poikani Kevin perustuu Lionel Shriverin samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Vuonna 2005 BBC Films hankki kirjan elokuvaoikeudet ja Lynne Ramsay palkattiin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Ramsaylta kesti kuitenkin todella kauan siirtää kirja elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja jossain vaiheessa jopa BBC Films alkoi epäillä projektin onnistumista. Odottelun takia studio pienensikin filmin budjettia, mikä pakotti Ramsayn työstämään tekstiä vielä lisää. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua keväällä 2010 ja Poikani Kevin sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 12. toukokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai myös palkintoehdokkuuksia, kuten parhaan elokuvan, ohjauksen ja naispääosan BAFTA-ehdokkuudet, sekä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse näin Poikani Kevinin joitain vuosia sitten, kun se tuli televisiosta ja pidin filmistä. Olen omistanut sen jo pidemmän aikaa Blu-raylla, mutta päätin katsoa sen uudestaan vasta, kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta. Samalla päätin arvostella leffan sen juhlavuoden kunniaksi.

Syntymästään asti Kevin-poika on aiheuttanut pelkkää harmia ja ikävyyksiä perheelleen - eritoten äidilleen. Teininä Kevinin psykoottiset piirteet nousevat yhä vain pahemmin esiin.

Ezra Miller on nykyään parhaiten tunnettu isoista rooleistaan fantasiaelokuvasarja Ihmeotuksissa (Fantastic Beasts - 2016-) ja Flash-supersankarina DC:n elokuvauniversumissa (2013-). Vaikka hän onkin hyvä niissä, mielestäni hänen uransa paras roolityö on edelleen tässä elokuvassa Kevin Khatchadourianina. Miller on jopa pelottavan upea Kevininä, josta ei koskaan tiedä, mitä hän ajattelee tai mitä hän seuraavaksi tekee. Sen vain tietää, ettei se voi olla mitään hyvää. Kevin on karmiva hahmo ja Miller aiheuttaa epämiellyttävän olotilan heti astellessaan ruutuun. Erinomaista työtä tekevät myös Rocky Duer ja Jasper Newell, jotka esittävät Keviniä taaperona ja alakouluikäisenä. Heistäkin löytyy tiettyä ikävää ilmapiiriä kaikessa ärsyttävyydessään ja häijyydessään.
     Kevinin vanhempia näyttelevät Tilda Swinton ja John C. Reilly, joista jälkimmäinen jää harmillisen pieneen rooliin, elokuvan keskittyessä pääasiassa Kevinin ja hänen äitinsä Evan (lievästi sanottuna) vaikeaan suhteeseen. Swinton on tuttuun tapaansa loistava äidin roolissa, joka yrittää parhaansa hankalan poikansa kanssa, muttei ole mikään ihme, että hän suuttuu Kevinille aika ajoin niinkin paljon, että yllättää myös itsensä. Väsymys ja suru puskevat yhä vain enemmän Swintonista ja katsoja voi tuntea sen valtavan painolastin, mitä Eva yrittää kantaa. Isälleen Franklinille Kevin on tietenkin kuin mikäkin enkeli, mikä vain rasittaa Evaa lisää. Tämä leffa on niitä, joissa Reilly näyttää osaavansa, kun niin haluaa ja onkin harmi, kuinka usein hän lähtee mukaan kaikenlaiseen roskaan.

Poikani Kevin kerrotaan kahdella eri aikajanalla. Välillä näytetään Evan elämää nykyhetkessä, kun hän yrittää taipua jostain järkyttävästä, mitä on tapahtunut. Takaumien kautta esitetään Kevinin elämää syntymästä lähtien siihen shokkiin, mikä Evaa nähdään vaivaavan. Aluksi tähän tarinarakenteeseen voi olla vaikea hypätä, mutta kun siihen pääsee mukaan, leffa todella tekee suuren vaikutuksen. Ahdistava ilmapiiri ympäröi hitaasti katsojan, eikä elokuvakokemuksesta ole suinkaan tehty helppoa ja kevyttä. Sitä on usein erittäin epämiellyttävää katsoa, mutta samalla siitä löytyy myös jotain äärimmäisen vangitsevaa. Swinton ja Miller ovat niin huikeat rooleissaan, että jo heidän suorituksensa lukitsevat katseen ja pysäyttävät ajan.

Elokuvaa voi jopa kutsua psykologiseksi kauhuksi, sillä leffa onnistuu niin hyvin menemään ihon alle lumoavalla inhottavuudellaan. Tarina on karu, ja Kevinin teot vain pahenevat, mitä pidemmälle elokuvassa päästään. Aluksi lapsi-Kevin lähinnä kakkaa vaippoihinsa juuri, kun ne on vaihdettu ja sotkee seiniä, mutta teini-iässä joudutaan jo sairaalaan asti ja pikkusiskolle (Ashley Gerasimovich) pitää kertoa valheita siitä, mihin perheen lemmikki on yhtäkkiä kadonnut. Samalla leffasta löytyy jotain herkkääkin kaiken ikävyyden seasta. Se näyttää, kuinka ehdotonta äidin rakkaus voikaan olla, vaikka lapsi olisi kuin demonin riivaama. Kun lopulta päästään siihen, minkä vuoksi elokuvan alussa Eva on syvästi järkyttynyt, elokuva vetää katsojan sanattomaksi, vaikka finaalia olisikin osannut aavistella ja pelätä.

Lynne Ramsay tekee erittäin vaikuttavaa työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia jättävät vielä hieman kylmäksi, mutta vähitellen hän alkaa lämmittelemään ja valmistelemaan katsojaa tulevaan. Ramsay rakentaa tunnelmaa tehokkaasti ja vie tarinaa hyvin eteenpäin, vaikka hyppiikin ajassa ronskisti edestakaisin. Poikani Kevin on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu leffa. Erityisen tehokasta on, kun kuva jämähtää näyttämään jotain pidemmän aikaa, eikä suostu leikkaamaan siitä pois. Värejä ja valojakin käytetään tyylikkäästi, minkä lisäksi lavasteet ovat mainiot. Elokuvan musiikeista vastaa Radiohead-yhtyeen kitaristi-pianisti Jonny Greenwood, joka auttaa vaikean ilmapiirin luomisessa. Leffassa myös hyödynnetään normaalisti hilpeitä ja hyväntuulisia kappaleita, jotka muuttuvat ikäviksi, kun ne tuodaan mukaan tietyssä kontekstissa.

Yhteenveto: Poikani Kevin on kaikessa ahdistavuudessaan ja epämiellyttävyydessään upea elokuva, joka jättää lopussa täysin sanattomaksi. Tunnelma onnistuu toden teolla tunkeutumaan katsojan ihon alle ja jättää vaikean tunteen vielä pitkäksi aikaa päättymisen jälkeen. Ohjaaja Lynne Ramsay ei millään suostu päästämään katsojaansa helpolla. Tilda Swinton on erinomainen yhä vain musertuneempana äitinä, kun taas nuori Ezra Miller häikäisee pelottavuudellaan itse Kevininä. Äidin ja pojan vaikea suhde on hienosti rakennettu kaikin puolin ja kaiken kauheudenkin keskellä leffassa on jotain herkkää siinä, kuinka se esittää äidin ehdotonta rakkautta. Myös John C. Reilly vakuuttaa isähahmona, vaikka saakin harmillisen vähän ruutuaikaa. Alun ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin leffaan on hieman vaikea päästä mukaan, mutta sen jälkeen filmi todella imaisee sisälleen. Poikani Kevin on samanaikaisesti lumoava ja kauhistuttava.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
We Need to Talk About Kevin, 2011, BBC Films, UK Film Council, Footprint Investment Fund, Piccadilly Pictures, Lipsync Productions, Independent, Artina Films, Rockinghorse Films, Caemhan, Panaramic, Beryl Betty, Atlantic Swiss Productions

Arvostelu: Holmes & Watson (2018)

HOLMES & WATSON

Ohjaus: Etan Cohen
Pääosissa: Will Ferrell, John C. Reilly, Rebecca Hall, Rob Brydon, Ralph Fiennes, Kelly Macdonald, Lauren Lapkus, Pam Ferris, Steve Coogan ja Hugh Laurie
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Sir Arthur Conan Doylen luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes teki ensiesiintymisensä 1887 ja on siitä noussut nopealla sykkeellä maailman tunnetuimmaksi etsiväksi. Conan Doylen kirjojen lisäksi hahmon suosiota ovat auttaneet useat muut tulkinnat hahmon seikkailuista, kuten näytelmät, radiokuunnelmat, pelit ja tietysti elokuvat. Filmatisointeja on tullut jopa niinkin paljon, että Guinness World Recordsissa hahmo on listattu eniten näytellyksi roolihahmoksi ikinä. Hahmoa ovat esittäneet mm. Orson Welles, Basil Rathbone, Leonard Nimoy, John Cleese, Roger Moore, Peter Cushing, Christopher Lee, Ian McKellen, Robert Downey Jr. ja Benedict Cumberbatch. Vuonna 2008 ilmoitettiin, että Sacha Baron Cohen ja Will Ferrell ovat työstämässä komediallista versiota Sherlock Holmesin seikkailuista, mutta vuosien varrella Baron Cohen poistui projektista ja Ferrell siirtyi esittämään itse etsivää. Kuvaukset alkoivat vihdoin joulukuussa 2016 ja lopulta Holmes & Watson sai ensi-iltansa pari vuotta myöhemmin. Elokuva osoittautui kuitenkin isoksi flopiksi, mitä niin katsojat kuin kriitikot haukkuivat. Useat katsojista kirjoittivat sosiaalisessa mediassa poistuneensa teatterista ensimmäisen puolen tunnin sisällä. Leffa oli ehdolla kuudesta Razzie-palkinnosta, joista se "voitti" neljä (huonoin elokuva, huonoin ohjaus, huonoin miessivuosa ja huonoin uusintaversio). Itse kiinnostuin filmistä välittömästi, kun kuulin, että sitä tähdittävät Ferrell ja John C. Reilly. Kaksikon yhteiskomedia Velipuolet (Step Brothers - 2008) on mielestäni mainio leffa ja uskoin parivaljakon toimivan hyvin näissä rooleissa. Suuni loksahti kuitenkin auki, kun luin, millaista palautetta elokuva oli alkanut saamaan, mutta samalla kiinnostuin siitä täysin uudella tavalla todella paljon. Harmittelin, kun Holmes & Watson ei saapunut Suomessa teattereihin, mutta "iloitsin", kun huomasin sen saapuneen Blockbusterin valikoimaan ja katsoinkin sen vihdoin sieltä.

Kun 1800-luvun lopulla Iso-Britannian kuningatar Viktoria saa tappouhkauksen, Lontoon pätevin salapoliisi Sherlock Holmes ja hänen avustajansa tohtori John Watson lähtevät selvittämään, kuka uhkaa hallitsijan henkeä.

Will Ferrell on näyttelijänä niitä, jotka toimivat joko oikein mainiosti tai sitten eivät ollenkaan. Ferrell on osoittanut olevansa hauska tapaus ja kelpo komedianäyttelijä, ja hän on esiintynyt hyvissä filmeissä. Samalla hän on myös näyttänyt, että kun häntä ei kenties ohjata tarpeeksi, hänen komedianlahjansa hajoavat käsiin ja lopputulos on myötähäpeällistä seurattavaa. Sherlock Holmesin roolissa Ferrell tekee pohjanoteerauksen. Aivan kuin kukaan ei olisi uskaltanut sanoa hänelle kuvauksissa, miten hänen kuuluisi toimia, jolloin hän vain jatkaa vaivaannuttavaa vitsailuaan, ilman että se jaksaa nostaa pienintäkään hymyä katsojan huulille. Ferrell ampuu jatkuvasti pahasti yli, mutta hauskan sijaan hän on lähinnä ärsyttävä. Ja kun päähenkilön kohellusta on kiusallista seurata, voitte vain kuvitella, kuinka vaikeaa leffan katsominen on.
     Sherlock Holmesin uskollista apuria, tohtori John Watsonia esittävä John C. Reilly sai roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon. Mielestäni tämä on hieman kummallista, sillä Reilly toimii osassaan paremmin kuin Ferrell. Ei Reillykään hyvää suoritusta tarjoa, mutta hänen esiintymisensä ei ole yhtä kamalaa katsottavaa. Reillyn ongelmaksi koituu, että hän tuntuu yrittävän aivan liikaa päästäkseen Ferrellin koheltamisen tasolle ja pelkältä kömpelöltä yritykseltä Watson tuntuukin. Aiemmin leffoja yhdessä tehneet Ferrell ja Reilly eivät valitettavasti edes onnistu luomaan kemiaa välilleen, jolloin pienikin toivo veikeästä hengestä katoaa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sherlock Holmesin arkkivihollinen professori Moriarty (miksi, voi miksi suostuit tähän leffaan Ralph Fiennes), amerikkalainen tohtori Grace Hart (Rebecca Hall) ja tämän mukana kulkeva, mieleltään kuusivuotiaan tasolle jäänyt Millie (Lauren Lapkus), poliisivoimia johtava Lestrade (Rob Brydon), Sherlockin ja Watsonin kotiapulainen neiti Hudson (Kelly Macdonald), Sherlockin veli Mycroft (Hugh Laurie), tatuointeja tehtaileva Gustav Klinger (Steve Coogan), sekä Iso-Britannian kuningatar Viktoria (Pam Ferris). Useista sivunäyttelijöistä voi välillä huomata, että he ovat tajunneet liian myöhään, mihin ovat suostuneet ja siksi etenkin mahtavaa Fiennesiä käy kovasti sääliksi. Fiennes voisi olla erinomainen Moriarty, mutta hänen lahjansa valuvat täysin hukkaan tässä roskassa.

Sitä Holmes & Watson nimittäin on: roskaa. Odotukseni eivät olleet korkeat, kun luin, mitä ihmiset ovat mieltä filmistä, mutten olisi silti uskonut, että elokuva on ihan oikeasti näin järkyttävää sontaa. Kyseessä on tuskallisen epähauska komedia, minkä vitsit herättävät lähinnä kysymyksen: kenen mielestä tämä on hauskaa? Will Ferrellinkö? Hän on niin täysillä mukana roolissaan, etten ihmettelisi, jos hän olisi myös varmistanut, että elokuva saadaan valmiiksi ja teattereihin, vaikka siitä tulisi kuinka hirveä tahansa. On vaikea kuvitella, että kukaan olisi lukenut tätä käsikirjoitusta ja ajatellut, että "tästä tulee hyvä, tästä ihmiset tykkäävät". Kaikissa komediakohtauksissa on tainnut vain lukea "pistetään Ferrell improvisoimaan ja toivotaan parasta". Eikö kuvauksissa kukaan kehdannut mainita, että tästä on tulossa aikamoista kökköä? Ja voi sitä leikkaajaparkaa, joka on joutunut katsomaan näitä materiaaleja yhä uudestaan ja uudestaan, ja yrittänyt poimia siedettävimmät palat ja kasata niistä jotain elokuvaa muistuttavaa. Onkohan Ferrell ollut ainoa, joka näki lopputuloksen, ennen kuin filmi heitettiin teattereihin? Luulisi rahanahneiden studiopomojenkin huomaavan, että nyt on menty todella pahasti vikaan.

En muista, milloin olisin viimeksi halunnut lopettaa elokuvan katsomisen ensimmäisen vartin aikana. Jo alussa nähtävä lainaus Hannah Montana -sarjasta (2006-2011) viestii, että tästä on laatu kaukana, mutta suuni loksahti silti useasti auki, kun en voinut käsittää, että tämä on ihan oikea elokuva, mikä nyt pyörii silmieni edessä. Holmes & Watsonilla on kestoa vain puolitoista tuntia, mutta sen katseluun minulla meni varmaan tuplasti aikaa, sillä minun oli pakko keskeyttää se tasaisin väliajoin, sillä minusta alkoi liian vahvasti tuntua siltä kuin kuolisin pikkuhiljaa sisältäpäin. Kohtauksesta toiseen ylipitkiksi venytetyt vitsit, mitkä eivät naurata lainkaan, muuttuvat nopeasti kiusallisesta kivuliaaksi. Elokuva yrittää ottaa kantaa nykypäivän poliittiseen tilanteeseen, mutta sen Trump-vitsit jättävät välillä epäselväksi, ovatko tekijät presidentin puolella vai häntä vastaan. Mukaan pakotettu selfien keksiminen pistää pyörittelemään silmiään ja Sherlockin mielessä tapahtuva taktikointi, miten hän voisi virtsata umpihumalassa, pistää ihan viimeistään toivomaan, ettei tätä leffaa olisi koskaan aloittanut katsomaan. Tai ihan vihoviimeistään se tapahtuu, kun elokuvassa alkaa yllättäen musikaalinumero. Minua ei ole aikoihin hävettänyt näin paljon katsoessani elokuvia.

Elokuvan on ohjannut Etan Cohen, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Get Hard -komedian (2015), jota sitäkin tähditti Ferrell. Siinä oli sentään hauskoja juttuja ja leffa oli yleisesti ihan kiva, miksi onkin hämmästyttävää, kuinka kammottavan surkean rainan Cohen sai tästä aikaan. Ei ole mikään ihme, että hän sai huonoimman ohjauksen Razzie-palkinnon, sillä häneltä ei tunnu löytyvän minkäänlaista tyylitajua tai edes komedian ajoituksen ymmärrystä tällä kertaa. Cohen on myös käsikirjoittanut leffan ja olen varma, että Ferrell on itse keksinyt suuren osan repliikeistään, sillä Cohen on osoittanut aiemmilla kirjoitustöillään, kuten leffoilla Tropic Thunder (2008) ja Madagascar 2 (Madagascar: Escape 2 Africa - 2008), sekä piirrossarjalla Beavis and Butt-head (1992-2011), että hän osaa, jos niin haluaa. Sentään Holmes & Watson on kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ja asut ansaitsevat kehut, mutta efektit ovat paikoitellen todella huonot. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja musiikeista vastaava Mark Mothersbaugh kopioi ihan toimivasti Hans Zimmerin sävellyksiä Robert Downey Jr:n tähdittämistä Sherlock Holmes -filmeistä (2009-2011).

Yhteenveto: Holmes & Watson on tuskallisen epähauska komedia, mikä saa jo ensimmäisen vartin aikana katsojan harkitsemaan, että katsoisikin jotain muuta. Elokuva ei naurata, vaan se vain pöyristyttää, että miten ihmeessä tekijät ovat voineet pitää näitä juttuja hauskoina? Asiaa ei yhtään helpota se, kuinka monia vitsejä vain venytetään ja venytetään, jolloin ne muuttuvat kiusallisesta todella epämiellyttäviksi. Leffan yritykset ottaa kantaa nykypäivän menoon vasta ovatkin kiusallisia. Kaikista pahin kiusallisuus tulee kuitenkin totaalisen pohjanoteerauksen Sherlock Holmesin roolissa tekevältä Will Ferrelliltä. Ferrellille ei ole taidettu uskaltaa sanoa mitään, vaan hänet on vain päästetty valloilleen, jolloin hän tekee kenties koko uransa surkeimman roolityön. John C. Reilly yrittää epätoivoisesti pysyä Ferrellin hullutuksissa mukana, mutta lopputulos on vain suurta myötähäpeää. Osaavien sivuosanäyttelijöiden puolesta kyllä harmittaa, sillä esimerkiksi Ralph Fiennesin hienot kyvyt valuvat täysin hukkaan. Etan Cohen tekee todella huonoa työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Miten ihmeessä tämä leffa saatiin koskaan valmiiksi? Eikö kukaan tekijöistä oikeasti tajunnut, millaista paskaa he olivat vääntämässä? Olisi varmaan sanomattakin selvää, etten suosittele Holmes & Watsonia kenellekään. Leffa saattaa toimia humalassa kavereiden kanssa katsottuna, jolloin voi nauraa elokuvan huonoudelle, mutta muuten tämä on tuskallinen kokemus. Elokuvahistoria on täynnä adaptaatioita Sherlock Holmesista ja veikkaan minkä tahansa niistä olevan parempi kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Holmes & Watson, 2018, Columbia Pictures Corporation, Gary Sanchez Productions, Mimran Schur Pictures, Mosaic Media Group, Mosaic

Yhteistyössä

Arvostelu: Stan & Ollie (2018)

STAN & OLLIE

Ohjaus: Jon S. Baird
Pääosissa: Steve Coogan, John C. Reilly, Shirley Henderson, Nina Arianda, Rufus Jones ja Danny Huston
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: S

Stanley Laurel ja Oliver Hardy - tai kuten me Suomessa tunnemme heidät paremmin nimellä Ohukainen ja Paksukainen - ovat yksi elokuvahistorian legendaarisimmista komediakaksikoista. Parivaljakko tapasi toisensa 1920 "The Lucky Dog" -mykkäelokuvan kuvauksissa ja vuonna 1927 he julkaisivat ensimmäisen yhteisteoksensa "Putting Pants of Philip". Sitä seurasivat kymmenet lyhytsketsit ja koko illan komediaelokuvat. Kaksikko on jäänyt elokuvahistorian merkkihenkilöiksi, eikä olekaan mikään ihme, että heidän urastaan on nyt tehty elokuva. Itse asiassa on suuri ihme, ettei kaksikosta ole tätä ennen tehty filmiä! Elokuvasta ilmoitettiin vuonna 2016 ja sen kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Stan & Ollie sai ensiesityksensä lokakuussa 2018 BFI Lontoon elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se on vähitellen saanut teatterilevitystä eri maissa ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse en ole koskaan ollut innostunut Ohukaisesta ja Paksukaisesta. Olen toki tiennyt kaksikosta lapsesta asti, mutten muista, että olisin koskaan katsonut ainuttakaan heidän leffoistaan. Kiinnostuin kuitenkin heidän teoksistaan, kun kuulin Stan & Ollien olevan tulossa ja valmistautumisena tähän leffaan katsoinkin monia "Ohukainen ja Paksukainen" -lyhytleffoja. Pidin niitä oikein huvittavina ja nokkelina, ja meninkin iloisin mielin katsomaan, millainen elokuva kaksikosta on nyt saatu aikaiseksi.

Vuonna 1953 Ohukaisen ja Paksukaisen suosio on jo alkanut hiipua, mutta heidän esittäjänsä Stanley Laurel ja Oliver Hardy päättävät tehdä comebackin teatterikiertueella Iso-Britanniassa, samalla kun he yrittävät saada aikaiseksi uutta elokuvaa.

Pääosissa Stanley Laurelina ja Oliver Hardyna nähdään Steve Coogan ja John C. Reilly, jotka omaksuvat roolinsa fantastisen hyvin. Heidän roolisuorituksistaan huomaa, että Ohukainen ja Paksukainen ovat inspiroineet heitä vuosien varrella paljonkin, sillä he ovat tehneet niin tarkkaa työtä muuttuakseen näiksi hahmoiksi. Enkä tarkoita vain sitä, että Coogan ja Reilly on maskeerattu näyttämään Stanin ja Ollien peilikuvilta, vaan he ovat opetelleet näiden legendojen maneerit, ilmeet ja pienimmätkin eleet niin täydellisesti, että on todella vaikeaa tunnistaa Coogania ja Reillyä hahmojensa takaa. Lavalla kaksikko vaikuttaa aidoilta Ohukaiselta ja Paksukaiselta, enkä voisi kuvitella parempia valintoja näihin rooleihin. Kenties tärkeintä on kuitenkin, että Cooganin ja Reillyn välinen kemia iskee kunnolla ja he ovat täysin luonteva parivaljakko. Upeiden roolisuoritusten lisäksi itse hahmotkin, Stan ja Ollie ovat kiinnostavat. Elokuva osoittaa hyvin, että kaksikko oli tosielämässä hyvin erilainen kuin lavalla ja kameran edessä (vaikkakin välillä on vaikea erottaa, mihin Stan ja Ollie päättyvät ja mistä Ohukainen ja Paksukainen alkavat). Stan tekee täysillä töitä hahmojen eteen ja pohtii päivät läpi uusia vitsejä ja kohtauksia, kun taas Ollie haluaisi mieluummin pitää hauskaa ja pelata uhkapelejä. He eivät myöskään ole välttämättä ihan sellaiset ystävät kuin Ohukainen ja Paksukainen -elokuvat antavat ymmärtää. Elokuvassa pohditaankin, olivatko he sittenkään ystäviä, vai pelkkiä yhteistyökumppaneita?
     Elokuvassa nähdään myös Harry Potterista (2001-2011) tuttu Shirley "Murjottava Myrtti" Henderson Ollien vaimona Lucillena, Nina Arianda Stanin vaimona Idana, Rufus Jones Ohukaisen ja Paksukaisen managerina Bernard Delfontina, sekä Danny Huston elokuvayhtiön pomona Hal Roachina. Henderson ja Arianda ovat mainiot valinnat pääkaksikon rakkaiksi. Heidän hahmonsa ovat toimivasti erilaiset, Lucillen ollessa erittäin huolehtiva ja Idan ollessa hieman ylimielinen.

Vaikka Ohukainen ja Paksukainen eivät olleet minulle erityisen tuttuja entuudestaan, on Stan & Ollie niin taidokkaasti ja rakastavasti tehty elokuva, että tuntui siltä kuin olisin fanittanut kaksikkoa lapsesta asti. Kyseessä on äärimmäisen ihastuttava teos, minkä pariin lumoutuu välittömästi ja minkä vähän yli puolentoista tunnin kesto vierähtää ohi todella nopeasti. Leffa ei kuitenkaan koskaan kiirehdi, vaan se ehtii kertoa tarinansa kaikessa rauhassa ja luomaan aitoa tunnetta mukaan. Olin todella yllättynyt siitä, kuinka koskettava elokuva tästä komediaduosta onkaan saatu aikaiseksi. Jos siis odotat näkeväsi komediaelokuvan Ohukaisen ja Paksukaisen kulta-ajasta, tulee leffa tuottamaan pettymyksen. Elokuva nimittäin kertoo siitä ajasta, kun kaksikon suosio on alkanut katoilemaan ja monet luulevat jo heidän jääneen eläkkeelle. Stanin ja Ollien välillä on ollut ongelmia ja riitoja, ja uusi esiintymiskiertue lähtee aika takellellen käyntiin. Filmi on täynnä erinomaisesti kirjoitettua ja luotua draamaa, mitä vain vahvistaa pääkaksikon huikeat roolityöt. Reillyn ja Cooganin yhteistyötä on niin miellyttävää seurata läpi elokuvan, ettei ihme, että leffa onnistuu salakavalasti koskettamaan katsojaa syvästi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että elokuvahistorian tunnetuimmasta komediakaksikosta olisi tehty pelkkä riipaiseva draamakertomus vailla iloa ja toivoa, ehei. Huumoria leffasta kyllä löytyy ja Ohukaisen ja Paksukaisen fanit riemastuvat varmasti, sillä suureksi osaksi huumori syntyy heidän teostensa kaltaisista hassutteluista. Kuten jo sanoin, lavalla Reilly ja Coogan katoavat täysin ja katsoja näkee vain Ohukaisen ja Paksukaisen, kun taas muuten on vaikea sanoa, ovatko Stan ja Ollie enää tavallisia ihmisiä lainkaan, vaan muuttuneet hieman liikaakin roolihahmoikseen. Elokuva nostaa jatkuvasti hymyn huulille ja siitä syntyy äärimmäisen lämmin olo, sillä on vain niin ihanaa huomata, kuinka huolella ja ihaillen tämä filmi on tehty. Stan & Ollie on suorastaan erinomainen elokuva, minkä katsominen tuntuu aivan mahtavalta. Se on täynnä hienoja hetkiä ja jälkikäteen näiden kohtausten muistelu nostaa joko hymyn takaisin huulille tai kyyneleet silmiin, riippuen siitä, mitä hienoa hetkeä milloinkin muistelee.

Elokuvan ohjaajana toimii Jon S. Baird, jonka edellinen filmi Filth (2013) on todella erilainen kuin tämä. Siinä, missä Filthissä Baird hyödynsi synkkää ja kieroa huumoria, Stan & Olliessa hän luo lämmintä ja kevyttä tunnelmaa, saaden kuitenkin aikaiseksi paljon liikuttaviakin tunteita peliin. Bairdin ohjaus on taiturimaista ja hän pitää elokuvaa hienosti kasassa. Jeff Popen käsikirjoitus on myös loistokas ja on hyvä, että hän ja Baird ovat päättäneet kertoa hieman toisenlaisen tarinan kuin monet katsojat voisivat odottaa. Pope on selvästi tutkinut paljon vanhoja Ohukaisia ja Paksukaisia löytääkseen oikeaa henkeä ja tyyliä omaan tekstiinsä. Stan & Ollie on myös teknisesti oivallinen teos. Se on todella hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi lavastajat ja puvustajat ovat tehneet tarkkaa työtä luodessaan oikeanlaista ajankuvaa mukaan. Visuaalisesti filmi onkin kaikin puolin onnistunut. Äänimaailmakin on hyvin luotu ja Rolfe Kentin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan. Ikonista Ohukaisen ja Paksukaisen tunnusrallatusta tietty kuullaan muutamaankin otteeseen elokuvan aikana.

Yhteenveto: Stan & Ollie on riemastuttavan erinomainen elokuva, mikä ihastuttaa sillä, kuinka huolellisesti legendaaristen koomikoiden tarina on kerrottu. Leffasta huokuu tekijöiden ihailu Ohukaista ja Paksukaista kohtaan, mikä saa heti alussa epäilevämmänkin fanin huojentumaan siitä, ettei legendojen muistoa ole pilattu. Elokuva uskaltaa kuitenkin ottaa hieman rohkeampaakin asennetta ja näyttää, ettei kaksikon elämä ollut pelkkää auvoa, minkä lisäksi leffassa pohditaan, oliko kaksikon ystävyys vain esitystä? Leffa onnistuu koskettamaan yllättävänkin syvästi, mutta samalla se myös nostaa hymyn huulille vähän väliä lämpimällä hengellään ja kuin suoraan Ohukainen ja Paksukainen -leffoista tutulla huumorillaan. Steve Coogan ja John C. Reilly ovat suorastaan täydelliset valinnat päärooleihin ja he muuttuvat aivan totaalisesti hahmoikseen. Coogan ja Reilly ovat opetelleet esikuviensa pienimmätkin ilmeet ja eleet, mikä herättää katsojassa tunteen kuin katsoisi aitoa Ohukaista ja Paksukaista. Suosittelenkin Stan & Ollieta erittäin lämpimästi kaikille kaksikon faneille. Lisäksi kuten huomasin omalla kohdallani, leffa toimii hienosti myös niille, joille kaksikko ei ole erityisen tuttu entuudestaan. Sen voin myös todeta, että aion tulevaisuudessa syventyä oikein kunnolla kaksikon elokuviin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Stan & Ollie, 2018, Entertainment One, BBC Films, Fable Pictures, Laurel and Hardy Feature Productions, Sonesta Films