Disclosure Day (2026) - elokuva-arvostelu

DISCLOSURE DAY

Ohjaus: Steven Spielberg

Näyttelijät: Josh O'Connor, Emily Blunt, Colin Firth, Eve Hewson, Colman Domingo, Wyatt Russell, Henry Lloyd-Hughes, Elizabeth Marvel, Hettienne Park ja Jeremy Shamos

Genre: scifi, trilleri

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Disclosure Day on Steven Spielbergin uusi scifielokuva. Spielberg kiinnostui The New York Timesin artikkelista Glowing Auras and 'Black Money': The Pentagon's Mysterious U.F.O. Program ja ryhtyi vuonna 2023 kynäilemään omaa tarinaansa sen pohjalta. Spielberg esitteli ideaansa käsikirjoittaja David Koeppille, joka innostui ja alkoi työstämään varsinaista elokuvatekstiä sen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt Disclosure Day on saapunut elokuvateattereihin. Minulle elokuva on ollut yksi eniten odottamistani leffoista tältä vuodelta - onhan Spielberg yksi suosikkiohjaajistani, minkä lisäksi pidän valtavasti miehen aiemmista avaruusolentoihin keskittyvistä teoksista Kolmannen asteen yhteydestä (Close Encounters of the Third Kind - 1977) ja E.T. the Extra-Terrestrialista (1982). Kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Disclosure Dayn heti sen ensi-iltapäivänä.

Daniel Kellner on varastanut huippusalattuja tiedostoja, jotka paljastavat avaruusolentojen vierailut Maassa ja aikoo julkistaa ne koko ihmiskunnan saataville. Wardex-yhtiötä pakoileva Daniel tarvitsee apua säätiedottaja Margaret Fairchildilta, jolle on muodostunut psyykkinen yhteys muukalaisiin.

Josh O'Connor näyttelee Daniel Kellneriä, Wardex-yhtiön kyberturvallisuusvastaavaa, joka on saanut selville järisyttävän salaisuuden: avaruusolentoja on olemassa ja Yhdysvaltojen hallitus on vuosikymmeniä peitellyt asiaa. Emily Blunt taas esittää Margaret Fairchildia, säätiedottajaa, joka kesken uutislähetyksen alkaa puhua muukalaiskielellä ja käyttäytyä muutenkin omituisesti. Heidän käsissään on paljastaa totuus koko ihmiskunnalle ja samalla toivon mukaan myös yhdistää uuden maailmansodan partaalla olevat kansat. O'Connor on mainio Danielina, joka on mieltänyt Wardexin toiminnan kyseenalaiseksi ja päättänyt sitten, että totuus kuuluisi kaikkien tietoisuuteen. Vielä parempi on Blunt, jonka elämä menee sekaisin, kun alkaa tuntua siltä, että hänelle olisi muodostunut yhteys johonkin toismaailmalliseen.

     Elokuvassa nähdään myös Colin Firth Wardexin johtajana Noah Scanlonina, joka on valmis tekemään kaikkensa estääkseen totuuden leviämisen, Colman Domingo Danielin värvänneenä Hugo Wakefieldina, joka uskoo maailman ansaitsevan tietää, sekä Eve Hewson Danielin tyttöystävänä Janena ja Wyatt Russell Margaretin poikaystävänä Jacksonina, jotka ajautuvat tapahtumaketjun keskelle rakkaidensa takia. Myös sivunäyttelijät ovat oivallisia. Firth ja Domingo ovat nappivalinnat kilpailevien järjestöjen keulakuviksi, joiden pelinappuloita Daniel ja Margaret ovat, ja Hewson ja Russell tulkitsevat hyvin hahmojensa kummastusta, kun heidän rakkaansa ovat yhtäkkiä maailmanhistorian isoimman salaliiton keskiössä.

Disclosure Day ei yllä scifiklassikoiden Kolmannen asteen yhteyden ja E.T. the Extra-Terrestrialin korkeuksiin, mutta on se silti erittäin mainio uusi avaruusolioelokuva Steven Spielbergiltä, joka ei selvästi ole saanut tarpeekseen ajatuksesta, että mitä jos emme olekaan yksin tässä universumissa? Sama ajatus on nostellut viime vuosina taas reippaasti päätään maailmalla ja ufobuumi on jälleen vallannut monien mielet. Asiassa on jopa menty niin pitkälle, että USA:n presidentti Donald Trumpin hallitus julkaisi tänä keväänä asiakirjoja, jotka toimivat väitetysti todisteena sille, että Maassa olisi ihan oikeasti piipahtanut vieraita tämän planeetan ulkopuolelta. Myös nykypäivän räjähdysherkkä maailmanpoliittinen tilanne ei ole mennyt Spielbergiltä ohi ja läpi Disclosure Dayn nähdään televisiolähetyksiä ja kuullaan radiosta keskustelua lähestyvästä ydinsodasta.

Näiden ajankohtaisten puolten lisäksi Spielberg ja käsikirjoittaja Koepp pohtivat kiehtovasti, voivatko uskonnot elää samassa maailmassa, jossa avaruusolennot pystytään esittämään faktatietona? Miksi uskoa enää Raamatun kertomuksiin, jos taivaalla lentävä ihka aito avaruusalus haastaisi sen täydellisesti? Vaikken ole uskovainen, pidin näitä pohdintoja kiehtovina ja ne toimivat hyvänä jatkumona jo viisi vuosikymmentä sitten Kolmannen asteen yhteydessä esitettyihin teemoihin avaruusolioiden ja kristinuskon törmäämisestä, toistamalla esimerkiksi Baabelin tornin tarinaa toisen planeetan muukalaisten kautta.

Näistä kiinnostavista pohdinnoista Spielberg ja Koepp ovat pyöritelleet pääasiassa erittäin hyvin otteessaan pitävän scifitrillerin. Se on toisaalta toiminnallisempi salaliittojännäri kuin mainittu Kolmannen asteen yhteys, mutta voi tuottaa pettymyksen, jos odottaa samanlaista vauhdikasta invaasioleffaa kuin Spielbergin Maailmojen sota (War of the Worlds - 2005). Useita hahmoja seuratessa lähes kahden ja puolen tunnin kesto kulkee varsin vauhdikkaasti ja tietty tiivis ilmapiiri on kaiken aikaa läsnä. Leffan pieni kompastuskivi tosin on, kuinka paljon Koeppin käsikirjoitus panttailee katsojalta tietoa siitä, että varastetuissa tiedoissa on kyse avaruusolioista. Tuohan kun on ollut tiedossa jo parin vuoden ajan, Spielbergin ilmoitettua suoraan tekevänsä uutta ufoelokuvaa. Tästä huolimatta Disclosure Day osoittautui oikein mainioksi elokuvaksi ja on erityisen ilahduttavaa nähdä, että vielä vuonna 2026 voimme saada teattereihin isolla rahalla tuotetun scifielokuvan, joka ei perustu suoraan mihinkään tai ole jatko-osa tai uudelleenfilmatisointi. Leffalle toivookin menestystä jo siksi, että vastaavaa tapahtuisi enemmänkin.

Teknisesti Disclosure Day on pääasiassa vakuuttava, vaikka esimerkiksi leffan muutamat digieläimet ovat aika silmiinpistäviä. Elokuva on kuitenkin taitavasti kuvattu ja mukana on useita näyttäviä otoksia ja kamera-ajoja. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja parasta antia taitavat olla Danielin varastamat videopätkät, joissa nähdään klippejä vuosikymmenten takaa, jolloin tekijätiimi pääsee kaikin tavoin loihtimaan vaikkapa 1970-luvun estetiikkaa niin puitteiden, asujen, tehosteiden kuin visuaalisen yleisilmeen kanssa. Äänimaailmakin on vahvasti rakennettu ja vaikka John Williams ei enää 94-vuotiaana saa aikaiseksi samanlaisia ikimuistoisia sävelmiä kuin herran ja Spielbergin vuosien takaisissa yhteistöissä, hetkittäin on ilahduttavaa, että musiikit nousevat esille ja niistä löytyy yhä ripaus sitä Williams-taikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Disclosure Day, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Amblin Entertainment

Jay Kelly (2025) - elokuva-arvostelu

JAY KELLY

Ohjaus: Noah Baumbach

Näyttelijät: George Clooney, Adam Sandler, Laura Dern, Billy Crudup, Riley Keough, Grace Edwards, Stacy Keach, Patrick Wilson, Jim Broadbent, Greta Gerwig, Charlie Rowe, Louis Partridge, Eve Hewson, Alba Rohrwacher, Josh Hamilton, Emily Mortimer, Sadie Sandler, Isla Fisher ja Jamie Demetriou

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 13

Jay Kelly on Noah Baumbachin uusi elokuva. Baumbach oli tehnyt Netflixin kanssa diilin useammasta elokuvasta ja vuonna 2023 hän ryhtyi kynäilemään uutta tarinaa Emily Mortimerin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Jay Kelly sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla. Lopulta elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Itse kiinnostuin, kun luin noin vuosi sitten Baumbachin tehneen elokuvan George Clooneyn ja Adam Sandlerin kanssa. Kun Jay Kelly saapui vihdoin Netflixiin ja sai parhaan miespääosan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin katsoa leffan.

Tavattuaan vuosikymmenten jälkeen vanhan ystävänsä, jonka kautta hän päätyi elokuvatähdeksi, kuuluisa Hollywood-näyttelijä Jay Kelly matkustaa Italiaan vastaanottamaan kunnianosoituspalkintoa urastaan ja pohtimaan samalla uraansa ja elämäänsä.

Pääroolissa kuuluisana Hollywood-näyttelijä Jay Kellynä nähdään George Clooney, joka tekee elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Clooney istuu toki täydellisesti ikääntyneeksi kuuluisaksi Hollywood-tähdeksi, onhan hän sellainen tosielämässäkin. Hänestä löytyy oikeaa karismaa ja charmia kuten Clooneylta voikin odottaa, mutta tässä elokuvassa mies tuo esiin muita, herkempiä ja jotenkin raadollisempia puolia, jotka tekivät suuren vaikutuksen. Jay Kelly on erittäin menestynyt urallaan, mutta perhe-elämä on jäänyt kiireiden takia hataralle pohjalle ja vaikka Jay on koko ajan ihmisten ympäröimä, kokee hän olonsa kaiken aikaa yksinäiseksi. Asiaa ei auta, kun Jay tapaa vuosikymmenten jälkeen pitkästä aikaa vanhan ystävänsä Timothyn (Billy Crudup), eikä voi olla miettimättä, veikö hän Timothylle kuuluneen uran.

     Elokuvassa nähdään myös Riley Keough ja Grace Edwards Jayn tyttärinä Jessicana ja Daisyna, Stacy Keach Jayn isänä, Adam Sandler Jayn managerina Ronina, Greta Gerwig hänen vaimonaan Loisina ja Sandlerin tytär Sadie heidän tyttärenään Viviennenä, Laura Dern Jayn tiedottajana Lizinä, Emily Mortimer Jayn hiustenmuotoilijana Candyna, Jim Broadbent elokuvaohjaaja Peter Schneiderinä, Patrick Wilson näyttelijä Ben Alcockina ja Isla Fisher hänen vaimonaan Melaniena, sekä Eve Hewson näyttelijä Daphne Spenderinä, jonka kanssa Jaylla oli aikoinaan salasuhde. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Isoin yllättäjä on Adam Sandler, joka väläyttää jälleen osaavansa ihan aidosti oikeasti näytellä, tarjottuaan käsittämättömän laiskan suorituksen viime kesänä ilmestyneessä Happy Gilmore 2:ssa (2025).

Jay Kelly osoittautui erittäin mainioksi ja yllättävän tunteikkaaksikin draamakomediaksi. Elokuva voitti minut heti puolelleen - olenhan aina ollut lumoutunut siitä, mitä elokuvien taustalla tapahtuu ja kiinnostunut siitä, millaisia elokuvia tekevien ihmisten elämät ovat. Jay Kellyllä vaikuttaisi pintapuoleisesti olevan kaikki kunnossa. Glamouria, rahaa, faneja... mutta silti miestä vaivaa monikin asia, jotka nousevat tosissaan pintaan vanhan ystävän jälleennäkemisen myötä. Perustuuko Jayn koko ura sittenkin selkäänpuukotukselle? Ansaitseeko mies mitään siitä maineesta ja mammonasta, mitä hän on vuosien varrella saanut? Nämä ajatukset syövät Jayn mieltä, samalla kun hän lähtee Italiaan vastaanottamaan palkintoa urastaan.

Itse matka on täynnä monenlaista tapahtumaa, jotka alkavat muovata Jayta ihmisenä, ystävänä ja isänä. Lisäksi matkan varrella näemme takaumien kautta, kuinka Jay muistelee uransa alkuaikoja ja elämänsä muita käännekohtia, toisinaan haikeasti, toisinaan katuen. Elokuva on hyvin sentimentaalinen, kenties joillekin katsojista jopa hitusen imelä, mutta itseeni tunnelataus tehosi, erityisesti finaalissa. Tunnepuolta tasapainottaa oiva huumori, jota on ripoteltu sulavasti läpi keston. Tökkimään jäi lähinnä Ron-managerin ja Liz-tiedottajan välille kirjoitettu vanhan suhteen muistelu, joka tuntui lopulta turhalta. Ymmärrän, että sillä haetaan sitä, kuinka kummankin elämät pyörivät liikaa Jayn ympärillä, mutta tämä pointti käy selväksi Ronin kohdalla jo muutenkin.

Noah Baumbachin ohjaus on vähemmän yllättäen taidokasta ja hän rakentaa tunnelmaa onnistuneesti, saaden näyttelijät heittäytymään vakuuttavasti. Hänen ja Emily Mortimerin työstämä käsikirjoitus on myös mainio ja täynnä oivaa dialogia. Lisäksi Jay Kelly on pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on hyvin kasattu Nicholas Britellin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jay Kelly, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2025, Heyday Films, NBGG Pictures, Pascal Pictures

Arvostelu: Robin Hood (2018)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Otto Bathurst
Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Foxx, Eve Hewson, Ben Mendelsohn, Tim Minchin, Jamie Dornan, Paul Anderson ja F. Murray Abraham
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Robin Hood perustuu englantilaisiin kansantaruihin ja balladeihin 1400-luvulta. Vuosisatojen varrella hahmosta on kirjoitettu useita erilaisia kirjoja, näytelmiä, lauluja ja tietty myös elokuvia. Viimeisen vuosisadan aikana tunnetuimpia filmatisointeja hahmon seikkailuista ovat Errol Flynnin tähdittämä Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938), Walt Disneyn kettuanimaatio Robin Hood (1973), Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), Mel Brooksin parodialeffa Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993), sekä viimeisimpänä Suomeen saapunut Ridley Scottin Robin Hood (2010). Kyseessä on siis hyvin puhkikulutettu hahmo, enkä usko kenenkään erityisemmin innostuneen, kun Lionsgate-yhtiö ilmoitti vuonna 2010 tekevänsä uuden version hahmon seikkailuista. Kuvaukset lähtivät käyntiin helmikuussa 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden maaliskuussa, mutta filmi päätettiinkin siirtää marraskuulle. Minä itse lähinnä pyörittelin silmiä, kun kuulin leffan olevan tekeillä, mutta kiinnostukseni heräsi hieman, kun luin, että pääosassa nähtäisiin Kingsman-elokuvista (2014-) tuttu Taron Egerton, jota olen pitänyt äärimmäisen lahjakkaana näyttelijänalkuna. Mielenkiintoni laski kuitenkin heti nähdessäni trailerin, mikä ei todellakaan lupaillut hyvää. Sitten arvosteluja alkoi sadella ja niistä pystyi päätellä, että kyseessä olisi yksi vuoden isoimmista fiaskoista. Meninkin hyvin varautunein mielin katsomaan Robin Hoodin sen lehdistönäytökseen... ja voi pojat...

Loxleyn lordi Robin palaa ristiretkeltä Nottinghamiin, missä hän huomaa, että julma sheriffi köyhdyttää kansaa omaksi edukseen. Uuden ystävänsä Johnin kanssa Robin luo itselleen alter egon, Hoodin, ryöstääkseen rikkailta köyhille.

Pääroolissa lordi Robinina, eli Robin Hoodina nähdään Taron Egerton, joka osoittaa jälleen, että hänellä on lupaava ura edessään... kunhan hän ei tee tällaisia rainoja enempää. Egerton vetää osansa täysillä ja hänestä oikein huokuu tahto osoittaa kykynsä, minkä takia minua säälittää, että hän on joutunut mukaan tähän leffaan. Egerton on lähestulkoon ainoa hyvä asia koko filmissä. Hänen hahmostaan ei kuitenkaan ole jostain syystä saatu mielenkiintoista. Robin - tai kuten kaikki kutsuvat häntä Robiksi - on liian perinteinen ja tylsä päähenkilö, eikä hänen seikkailunsa erityisemmin nappaa.
     Robin Hoodin uskollisena toverina (tai tällä kertaa opettajana), Johnina nähdään Jamie Foxx. Foxx on aina herättänyt minussa hieman ristiriitaisia tunteita, sillä olen huomannut hänen osaavan, jos hän niin haluaa, mutta pääasiassa olen nähnyt hänen ylinäyttelevän. Tässä Foxx joko ylinäyttelee tai alinäyttelee, eikä löydä tälle välimuotoa. Elokuvasta näkee, minä kuvauspäivinä häntä kiinnosti olla projektissa mukana ja milloin ei. Johnille on yritetty luoda taustatarinaa, mikä motivoi häntä läpi elokuvan, mutta siitä huolimatta kyseessä on jopa Robinia tylsempi hahmo. Kun Robinista tulee Hood, tekijöillä on selvästi ollut vaikeuksia keksiä Johnille tekemistä.
     Nottinghamin ilkikurista sheriffiä näyttelee Ben Mendelsohn, joka esittää roiston roolin täysin samalla lailla kuin Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) ja aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Ready Player Onessa (2018). Joka leffan myötä Mendelsohnin pahuus menettää uskottavuuttaan, eikä hän tässä enää vakuuta. Tätä lisää se, ettei Mendelsohnia selkeästi kiinnosta olla mukana tässä elokuvassa ja hän on sheriffin tavoin vain rahan perässä. Hassua kyllä, itse sheriffi ei ole niin hirvittävä tapaus kuin voisi kuvitella. Jopa Disneyn animaatioversiossa sheriffistä oli saatu aidosti inhottava ja vihattava, mutta tässä hahmo on vain geneerinen pahis, joka huutaa alamaisilleen ja yrittää näyttää pahalta äijältä.

Robin Hoodin ihastuksenkohde Mariankin tietty löytyy leffasta ja tässä häntä esittää Eve Hewson, joka Egertonin tavoin on selkeästi uskonut projektiin enemmän kuin konkarinäyttelijät. Hewson ei kuitenkaan ole erityisen hyvä roolissaan, eikä tule varmaan enää yllätyksenä, ettei hänenkään hahmonsa ole kummoisesti kirjoitettu. Marianista on haluttu tehdä täysin erilainen hahmo kuin muissa Robin Hood -elokuvissa, mikä on ihan hyvä käänne, mutta hänelle on luotu todella kömpelö sivutarina, mikä herättää hieman kysymyksiä.
     Elokuvassa nähdään myös Tim Minchin munkki Tuckina, Fifty Shades -leffoista (2015-2018) tuttu Jamie Dornan jonkin sortin poliitikkona, Paul Anderson katalana komentaja Gibsonina, sekä F. Murray Abraham kardinaalina, mihin Abrahamilta löytyy oikeaa arvokkuutta. Munkki Tuckista on yritetty tehdä leffan kevennys, mutta tämä osa ei vain luonnistu Minchiniltä. Fifty Shades -filmeissä todella pökkelösti näytellyt Dornan ei vakuuta tässäkään, vaikkei ihan yhtä kehno olekaan kuin kyseisessä pehmopornotrilogiassa. Anderson taas sopii oikein hyvin niljakkaan soturin osaan.

Robin Hoodin alussa munkki Tuckin kertojaääni toteaa kliseisesti, että "tämä ei ole tarina, jonka olette tottuneet näkemään" ja ajattelin, että "okei, kenties tekijöillä onkin jotain erilaista tarjottavanaan, perustellakseen tämän sadannen Robin Hood -filmatisoinnin". Mutta kun elokuva päättyi, olin sitä mieltä, että Tuck olisi voinut sanoa "tämä ei ole tarina, jonka haluatte nähdä". Tämä uusi Robin Hood on nimittäin aivan kamalan huono leffa. Taron Egertonia lukuunottamatta tästä filmistä on todella vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Tuntuu siltä, etteivät tekijät ole edes yrittäneet tehdä hyvää elokuvaa. Siinä mielessä kyseessä on "uusi tarina", että tämä yrittää avata, miten Robinista tuli Hood, mutta se vain kiirehditään nopeasti pois alta, jotta päästään tutumpiin kuvioihin.

Jotain uutta tuo myös tekijöiden yritys modernisoida vanhaa tarinaa, mutta tämä on toteutettu oudon kömpelöillä tavoilla. Nottinghamin sheriffin joukot ovat kuin mellakkapoliiseja isojen kilpiensä kanssa. Toimintakohtauksissa hahmot kulkevat jousipyssyjensä kanssa kuin sotaleffojen sotilaat kivääreidensä kanssa. Jouset toimivat muutenkin kuin kiväärit, sillä mukana on sarjatulta ampuvia varsijousia, räjähtäviä nuolia ja erikoisia sinkoviritelmiä, jotka ampuvat monta nuolta kerrallaan, aiheuttaen suurta tuhoa. Kyseessä on todella pöljä elokuva, mutta tekijät eivät ole tajunneet kääntää sitä edukseen, vaan tarjoavat nämä hölmöydet haudanvakavina, jolloin filmi menettää vähäisenkin viihdyttävyysarvonsa. Munkki Tuck yrittää tuoda huumoria mukaan, mutta ainoa hauska puoli elokuvassa on sen tahaton koomisuus. Tekijät ovat päättäneet modernisoida vähän liikaakin ja käsittelevät hevosia kuin autoja. Yhdessä takaa-ajokohtauksessa Robin nimittäin ratsastaa hevosella seinän läpi. Hevosella. Seinän läpi. Niin, että puuseinä pirstaloituu, eikä hevoselle käy mitään. Mitä helvettiä tämän elokuvan tekijät ovat miettineet?

Muistatteko viime vuonna ilmestyneen ankean harmaan ja pitkäveteisen King Arthur: Legend of the Swordin (2017)? Guy Ritchien leffa, mikä teki hirveät tappiot? Robin Hood on vähän niin kuin se, mutta vielä huonompi. Ritchie sentään toi mukaan omaa tyyliään huumorilla ja vauhdikkailla toimintakohtauksilla. Tämän toimintakohtaukset vain kopioivat 300-leffaa (2006). Robin Hoodin taistelut ovat täynnä hidastuksia, mitkä muuttuvat saman kuvan aikana nopeutukseksi ja sitten taas hidastukseksi. Tätä tehokeinoa nähdään kyllästymiseen asti ja se kyllästyminen tapahtuu nopeasti, ottaen huomioon, etteivät tappelut ole läheskään yhtä siistejä kuin 300:ssa. Minua ei niinkään häiritse se, että tekijät ovat käsitelleet elokuvaa kuin supersankarileffaa, sillä Robin Hoodhan on toiminut innoittajana joillekin naamiosankareille. Minua vain häiritsee, että leffa epäonnistuu aika lailla kaikilla isoilla osa-alueilla näyttelemisestä ohjaukseen ja ennen kaikkea tarinankerrontaan. Leffa loikkii eteenpäin hurjaa kyytiä ja tarpeellisia hetkiä unohtuu välistä. Marianin sivujuoni voisi olla kiinnostava, jos elokuva vaivautuisi avaamaan, miten hän on päätynyt kyseiseen tilanteeseen. Elokuva ei myöskään ole jännittävä tai koskettava, vaan sitä vain tuijottaa samalla kun kuolee hieman sisältä. Leffasta puuttuu tiettyjä elokuvallisia ansioita, joita itse (kuten moni muukin) vaadin elokuvilta. Robin Hood on ehdottomasti yksi surkeimmista tekeleistä, minkä olen tänä vuonna katsonut.

Elokuvan on ohjannut Otto Bathurst, joka on tätä ennen tehnyt yksittäisiä televisiosarjojen jaksoja. Koko illan filmin ohjaaminen on selvästi ollut liian kova paikka Bathurstille ja hän epäonnistuukin todella pahasti. Hän ei onnistu luomaan minkäänlaista seikkailuhenkeä ja vision puutteessa hän on vain kopioinut muita elokuvia, kuten jo mainitsemaani 300:aa. Bathurstin puolesta täytyy kuitenkin sanoa, että kenen tahansa olisi vaikea työskennellä näin surkean käsikirjoituksen kanssa. Ben Chandlerin ja David James Kellyn teksti on nimittäin järkyttävän kehnoa läpi leffan. Mukana on käsittämätön määrä huonoa dialogia ja laskekaapa, kuinka monta kertaa hahmot sanovat "pistetään syötti ja katsotaan kuka nappaa". Ihan oikeasti, laskekaa. Ei muuten rajoitu vain yhteen tai kahteen kertaan. Sentään tekniseltä puolelta löytyy jonkinlaista taitoa. Mukana on joitain tyylikkäitä kuvia ja ihan hyviä leikkauksia. Lavasteet ovat myös näyttävät ja ääniefektit mainiot. Ja siinäpä se. Toimintakohtaukset on kuvattu ja leikattu puuduttavasti, eikä elokuvan kokonaisrakennettakaan voi kutsua hyvin editoiduksi. Visuaaliset efektit ovat yllättävänkin pökkelöt sata miljoonaa dollaria maksaneeksi tekeleeksi. Säveltäjä Joseph Trapanese taas kopioi Hans Zimmeriä minkä kerkeää, saavuttamatta koskaan sitä aitoa eeppisyyttä, mihin Zimmer onnistuisi unissaankin. Trapanese yrittää nostattaa tunnelmaa musiikeillaan, mutta tämä johtaa lähinnä siihen, että kohtaukset tuntuvat johtavan johonkin hienoon, mutta mitään ei tapahdukaan. Yksi kaikkein surkuhupaisimmista jutuista koko tekeleessä on kuitenkin sen puvustus. Puvut on suunniteltu näyttämään vanhanaikaisilta, mutta ne on päivänselvästi valmistettu tehtaissa, jolloin täydelliset ompeleet sun muut pistävät silmään kaiken aikaa. Mukana on myös vaatteita, jotka näyttävät kaupasta ostetuilta! Marianin asuvalikoima taas koostuu pitkälti muodikkaista puvuista, joita mallit voisivat käyttää... eikö hänen pitäisi elää köyhyydessä?

Yhteenveto: Robin Hood on yksi vuoden surkeimmista tekeleistä. Elokuvan tekijät osoittavat läpi leffan suurta epäpätevyyttä ja filmi epäonnistuu massiivisesti käsikirjoituksessaan ja ohjauksessaan. Elokuva on täynnä mitä kamalinta dialogia, kehnointa tarinankerrontaa ja kömpelöintä ohjausta, mikä vain kierrättää tyylejä muilta tekijöiltä, eikä saa näyttelijöitäkään yrittämään. Taron Egertonilla on selvästi ollut uskoa projektiin ja hän on koko rainan ainoa hyvä puoli. Jamie Foxx ja Ben Mendelsohn hoitavat hommansa todella laiskasti, eikä Jamie Dornan vieläkään vakuuta siitä, että hän kuuluisi kameran eteen. Kyseessä on todella pöljä leffa, mutta tekijöillä ei ole ollut ymmärrystä tarjota tätä pöhköyttä itsetietoisesti, jolloin elokuva esittää hölmöytensä täysin pokkana ja vakavasti. Katsojan on kuitenkin vaikea ottaa tosissaan leffaa, jossa hevoset juoksevat seinien läpi. Tekniseltä puolelta löytyy joitain hyviä juttuja, mutta visuaaliset tehosteet ovat yllättävän kömpelöt vuoden 2018 elokuvaksi. Säveltäjä Trapanese kopioi hävyttömästi Zimmeriä ja puvustustiimi ei ole edes vaivautunut saamaan tehtaissa valmistettuihin asuihin oikeaa ajan henkeä. Kenties tätäkin puolustellaan tarinan modernisoimisella, mutta itse näen sen vain laiskuutena, enkä todellakaan suosittele katsomaan Robin Hoodia. Filmi ei ole edes niin kehno, että se tekisi siitä viihdyttävän. Katsokaa mieluummin Errol Flynnin klassikko tai Disneyn kettuanimaatio. Lopussa elokuva yrittää tietty pohjustaa jatko-osaa, mutta leffa on onneksi tehnyt niin isot tappiot avausviikollaan, että jatkoa ei luultavasti ole tulossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 2018, Lionsgate, Thunder Road Pictures, Appian Way, Pixoloid Studios, Safehouse Pictures