Highlander 2 - Paluu (Highlander II: The Quickening - 1991) - elokuva-arvostelu

HIGHLANDER 2 - PALUU

HIGHLANDER II: THE QUICKENING

Ohjaus: Russell Mulcahy

Näyttelijät: Christopher Lambert, Virginia Madsen, Michael Ironside, Sean Connery, Allan Rich, John C. McGinley, Philipp Brock, Rusty Schwimmer, Ed Trucco, Pete Antico ja Peter Bucossi

Genre: fantasia, toiminta, scifi

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia - US Theatrical Version: 1 tunti 31 minuuttia - Renegade Version: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

Gregory Widenin ideasta syntynyt fantasiaelokuva Highlander - kuolematon (Highlander - 1986) ei menestynyt kummoisesti elokuvateattereissa, mutta se oli iso hitti VHS:llä. Elokuvan oli tarkoitus jäädä yksinäiseksi omaksi jutukseen, mutta kotijulkaisun menestyksen myötä studio alkoi kysellä jatko-osan perään ja lopulta vastahakoiset tekijät taipuivat. Useampi käsikirjoittaja työsti tekstiä, joka kulki nimillä "Highlander II: Yellowknife" ja "Highlander 2020". Kuvaukset käynnistyivät ja niissä sattui useita onnettomuuksia, joista yksi johti työryhmäläisen kuolemaan, hänen pudottua nosturista. Tuotannon loppuvaiheessa studio otti elokuvan viimeistelyn haltuunsa, suututtaen ohjaaja Russell Mulcahyn, joka lähtikin kävelemään leffan ensi-iltatilaisuudesta jo ensimmäisen vartin jälkeen. Highlander II - Paluu julkaistiin Isossa-Britanniassa huhtikuussa 1991 ja Yhdysvalloissa puoli vuotta myöhemmin, lähes kymmenen minuuttia lyhyemmäksi saksittuna. Elokuva oli kriitikoiden ja ensimmäisen elokuvan fanien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen. Leffan VHS-julkaisu oli kuitenkin niin suosittu, että Mulcahy sai lopulta vuonna 1995 luvan tehdä elokuvasta enemmän mieleisemmän ja lopputuloksena oli liki kaksituntinen Renegade-versio. Itse olin nähnyt aiemmin vain alkuperäisen Highlander - kuolemattoman ja tiesin jatko-osista vain niiden huonon maineen kautta. Nyt kun alkuperäinen elokuva viettää 40-vuotisjuhlaansa ja uusi Highlander-leffa on tekeillä, päätin katsoa koko elokuvasarjan läpi.

On vuosi 2024. Teollisuussaasteet ovat tuhonneet ilmakehän otsonikerroksen ja ihmiskunta yrittää torjua auringon vahingollista säteilyä Maapalloa ympäröivällä suojakilvellä. Vanha Connor MacLeod kohtaa vanhan vastustajansa, kenraali Katanan Zeist-planeetalta.

Christopher Lambert palasi rooliinsa Connor MacLeodiksi, joka syntyi 1500-luvun alussa Skotlannissa ja taistelun tiimellyksessä sai tietää olevansa yksi kuolemattomista sotureista, jotka taistelevat toisiaan vastaan vuosisatojen ajan, kunnes enää yksi on jäljellä. Ei kun siis Highlander 2 - Paluun mukaan Zeist-planeetalta kotoisin olevaksi avaruusolennoksi, joka häädettiin kapinayrityksen takia Maahan elämään kuolemattomana ihmisten joukossa. Tai jos katsot Renegade-version elokuvasta, niin jonkin sortin aikamatkaajaksi, joka lähetettiin tulevaisuuteen. Äh. On helppoa ymmärtää, miksi Lambert yritti keplotella itsensä pois elokuvasta, mutta joutui hammasta purren kuvaamaan sen loppuun sopimusteknisistä syistä. Miehestä näkee, ettei häntä juuri kiinnosta olla mukana. Hän hoitaa hommansa joko puolivillaisesti tai koomisen yliampuvasti, esittäessään leffan alussa vanhentunutta Connoria, tämän päätettyä jäädä kuolevaiseksi ihmiseksi, päihitettyään ykkösosassa Kurganin.

     Elokuvassa nähdään myös vanha tuttu Sean Connery toisena kuolemattomana, Juan Sánchez-Villalobos Ramírezina, jonka Kurgan tappoi, mutta joka tuodaan tietty takaisin, koska studio vaati Conneryn paluuta, sekä uusina tuttavuuksina Michael Ironside Zeist-planeettaa julmasti johtavana kenraali Katanana ja Virginia Madsen ihmiskapinallisena Louisena, joka uskoo Maata ympäröivän kilven olevan vallan väärinkäytön väline ja josta tehdään toki se pakollinen uusi rakkauden kohde Connorille. Madsen hoitaa tonttinsa passelisti, mutta eipä Conneryssä ja Ironsidessä ole juuri kehumista. Connerystä näkee, että hän teki leffan vain muhkean rahasumman takia ja Ironside on suorastaan vaivaannuttava sarjakuvamaisena pahiksena. Olihan Clancy Brownkin varsin teatraalinen Kurganina, mutta hänen suorituksessaan oli jonkinlaista tyylitajua, mikä yleensä hyvältä Ironsidelta uupuu tässä täysin.

Eipä tarvitse enää ihmetellä, miksi Highlander 2 - Paluu sai niin murskaavan nuivan vastaanoton sekä kriitikoilta että erityisesti alkuperäisen elokuvan faneilta. Leffasta paistaa kaikin tavoin läpi se, että elokuva tehtiin pakon sanelemana, eivätkä liiemmin ohjaaja Mulcahy kuin päätähti Lambertkaan olleet innoissaan palaamassa tämän maailman pariin, koettuaan kertoneensa koko homman jo Highlander - kuolemattomassa. Vielä pahempaa on, millaisia ratkaisuja tekijätiimi on keksinyt, tuhoten periaatteessa koko mytologian, mikä ensimmäisessä leffassa luotiin - lähtien siitä, että satunnaisesti kuolemattomiksi syntyneiden ihmisten sijaan Connor, Ramírez, Kurgan ja kumppanit ovatkin avaruusolentoja. 

Tämän lisäksi leffan päätarina on perin kummallinen veto. Iso osa alkuperäisleffan viehätystä oli nähdä Connor historian havinoissa, mutta jatko-osa onkin päätetty sijoittaa tulevaisuuteen (tai no, nykyään katsottuna menneisyyteen) vuoteen 2024. Ihmisten tehdassaasteet ovat tuhonneet ilmakehän otsonikerroksen, minkä takia auringon haitalliset säteet ovat päässeet läpi, tekemään Maasta ihmisille haitallisen. Estääkseen ihmiskunnan sukupuuton, Connor oli osana projektia jolla luotiin suojakenttä Maan ympärille. Mutta tähän suojakenttään liittyy salaliittoja sun muuta, mikä on pistänyt Louisen ja muut vastarinnan jäsenet liikkeelle. Siis mitä? Mitä ihmettä tekijät miettivät? Tämä scifirainahan hädin tuskin tuntuu jatko-osalta Highlander - kuolemattomalle!

Kaiken tämän päälle Highlander 2 - Paluu on myös kiusallisen köykäisesti tehty, enkä usko minkään lukuisista leikkausversioista pelastavan lopputulosta. Katselukokemusta eivät helpota täysi jännityksettömyys, tönkösti toteutetut toimintakohtaukset, hauskoiksi tarkoitetut jutut, jotka saavat lähinnä pudistelemaan päätään, sekä siisteiksi tarkoitetut jutut, jotka saavat lähinnä naureskelemaan tahattomasti. Katanan Maahan saapumiseen liittyvää metrokohtausta tuijottaessa tekisi useasti mieli pistää leffa pois päältä. Connorin ja Louisen välinen rakkaus on myös täysin pakotettua. Sen lisäksi, ettei Lambertin ja Madsenin väliltä löydy kemiaa, ei tekijöitä ole kiinnostanut edes yrittää rakentaa heille kuumenevia välejä. He vain alkavat yhtäkkiä pussailemaan, kuten miekkasankarin ja leffan naispäähenkilön kai kuuluu.

Jos jotain, niin Highlander 2 - Paluun tekniseltä osastolta löytyy jopa jotain kehuttavaa. Elokuvan kameratyöskentely on pääasiassa kelvollista, mutta valaisussa ja värimaailmassa ei ole pahemmin järkeä, sillä Maan suojakilpi hohtaa taivaalla punaisena, mutta silti sisätiloissa ulkoa tuleva valo on sinistä. Lavasteet ovat paikoitellen jopa näyttävät, joskin niistä tulee enemmän mieleen joku scifileffa, eikä Highlander. Puvustus on menettelevää ja maskeeraukset ajavat asiansa. Tehosteiden taso vaihtelee reippaasti riippuen siitä, minkä version elokuvasta katsoo. Nähtävästi Renegade-versiossa on hiotuimmat efektit. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Stewart Copelandin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Varmaan koko elokuvan parasta antia on kuitenkin lopputeksteissä soiva Lou Grammin kappale One Dream.

There should've been only one Highlander movie.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Highlander II: The Reckoning, Yhdysvallat, Ranska, Argentiina, 1991, Davis-Panzer Productions, Harat Investments, Lamb Bear Entertainment

Arvostelu: Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991)

VIIMEINEN PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ: FREDDYN KUOLEMA

FREDDY'S DEAD: THE FINAL NIGHTMARE

Ohjaus: Rachel Talalay

Pääosissa: Lisa Zane, Robert Englund, Lezlie Deane, Shon Greenblatt, Breckin Meyer, Ricky Dean Logan, Yaphet Kotto, Lindsey Fields, Johnny Depp ja Alice Cooper

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli kehuttu hitti, joten jatkoa oli luvassa. Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985), Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987), Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988) ja Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child - 1989) saivat vaihtelevamman vastaanoton ja kun viides elokuva menestyi selvästi edeltäjiään heikommin, New Line Cinema -yhtiö päätti, että seuraava osa tulisi jäämään sarjan viimeiseksi. Yhdessä kohtaa Peter Jackson oli kiinnitettynä käsikirjoittajaksi ja hänen tekstissään nuoret olisivat lakanneet pelkäämästä Freddyä ja ottavat vapaaehtoisesti unilääkettä kohdatakseen tämän. Lopulta tekijät päätyivät tuottaja Rachel Talalayn ideaan ja hänet päätettiin myös valita ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema sai ensi-iltansa syyskuussa 1991. Elokuva menestyi paremmin kuin Painajaisten lapsi, mutta sai kriitikoilta siihen asti sarjan negatiivisimmat arviot ja elokuva sai huonoimman laulun Razzie-ehdokkuuden. Itse olin katsonut elokuvasarjasta aiemmin vain pari ensimmäistä osaa, Freddy vs. Jasonin (2003) ja vuoden 2010 uudelleenfilmatisoinnin ja kun huomasin alkuperäisen elokuvan täyttäneen viime syksynä 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja samalla arvostella koko leffasarjan läpi.

Kymmenen vuoden päästä tulevaisuudessa Freddy Krueger on onnistunut tappamaan kaikki Springwood-kaupungin nuoret ja etsii nyt keinoa laajentaa häijyjä puuhiaan muualle.

Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema ei jatka aiempien osien hahmojen tarinaa, vaan se nostaa keskiöönsä laitoksessa kasvavat ongelmanuoret, jotka tietty päätyvät Elm Streetille uneksimaan tutusta veitsihansikkaasta veijarista. On John Doe (Shon Greenblatt), karkuteillä oleva nuorukainen, joka tietää Freddystä eikä siksi uskalla mennä nukkumaan, Tracy (Lezlie Deane), isänsä hyväksikäytöstä kovan kuoren kasvattanut uhmakas teinityttö, Spencer (Breckin Meyer), hupsu pilviveikko, sekä Carlos (Ricky Dean Logan), kuuro poika. Laitoksen työntekijöitä, Maggieta ja Docia taas esittävät Lisa Zane ja Alien - kahdeksannesta matkustajasta (Alien - 1979) tuttu Yaphet Kotto. Uudet näyttelijät eivät valitettavasti ole järin hyviä. Zane ajaa asiansa ja Kotto on mainio osassaan, mutta nuoret näyttelijät tuntuvat oikein kilpailevan siitä, kuka onnistuu tarjoamaan leffan yliampuvimman roolisuorituksen ja usein heidän puuhansa kameran edessä aiheuttavat lähinnä myötähäpeää.

     Vanhana tuttuna unien valtiaana, Freddy Kruegerina nähdään toki jälleen Robert Englund, joka on yhä kuin kotonaan tänä palaneena sarjamurhaajana. Elokuvan mukaan Freddy on onnistunut tappamaan kaikki nuoret alueeltaan, siis koko Springwoodin kaupungista, laajennettuaan toimintaa vanhalta kunnon Elm Streetiltä. Sekään ei vielä riitä miehelle, vaan hänen aikomuksenaan on levitä koko maailmaan. Englund on lystikkäässä vireessä, oikein kunnolla pitäen hauskaa roolissaan.

Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolemaa pidetään nähtävästi usein elokuvasarjan huonoimpana osana, enkä toisaalta ihmettele. Se on niin pöljä tapaus, että kerran jos toisenkin katsojana ehtii tuumia, mitäköhän helvettiä on oikein meneillään? Tekijöiden inspiraationa toimi tuohon aikaan juuri käynnistynyt Twin Peaks -sarja (1990-2017), jonka unenomaisuutta ja mysteerisyyttä on yritetty kopioida naurettavin lopputuloksin. Taitavasti työstetyn paketin sijaan Freddyn kuolema tuntuu läpikotaisin tajunnanvirtaleffalta, jota on käsikirjoitettu sitä mukaa, mitä sitä on kuvattu. Seasta puuttuu palasia ja välillä on vaikea pysyä kärryillä, missä nyt mennään. Tällainen tajunnanvirtameno johtaa myös lopulta siihen, että elokuva muuttuu loppusuorallaan jo jopa tylsäksi, enkä olisi uskonut, että leffalla on todellisuudessa kestoa alle puolitoista tuntia. Loppuhuipennus on varsinainen lässähdys ja on onni, ettei tämä nimestään huolimatta jäänyt "viimeiseksi painajaiseksi", sillä niin kököllä tavalla Freddystä päästään tällä kertaa eroon (en laske spoileriksi, kun elokuva jo nimessään puhuu hahmon kuolemasta).

Mojova syy fanien närkästymiseen oli toki myös se, että Freddyn kuolema on hädin tuskin enää kauhuleffa. Jo parissa aiemmassa osassa oli hoksattu, että fanit pitivät Freddyn vekkulista luonteesta ja synkästä huumorintajusta ja tällä saralla on vedetty nupit kaakkoon. Elokuva on melkeinpä jopa kauhukomedia, sillä niin höpsöjä juttuja se tarjoaa. Osa näistä aiheuttavat suurta myötähäpeää, mutta mahtuupa sekaan pari aidosti viihdyttävääkin hetkeä. Kohtaus, jossa hyödynnetään Carlosin kuuroutta, on elokuvan parasta antia ja kun eräs hahmo jää jumiin Freddyn pelaamaan videopeliin, on kohtaus kaikessa kökköydessään hupaisa.

Elokuvan ohjauksesta vastasi Rachel Talalay, joka lähti varsin villeille teille, eikä hän rakenna kauhuhenkeä juuri lainkaan. Talalay myös kehitteli elokuvan tarinan, minkä pohjalta Michael De Luca työsti varsinaisen käsikirjoituksen, jossa ei ole tosiaan juuri päätä eikä häntää. Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema ei ole edes teknisesti kummoinen tapaus. Sen kameratyöskentely on lähinnä kelvollista, lavasteet toimivat hyvin ja puvustus on oivaa, mutta erikoistehosteet ovat usein jopa naurettavan huonot. Äänimaailma ajaa asiansa, mutta eipä Brian Mayn säveltämistä musiikeista jää juuri mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Freddy's Dead: The Final Nightmare, 1991, New Line Cinema, Nicolas Entertainment

Arvostelu: Mies ja alaston ase 2½ (The Naked Gun 2½: The Smell of Fear - 1991)

MIES JA ALASTON ASE 2½

THE NAKED GUN 2½: THE SMELL OF FEAR

Ohjaus: David Zucker

Pääosissa: Leslie Nielsen, Priscilla Presley, George Kennedy, O. J. Simpson, Robert Goulet, Richard Griffiths, Jacqueline Brooks, Anthony Savage, Lloyd Bochner, Tim O'Connor, Peter Mark Richman, John Roarke, Margery Ross ja "Weird Al" Yankovic

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Hei, me pamputetaan! -televisiosarjaan (Police Squad! - 1982) perustuva komediaelokuva Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1990 ja lopulta Mies ja alaston ase 2½ sai ensi-iltansa kesäkuussa 1991. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla, mutta ei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Mies ja alaston ase -trilogian jo lapsena, muutamaankin otteeseen. Nyt kun elokuvasarja on yllättäen jatkumassa, päätin odotellessa katsoa alkuperäisen trilogian uudestaan ja arvostella sen. 

Komisario Frank Drebin rikospoliisista ryhtyy tutkimaan epäilyttävää Quentin Hapsburgia, jolla on ilkikurinen suunnitelma varmistaakseen, että ympäristöystävällinen aurinkovoima ei korvaa rahakkaita ja luonnolle haitallisia laitoksia.

Leslie Nielsen tekee paluun komisario Frank Drebiniksi rikospoliisista ja jatkaa tutun lystikkäällä linjallaan. Hän laukoo jälleen kuivia vitsejä täydellisellä pokerinaamalla, tuoden tarpeen vaatiessa lisähuumoria vekkuleilla ilmeilyillä. Pilke pysyy silmäkulmassa ja Nielsen osoittaa taas kerran olevansa komedian parhaita taitajia. Frank on edelleen erittäin pidettävä heppu, jonka uuteen tutkimukseen hyppää mielellään mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut George Kennedy poliisikapteeni Ed Hockenina, O. J. Simpson etsivä Nordberginä, sekä Priscilla Presley Frankin palavasti rakastamana Janena, joka oli ottanut hatkat juuri heidän hääpäivänään. Uusina tuttavuuksina esitellään tämänkertainen pahis Quentin Hapsburg (Robert Goulet), joka haluaa pitää itsensä ja ympäristölle haitallisilla öljy-, hiili- ja atomivoimalaitoksilla rahaa tahkoavat bisnesmiestoverinsa varakkaina, yrittämällä pistää päiviltä ympäristöystävällisen aurinkoenergian puolesta puhujan tohtori Meinheimerin (Richard Griffiths). Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Goulet istuu mallikkaasti tämänkertaiseksi roistoksi, kun taas Griffiths on oiva tuplaroolissa arvostettuna tohtorina ja tämän identiteetin varastavana Earl Hackerina.

Mies ja alaston ase 2½ ei paljoa kalpene hykerryttävän hauskalle ykkösosalle, vaan luvassa on tälläkin kertaa valtavasti hupia puolentoista tunnin verran alkuteksteistä lopputeksteihin. Voi kun minulla onkin ikävä sitä aikaa, kun komedialeffat ottivat ilon irti myös alku- ja lopputeksteistä. Jatko-osa tarjoaa aika lailla juuri sitä mitä ykkösosakin, pääasiassa samoilla vahvuuksilla ja heikkouksilla. Jos jossain jatko-osan voi mieltää edeltäjäänsä paremmaksi, niin loppuhuipennus on ytimekkäämpi kuin ykkösen turhan pitkäksi venytetty pesäpallomatsisekoilu.

Elokuvan tarinalla ei tälläkään kertaa ole juuri väliä, vaan juonentapainen toimii lähinnä keinona viedä hahmoja yhä vain uusiin hauskoihin kommelluksiin. Leffan aikana pääsee nauramaan makeasti ja vedet silmissä kerta toisensa perään, vitsivyörytyksen ollessa lähes taukoamatonta. Nauruja kirvoitetaan katsojasta monin keinoin, oli kyse sitten nokkelasta sanailusta, fyysisestä koheltamisesta tai taustoille piilotetuista lisävitseistä, joita ei taaskaan välttämättä hoksaa vielä ensimmäisellä katselulla. Juuri mitään ideaa ei ole pidetty liian pöljänä ja jos tekijät ovat halunneet, että hahmojen autoillessa Washingtonissa, taustalla näkyy jostain syystä yhtäkkiä Colosseum, niin sitten taustalla myös näkyy Colosseum. Tällä kertaa mukana on myös enemmän selvää parodiointa muista elokuvista, kuten Casablancasta (1942), Psykosta (Psycho - 1960) ja ohjaaja-käsikirjoittaja David Zuckerin veljen Jerry Zuckerin leffasta Ghost - näkymätön rakkaus (Ghost - 1990). Tätä nerokasta pönttöilyä jaksaa katsoa kerta toisensa perään ja hymy pysyy visusti huulilla läpi keston.

David Zuckerin ohjaus ja yhdessä Pat Proftin kanssa työstetty käsikirjoitus ovat tälläkin kertaa hyvää työtä, tekstin ollessa täynnä kekseliäitä juttuja. Mies ja alaston ase 2½ on myös kelvollisesti kuvattu ja leikattu kasaan. Etenkin seksikohtaukseen leikatut kiertoilmaisukuvat ovat toinen toistaan vekkulimpia ideoita. Lavastus on oivallista, samoin puvustus. Erikoistehosteet ovat tarkoituksellisen hupsut ja äänimaailmastakin löytyy omat lisähuvituksensa. Ira Newbornin säveltämä tunnusmusiikki on aina yhtä riemastuttava, jämähtäen jälleen pitkäksi aikaa soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Naked Gun 2½: The Smell of Fear, 1991, Paramount Pictures

Arvostelu: JFK - avoin tapaus (JFK - 1991)

JFK - AVOIN TAPAUS

JFK

Ohjaus: Oliver Stone
Pääosissa: Kevin Costner, Sissy Spacek, Michael Rooker, John Candy, Joe Pesci, Laurie Metcalf, Gary Oldman, Tommy Lee Jones, Kevin Bacon, Jay O. Sanders, Jack Lemmon, Walter Matthau, Wayne Knight, Donald Sutherland, Edward Asner, Brian Doyle-Murray, Vincent D'Onofrio ja Jim Garrison
Genre: draama
Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12

JFK - avoin tapaus perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen 35. presidentin, John F. Kennedyn salamurhasta 22. marraskuuta 1963 ja sen jälkeisestä murhatutkinnasta, sekä salaliittoteorioista. Kennedyn murhaa tutkinut New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison työsti kirjan On the Trail of Assassins (1988) tutkimuksensa pohjalta, mikä päätyi elokuvaohjaaja Oliver Stonen käsiin, joka kiehtoutui tekstistä ja osti heti kirjan elokuvaoikeudet. Stone osti oikeudet myös erilaisia Kennedy-salaliittoteorioita käsittelevään Jim Marrsin kirjaan Crossfire: The Plot That Killed Kennedy (1989). Hän sai ideansa läpi Warner Brosilla ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1991 ja lopulta JFK - avoin tapaus sai maailmanensi-iltansa 19. joulukuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Jo ennen ilmestymistään filmi herätti paljon kritisointia ja monet lehdet kirjoittivat elokuvasta negatiiviseen sävyyn. Leffa sai jonkin verran kritiikkiä myös ilmestyessään, mutta siinä kohtaa enemmistö kehui elokuvaa suuresti. Elokuvasta myös muodostui yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä lippuluukuilla. JFK - avoin tapaus sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miessivuosa, musiikki ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan kuvauksen ja leikkauksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon, sekä neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja miessivuosa), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänen palkinnot. Itse olin tiennyt filmistä jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä. Kun huomasin JFK - avoimen tapauksen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kolme vuotta presidentti John F. Kennedyn kuoleman jälkeen piirisyyttäjä Jim Garrison ryhtyy tutkimaan tapausta uudestaan. Tekijäksi ilmoitettu henkilö ei vaikuta pystyneen tekoon yksin ja pian Garrisonille aukeaa salaliittojen, korruption, maiden välisten juonittelun, sekä itse Yhdysvaltojen hallituksen peittelyjen maailma.

Pääroolissa Jim Garrisonina nähdään Kevin Costner, joka oli muutamaa vuotta aiemmin noussut isoksi tähdeksi - etenkin voitettuaan kaksikin Oscar-palkintoa westernistään Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990) vuotta aiemmin. Tässä Costner tekee kenties parhaan roolisuorituksensa, minkä olen häneltä nähnyt. Hän on fantastinen piirisyyttäjänä, joka ryhtyy tutkimaan Kennedyn salamurhaa, mikä menee niinkin pitkälle, että hän muuttuu täysin pakkomielteiseksi tapauksen selvittämisestä. Garrisonin tavoin katsojakin kokee pakottavaa tarvetta saada tapaus ratkaistua ja hahmon tarinaa seuraa kiehtoutuneena. Parhaimmillaan Costner on kuitenkin filmin viimeisen puolituntisen aikana, missä on todella pitkiä pätkiä, joissa vain Costner on äänessä. Voin vain kuvitella, kuinka käheä Costnerin ääni on ollut, kun hänen on pitänyt toistaa samaa, varmaan yli vartin kestävää monologia kuvauksissa yhä uudestaan ja uudestaan.

     Elokuvassa nähdään Costnerin lisäksi aikamoinen näyttelijäkattaus. Carrie-kauhuelokuvasta (1976) tuttu Sissy Spacek esittää Garrisonin vaimoa, Liziä. Nuoren Michael Rookerin esittämä Bill, Laurie Metcalfin näyttelemä Susie ja Wayne Knightin näyttelemä Bertel auttavat Garrisonia tämän tutkinnassa. John Candy, Kevin Bacon ja Donald Sutherland esittävät hahmoja, jotka paljastavat Garrisonille tietoja. Myöhemmin Äksyt vanhat herrat -komediassa (Grumpy Old Men - 1993) ilahduttava kaksikko Jack Lemmon ja Walter Matthau tekevät pienet roolit etsivänä ja senaattorina. Tommy Lee Jonesin näyttelemällä Clay Shaw'lla ja Joe Pescin esittämällä David Ferriellä on jotain peiteltävää. Gary Oldman taas nähdään takaumissa Lee Harvey Oswaldina, jota heti syytettiin Kennedyn murhasta, mutta jonka Garrison uskoo olevan pelkkä osanen isommasta kokonaisuudesta. Oikea Jim Garrison tekee nopean esiintymisen Earl Warrenina, jonka kirjoittaman Kennedyn salamurharaportin epäkohtien vuoksi Garrison päätti ryhtyä tutkimaan Kennedyn murhaa uudestaan. Näyttelijät tekevät läpikotaisin upeaa työtä. Tommy Lee Jones onnistui saamaan niin Oscar- kuin BAFTA-ehdokkuuden roolityöllään. Pesci on tuttuun tapaansa mahtava, mutta katsojan on vaikea olla häiriintymättä hänen hahmonsa kamalasta peruukista ja vielä hirveämmistä kulmakarvoista.

Presidentti Kennedyn salamurha on erittäin kiehtova aihe minkä tahansa maan asukkaalle. Vielä kiehtovamman siitä tekee se, kuinka hämäriltä ja salaperäisiltä itse murha, sen tekijä ja motiivit vaikuttavat. Jo heti alussa niin Garrison kuin katsojakin pohtii, että jos murhan ainoana syyllisenä pidetty ampui Kennedyä takaapäin, miten ihmeessä tappava luoti on poistunut Kennedyn takaraivosta, eikä otsasta? Ei olekaan mikään ihme, miksi tapauksesta on luotu paljon erilaisia teorioita, joihin Garrisonkin alkaa pian uskoa, kun virallinen tiedote tapauksesta ei vain tunnu oikealta. Onko Lee Harvey Oswald sittenkin pelkkä syntipukki huomattavasti vaarallisemmalle taholle? Vaikka katsojana uskoisikin viralliset lausunnot, pistää filmi nopeasti miettimään uudestaan. Näihin teorioihin uppoutuu nopeasti ja todella syvälle. Elokuvalla on kestoa yli kolme tuntia (ohjaajan versiona kolme ja puoli tuntia) ja vaikka elokuva tuntuukin pitkältä, on kesto lopulta täysin ansaittu ja oikeutettu.

Vaikka elokuvan pituuden kyllä huomaa, ei meno käy koskaan raskassoutuiseksi. Kertomus on kiehtova ja nappaa yhä koukuttavammin mukaansa, mitä enemmän uusia paljastuksia tulee vastaan. Kun itse Yhdysvaltojen hallituksen jäsenet Kennedyä seurannutta presidentti Lyndon B. Johnsonia myöten alkavat vaikuttamaan syyllisiltä, muuttuu JFK - avoin tapaus äärimmäisen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi. Tunnelma on läpikotaisin erinomaisesti rakennettu. Kun Garrison tuumii CIA:n ja FBI:n osuutta salamurhaan, hänestä tulee yhä vain vainoharhaisempi, mikä lisää jännitettä entisestään. Hienon lisän kaikkeen tuo Garrisonin mureneva parisuhde vaimonsa kanssa, kun Garrison ei enää tunnu edes huomaavan perheensä olemassaoloa tapauksen selvittelyn takia. Vaikka ajatuksen tasolla elokuvan huipentaminen pitkään oikeussalikäsittelyyn voisi vaikuttaa puiselta, on se fantastinen ja elokuvan aiempia osioita eri tavalla vangitseva lopetus tälle yli kolmituntiselle salaliittojen kertomukselle. Lopputekstien mukaan Yhdysvaltojen hallituksen pitäisi luovuttaa salatut tietonsa Kennedyn murhasta vuonna 2029. Kenties silloin pääsemme näkemään, mullistuuko virallinen tieto murhasta ja kuinka lähelle totuutta tämä elokuva osuikaan?

Elokuvan ohjauksesta vastaa Oliver Stone, jolle JFK - avoin tapaus ei todellakaan jäänyt viimeiseksi Yhdysvaltojen presidentistä kertovaksi elokuvaksi. Stone on myöhemmin ohjannut Richard Nixonista kertovan Nixonin (1995) ja George W. Bushista kertovan W.-elokuvan (2008). Stone tekee upeaa työtä läpi filmin, niin rakentaessaan tunnelmaa kuin ohjatessaan näyttelijöitä, sekä pitäessään valtavaa kokonaisuutta kasassa. Stone on myös käsikirjoittanut filmin yhdessä Zachary Sklarin kanssa. Kaksikko kehittelee kertomusta yhä vain lumoavammaksi, mitä pidemmälle se etenee. Filmi on myös pääasiassa taidokkaasti kuvattu, vaikka paikoitellen tiukat lähikuvat hahmojen kasvoista menevät hieman liiankin lähelle. Kuvauksessa ja leikkauksessa on kekseliäästi kikkailtu aitojen, tilanteista saatujen kuvamateriaalien, sekä elokuvaan kuvatun materiaalin välillä. Välillä näytettävät mustavalkoiset pätkät luovat elokuvaan hieman dokumentaaristakin henkeä. Mustavalkoisuuden lisäksi väreillä temppuillaan muutenkin. Alkupäässä voimakkaat värit häiritsevät hieman, mutta ne muuttuvat vähitellen tyylikkäämmiksi. Lavasteet ja asut ovat upeat, minkä lisäksi äänimaailmakin on onnistunut. Musiikeista vastaava John Williams tekee tuttuun tapaansa loistotyötä ja hän saikin Oscar-ehdokkuuden sävellyksistään.

Yhteenveto: JFK - avoin tapaus on erinomainen lakidraamaa ja trilleriä sekoitteleva elokuva, joka herättää katsojan syvän mielenkiinnon salamurhaa ja kaikkia sitä koskevia teorioita kohtaan. Salaliittohommat alkavat vähitellen kuulostaa täysin järkeenkäyviltä ja tapaus muuttuu kaiken aikaa vain kiehtovammaksi. Samalla vainoharhaisuus kasvaa niin päähenkilöllä kuin katsojallakin ja tunnelma sen kuin tiivistyy. Elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin jännittävä. Kertomus on niin vangitseva, että yli kolmetuntinen kesto kuluu nopeasti. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Pääroolissa hienosti vakuuttavan Kevin Costnerin lisäksi eritoten Gary Oldman ja Tommy Lee Jones tekevät loistotyötä. Oliver Stonen ohjaus on vahvaa ja hän saa pidettyä katsojan tiukasti otteessaan. JFK - avoin tapaus edustaa lakileffojen aatelia ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
JFK, 1991, Warner Bros., Canal+, Regency Enterprises, Alcor Films, Ixtlan, Camelot

Arvostelu: Cape Fear (1991)

CAPE FEAR

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Nick Nolte, Robert De Niro, Jessica Lange, Juliette Lewis, Joe Don Baker, Robert Mitchum ja Gregory Peck
Genre: kauhu, trilleri
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Cape Fear on Martin Scorsesen ohjaama uudelleenfilmatisointi vuoden 1962 elokuvasta Tuomitun kosto (Cape Fear), mikä taas pohjautuu John D. MacDonaldin kirjaan The Executioners vuodelta 1957. Alunperin Steven Spielberg suunnitteli tekevänsä uuden elokuvan kirjan pohjalta, mutta tultuaan siihen tulokseen, että tarina oli liian väkivaltainen ja raju hänen makuunsa, hän teki Martin Scorsesen kanssa vaihtokaupat, jolloin Scorsese ohjasi Cape Fearin ja Spielberg ohjasi Schindlerin listan (Schindler's List - 1993). Kuvaukset alkoivat ja lopulta Cape Fear sai maailmanensi-iltansa 6. lokakuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat filmiä ja siitä muodostui siihen aikaan Scorsesen suurin menestys lippuluukuilla ja ilmestymisvuotensa kahdeksanneksi menestynein elokuva. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras miespääosa ja naissivuosa), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa ja naissivuosa), sekä kaksi BAFTA-ehdokkuutta (paras kuvaus ja leikkaus). Itse en ollut aiemmin nähnyt Cape Fearia tai Gregory Peckin ja Robert Mitchumin tähdittämää alkuperäistä versiota, mutta olen tiennyt molemmista jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella Cape Fearin sen juhlan kunniaksi.

Max Cady vapautuu vankilasta 14 vuoden vankeuden jälkeen ja päättää kostaa asianajajalleen Sam Bowdenille, joka pimitti oikeudessa tietoja, joiden avulla Max olisi voinut saada huomattavasti lievemmän tuomion.

Vankilasta vapautuvana pahoinpitelijä-raiskaaja Max Cadyna nähdään Martin Scorsesen luottonäyttelijä Robert De Niro. De Niro ei kuitenkaan ole mukana vain, koska hän esiintyy lähes kaikissa muissakin Scorsesen filmeissä, vaan koska hän on selvästi paras mies hommaan. De Niron tulkinta Maxista on aidosti hyytävän uhkaava ja selkäpiitä karmiva. Arvaamattomuus ja älykkyys tekevät Maxista pelottavan, eikä koskaan voi tietää, mitä hän seuraavaksi tekee. Hahmosta löytyy monenlaisia puolia, joilla tämä puskee tahtoaan läpi ja De Niro tarjoaa kaikki nämä puolet fantastisesti. Suorastaan ilmiömäinen roolisuoritus, eikä ihme, että hän oli ehdolla niin Oscarista kuin Golden Globesta.
     Maxin kohteena, asianajaja Sam Bowdenina taas nähdään Nick Nolte. Scorsese olisi alun perin halunnut rooliin Harrison Fordiin, mutta tämä olisi suostunut elokuvaan vain, jos olisi saanut näytellä Maxia, jolloin Scorsese päätyi lopulta Nolteen, joka oli innokas tarttumaan tähän rooliin. Vaikkei Sam ole yhtä kiehtova hahmo kuin Max, on hänkin kiinnostava. Tavallaan Sam on hyvien puolella ja hänen puolestaan pitäisi jännittää, mutta eipä hänkään puhdas pulmunen ole. Nolte sopii osaansa erinomaisesti ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hän yrittää keksiä tapaa hankkiutua Maxista eroon... ja kun nämä keksityt tavat alkavat vähitellen olla lakeja vastaan, vaikka hahmo asianajaja onkin. Hyvää työtä tekevät myös Jessica Lange Samin vaimona Leighnä, sekä etenkin Juliette Lewis pariskunnan teinityttärenä Daniellena.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mainio Joe Don Baker yksityisetsivä Kersekinä, sekä alkuperäisen Tuomitun kosto -leffan päätähdet Robert Mitchum ja Gregory Peck pienissä rooleissa poliisina ja lakimiehenä. Peck tekee tässä viimeisen elokuvaroolinsa.

Lukuun ottamatta muutamia vikoja ja korneja yksityiskohtia, kuten paria pöhkösti käytettyä negatiivikuvaa ja suorastaan hulvatonta hetkeä, missä Leigh näkee Maxin ikkunasta pihaportin päällä ja ylidramaattisesti katsoo jokaisesta viereisestä ikkunasta, että tämä oikeasti on siellä, Cape Fear osoittautui aivan mahtavaksi jännäriksi. Tai itse asiassa jopa kauhuelokuvaksi, sillä meno äityy usein todella karmivaksi. Ahdistava tunnelma täyttää huoneen jo alkutekstien aikana ja kietoutuu yhä tiukemmin katsojan ympärille, mitä pidemmälle elokuva etenee. Jo ensimmäisten kohtausten aikana Scorsese näyttää lahjakkuutensa ja luo samanaikaisesti tunnelmaa, mikä aiheuttaa niin epämiellyttävyyttä kuin vahvaa lumoavuutta. Katsojan on aivan pakko saada tietää, miten tarina päättyy.

Vaikka muutama hetki onkin tahattoman koominen, ei Scorsese muuten suostu hellittämään ahdistavuuden kanssa. Sen kummempia hengähdystaukoja ei ole, vaan vaara ja uhka ovat koko ajan olemassa. Max voi piileskellä missä vain. Hahmoa kuvataan leffassa petoeläimeksi, joka vaanii uhriaan oikeaan hetkeen asti ja juuri tämän saalistajan kokeman oikean hetken odottelu tekee leffasta niin painostavan. Erityisen tiivistunnelmaisia ovat hetket, joissa joku päätyy kahden kesken Maxin kanssa, tietämättä kenen kanssa ovat nyt tekemisissä. Kohtaukset on venytetty pitkiksi ja katsoja tuijottaa hievahtamatta ja hikipisarat ohimolla valuen, mihin tilanne eskaloituu. Nämä kohtaukset vain täydellistää De Niron huikea roolityö. Hän on samanaikaisesti vangitseva, että pelottava. Katsoja ymmärtää, miksi Maxin kanssa jää juttelemaan, vaikka tietäisi, että tästä on parempi pysyä kaukana. Intensiivisyyttä vain kasvatellaan kaiken aikaa, mikä johtaa erittäin tiivistunnelmaiseen loppuhuipennukseen.

Scorsesen vakuuttavaan ohjaukseen oman lisänsä tuo tietty hitchcockmaisuus. Hän on selvästi katsonut ohjaajalegenda Alfred Hitchcockin jännäreitä ja kanavoi niitä tyylikkäästi omassa työssään. Wesley Strickin käsikirjoitus on oivallinen ja erittäin mukaansatempaava. Kuvaus on todella taidokkaasti toteutettu ja mukana on paljon kohtauksiin sopivia vinksahtaneita otoksia. Valaisu on myös erinomaista, etenkin yökohtauksissa, joissa leikitellään sillä, kuinka paljon katsoja näkee tapahtumista. Taidokasta kuvausta tukee tietty lahjakas leikkaus. Jälkitöissä olisi kuitenkin voinut pohtia kiusallisen nolojen negatiivikuvien käyttöä uudestaan. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja lisää vain jännitystä. Musiikit on pitkälti kierrätetty alkuperäisestä filmistä, mutta Elmer Bernstein on työstänyt Bernard Hermannin säveltämiä melodioita hieman uudestaan.

Yhteenveto: Cape Fear on loistava ja jopa piinaava jännityselokuva, jossa Robert De Niro tekee suorastaan hyytävän karmivan roolisuorituksen. Ohjaaja Martin Scorsese rakentaa tunnelmaa erinomaisesti ja pitää katsojaa tiukasti otteessaan. Jännite kasvaa kohtaus kohtaukselta ja monet kohtaukset on venytetty tarkoituksella pitkiksi lisäämään epämiellyttävyyden tunnetta. Vaara on kaiken aikaa läsnä, eikä hengähdystaukoja oikeastaan löydy. Vain parissa kohtaa tunnelma katkeaa hieman hölmöjen ratkaisujen takia, mutta muuten elokuva ei hellitä. De Niron lisäksi hyvää työtä tekevät myös Nick Nolte ja hänen hahmonsa perhettä esittävät Jessica Lange ja Juliette Lewis. Tekninen toteutus on muuten vakuuttava, jos huvittavia negatiivikuvia ei lasketa mukaan. Kaiken kaikkiaan Cape Fear on hieno trilleri, jota voi suositella kaikille painostavien jännäreiden ystäville. Vaikka elokuvan olisi nähnyt useastikin, on 30-vuotisjuhla hyvä syy katsoa leffa uudestaan. Nyt pitää etsiä alkuperäisteos jostain käsiin ja verrata, onko se parempi, vai kuuluuko Scorsesen Cape Fear niiden uudelleenfilmatisointien harvaan joukkoon, jotka päihittävät alkuperäisen?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cape Fear, 1991, Amblin Entertainment, Cappa Films, Tribeca Productions

Arvostelu: Child's Play 3 (1991)

CHILD'S PLAY 3

Ohjaus: Jack Bender

Pääosissa: Justin Whalin, Brad Dourif, Jeremy Sylvers, Perrey Reeves, Dean Jacobson, Travis Fine, Andrew Robinson, Donna Eskra, Dakin Matthews ja Peter Haskell

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 18

Kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kriitikoiden pitämä menestys, jolle päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös taloudellinen hitti, joten kolmannen osan teko lähti heti liikkeelle. Tuotanto hoidettiin kiireellä ja lopulta Child's Play 3 ilmestyi jo yhdeksän kuukautta edellisen elokuvan jälkeen, elokuussa 1991. Kriitikot haukkuivat leffan lyttyyn, eikä se ollut läheskään yhtä menestynyt lippuluukuilla kuin edeltäjänsä. Lisäksi elokuvan ylle nousi synkkä kohu, kun kaksi kymmenenvuotiasta murhasivat vauvan Englannissa ja tekotapa muistutti murhaa Child's Play 3:sta. Oikeudessa kuitenkin tutkittiin, että syytetyt eivät olleet nähneet elokuvaa, eikä se siis olisi voinut toimia inspiraationa teolle. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen Child's Playn ja sen vuoden 2019 uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin leffasarjan saavat pian jatkoa televisiosarjan voimin, päätin vihdoin katsoa kaikki elokuvat läpi ja arvostella ne. Pari viikkoa Child's Play 2 - murhaavan nuken jälkeen katsoin Child's Play 3:n.

On kulunut kahdeksan vuotta siitä, kun Andy Barclay päihitti riivatun Chucky-nuken toistamiseen. Charles Lee Rayn sielu löytää tiensä uudelleenkäynnistetyn Good Guy -lelulinjan nukkeen ja Chucky pääsee jälleen valloilleen.

Alex Vincent ei harmillisesti enää palaa kolmatta kertaa Andy-pojan rooliin, Child's Play 3:n tehdessä hurjan aikahypyn tulevaisuuteen. Vaikka elokuva ilmestyi jo yhdeksän kuukautta toisen osan jälkeen, filmien jatkumossa aikaa on kulunut jopa kahdeksan vuotta. Nyt Andy on teini-ikäinen ja häntä esittää Justin Whalin, joka ei vakuuta - ei sitten yhtään. Whalinin puolustukseksi tosin täytyy sanoa, että leffa tekee yleisesti kehnoa työtä saadakseen katsojan tuntemaan kuin tässä nyt olisi sama hahmo edellisistä filmeistä. Iso osa johtuu siitä, että hahmot puhuvat hänestä sukunimellä, sillä Andy on pistetty sotilaskouluun, jossa lapsuuden traumat nousevat uudella tavalla esiin.

     Sotilaskoulussa Andy tapaa mm. nuoren pojan Tylerin (Jeremy Sylvers), kiusatun Whitehurstin (Dean Jacobson), komentajilleen isottelevan De Silvan (Perrey Reeves), kiusaavan komentaja Sheltonin (Travis Fine), kersantti Botnickin (Andrew Robinson) ja eversti Cochranen (Dakin Matthews), jotka ovat toinen toistaan tyhjänpäiväisempiä ja tylsempiä hahmoja, joiden selviytyminen ei jaksa kiinnostaa lainkaan. Itse asiassa Andynkaan hengissä pysyminen ei kiinnosta tällä kertaa, eli kenenkään puolesta ei jaksa jännittää, mikä jo syö paljon filmistä. Näyttelijät eivät ole kovin kaksisia rooleissaan - vaikka tosin Sylvers on ihan sympaattinen pienenä Tylerinä.

Elokuvan melkeinpä pelastavana enkelinä toimii itse Chucky-nukke (äänenä kolmatta kertaa Brad Dourif), joka herää taas kerran uudestaan henkiin ja lähtee tietty Andyn perään ihmiskehon toivossa. Dourif tekee yhä loistotyötä esittäessään Chuckyn ääntä, kanavoiden hyvin nuken jopa huvittavaa ärtymystä. Charles Lee Ray on nyt ollut monta vuotta vankina nuken sisällä ja jo toistamiseen hänet päihitti lapsi. Tähän kun lisää päälle sen, että hän on nukkenakin alkanut tuntemaan kipua ja vuotamaan verta, niin ei ihme, että Chucky on jatkuvasti tympääntynyt. Jos Chucky ei olisi näin lystikäs tapaus, elokuva olisi huomattavasti kehnompi.

Jo tällaisenaan Child's Play 3 on heikko esitys, mutta eipä siltä olisi kovin paljoa voinutkaan odottaa. Kun miettii kauhuleffasarjoja, kuten Halloweenia (1978-), Perjantai 13. päivää (Friday the 13th - 1980) tai Painajaista Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984-2010), kaikkien ensimmäinen osa on ehta genrensä klassikko, mutta heti sen jälkeen alkaakin aikamoinen alamäki. Tämän vuoksi odotin jo Child's Play 2 - murhaavan nuken olevan huomattavasti alkuperäistä heikompi ja olin jopa yllättynyt, kuinka pätevä kauhufilmi se onnistuikaan olemaan. Child's Play 3 on aika lailla sitä tasoa, mitä odotin edeltäjän olevan, eikä tämä todellakaan tarjoa suuria yllätyksiä. Kuten alussa kerroin, leffa ilmestyi jo yhdeksän kuukautta edellisen osan jälkeen, eli tuotanto kiirehdittiin läpi. Käsikirjoittaja Don Mancini on sanonut saaneensa todella vähän aikaa tekstiä varten ja sen myös huomaa. Elokuva tuntuu juurikin siltä, että se on vain puskettu vauhdilla teattereihin keräämään rahaa.

Pelottavaksi leffaa on vaikea kutsua ja se ihanan karmiva tunnelma kahdesta ensimmäisestä osasta on kadoksissa. Iso osa tunnelmasta muodostui siitä, kun jännityksellä odotti, milloin ja mitä Chucky tekee. Tässä leffassa seurataan paljon enemmän Chuckyn puuhailuja, mikä taitaa johtua siitä, että Mancini itsekin tajusi, kuinka pahvisia ihmishahmoista oli tulossa. Nukesta saattaa olla vaikeaa tehdä kolmatta kertaa pelottavaa, joten Chuckya näytetään paljon enemmän. Tämä tosiaan toimii osittain pelastavana tekijänä, sillä leffa muuttuu joka kerta viihdyttävämmäksi Chuckyn ollessa ruudulla. Kun nukkea ei ole näkyvissä, elokuva on lähinnä pitkäveteinen ja mitäänsanomaton. Loppuhuipennuksesta puuttuu yritys kokonaan ja lähinnä se vain kierrättää laiskasti ideoita aiemmista osista (kuten tekee koko muukin leffa). Heti kun lopputaistelu on käyty, lopputekstit pistetään pyörimään ja katsoja on aika nopeasti unohtanut, mitä tuli juuri nähtyä.

Tällä kertaa ohjaajana toimii Jack Bender, joka oli tätä ennen työskennellyt lähinnä television puolella. Hyppäys elokuvien pariin ei suju ongelmitta, eikä Benderin työ Child's Play 3:ssa ole kovin kummoista. Filmi on kuvattu kelvollisesti, mutta siitäkin löytyy välillä kiirehtimisen tuntua. Leikkaus ajaa asiansa, sotilaskoulun lavasteet ovat hienot, veriset maskeeraukset onnistuneet ja Chucky-nukke näyttää jälleen hyvältä, joskin ehkä hieman kömpelömmin liikkuvalta kuin edellisissä osissa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, vaikka Cory Leriosin ja John D'Andrean säveltämät musiikit kummastuttavat paikoitellen melodioillaan.

Yhteenveto: Child's Play 3 on harmillisen heikko elokuva kahden erittäin hyvän edeltäjänsä jälkeen. Elokuvasta suorastaan paistaa läpi sen kiirehditty tuotanto, jotta filmi saatiin mahdollisimman nopeasti teattereihin keräämään lisää rahaa studiolle. Yritys puuttuu lähes täysin ja niinpä lopputuloksena on todella laimea ja mitäänsanomaton kauhuraina. Brad Dourif pelastaa paljon vekkulimaisen kierolla olemuksellaan Chucky-murhaajanukkena, muttei hänkään pysty yksinään tekemään elokuvasta hyvää, kun oikein mikään hänen ympärillä ei toimi. Andy-pojan rooliin valittu Justin Whalin on aika pökkelö osassaan, eikä hahmon puolesta jaksa enää jännittää. Kaikkien hahmojen kohtalot ovat katsojalle aika yhdentekeviä, eikä itseäni olisi paljoa haitannut, vaikka Chucky olisi listinyt kaikki tässä sotilaskoulussa. Child's Play 3:n katsoo tylsyydestään huolimatta ainakin kertaalleen läpi, jos haluaa nähdä koko Chucky-saagan, mutta ei silti kannata paljoa odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Child's Play 3, 1991, Universal Pictures

Arvostelu: Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti (Hot Shots! - 1991)

HOT SHOTS! - KAIKKIEN ELOKUVIEN ÄITI

HOT SHOTS!

Ohjaus: Jim Abrahams
Pääosissa: Charlie Sheen, Cary Elwes, Valeria Golino, Lloyd Bridges, Kevin Dunn, Jon Cryer, William O'Leary, Kristy Swanson, Cylk Cozart, Rino Thunder ja Bill Irwin
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 12

Hot Shots! (mikä kulkee täällä Suomessa hassulla lisänimellä "Kaikkien elokuvien äiti") on Charlie Sheenin tähdittämä parodia elokuvasta Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986). Elokuvan teko lähti liikkeelle pari vuotta Top Gunin ilmestymisen jälkeen ja itse leffa sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättimenestys, mitä monet kriitikotkin kehuivat. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Hot Shots! - kaikkien elokuvien äitiä, sillä katsoin Top Gunin ensimmäistä kertaa vasta alkusyksystä 2019, enkä kokenut järkeväksi katsoa parodiaa leffasta, jota en ollut nähnyt. Kuitenkin nyt kun olen nähnyt Top Gunin ja huomasin Hot Shotsin täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen juhlan kunniaksi - varsinkin kun pian ilmestyy kauan odotettu Top Gun: Maverick (2021).

Laivastosta eronnut lentäjä Topper Harley kutsutaan takaisin hommiin, uutta "Uninen elukka" -sotilasoperaatiota varten. Palatessaan Topper kohtaa kilpailevat pilotit, menneisyyden traumat ja viehättävän psykologin.

Alkoholi- ja huumeongelmiensa, sekä väkivaltaisten tekojensa vuoksi nykyään huonossa maineessa oleva, mutta tämän leffan ilmestymisen aikaan vielä suurta suosiota nauttinut Charlie Sheen näyttelee elokuvan päähenkilöä, Topper Harleyta. Kyseessä on tietty parodiaversio Tom Cruisen näyttelemästä Maverickista, Top Gun - lentäjistä parhaat -leffan päähahmosta. Esikuvansa tavoin Topperkin on aikamoinen huimapää hävittäjän puikoissa, mistä hän joutuu helposti ongelmiin. Sheen on mainio roolissa ja leppoisalla hengellään tarjoaa useat hilpeät naurut.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Dunn Topperin takaisin laivastoon pyytävänä komentajakapteeni Blockina, Lloyd Bridges amiraali Tug Bensonina, Cary Elwes, Jon Cryer ja William O'Leary lentäjinä, sekä Valeria Golino psykologi Ramadana, johon Topper iskee silmänsä palatessaan laivastoon. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, vaikkei Dunn erityisen hauska onnistu olemaan. Elwes tekee hyvää vitsiä Val Kilmerin hahmosta Top Gunissa, kun taas Bridges on täydellinen hömelönä amiraalina. Bridgesin rooli oli alun perin kirjoitettu Leslie Nielsenille, joka ei kuitenkaan suostunut elokuvaan. Vaikka Nielsen onkin mahtava ja suorastaan legenda parodioiden saralla, täytyy sanoa, että mielestäni tätä roolia varten Bridgesistä löytyy jotain arvokkuutta kaiken pöhköyden keskeltä, mitä Nielsen ei välttämättä onnistuisi tuomaan rooliin. On muuten huvittavaa nähdä Sheen ja Cryer samassa leffassa, ennen kuin he päätyivät näyttelemään veljeksiä huippusuositussa Miehen puolikkaat -komediasarjassa (Two and a Half Men - 2003-2015).

Ai että, Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti osoittautuikin hauskaksi filmiksi! Olin etukäteen hieman skeptinen, mutta ei kestänyt kauaa, kun leffa jo voitti minut puolelleen. Tämä voi myös johtua siitä, että katsoin elokuvan keskellä yötä, väsyneen ylienergisessä tilassa, milloin huonotkin vitsit naurattavat kunnolla. Toivottavasti en häirinnyt naapureitani, sillä minä todella nauroin läpi leffan. Enää ei tehdä tällaisia komedioita, joissa kaikessa ei välttämättä ole mitään järkeä, joissa vitsejä on mukana ihan vain vitsien vuoksi ja joissa jatkuvuudella ei ole niinkään väliä. Leffa on täysin itsetietoista ja häpeilemätöntä hyvän mielen hömppää, joka vain haluaa viattoman lapsenomaisesti viihdyttää katsojaansa läpi vajaan puolentoista tunnin kestonsa ja siinä se myös onnistuu todella hyvin.

Tarina ja huumori selvästi pilailevat Top Gunin kustannuksella, eikä tätä tosiaan kannata katsoa, jos kyseistä lentoleffaa ei ole vielä nähnyt, sillä monet vitsit menevät täysin ohi. Jo tällaisenaan Hot Shots! irvailee veikeästi filmin juustoisuudelle, mutta se voisi vieläkin rohkeammin tarttua Top Gunin pöljään äijäpullisteluun ja tahattomaan (tai täysin tarkoitukselliseen) homoeroottiseen sävyyn. Top Gun ei kuitenkaan jää ainoaksi leffaksi, mikä joutuu pilkan kohteeksi, vaan osansa saavat myös mm. Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990), Rocky (1976), Tuulen viemää (Gone with the Wind - 1939) ja Teräsmies (Superman - 1978). Mukana on paljon vitsejä ja niistä monet visuaaliset huvitukset näkyvät vain pikaisesti, jolloin osa saattaa jopa mennä ohi ensimmäisellä katselulla. Vaikka kyseessä on puhdas pöhköily, on tähän silti käytetty ajatusta niin, että menoon täytyy oikeasti keskittyä. Komediaa revitään niin aikamoisesta toilailusta kuin aidosti nokkelasta sanailusta. Erityisen hauskaksi koin dialogin tutkaa käyttävän sotilaan ja amiraali Bensonin välillä: 

"Viholliskoneita kello kahdessatoista!"

"Kahdessatoista? No, meillähän on siis aikaa vielä... 25 minuuttia!"

Elokuvan on ohjannut Jim Abrahams, joka oli aiemmin tehnyt mm. komediaklassikon Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980). Vaikkei Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti yllä samalle tasolle, onnistuu Abrahams tässäkin. Samoja tehokeinoja löytyy molemmista leffoista ja Abrahamsin komediallinen ajoitus on erittäin hyvää, vaikka itse vitsit eivät aina osuisikaan maaliinsa. Myös teknisesti kyseessä on yllättävän laadukas teos. Lentotukialuksen lavasteet ovat näyttävät ja hävittäjien lentelyt ovat hienosti toteutetut. Kuvaus on sujuvaa ja efektit komedialeffalle juuri sopivan hupsuja. Äänimaailmastakin löytyy omat vitsinsä, kuten auton jarrutusääni hevosen pysähtyessä. Sylvester Levayn säveltämistä musiikeista löytyy paljon vaikutteita Top Gunin melodioista.

Yhteenveto: Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti on erittäin mainio ja hilpeä Top Gun -parodia, mikä toimii yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva on tunnelmaltaan erittäin lystikäs ja se on täynnä vitsejä, jotka muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta saavat nauramaan makeasti. Leffa on vielä siltä ajalta, kun kaikessa ei tainnut olla erityisemmin logiikkaa, eikä haitannut, vaikka pöhköilisi täysillä kieli poskessa. Vaikka leffa voikin vaikuttaa lähinnä tyhmältä, löytyy siitä paljon nokkeluuksia ja jotkut vitseistä ovat niin ovelasti piilotettuja, että elokuvasta riittää bongailtavaa useammallekin katselukerralle. Esikuviensa kustannuksella irvailu on hauskasti tehty, vaikka elokuva voisi vieläkin rohkeammin vitsailla tiettyjen Top Gunin juttujen kustannuksella. Charlie Sheen on oiva valinta päärooliin huimapää Topper Harleyksi, mutta show'n varastaa Lloyd Bridges amiraali Bensonina. Teknisiltä ansioiltaan filmi on yllättävänkin pätevä, vaikka seasta löytyykin tarkoituksella kökköjä tehosteita ja äänitehosteita. Kaiken kaikkiaan Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti on varsin lystikäs komediaelokuva, jonka katselua suosittelen lämpimästi - kunhan Top Gun - lentäjistä parhaat on ensin nähty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hot Shots!, 1991, Twentieth Century Fox, Peter V. Miller Investment Corp.

Arvostelu: Myrskyn ratsastajat (Point Break - 1991)

MYRSKYN RATSASTAJAT

POINT BREAK

Ohjaus: Kathryn Bigelow
Pääosissa: Keanu Reeves, Patrick Swayze, Gary Busey, Lori Petty, John C. McGinley, James LeGros, John Philbin, Bojesse Christopher ja Chris Pedersen
Genre: rikos, toiminta
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Point Break, eli suomalaisittain Myrskyn ratsastajat on Keanu Reevesin ja Patrick Swayzen tähdittämä rikostoimintaelokuva. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 1980-luvulla, kun W. Peter Iliff kirjoitti sen käsikirjoituksen. Ridley Scott valittiin silloin ohjaajaksi ja päärooliin kaavailtiin mm. Johnny Deppiä, Val Kilmeriä ja Charlie Sheeniä. Projekti ei kuitenkaan toteutunut sellaisenaan. Vuonna 1990 Kathryn Bigelow otti leffan haltuunsa ja työsti käsikirjoituksen uusiksi miehensä James Cameronin kanssa, jolloin elokuva kulki nimellä "Johnny Utah". Kun Reeves ja Swayze valittiin rooleihinsa, filmin nimeksi vaihdettiin "Riders of the Storm", viitaten The Doorsin samannimiseen kappaleeseen. Hauskasti elokuvan suomenkielinen nimi Myrskyn ratsastajat on suomennos juurikin tästä nimivaihtoehdosta. Kesken kuvausten nimi päätettiin kuitenkin muuttaa lopulliseen muotoonsa Point Breakiksi. Elokuva saikin lopulta maailmanensi-iltansa 10. heinäkuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Se sai pääasiassa positiivisia arvioita ja oli hitti lippuluukuilla. Vuosien varrella elokuva on noussut kulttiasemaan. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Myrskyn ratsastajia, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään. Elokuva alkoi kiinnostamaan minua tosissaan vuonna 2015, kun siitä tehtiin uudelleenfilmatisointi Point Break, mutta en katsonut silti kumpaakaan. Kun huomasin elokuvan nyt täyttävän 30 vuotta, päätin sen kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Myrskyn ratsastajat.

FBI-alokas Johnny Utah pääsee heti tositoimiin, kun ex-presidenteiksi naamioituneet roistot ryöstävät pankkeja. Johnny ja hänen parinsa Angelo epäilevät roistoja surffaajiksi ja Johnny päättää soluttautua paikallisten surffaajien joukkoon, löytääkseen rikolliset.

Ennen kuin Keanu Reevesistä tuli The Matrixin (1999) Neo ja koiria rakastava tappaja John Wick, hän oli Johnny Utah, F-B-I-agentti! Johnny on vasta alokas, mutta valmis näyttämään taitonsa muille agenteille ja hyppääkin vauhdikkaasti toimintaan. Reeves sopii erittäin hyvin rooliin ja vaikka häneltä löytyy heikot hetkensä draamakohtauksissa, hoitaa hän homman kotiin oivallisesti läpi leffan. Hän tekee Johnnysta pidettävän alusta alkaen ja katsoja haluaakin nähdä, että hän pääsee osoittamaan kykynsä sankarina. Johnnyn agenttiparia, Angelo Pappasia esittää Gary Busey, joka nostaa usein hymyn katsojan huulille tietyllä outoudellaan.
     Soluttautuessaan surffauspiireihin Johnny tapaa mm. hieman tympeän Tylerin (Lori Petty), jonka torjuva käytös vain innostaa nuorta Johnnya lisää, sekä alueen surffauskuningas Bodhin (Patrick Swayze). Tylerin ja Johnnyn välille rakennetaan tiettyä romanssia, Tylerin ollessa elokuvan ainoa kunnon naishahmo. Petty on mainio, näyttäessään turhan innokkaalle Johnnylle paikkansa maailmassa. Swayze taas on täydellinen adrenaliiniryöppyä rakastavaksi Bodhiksi - niinkin täydellinen, että Swayze itse vaatimalla vaati päästä surffaamaan ja laskuvarjohyppäämään stuntnäyttelijän sijaan. Johnnyn ja Bodhin välille muodostuva toveruus on onnistunut, kun hahmot ovat hyvin erilaiset, mutta silti heissä on jotain samaa.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös John C. McGinley FBI-pomo Harpina, sekä Red Hot Chili Peppersin laulaja Anthony Kiedis mulkvistisurffaajana.

Myrskyn ratsastajat sisältää monenlaisia pöhköyksiä jo juonestaan eri kohtauksiin, mutta elokuvassa on jotain niin mukaansatempaavaa ja suorastaan coolia, että se on sähäkkä filmi vielä 30 vuotta alkuperäisen julkaisun jälkeenkin. Kovin paljoa katsojalta ei vaadita siihen, että hoksaa ex-presidenteiksi naamioituneiden roistojen todelliset henkilöllisyydet kauan ennen kuin ne paljastetaan itse elokuvassa. Tähän leffa löytää kuitenkin tapansa kiertää asiaa ja saada ratkaisu toimimaan. Osaamattomissa käsissä moni asia elokuvasta lässähtäisi kasaan, mutta Kathryn Bigelow osoittaa kykynsä ohjaajana. Tunnelma on loistokkaasti luotu. Leffa nappaa heti mukaansa ja se muuttuu yhä mielenkiintoisemmaksi, kun katsoja haluaa tietää, miten soluttautumisoperaatio viedään huipennukseensa. Pientä jännitettä löytyy ja toimintakohtaukset ovat iskeviä. Ex-presidenttien pankkiryöstökohtauksia näkisi mielellään lisääkin.

Romanttinen puoli Johnnyn ja Tylerin välillä on hieman väkisin mukaan tungettua ja lähinnä katsojana takertuukin Johnnyn ja Bodhin välille muodostuvaan "säpinään". Ihan yhtä vahvoja homoviboja heidän kohtauksensa eivät tarjoa kuin viisi vuotta aiemmin ilmestynyt Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986), mutta silti hahmojen katseet ja vuorosanat toisilleen ovat herättäneet vuosien aikana paljon keskustelua siitä, että Johnny ja Bodhi eivät ole vain kavereita. Tämä kaksikko ja heitä näyttelevät Reeves ja Swayze ovatkin elokuvan vahva kantava voima, mikä saa antamaan tietyt hölmöydet anteeksi. Katsoja jännittääkin, miten käy, jos Johnnyn ammatti selviää? Kaikki tämä rakentaa kohti vaikuttavaa loppuhuipennusta, jota katsoessa katsoja huomaa helposti siirtyneensä sohvan reunalle, hiki ohimolla jännityksen vuoksi.

Naisohjaajaksi Kathryn Bigelow tuo elokuvaan paljon äijämachoilua ja vehkeiden mittailua, mitä toimintaelokuvissa on totuttukin näkemään. Bigelow kuitenkin panostaa Johnnyyn ja Bodhiin, tehden heidän suhteestaan yllättävänkin syvällisen. Vaikka käsikirjoittajaksi alkuteksteissä on merkitty W. Peter Iliff, on Bigelow sanonut kirjoittaneensa tekstiä paljon uudestaan miehensä James Cameronin kanssa ennen kuvausten alkua. Teksti sisältää monia ikonisiksi muodostuneita repliikkejä, minkä lisäksi se käsittelee hupsua ideaansa lahjakkaasti. Tekninenkin toteutus on onnistunutta. Myrskyn ratsastajat on oivallisesti kuvattu ja etenkin laskuvarjohyppykohtaukset sisältävät näyttävää kameratyöskentelyä. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet tyylikkäitä ja äänimaailmakin iskevästi rakennettu. Mark Ishamin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia mainiosti, lisäten jännitettä toimintakohtauksiin.

Yhteenveto: Myrskyn ratsastajat on tietystä höpsöydestään huolimatta erittäin mainio ja sähäkkä toimintaleffa. Keanu Reeves on oiva valinta FBI-agenttialokas Johnny Utahiksi ja Patrick Swayze on aika lailla täydellinen surffaaja-Bodhina. Kaksikon välille muodostuva yhteys on filmin kantava voima ja katsojana voi huomata odottavansa jotain säpinää tapahtuvan ennemmin heidän välillä kuin Johnnyn ja Tylerin, joiden välille sitä romanssia oikeasti yritetään rakentaa. Toimintakohtaukset, surffaukset ja laskuvarjohypyt ovat toinen toistaan paremmin toteutettuja ja filmi pitääkin iskevästi mukanaan tyylikkyydellään. Tarinan käänteet ovat hyvin ennalta-arvattavia, mutta silti katsoja pysyy hyvin mukana ja jännittää, kuinka käy, jos Johnny paljastuu FBI-agentiksi. Myrskyn ratsastajat toimii varsin passelisti yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt, 30-vuotisjuhla on hyvä syy korjata aukko toimintaleffasivistyksessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Point Break, 1991, Largo Entertainment, JVC Entertainment Networks

Arvostelu: Boyz n the Hood - kulman kundit (Boyz n the Hood - 1991)

BOYZ N THE HOOD - KULMAN KUNDIT

BOYZ N THE HOOD

Ohjaus: John Singleton
Pääosissa: Cuba Gooding Jr., Ice Cube, Laurence Fishburne, Angela Bassett, Morris Chestnut, Nia Long, Tyra Ferrell, Desi Arnez Hines II, Baha Jackson, Redge Green, Debrick D. Gobert, Baldwin C. Sykes ja Regina King
Genre: draama, rikos
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

Boyz n the Hood - kulman kundit on edesmenneen ohjaaja-käsikirjoittaja John Singletonin esikoiselokuva. Singleton kirjoitti käsikirjoituksen alunperin pääsykoetehtävänä elokuvakouluun. Teksti kulki nimellä "Summer of 84" ja se pohjautui Singletonin lapsuuteen. Vuosien varrella hän työsti tekstiä lisää ja lopulta myi sen Columbia Picturesille, mutta sillä ehdolla, että hän saisi itse myös tehdä elokuvan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 1990 ja lopulta Boyz n the Hood - kulman kundit sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 13. toukokuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli budjettiinsa verrattuna iso menestys, minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Itse en ollut nähnyt Boyz n the Hood - kulman kundeja aiemmin, mutta olin tiennyt elokuvasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla sen vihdoin ja arvostelemalla sen.

Los Angelesin South Centralissa kolme lasta kasvavat aikuisiksi rikollisuuden, murhan ja huumeiden keskellä.

Boyz n the Hood - kulman kundit keskittyy kolmeen nuoreen, jotka ovat joutuneet kasvamaan vaarallisissa olosuhteissa, mikä on vaikuttanut jokaiseen heistä eri tavoin. Tre Styles (aikuisena Cuba Gooding Jr. ja lapsena Desi Arnez Hines II) yrittää selvitä parhaansa mukaan siihen asti, että voisi muuttaa pois alueelta. Darrin "Pullapoika" Baker (aikuisena Ice Cube ja lapsena Baha Jackson) on ajautunut rikollisille poluille ja viettänytkin aikaa vankilassa. Hänen veljensä Ricky Baker (aikuisena Morris Chestnut ja lapsena Donovan McCrary) haaveilee jalkapalloilijan urasta, mutta pelkää, ettei hänellä ole siihen mahdollisuutta lähtökohtiensa vuoksi. Yllättävänkin hyvät lapsinäyttelijät saavat välittömästi katsojan sympatiat puolelleen, sillä he tulkitsevat karuissa oloissa kasvamista pelottavankin uskottavasti. Siitä Gooding Jr:n, Ice Cuben ja Chestnutin on hyvä jatkaa hahmojen esittämistä, kun he alkavat olla aikuistumisen kynnyksellä. Yllätyin todella paljon, kuinka hienoa työtä Ice Cubekin tekee leffassa. En ole koskaan ollut erityisen vaikuttunut hänestä näyttelijänä, mutta tässä hän osoittaa lahjansa.
     Elokuvassa nähdään myös Angela Bassett ja Laurence Fishburne Tren vanhempina, Tyra Ferrell Bakerin veljesten äitinä, Redge Green, Dedrick D. Gobert ja Baldwin C. Sykes Tren, Darrinin ja Rickyn kanssa hengailevina Chrisinä, Dookyna ja Monsterina, Nia Long Tren tyttöystävänä Brandina, sekä Regina King Trestä kiinnostuneena Shalikana. Sivunäyttelijöistä upeimman roolityön tekee Fishburne Tren isänä, Furious Stylesina, joka yrittää kasvattaa pojastaan kunnon miestä vaikka väkisin. Fishburne suorastaan huokuu karismaa ja auktoriteettia roolissaan.

Alusta alkaen on selvää, että Boyz n the Hood - kulman kundien tarina on erittäin tärkeä ja henkilökohtainen ohjaaja-käsikirjoittaja John Singletonille, jolta löytyy paljon painavaa sanottavaa "amerikkalaisesta unelmasta". Hän todella haluaa näyttää tällaisten "hoodien" karua menoa, missä monet lapset joutuvat kasvamaan, eikä ketään tunnu kiinnostavan. Jopa virkavalta kohtelee näiden katujen kasvatteja kuin roskaa. Ei olekaan mikään ihme, että rikollisuus kukoistaa tällä alueella. Furious Stylesin repliikkien kautta Singleton kommentoikin leffassa sitä, kuinka valkoiset vallanpitäjät sulkevat mustat omalle alueelleen, missä he voivat tappaa toisensa, eivätkä siten olisi valkoisten ongelmana. Meno on traagista läpi elokuvan ja katsoja herkistyy helposti useaan otteeseen - etenkin he, jotka ovat joutuneet elämään vastaavissa oloissa.

Rankasta kertomuksestaan ja traagisista tapahtumistaan huolimatta elokuvasta löytyy paljon sydäntä. Kolmen ystävyksen veljellinen rakkaus toisiaan kohtaan puskee esiin läpi leffan ja karuuden vastakohtana on jopa kauniita hetkiä. Niin kauniista, liikuttavista kuin kauheista kohdista löytyy jotain todella voimakasta. Tunnelma onkin kaikin puolin vahvasti rakennettu. Jo sen ansiosta leffa nappaa mukaansa ja se pitää yhä vain tiukemmin mukanaan, mitä enemmän näistä hahmoista alkaa välittämään. Heidän kasvukertomustaan voisi seurata vieläkin kauemmin. Lapsinäyttelijät olivat niin hyviä, että olisin ihan hyvin voinut katsoa vielä ainakin toiset puoli tuntia pelkästään heidän puuhiaan. Etenkin kun juuri heidän kohdallaan karu kasvuympäristö korostuu tosissaan. He puhuvat asioista, mitkä omaan korvaan kuulostavat kauheilta, mutta heille se on niin arkipäiväistä, että he tajuavat vasta kasvaessaan, kuinka kamala heidän kasvuympäristönsä onkaan ollut. Kaikki tämä johtaa lopulta erittäin iskevään lopetukseen, mikä jättää aika tyhjän olotilan, sillä tietää, että on kokenut jotain hyvin vaikuttavaa.

Vaikuttavuutta vain vahvistaa se, kuinka aidolta kaikki tuntuu. Singletonin ammentaessa omasta elämästään, näkemisistään ja kokemisistaan, hän onnistuu välittämään katsojalle sen tunteen, millaista on elää tällä tavalla. Hän ei pelkää näyttää vaikeita asioita, mutta samalla hän pyrkii sanomaan kaiken aikaa, kuinka väärin tämä on ja kuinka asioiden pitää muuttua. Singletonin työ on niin erinomaista, ettei ihme, että hän nappasi Oscar-ehdokkuudet käsikirjoituksellaan ja ohjauksellaan. Hän on itse asiassa edelleen, 30 vuotta myöhemminkin nuorin parhaan ohjauksen Oscar-ehdokas, saatuaan ehdokkuuden vain 24-vuotiaana! Boyz n the Hood - kulman kundit on myös mainiosti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteilla ja puvustuksella korostetaan likaista ja köyhää naapurustoa. Myös äänimaailma on oivallinen ja Stanley Clarken säveltämät musiikit vain lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Boyz n the Hood - kulman kundit on hieno draamaelokuva, joka tekee suuren vaikutuksen todellisuuden tunteellaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja John Singleton on ammentanut filmiin omasta lapsuudestaan ja omista kokemuksistaan, tehden lopputuloksesta todella voimakkaan ja henkilökohtaisen. Singleton ei pelkää näyttää karuakin menoa, tehden katsojan olosta tarkoituksellisesti epämiellyttävän useassa kohtaa. Hän kritisoi monia asioita filmillään ja teoksessa on paljon painoarvoa. Karuuksien onnistuneena vastapuolena on oikeaa kauneutta ja herkkyyttä. Päähahmojen veljeydellinen rakkaus on aidosti liikuttavaa ja Cuba Gooding Jr., Ice Cube ja Morris Chestnut hoitavat kaikki hommansa hyvin - kuten tekevät myös hahmoja lapsina näyttelevät Desi Arnez Hines II, Baha Jackson ja Donovan McCrary. Kyseessä on merkittävä teos, mikä tuntuu valitettavasti yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen ajankohtaiselta. Suosittelenkin erittäin lämpimästi Boyz n the Hood - kulman kundeja aivan kaikille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Boyz n the Hood, 1991, Columbia Pictures