Näytetään tekstit, joissa on tunniste Chris Barrie. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Chris Barrie. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Arvostelu: Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003)

LARA CROFT TOMB RAIDER - ELÄMÄN LÄHDE

LARA CROFT: TOMB RAIDER - THE CRADLE OF LIFE



Ohjaus: Jan de Bont
Pääosissa: Angelina Jolie, Gerard Butler, Ciarán Hinds, Chris Barrie, Noah Taylor, Djimon Hounsou, Til Schweiger ja Simon Yam
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Menestyneeseen Tomb Raider -videopelisarjaan (1994-) perustuva elokuva Lara Croft: Tomb Raider (2001) oli iso menestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Käsikirjoitus työstettiin nopeasti valmiiksi ja kuvaukset alkoivat kesällä 2002. Lopulta Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life, eli suomalaisittain Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde sai ensi-iltansa heinäkuussa 2003. Vaikka elokuva sai hieman paremmat arviot kriitikoilta kuin murskapalautetta kerännyt ensimmäinen osa, eivät leffan tuotot päässeet lähellekään ensimmäisen elokuvan rahasummia. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lara Croft Tomb Raider - elämän lähdettä, mutta olin nähnyt ensimmäisen osan noin kymmenen vuotta sitten, enkä pitänyt siitä yhtään. Kuitenkin kun Lara Croft: Tomb Raider täytti tänä vuonna 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Leffa oli mielestäni yhä surkea, mutta tällä kertaa päätin vihdoin katsoa myös jatko-osan.

Lara Croft ottaa tehtäväkseen löytää myyttisen Pandoran lippaan, ennen kuin paha tiedemies Jonathan Reiss saa sen käsiinsä ja muuttaa sen superaseeksi.

Angelina Jolie palaa rooliinsa rikkaana haudanryöstäjä Lara Croftina, josta löytyvät samat hyvät ja huonot puolet kuin viimeksi. Jolie näyttää kyllä täydelliseltä osaan ja on uskottava toimintakohtauksissa, mutta muuten hän tekee yhä kehnoa työtä näyttelijänä. Jolie saikin roolityöstään huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden. Sentään tässä leffassa Jolien ei tarvitse yrittää esittää vahvoja tunteita isähahmon vuoksi, vaan hänen täytyy lähinnä tuijottaa muita itsevarmasti ja tympeästi. Hahmolle itselleen ei ole kirjoitettu sen kummempaa kehityskaarta ja kyseessä on selvästi vain yksi seikkailu lisää Laran uralla, minkä hahmo luultavasti unohtaa yhtä pian kuin katsojakin.




Tällä kertaa Lara Croft saa vastaansa Ciarán Hindsin näyttelemän Jonathan Reissin, aikoinaan ihaillun tiedemiehen, joka on nyt kehittynyt kemiallisiin aseisiin. Reiss on valitettavasti todella mitäänsanomaton roisto, jonka motiivit jäävät lopulta löyhiksi, eikä Hinds onnistu olemaan uhkaava roolissa. Til Schweiger on kelpo valinta Reissiä auttavaksi kätyriksi, mutta hänkin on aika tylsä tapaus.
     Edellisestä osasta tutut hovimestari Hillary (Chris Barrie) ja tietokonevelho Bryce (Noah Taylor) tekevät paluun ja auttavat Laraa jollain tapaa. Kunnon apuna kuitenkin toimii Gerard Butlerin näyttelemä Laran entinen heila Terry, joka yrittää pysyä temppuilevan Laran perässä. Hahmoon tuo kiinnostavan lisän se, ettei häneen oikein luota ja pitkin elokuvaa pohtiikin, pettääkö tämä Laran jossain kohtaa. Jolien tavoin Butlerkin on uskottava toimintakohtauksissa, mutta eipä hänkään muuten vakuuta tässä näyttelijäntaidoillaan.

Se, että Lara Croft Tomb Raider - elämän lähdettä oli kutsuttu edeltäjäänsä paremmaksi elokuvaksi, nosti ihan pienesti odotuksiani sen näkemistä kohtaan. Lopulta mielestäni tämä leffa on ihan yhtä huono kuin edellinenkin, ellei jopa huonompi. Jos jotain, niin tämä on tylsempi elokuva. Miten toiminnallisesta seikkailuelokuvasta voikaan saada näin pitkäveteisen? Itse juoni Pandoran lippaan etsimisestä voisi toimia, mutta tämä ei ole se toimiva lopputulos. Jo elokuvan pöljä aloitus Laran ja hain välisen nyrkkeilymatsin kera viestii, ettei tästä seuraa mitään hyvää. Surullista onkin, että se, kun Lara vetää haita turpaan veden alla, on koko elokuvan tähtihetki. Ihan mielenkiintoisesta lähtökohdastaan huolimatta tarina ei millään onnistu nappaamaan mukaansa. Jonkin sortin karttana toimivan pallon jahtaaminen johtaa lähinnä kömpelösti toteutettuihin toimintakohtauksiin ja kun lopussa päästään itse Pandoran lippaan luokse, on vastassa tietty pettymys.




Loppuhuipennuksesta sentään löytyy yksi, aika lyhyt, mutta veikeä toimintajakso, mikä on vähintäänkin yhtä huvittava kaikessa äkillisessä yliampuvuudessaan kuin ensimmäisen elokuvan taistelu henkiinherääviä kiviörkkejä vastaan. Muuten taistelut ovat täysin jännityksettömiä ja innottomia räpellyksiä, joissa matkitaan surkuhupaisasti esimerkiksi John Woon tyyliä. Yhdessä kohtaa nähdään jotain, mikä voisi olla onnistuneena huima stuntti - ja sitä se toisaalta onkin, sillä hurja temppu toteutettiin ilman erikoistehosteita - mutta sekin on saatu vesitettyä todella laimeaksi. Missä on seikkailuhenki? Missä vaaran tuntu? Leffa ei ole edes menevää kertakäyttöviihdettä. Vähäinenkään huumori ei toimi ja ainoat naurut tarjoavat cooleiksi tarkoitetut idioottimaisuudet. Ihan oikeasti, katsoin Laran lyövän haita ties kuinka monta kertaa, sillä se tarjosi niin makeat naurut.

Ohjaajana toimii tällä kertaa Jan de Bont, jonka ura on todella mielenkiintoinen ja hämmentävä. Hänen esikoisteoksensa oli jännittävä toimintafilmi Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), mitä seurasi ihan viihdyttävä Twister (1996), mutta sen jälkeen hän päätyi tekemään haukutun Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider - elämän lähteen. Eikä hän ole tämän jälkeen ohjannut ainuttakaan elokuvaa. Mitä ihmettä tapahtui? De Bont ei onnistu luomaan lainkaan hyvää tunnelmaa, eikä saa imaistua katsojaa mukaan tapahtumiin. Dean Georgarisin käsikirjoituskaan ei vakuuta ja leffaa olisi pitänyt tiivistää joko kirjoitusvaiheessa tai leikkauksessa. Mukana on tyylikkäitä kuvia, mutta toimintakohtauksista löytyy myös paljon kehnoa kameratyöskentelyä ja tökeröitä hidastuksia. Efektitkään eivät vakuuta enää tänä päivänä. Sentään seasta löytyy tyylikkäitä lavasteita. Äänitehosteetkin toimivat tarpeeksi hyvin. Alan Silvestrin säveltämät musiikit jumputtavat paikoitellen kivasti taustalla, mutta eivät nouse muuten esille.




Yhteenveto: Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde on vielä ensimmäistä osaa kehnompi ja ennen kaikkea tylsempi seikkailuraina. Itse seikkailuhenki uupuu täysin, kuten myös jännittävät vaaratilanteet ja mukaansatempaavat toimintakohtaukset. Loppuhuipennus viihdyttää pienesti pöljyydellään, mutta siihen päästäkseen katsojan pitää taistella noin puolentoista tunnin pitkäveteisyyden läpi. Vähäiset vitsit ovat kiusallisen huonoja ja naurut syntyvät lähinnä hetkistä, joiden on luultu olevan tosi siistejä. Kun Lara lyö veden alla haita nyrkillä päin näköä, on kyseessä elokuvan huippuhetki. Angelina Jolie sopii yhä ulkonäkönsä puolesta Lara Croftin rooliin, mutta tekee näyttelijänä edelleen kehnoa työtä. Ciarán Hinds sopii roistoksi, mutta hänen hahmonsa onkin sitten tylsä. Kaiken kaikkiaan Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde jatkaa täysillä edellisen elokuvan jalanjäljissä. Olen kyllä iloinen, että vuonna 2018 elokuvasarja päätettiin käynnistää uudelleen Alicia Vikanderin tähdittämällä Tomb Raiderilla. Ei sekään erityisen vahva teos ollut, mutta huomattavasti laadukkaampi kuin nämä kaksi kammotusta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life, 2003, Paramount Pictures, Mutual Film Company, BBC, Lawrence Gordon Productions, Eidos Interactive, H2L Media Group, October Pictures, Toho-Towa, Tele München Fernseh Produktionsgesellschaft


perjantai 11. kesäkuuta 2021

Arvostelu: Lara Croft: Tomb Raider (2001)

LARA CROFT: TOMB RAIDER



Ohjaus: Simon West
Pääosissa: Angelina Jolie, Iain Glen, Noah Taylor, Daniel Craig, Chris Barrie, Richard Johnson, Julian Rhind-Tutt ja Jon Voight
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 12

Lara Croft: Tomb Raider perustuu Tomb Raider -videopelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1994 ja mistä tehdään pelejä edelleen. Hyvin pian alkuperäisen pelin ilmestyttyä alkoi elokuvasovituksen teko. Paramount Pictures hankki pelin elokuvaoikeudet, ja videopeleihin perustuvia leffoja, kuten Street Fighter (1994) ja Mortal Kombat 2 - hävitys (Mortal Kombat: Annihilation - 1997) kirjoittaneet Steven E. de Souza ja Brent V. Friedman työstivät käsikirjoitusversioita, mitkä kaikki Paramount kuitenkin hylkäsi. Odotellessaan oikeaa käsikirjoitusta, studio myi oikeudet parillekin eri verofirmalle ja osti ne takaisin pienemmällä summalla, tienaten jo sillä yli 20 miljoonaa dollaria. Lopulta elokuvan teko saatiin rullaamaan, kun yhtiön hyväksymä käsikirjoitus saatiin aikaiseksi. Päärooliin Lara Croftiksi oli ehdolla mm. Jennifer Lopez, Sandra Bullock, Demi Moore, Famke Janssen ja Denise Richards, kunnes Angelina Jolie sai roolin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2000 ja lopulta Lara Croft: Tomb Raider sai maailmanensi-iltansa 11. kesäkuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, mutta sai murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin monilta pelien faneilta. Itse näin leffan noin kymmenisen vuotta myöhemmin, kun se tuli televisiosta ja suorastaan inhosin sitä, enkä ole katsonut elokuvan jatko-osaa, Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähdettä (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003). Kuitenkin nyt kun ensimmäinen Lara Croft: Tomb Raider -elokuva täyttää 20 vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden.

Haudanryöstäjä Lara Croft päätyy seikkailuun, kun salaperäinen järjestö varastaa hänen edesmenneen isänsä kellon, mikä sisältää avaimen, jolla voi avata käyttöönsä mystisiä voimia, planeettojen linjautuessa 5000 vuoden välein.




Pääroolissa Lara Croftina nähdään Angelina Jolie, joka saattaa ulkonäkönsä puolesta sopia rooliin ja on tarpeeksi uskottava toimintakohtauksissa, mutta joka ei vakuuta näyttelijänä lainkaan. Kyseessä ei ole Jolien surkein roolisuoritus, mutta ei hän kovin kummoinen tässä ole. Draamakohtauksissa hänen taidottomuutensa paistaa vahvasti. Hahmona Lara Croft voisi olla mielenkiintoinen tapaus, mutta eipä elokuva tee kummoista työtä panostaakseen häneen. Elokuvan ilmestyessä naisten tähdittämiä ison luokan toimintaleffoja ei ollut montaa, joten on sinänsä hienoa nähdä nainen pieksemässä pahiksia ja ammuskelemassa kahdella pistoolilla samaan aikaan. On kuitenkin selvää, ettei Lara Croftia tehty idoliksi naisille, vaan pelkäksi silmäkarkiksi mieskatsojille, studioiden luultavasti ajatellessa, ettei naisia kiinnostaisi tämä elokuva, eikä miehiäkään kiinnostaisi, jos Lara Croft ei pukeutui kaiken aikaa näin paljastavasti. Jopa hyytävässä pakkasessa hahmo on pitänyt pukea tiukkaan ihonmyötäiseen asuun ja tropiikissa hahmolla saa olla päällään vain niin paljon vaatteita, ettei leffan ikäraja nouse liian korkeaksi ja kiimaiset teinipojat saadaan teattereihin.
     Vastaansa Lara Croft saa ilkikurisen Manfred Powellin, jota näyttelee mm. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) nykyään parhaiten tunnettu Iain Glen. Glen yrmyilee tarpeeksi uhkaavan oloisesti Powellina, mutta eipä pahis silti herätä sen kummempia tunteita. Powell on tyypillinen roisto, joka on suurten voimien perässä ja pari kertaa osoittaa häijyytensä tappamalla jonkun kylmäsydämisesti.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chris Barrie Laran hovimestarina Hillaryna, Noah Taylor teknistä apua tarjoavana Brycena, Daniel "James Bond" Craig kilpailevana haudanryöstäjä Alexina, sekä Angelina Jolien oikea isä, Jon Voight Laran isänä, lordi Richard Croftina. Barrie ja Taylor yrittävät tuoda mukaan huumoria muuten itsensä liiankin vakavasti ottavaan elokuvaan; vain Barrien pari kertaa onnistuessa siinä. Nuori Craig ei harmillisesti vakuuta ylimielisenä haudanryöstäjänä, vaikkakin Alexin tähdätessä aseella, on vaikea nähdä muuta kuin agentti 007. Voight istuu passelisti Laran edesmenneeksi rikkaaksi seikkailijaisäksi, jota nähdään tahattoman koomisten ja myötähäpeällisen ylidramaattisten muistelujen kautta.




Valitettavasti mielipiteeni Lara Croft: Tomb Raiderista ei ollut sen kummemmin muuttunut. Ei tämä nyt mikään "maailman huonoin elokuva" ole, millaisena sitä pidin jonkin aikaa, nähtyäni sen ensimmäisen kerran noin kymmenen vuotta sitten, mutta onhan tämä aikamoista roskaa. Välittömästi alun toimintakohellus ja esimerkiksi The Matrixia (1999) epätoivoisesti kopioivat stuntit osoittavat, millaista menoa on luvassa. Elokuva on todella pöljä - paikoitellen suorastaan idioottimainen - ja se riippuu lähinnä katsojasta, näkeekö sen urpouden viihdyttävänä vai ei. Itseäni leffa ei onnistu viihdyttämään lainkaan. Laran uneliaat muistelmat isästään ja yritys rakentaa mysteeriä salahuoneesta löydetyn kellon ympärille ovat suorastaan pitkästyttäviä ja minun oli pakko pitää parikin happihyppelytaukoa, jotta löysin itsestäni energiaa katsoa elokuvan loppuun saakka. Kyseessä on malliesimerkki siitä, kuinka huonosti tarinan voi toteuttaa laittamalla ns. "MacGuffinin" kaiken keskiöön. MacGuffinilla siis tarkoitetaan objektia, jolla on valtava merkitys hahmoille ja jonka perässä hahmot ovat, mutta josta katsoja ei piittaa lainkaan. Ja asiat, joiden perässä hahmot ovat koko elokuvan ajan, edustavat MacGuffineja tylsimmästä päästä.

On kenties jopa ironista, että kun aika on tärkeä asia leffassa (homma lähtee liikkeelle kellosta, hahmot mainitsevat jatkuvasti, kuinka kauan on aikaa planeettojen linjautumiseen ja pahisten haaveilemien mahtivoimien joukkoon kuuluu ajan ohjailu), elokuva ei tarjoa lainkaan tunnetta siitä, että hahmoilla olisi oikeasti kiire. Yhdessä kohtaa Powell nähdään hierottavana, kun linjautumiseen on enää muutamia kymmeniä tunteja aikaa. Jännitettäkään ei löydy, etenkin kun päähahmo on täysin ylivoimainen pahiksia vastaan. On vaikea jännittää sellaisen puolesta, jonka ilme ei lähes värähdäkään taistelussa. Seikkailuhenki loistaa poissaolollaan ja muutenkin tunnelma on todella mitäänsanomattomasti rakennettu.




Toimintakohtauksista löytyy sentään edes jotain tyylikkyyttä, jos ei muuta. Vaikka monet taistelut käyvät totaalisen älyvapaiksi (elokuvan silti esittäessä asiat vakavasti), löytyy seasta suurta ammattitaitoa vaativia stuntteja. Kaikkien hyppyjen, volttien, ammuskelun ja nyrkkimäiskeen seassa suosikkihetkeni on kuitenkin, kun Lara Croft pyöräyttää moottoripyöräänsä ja onnistuu lyömään pahikselta tajun kankaalle takapyörällä. Noin puolessa välissä elokuvaa nähtävä taistelu jonkinsortin kivimörköjä vastaan taas on noloa ja aivotonta sähellystä. Taistelu on oudon irrallinen muusta elokuvasta henkiinheräävien kivimonstereiden vuoksi (jotka voi voittaa naurettavan helposti), mutta sentään se yrittää tuoda mukaan jonkinlaista videopelitunnelmaa, jättäen isoimman mörököllin viimeiseksi vastukseksi. Loppuhuipennuksestakin löytyy omat typeryytensä, jolloin elokuvan vain jo toivoisi päättyvän. Muutamien älyttömien käänteiden kautta elokuva tarjoaa vielä viimeisen muka-coolin pysäytyskuvan, ennen kuin se hoksaa pistää lopputekstit rullaamaan.

Elokuvan on ohjannut Simon West, jonka aiempiin töihin kuuluu ysärin lopun toimintaleffa Con Air - lento vapauteen (Con Air - 1997). Se oli hänen esikoisteoksensa, eikä hän olekaan sen jälkeen tehnyt lähes mitään kovin kummoista. Lara Croft: Tomb Raiderissa West yrittää kikkailla toimintakohtauksilla The Matrixin innoittamana, tuoden mukaan tiettyä pelimäisyyttä, mutta epäonnistuen siinä ja monessa muussakin jutussa. Westin työtä ei lainkaan helpota Patrick Massettin ja John Zinmanin kehno käsikirjoitus kömpelön juonen kera. Sentään lavasteet ovat usein näyttävät (lavastus taitaa olla elokuvan parasta antia) ja kuvauksestakin löytyy hyviä puolia. Mukana on kuitenkin myös sekavaa kameratyöskentelyä ja todella tönkköjä hidastuksia, jotka lähinnä laimentavat tehokkuutta, eivätkä lisää sitä. Leikkaus on paikoitellen erittäin tökkivää, niin kohtausten sisällä kuin kohtauksesta toiseen siirryttäessä. Erikoistehosteet näkivät parhaat päivänsä aikoja sitten ja esimerkiksi aiemmin mainitsemani kivihirviöt ovat nykyään vain huvittavia. Ääniefektit jytisevät menevästi, mutta leffan elektroniset musiikit ovat todella ärsyttävät. Ne kuvastavat täydellisesti 2000-luvun vaihteen elokuvamusiikkikokeiluja, joista ymmärrettiin äkkiä siirtyä poispäin.




Yhteenveto: Lara Croft: Tomb Raider on pitkästyttävä ja ärsyttävän tyhmä seikkailuraina, jonka seikkailu ei koskaan nappaa mukaansa, eikä tarjoa minkäänlaista jännitettä. Nimikkohahmossa ja tarinassa olisi potentiaalia, mutta näyttelijävalinnan ja toteutuksen ollessa näin pielessä, potentiaali valuu täysin hukkaan. Angelina Jolie saattaa näyttää oikealta Lara Croftiksi, mutta näyttelijänä hän ei tee hyvää työtä. Draamakohtauksissa Jolie on suorastaan surkea. Ongelma ei tosin ole vain Joliessa, vaan myös ohjauksessa, jossa dramaattisuus paisuu surkuhupaisan yliampuvaksi ja kiusalliseksi. Kiusallisuutta ja myötähäpeää on muutenkin luvassa mm. pöljien toimintakohtausten, kökköjen takaumien ja tönkön tarinankerronnan vuoksi. Seasta löytyy muutama ihan tyylikäs stuntti, mutta eivät ne millään onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Pääasiassa filmi on vain turhauttavaa koheltamista, jonka aikana itse jouduin pitämään parikin taukoa, jotta jaksoin katsoa leffan loppuun. Lara Croft: Tomb Raider ei pääse pakoon huonojen videopelileffojen kirousta. Ei se kaikista surkein tekele ole siinä joukossa, mutta on se elokuvana todella kehno.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lara Croft: Tomb Raider, 2001, Paramount Pictures, BBC Films, H2L Media Group, Toho-Towa, Tele München Fernseh Produktionsgesellschaft, KFP Produktions GmbH & Co. KG, Eidos Interactive, Marubeni, Lawrence Gordon Productions, Mutual Film Company