Arvostelu: Everything Everywhere All at Once (2022)

EVERYTHING EVERYWHERE ALL AT ONCE

Ohjaus: Daniel Kwan ja Daniel Scheinert

Pääosissa: Michelle Yeoh, Stephanie Hsu, Ke Huy Quan, James Hong, Jamie Lee Curtis, Tallie Medel, Jenny Slate, Harry Shum Jr. ja Daniel Scheinert

Genre: scifi, komedia, toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 16

Everything Everywhere All at Once on Daniel Kwanin ja Daniel Scheinertin, eli Danielsien ohjaama ja käsikirjoittama scifi-toiminta-komedia-seikkailuelokuva. Danielsit ryhtyivät suunnittelemaan tarinaa multiversumin rinnakkaisulottuvuuksista jo 2010-luvun alussa. Projekti kuitenkin eteni hitaasti ja kun samanlaista konseptia alettiin hyödyntämään mm. Rick and Morty -televisiosarjassa (2013-) ja Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -elokuvassa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018), kaksikko alkoi pelätä, että heidän omaperäinen ideansa tuntuisi vanhalta siinä kohtaa, kun he saisivat vihdoin elokuvan tehtyä. He päättivät silti jatkaa projektin parissa. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020 ja nyt Everything Everywhere All at Once saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itse kuulin elokuvasta vasta alkuvuodesta, kun se alkoi kerätä suurta ylistystä maailmalla. Katsomatta leffan traileria, kävin katsomassa Everything Everywhere All at Oncen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Avioeron partaalla oleva Evelyn on hoitamassa omistamansa pesulan veroasioita, kun hän päätyy hullunkuriselle seikkailulle halki rinnakkaisulottuvuuksien, kohtalonaan päihittää paha Jobu Tupaki, joka uhkaa ajaa kaikki todellisuudet kaaokseen.

Pääroolissa Evelyn Quan Wangina nähdään Michelle Yeoh, joka tulkitsee hahmonsa monia puolia erinomaisesti. Kun Evelyn esitellään katsojalle, hän on elämäänsä ja pesulauraansa kyllästynyt nainen, jonka avioliitto on ollut heikossa jamassa jo jonkin aikaa. Täysin yllättäen hän päätyy kuitenkin elämänsä seikkailulle - ja vieläpä verovirastossa - kun toisesta ulottuvuudesta saapuva versio hänen miehestään Waymondista (Ke Huy Quan) esittelee hänelle koko multiversumia uhkaavan pahan voiman. Elokuvan edetessä Yeoh pääsee näyttämään taitojaan toiminnan saralla, mitä hän on tehnyt jo elokuvissa kuten Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997) ja Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (臥虎藏龍 - 2000). Indiana Jones ja tuomion temppelin (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) Short Roundina parhaiten tunnettu Quan taas tekee mainiota työtä Waymondina, joka on varsin erilainen persoona eri ulottuvuuksissa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Evelynin isä Gong Gong (James Hong), Evelynin ja Waymondin tytär Joy (Stephanie Hsu), tämän tyttöystävä Becky (Tallie Medel), sekä veroviraston tarkastaja Deirdre (Jamie Lee Curtis). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat erittäin mainiosti rooleistaan. Halloween-kauhuleffoista (1978-) tuttu Curtis revittelee erityisen hilpeästi veroviraston työntekijänä, josta löytyy monenlaisia puolia eri ulottuvuuksista.

Enpä ole hetkeen poistunut elokuvateatterista yhtä yllättyneenä, hölmistyneenä ja vaikuttuneena siitä, mitä tulikaan juuri nähtyä. Everything Everywhere All at Once on hämmästyttävän sekopäinen ja samalla nerokas elokuvaelämys, jota on oikeastaan turha lähteä selittämään - se pitää vain kokea itse. Elokuva nappaa heti mukaansa veikeällä hengellään, energisellä rytmillään ja aidosti lystikkäillä jutuillaan. Kun Evelyn päätyy hyppelemään rinnakkaistodellisuuksien välillä, alkaa sellainen vuoristorata-ajelu, että katsojalta loksahtaa suu auki kerta toisensa perään. Meno käy yhä vain kummallisemmaksi ja hullummaksi, mutta tietty nokkeluus ei koskaan katoa.

Kyseessä on tähän mennessä yksi vuoden hauskimmista elokuvista. Mukana on muutamia kohtauksia, joiden aikana saattaa huomata ulvovansa naurusta niin, että vatsaan sattuu ja silmät täyttyvät vedestä. Mukana on joitain äärimmäisen absurdeja juttuja, jotka iskivät itseeni täydellisesti. Hykertelin myös elokuvan tietynlaiselle nihilismille yksittäisen elämän merkityksestä ja merkityksettömyydestä tässä massiivisen valtavassa universumissa. Leffa tekee vaikutuksen myös tyylikkäillä toimintakohtauksillaan, joissa päästetään luovuutta valloilleen oikein tosissaan.

Noin kahden tunnin ja vartin kesto vierähtää pääasiassa todella vauhdikkaasti, sillä elokuva on tahditettu erittäin reippaasti ja kertomus pitää ennalta-arvaamattomuuttaan yllä. Koskaan ei kuitenkaan tunnu siltä, että filmillä olisi liian kova kiire, vaan Danielsit selvästi tietävät, mitä tekevät. Osaamattomissa käsissä Everything Everywhere All at Once lässähtäisi todella pahasti käsiin, mutta Danielsit pitävät huolen siitä, että moneen suuntaan rönsyilevä leffa pysyy visusti kasassa. Oikeastaan ainoana ongelmana on elokuvan loppu, joka on kyllä toisaalta onnistunut ja yllättävänkin liikuttava, mutta joka tuntuu energisen tykittelyn jälkeen olevan venytetty liian pitkäksi.

Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on erittäin laadukas. Se on tyylikkäästi ja paikoitellen todella kekseliäästi kuvattu. Elokuvassa hyödynnetään taidokkaasti valoja ja värejä. Leikkaus on sujuvaa, joskin loppupäätä olisi voinut hieman tiivistää vastaamaan muun elokuvan reippautta. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja Jobu Tupakin monet maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet ovat yllättävänkin vakuuttavat näin pienen budjetin filmiksi ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Son Luxin säveltämät musiikit tehostavat menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Everything Everywhere All at Once on aivan mahtava ja hullunkurinen scifitoimintaseikkailu, joka pursuaa hysteerisen hauskaa ja absurdia huumoria. Elokuva kulkee reippaasti eteenpäin, nostaen kierroksia kaiken aikaa. Joidenkin muiden tekemänä levoton leffa voisi levitä pahasti käsiin, mutta Danielsit pitävät sekopäistä pakettia hienosti kasassa. Käsikirjoitus on nokkela, täynnä hyviä oivalluksia ja onnistuneita ihmissuhteita. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu ja filmi saa niin nauramaan, jännittämään kuin liikuttumaankin. Toimintakohtaukset saavat ihastelemaan tekijöiden luovuutta ja eräät toiset kohtaukset taas hämmästelemään tekijöiden päähänpistoja. Visuaalisesti filmi on erittäin tyylikäs ja näyttelijät suoriutuvat pätevästi monista rooleistaan. Vain elokuvan turhan pitkäksi venytetty loppuhuipennus tuottaa ongelmia. Muuten Everything Everywhere All at Once on huippuluokan viihdettä, jota voi suositella erittäin lämpimästi. Elokuva vain harmillisesti ilmestyy aika huonoon aikaan Suomeen, suuren osan ihmisistä käyttäen mieluummin lippurahansa pian ilmestyvään toiseen rinnakkaistodellisuusseikkailuun, Marvelin Doctor Strange in the Multiverse of Madnessiin (2022).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Everything Everywhere All at Once, 2022, AGBO, Hotdog Hands, Ley Line Entertainment, Year of the Rat, A24

Arvostelu: Conan - barbaari (Conan the Barbarian - 1982)

CONAN - BARBAARI

CONAN THE BARBARIAN

Ohjaus: John Milius
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, James Earl Jones, Gerry Lopez, Sandahl Bergman, Mako Iwamatsu, Max von Sydow, Valerie Quennessen, Ben Davidson, Gassandra Gaviola, Sven-Ole Thorsen, William Smith, Jorge Sanz ja Nadiuska
Genre: toiminta, seikkailu, fantasia
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Conan the Barbarian, eli suomalaisittain Conan - barbaari perustuu Robert E. Howardin luomaan Conan-hahmoon vuodelta 1932, joka esiintyi niin kirjoissa kuin sarjakuvissa. Jo 1970-luvulla suunniteltiin elokuvasovitusta Howardin hahmosta, mutta kesti monta vuotta, ennen kuin elokuva pystyttiin tekemään. Tuottaja Edward R. Pressman oli yksi halukkaista tekemään elokuvaa ja kahden vuoden sinnikkyyden jälkeen hän onnistui nappaamaan hahmon elokuvaoikeudet. John Milius kiinnostui filmin ohjaamisesta, mutta vielä ensitapaamisellaan Pressmanin kanssa tuottaja ei ollut vakuuttunut Miliuksesta. Oliver Stone alkoi työstämään elokuvan käsikirjoitusta ja hetken aikaa Stone oli myös ehdolla ohjaajaksi. Lopulta Pressman kuitenkin koki Miliuksen hyväksi vaihtoehdoksi, joka oli palannut takaisin juttelemaan elokuvan teosta, nähtyään Ron Cobbin tekemää kuvataidetta leffan suunnitteluvaiheessa. Pressmanin ja Stonen oli vaikeuksia löytää rahoittajaa kalliille tuotannolla, joten Milius ehdotti, että he suostuttelisivat Dino De Laurentiisin toiseksi tuottajaksi. Tekijät pohtivat pitkään, kuka olisi fyysisesti tarpeeksi lihaksikkaassa kunnossa, että hän voisi esittää Conania. Aluksi rooliin kaavailtiin esimerkiksi Sylvester Stallonea ja Charles Bronsonia, kunnes Pressman näki Arnold Schwarzeneggerin tähdittämän kehonrakennusdokumentin Arnold on rautaa (Pumping Iron - 1977) ja mielsi hänet täydelliseksi rooliin. Itävaltalainen Schwarzenegger oli ollut pitkään kiinnostunut tähteydestä Yhdysvalloissa, jota hänen ensimmäinen elokuvansa, Hercules New Yorkissa (Hercules in New York - 1970) ei ollut tarjonnut. Hän tarttuikin innoissaan projektiin, vaikkei ollut kuullutkaan Conanista. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1980 ja lopulta Conan - barbaari sai maailmanensi-iltansa 16. maaliskuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai todella ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja sille on noussut maine niin kulttiklassikkona kuin fantasiaseikkailujen merkkiteoksena. Itse tutustuin Conaniin sarjakuvien kautta, joita isäni oli kerännyt. Luin niitä innokkaasti lapsena ja katsoin elokuvan noin kymmenisen vuotta sitten ensi kertaa. Silloin en kuitenkaan pitänyt näkemästäni, kokiessani leffan liian hidastempoiseksi ja Schwarzeneggerin koomisen puiseksi pääroolissa. Vaikken olekaan katsonut elokuvaa uudestaan, olen vuosien varrella kuitenkin alkanut lämmetä leffalle ja omistankin sen Blu-rayna. Kun huomasin Conan - barbaarin täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pahan Thulsa Doomin johtama joukko tuhoaa pienen kylän, tappaa kaikki aikuiset ja sieppaa lapset orjiksi. Yksi näistä lapsista on Conan, joka aikuiseksi kasvaessaan päätyy gladiaattoriksi, joka voittaa kaikki vastuksensa. Kun Conan vapautetaan orjuudestaan, tämä lähtee etsimään Thulsa Doomia, kostaakseen tälle perheensä kuoleman.

Ennen kuin hänestä tuli terminaattori ja ennen kuin hän saalisti predatoria viidakossa, Arnold Schwarzenegger teki kenties elämänsä parhaan päätöksen suostuessaan Conan-barbaarin rooliin. Vaikka Schwarzenegger oli jo kokeillut näyttelemistä parissa produktiossa, Conan oli hänen läpimurtoroolinsa, joka aloitti hänen haaveileman tähteytensä Hollywoodissa. Ei ole mikään ihme, että tekijät pitivät Schwarzeneggeriä täydellisenä Conaniksi - hänet on kuin tehty tämän sankarillisen muskelikasan osaan. Vaikka olen yhä sitä mieltä, että Schwarzenegger on tässä aika puupökkelö näyttelijänä, en enää uudelleenkatselulla pitänyt sitä miinuksena, vaan osana elokuvan ja hahmon viehätystä. Schwarzeneggerissä on jotain todella jylhää, mahtipontista ja tiettyä eläimellisyyttä. Hän näyttää yli-ihmiseltä, jota ei haluaisi kohdata tappelussa. Iso osa hahmon kiehtovuutta on myös hänen vähäsanaisuutensa. Vaikka todellinen syy on se, että itävaltalaisen Schwarzeneggerin aksentti oli etenkin hänen uransa alkuaikoina todella voimakas ja tekijät kokivat sen pilaavan hahmon, puheen vähyydellä Schwarzenegger pääsee näyttelemään enemmän kehollaan ja ilmeillään. Katsoja ymmärtää, mikä motivoi Conania, vaikkei hän koskaan sanoisi sitä ääneen.

     Elokuvassa nähdään myös Gerry Lopez Conanin mukaan lähtevänä Subotai-jousiampujana, Sandahl Bergman matkallaan tarttuvana Valeria-varkaana, Max von Sydow kuningas Osricina, Valerie Quennessen tämän prinsessatyttärenä, Mako Iwamatsu vuorten velhona ja tarinan kertojana, sekä itse Darth Vader(in ääni) James Earl Jones Conanin vanhemmat tappaneena käärmekultin johtajana Thulsa Doomina, jolle Conan vannoo kostoa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti. Lopez tuo hieman huumoria mukaan, kun taas Bergmanin esittämä Valeria toimii hyvin romanttisena lisänä. Fantastisella äänellä varustettu Jones on oivallisen uhkaava Thulsa Doomin roolissa.

Conan - barbaari alkaa Friedrich Nietzschenin lainauksesta "Se mikä ei tapa, vahvistaa", mikä on aika lailla täydellinen toteamus kuvaamaan sitä elokuvaa, mikä lähtee käyntiin. Tämän perään lapsi-Conanin (Jorge Sanz) isä (William Smith) kertoo hänelle raudan arvoituksesta ja mahdista, toinen sanoma, joka tulisi kuvaamaan sitä, mitä tulemme näkemään. Kunnolla elokuva lähtee liikkeelle kohtauksesta, jossa Thulsa Doomin joukot hyökkäävät Conanin perheen kylään ja Conanin vanhemmat tapetaan. Kohtaus on yksi elokuvan ensimmäisistä esimerkeistä, kuinka upeasti se toimiikaan pitkiä aikoja lähes täysin ilman dialogia. Filmissä luotetaan paljon visuaaliseen tarinankerrontaan, kuten elokuvissa pääasiassa kuuluukin. Kylän tuho on jo kaiken kaaoksen kanssa vaikuttava, mutta erittäin pysäyttävä on hetki, jolloin Thulsa katkaisee Conanin äidin pään, Conanin pitäessä yhä äitinsä kädestä kiinni. Paljon voimaa kohtaukseen tuo säveltäjä Basil Poledourisin huikean hienot musiikit. Jo avauskohtausta seuratessani tiesin, että katselukokemukseni olisi tällä kertaa hyvin toisenlainen kuin esiteininä.

Vaikka Conan - barbaari onkin kieltämättä hidastempoinen elokuva, eikä se ole täynnä jatkuvaa miekkojen kalistelua ja veren roiskumista, en pitänyt sitä pitkäveteisenä kuten viimeksi. Alusta asti olin seikkailussa täysillä mukana, janoten kostoa Conanin kanssa. Mukana onkin vahva seikkailemisen mahtipontinen henki, joka pitää tiukasti mukanaan hitaissakin kohtauksissa. Sekaan on ripoteltu fantasiaelementtejä, magiaa ja mystiikkaa. Elokuvasta löytyy jännitystä ja tunnelmaa rakennetaan vaikuttavasti. Kun päästään niihin miekkamähinöihin, ovat ne todella odottamisen arvoisia. Etenkin loppupäässä tekoverta ei säästellä, vaan Conan todella näyttää miekallaan teräksen mahdin. Sekaan mahtuu niin hempeyttä romantiikan kautta, kuten myös koskettavuutta ja huumoria. Varmasti itse kukin on purskahtanut nauruun, kun humalainen Conan mätkäisee kamelia turpaan ja sitten kelannut taaksepäin tarkistaakseen, että näkikö juuri oikein.

Elokuvan tosiaan ohjasi John Milius, joka oli noihin aikoihin tunnettu lähinnä käsikirjoittajana elokuvista kuten Likainen Harry (Dirty Harry - 1971) ja Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Milius rakentaa hienosti tunnelmaa ja luo muutaman todella erinomaisen kohtauksen, joissa hän luottaa täysillä elokuvanteon visuaalisiin keinoihin yhdistettynä musiikkiin. Iso osa tunnelmasta syntyy tietty Poledourisin säveltämistä vaikuttavista musiikeista. Elokuvassa puhutaan teräksen mahdista, mutta suuri osa elokuvan mahdista syntyy juurikin näistä mahtavista melodioista, jotka säestävät Conanin seikkailua. Poledourisin työ ei todellakaan jää vain taustalle, vaan se tehostaa joka ikistä kohtausta ja sitä hyödynnetään kuin kertojaääntä. Muutenkin äänimaailma toimii, kuten myös visuaalinen puoli - toki joitakin ajan julmien hampaiden nakertamia erikoistehosteita lukuun ottamatta. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet näyttävät ja puvut ja maskeeraukset mainiot. 

Yhteenveto: Conan - barbaari on fantasiaseikkailujen ehta klassikko. Mukaansatempaava seikkailuhenki virtaa läpi leffan, mitä vain vahvistaa Basil Poledourisin mahtipontinen musiikki. John Miliuksen ohjaus on rautaista ja hän luottaa hienosti visuaaliseen tarinankerrontaan. Conanin lapsuudenkylän teurastuksesta lähtien filmi tekee vaikutuksen kerta toisensa perään. Taistelukohtaukset ovat tyylikkäitä ja jännittäviä. Romantiikkaakin löytyy, kuten myös oivaa huumoria. Arnold Schwarzenegger oli nappivalinta päärooliin Conaniksi. Schwarzenegger uhkuu hurjaa voimaa. Muutkin näyttelijät ovat mainioita osissaan, erityisesti pahaa Thulsa Doomia esittävä James Earl Jones. Teknisiltä puoliltaan Conan - barbaari on onnistunut, vaikka aika onkin tehnyt tepposet osalle efekteistä. Kaiken kaikkiaan kyseessä on vahva seikkailuteos ja jos sitä ei ole fantasialeffojen fanina vielä nähnyt, on 40-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin sivistää itseään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Conan the Barbarian, 1982, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Edward R. Pressman Film, Estudios Churubusco Azteca S.A., A-Team

Arvostelu: Kerro, kerro kuvastin (Mirror Mirror - 2012)

KERRO, KERRO KUVASTIN

MIRROR MIRROR

Ohjaus: Tarsem Singh
Pääosissa: Lily Collins, Julia Roberts, Armie Hammer, Nathan Lane, Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo, Ronald Lee Clark, Mare Winningham, Robert Emms, Alex Ivanovici ja Sean Bean
Genre: seikkailu, romantiikka, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7

Mirror Mirror, eli suomalaisittain Kerro, kerro kuvastin perustuu Grimmin veljesten Lumikki-satuun (Schneewittchen) vuodelta 1812. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta Kerro, kerro kuvastin sai maailmanensi-iltansa 15. maaliskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai Oscar-ehdokkuuden puvustuksesta, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Kerro, kerro kuvastimen vasta muutama vuosi sitten, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena leffana. Olin jo ehtinyt unohtaa koko elokuvan, kunnes huomasin, että elokuva täyttäisi nyt kymmenen vuotta. Päätinkin juhlavuoden kunniaksi antaa leffalle uuden mahdollisuuden ja arvostella sen.

Leskeksi jäänyt kuningas menee uudelleen naimisiin kuningatar Clementiannan kanssa. Eräänä päivänä kuningas kuitenkin katoaa ja kuningatar Clementianna alkaa hallita häijyllä otteella. Vain kuninkaan tytär Lumikki voi nousta vastarintaan ja voittaa kruunun Clementiannalta.

Alun perin Lumikin rooliin kaavailtiin Saoirse Ronania, mutta koska hän oli elokuvan teon aikaan vielä alle 18-vuotias, hänet jouduttiin vaihtamaan Lily Collinsiin, joka näin jälkikäteen mietittynä ja molempien näyttelijäsuorituksia nähneenä oli väärä valinta. Ronan on huomattavasti lahjakkaampi ja olisi varmasti tuonut enemmän uskottavuutta ja tunnetta Lumikin rooliin. Collins ajaa asiansa tarpeeksi hyvin, mutta eipä hän tee minkäänlaista vaikutusta. Hahmolla itselläänkin kestää jonkin aikaa, ennen kuin Lumikista edes muodostuu kiinnostava.

     Lumikin ilkeää äitipuolta, eli kuningatar Clementiannaa taas näyttelee pääasiassa romanttisista komedioista tunnettu Julia Roberts, joka sopii yllättävänkin passelisti ilkeän pahiksen rooliin. Roberts ei ole niinkään uhkaava, mutta hän osaa olla tietyllä tavalla ihastuttavan pirullinen. Kuningatar Clementianna on täysin turhamainen, eikä häntä kiinnosta kenenkään muun hyvinvointi. Alamaiset pidetään vain juuri ja juuri niin tyytyväisinä, etteivät he saisi ajatuksia kapinasta.

     Muissa rooleissa elokuvassa nähdään Nathan Lane kuningattaren neuvonantajana Brightonina, Armie Hammer prinssi Alcottina, sekä Danny Woodburn, Martin Klebba, Sebastian Saraceno, Jordan Prentice, Mark Povinelli, Joe Gnoffo ja Ronald Lee Clark seitsemänä kääpiönä, Grimminä, Teurastajana, Sutena, Napoleonina, Puolikkaana, Sapuskana ja Intona. Kääpiöt ovat onnistuneet veijarit ja Lane on erittäin hilpeä hömelönä neuvonantajana. Hammer taas on aika puupökkelö ja kiusallinen prinssinä, etenkin yrittäessään olla hauska.

Valitettavasti toinen mahdollisuus ei tällä kertaa tehnyt hyvää ja pidin Kerro, kerro kuvastinta vielä latteampana leffana kuin ensimmäisellä katselulla. Siinä on omat onnistumisensa, kuten Robertsin kuningatar, Nathan Lane ja kääpiöt, mutta myös selkeitä juttuja, joille en millään lämmennyt. Elokuva on todella humoristinen tulkinta Grimmin veljesten sadusta, mutta vain osa vitseistä sai minut naurahtamaan. Suurimmaksi filmin komediaosasto tarjosi huteja toisensa perään ja herätti kiusallista tunnetta. Minun teki jopa mieli kelata eteenpäin, kun leffa alkoi käyttämään pidemmän pätkän siihen, että loitsulla yksi hahmoista saadaan luulemaan, että hän on koira. Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, kun teki mieli alkaa kelailla tai että katsoin kelloa.

Vaikka elokuva onkin toisaalta reipas hengeltään ja tavallaan vauhdikas, koin Kerro, kerro kuvastimen aika pitkäveteiseksi saturainaksi. Sen tapa kertoa Lumikin tarinaa ei todellakaan ole mitään maata järisyttävää ja uusien ideoidenkin kanssa elokuva tuntuu mitäänsanomattomalta adaptaatiolta klassikosta. Siinä ei ole mitään taianomaista, vähäiset taistelut ovat lähinnä tylsää kohellusta ja romanttinen puolikin jää laimeaksi, kun Collinsin ja Hammerin väliltä ei löydy tarvittavaa kemiaa. Loppupäässä filmi yrittää jotain todella erilaista, mutta ratkaisut eivät osuneet maaliinsa sen enempää kuin suuri osa huumorista. Seasta löytyy toimivatkin hetkensä, mutta ne meinaavat hukkua heikkouksien sekaan.

Leffan ohjauksesta vastaa Tarsem Singh Dhandwar, joka yrittää todella voimakkaasti tyylitellä, mutta on suuri mahdollisuus, ettei tämä tyyli iske. Heikkonakin elokuvana Kerro, kerro kuvastin on silti huima parannus Dhandwarilta hänen edellisen elokuvansa, kammottavan Immortals-fiaskon (2011) jälkeen. Marc Kleinin ja Jason Kellerin käsikirjoituskaan ei vakuuta, kuten ei tee tekninenkään puoli. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on hienoja lavasteita ja asuja, mutta samalla filmiä vaivaa halpa ulkonäkö. Monessa kohtaa leffa näyttää enemmän teatterinäytelmältä tai televisiosarjalta puitteiltaan. Erikoistehosteissakaan ei ole kehumista. Sentään Alan Menkenin säveltämät musiikit toimivat - mitä muuta voikaan odottaa herralta, jonka töihin kuuluvat mm. Pieni merenneito (The Little Mermaid - 1989) ja Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991)?

Yhteenveto: Kerro, kerro kuvastin on harmillisen lattea tulkinta Grimmin veljesten klassikkosadusta. Julia Roberts on elokuvan parasta antia häijynä kuningattarena ja Roberts oikein herkuttelee hahmonsa ilkeydellä. Lily Collins ei kuitenkaan vakuuta Lumikkina ja Armie Hammer on aikamoinen puupökkelö prinssin osassa. Collinsin ja Ammerin väliltä ei myöskään löydy kemiaa. Elokuvasta uupuu todellinen satumaisuus, taianomaisuus ja jopa elokuvallisuus ja lopputulos muistuttaa enemmän kuvattua koulunäytelmää. Huumoripuoli on varsin kiusallista, eivätkä taistelutkaan säväytä. Tekninen toteutus näyttää usein todella halvalta. Kerro, kerro kuvastinta on vaikea suositella oikein kenellekään ja elokuva oli mielestäni vielä heikompi uusintakatselulla. Parin kuukauden päästä selvitetään sitten, kuinka hyvin samana vuonna ilmestynyt toinen filmatisointi saman sadun pohjalta, Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman - 2012) on kestänyt aikaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mirror Mirror, 2012, Relativity Media, Yucaipa Films, Goldmann Pictures, Misher Films, Rat Entertainment, Misha Films, Mel's Cite du Cinema

Arvostelu: Artturi Joulu - Joulupukin poika (Arthur Christmas - 2011)

ARTTURI JOULU - JOULUPUKIN POIKA

ARTHUR CHRISTMAS

Ohjaus: Sarah Smith ja Barry Cook
Pääosissa: James McAvoy, Hugh Laurie, Bill Nighy, Jim Broadbent, Imelda Staunton, Ashley Jensen, Marc Wootton, Robbie Coltrane, Andy Serkis ja Dominic West
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Arthur Christmas, eli suomalaisittain Artturi Joulu - Joulupukin poika pohjautuu William Joycen lastensatuun Santa Calls vuodelta 1993. Aiemmin nukke- ja vaha-animaatioita tehnyt Aardman-yhtiö kiinnostui sadun sovittamisesta elokuvan muotoon, mutta koki, että heidän pitäisi toteuttaa se sittenkin tietokoneanimaationa. Aardman kääntyikin Sonyn animaatiostudion puoleen ja yhtiöt päättivät tehdä yhteistyötä. Animointi alkoi ja Artturi Joulu - Joulupukin poika sai ensi-iltansa marraskuussa 2011, suunnilleen kymmenen vuotta sitten. Elokuva ei ollut toivottu menestys lippuluukuilla budjettiinsa nähden, mutta se sai kehuja niin kriitikoilta kuin katsojiltakin. Itse näin filmin vasta muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä kelpo joululeffana. Kun huomasin Artturi Joulu - Joulupukin pojan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä arvostelemalla sen tälle joululle.

Joulu on melkein ohi ja niin Joulupukki kuin tontutkin ovat valmiina painumaan pehkuihin ahkeran yön jälkeen. Käy kuitenkin ilmi, että yksi lahjoista onkin jäänyt toimittamatta. Kun muut ovat sitä mieltä, että lahjan voi toimittaa vielä myöhemmin postissa, Joulupukin poika Artturi päättää lähteä itse kuljettamaan lahjan perille ennen aamua.

Elokuvan päähenkilö on James McAvoyn ääninäyttelemä Artturi Joulu, Joulupukin (äänenä Jim Broadbent) innokas poika, joka rakastaa joulua ja ihannoi suuresti isäänsä. Nopeasti käy kuitenkin selväksi, ettei Artturi ole erityisen pidetty perheensä keskuudessa, niin hänen kömpelyytensä kuin energisyytensä vuoksi. Tämä ei kuitenkaan poikaa lannista ja kun tilaisuus osuu kohdalle, hän päättää osoittaa olevansa ehta Joulupukin lapsi ja viedä lahjan pienelle tytölle, jonka joulu on vaarassa mennä pilalle. Alun pienestä ärsyttävyydestään huolimatta Artturi on erittäin pidettävä ja sympaattinen hahmo, jonka jouluinto levittää väkisinkin hymyn katsojan huulille.

Artturin isä, eli itse Joulupukki... tai siis, 20. Joulupukki, sillä elokuvan mukaan kyseessä ei olekaan mikään ikuisesti elävä taikahahmo, vaan Joulupukin titteli siirtyy pojalta pojalle, kun edellinen päättää jäädä kymmenien joulujen jälkeen eläkkeelle. Joka tapauksessa, nykyinen Joulupukki on hyvin erilainen tapaus kuin millaisia pukkeja on totuttu näkemään valkokankailla. Valkoinen parta, punainen nuttu ja lämmin hymy löytyvät, mutta niiden takana piileskelee ukko, joka ottaa kunnian tuhansien tonttujensa ahkerasta työstä ja toimii lähinnä visuaalisena keulakuvana vuoden suurimmalle lähetysoperaatiolle. On mielenkiintoista nähdä tällainen tulkinta hahmosta ja osittain jopa surullista, kun näkee, kuinka kovasti Artturi uskoo isänsä olevan sellainen legenda kuin Joulupukki saduissa on.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Joulupukin toinen poika, eli Artturin isoveli Steve (Hugh Laurie), joka on seuraavana jonossa perimässä Pukin titteliä, Joulupukin yli satavuotias ja höperö isä, eli entinen Pukki (Bill Nighy), Joulupukin vaimo, Joulumuori (Imelda Staunton), sekä tietty monet Joulupukkia auttavat tontut, joista tärkeimpänä nousevat esille Steven assistentti Peter (Marc Wootton) ja mestaripaketoija Bryony (Ashley Jensen). Steve on täysin erilainen kuin intoileva veljensä, nähden joulun vain mahdollisuutena parantaa tilastoja ja osoittaa, että hänestä tulee historian paras Joulupukki. Vanha Pukki taas on hulvaton tapaus, äksyillessään vähän väliä siitä, kuinka ennen kaikki oli paremmin ja kuinka joulu pitäisi hoitaa perinteikkäästi reen ja porojen kanssa, eikä nykyteknologian hömpötysten avulla.

Vaikka mukana onkin elokuvien kanssa lähes osaamaton Sony puskemassa kiusallisesti mukaan PlayStation-mainoksiaan, Aardman pitää huolen siitä, että Artturi Joulu - Joulupukin poika on vallan mainio ja oivaltava jouluseikkailu, mistä koko perhe voi nauttia. Kuten hahmoista kävi jo ilmi, elokuva leikittelee veikeästi sillä, kuinka näemme Joulupukin ja muun myyttiin liittyvän. Elokuva esittää hilpeitä mielikuvia siitä, kuinka Joulupukki ja tontut toimivat nykypäivänä. Porot jäävät talliin pureskelemaan rehuja, kun Joulupukki ja kumppanit kiitävät ympäri Maapalloa avaruusalusta muistuttavalla vempaimellaan, jolla lahjat voi jakaa ennätysajassa. Elokuva heittää hyväntahtoista huumoria siitä, kun iäkkäät pakotetaan käyttämään nykyteknologiaa, mutta kääntää sen myös toiseen suuntaan, kun Artturi päättää hyödyntää vanhanaikaisia metodeja saadakseen lahjan perille.

Vain hieman yli puolentoista tunnin kestossaan elokuva ei oikeastaan koskaan käy tylsäksi. Jotkut vaiheet Artturin seikkailussa eivät täysin saavuta potentiaaliaan ja muutama kohtaus tarvitsisi hieman enemmän potkua. Siitä huolimatta elokuva viihdyttää mukavasti läpi kestonsa, tarjoten samalla ihastuttavaa joulun henkeä. Nauraa saa useaan otteeseen ja huumoria löytyy moneen makuun. On visuaalista kohellusta, sekä nasevaa sanailua. Parhaat naurut tarjoaa vanha Pukki erilaisilla kertomuksillaan esimerkiksi siitä, kuinka melkein sytytti eräänä jouluna kolmannen maailmansodan, ollessaan tietämätön Kuuban ohjuskriisistä. Elokuva onnistuu myös lopussa yllättämään sillä, kuinka se iskeekään tunteisiin. Artturin perheongelmat ovat niin hyvin rakennetut kaiken taustalla, että kun niitä lopussa ratkotaan taidokkaasti, sitä saattaa ihan oikeasti herkistyä.

Parhaiten stop motion -animaationa toteutetuista Wallace & Gromit -lyhäreistään (1989-) ja Late Lammas -sarjasta (Shaun the Sheep - 2007-, mihin leffassa on muuten viittaus pehmolelun muodossa) tunnettu Aardman tekee tässä ensimmäisen tietokoneanimaationsa. Yhtiö saa onneksi pidettyä tietyn visuaalisen tyylinsä yllä erilaisellakin toteutustavalla ja visuaalisesti Artturi Joulu - Joulupukin poika on oivallinen teos. Hahmot ovat veikeän näköiset ja värimaailma on valloittava. Vaikka toisaalta haluaisinkin nähdä Aardmanin toteuttavan itseään juurikin stop motionina, ymmärrän täysin, miksi yhtiö koki, että tämä teos vaatisi tietokoneanimaatiota. Ohjaajina toimivat ensikertalainen Sarah Smith ja aiemmin Disneyn Mulanin (1998) ohjannut Barry Cook, joiden yhteistyö toimii erittäin hyvin. Smithin ja Peter Baynhamin työstämä käsikirjoitus on nokkela ja täynnä seikkailua, mistä Smith on voinut Cookin kanssa ammentaa lopulliseen filmiin. Myös äänipuoli on mainio ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit sisältävät jouluisia ja seikkailuhenkisiä melodioita.

Yhteenveto: Artturi Joulu - Joulupukin poika on erittäin mainio koko perheen jouluseikkailu, joka ilahduttaa kaikenikäisiä. Elokuva leikittelee hauskasti Joulupukkiin liittyvillä jutuilla, kääntäen asioita päälaelleen ja pohdiskellen, kuinka Pukki hoitaisi hommansa nykypäivänä. Aikuiset voivat nauraa sille, kuinka koko jouluyö on Joulupukille ja kumppaneille kuin maailman menestyksekkäin tavarantoimitusbisnes, kun taas lapsia hauskuuttavat monenlaiset kohellukset Artturin matkan aikana. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi puolentoista tunnin keston ja vain parissa kohtaa leffasta jää kaipaamaan jotain enemmän. Hauskan ja viihdyttävän seikkailun aikana ei ehdikään edes tajuamaan, kuinka paljon hahmoista on alkanut välittämään, ennen kuin heidän väliset konfliktinsa ja draamansa todella lyödään pöytään filmin loppupäässä. Visuaalisesti elokuva on varsin hieno ja ääninäyttelijät tekevät mainiota työtä rooleissaan. Artturi Joulu - Joulupukin poika on kenties hieman unohdettu jouluanimaatio ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen erittäin lämpimästi sen katselua.

Hyvää ja iloista joulua kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Arthur Christmas, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Aardman Animations

Arvostelu: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011)

TINTIN SEIKKAILUT: YKSISARVISEN SALAISUUS

THE ADVENTURES OF TINTIN

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Jamie Bell, Andy Serkis, Daniel Craig, Simon Pegg, Nick Frost, Toby Jones, Daniel Mays, Mackenzie Crook, Gad Elmaleh ja Cary Elwes
Genre: seikkailu, animaatio
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

The Adventures of Tintin, eli suomalaisittain Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus perustuu Hergén Tintti-sarjakuvaan Yksisarvisen salaisuus (Le Secret de La Licorne) vuodelta 1942, minkä lisäksi siinä on vaikutteita sarjakuvista Kultasaksinen rapu (Le Crabe aux pinces d'or - 1941) ja Rakham Punaisen aarre (Le Trésor de Rackham le Rouge - 1944). Ohjaaja Steven Spielberg oli ollut jo vuosikymmeniä innoissaan Tintti-sarjakuvista ja pohti niiden kääntämistä elokuvamuotoon, kun taas Hergé oli innostunut Spielbergin Kadonneen aarteen metsästäjät -seikkailuleffasta (Raiders of the Lost Ark - 1981). Spielberg ja Hergé alkoivatkin keskustella mahdollisesta Tintti-filmatisoinnista ja heidän oli tarkoitus tavata vuonna 1983, kun Spielberg kuvasi Indiana Jones ja tuomion temppeliä (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984), mutta valitettavasti Hergé menehtyi juuri silloin, eivätkä he koskaan tavanneet. Hergén leski kuitenkin antoi Spielbergille elokuvaoikeudet Tinttiin, sillä tiesi Hergén halunneen nähdä Spielbergin ohjaaman Tintti-elokuvan. Spielberg kuitenkin koki, ettei yksikään käsikirjoitus vastannut sitä, mitä hän halusi leffalta ja päätyikin tekemään Indiana Jones ja viimeisen ristiretken (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989), jolloin elokuvaoikeudet päätyivät takaisin Hergé Foundation -yhtiölle. Warner Bros. ja Roman Polanski havittelivat oikeuksia, mutta yhtiö koki, että vain Spielberg oli niiden arvoinen elokuvantekijä. 2000-luvun alussa Spielberg alkoikin jälleen suunnittelemaan Tintti-elokuvan tekoa. Hän otti yhteyttä Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ohjaajaan, Peter Jacksoniin, joka oli myös Tintti-fani ja yhdessä he pohtivat, millainen leffan pitäisi olla. Jackson ehdotti, että he tekisivät elokuvan täysin liikkeentunnistuksen, eli motion capture -tekniikan avulla, mitä Jackson oli käyttänyt mm. luodakseen Taru sormusten herrasta -elokuvien Klonkku-olennon. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin Steven Moffat, mutta vuosien 2007 ja 2008 käsikirjoittajien lakon vuoksi hän ei saanut tekstiä valmiiksi ja jätti projektin. Tilalle saapuivat Edgar Wright ja Joe Cornish, mutta lopulta Wrightkin jätti leffan tehdäkseen Scott Pilgrim vastaan maailman (Scott Pilgrim vs. the World - 2010) ja Cornish työsti tekstin itse loppuun. Leffaa alettiin kuvaamaan, mutta ongelmia syntyi, kun Universal-yhtiö jätti elokuvan, sillä samalla motion capture -tekniikalla toteutetut elokuvat eivät olleet tuottaneet kovin hyvin rahaa ja he pelkäsivät Tintinkin floppaavan. Universalin korvasikin Paramount Pictures, Sony ja Nickelodeon ja kuvaukset jatkuivat. Ongelmien vuoksi leffan julkaisua pitikin siirtää vuodella eteenpäin. Lopulta Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suosittu menestys, mikä keräsi kehuja niin Tintti-faneilta kuin kriitikoilta. Leffa voitti parhaan animaation Golden Globe -palkinnon, minkä lisäksi se sai myös mm. parhaan animaation ja parhaiden tehosteiden BAFTA-ehdokkuudet, sekä parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden. Itse kävin katsomassa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden heti ensi-illassa ja pidin elokuvasta todella paljon. Olenkin katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on tainnut vierähtää jopa lähes viisi vuotta. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.

Lehtitoimittaja Tintti ja hänen uskollinen koiransa Milou alkavat tutkimaan 300 vuotta aiemmin uponneen laivan, Yksisarvisen salaisuutta, mikä vie heidät hurjaan seikkailuun.

Liikkeenkaappaus, eli motion capture -tekniikka tarkoittaa sitä, että vaikka elokuva on animoitu, eivät näyttelijät ole vain äänittäneet repliikkejään, vaan he ovat esittäneet kohtaukset studiossa, missä heidän liikkeensä ja ilmeensä on tallennettu tietokoneelle, minkä pohjalta hahmot on animoitu. Päähenkilö Tinttiä esittää Jamie Bell, joka sopii osaan erittäin hyvin. Hän tuo mukaan suurta intoa projektia kohtaan ja hänestä huokuu kiinnostus ratkaista mysteerejä. Persoonana Tintti on päämääräinen ja periksiantamaton, eikä hän aio luovuttaa, kunnes on ratkaissut Yksisarvisen salaisuuden - etenkin kun kaikki tapahtumat tekevät mysteeristä entistäkin houkuttelevamman. Tintin vierellä kulkee tietty valkoinen koira Milou, joka saa yllättävänkin paljon tekemistä. Milou on kunnon hahmo ihmisten joukossa ja sen puuhia on lystikästä seurata läpi leffan.
     Seikkailullaan Tintti tapaa juopuneen kapteeni Haddockin (Andy "Klonkku" Serkis), joka on tärkeä osa salaisuuden selvittämisessä. Kapteeni Haddock tarjoaa paljon hulvattomia tilanteita ja Serkis eläytyy itsesäälissä pyörivän ja toisinaan mahtailevan kapteenin osassa erinomaisesti. Haddock aiheuttaa usein enemmän ongelmia kuin selvittää niitä, mikä johtaa jatkuvasti uusiin, kiinnostaviin hetkiin. Kaksikkona Tintti ja Haddock ovat aivan mahtavat ja heidän kemiansa iskevät täydellisesti yhteen, kuten sarjakuvissakin.
     Vastaansa Tintti ja Haddock saavat Yksisarvisen salaisuutta myös havittelevan herra Sakarinin (Daniel Craig). Sakarin käyttäytyy kuin mikäkin hienostoherra, mutta tämän ulkokuoren alla piilee häikäilemätön roisto, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen haluamansa. Sankarillisen salainen agentti James Bondin roolista tunnettu Craig sopii oivallisesti häijyn pahiksen osaan.
     Ja tietystihän mukana häärää myös poliisiduo Dupond ja Dupont (Simon Pegg ja Nick Frost), joista on Haddockin tavoin usein enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikko on erittäin hupaisa, mikä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, kuinka mahtavia Pegg ja Frost ovat yhdessä. He ovat näytelleet useaan otteeseen parivaljakkoa, kuten komedioissa Shaun of the Dead (2004), Hot Fuzz (2007) ja Paul (2011), minkä ansiosta he ovat mitä parhaimmat valinnat esittämään hahmoja, jotka ovat tiiviisti yhdessä kuin paita ja peppu.

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on niitä sarjakuvaelokuvia, mitkä todella tuntuvat siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Yksi sarjakuvamaisista lempihetkistäni on, kun eräs hahmoista pökertyy ja hänen päänsä ympärillä lentelee pikkulintuja. Tämä on vielä toteutettu todella nerokkaasti ja hauskasti. Filmistä huomaa kaiken aikaa, että sen tekijät rakastavat suuresti Hergén töitä ja elokuva onkin täynnä viittauksia Tintti-faneille mm. lehtiartikkeleilla Tintin urotöistä ja kuvilla muista hahmoista. Ja kuka olisikaan parempi valinta elokuvan ohjaajaksi kuin Steven Spielberg? Indiana Jones -leffoillaan Spielberg osoitti 1980-luvulla olevansa seikkailufilmien kuningas ja vaikka hän kompastuikin pahasti Indiana Jones ja kristallikallon valtakunnan (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull - 2008) kanssa, hän osoittaa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuudella, että vahva taito on yhä tallella. Spielbergin keskittyessä nykyään niin paljon historiallisiin draamoihin, tuntuu tämä elokuva siltä kuin hän olisi päässyt hetkellisesti elämään nuoruuttaan uudestaan. Hän ohjaa Tinttiä samalla lapsenomaisella ja seikkailunhaluisella innolla kuin Indiana Joneseja.

Tämä on niitä elokuvia, jotka hyödyntävät jo alkutekstejään täydellisesti luodessaan tunnelmaa ja valmistellessaan katsojaa tulevaa varten. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus imaisee heti ensiminuuteista mukaansa ja pitää huolen siitä, ettei aika käy koskaan pitkäksi. Se ei turhia jarruttele, vaan aloittaa mysteerinsä heti, lumoten katsojaansa yhä enemmän. Tintin tavoin katsojankin on pakko saada selville, mistä kaikessa on kyse? Alkupäähän on saatu kutkuttavan jännittävää salapoliisityöskentelyä ja kun Tintti lähtee tosissaan reissuun, muuttuu filmi täysin Indiana Jones -tyyliseksi vuoristorata-ajeluksi, mikä tarjoaa vuoronperään fantastisia toimintakohtauksia ja läpi leffan kulkevaa mahtavaa seikkailun henkeä. Indiana Jones ja viimeisen ristiretken tapaan Spielberg varmistaa tässäkin, etteivät toimintakohtaukset ala koskaan toistamaan itseään, vaan leffa tarjoaa jatkuvasti jotain uutta. Elokuvan aikana hyödynnetään useita eri kulkuvälineitä ja vieläpä hauskoin tavoin. Toiminnan saralla huippuhetki on lopun suuri takaa-ajo, mihin lisäupeutta tarjoaa itselläni se, että se on saatu näyttämään yhdeltä todella pitkältä kuvalta, jossa katsoja seuraa tapahtumia reaaliaikaisesti.

Yksi erittäin hyvistä ratkaisuista elokuvassa on, kuinka se välttää juonen kulun pysäyttävät selittelykohtaukset. Leffa kyllä vaatii sitä, että hahmot selittävät asioita toisilleen (ja samalla katsojille), mutta sen sijaan, että hahmot vain tylsästi istuisivat alas ja keskustelisivat, siinä tapahtuu aina jotain mielenkiintoista näissä kohtauksissa, jolloin katsoja ei edes välttämättä huomaa vastaanottavansa suurta informaatioryöppyä. Tintti saattaa pohdiskella jotain, mutta hänen sijaan kamera keskittyy näyttämään esimerkiksi kissaa jahtaavaa Milouta. Tai Tintti ja Haddock pohtivat, miksi Sakarin on Yksisarvisen perässä, samalla kun yrittävät hiipiä väijyvien pahisten ohi ja päästä pakoon. Leffa pidetään jatkuvassa liikkeessä, mutta ilman, että katsojalle tulee ähky kaikesta. Rytmitys on erinomaista ja Spielberg kikkailee tunnelman kanssa taiturimaisesti, välillä vakavoituen ja toisinaan taas pitämällä hauskaa. Jos elokuvasta pitäisi etsiä heikkouksia, niin mukana on sivujuoni liittyen taskuvarkaaseen (Toby Jones), joka ei oikeastaan liity itse tarinaan. Se hankaloittaa Tintin retkeä tavallaan, mutta samalla se myös siirtää katsojan huomion pois tärkeimmästä. Toisaalta ilman tätä irrallista juonikuviota hauskat Dupond ja Dupont eivät saisi lähes lainkaan ruutuaikaa.

Toisin kuin suuri osa samalla motion capture -tekniikalla tehdyistä elokuvista, kuten Napapiirin pikajuna (The Polar Express - 2004) ja Beowulf (2007), Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus näyttää edelleen todella hyvältä (tosin Napapiirin pikajuna näytti jo ilmestyessään kummalliselta). Hahmot ovat taidokas risteytys sarjakuvista tuttua karikatyyrimäisyyttä ja oikeiden ihmisten realistisuutta, ilman että lopputulos häiritsee. Animaatiotiimi on pistänyt parastaan läpi elokuvan, työstäen pienen pieniä yksityiskohtia aivan kaikkeen, eikä mikään näytä viimeistelemättömältä. Hienoa elokuvan visuaalisessa annissa on myös, että sen kuvakulmat, sommittelu ja valaisu on suunniteltu kuin se olisi kuvattu perinteisesti. Äänimaailmakin on vaikuttavasti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka tuo loistokkaan lisäyksen tunnelmaan.

Yhteenveto: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus on aivan mahtava elokuva, joka nappaa kaikenikäiset seikkailun ja mysteerin perään haikailevat katsojat mukaansa. Seikkailuhenki on todella vahvasti läsnä ja kun Yksisarvisen salaisuuden selvittäminen lähtee tosissaan käyntiin, elokuva muuttuu mitä viihdyttävimmäksi vuoristoratakyydiksi, josta ei hurjia vaaratilanteita ja hauskoja kommelluksia puutu. Tylsää hetkeä ei löydy ja jopa hieman ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio taskuvarkaasta ilahduttaa. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja huumori aidosti hauskaa. Elokuva onnistuu välttämään tylsät selittämiskohtaukset näyttämällä katsojalle kaikenlaista muuta samalla, jolloin informaatio sisäistyy kuin itsestään. Visuaalisesti elokuva näyttää yhä erittäin hyvältä ja jo animointinsa puolesta leffaa on ilo katsoa. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. John Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Steven Spielbergin ohjaus on suorastaan riemastuttavaa. Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden kautta Spielberg pääsi selvästi elämään nuoruusvuosiaan uudelleen ja niinpä intohimo ja rakkaus projektia kohtaan paistavat. Läpikotaisin kyseessä on loistokas seikkailuteos ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, on kymmenvuotisjuhla mitä parhain syy tarttua vihdoin tuumasta toimeen. Ja jos jokin elokuva kaipaisi äärimmäisen kipeästi jatko-osaa, niin se on tämä! Sillä vaikka Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus toimii edelleen, joka katselulla minua harmittaa, ettei auki jäävää tarinaa ole vieläkään viety päätökseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Adventures of Tintin, 2011, Columbia Pictures, Amblin Entertainment, Paramount Pictures, WingNut Films, The Kennedy/Marshall Company, DreamWorks, Hemisphere Media Capital, Nickelodeon Movies

Arvostelu: Jungle Cruise (2021)

JUNGLE CRUISE

Ohjaus: Jaume Collet-Serra
Pääosissa: Emily Blunt, Dwayne Johnson, Jack Whitehall, Jesse Plemons, Édgar Ramírez, Veronica Falcón ja Paul Giamatti
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Jungle Cruise perustuu Disney Parksin samannimiseen huvipuistoajeluun. Pian Disneyn huvipuistoajeluun perustuvan elokuvan, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) osoittauduttua jättihitiksi, Disney ryhtyi kehittelemään elokuvaa toisesta ajelusta. Kesti kuitenkin useampi vuosi, ennen kuin idea lähti vihdoin toteutukseen. Aluksi leffaan suunniteltiin päätähdiksi Toy Story -animaatioita (1995-2019) tähdittäneet Tom Hanks ja Tim Allen, mutta kun projekti ei edennyt, näyttelijäkaksikko jätti leffan. Vuonna 2015 Disney ilmoitti aloittaneensa projektin suunnittelun alusta ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2018. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo lokakuussa 2019, mutta koska elokuvan jälkituotanto oli vielä kesken, ensi-iltaa siirrettiin heinäkuulle 2020, mutta koronaviruspandemian takia ensi-iltaa jouduttiin siirtämään vielä vuodella eteenpäin. Nyt Jungle Cruise saa kuitenkin vihdoin ja viimein ensi-iltansa ja itse odotin sitä ihan positiivisin mielin. Olin huomattavasti kiinnostuneempi filmistä viime kesänä, kun sen piti ilmestyä ja ehdinkin jopa unohtaa koko elokuvan useaan otteeseen, ennen kuin alkoi näyttää varmalta, että se olisi ihan oikeasti tulossa teattereihin. Kävinkin katsomassa Jungle Cruisen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1916 brittiläistutkija Lily Houghton ja hänen veljensä MacGregor pestaavat jokilaivakapteeni Frank Wolffin auttamaan heitä myyttisen ja parantavia voimia omaavan puun löytämisessä Amazon-joelta.

Hiljainen paikka -kauhuelokuvista (A Quiet Place - 2018-) tuttu Emily Blunt näyttelee Lily Houghtonia, tutkijaa, joka on ollut vuosia kiinnostunut myyttisestä amazonilaispuusta ja sen parantavista voimista. Lilyä ajaa eteenpäin tunne siitä, että hänen pitää saada autettua muita puun voimilla kuin myös se, että hän haluaa osoittaa lahjansa konservatiivisen tutkijaseuran edessä, joka ei huoli häntä joukkoonsa sukupuolen vuoksi. Blunt hyppää yllättävänkin innokkaasti seikkailun vietäväksi ja hänessä on selvästi ainesta toimintaleffojen tähdeksi. Mukanaan Lilyllä on MacGregor-veli, jota esittää Jack Whitehall. Aluksi lähinnä koomisena sivuhahmona esitelty MacGregor on lopulta Disney-leffan hahmoksi yllättävänkin rohkea veto. Whitehall suoriutuu hyvin roolistaan hienostoherrana, joka kammoaa jopa ajatusta vaatteiden likaantumisesta retken aikana.

     Avukseen Lily ja MacGregor saavat Dwayne "The Rock" Johnsonin näyttelemän jokilaivakapteeni Frank Wolffin, joka on persoonaltaan aikamoinen vekkuli. Johnson istuukin rooliin täydellisesti, sillä hänestä löytyy muskeleidensa kanssa karismaa seikkailusankariksi, mutta myös tiettyä pilkettä silmäkulmassa, jolla hän tekee Frankista erittäin hilpeän tapauksen. Hahmokolmikko toimii vallan mainiosti ja heidän kanssa lähtee mielellään hurjalle matkalle. Johnsonin ja Bluntin kemioiden kohtaaminen on yksi elokuvan isoimmista onnistumisista ja jo heidän ansiosta filmiä on ilo seurata.

Haasteita jo valmiiksi vaaralliselle matkalle tuottavat Elämän puun perässä oleva saksalaisprinssi Joachim (Jesse Plemons), Frankin velkoja Nilo (Paul Giamatti), sekä konkistadori Aguirre (Édgar Ramírez), joka on etsinyt puuta jo muutaman vuosisadan ajan. Ramírez ei tee erityistä vaikutusta osassaan, mutta hänen hahmoaan syvennetään hyvin filmin edetessä. Sen sijaan Plemons ja Giamatti ovat aivan loistavia yliampuvan eksentrisinä pahiksina. Näyttelijäduolla on selvästi ollut hauskaa kuvauksissa ja he ovat kummatkin löytäneet sen tarkan rajan, kuinka pitkälle he voivat mennä, ennen kuin homma lässähtää.

Jungle Cruise osoittautui onneksi pitkän odotuksen arvoiseksi elokuvaksi ja yllättävänkin mainioksi seikkailuksi, joka saattaa jopa olla tämän elokuvakesän viihdyttävintä antia. Se kumartelee onnistuneesti vanhan koulukunnan seikkailufilmeille ja tarjoaa kunnon matkan, jollaisia ei nykyään enää tehdä. Pirates of the Caribbeanin tavoin Disney on hämmentävänkin hyvin saanut rakennettua kiinnostavan tarinan huvipuistolaitteen ympärille, eikä elokuvaa koskaan näe hävyttömänä rahastuksena. Sen voimakas seikkailuhenki nappaa heti alussa mukaansa ja vaikka riemastuttava kyyti alkaakin puolen välin paikkeilla hieman hidastella, se pitää silti ilahduttavasti kiinni loppuun saakka.

Elokuvasta löytyy sellaista ehtaa seikkailun tuntua ja henkeä, jollaista en ole hetkeen kokenut. Sellaista tunnetta, joka oikeasti saa katsojan haluamaan lähteä tälle vaaralliselle matkalle, mistä ei välttämättä ole enää takaisin tulemista. Monista seikkailufilmeistä uupuu se into ja puhti, joita Jungle Cruise onnistuu tarjoamaan. Elokuvassa hilpeä meno ja hurjat vaaratilanteet kulkevat hyvin käsikädessä ja leffan aikana saa niin nauraa kuin jännittää. Erityisesti nuoremmille katsojille jotkut kohtaukset saattavat olla todella tiivistunnelmaisia. Ohjaaja Jaume Collet-Serra on siis hyvin onnistunut työssään. Loppuhuipennus ei mielestäni valitettavasti täysin yltänyt sellaisiin korkeuksiin, joita olisin elokuvalta kaivannut, mutta jo tällaisenaan se toimii. Yksi iso syy tälle on, että leffa ei saanut minua sen kummemmin kiinnostumaan siitä maagisesta puusta, jonka perässä kaikki ovat. Se ajaa hyvin asiansa ja pitää hahmot alati liikkeessä, mutta tämä on hyviä esimerkkejä siitä, että joskus tärkeintä on matka, eikä se määränpää.

Vuosien varrella Jungle Cruisea on käsikirjoittanut useampikin henkilö, mutta lopullisesta filmistä käsikirjoittajan kunnian ovat lopputeksteihin saaneet Michael Green, Glenn Ficarra ja John Requa, joiden työ on muuten mainiota, mutta jo he olisivat voineet tiivistää puoltaväliä hieman. Lisäksi parissa kohtaa kolmikon kirjoittama dialogi on turhankin selittelevää. Oman huvittavuutensa näihin selityskohtauksiin tuo Metallican Nothing Else Matters -kappaleen käyttö. Vaikka instrumentaalinen ja orkesterin kera soitettu sovitus onkin todella hyvä, jokin siinä ei vain istunut täysin elokuvaan mukaan. Muuten elokuvan musiikit, joista vastaa James Newton Howard, ovat erittäin menevät ja tunnelmoivat. Howardin työn lisäksi äänipuolella väkevää on erityisesti jokilaivan moottorin jyskytys. Visuaalinenkin puoli toimii hyvin. Elokuva on taidokkaasti kuvattu ja sen lavasteet, maskeeraukset ja varsinkin asut ovat näyttävät. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee hieman pitkin leffaa. Välillä maisemat ovat upeat ja joissakin kuvissa tietokoneella tehty jaguaari vakuuttaa täydellisesti, mutta toisissa kuvissa digitaalisuus paistaa läpi.

Yhteenveto: Jungle Cruise on erittäin viihdyttävä vanhan koulukunnan filmeille kumarteleva seikkailuelokuva, jollaisia harvemmin enää nykyään näkee. Se saa oikeasti innostumaan tästä hurjasta matkasta, vaikka itse matkan kohde ei sen kummemmin kiinnostaisi. Vahva seikkailuhenki on kaiken aikaa läsnä ja filmi pitää pääasiassa tiukasti kiinni katsojastaan. Vain noin puolen välin kohdalla leffa ryhtyy turhaan hidastelemaan, eikä se pidä alkupään puhtia täysillä yllä ihan loppuun saakka. Elokuva tarjoaa paljon toimintaa, huumoria ja jännitystä, jotka tehoavat takuulla kaikenikäisiin seikkailunnälkäisiin katsojiin. Emily Blunt ja Dwayne Johnson säkenöivät pääosissa ja Jesse Plemons ja Paul Giamatti edustavat riemastuttavan yliampuvia pahishahmoja. Elokuvan visuaalinen ilme on suurimmaksi osaksi toimiva, mutta välillä osa efekteistä näyttää pienesti viimeistelemättömiltä. James Newton Howardin säveltämät musiikit vain nostattavat mukaansatempaavan seikkailun tuntua, mutta Metallican käyttö leffassa särähtää hieman korvaan. Heikkouksistaan huolimatta Jungle Cruise on juuri sellaista rehtiä kesäviihdettä, jollaista etenkin juuri nyt tarvitaan ja suosittelenkin katsomaan sen isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka lehdistölle elokuva esitettiinkin 2D:nä, uskoisin leffan tehoavan vielä paremmin 3D:nä, sillä leffa puskee usein asioita todella lähelle kameraa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jungle Cruise, 2021, Walt Disney Pictures, Zaftig Films, Davis Entertainment, Flynn Picture Company, Seven Bucks Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011)

SAAPASJALKAKISSA

PUSS IN BOOTS

Ohjaus: Chris Miller
Pääosissa: Antonio Banderas, Zach Galifianakis, Salma Hayek, Billy Bob Thornton, Amy Sedaris, Constance Marie, Guillermo del Toro ja Mike Mitchell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Puss in Boots, eli suomalaisittain Saapasjalkakissa perustuu eurooppalaiseen satuun 1600-luvulta ja se on esiosa Shrek-elokuvasarjalle (2001-2010). Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle heti, kun Shrek 2 (2004) ilmestyi ja hahmo nousi fanien suosikiksi. Alunperin leffan oli tarkoitus olla suoraan DVD:llä julkaistu, halvemmalla tehty lisäosa, mutta pian DreamWorks-studio päätti, että hahmo ansaitsee kunnon elokuvateatterijulkaisun. Leffan teko lähti liikkeelle ja tekijät ottivat ohjaaja Guillermo del Toron mukaan antamaan neuvoja ja palautetta. Lopulta Saapasjalkakissa sai ensi-iltansa lokakuussa 2011 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2012). Leffa oli kriitikoiden kehuma menestys, vaikka lipputulot eivät nousseetkaan samoihin lukemiin Shrek-elokuvien kanssa. Leffa oli ehdolla parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Rangolle (2011). Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se saapui Suomen teattereihin, sillä minulla oli silloin hölmö vaihe meneillään, jolloin en katsonut animaatioita lähes lainkaan, kokiessani, että ne on tehty lapsille ja minä saisin katsoa vain näyteltyjä filmejä (onneksi pääsin tästä urpoudesta pian yli). Katsoinkin Saapasjalkakissan vasta myöhemmin vuokralta isäni kanssa ja pidin elokuvasta paljon. Olen nähnyt sen muutamankin kerran uudestaan. Kun huomasin ensimmäisen Shrekin (2001) täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin arvostella koko leffasarjan läpi. Myös Saapasjalkakissa viettää 10-vuotissyntymäpäiviään tänä vuonna, mikä antoi vielä suuremman syyn katsoa myös tämän leffan.

Lainsuojaton Saapasjalkakissa lyöttäytyy yhteen vanhan ystävänsä Tyyris Tyllerön ja varas Kitty Pehmotassun kanssa kähveltääkseen legendaariset taikapavut, jotta he voisivat toteuttaa vuosia vanhan unelmansa ja löytää jättiläisen linnan rikkaudet.

Ennen kuin Saapasjalkakissa (äänenä Antonio Banderas) tapasi Shrekin, Aasin ja Fionan, hän oli yksinäinen susi... tai siis kissa, lainsuojaton rosvo ja omahyväinen naiskisujen hurmaaja. Enemmän kissa- kuin koiraihmisenä olen fanittanut Saapasjalkakissaa lapsesta asti heti, kun näin Shrek 2:n ensimmäisen kerran. Onkin mahtavaa päästä näkemään hänen alkuperäistarinansa, etenkin kun siitä oikeasti löytyy sisältöä, eikä lopputulos tunnu vain helpon rahan perässä tehdyltä rainalta. Hahmolle on kirjoitettu oiva kehityskaari, kun elokuvan edetessä hän päättää korjata vanhoja virheitään.
     Saapasjalkakissa saa seikkailuunsa mukaan elävän munan, Tyyris Tyllerön (Zach Galifianakis) ja tätä auttavan rosvokissan, Kitty Pehmotassun (Salma Hayek). Saapasjalkakissan ja Tyyris Tyllerön rikkinäinen ystävyys on yksi elokuvan vahvuuksista ja sitä kehitellään elokuvan aikana mainiosti. Kitty Pehmotassu taas tuo oivan kilpailijan Saapasjalkakissan taidoille, sekä totta kai pakollista romantiikkaa. Hahmolle lyhyesti selitetty taustatarina on mielenkiintoinen ja sitäkin hyödynnetään elokuvan aikana toimivasti.
     Vastaansa kolmikko saa Taavin ja Annin (Billy Bob Thornton ja Amy Sedaris), häijyn rosvopariskunnan, jotka eivät anna minkään tulla heidän ja legendaarisen kulta-aarteen väliin. Kaksikko on oivallisen julma ja ilkikurinen, mutta heiltä myös löytyy toisenlaista puolta, kun he ovat kahdestaan, eikä heidän täydy esittää vaarallisia ja karskeja.

Yhä kymmenen vuotta myöhemmin minua ärsyttää, etten mennyt katsomaan Saapasjalkakissaa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi. Kyseessä on erittäin hyvä elokuva, mikä päihittää kevyesti Shrek kolmannen (Shrek the Third - 2007) ja Shrek ja ikuisen onnen (Shrek Forever After - 2010). Täysin kahden ensimmäisen Shrekin tasolle filmi ei yllä, mutta se ei haittaa. Saapasjalkakissa on onnistunut niin spin-offina sivuhahmosta kuin esiosana Shrekeille, etenkin kun se toimii täysin omana juttunaan. Elokuva ei vaadi sitä, että katsoja on nähnyt Shrekit, sillä niihin ei viitata oikeastaan millään tavalla. Fanipalveluksena toimivia cameorooleja ei nähdä, eikä elokuvan loppuhuipennus yritä linkittyä Shrek 2:n tapahtumiin. Tekijöillä on selvästi ollut tarina kerrottavanaan ja elokuvasta huomaa, kuinka paljon tekijätkin fanittavat Saapasjalkakissaa hahmona.

Seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Elokuva ei turhaan jarruttele, vaan se kulkee ripeää vauhtia kohti loppuhuipennustaan. Silti se onnistuu niin avaamaan Saapasjalkakissan alkuperää, alustamaan mukaansatempaavaa tarinaa ja kertoa kaiken kiirehtimättä. Puolentoista tunnin kesto käytetään esimerkillisesti hyödyksi. Rauhallisemmat suvantohetket löytyvät oikeista kohdista, eikä aika käy koskaan pitkäksi - etenkään kun filmi on todella hauska. Shrek-elokuvien tapaan Saapasjalkakissakin naurattaa takuuvarmasti kaikenikäisiä. Aikuiset joutuvat pidättelemään hymähdyksiään heti alussa, kun Saapasjalkakissa yrittää pukea kaikessa hiljaisuudessa ja hiipiä pois, kun vieressä nukkuu suloinen naaraskissa. Muutenkin aikuisvitsejä, kuten Fight Club -viittausta ja Tyyriksen munaläppiä on pitkin leffaa ja nauran yhä monille jutuille railakkaasti ääneen. Jostain syystä parhaat naurut kuitenkin edelleen tarjoaa kissa, joka nolon tilanteen sattuessa korostaa tilannetta nostamalla tassun suunsa eteen ja pyörein silmin päästää "ouu..." -äännähdyksen.

Elokuvan animaatiojälki on tuttua laatua Shrek-leffoista. Niin hahmot kuin maisemat ovat täynnä tarkkoja yksityiskohtia. Saapasjalkakissan turkki on huikeasti animoitu, kuten ovat myös rikkaat lokaatiot, joita leffa on täynnä. Väreillä ja valoilla leikitellään niin päivällä kuin yökohtauksissa ja filmi on paikoitellen erittäin tyylitelty. Jakautuvaa kuvaa käytetään taitavasti muutamassa kohdassa. Tom Wheelerin käsikirjoitus on monin tavoin nokkela ja on hienoa, kuinka hahmovetoisesti hän kirjoittaa seikkailua. Ohjauksesta taas vastaa Chris Miller, joka tekee huomattavasti parempaa työtä kuin Shrek kolmannen parissa, minkä hän myös ohjasi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit rakentavat elokuvaan täysin omanlaisensa hengen, mikä jo itsessään erottaa Saapasjalkakissan satumaisista Shrek-leffoista.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa on erittäin mainio animaatioseikkailu, joka on jopa parempi elokuva kuin Shrek kolmas ja Shrek ja ikuinen onni. Leffa ei onneksi koskaan tunnu rahan perässä tehdyltä turhakkeelta, vaan tekijöillä on oikeasti ollut tarina kerrottavanaan ja he selvästi fanittavat itse nimikkohahmoa. Saapasjalkakissan omaan seikkailuun hyppääkin riemulla mukaan, erityisesti kun se todella on oma juttunsa, jonka parissa viihtyminen ei vaadi lainkaan Shrek-elokuvien näkemistä ennakkoon. Filmi syventää hyvin nimikkohahmonsa taustaa ja luo oivaa konfliktia Saapasjalkakissan ja uusien esiteltyjen hahmojen välille. Elokuva on todella hauska ja sitä katsoessa voivat nauraa aivan kaikenikäiset. Animaatiojälki on erittäin näyttävää ja jo siksi filmiä on ilo katsoa. Siinä, missä pääsarja Shrek väsähti parin edellisen osansa myötä, Saapasjalkakissa on kipeästi kaivannut jatko-osaa jo noin vuosikymmenen ajan. Toivottavasti pitkään tuotanto-ongelmissa pyörinyt jatkoleffa saataisiin oikeasti tehtyä ja teattereihin vuoden päästä, kuten DreamWorks on jo jonkin aikaa lupaillut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Puss in Boots, 2011, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003)

LARA CROFT TOMB RAIDER - ELÄMÄN LÄHDE

LARA CROFT: TOMB RAIDER - THE CRADLE OF LIFE

Ohjaus: Jan de Bont
Pääosissa: Angelina Jolie, Gerard Butler, Ciarán Hinds, Chris Barrie, Noah Taylor, Djimon Hounsou, Til Schweiger ja Simon Yam
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Menestyneeseen Tomb Raider -videopelisarjaan (1994-) perustuva elokuva Lara Croft: Tomb Raider (2001) oli iso menestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Käsikirjoitus työstettiin nopeasti valmiiksi ja kuvaukset alkoivat kesällä 2002. Lopulta Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life, eli suomalaisittain Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde sai ensi-iltansa heinäkuussa 2003. Vaikka elokuva sai hieman paremmat arviot kriitikoilta kuin murskapalautetta kerännyt ensimmäinen osa, eivät leffan tuotot päässeet lähellekään ensimmäisen elokuvan rahasummia. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lara Croft Tomb Raider - elämän lähdettä, mutta olin nähnyt ensimmäisen osan noin kymmenen vuotta sitten, enkä pitänyt siitä yhtään. Kuitenkin kun Lara Croft: Tomb Raider täytti tänä vuonna 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Leffa oli mielestäni yhä surkea, mutta tällä kertaa päätin vihdoin katsoa myös jatko-osan.

Lara Croft ottaa tehtäväkseen löytää myyttisen Pandoran lippaan, ennen kuin paha tiedemies Jonathan Reiss saa sen käsiinsä ja muuttaa sen superaseeksi.

Angelina Jolie palaa rooliinsa rikkaana haudanryöstäjä Lara Croftina, josta löytyvät samat hyvät ja huonot puolet kuin viimeksi. Jolie näyttää kyllä täydelliseltä osaan ja on uskottava toimintakohtauksissa, mutta muuten hän tekee yhä kehnoa työtä näyttelijänä. Jolie saikin roolityöstään huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden. Sentään tässä leffassa Jolien ei tarvitse yrittää esittää vahvoja tunteita isähahmon vuoksi, vaan hänen täytyy lähinnä tuijottaa muita itsevarmasti ja tympeästi. Hahmolle itselleen ei ole kirjoitettu sen kummempaa kehityskaarta ja kyseessä on selvästi vain yksi seikkailu lisää Laran uralla, minkä hahmo luultavasti unohtaa yhtä pian kuin katsojakin.

Tällä kertaa Lara Croft saa vastaansa Ciarán Hindsin näyttelemän Jonathan Reissin, aikoinaan ihaillun tiedemiehen, joka on nyt kehittynyt kemiallisiin aseisiin. Reiss on valitettavasti todella mitäänsanomaton roisto, jonka motiivit jäävät lopulta löyhiksi, eikä Hinds onnistu olemaan uhkaava roolissa. Til Schweiger on kelpo valinta Reissiä auttavaksi kätyriksi, mutta hänkin on aika tylsä tapaus.
     Edellisestä osasta tutut hovimestari Hillary (Chris Barrie) ja tietokonevelho Bryce (Noah Taylor) tekevät paluun ja auttavat Laraa jollain tapaa. Kunnon apuna kuitenkin toimii Gerard Butlerin näyttelemä Laran entinen heila Terry, joka yrittää pysyä temppuilevan Laran perässä. Hahmoon tuo kiinnostavan lisän se, ettei häneen oikein luota ja pitkin elokuvaa pohtiikin, pettääkö tämä Laran jossain kohtaa. Jolien tavoin Butlerkin on uskottava toimintakohtauksissa, mutta eipä hänkään muuten vakuuta tässä näyttelijäntaidoillaan.

Se, että Lara Croft Tomb Raider - elämän lähdettä oli kutsuttu edeltäjäänsä paremmaksi elokuvaksi, nosti ihan pienesti odotuksiani sen näkemistä kohtaan. Lopulta mielestäni tämä leffa on ihan yhtä huono kuin edellinenkin, ellei jopa huonompi. Jos jotain, niin tämä on tylsempi elokuva. Miten toiminnallisesta seikkailuelokuvasta voikaan saada näin pitkäveteisen? Itse juoni Pandoran lippaan etsimisestä voisi toimia, mutta tämä ei ole se toimiva lopputulos. Jo elokuvan pöljä aloitus Laran ja hain välisen nyrkkeilymatsin kera viestii, ettei tästä seuraa mitään hyvää. Surullista onkin, että se, kun Lara vetää haita turpaan veden alla, on koko elokuvan tähtihetki. Ihan mielenkiintoisesta lähtökohdastaan huolimatta tarina ei millään onnistu nappaamaan mukaansa. Jonkin sortin karttana toimivan pallon jahtaaminen johtaa lähinnä kömpelösti toteutettuihin toimintakohtauksiin ja kun lopussa päästään itse Pandoran lippaan luokse, on vastassa tietty pettymys.

Loppuhuipennuksesta sentään löytyy yksi, aika lyhyt, mutta veikeä toimintajakso, mikä on vähintäänkin yhtä huvittava kaikessa äkillisessä yliampuvuudessaan kuin ensimmäisen elokuvan taistelu henkiinherääviä kiviörkkejä vastaan. Muuten taistelut ovat täysin jännityksettömiä ja innottomia räpellyksiä, joissa matkitaan surkuhupaisasti esimerkiksi John Woon tyyliä. Yhdessä kohtaa nähdään jotain, mikä voisi olla onnistuneena huima stuntti - ja sitä se toisaalta onkin, sillä hurja temppu toteutettiin ilman erikoistehosteita - mutta sekin on saatu vesitettyä todella laimeaksi. Missä on seikkailuhenki? Missä vaaran tuntu? Leffa ei ole edes menevää kertakäyttöviihdettä. Vähäinenkään huumori ei toimi ja ainoat naurut tarjoavat cooleiksi tarkoitetut idioottimaisuudet. Ihan oikeasti, katsoin Laran lyövän haita ties kuinka monta kertaa, sillä se tarjosi niin makeat naurut.

Ohjaajana toimii tällä kertaa Jan de Bont, jonka ura on todella mielenkiintoinen ja hämmentävä. Hänen esikoisteoksensa oli jännittävä toimintafilmi Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), mitä seurasi ihan viihdyttävä Twister (1996), mutta sen jälkeen hän päätyi tekemään haukutun Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider - elämän lähteen. Eikä hän ole tämän jälkeen ohjannut ainuttakaan elokuvaa. Mitä ihmettä tapahtui? De Bont ei onnistu luomaan lainkaan hyvää tunnelmaa, eikä saa imaistua katsojaa mukaan tapahtumiin. Dean Georgarisin käsikirjoituskaan ei vakuuta ja leffaa olisi pitänyt tiivistää joko kirjoitusvaiheessa tai leikkauksessa. Mukana on tyylikkäitä kuvia, mutta toimintakohtauksista löytyy myös paljon kehnoa kameratyöskentelyä ja tökeröitä hidastuksia. Efektitkään eivät vakuuta enää tänä päivänä. Sentään seasta löytyy tyylikkäitä lavasteita. Äänitehosteetkin toimivat tarpeeksi hyvin. Alan Silvestrin säveltämät musiikit jumputtavat paikoitellen kivasti taustalla, mutta eivät nouse muuten esille.

Yhteenveto: Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde on vielä ensimmäistä osaa kehnompi ja ennen kaikkea tylsempi seikkailuraina. Itse seikkailuhenki uupuu täysin, kuten myös jännittävät vaaratilanteet ja mukaansatempaavat toimintakohtaukset. Loppuhuipennus viihdyttää pienesti pöljyydellään, mutta siihen päästäkseen katsojan pitää taistella noin puolentoista tunnin pitkäveteisyyden läpi. Vähäiset vitsit ovat kiusallisen huonoja ja naurut syntyvät lähinnä hetkistä, joiden on luultu olevan tosi siistejä. Kun Lara lyö veden alla haita nyrkillä päin näköä, on kyseessä elokuvan huippuhetki. Angelina Jolie sopii yhä ulkonäkönsä puolesta Lara Croftin rooliin, mutta tekee näyttelijänä edelleen kehnoa työtä. Ciarán Hinds sopii roistoksi, mutta hänen hahmonsa onkin sitten tylsä. Kaiken kaikkiaan Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde jatkaa täysillä edellisen elokuvan jalanjäljissä. Olen kyllä iloinen, että vuonna 2018 elokuvasarja päätettiin käynnistää uudelleen Alicia Vikanderin tähdittämällä Tomb Raiderilla. Ei sekään erityisen vahva teos ollut, mutta huomattavasti laadukkaampi kuin nämä kaksi kammotusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life, 2003, Paramount Pictures, Mutual Film Company, BBC, Lawrence Gordon Productions, Eidos Interactive, H2L Media Group, October Pictures, Toho-Towa, Tele München Fernseh Produktionsgesellschaft