Arvostelu: Twister (1996)

TWISTER

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Helen Hunt, Bill Paxton, Cary Elwes, Jami Gertz, Lois Smith, Philip Seymour Hoffman, Alan Ruck, Sean Whalen, Jeremy Davies, Joey Slotnick, Todd Field, Zach Grenier, Nicholas Sadler ja Abraham Benrubi

Genre: jännitys, seikkailu

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Twister on Helen Huntin ja Bill Paxtonin tähdittämä katastrofielokuva. Idea elokuvaan syntyi PBS-kanavan dokumentista myrskynjahtaajista, jonka pohjalta Tappokone-elokuvan (Westworld - 1973) ja Dinosauruspuisto-kirjan (Jurassic Park - 1990) kirjoittanut Michael Crichton ja hänen vaimonsa Anne-Marie Martin pestattiin työstämään leffan käsikirjoitus. Elokuva myytiin Amblin Entertainment -studiolle Industrial Light & Magic -efektiyhtiön työstämän tietokonetehostetornadon avulla. Alun perin Amblin-studion perustajan Steven Spielbergin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän vetäytyi tuottajaksi. Ohjaajaksi olivat ehdolla muun muassa James Cameron, Robert Zemeckis ja Tim Burton, kunnes Jan de Bont nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1995 ja ne olivat täynnä ongelmia. Sen lisäksi, että läpi kuvausten käsikirjoitusta muokattiin uudestaan Joss Whedonin ja Steven Zaillianin toimesta, kuvauksissa sattui jos jonkinlaisia onnettomuuksia ja riitoja. Hunt ja Paxton sokaistuivat hetkeksi voimakkaasti vilkkuvien valojen takia, alkuperäisen kuvausryhmän johtaja Don Burgess lähti kävelemään, kun ohjaaja de Bont tönäisi suutuspäissään kuvausassistentin maahan ja Burgessin korvannut Jack N. Green joutui sairaalaan, kun lavaste romahti hänen päälleen. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Twister sai ensi-iltansa toukokuussa 1996. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai Oscar-ehdokkuudet erikoistehosteista ja äänistä. Kriitikot eivät tosin erityisemmin lämmenneet leffalle ja se voittikin huonoimman käsikirjoituksen Razzie-palkinnon. Itse katsoin Twisterin ensi kertaa joitain vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut elokuvasta. Kuitenkin kun katsoin sen uudestaan parin vuoden takaisen 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen yhteydessä, pidin siitä huomattavasti enemmän. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Twisters (2024), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen Twisterin jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

Ryhmä myrskynjahtaajia yrittää saada testattua uutta myrskydatalaitteistoaan, samaan aikaan kun hurjat tornadot riepottelevat Oklahomaa.

Alun perin Twisterin päärooleihin kaavailtiin eri näyttelijöitä. Ohjaaja Jan de Bontin täytyi taistella studiota vastaan saadakseen Helen Huntin naispääosaan ja kun aluksi miespäärooliin kaavailtu Tom Hanks kieltäytyi, tekijät siirtyivät Hanksin kanssa tuolloin Apollo 13 -elokuvaa (1995) tähdittäneen Bill Paxtonin puoleen. Helen Hunt näyttelee Jo'ta, jolla on ollut pakkomielle tornadoista siitä asti, kun hän lapsena näki tornadon imaisevan hänen isänsä mukaansa. Bill Paxton taas esittää tämän ex-miestä Billiä, joka on päättänyt jättää hurjat myrskynjahtaamiset taakseen ja siirtyä rauhallisempiin hommiin säätiedottajana. Jo ja Bill kuitenkin kohtaavat, kun Bill yrittää saada naisen allekirjoittamaan avioeropapereita, jotta Bill voisi naida uuden tyttöystävänsä Melissan (Jami Gertz), mutta entinen pari päätyykin uuteen tornadoseikkailuun. Hunt ja Paxton ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hunt tulkitsee hyvin hahmonsa vimmaista päämääräisyyttä, kun taas Paxton vakuuttaa huomattavasti rauhallisemmassa roolissa kuin mitä häneltä on totuttu näkemään. Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä saanut Gertz ajaa asiansa, joskin hänen hahmonsa funktio on lähinnä saada katsojalle tietoa siitä, mitä myrskynjahtaajat tekevät ja kuinka heidän laitteensa toimivat, sekä luoda tietty kolmiodraamaa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Philip Seymour Hoffman ja Alan Ruck Dustynä ja Rabbitina, jotka kuuluvat Jo'n myrskynjahtaajien tiimiin, Cary Elwes Jo'n ja Billin pitkäaikaisena kilpailijana Jonasina, sekä Lois Smith Jo'n tätinä Meginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa menevästi. Hoffman irrottelee hupaisasti eksentrisenä Dustynä ja Elwes istuu passelisti ylimieliseksi vastukseksi.

Jopas, minähän pidän Twisteristä joka katselukerralla enemmän ja enemmän. Nyt koin elokuvan erittäin mainiona katastrofileffana, joka onnistui tehokkaasti imaisemaan mukaansa. Kyseessä on yllättävänkin monipuolinen viihdepläjäys, joka herättää monenlaisia tunteita näitä pyörremyrskyjä kohtaan. Elokuvassa vallitsee innostava seikkailun henki ja tornadoja haluaa lähteä itsekin tutkimaan. Näiden paikoin jopa pähkähullujen tutkijoiden into tornadoja kohtaan kuvataan hyvin ja heidän silmistään näkyy outoa ihastusta tuhoavien kierteiden edessä. Innostuksenkin ohella heti ensikohtauksesta lähtien leffa näyttää myös, millaista hirvittävää jälkeä tornadot voivat saada aikaiseksi. Puolen välin paikkeilla nähtävä kohtaus, jossa tutkijat kävelevät tuhoutuneen korttelin läpi, vetää hiljaiseksi niin hahmot kuin katsojan. Vajaan parin tunnin aikana katsoja saadaankin niin ihailemaan kuin kauhistelemaan tornadoja. Ne ovat sellainen voima, ettei niitä vastaan pienet ihmiset mahda juuri mitään. Samalla luonnonilmiö on kaikessa hurjuudessaan jylhä ja upea.

Sen lisäksi, että leffa tarjoaa mukaansatempaavaa, erittäin viihdyttävää ja paikoin jopa onnistuneen jännittävää myrskynjahtaamista, lennokkaan menon keskeltä löytyy myös maanläheisempää ihmisdraamaa. Billyn ja Jo'n suhteen setviminen voisi väärin toteutettuna pilata elokuvan, mutta vahva käsikirjoitus, hyvä ohjaus ja Paxtonin ja Huntin välinen kemia tekee siitä omanlaisensa voimavaran. Entisen pariskunnan välinen naljailu tarjoaa hyvää huumoria ja leffan aikana katsojalle valkenee vähitellen, miksi he erosivat. Samalla taas Billylle ja Jo'lle alkaa valkenemaan ilmaisun "vanha suola janottaa" merkitys.

Spielbergin, Zemeckisin, Cameronin ja Burtonin torjuttua elokuvan, ohjausvastuu päätyi lopulta Jan de Bontille, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt tiivistunnelmaisen toimintaleffan Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994). Twisterissä de Bont näyttää taas taitojaan tunnelmanrakentajana ja luodessaan kunnon spektaakkelia. Onkin sääli, että jo kahden leffan jälkeen miehen ohjausura lähti syöksykierteeseen jatko-osien Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003) myötä, joista jälkimmäinen onkin jäänyt de Bontin toistaiseksi viimeiseksi ohjaukseksi. Twister on taitavasti kuvattu ja pääasiassa sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat erinomaiset, etenkin tuhotut rakennukset ja kadut. Maskeeraajat tekivät alun perin huomattavasti rujompaa jälkeä, mutta kun leffa haluttiin myydä nuorille katsojille, veren määrää piti vähentää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit luovat ehtaa seikkailun henkeä, mutta ne muuttuvat myös painostaviksi tarpeen tullen. Tehostepuoli on nykypäivänä katsottuna leffan epätasaisinta antia. Käytännön efektit ovat komeita, mutta tuohon aikaan vielä täysin lapsenkengissä olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Joissain kuvissa tornadot näyttävät hienoilta, mutta toisissa taas ne ovat ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Twister, 1996, Universal Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, Constant c Productions, Twister Productions

Arvostelu: Speed - kuoleman kyydissä (Speed - 1994)

SPEED - KUOLEMAN KYYDISSÄ

SPEED

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Keanu Reeves, Sandra Bullock, Dennis Hopper, Joe Morton, Jeff Daniels, Alan Ruck, Hawthorne James, Beth Grant, Glenn Plummer, Carlos Carrasco ja David Kriegel

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Speed - kuoleman kyydissä on Keanu Reevesin ja Sandra Bullockin tähdittämä toimintaelokuva. Leffan idea lähti siitä, kun käsikirjoittaja Graham Yost katsoi isänsä Elwy Yostin kehotuksesta elokuvan Pakojuna (Runaway Train - 1985), jossa Yostin mukaan juna joutuu matkaamaan kovaa vauhtia sinne asennetun pommin takia. Kävi ilmi, että isä oli sekoittanut leffan japanilaiselokuvaan The Bullet Train (新幹線大爆破 - 1975), mutta tästä huolimatta Graham-poika piti kovasti ideasta, että kulkuneuvo joutuisi kaahaamaan pommin takia. Yost kuitenkin koki, että linja-auto olisi parempi kulkuneuvo tarinaan kuin juna ja ryhtyi tältä pohjalta työstämään käsikirjoitusta. Hän vei tekstinsä Paramount Picturesille, jonka pomot innostuivat ideasta. Alun perin ohjaajaksi pyydettiin John McTiernania, mutta tämä kieltäytyi ja ehdotti sen sijaan hänen elokuvansa Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Punaisen lokakuun metsästys (The Hunt for Red October - 1990) kuvannutta Jan de Bontia. Ohjaajan hommista haaveillut de Bont hyppäsi innokkaasti projektiin mukaan, mutta samaan aikaan Paramount luopui elokuvasta, jolloin 20th Century Fox nappasi sen itselleen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Speed - kuoleman kyydissä sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota myös kriitikot kehuivat ja joka voitti Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista. Nykyään elokuvaa pidetään toimintagenren klassikkona. Itse katsoin Speedin joskus nuorempana ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Los Angelesin poliisi Jack Traven saa tietää vaarallisen psykopaatin asentaneen pommin linja-autoon. Jos bussi ajaa alle 50 mailin tuntivauhtia, pommi räjähtää. Jackin täytyy keksiä, kuinka saisi matkustajat pelastettua ja roiston pysäytettyä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Bill & Ted -komedioista kuuluisaksi ponkaissut ja Myrskyn ratsastajilla (Point Break - 1991) toimintaelokuvien pariin hypännyt Keanu Reeves nähdään elokuvan pääroolissa losangelesilaisena poliisina, Jack Travenina, joka erikoistuu pommien purkamiseen. Jackin kyvyt pääsevätkin todelliseen koetukseen, kun hän hyppää linja-auton kyytiin, johon on asennettu pommi. Jos bussi ajaa yli 50 mailin (noin 80 kilometriä) tuntinopeutta, pommi virittyy päälle ja jos nopeus laskee alle 50 mailin, pommi ja samalla koko bussi räjähtävät. Reeves istuu jälleen erittäin passelisti lainvalvojan rooliin ja tulkitsee hyvin sinnikästä hahmoaan, joka joutuu käyttämään kaikkea kekseliäisyyttään noustakseen huippustressaavassa tilanteessa niskan päälle.

     Elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels Jackin työparina Harrynä, Joe Morton heidän pomonaan Macina ja Dennis Hopper sekopäisenä pommimiehenä, joka on aiheuttanut Jackille haasteita aiemminkin. Linja-auton kyydissä olevista merkittävimmäksi nousee Sandra Bullockin näyttelemä Annie, joka päätyy ajamaan bussia, kun oikea kuski (Hawthorne James) saa luodista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan. Daniels on passeli valinta Reevesin rinnalle, Mortonista löytyy karismaa poliisikomentajaksi ja Bullock pärjää mainiosti kauheaan tilanteeseen ajautuneena Anniena. Hullunkiilto silmissään varustettu Hopper on nappivalinta psykopaatiksi, joka on päättänyt pitää karmaisevaa kivaa ihmiselämien kustannuksella.

Speed - kuoleman kyydissä sisältää erittäin yksinkertaisen, mutta sitäkin tehokkaamman konseptin. Kukapa ei olisi joskus matkustanut linja-auton kyydissä? Päällisin puolin bussimatkat mieltää turvalliseksi ja mieluisaksi tavaksi kulkea paikasta A paikkaan B. Mutta mitä jos siihen bussiin olisi asennettu pommi? Ja mitä jos pommin räjähtämiseen vaikuttaa bussin nopeus? Hyvin simppelistä ideasta on saatu aikaan erittäin sähäkkä, suorastaan mahtava toimintajännäri, joka pitää äärimmäisen tiukasti otteessaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Jo ennen bussiin pääsemistä elokuva nostattaa hikipisarat katsojan ohimoille erittäin tiivistunnelmaisella hissikohtauksella, viestien, millaista stressaavaa menoa olisi luvassa. Kun vihdoin siirrytään linja-autoon ja mittarin näyttäessä viittäkymppiä pommi virittyy päälle, on luvassa sellaista menoa, että voi pojat.

Stressitasot kasvavat tehokkaasti elokuvan edetessä niin linja-autossa kuin kotisohvallakin. Mutkia tulee jatkuvasti matkaan, oli kyse sitten edessä olevasta ruuhkasta, jonka takia ei voi jarruttaa, bussissa panikoivista matkustajista tai ulkopuolisista tekijöistä. Sydän hakkaa yhä vain kovempaa, kun seuraa tämän jännitysnäytelmän etenemistä. Turhat on riisuttu pois ja elokuva keksii kaiken aikaa uusia keinoja hyödyntää ideaansa, jolloin homma ei käy koskaan tylsäksi. Hurja ajelu vie kohti väkevää finaaliaan ja vasta lopputekstien alkaessa voi vihdoin hengähtää. Huh huh, mikä kyyti!

Väärissä käsissä Speed - kuoleman kyydissä vajoaisi helposti täysin tyhjänpäiväiseksi tusinarainaksi, mutta ensikertalainen Jan de Bont on pistänyt kaikkensa peliin ja saa pyöriteltyä yhden kaikkien aikojen parhaista toimintafilmeistä. De Bont oli tätä ennen toiminut tosiaan kuvaajana ja hän on selvästi ottanut vaikutteita työskenneltyään Die Hardin parissa. Harmillisesti miehen ohjaajaura lähti vakuuttavan debyytin jälkeen heti aikamoiseen laskuun. Katastrofileffa Twister (1996) on vielä kelpo pätkä, mutta Speedin jatko-osa Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) mielletään usein yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista leffoista. Vuoden 2003 kehnon videopelileffa Lara Croft Tomb Raider - Elämän lähteen (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life) jälkeen de Bont ei olekaan ohjannut yhtäkään elokuvaa. Speed - kuoleman kyydissä on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin hyvin kuvattu ja tiukasti leikattu. Lavastajat ja efektitiimi ovat tehneet hyvää työtä bussin ja siihen liittyvän tuhon kanssa. Äänimaailma jylisee tehokkaasti ja Mark Mancina tunnelmoi erinomaisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Speed, 1994, Twentieth Century Fox, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003)

LARA CROFT TOMB RAIDER - ELÄMÄN LÄHDE

LARA CROFT: TOMB RAIDER - THE CRADLE OF LIFE

Ohjaus: Jan de Bont
Pääosissa: Angelina Jolie, Gerard Butler, Ciarán Hinds, Chris Barrie, Noah Taylor, Djimon Hounsou, Til Schweiger ja Simon Yam
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

Menestyneeseen Tomb Raider -videopelisarjaan (1994-) perustuva elokuva Lara Croft: Tomb Raider (2001) oli iso menestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Käsikirjoitus työstettiin nopeasti valmiiksi ja kuvaukset alkoivat kesällä 2002. Lopulta Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life, eli suomalaisittain Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde sai ensi-iltansa heinäkuussa 2003. Vaikka elokuva sai hieman paremmat arviot kriitikoilta kuin murskapalautetta kerännyt ensimmäinen osa, eivät leffan tuotot päässeet lähellekään ensimmäisen elokuvan rahasummia. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lara Croft Tomb Raider - elämän lähdettä, mutta olin nähnyt ensimmäisen osan noin kymmenen vuotta sitten, enkä pitänyt siitä yhtään. Kuitenkin kun Lara Croft: Tomb Raider täytti tänä vuonna 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Leffa oli mielestäni yhä surkea, mutta tällä kertaa päätin vihdoin katsoa myös jatko-osan.

Lara Croft ottaa tehtäväkseen löytää myyttisen Pandoran lippaan, ennen kuin paha tiedemies Jonathan Reiss saa sen käsiinsä ja muuttaa sen superaseeksi.

Angelina Jolie palaa rooliinsa rikkaana haudanryöstäjä Lara Croftina, josta löytyvät samat hyvät ja huonot puolet kuin viimeksi. Jolie näyttää kyllä täydelliseltä osaan ja on uskottava toimintakohtauksissa, mutta muuten hän tekee yhä kehnoa työtä näyttelijänä. Jolie saikin roolityöstään huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden. Sentään tässä leffassa Jolien ei tarvitse yrittää esittää vahvoja tunteita isähahmon vuoksi, vaan hänen täytyy lähinnä tuijottaa muita itsevarmasti ja tympeästi. Hahmolle itselleen ei ole kirjoitettu sen kummempaa kehityskaarta ja kyseessä on selvästi vain yksi seikkailu lisää Laran uralla, minkä hahmo luultavasti unohtaa yhtä pian kuin katsojakin.

Tällä kertaa Lara Croft saa vastaansa Ciarán Hindsin näyttelemän Jonathan Reissin, aikoinaan ihaillun tiedemiehen, joka on nyt kehittynyt kemiallisiin aseisiin. Reiss on valitettavasti todella mitäänsanomaton roisto, jonka motiivit jäävät lopulta löyhiksi, eikä Hinds onnistu olemaan uhkaava roolissa. Til Schweiger on kelpo valinta Reissiä auttavaksi kätyriksi, mutta hänkin on aika tylsä tapaus.
     Edellisestä osasta tutut hovimestari Hillary (Chris Barrie) ja tietokonevelho Bryce (Noah Taylor) tekevät paluun ja auttavat Laraa jollain tapaa. Kunnon apuna kuitenkin toimii Gerard Butlerin näyttelemä Laran entinen heila Terry, joka yrittää pysyä temppuilevan Laran perässä. Hahmoon tuo kiinnostavan lisän se, ettei häneen oikein luota ja pitkin elokuvaa pohtiikin, pettääkö tämä Laran jossain kohtaa. Jolien tavoin Butlerkin on uskottava toimintakohtauksissa, mutta eipä hänkään muuten vakuuta tässä näyttelijäntaidoillaan.

Se, että Lara Croft Tomb Raider - elämän lähdettä oli kutsuttu edeltäjäänsä paremmaksi elokuvaksi, nosti ihan pienesti odotuksiani sen näkemistä kohtaan. Lopulta mielestäni tämä leffa on ihan yhtä huono kuin edellinenkin, ellei jopa huonompi. Jos jotain, niin tämä on tylsempi elokuva. Miten toiminnallisesta seikkailuelokuvasta voikaan saada näin pitkäveteisen? Itse juoni Pandoran lippaan etsimisestä voisi toimia, mutta tämä ei ole se toimiva lopputulos. Jo elokuvan pöljä aloitus Laran ja hain välisen nyrkkeilymatsin kera viestii, ettei tästä seuraa mitään hyvää. Surullista onkin, että se, kun Lara vetää haita turpaan veden alla, on koko elokuvan tähtihetki. Ihan mielenkiintoisesta lähtökohdastaan huolimatta tarina ei millään onnistu nappaamaan mukaansa. Jonkin sortin karttana toimivan pallon jahtaaminen johtaa lähinnä kömpelösti toteutettuihin toimintakohtauksiin ja kun lopussa päästään itse Pandoran lippaan luokse, on vastassa tietty pettymys.

Loppuhuipennuksesta sentään löytyy yksi, aika lyhyt, mutta veikeä toimintajakso, mikä on vähintäänkin yhtä huvittava kaikessa äkillisessä yliampuvuudessaan kuin ensimmäisen elokuvan taistelu henkiinherääviä kiviörkkejä vastaan. Muuten taistelut ovat täysin jännityksettömiä ja innottomia räpellyksiä, joissa matkitaan surkuhupaisasti esimerkiksi John Woon tyyliä. Yhdessä kohtaa nähdään jotain, mikä voisi olla onnistuneena huima stuntti - ja sitä se toisaalta onkin, sillä hurja temppu toteutettiin ilman erikoistehosteita - mutta sekin on saatu vesitettyä todella laimeaksi. Missä on seikkailuhenki? Missä vaaran tuntu? Leffa ei ole edes menevää kertakäyttöviihdettä. Vähäinenkään huumori ei toimi ja ainoat naurut tarjoavat cooleiksi tarkoitetut idioottimaisuudet. Ihan oikeasti, katsoin Laran lyövän haita ties kuinka monta kertaa, sillä se tarjosi niin makeat naurut.

Ohjaajana toimii tällä kertaa Jan de Bont, jonka ura on todella mielenkiintoinen ja hämmentävä. Hänen esikoisteoksensa oli jännittävä toimintafilmi Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), mitä seurasi ihan viihdyttävä Twister (1996), mutta sen jälkeen hän päätyi tekemään haukutun Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider - elämän lähteen. Eikä hän ole tämän jälkeen ohjannut ainuttakaan elokuvaa. Mitä ihmettä tapahtui? De Bont ei onnistu luomaan lainkaan hyvää tunnelmaa, eikä saa imaistua katsojaa mukaan tapahtumiin. Dean Georgarisin käsikirjoituskaan ei vakuuta ja leffaa olisi pitänyt tiivistää joko kirjoitusvaiheessa tai leikkauksessa. Mukana on tyylikkäitä kuvia, mutta toimintakohtauksista löytyy myös paljon kehnoa kameratyöskentelyä ja tökeröitä hidastuksia. Efektitkään eivät vakuuta enää tänä päivänä. Sentään seasta löytyy tyylikkäitä lavasteita. Äänitehosteetkin toimivat tarpeeksi hyvin. Alan Silvestrin säveltämät musiikit jumputtavat paikoitellen kivasti taustalla, mutta eivät nouse muuten esille.

Yhteenveto: Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde on vielä ensimmäistä osaa kehnompi ja ennen kaikkea tylsempi seikkailuraina. Itse seikkailuhenki uupuu täysin, kuten myös jännittävät vaaratilanteet ja mukaansatempaavat toimintakohtaukset. Loppuhuipennus viihdyttää pienesti pöljyydellään, mutta siihen päästäkseen katsojan pitää taistella noin puolentoista tunnin pitkäveteisyyden läpi. Vähäiset vitsit ovat kiusallisen huonoja ja naurut syntyvät lähinnä hetkistä, joiden on luultu olevan tosi siistejä. Kun Lara lyö veden alla haita nyrkillä päin näköä, on kyseessä elokuvan huippuhetki. Angelina Jolie sopii yhä ulkonäkönsä puolesta Lara Croftin rooliin, mutta tekee näyttelijänä edelleen kehnoa työtä. Ciarán Hinds sopii roistoksi, mutta hänen hahmonsa onkin sitten tylsä. Kaiken kaikkiaan Lara Croft Tomb Raider - elämän lähde jatkaa täysillä edellisen elokuvan jalanjäljissä. Olen kyllä iloinen, että vuonna 2018 elokuvasarja päätettiin käynnistää uudelleen Alicia Vikanderin tähdittämällä Tomb Raiderilla. Ei sekään erityisen vahva teos ollut, mutta huomattavasti laadukkaampi kuin nämä kaksi kammotusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lara Croft Tomb Raider: The Cradle of Life, 2003, Paramount Pictures, Mutual Film Company, BBC, Lawrence Gordon Productions, Eidos Interactive, H2L Media Group, October Pictures, Toho-Towa, Tele München Fernseh Produktionsgesellschaft