Arvostelu: Black Phone 2 (2025)

BLACK PHONE 2

Ohjaus: Scott Derrickson

Pääosissa: Mason Thames, Madeleine McGraw, Miguel Mora, Jeremy Davies, Demián Bichir, Arianna Rivas, Graham Abbey, Maev Beaty, Anna Lore ja Ethan Hawke 

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Joe Hillin novelliin perustuva kauhuelokuva The Black Phone (2021) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietenkin luvassa. Hill itse keksi idean jatkotarinaan, minkä pohjalta ohjaaja Scott Derrickson ja C. Robert Cargill työstivät käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt Black Phone 2 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin paljon ensimmäisestä The Black Phonesta ja olin hieman ihmeissäni, kun jatko-osasta ilmoitettiin - olihan ensimmäinen leffa kertonut tarinan selvästi päätökseen. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa Black Phone 2:n heti sen ensi-iltapäivänä. 

On kulunut neljä vuotta siitä, kun Finney Blake karkasi vankeudestaan ja tappoi lapsia murhanneen Nappaajan. Finney alkaa kuitenkin saada puheluita haudan takaa, minkä lisäksi hänen siskonsa Gwen näkee painajaisia seurakuntaleirillä vuosia sitten murhatuista lapsista.

The Black Phonen tutut hahmot tekevät paluun, lähtien tietty päähenkilö Finney Blakesta, jota näyttelee kovaa nousua Hollywoodissa muun muassa Näin koulutat lohikäärmeesi -uudelleenfilmatisoinnin (How to Train Your Dragon - 2025) myötä tekevä Mason Thames. Thames jatkaa oivaa työtään, tulkiten nyt hyvin sitä, millaiset traumat Finneyn kokemukset siepattuna ovat jättäneet häneen. Finney jää kuitenkin yhä enemmän taka-alalle jatko-osassa, sillä tällä kertaa todellinen päähenkilö on hänen siskonsa Gwen (Madeleine McGraw), joka näki jo ensimmäisessä leffassa näkyjä, mutta jonka psyykkiset kyvyt lähtevät laukalle tässä. Valitettavasti McGraw ei vakuuta roolissaan, vaan hän ylinäyttelee minkä ehtii, jopa vaivaannuttavuuteen asti.

     Elokuvassa nähdään myös Jeremy Davies Finneyn ja Gwenin isänä Terrencenä, Miguel Mora Gweniin ihastuneena Ernestona, sekä Demián Bichir, Arianna Rivas, Graham Abbey ja Maev Beaty Alpine Lakella sijaitsevan seurakuntaleirin vetäjinä Armandona ja tämän sukulaistyttö Mustangina, ja pariskuntana Kennethinä ja Barbarana. Niin ja tekee Ethan Hawkekin toki paluun Nappaajana, siitä huolimatta, että Finney pisti tämän lapsia sieppaavan ja tappavan tyypin hengiltä. Kaikki, mikä teki Nappaajasta kiehtovan hahmon alkuperäiselokuvassa, loistaa tässä poissaolollaan ja tilalla on hämmentävä Freddy Krueger -kopio, joka jahtaa Finneytä ja Gweniä näiden unissa. Sivunäyttelijät hoitavat muuten tonttinsa passelisti, mutta Hawke tuntuu itsekin tuumivan, että miksi tämä leffa piti edes tehdä ja vieläpä näin?

Enpä ole varmaan viimevuotisen Joker: Folie à Deuxin (2024) jälkeen nähnyt yhtä turhauttavaa ja tasonsa puolesta huomattavasti alkuperäiselokuvaa heikompaa jatko-osaa kuin Black Phone 2. Oli jo itsessään erikoinen veto tehdä jatko-osa tarinalle, joka vaikutti jo päättyneen ja nyt leffan nähneenä voikin todeta, että tämä tehtiin puhtaasti rahan takia. Toisaalta pitää nostaa hattua tekijöille siitä, että he eivät ole halunneet vain kierrättää ensimmäisen osan tarinaa uudestaan, mutta sitten taas se, mitä he ovat keksineet tilalle, ei juuri toiminut itselleni. On ihan kiinnostavaa lähteä Alpine Lakelle selvittämään mysteeriä, miksi vuosia sitten leirillä kuolleet pojat yhtäkkiä soittelevat Finneylle ja Gwenille, mutta valitettavasti paljastukset ja muut ratkaisut jättivätkin sitten kylmemmäksi kuin miljöön hyytävä lumimyrsky.

Black Phone 2 on omituinen kopio Painajainen Elm Streetillä -elokuvista (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010), jonka pelottelut tapahtuvat lähinnä hahmojen unissa. Valitettavasti Nappaaja ei ole Freddyn tasoinen veijari, eivätkä unikohtaukset ole järin kiinnostavia, mielikuvituksellisia tai mikä pahinta, pelottavia. Black Phone 2 on hämmentävän jännityksetön kauhuraina, joka toisinaan matelee eteenpäin niin hitaasti, että huomasin haukottelevani useammin kuin säpsähtäväni kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Asiaa eivät auta muutamat tahattoman koomiset jutut, jotka syövät sitten viimeisetkin kauhun rippeet. Kaikki tämä on valtava sääli, sillä pidin paljon ensimmäisestä The Black Phonesta. Mutta mitäpä voikaan odottaa jatko-osalta, joka tehtiin vain, koska ensimmäinen leffa menestyi niin hyvin koronastakin huolimatta, eikä pohjalla ole enää hyvää lähdemateriaalia? Minua ei haittaa yhtään, jos "Black Phone 3" jää tekemättä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen leffan tapaan Scott Derrickson, jonka työ ei vakuuttanut minua tällä kertaa juuri lainkaan. Karmiva ilmapiiri ja muu loistavat poissaolollaan. Derricksonin ja C. Robert Cargillin työstämä käsikirjoitus on paljon ontuvampi ja pyörittelin silmiäni sille, että Nappaaja on pitänyt kirjoittaa isommaksi osaksi Finneyn ja Gwenin menneisyyttä. Teknisiltä ansioiltaan Black Phone 2 on kelvollinen, joskin leikkauksessa se kaipaisi reipasta tiivistämistä. Elokuva on hyvin kuvattu ja jos jostain pidin paljon, niin unikohtausten visuaalisesta estetiikasta, sillä ne on kuvattu kasarin aikaisiksi kotivideoiksi. Lavasteet ovat pätevät, puvustus oivaa ja maskeerauskin menevää. Äänimaailma toimii, joskin Atticus Derricksonin musiikit eivät pääse samalla lailla vauhtiin kuin ykkösleffan säveltäneen Mark Korvenin työt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Black Phone 2, 2025, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Canadian Film or Video Production Tax Credit (CPTC), Crooked Highway, Ontario Creates

Arvostelu: Twister (1996)

TWISTER

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Helen Hunt, Bill Paxton, Cary Elwes, Jami Gertz, Lois Smith, Philip Seymour Hoffman, Alan Ruck, Sean Whalen, Jeremy Davies, Joey Slotnick, Todd Field, Zach Grenier, Nicholas Sadler ja Abraham Benrubi

Genre: jännitys, seikkailu

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Twister on Helen Huntin ja Bill Paxtonin tähdittämä katastrofielokuva. Idea elokuvaan syntyi PBS-kanavan dokumentista myrskynjahtaajista, jonka pohjalta Tappokone-elokuvan (Westworld - 1973) ja Dinosauruspuisto-kirjan (Jurassic Park - 1990) kirjoittanut Michael Crichton ja hänen vaimonsa Anne-Marie Martin pestattiin työstämään leffan käsikirjoitus. Elokuva myytiin Amblin Entertainment -studiolle Industrial Light & Magic -efektiyhtiön työstämän tietokonetehostetornadon avulla. Alun perin Amblin-studion perustajan Steven Spielbergin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän vetäytyi tuottajaksi. Ohjaajaksi olivat ehdolla muun muassa James Cameron, Robert Zemeckis ja Tim Burton, kunnes Jan de Bont nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1995 ja ne olivat täynnä ongelmia. Sen lisäksi, että läpi kuvausten käsikirjoitusta muokattiin uudestaan Joss Whedonin ja Steven Zaillianin toimesta, kuvauksissa sattui jos jonkinlaisia onnettomuuksia ja riitoja. Hunt ja Paxton sokaistuivat hetkeksi voimakkaasti vilkkuvien valojen takia, alkuperäisen kuvausryhmän johtaja Don Burgess lähti kävelemään, kun ohjaaja de Bont tönäisi suutuspäissään kuvausassistentin maahan ja Burgessin korvannut Jack N. Green joutui sairaalaan, kun lavaste romahti hänen päälleen. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Twister sai ensi-iltansa toukokuussa 1996. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai Oscar-ehdokkuudet erikoistehosteista ja äänistä. Kriitikot eivät tosin erityisemmin lämmenneet leffalle ja se voittikin huonoimman käsikirjoituksen Razzie-palkinnon. Itse katsoin Twisterin ensi kertaa joitain vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut elokuvasta. Kuitenkin kun katsoin sen uudestaan parin vuoden takaisen 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen yhteydessä, pidin siitä huomattavasti enemmän. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Twisters (2024), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen Twisterin jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

Ryhmä myrskynjahtaajia yrittää saada testattua uutta myrskydatalaitteistoaan, samaan aikaan kun hurjat tornadot riepottelevat Oklahomaa.

Alun perin Twisterin päärooleihin kaavailtiin eri näyttelijöitä. Ohjaaja Jan de Bontin täytyi taistella studiota vastaan saadakseen Helen Huntin naispääosaan ja kun aluksi miespäärooliin kaavailtu Tom Hanks kieltäytyi, tekijät siirtyivät Hanksin kanssa tuolloin Apollo 13 -elokuvaa (1995) tähdittäneen Bill Paxtonin puoleen. Helen Hunt näyttelee Jo'ta, jolla on ollut pakkomielle tornadoista siitä asti, kun hän lapsena näki tornadon imaisevan hänen isänsä mukaansa. Bill Paxton taas esittää tämän ex-miestä Billiä, joka on päättänyt jättää hurjat myrskynjahtaamiset taakseen ja siirtyä rauhallisempiin hommiin säätiedottajana. Jo ja Bill kuitenkin kohtaavat, kun Bill yrittää saada naisen allekirjoittamaan avioeropapereita, jotta Bill voisi naida uuden tyttöystävänsä Melissan (Jami Gertz), mutta entinen pari päätyykin uuteen tornadoseikkailuun. Hunt ja Paxton ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hunt tulkitsee hyvin hahmonsa vimmaista päämääräisyyttä, kun taas Paxton vakuuttaa huomattavasti rauhallisemmassa roolissa kuin mitä häneltä on totuttu näkemään. Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä saanut Gertz ajaa asiansa, joskin hänen hahmonsa funktio on lähinnä saada katsojalle tietoa siitä, mitä myrskynjahtaajat tekevät ja kuinka heidän laitteensa toimivat, sekä luoda tietty kolmiodraamaa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Philip Seymour Hoffman ja Alan Ruck Dustynä ja Rabbitina, jotka kuuluvat Jo'n myrskynjahtaajien tiimiin, Cary Elwes Jo'n ja Billin pitkäaikaisena kilpailijana Jonasina, sekä Lois Smith Jo'n tätinä Meginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa menevästi. Hoffman irrottelee hupaisasti eksentrisenä Dustynä ja Elwes istuu passelisti ylimieliseksi vastukseksi.

Jopas, minähän pidän Twisteristä joka katselukerralla enemmän ja enemmän. Nyt koin elokuvan erittäin mainiona katastrofileffana, joka onnistui tehokkaasti imaisemaan mukaansa. Kyseessä on yllättävänkin monipuolinen viihdepläjäys, joka herättää monenlaisia tunteita näitä pyörremyrskyjä kohtaan. Elokuvassa vallitsee innostava seikkailun henki ja tornadoja haluaa lähteä itsekin tutkimaan. Näiden paikoin jopa pähkähullujen tutkijoiden into tornadoja kohtaan kuvataan hyvin ja heidän silmistään näkyy outoa ihastusta tuhoavien kierteiden edessä. Innostuksenkin ohella heti ensikohtauksesta lähtien leffa näyttää myös, millaista hirvittävää jälkeä tornadot voivat saada aikaiseksi. Puolen välin paikkeilla nähtävä kohtaus, jossa tutkijat kävelevät tuhoutuneen korttelin läpi, vetää hiljaiseksi niin hahmot kuin katsojan. Vajaan parin tunnin aikana katsoja saadaankin niin ihailemaan kuin kauhistelemaan tornadoja. Ne ovat sellainen voima, ettei niitä vastaan pienet ihmiset mahda juuri mitään. Samalla luonnonilmiö on kaikessa hurjuudessaan jylhä ja upea.

Sen lisäksi, että leffa tarjoaa mukaansatempaavaa, erittäin viihdyttävää ja paikoin jopa onnistuneen jännittävää myrskynjahtaamista, lennokkaan menon keskeltä löytyy myös maanläheisempää ihmisdraamaa. Billyn ja Jo'n suhteen setviminen voisi väärin toteutettuna pilata elokuvan, mutta vahva käsikirjoitus, hyvä ohjaus ja Paxtonin ja Huntin välinen kemia tekee siitä omanlaisensa voimavaran. Entisen pariskunnan välinen naljailu tarjoaa hyvää huumoria ja leffan aikana katsojalle valkenee vähitellen, miksi he erosivat. Samalla taas Billylle ja Jo'lle alkaa valkenemaan ilmaisun "vanha suola janottaa" merkitys.

Spielbergin, Zemeckisin, Cameronin ja Burtonin torjuttua elokuvan, ohjausvastuu päätyi lopulta Jan de Bontille, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt tiivistunnelmaisen toimintaleffan Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994). Twisterissä de Bont näyttää taas taitojaan tunnelmanrakentajana ja luodessaan kunnon spektaakkelia. Onkin sääli, että jo kahden leffan jälkeen miehen ohjausura lähti syöksykierteeseen jatko-osien Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003) myötä, joista jälkimmäinen onkin jäänyt de Bontin toistaiseksi viimeiseksi ohjaukseksi. Twister on taitavasti kuvattu ja pääasiassa sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat erinomaiset, etenkin tuhotut rakennukset ja kadut. Maskeeraajat tekivät alun perin huomattavasti rujompaa jälkeä, mutta kun leffa haluttiin myydä nuorille katsojille, veren määrää piti vähentää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit luovat ehtaa seikkailun henkeä, mutta ne muuttuvat myös painostaviksi tarpeen tullen. Tehostepuoli on nykypäivänä katsottuna leffan epätasaisinta antia. Käytännön efektit ovat komeita, mutta tuohon aikaan vielä täysin lapsenkengissä olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Joissain kuvissa tornadot näyttävät hienoilta, mutta toisissa taas ne ovat ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Twister, 1996, Universal Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, Constant c Productions, Twister Productions

Arvostelu: The Black Phone (2021)

THE BLACK PHONE

Ohjaus: Scott Derrickson

Pääosissa: Mason Thames, Madeleine McGraw, Ethan Hawke, Jeremy Davies, E. Roger Mitchell, Troy Rudeseal, Rebecca Clarke, James Ransone, Miguel Cazarez Mora, Tristan Pravong, Jacob Moran, Brady Hepner, Banks Repeta, J. Gaven Wilde, Spencer Fitzgerald, Jordan Isaiah White ja Brady Ryan

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

The Black Phone perustuu Joe Hillin samannimiseen novelliin vuodelta 2004. Ohjaaja Scott Derrickson oli pitkään halukas tekemään elokuvan Hillin tekstin pohjalta ja kun hän poistui Doctor Strange in the Multiverse of Madnessista (2022) Marvel-studion kanssa koituneiden taiteellisten erimielisyyksien takia, hän päätti vihdoin toteuttaa haaveensa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja The Black Phone sai maailmanensi-iltansa jo saman vuoden syyskuussa Fantastic Festillä Texasissa. Nyt elokuva saapuu myös Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin sen näkemistä innokkaasti, etenkin kun leffa alkoi kerätä kehuja maailmalta vuoden alussa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan The Black Phonen sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1978 Denverissä joku sieppaa lapsia. Eräänä päivänä koulupoika Finney joutuu tämän sieppaajan uhriksi. Vankilanaan toimivasta kellarista Finney löytää rikkinäisen puhelin, joka alkaa yhtäkkiä soida.

Elokuvadebyyttinsä tekevä Mason Thames näyttelee 13-vuotiasta Finneytä, koulukiusattua ja vaikeasta perheestä tulevaa poikaa, joka joutuu karmivia naamioita käyttävän sieppaajan (Ethan Hawke) uusimmaksi uhriksi. Thames on yllättävänkin hyvä löytö osaansa, tulkiten taidokkaasti hahmonsa tuntemuksia elokuvan edetessä. Katsoja on täysillä Finneyn puolella, toivoen ja jännittäen, että hahmo pääsisi pakoon Hawken näyttelemältä naamiomieheltä. Ohjaaja Derricksonin aiemmassakin kauhuleffassa, Sinisterissä (2012) nähty Hawke on odotetusti erinomainen vastenmielisenä hahmona. Naamion takaa Hawke tekee paljon eleillään ja äänellään, mutta myös silmillään, kun niitä pääsee näkemään.

     Elokuvassa nähdään myös Madeleine McGraw Finneyn siskona Gweninä, Jeremy Davies sisarusten alkoholisti-isänä, E. Roger Mitchell ja Troy Rudeseal kadonneiden lasten tapausta tutkivina etsivinä, sekä J. Gaven Wilde, Spencer Fitzgerald, Jordan Isaiah White ja Brady Ryan Finneyn kiusaajina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin. Vaikka Thames ja erityisesti Hawke ovatkin todella mainioita rooleissaan, show'n varastaa nuori McGraw sanavalmiin siskon osassa. Hän ja hänen hahmonsa tuovat paljon leffaan, kuten yllättävänkin toimivaa huumoria jännityksen keskelle.

The Black Phone ei ole turhaan kerännyt kehuja viime kuukausien aikana. Kyseessä on erittäin tiivistunnelmainen kauhuelokuva, joka nousee jopa vuoden parhaiden filmien joukkoon. Se käynnistää kertomuksensa tehokkaasti, kasvattaen jännitystä yhä vain enemmän, katsojan odottaessa, milloin vääjäämätön tapahtuu ja Finney löytää itsensä sieppaajan kellarista lukkojen takana. Filmi pitää läpi liki tunnin ja 45 minuutin keston otteensa tiukasti kiinni katsojastaan ja tarjoaa yhä vain ahdistavampia ja jännittävämpiä hetkiä. Jossain puolen välin tienoilla on erinomaisen piinaava kohtaus, jossa koko kehoni oli jännittynyt paikoilleen ja pidätin hengitystä, sillä kohtaus oli niin vakuuttavasti tehty.

Ilmapallojen kanssa lapsia sieppaamaan saapuvan antagonistin, 1970-luvun amerikkalaisen ja ongelmaisen pikkukaupunkinsa ja yliluonnollisten elementtiensä kanssa The Black Phone tuntuu vahvasti siltä kuin se pohjautuisi Stephen Kingin teokseen. Hillin novellin pohjalta Derricksonin ja C. Robert Cargillin työstämä käsikirjoitus on väkevä ja mielenkiintoinen, eikä siitä oikeastaan turhaa löydy. Finneyn perheen välinen draama on onnistunut lisä kaikessa inhottavuudessaan. Tekstin pohjalta Derrickson tekee vahvaa työtä ohjauksen kanssa. Tunnelma on kaiken aikaa painostava, mihin vaikuttaa Mark Korvenin synkkä musiikki. Epätoivon tunne kasvaa leffan edetessä, eikä vaadi edes kesähelteitä, että hikipisarat valuvat katsojan ohimoita pitkin Finneyn pakoyrityksiä seuratessa.

On hienoa, että Derrickson nimenomaan panostaa ahdistavan ja karmivan ilmapiirin luomiseen, eikä luota tylsiin äkkisäikäytyksiin. Parit kovaääniset böö-pelottelutkin mahtuu mukaan, mutta ne istuvat filmiin hyvin ja niitä on syytäkin säikähtää. Äänimaailma on mainiosti rakennettu. The Black Phone on myös tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Visuaalisessa ilmeessä hyödynnetään hyvin 1970-luvun estetiikkaa. Sen lisäksi, että lavasteet ja asut huokuvat aikakautta, myös aika ajoin filmin rakeilu ja tyylittely toistavat onnistuneesti 70-lukua.

Yhteenveto: The Black Phone on loistava kauhuelokuva, joka pitää tiukasti otteessaan läpi kestonsa. Tunnelma on tehokkaasti rakennettu ja jännitettä kasvatetaan taiturimaisesti, luottamatta tylsiin äkkisäikäyttelyihin. Parhaimmillaan meno on jopa piinaavan painostavaa. Tarina nappaa hyvin mukaansa ja mysteerinen puhelinkuvio pitää mielenkiintoa yllä. Finneyn todella haluaa pääsevän pakoon ja hänen yrityksensä muuttuvat kerta toisensa perään jännittävämmiksi. Nuori Mason Thames on hyvä valinta siepatuksi pojaksi ja Ethan Hawke on hyytävä sieppaajana. Show'n kuitenkin varastaa Finneyn siskoa esittävä Madeleine McGraw. Scott Derrickson tekee hyvää työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistunut. The Black Phone nousee ainakin toistaiseksi vuoden kauhutarjonnan parhaaksi suorittajaksi ja suosittelen sitä kaikille genren faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Black Phone, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Crooked Highway