Klik! (Click - 2006) - elokuva-arvostelu

KLIK!

CLICK

Ohjaus: Frank Coraci

Näyttelijät: Adam Sandler, Christopher Walken, Kate Beckinsale, Henry Winkler, Julie Kavner, David Hasselhoff, Sean Astin, Jennifer Coolidge, Danielle Tatum McCann, Joseph Castanon, Lorraine Nicholson, Jonah Hill, Katie Cassidy, Jake Hoffman, Cameron Monaghan, Sally Insul, Nick Swardson, Jana Kramer, Rob Schneider, Terry Crews ja James Earl Jones

Genre: komedia, draama, scifi

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

Click, eli suomalaisittain Klik! on Adam Sandlerin tähdittämä scifi- ja draamaelementtejä sisältävä komediaelokuva. Steve Koren ja Mark O'Keefe keksivät idean leffaan William Bennettin antologiakirja The Book of Virtues: A Treasury of Great Moral Storiesin (1993) tarinasta The Magic Thread. He työstivät käsikirjoituksen ja saivat Sony Picturesin innostumaan siitä. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2005 ja lopulta Klik! sai maailmanensi-iltansa 14. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta nuivan vastaanoton, mutta se oli taloudellinen menestys ja sai parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuuden. Itse näin Klikin jo lapsena ja pidin siitä paljon. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Arkkitehti Michael Newman ei osaa tasapainotella elämässä perheensä ja työnsä välillä. Hänen maailmansa kuitenkin mullistuu, kun hän saa käsiinsä yleiskaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan niin televisiota kuin muutakin elämäänsä ympärillään.

Adam Sandler näyttelee Michael Newmania, arkkitehtiä ja perheenisää, joka on aikamoisen burnoutin partaalla. Hän yrittää olla mahdollisimman hyvä perheelleen, mutta samalla hän on todella lähellä kunnon läpimurtoa töissä, mikä ampaisisi hänet kohti tavoitteitaan ja niinpä hänestä onkin tullut pakkomielteinen hommistaan. Tämä puolestaan ajaa häntä kauemmas vaimostaan Donnasta (Kate Beckinsale) ja lapsistaan Benistä (Joseph Castanon) ja Samanthasta (Danielle Tatum McCann), vaikka miehen aikomus on nimenomaan tarjota heille parempi elämä. Sandler on roolissaan pääasiassa hyvä, vaikka häneltä löytyykin tuttuja, hiukan ärsyttäviä maneereita myös tässä. Beckinsale on kelpo Michaelin yhä vain turhautuneempana vaimona.

     Elokuvassa nähdään myös Henry Winkler ja Julie Kavner Michaelin vanhempina Tedinä ja Trudynä, Jennifer Coolidge Donnan parhaana ystävänä Janinena, David Hasselhoff Michaelin pomona John Ammerina, Sean Astin Ben-pojan uintiopettaja Billinä, sekä Christopher Walker Bed Bath & Beyondin varastossa työskentelevänä Mortyna, joka antaa Michaelille ihmeellisen kaukosäätimen, jolla hän pystyy kontrolloimaan elämäänsä. Lisäksi esimerkiksi Gotham-sarjan (2014-2019) "Jokerina" tunnettu Cameron Monaghan tekee yhden ensimmäisistä rooleistaan naapurin raivostuttavana Kevin-poikana. Sivunäyttelijät irrottelevat passelisti rooleissaan - erityisesti Coolidge ja Hasselhoff.

Klik! sisältää mielestäni Adam Sandlerin filmografian parhaan tarinaidean, eikä ihme että Sony Pictures tarttui tähän Steve Korenin ja Mark O'Keefen kertomukseen - saman duon kynästä syntyi pari vuotta aiemmin Jim Carreyn menestyskomedia Bruce - taivaanlahja (Bruce Almighty - 2003), jossa elämäänsä turhautunut mattimeikäläinen sai Jumalan voimat. Kukapa ei olisi joskus haaveillut olevansa paremmin hallinnassa omasta elämästään? Kukapa ei joskus toivoisi voivansa hypätä yli päivien tylsiä puolia? Kukapa ei joskus haluaisi pystyä kirjaimellisesti hiljentämään ihmistä, jonka juttuja ei jaksaisi kuunnella? Mitä jos olisi olemassa kaukosäädin, joka mahdollistaa kaiken tämän? Aivan mahtava idea - ainakin elokuvan tarinaksi.

On hupaisaa seurata, kun Michael ottaa kaukosäätimen käyttöönsä alun epäuskosta huolimatta ja alkaakin vähittelen käyttämään sitä yhä enemmän arjessa. Vähitellen komedia saa kuitenkin väistyä, kun mies huomaa hyppivänsä yli merkittäviä hetkiä elämästään. Pienten alakouluikäisten muksujen sijaan edessä onkin yhtäkkiä pari nuorta aikuista ja peiliin katsoessa rypyt ja harmaat hiukset ovat lisääntyneet. Siinä, missä Klikin ensimmäinen puolisko menee huumorin parissa, toinen puolisko on huomattavasti draamapainotteisempi ja mielestäni juuri tällä toisella puoliskolla elokuva pääsee kunnolla vauhtiin. Meno synkkenee yllättävänkin paljon ja loppusuoralla voi jopa huomata pyyhkivänsä kyyneliä poskiltaan. Ja sitä reaktiota eivät Sandlerin elokuvat yleensä aiheuta.

Klik! on mielestäni edelleen yksi Sandlerin parhaista elokuvista, etenkin kun katsoo, millaisia mätäpaiseita hän on tähdittänyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Siitä löytyy kuitenkin omat vikansa ja etenkin näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna sen ensimmäiseltä puoliskolta löytyy useita vaivaannuttavan huonosti vanhentuneita vitsejä, joista Rob Schneider arabiprinssi Habeeboona on pahin. Nämä onneksi uupuvat toiselta puoliskolta ja mielestäni leffa paranee kaikin puolin edetessään.

Juan José Campanellan oli alun perin tarkoitus ohjata Klik!, mutta hän lopulta jätti projektin ja tilalle astui Frank Coraci, joka oli aiemmin tehnyt Sandlerin kanssa komediat The Wedding Singerin (1998) ja Juomahemmon (The Waterboy - 1998). Coraci näyttää kyntensä, siirtyessään sulavasti häröstä huumorista traagiseen draamaan, mitä tukee Korenin ja O'Keefen teksti. Käsikirjoitus sisältää mainioita teemoja siitä, että hetkessä on hyvä elää ja pitäisi osata arvostaa sitä mitä on jo, eikä aina vain tavoitella jotain mitä ei vielä ole. Klik! on myös teknisesti pääasiassa hyvin tehty. Se on oivallisesti kuvattu, lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustus on pätevää. Tietokonetehosteita hyödynnetään kekseliäästi, kun Michael esimerkiksi pysäyttää tai pikakelaa maailmaa ympärillään. Äänimaailma on osaavasti työstetty Rupert Gregson-Williamsin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Click, 2006, Columbia Pictures, Revolution Studios, Happy Madison Productions, Original Film

Jay Kelly (2025) - elokuva-arvostelu

JAY KELLY

Ohjaus: Noah Baumbach

Näyttelijät: George Clooney, Adam Sandler, Laura Dern, Billy Crudup, Riley Keough, Grace Edwards, Stacy Keach, Patrick Wilson, Jim Broadbent, Greta Gerwig, Charlie Rowe, Louis Partridge, Eve Hewson, Alba Rohrwacher, Josh Hamilton, Emily Mortimer, Sadie Sandler, Isla Fisher ja Jamie Demetriou

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 13

Jay Kelly on Noah Baumbachin uusi elokuva. Baumbach oli tehnyt Netflixin kanssa diilin useammasta elokuvasta ja vuonna 2023 hän ryhtyi kynäilemään uutta tarinaa Emily Mortimerin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Jay Kelly sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla. Lopulta elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Itse kiinnostuin, kun luin noin vuosi sitten Baumbachin tehneen elokuvan George Clooneyn ja Adam Sandlerin kanssa. Kun Jay Kelly saapui vihdoin Netflixiin ja sai parhaan miespääosan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin katsoa leffan.

Tavattuaan vuosikymmenten jälkeen vanhan ystävänsä, jonka kautta hän päätyi elokuvatähdeksi, kuuluisa Hollywood-näyttelijä Jay Kelly matkustaa Italiaan vastaanottamaan kunnianosoituspalkintoa urastaan ja pohtimaan samalla uraansa ja elämäänsä.

Pääroolissa kuuluisana Hollywood-näyttelijä Jay Kellynä nähdään George Clooney, joka tekee elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Clooney istuu toki täydellisesti ikääntyneeksi kuuluisaksi Hollywood-tähdeksi, onhan hän sellainen tosielämässäkin. Hänestä löytyy oikeaa karismaa ja charmia kuten Clooneylta voikin odottaa, mutta tässä elokuvassa mies tuo esiin muita, herkempiä ja jotenkin raadollisempia puolia, jotka tekivät suuren vaikutuksen. Jay Kelly on erittäin menestynyt urallaan, mutta perhe-elämä on jäänyt kiireiden takia hataralle pohjalle ja vaikka Jay on koko ajan ihmisten ympäröimä, kokee hän olonsa kaiken aikaa yksinäiseksi. Asiaa ei auta, kun Jay tapaa vuosikymmenten jälkeen pitkästä aikaa vanhan ystävänsä Timothyn (Billy Crudup), eikä voi olla miettimättä, veikö hän Timothylle kuuluneen uran.

     Elokuvassa nähdään myös Riley Keough ja Grace Edwards Jayn tyttärinä Jessicana ja Daisyna, Stacy Keach Jayn isänä, Adam Sandler Jayn managerina Ronina, Greta Gerwig hänen vaimonaan Loisina ja Sandlerin tytär Sadie heidän tyttärenään Viviennenä, Laura Dern Jayn tiedottajana Lizinä, Emily Mortimer Jayn hiustenmuotoilijana Candyna, Jim Broadbent elokuvaohjaaja Peter Schneiderinä, Patrick Wilson näyttelijä Ben Alcockina ja Isla Fisher hänen vaimonaan Melaniena, sekä Eve Hewson näyttelijä Daphne Spenderinä, jonka kanssa Jaylla oli aikoinaan salasuhde. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Isoin yllättäjä on Adam Sandler, joka väläyttää jälleen osaavansa ihan aidosti oikeasti näytellä, tarjottuaan käsittämättömän laiskan suorituksen viime kesänä ilmestyneessä Happy Gilmore 2:ssa (2025).

Jay Kelly osoittautui erittäin mainioksi ja yllättävän tunteikkaaksikin draamakomediaksi. Elokuva voitti minut heti puolelleen - olenhan aina ollut lumoutunut siitä, mitä elokuvien taustalla tapahtuu ja kiinnostunut siitä, millaisia elokuvia tekevien ihmisten elämät ovat. Jay Kellyllä vaikuttaisi pintapuoleisesti olevan kaikki kunnossa. Glamouria, rahaa, faneja... mutta silti miestä vaivaa monikin asia, jotka nousevat tosissaan pintaan vanhan ystävän jälleennäkemisen myötä. Perustuuko Jayn koko ura sittenkin selkäänpuukotukselle? Ansaitseeko mies mitään siitä maineesta ja mammonasta, mitä hän on vuosien varrella saanut? Nämä ajatukset syövät Jayn mieltä, samalla kun hän lähtee Italiaan vastaanottamaan palkintoa urastaan.

Itse matka on täynnä monenlaista tapahtumaa, jotka alkavat muovata Jayta ihmisenä, ystävänä ja isänä. Lisäksi matkan varrella näemme takaumien kautta, kuinka Jay muistelee uransa alkuaikoja ja elämänsä muita käännekohtia, toisinaan haikeasti, toisinaan katuen. Elokuva on hyvin sentimentaalinen, kenties joillekin katsojista jopa hitusen imelä, mutta itseeni tunnelataus tehosi, erityisesti finaalissa. Tunnepuolta tasapainottaa oiva huumori, jota on ripoteltu sulavasti läpi keston. Tökkimään jäi lähinnä Ron-managerin ja Liz-tiedottajan välille kirjoitettu vanhan suhteen muistelu, joka tuntui lopulta turhalta. Ymmärrän, että sillä haetaan sitä, kuinka kummankin elämät pyörivät liikaa Jayn ympärillä, mutta tämä pointti käy selväksi Ronin kohdalla jo muutenkin.

Noah Baumbachin ohjaus on vähemmän yllättäen taidokasta ja hän rakentaa tunnelmaa onnistuneesti, saaden näyttelijät heittäytymään vakuuttavasti. Hänen ja Emily Mortimerin työstämä käsikirjoitus on myös mainio ja täynnä oivaa dialogia. Lisäksi Jay Kelly on pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on hyvin kasattu Nicholas Britellin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jay Kelly, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2025, Heyday Films, NBGG Pictures, Pascal Pictures

Arvostelu: Happy Gilmore 2 (2025)

HAPPY GILMORE 2

Ohjaus: Kyle Newacheck

Pääosissa: Adam Sandler, Sunny Sandler, Benny Safdie, Haley Joel Osment, Benito Antonio Martínez Ocasio, Sadie Sandler, John Daly, Christopher McDonald, Ben Stiller, Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider, Conor Sherry, Jackie Sandler, Julie Bowen, Eric Andre, Margaret Qualley, Steve Buscemi, Rob Schneider, Nick Swardson ja Eminem

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Adam Sandlerin tähdittämä komediaelokuva Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996) oli hitti, joten sille on tietty päätetty tehdä jatkoa. Sandler pyöritteli ideoita mahdollista jatkoa varten vuosia, kunnes lopulta keksi tarinan, jonka hän halusi kertoa. Vuonna 2024 Sandler paljasti, että kakkososa on ihan oikeasti tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Happy Gilmore 2 on julkaistu suoraan Netflixissä. Itse pidän alkuperäisestä Happy Gilmoresta, mutten kokenut elokuvan tarvinneen jatkoa. Päätin silti katsoa Happy Gilmore 2:n heti sen julkaisupäivänä.

On kulunut lähes 30 vuotta siitä, kun Happy Gilmoresta tuli maailmankuulu golfaaja. Nyt mies on ikääntynyt alkoholisti ja yksinhuoltajaisä, Virginia-vaimon menehdyttyä. Kun Happyn tytär tarvitsee suuren summan rahaa päästäkseen unelmakouluunsa, Happyn täytyy palata kentälle ja voittaa uudenlainen golfturnaus, saadakseen koulurahat.

Adam Sandler palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan Happy Gilmoreksi, entiseksi räyhäjääkiekkoilijaksi, joka vaihtoi kaukalon golfkenttään, tajutessaan voivansa lyödä palloa pidemmälle kuin kukaan muu. Happyn kuvio oli varsinainen menestystarina, jonka myötä hän voitti suuren golfturnauksen ja vielä voitti erään Virginian (Julie Bowen) sydämen. No, se oli silloin lähes 30 vuotta sitten se. Happy Gilmore 2 esittelee aika säälittävän miehenromun, joka on vaimonsa kuoleman jälkeen vajonnut alkoholismiin, jättänyt golfin, menettänyt rahansa ja pärjää heikosti yksinhuoltajaisänä tolvanoille pojilleen (Maxwell Jacob Friedman, Ethan Cutkosky, Philip Fine Schneider ja Conor Sherry) ja baletista haaveilevalle tyttärelleen Viennalle (Sandlerin tytär Sunny Sandler). Sandler on roolissaan jotenkin väsynyt ja jopa Happyn tuittupäähetkinä hän vetää roolinsa laiskasti, vailla sen suurempaa intoa koko leffaa kohtaan. Happyn poikien näyttelijät omaavat sitten sitäkin enemmän energiaa, kun taas Sunny-tytär ei vaikuta omaavan juuri mitään presenssiä kameran edessä.

     Vanhoista tutuista paluun tekee myös Christopher McDonald entisenä golftähti Shooter McGavinina, joka on viettänyt viimeiset kolme vuosikymmentä mielisairaalassa, seottuaan Happyn voiton myötä. Uusina tuttavuuksina taas esitellään muun muassa golfin uudistamisesta haaveileva Frank Manatee (Benny Safdie), Happyn uusi caddie Oscar (Benito Antonio Martinez Ocasio), sekä Happyn uusi vastus golfkentällä, Billy Jenkins (Haley Joel Osment). Leffa on lisäksi täynnä lukuisia cameoita ja Sandler on ujuttanut myös äitinsä Judyn, vaimonsa Jackien ja toisen tyttärensä Sadien, sekä kaverinsa Rob Schneiderin, Steve Buscemin ja Nick Swardsonin mukaan. Safdie ei vakuuta osassaan, mutta McDonald revittelee hyvin, Osment tanssahtelee sulavasti pidettävän ja mulkvistin välimaastossa ja Ocasion esittämä sympaattinen Oscar nousee suosikiksi hahmokaartista.

Happy Gilmore 2 on jälleen yksi helppojen rahojen perässä väkisin väännetty jatko-osa, joita viime vuosina on totuttu näkemään turhankin paljon. Siinä, missä ensimmäinen elokuva oli hauska ja viihdyttävä, sekä sisälsi oikeasti hyvän tarinan, jatko-osa on ponneton, laiska ja jopa pitkäveteinen, eikä tarinassakaan ole juuri kehuttavaa. Sen sijaan, että Happy osallistuu golfturnaukseen pelastaakseen äitinsä kodin, hän yrittää kerätä tarvittavat rahat, jotta hänen tyttärensä pääsisi haaveilemaan kouluun. Tavallisen golfturnauksen sijaan luvassa on "Maxi Golfia", joka menee omien sääntöjensä ja esteratojensa kanssa jo hieman typerryttävän puolelle.

Sandlerin leffoissa ei toki ole usein kehumisen aihetta, mutta olisin odottanut, että kun mies palaa yhteen tunnetuimmista rooleistaan, nimenomaan tähän elokuvaan olisi panostettu. Mutta ei. Happy Gilmore 2:ssa toisaalta tapahtuu vähän väliä jotain todella hektistä ja hahmot meuhkaavat, mutta kaikesta puuttuu palo leffaa kohtaan. Komediaosasto jätti minut kylmäksi, vaikka yleensä Sandlerin tyhmät pissa-kakka-jututkin herättävät minussa lapsellisen huvittuneen hymyn. Kun leffan alkupää velloo niin paljon Happyn masennuksessa, ovat vitsitkin vähissä. Pari ihan hauskaa juttua mahtuu sekaan, mutta eivätpä ne paljoa pelasta. Jostain syystä Happy Gilmore 2 on vieläpä päätetty venyttää kahden tunnin mittaan, siinä missä ykkösosa oli napakka puolitoistatuntinen. Iso osa tästä liikakestosta syntyy, kun kaikki vanhat tutut ykkösleffasta on pitänyt ängetä mukaan ja jos heidän näyttelijänsä ovat kuolleet tässä kolmen vuosikymmenen aikana, on heidän hahmonsa korvattu heidän lapsillaan, jotka ovat ihan samanlaisia tyyppejä kuin vanhempansa. Jatko-osalla ei kuitenkaan ole luottoa, että katsoja muistaisi nämä hahmot, vaan turvautuu näyttämään aivan liikaa muistelupätkiä ensimmäisestä leffasta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Kyle Newacheck, joka on aiemmin tehnyt Sandlerin Murder Mystery -komedian (2019). Newacheckin työ on turhauttavan laiskaa, mihin vaikuttaa Sandlerin ja Tim Herlihyn heikko käsikirjoitus. Viimeistään leikkauksessa leffaa olisi pitänyt älytä tiivistää ja karsia latteimpia vitsejä. Happy Gilmore 2 on kuitenkin kuvattu kelvollisesti, lavasteet ovat oivat ja puvustus menevää. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit jäivät aika yhdentekeväksi taustahälinäksi. Lopulta itselleni elokuvan ainoa innostava juttu oli, kun finaaliottelun käynnistyessä pärähti soimaan suosikkikappaleeni suosikkiyhtyeeltäni, eli Musen Knights of Cydonia. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore 2, 2025, Happy Madison Productions, Netflix, Pro Shop Studios, STX Films, Universal Pictures

Arvostelu: Pixels (2015)

PIXELS

Ohjaus: Chris Columbus

Pääosissa: Adam Sandler, Michelle Monaghan, Kevin James, Josh Gad, Peter Dinklage, Brian Cox, Sean Bean, Matt Lintz, Jane Krakowski, Affion Crockett, Ashley Benson, Dan Aykroyd, Nick Swardson, Fiona Shaw ja Serena Williams

Genre: scifi, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixels perustuu Patrick Jeanin samannimiseen ranskalaiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2010. Adam Sandler innostui lyhäristä ja hankki sen oikeudet, tehdäkseen siitä täyspitkän elokuvan. Tim Herlihy kirjoitti ensimmäisen käsikirjoitusversion elokuvasta, mutta se torjuttiin täysin, jolloin Timothy Dowling palkattiin muokkaamaan tekstiä. Sandlerin hankittua oikeudet lukuisiin videopelihahmoihin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2014 ja lopulta Pixels sai maailmanensi-iltansa 16. heinäkuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen epäonnistuminen, joka sai huonoimman elokuvan, miespääosan, miessivuosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen Razzie-ehdokkuudet. Itse katsoin Pixelsin vasta myöhemmin vuokralta ja mielsin sen ihan katsottavaksi hömpäksi. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Pixelsin juhlan kunniaksi.

Kun avaruusolennot hyökkäävät Maahan vanhojen videopelien muodossa, vain ryhmä nörttejä voi pelastaa planeetan.

Adam Sandler näyttelee Sam Brenneriä, joka asentaa työkseen teknologisia laitteita ihmisten koteihin ja joka oli lapsena lähes mestari vanhojen videopelien kanssa, huomatessaan pelien liikekuviot ja kääntäessään ne pelejä vastaan. Ottaen huomioon, että Sandler itse hankki oikeudet Pixelsiin ja sai siitä vielä uransa kalleimman elokuvan, hän hoitaa hommansa kameran edessä yllättävänkin laiskasti. Hänestä löytyy energiaa aina silloin tällöin, mutta monessa kohtaa tuntuu siltä kuin hän olisi vain paikalla hakemassa helppoja rahoja.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin James Samin lapsuudenystävänä ja nykyisenä Yhdysvaltain presidenttinä Will Cooperina, Josh Gad videopeleistä edelleen intoilevana ja salaliittoteorioihin hurahtaneena Ludlow "Ihmepoika" Lamonsoffina, Peter Dinklage videopelimestari Eddie "Tulittaja" Plantina, Michelle Monaghan Samin asiakkaana Violet van Pattenina, Brian Cox amerikkalaiskenraali Porterina ja Sean Bean brittieversti Hillinä. Myös muun muassa Sandlerin kamu Nick Swardson, sekä Ghostbusters-tähti Dan Aykroyd käyvät kääntymässä. Sivunäyttelijöidenkään suorituksissa ei ole pahemmin hurraamista, eivätkä hahmot ole kaksiset. Gad on todella ärsyttävä eksentrisenä Ludlow'na, yrittäessään aivan liian kovasti olla hauska. James ei vakuuta presidenttinä, mihin vaikuttaa se, että koko kansa näyttäisi inhoavan Cooperia. Miten ihmeessä hänet edes valittiin työhön? Game of Thronesista (2011-2019) tutulla Dinklagella sentään näyttäisi olevan hauskaa ketkun Eddien osassa.

Valitettavasti kulunut vuosikymmen ei ole juuri tehnyt hyvää Pixelsille, vaan olin pitkälti samaa mieltä elokuvasta kuin sen ilmestymisen aikoihin. En inhoa elokuvaa kuten monet, sillä pidän sen vekkulista konseptista. Onhan se aivan totaalisen pöljää, että Maahan hyökkäävät avaruusoliot tekeytyisivät kasarin hittivideopeleiksi, kuten Pac-Maniksi, Space Invadersiksi, Galagaksi tai Donkey Kongiksi, mutta onhan se pakko myöntää, että idea on veikeä ja ennen kaikkea uniikki. Ideasta olisi tosin taatusti saanut paremman elokuvan kuin tämä, jo ihan vain pistämällä lähes koko näyttelijäkaartin vaihtoon.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on sen epähauskuus. Seasta löytyy parit hassut hetkensä tai vitsinsä, mutta suurimmaksi osaksi ajasta komediapuoli on lähinnä vaivaannuttavaa - erityisesti jos Josh Gad on äänessä, enkä edes halua miettiä hänen kiusallista laulunumeroaan. Monet vitsit ovat vain väsyneitä ja suuri osa Sandlerin popkulttuuriviittauksista jää täysin latteiksi. Leffasta löytyykin pätkiä, jotka olisi mielellään voinut leikata pois, jolloin lopputuloksesta olisi saanut ytimekkäämmän. Sekaan mahtuu silti myös joitain helmentapaisia. Pidän elokuvan sympaattisesta alusta, jossa vuonna 1982 nuoret Sam ja Cooper käyvät ensimmäistä kertaa elämässään pelihallissa ja osallistuvat videopeliturnaukseen, minkä lisäksi leffan puolivälin tietämiltä löytyvä Pac-Man -kohtaus on varsin viihdyttävä. Tekijät ovat keksineet hauskan tavan siirtää pelistä tutut haamut ja sokkelomaisen pelikentän sääntöineen oikeaan maailmaan.

On vaikea kuvitella, että Pixelsin on ohjannut sama heppu kuin kaksi ensimmäistä Yksin kotona -leffaa (Home Alone - 1990-1992) ja kaksi ensimmäistä Harry Potteria (2001-2002). Chris Columbus tarttui projektiin innoissaan, sillä mielsi käsikirjoituksen niin omaperäiseksi. Columbuksen ote ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan leffa tuntuu täysin tavanomaiselta Sandler-rainalta - tosin efektipainotteisempana. Pixels on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus menettelevää. Erikoistehosteet ajavat toimivasti asiansa ja tutut videopelihahmot on siirretty onnistuneesti esiintymään oikein ihmisten rinnalla. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu musiikkeja myöten, joskin Henry Jackman olisi voinut hyödyntää enemmän videopeleistä tuttuja sävelmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pixels, 2015, Columbia Pictures, LStar Capital, China Film Group Corporation, Happy Madison Productions, 1492 Pictures, Film Croppers Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996)

HAPPY GILMORE - AMMATTILAINEN

HAPPY GILMORE

Ohjaus: Dennis Dugan

Pääosissa: Adam Sandler, Julie Bowen, Christopher McDonald, Frances Bay, Carl Weathers, Allen Covert, Ben Stiller, Richard Kiel, Dennis Dugan ja Joe Flaherty

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: S

Happy Gilmore - ammattilainen on Adam Sandlerin tähdittämä urheilukomedia. Sandler ja hänen collegeaikainen kämppiksensä Tim Herlihy olivat kirjoittaneet yhdessä sketsejä Saturday Night Live -ohjelmaan, mutta kun Sandler sai potkut ohjelmasta, hän ja Herlihy ryhtyivät työstämään varsinaisia elokuvia. Heidän kirjoittamansa ja Sandlerin tähdittämä Billy Madison (1995) oli ollut pienimuotoinen menestys, joten kaksikolta pyydettiin uutta elokuvaa. Sandler sai idean lapsuudenystävästään Kyle McDonoughista, joka jääkiekkotaustansa ansiosta teki aikamoisia lukuja golf-kentällä. Tämän pohjalta Sandler ja Herlihy kynäilivät tarinan. Entinen golf-mestari Mark Lye pestattiin avuksi ja tämä vaati useita muutoksia tekstiin, pitäessään käsikirjoitusta epäkunnioittavana rakastamaansa lajia kohtaan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 1995 ja lopulta Happy Gilmore - ammattilainen sai ensi-iltansa helmikuussa 1996. Elokuva menestyi hyvin, sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta ja on noussut monien golfin pelaajien suosikkien joukkoon, mutta samalla leffa myös sai huonoimman miespääosan Razzie- ja Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuudet. Itse olen nähnyt Happy Gilmore - ammattilaisen joskus lapsena televisiosta, mutten muista näkemästäni mitään. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Happy Gilmore 2 (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uusiksi ja samalla arvostella sen.

Huonosti menestyvä jääkiekkoilija Happy Gilmore hoksaa olevansa erittäin taitava golfissa ja päättääkin osallistua turnauksiin voittaakseen palkintorahat, joilla maksaa hänet kasvattaneen isoäitinsä talon, jonka verovirasto on pakkohuutokauppaamassa.

1990-luvun alussa Adam Sandler oli tuttu Saturday Night Live -sketseistä ja sivurooleista komedioissa, kuten Sekopäät (Airheads - 1994). Jo Billy Madison nosti hänet kohti kuuluisuutta, mutta läpimurtonsa Sandler teki Happy Gilmoressa samannimisenä jääkiekkoilijana, joka kokeilee onneaan golfin parissa, sillä hänen ärhäkkäät lyöntitaitonsa kaukalossa auttavat häntä golfkentällä lyömään pidemmälle kuin kukaan muu. Happy-nimestään huolimatta hahmo on varsin lyhytpinnainen tapaus, jonka äkäisyys ja riidanhaluisuus kohoaa sekunnissa nollasta sataan. Silti Sandler onnistuu tekemään hahmosta tykättävän. Näyttelijä on kelpo vedossa, revitellen usein hauskasti, mutta jättäen hitusen kylmäksi rauhallisemmilla hetkillä, jolloin häneltä vaadittaisiin kunnon näyttelijälahjoja.

     Elokuvassa nähdään myös Frances Bay Happyn kasvattaneena isoäitinä, joka vero-ongelmien myötä menettää talonsa ja jota Happy yrittää auttaa osallistumalla golf-turnauksiin, Ben Stiller vanhainkotia pyörittävänä Halina, Carl Weathers Happya golfissa opettavana Chubbsina, Christopher McDonald huippugolfaaja Shooter McGavinina, Julie Bowen golf-turnauksen PR-päällikkönä, jonka kanssa Happylle muodostuu tietty pakollista romantiikkaa, sekä James Bond -elokuvista 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) ja Kuuraketti (Moonraker - 1979) tuttu Richard Kiel Happyn pomona raksalla. Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, osan ollessa jopa Sandleria taitavampia esiintyjiä. Stiller on erityisen hauska sympaattiselta vaikuttavana, mutta todellisuudessa diktaattorimaisesti vanhainkotia johtavana Halina ja McDonald istuu mainiosti Happya halveksuvan huippupelaajan rooliin.

Happy Gilmore - ammattilainen on yhä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen varsin toimiva ja hauska komedia, joka kuuluu Adam Sandlerin nätisti sanottuna epätasaisen elokuvauran parempaan päätyyn. Leffa tarjoaa useita hupaisia vitsejä ja hetkiä, joista etenkin isoäidin osuus ikävässä vanhainkodissa jaksaa naurattaa makeasti. Sitten taas osa vitseistä menee huti ja aiheuttaa lähinnä vaivaantuneisuutta kotisohvalla. Todellista myötähäpeää on kuitenkin naurettavan selkeä Subway-ravintolaketjun sponsorina toimiminen. Leffassa ruokaillaan parikin kertaa Subwayssa ja huippuunsa homma menee finaaliottelussa, missä Happy Gilmorella on Subwayn paita ja hänen mailapojallaan (Allen Covert) Subwayn kassi ja lippalakki.

Tarinansa puolesta leffa vetää onnistuneesti mukaansa. Idea rämäpää-jääkiekkoilijasta, joka löytää uuden kutsumuksen golfin parissa on veikeä. Happy ei tosiaan ole kärsivällisintä sorttia ja häneltä menee helposti hermot, joten vaikka hän lyö pallon aloituksessa ennätyspitkälle, pallon saaminen koloonsa vaikkapa puolen metrin päästä voi tuottaa suuriakin vaikeuksia. On kiva seurata Happyn nousua ja tästä syntyvää kilpailua hänen ja Shooterin välillä, etenkin kun toinen osapuoli alkaa käyttää yhä vain hävyttömämpiä keinoja pysyäkseen ykkösenä. Pakolliset romanssit tuntuvat nimenomaan pakotetuilta, eikä leffa tarjoa sinänsä sen enempää, kulkien aika tuttuja urheiluelokuvien latuja, mutta Happy Gilmore - ammattilainen on silti menevää komediaviihdettä. Enpä tosin tiedä, onko jatko-osalle kuitenkaan tarvetta...

Adam Sandler itse valitsi elokuvan ohjaajaksi Dennis Duganin, joka oli aiemmin urallaan yrittänyt saada Sandleria elokuvaansa, mutta koska koomikolla ei vielä tuolloin ollut tarpeeksi nimeä, hän ei saanut tahtoaan läpi. Kun Dugan osoitti kiinnostusta Happy Gilmore - ammattilaista kohtaan, Sandler otti hänet heti mukaan, koska mies oli osoittanut uskoa Sandleriin silloin kun muut eivät. Dugan pitää kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, tehden elokuvasta mukavan katselukokemuksen. Sandlerin ja Tim Herlihyn käsikirjoitus on pääasiassa oiva ja onpa leffa myös teknisiltä ansioiltaan kelvollinen. Elokuva on hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja leikattu kasaan. Kauas kiitävää palloa esittävät näkökulmaotokset ovat hauskan yliampuvia. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Mark Mothersbaughin säveltämistä musiikeista ei jää oikeastaan mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore, 1996, Universal Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Robert Simonds Productions

Arvostelu: Spaceman (2024)

SPACEMAN

Ohjaus: Johan Renck

Pääosissa: Adam Sandler, Paul Dano, Carey Mulligan, Kunal Nayyar ja Isabella Rossellini

Genre: scifi, draama

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

Spaceman perustuu Jaroslav Kalfařin kirjaan Spaceman of Bohemia vuodelta 2017. Vuonna 2020 Netflix ilmoitti hankkineensa kirjan elokuvaoikeudet ja työstävänsä sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja nyt Spaceman on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Adam Sandlerin tähdittävän vakavaa scifielokuvaa ja kun katsoin elokuvan trailerin, siitä muodostui yksi eniten odottamistani leffoista tältä keväältä. Katsoinkin Spacemanin Netflixistä heti sen julkaisupäivänä.

Mysteerisen avaruuspilven ilmestyttyä aurinkokuntaamme, tšekkiläinen astronautti Jakub Procházka lähetetään vuoden mittaiselle avaruusmatkalle tutkimaan kummaa ilmiötä. Matkallaan yhä vain yksinäisemmäksi muuttuva Jakub saa yllättävän kanssamatkustajan, kun hän törmää jättimäiseen, puhuvaan avaruushämähäkkiin.

Adam Sandler jakaa näyttelijänä mielipiteitä todella voimakkaasti. Jotkut fanittavat miestä ja hänen leffojaan, toiset taas eivät voi sietää hänen esiintymistään ja komedioitaan. Minulle Sandler on aina ollut todella epätasainen tapaus. Pidän joistakin hänen elokuvistaan ja toiset taas ovat mielestäni lähinnä kehnoja. Sandler on kuitenkin osoittanut draaman saralla osaavansa oikeasti näytellä ja esimerkiksi muutamaa vuotta sitten Netflixissä julkaistussa elokuvassa Hiomattomat timantit (Uncut Gems - 2019) Sandler teki aidosti vakuuttavaa työtä. Olinkin siis erittäin kiinnostunut näkemään häneltä lisää draamarooleja ja halusinkin selvittää, mihin hän pystyisi vakavamielisessä scifielokuvassa. Sandler näyttelee tšekkiläistä astronauttia, Jakub Procházkaa, joka saa tehtäväkseen tutkia mysteeristä pilveä avaruudessa. Vähitellen Jakubista ja tämän motiiveista paljastuu uusia puolia, jolloin Sandler pääsee esittelemään piileviä lahjojaan. Sandler tulkitsee hienosti yksinäistä, uniongelmaista ja masentunutta miestä, jolla on monimutkikas suhde kotona Maassa odottavaan vaimoonsa Lenkaan (pahasti alikäytetty Carey Mulligan).

     Elokuvassa nähdään myös Isabella Rossellini Jakubin komentajana Tumana ja Rillit huurussa -komediasarjasta (The Big Bang Theory - 2007-2019) tuttu Kunal Nayyar teknikko Peterinä, minkä lisäksi Paul Dano kuullaan Hanušina, Jakubin aluksesta löytyvänä salamatkustajana, joka on kaikkien araknofobiasta kärsivien katsojien kauhuksi jättimäinen hämähäkki. Rossellini ja Nayyar ajavat asiansa rooleissaan, mutta Danon ääni on täydellisen rauhoittava, lähes suorastaan hypnoottinen avaruushämähäkkinä, jota Jakub aluksi pelkää, mutta josta paljastuukin varsin sympaattinen ja filosofinen kanssamatkustaja.

Spaceman ei todellakaan tule olemaan kaikkien katsojien mieleen. Jos Sandlerin mukanaolon takia oletit kyseessä olevan komedia, edessä on aikamoinen shokki, kun luvassa onkin hidas ja pohdiskeleva draama. Jos taas podet pahaa hämähäkkikammoa, kohtaukset Hanušin kanssa voivat tuntua ylitsepääsemättömän inhottavilta. Araknofobinen tyttöystäväni kiemurteli vieressäni läpi leffan, sillä jättihämähäkki on ruudulla lähes puolet elokuvan vajaan parin tunnin kestosta. Jos taas tykkäät rauhallisesta, omalla painollaan etenevästä ja enemmän filosofisiin pohdintoihin kuin toimintaan painottuvasta scifistä, eikä sinua häiritse valtava hämähäkkiolento, Spaceman voi olla juuri sinun kuppisi teetä.

Itse pidin elokuvasta paljon, vaikka ei se mikään järisyttävä napakymppi olekaan. Lenka-vaimoon liittyvät osiot ovat leffan heikompaa antia, eikä Jakubin ja Lenkan välille onnistuta rakentamaan kovin uskottavaa suhdetta. Leffa ei myöskään pureudu ihan niin syvälle eksistentiaalisiin pohdintoihinsa kuin voisi toivoa. Muuten Spaceman on mielestäni erittäin mainio ja pidin erityisesti leffan ilmapiiristä. Moni katsoja mieltää leffan luultavasti pitkästyttäväksi, mutta itselleni kokemus oli ajoittain lähes hypnoottinen. Se on yllättävänkin kaunis kuvaus varsin masentavista aiheista, kuten yksinäisyydestä. Tunnelma on erityisesti alkupäässä hyvinkin epämiellyttävä, suorastaan ahdistava. Katsojana voi tuntea kuin olisi Jakubin tilalla avaruusaluksessa, kaukana kaikesta ja kaikista. Kun Hanuš ilmestyy kuvioihin, ovat kohtaukset aluksi kuin kauhuleffasta, mutta vähitellen Jakubin ja hämähäkin välille muodostuva yhteys alkaa lämmittää ja luomaan toivoa muuten aika ankeaan leffaan. Läpi elokuvan katsojana ei voi myöskään olla pohtimatta, onko Hanuš edes todellinen, vai pelkkää Jakubin mielikuvituksen tuotetta, pitkän yksinäisyyden ja unettomuuden takia? Niin tai näin, en olisi ikinä voinut kuvitella olevani näin herkistynyt Adam Sandlerin ja tietokoneella luodun avaruushämähäkin ystävyydestä.

Spacemanin ohjauksesta vastaa ruotsalainen Johan Renck, entinen laulaja, joka ohjasi muutamaa vuotta sitten yhden kaikkien aikojen parhaista minisarjoista, Chernobylin (2019). Tässä elokuvassa Renck ei tarjoa samanlaista täydellistä täysosumaa, mutta mies onnistuu silti pätevästi. Erityisesti hänen tapansa rakentaa tunnelmaa on väkevää. Colby Dayn käsikirjoitus on pääasiassa oivallinen, joskin se olisi voinut syventyä vakuuttavammin Jakubin ja Lenkan suhteeseen. Teknisiltä puoliltaan Spaceman on myös mainio. Se on tyylikkäästi kuvattu ja leijaileva kameratyöskentely vahvistaa tunnetta siitä kuin leffa olisi kuvattu painovoimattomassa tilassa. Avaruusaluksen lavasteet ovat hienot ja Hanuš on yllättävänkin näyttävästi luotu. Sen sijaan ulkopuolella aluksesta ja kohteena toimivasta Chopran avaruuspilvestä huokuu digitaalisuus. Äänimaailma on hyvin rakennettu Max Richterin haikeita musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spaceman, 2024, Free Association, Stillking Films, Tango Entertainment

Arvostelu: Anger Management (2003)

ANGER MANAGEMENT

Ohjaus: Peter Segal

Pääosissa: Adam Sandler, Jack Nicholson, Marisa Tomei, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones, Jonathan Loughran, Allen Covert, Kurt Fuller, Lynne Thigpen, Woody Harrelson, Nancy Carell, John C. Reilly ja Harry Dean Stanton

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Anger Management on Adam Sandlerin ja Jack Nicholsonin tähdittämä komediaelokuva. Leffan idea lähti liikkeelle entisen jalkapalloilija Conrad Gooden baaritappelusta, minkä pohjalta David S. Dorfman työsti käsikirjoituksen vihaongelmaisesta miehestä, joka joutuu terapiaan. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2002 ja lopulta Anger Management sai maailmanensi-iltansa 5. maaliskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin Anger Managementin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

Lentokoneessa sattuneen väärinkäsityksen vuoksi yleensä ujo ja rauhallinen Dave Buznik määrätään kuukauden mittaiseen kiukkuterapiaan. Hänen terapeuttinaan toimii eksentrinen tohtori Buddy Rydell, joka koettelee Daven hermoja päivä päivältä enemmän.

Pääroolissa Dave Buznikina nähdään Adam Sandler, joka voi tuntua monista heti luotaantyöntävältä ajatukselta, mutta Sandlerin mukanaolon ei kannata antaa häiritä. Anger Management on yksi Sandlerin parhaista elokuvista ja Sandler tekee leffassa yhden parhaista roolitöistään - luultavasti sen takia, ettei kyseessä varsinaisesti ole Sandlerin oma elokuva, hän vain näyttelee siinä. Sandler tekeekin huomattavasti tavanomaista rauhallisempaa työtä ja vaikka mukana onkin hahmon äkillisiä kiukunpurkauksia, ei homma äidy Sandlerin puolelta miksikään typeräksi pelleilyksi. Hahmona Dave on varsin pidettävä tyyneydessään ja onkin huvittavaa, että juuri hän joutuu kiukkuterapiaan. Davella on muuten yksi leffahistorian veikeimmistä ammateista: hän suunnittelee vaatteita lihaville kissoille!

     Toinen elokuvan tähti on Jack Nicholson, joka näyttelee tohtori Buddy Rydelliä, Daven terapeuttia, jolla on hyvin omanlaiset ja kummalliset tavat hoitaa potilaitaan. Mahtava Nicholson revittelee veijarimaisesti läpi elokuvan ja hän tekee Buddystä mulkeron, josta ei voi olla tykkäämättä. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät hyvin yhteen ja kaksikon erilaisia terapiapuuhia on hilpeää katsoa.

Elokuvassa nähdään myös Marisa Tomei Daven tyttöystävänä Lindana, Kurt Fuller Daven pomona Frankina, Allen Covert Lindan perään haikailevana Daven työkaverina Andrew'na, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones ja Jonathan Loughran Buddyn muina potilaina Raivotaistelijat-kiukkuterapiaryhmässä, Woody Harrelson prostituoituna Galaxiana ja John C. Reilly Daven lapsuudenkiusaajana Arniena. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin, erityisesti Turturro äkkipikaisena Chuckina.

Anger Management toimi minulle paremmin toisella katselukerralla. Sandler on komediatähtenä itsellenikin hieman ailahteleva tapaus ja suuri osa hänen filmeistään kallistuu kehnon puolelle. Hän kuitenkin näyttää osaavansa, kun ei ole itse ohjaksissa millään lailla ja sama tapahtuu myös tässä. Hänen ja Nicholsonin kohtauksia on ilo seurata. Elokuvan premissi tyynestä miehestä, joka päätyy kiukkuterapiaan on veikeä ja siitä on saatu aikaan oikein kelpo hyvän mielen leffa. Ihan loppuhuipennuksessaan elokuva äityy turhan siirappiseksi ja suureksi, mutta ennen sitä elokuva on parhaimmillaan jopa todella hyvä.

Ei kyseessä mikään erityisen hulvaton komedia ole, mutta sen aikana pääsee hekottelemaan aina silloin tällöin ja hymähtelemään tyytyväisenä. Miellyttävä yleishenki pitää hymyä katsojan kasvoilla. On jo hupaisaa, mistä koko homma lähtee liikkeelle ja osuvaa, kuinka väärinkäsitys paisutellaan sivustaseuraajien ja median puolesta kohtuuttomiin mittoihin. On vielä hilpeämpää, kuinka agitaattori-Buddyn terapiasessiot muuttuvat yhä vain pahemmiksi yrityksiksi saada Dave kiehumaan raivosta ja sitä kautta erilaisiksi opetusnäpäytyksiksi. Buddy pistää Daven vähän väliä ahtaalle ja seuraa sitten sivusta, kuinka Dave toimii näissä tilanteissa. Davea käy sääliksi, mutta samalla katsojakin huvittuu tapahtumista. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Segal, jonka aiemmat työt Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994) ja Pähkähullu professori 2: Klumpit (Nutty Professor II: The Klumps - 2000) eivät ole mitään erityisiä taidonnäytteitä. Anger Management onkin niitä selvästi laadukkaampi teos, Segalin tehdessä jotain omaa jatko-osien sijaan. David S. Dorfmanin käsikirjoitus on mainio ja hän on keksinyt vekkulimaisia skenaarioita Daven päänmenoksi. Leffa on myös sujuvasti kuvattu ja leikattu. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on toimivasti rakennettu, Teddy Castelluccin musiikkien lisätessä leffan kepeää ilmapiiriä.

Yhteenveto: Anger Management on kelpo komediaelokuva, jonka veikeä premissi vie mukavasti mukanaan. Adam Sandler tekee yhden uransa parhaista roolitöistä leffan pääosassa Davena, mutta Jack Nicholson varastaa toki show'n terapeutti Buddynä. On hilpeää seurata, kuinka tyyni Dave joutuu kiukkuterapiaan ja kuinka omalaatuinen Buddy riepottelee tätä mielensä mukaan. Tämä johtaa moniin hassuihin hetkiin, joskin mistään hulvattoman hauskasta leffasta ei voida puhua. Pääasiassa homma toimii erittäin oivallisesti, mutta loppuhuipennus lässähtää hieman siirappisuutensa ja turhan massiivisuutensa kanssa. Peter Segalin ohjaus toimii ja teknisiltäkin ansioiltaan leffa on pätevästi tehty. Anger Management on vekkuli leffa, jonka katselua suosittelen, jos etsit helppoa hyvän mielen hömppää elokuvailtaasi. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät täysillä yhteen ja kaksikon kommelluksia on viihdyttävää seurata. Elokuvan pohjalta tehtiin kymmenisen vuotta myöhemmin televisiosarjasovitus Terapian tarpeessa (Anger Management - 2012-2014), mutta heikolla menestyksellä ja sarja lopetettiinkin kesken kaiken jo kahden tuotantokauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anger Management, 2003, Happy Madison Productions, Revolution Studios, Jack Giarraputo Productions, Anger Management LLC

Arvostelu: Jack and Jill (2011)

JACK AND JILL

Ohjaus: Dennis Dugan
Pääosissa: Adam Sandler, Katie Holmes, Al Pacino, Eugenio Derbez, Tim Meadows, Nick Swardson, Rohan Chand, Elodie Tougne, Geoff Pierson, Valeria Mahaffey, Allen Covert, Santiago Segura, David Spade, Shaquille O'Neal ja Johnny Depp
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 7

Jack and Jill on Adam Sandlerin tähdittämä, käsikirjoittama ja tuottama komediaelokuva, mikä sai maailmanensi-iltansa 11. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa oli kyllä taloudellinen menestys lähes 150 miljoonan dollarin lipputuloillaan, mutta niin kriitikot kuin katsojat vihasivat sitä. Leffasta tuli historiallinen elokuva, sillä se voitti ilmestymisvuotenaan kaikki Razzie-palkinnot (huonoin elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, valkokangaskaksikko ja näyttelijäkaarti). Monilta listoilta Jack and Jill löytyy jopa kaikkien aikojen huonoimpien filmien listalta. Joten totta kai minun täytyy nyt juhlistaa sen kymmenvuotisjuhlaa arvostelemalla elokuva! Olin kerran aiemmin nähnyt Jack and Jillin, enkä pitänyt siitä. Aloitinkin peloissani filmin uudelleenkatselun, toivoen, että se viihdyttäisi edes hieman. Ei. Ei todellakaan. Pahoittelen jo nyt kirosanojen määrää.

Mainoksia menestyksekkäästi tekevä Jack saa kiitospäivänä vieraakseen kummallisen ja nolon kaksossiskonsa Jillin. Yhden viikonlopun mittainen vierailu venyy kuitenkin pidemmäksi, koetellen suuresti niin Jackin kuin katsojankin hermoja.

Päärooleissa kaksossisaruksina Jackina ja Jillinä nähdään Adam Sandler, joka onnistuikin voittamaan siten niin huonoimman miespääosan kuin huonoimman naispääosan Razzie-palkinnot. Jackina Sandler on lähinnä vain tylsä. Hahmo ei ole mielenkiintoinen, eikä Sandleria itseään tunnu kiinnostavan hahmon esittäminen. Jillinä hän taitaa kuitenkin tarjota uransa surkeimman roolisuorituksen. Kimeällä äänellä lässyttävä Jill saa katsojan järkyttymään heti avatessaan suunsa. Tätäkö nyt pitää katsoa ja kuunnella seuraavat puolitoista tuntia? Ja meno sen kuin pahenee. Sandler sekoilee täysillä Jillinä, selvästi uskoen täysillä olevansa hauska. Ei, hän on vain raivostuttavan ärsyttävä. Pahimmassa tapauksessa katsoja huomaa huutavansa televisiolleen, sillä jossain kohtaa suututtaa jo niin helvetisti.

     Elokuvassa nähdään myös poloinen pakokeinoa katseellaan etsivä Katie Holmes Jackin vaimona Erininä, Rohan Chand ja Elodie Tougne Jackin ja Erinin lapsina, Eugenio Derbez pariskunnan ärsyttävänä puutarhurina, Tim Meadows Jackin pomona, Nick Swardson Jackin kollegana, Allen Covert Sandlerin elokuvasta Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996) tuttuna Ottona, sekä Al Pacino omana itsenään... voi pojat. Sandler on vuosien varrella osoittanut monta kertaa pystyvänsä surkeisiin roolisuorituksiin, joten hänen työnsä Jillinä ei tule yllätyksenä. Al Pacinon roolityö omana itsenään on kuitenkin jotain aivan järkyttävää. Hän nolaa itsensä täysin ja katsojan on todella vaikea olla yhdistämättä häntä ikonisiin roolitöihinsä Kummisetä-trilogiassa (The Godfather - 1972-1990) ja Scarface - arpinaamassa (Scarface - 1983), sillä niistä muistutetaan vähän väliä. Aluksi saattaa voivotella, että miten ihmeessä Pacino on kiristetty mukaan, mutta herra hyppää rooliinsa lopulta niin antaumuksella, että hän on oikeasti tainnut Sandlerin tavoin luulla saavansa aikaan jotain hauskaa. Ehdottomasti huonoimman miessivuosapalkinnon ansainnut! Pacino ei jää ainoaksi itseään esittäväksi julkimoksi ja leffassa nähdään myös nopeasti mm. Johnny Depp ja Shaquille O'Neal.

Jos elokuvasta on aivan pakko löytää jotain hyvää sanottavaa, niin täytyy myöntää, että tehoste, jolla Sandler nähdään kahtena vierekkäin ruudulla, on onnistuneesti ja uskottavasti toteutettu. Katsoja kyllä näkee selvästi, että Sandler siinä on esittämässä molempia, mutta efekti saa huijattua katsojaa välillä ajattelemaan, että Sandlerilla olisi vielä ärsyttävämpi klooni naiseksi pukeutuneena. Mukana on kuvia, joissa kamera liikkuu ja silti Sandler on saatu vakuuttavasti mukaan tuplana. Joten tämän tehosteen luojat voivat taputtaa itseään selälle... ja sitten pohtia, että miksi ihmeessä suostuivat projektiin mukaan?

Jack and Jill onnistui olemaan vielä huonompi elokuva kuin edes muistin. Siis voi kiesus, mitä aivosoluja syövyttävää ja katsojalleen keskisormea näyttävää kurapaskaa tämä "komedia" onkaan! Hauskahan tämä ei siis ole, vaan nauruhermojen sijaan elokuvan huumori osuu lähinnä katsojan vitutuskäyrään. Jouduin pitämään parikin taukoa ja kävin puolessa välissä leffaa ruokakaupassa asti viilentämässä kiehuvia tunteitani. Miten ihmeessä tämä on mennyt studiolta läpi ja elokuva on suostuttu julkaisemaan elokuvateattereissa? On vaikea kuvitella kenenkään täysjärkisen katsovan leffaa ja pohtivan, että "kyllä, tämä on juuri sitä, mitä halusimme ja mitä yleisö haluaa, tämä on hyvä näin". Noh, elokuva tosiaan tienasi lähes 150 miljoonaa dollaria, joten kenties elokuvan laadusta järkyttyneetkin studiopomot olivat lopulta tyytyväisiä matkallaan pankkiin.

Sandler on tainnut täysillä luottaa itsensä ja Al Pacinon staravoimaan (Pacinon tapauksessa staravoiman rippeisiin), eikä edes jaksanut työstää minkäänlaista käsikirjoitusta elokuvalle. No okei, on leffassa jonkin sortin tarinantapainen, missä Jack tekee mainosta, mihin Pacino halutaan päätähdeksi. Pacino ei halua mukaan, kunnes tapaa Jillin, johon hän rakastuu jostain syystä, mitä niin Jack kuin katsojakaan ei voi ymmärtää. Jackin pitää keplotella asiat niin, että saisi siskonsa yhteen Pacinon kanssa, jotta tämä suostuisikin mainokseen. Tämä on kuitenkin vain löyhä kehys sille, että Sandler saa sekoilla Pacinon kanssa. Minkäänlaista koherenttia rakennetta mukana ei ole, vaan osa kohtauksista on tainnut syntyä vasta kuvauspaikalla. Mukana on parikin pitkää pätkää, joissa Jack ja Jill "hassuttelevat" (lue: piereskelevät ja huutavat toisilleen) eri paikoissa, mutta kohtaukset eivät liity mitenkään mihinkään. Lopussa Jackin perhe lähtee luksusristeilylle, mikä on luultavasti vain tekosyy sille, että Sandler voi viedä perheensä lomalle. Siis ihan oikeasti, Sandler tunnetusti valitsee usein elokuviensa kuvauspaikat siten, että saa järjestettyä perheelleen loman siinä samalla.

Elokuvan ongelmia on myös, että siitä on tehty perheystävällinen, mutta silti se yrittää olla ronski. Lopputuloksena on siis sellainen ala-asteikäinen junnu, joka kuvittelee olevansa todella härö, mutta lähinnä vain nolaa itsensä pissa-kakka-jutuillaan. Surkuhupaisinta on se, että elokuvassa kuullaan monet vitsit useampaankin otteeseen (esim. Jillin Poopsie-linnun yksi ja ainoa repliikki, puutarhurin "just kidding", Jillin yritys arvata elokuvien nimiä ja Jackin ja Jillin salainen puhekieli), aivan kuin ne muuttuisivat toiston myötä hauskoiksi. On jopa säälittävää, kuinka elokuva yrittää loppupäässä kerätä Jillille säälipisteitä, kun filmi on käyttänyt koko aikansa siihen, että katsoja suorastaan inhoaa Jilliä. Sentään leffasta löytyy edes jonkinlaista itseironisuutta. Lopussa Jack ja Al Pacino katsovat myötähäpeällisen kaameaa mainostaan ja Pacino käskee Jackia polttamaan jokaisen kopion mainoksesta ja ettei kukaan ihminen saa nähdä sitä. On hyvin todennäköistä, että tämä on vielä viimeinen nauru katsojalle, tyylillä "me muuten tiedetään, kuinka paska elokuva saatiin aikaiseksi ja sinä idiootti ihan oikeasti tuhlasit aikaasi sen katsomiseen!" Ja minä idiootti olen nyt nähnyt Jack and Jillin kahdesti.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Dennis Dugan, joka oli aiemmin ohjannut Sandlerin komediat Happy Gilmore - ammattilainen, Big Daddy (1999), Voitte suudella sulhasta (I Now Pronounce You Chuck & Larry - 2007), Zohan - lupa saksia (You Don't Mess with the Zohan - 2008), Oikeesti aikuiset (Grown Ups - 2013) ja Just Go With It (2011), joista jokainen on parempi leffa kuin Jack and Jill. Tämän elokuvan kanssa aivan jokainen on kävellyt päin mäntyä (tai pikemminkin juossut puuta kohti niin kovaa kuin pystyy) ja Dugankin oli ohjaus-Razziensa ansainnut. Käsikirjoitus (tai sen tapainen) on silkkaa roskaa. Kuvauksesta löytyy oivallisia puolia, kuten myös lavasteista ja äänitehosteista, mutta leikkaus on sotkuista. Kehuin sitä tehostetta, millä Adam Sandler on saatu näkymään tuplasti ruudulla, mutta muuten elokuvan efektit ovat naurettavan huonoja, kuten ovat myös Jillin maskeeraukset.

Yhteenveto: Jack and Jill on aivan järkyttävän paska komediaräpellys, josta ainoat naurut taisi saada Adam Sandler itse matkallaan pankkiin, keräämään rahoja höynäytetyiltä ihmisiltä. Sandlerin yritykset repiä nauruja irti katsojiltaan muuttuvat toinen toistaan kiusallisemmiksi ja epätoivoisemmiksi leffan kulkiessa eteenpäin. Samoja vitsejä toistetaan uudelleen ja uudelleen, toiveena kai, että jossain kohtaa ne muuttuisivat hauskoiksi. Lähinnä sitä vain ärsyttää ja katsojan tekee mieli pistää äänet hiljaisemmalle, kun joutuu kuuntelemaan Jillin jatkuvaa kaakatusta. Sandlerin huonous ei tule erityisenä yllätyksenä, mutta Al Pacinon kaamea roolityö jättää kyllä syvän lommon näyttelijän katalogiin. Sandlerin ja Pacinon sekoilut käyvät hermoille nopeasti ja elokuvan katsominen kerralla yhdeltä istumalta on aikamoinen haaste. Sandlerin näkyminen tuplasti kuvassa on ainoa kehu, jonka leffasta voi keksiä, mutta silloinkin siinä on vähintään yksi Sandler liikaa. Jack and Jill on aivan vitun huono leffa, jota ei voi suositella edes Sandlerin suurimmille faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jack and Jill, 2011, Columbia Pictures, Happy Madison Productions, Broken Road Productions

Arvostelu: Oikeesti aikuiset 2 (Grown Ups 2 - 2013)

OIKEESTI AIKUISET 2

GROWN UPS 2

Ohjaus: Dennis Dugan
Pääosissa: Adam Sandler, Kevin James, David Spade, Chris Rock, Salma Hayek, Maya Rudolph, Maria Bello, Nick Swardson, Alexander Ludwig, Cameron Boyce, Nadji Jeter, Alexys Nycole Sanchez, China Anne McClain, Ada-Nicole Sanger, Steve Buscemi, Shaquille O'Neal, Taylor Lautner, Peter Dante, Jake Goldberg, Colin Quinn, Jonathan Loughran, Tim Meadows, Cheri Oteri, Halston Sage, Steve Austin, April Rose, Oliver Hudson, Frank Gingerich, Morgan Gingerich, Kaleo Elam, Georgia Engel ja Ebony Jo-Ann
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

Adam Sandlerin, Kevin Jamesin, Chris Rockin, David Spaden ja Rob Schneiderin tähdittämä komedia Oikeesti aikuiset (Grown Ups - 2010) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta iso hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Schneider ei kuitenkaan voinut palata jatko-osaan, sillä hänellä oli jo toinen projekti tiedossa ja hänen vaimonsa oli tullut raskaaksi. Sen sijaan, että hänen vapautumista olisi odotettu, muut neljä päättivät tehdä toisen osan heti. Kuvaukset alkoivat keväällä 2012 ja lopulta Oikeesti aikuiset 2 sai ensi-iltansa kesällä 2013. Vaikka tämäkin leffa tuotti reilusti yli 200 miljoonaa dollaria, sai se vielä pahemman tyrmäyksen kriitikoilta ja elokuva oli ehdolla jopa yhdeksästä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa Taylor Lautnerille ja Nick Swardsonille, naissivuosa, käsikirjoitus, kokoonpano ja jatko-osa), muttei voittanut niistä yhtäkään. Itse näin Oikeesti aikuiset 2:n vasta 2015. Pidin sarjan avausosaa ihan kivana komediana, mutten pitänyt jatko-osasta lähes lainkaan. Katsoin ensimmäisen Oikeesti aikuiset -leffan "juhlistamaan" sen kymmenvuotis-syntymäpäivää ja kun Netflix ehdotti sen jälkeen jatko-osaa, päätin antaa Oikeesti aikuiset 2:lle uuden mahdollisuuden.

Oikeesti aikuiset 2:ssa edellisestä osasta tutut hahmot juhlistavat kesäloman alkua... kai... tässä elokuvassa ei oikeastaan ole juonta.

Rob Schneiderin esittämää Robia ja hänen perhettään lukuunottamatta muut ensimmäisestä elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun. Adam Sandlerin Lenny Feder -hahmo on muuttunut oudon paljon kahden elokuvan välillä, eikä hahmo ole enää sama rikas Hollywood-agentti kuin ennen. Tämä ei kuitenkaan erityisemmin haittaa, sillä Sandler esittää aina vain itseään, jolloin hän tavallaan tuntuu yhä samalta hahmolta. Tässä Sandlerin ote on kuitenkin löystynyt huomattavasti, eikä hän ole samalla lailla menossa mukana kuin viimeksi. Lennyn vaimo Roxanne (Salma Hayek) joutuu jälleen seuraamaan miehensä hölmöilyä sivusta. Pariskunnan lapsista vain innokas Becky-tyttö (Alexys Nycole Sanchez) on samanlainen kuin edellisessä leffassa, mutta pojat Greg (Jake Goldberg) ja Keith (viime vuonna menehtynyt Cameron Boyce) eivät ole enää samoja kännykkään kiinni kasvaneita nulikoita. Greg alkaa olla yhä vain kiinnostuneempi tytöistä, kun taas Keith haluaisi urheilla. Lapset saavat jälleen hyvin ruutuaikaa ja heidän näyttelijänsä toimivat yhä rooleissaan.

Kevin Jamesin näyttelemälle Lamonsoffille ja Chris Rockin esittämälle Kurtille on tällä kertaa ollut selvästi vaikea keksiä kunnon tekemistä, sillä molemmat lähinnä pyörivät Lennyn mukana. Lähinnä molempien avioliitot joutuvat koetukselle, kun Lamonsoff ja Kurt iskevät silmänsä Lennyn tyttären tanssiopettajaan (April Rose), samalla kun heidän vaimonsa, Sally (Maria Bello) ja Deanne (Maya Rudolph) kuolaavat oman jumppaopensa (Oliver Hudson) perään. Näidenkin pariskuntien lapset saavat oivasti ruutuaikaa, Lamonsoffin ja Sallyn Donna-tyttären (Ada-Nicole Sanger) etsiessä omaa tyyliään ja Bean-pojan (Frank ja Morgan Gingerich) osoittaessa älyllisiä "lahjakkuuksiaan", kun taas Kurtin ja Deannen Charlotte-tytär (China Anne McClain) nostetaan aiempaa paremmin esille, Andre-poika (Nadji Jeter) lähtee tyttöjahtiin Gregin kanssa ja perheen kuopus Ronnie (Kaleo Elam) kakkii vaippoihinsa... koska tämähän on Sandlerin elokuva. Myös Deannen voivotteleva äiti Mama Ronzoni (Ebony Jo-Ann) tekee paluun ja uutena hahmona esitellään Lamonsoffin huolehtiva äiti (Georgia Engel).
     David Spaden näyttelemä Higgy nousee myös isommin esille kuin viimeksi, kun hänen poikansa Braden (Alexander Ludwig) ilmestyy yllättäen paikalle. Braden ei ole mikään kiltti tapaus, vaan isokokoinen ja tympeä äijänalku, joten Higgyn täytyy jättää naisten katselut vähemmälle pitääkseen muksunsa kurissa. Spade ei vieläkään vakuuta näyttelijäntaidoillaan (kuten ei moni muukaan leffassa), mutta ajaa asiansa paremmin kuin edellisessä leffassa.
     Perheiden lisäksi mukana on paljon muitakin hahmoja. Ensimmäisestä osasta tutut Bailey (Colin Quinn), Wiley (Steve Buscemi), Malcolm (Tim Meadows) ja Robideaux (Jonathan Loughran) tekevät paluun, eivätkä he vieläkään pidä päänelikosta. Uusina hahmoina leffassa esitellään Lennyyn ihastunut Penny (Cheri Oteri), poliisit Fluzoo (Shaquille O'Neal) ja Dante (Peter Dante), uhitteleva collegepoika Andy (Taylor Lautner), Lennyn entinen kiusaaja Cavanaugh (Steve Austin), Gregin ihastus Nancy (Halston Sage) ja bussikuski Nick (Nick Swardson), joka on ehdottomasti huonointa leffassa. Nick tuntuu siltä kuin Swardson olisi ollut saapunut seuraamaan kuvauksia, alkanut sekoilemaan ja se on sitten päätetty kuvata ja lisätä leffaan. Hahmo ei ole hauska, vaan hänen outoilunsa ärsyttää. Swardsonin hölmöilyä seuratessa huomaa yllättäen toivovansa, että Schneider olisikin mukana elokuvassa. Muut sivuhahmot ajavat tavallaan asiansa, mutta silti ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka täyteen elokuva on ahdettu.

Adam Sandlerilla ei ole tapana tehdä jatko-osia elokuvilleen. Oikeesti aikuiset 2 on itse asiassa ensimmäinen jatko-osa, minkä hän on tehnyt uransa aikana. Ensimmäisen osan menestys ja elokuvan tarjoama tekosyy kutsua kaverit sivurooleihin taisi kuitenkin riittää Sandlerille jatkaa perheiden seikkailuja ja niinpä Oikeesti aikuiset 2 tehtiin. Siinä samalla Sandler ja kumppanit taisivat kuitenkin unohtaa sellaisen pienen asian elokuvanteosta kuin käsikirjoituksen. Kuten jo yllä olevasta juonikuvauksesta käy selväksi, elokuvan tarinaa on todella vaikeaa avata, sillä tässä ei oikeastaan ole sellaista. Hahmot vain hölmöilevät vähän yli puolentoista tunnin ajan ja siinä se. Leffa tuntuu siltä kuin siihen olisi keksitty kohtauksia sitä mukaan, kun sitä kuvattiin tai siltä kuin joku olisi yhdistellyt sketsejä toisiinsa ja sormet ristissä toivonut, että se menee läpi elokuvana. Lopputulos kuitenkin muistuttaa lähinnä ihan liian pitkäksi venytettyä tv-sarjan jaksoa. Elokuva on ahdettu täyteen tavaraa, jotta se saataisiin kestämään tarpeeksi kauan, mutta kukaan ei tainnut koskaan miettiä, toimiiko kokonaisuus millään tavalla?

Tarinattomuus ei oikeastaan haittaisi, jos yhteen liimatut sketsit toimisivat. Jos elokuvan jatkuva hölmöily naurattaisi, juonen puuttumisen voisi antaa anteeksi. Mutta kun Oikeesti aikuiset 2 ei ole hauska leffa. On siinä muutama juttu, jotka tarjoavat mukavat hekottelut, mutta siihen se jää. Kyseessä on itse asiassa jopa aika tylsä elokuva, mitä ei yhtään helpota vitsien laatu - vai pitäisikö sanoa laaduttomuus. Elokuva esimerkiksi alkaa kohtauksella, missä peura virtsaa Adam Sandlerin päälle. Lisäksi leffa kuvittelee, että jos Kevin James röyhtäisee, aivastaa ja pieraisee samanaikaisesti tarpeeksi monta kertaa, se muuttuisi jossain kohtaa hauskaksi. Siinä missä ensimmäisessä osassa sai nauraa sille, kuinka jotakuta vahingossa sattui, tässä pitäisi nauraa sille, kun jotakuta satutetaan tarkoituksella. Kyseessä on äärimmäisen laiska tekele, minkä on hyvin vaikea perustella olemassaoloaan.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Dennis Dugan, mutta hän ei saa paljoa aikaiseksi tällä kertaa. Leffa tuntuu enemmän useamman ohjaajan töiltä, mitkä on yhdistetty lopuksi toisiinsa. Sandler ja Fred Wolf jatkavat käsikirjoittajina ja ovat ottaneet mukaansa myös Tim Herlihyn, mikä on hassua, sillä kuten jo totesin, Oikeesti aikuiset 2 tuntuu siltä kuin siinä ei olisi käsikirjoitusta lainkaan. Kolmikko onkin vain tainnut heitellä omasta mielestään hassuja ideoita ja päättäneet toteuttaa ne kaikki. Mikä juoni? Kuka sellaista tarvitsee? Sentään leffa on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa tästä olisi voinut karsia paljon juttuja pois. Alussa nähtävä peura on paikoitellen naurettavan digitaalisen näköinen ja mukana on pari muutakin kehnoa efektiä. Rupert Gregson-Williams on merkitty tämänkin leffan säveltäjäksi, mutta hänen työnsä ei vieläkään pääse esille.

Yhteenveto: Oikeesti aikuiset 2 on mitäänsanomaton ja epähauska jatko-osa ihan kelvolliselle komedialle. Tällä kertaa Sandler ja kumppanit eivät ole vaivautuneet edes keksimään tarinaa, vaan heille on riittänyt kuvata kasa sketsintynkiä ja yhdistää ne toisiinsa, siinä toivossa, että lopputulosta voi kutsua elokuvaksi. Näyttelijöillä on ollut hauskaa, mutta tällä kertaa sama hilpeys ei välity kotisohvalle. Leffa tarjoaa pari hekottelua, mutta muuten sen huumorin taso on yllättävänkin kehnoa. Silmiä saa pyöritellä ja useasti saattaa kuulua epäuskoinen tuhahdus, kun odottaa leffan päättyvän. Nick Swardsonin sekoilut ovat kiusallisen hirveitä ja niitä katsoessa huomaa jopa ikävöivänsä Rob Schneideria. Sandler, James, Rock ja Spade toimivat hyvin kaverinelikkona, mutta heille ei ole keksitty mitään kertomusta. Eivät hahmot tai heidän näyttelijänsä niin hyviä ole, jotta heitä jaksaisi katsella ihan vain tyhjää toimittamassa. Elokuva on erittäin väkisin väännetty ja siinä mennään aivan kaikessa siitä, mistä aita on matalin. Jos pidit ensimmäisestä Oikeesti aikuiset -leffasta todella paljon, voi toisenkin osan vilkaista, mutta muuten et todellakaan menetä mitään, vaikka jättäisitkin elokuvan katsomatta. On huhuttu, että elokuvasarja saisi kolmannenkin osan, mutta itse toivon, että tämä jätetään suosiolla tekemättä, jos edes tarinaa ei vaivauduta kirjoittamaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Grown Ups 2, 2013, Columbia Pictures, Happy Madison Productions, Sony Pictures Entertainment