Arvostelu: Waterworld (1995)

WATERWORLD

Ohjaus: Kevin Reynolds

Pääosissa: Kevin Costner, Jeanne Tripplehorn, Tina Majorino, Dennis Hopper, Michael Jeter, Gerard Murphy, Kim Coates, R. D. Call, Robert LaSardo, Zakes Mokae ja Jack Black

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Waterworld on Kevin Costnerin tähdittämä toimintaseikkailu. Elokuva syntyi vuonna 1986 käsikirjoittaja Peter Raderin ja tuottaja Brad Krevoyn ideasta luoda oma versionsa Mad Max -elokuvista (1979-). Rader työsti käsikirjoitusversioita usean vuoden ajan ja kaupitteli ideaansa eri yhtiöille. Lopulta vuonna 1992 Universal Pictures nappasi elokuvan itselleen. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991) tehnyt kaksikko, Kevin Costner ja ohjaaja Kevin Reynolds hyppäsivät elokuvaan mukaan ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 1995. Kuvaukset olivat kuitenkin ongelmia täynnä. Vaikeat kuvausolosuhteet avomerellä aiheuttivat jatkuvia takaiskuja, kun lavasteet tuhoutuivat myrskyissä ja työryhmä joko tuli merisairaaksi tai meinasi hukkua. Tuotantokustannukset kasvoivat kaiken aikaa, etenkin kun Costner oli tyytymätön kuvattuun materiaaliin ja vaati, että leffa kirjoitettaisiin ja kuvattaisiin uudestaan. Kuvaukset venyivät lopulta puolen vuoden mittaiseksi operaatioksi ja elokuvasta muodostui kallein leffa mitä oli tehty. Lisäksi Costner ja Reynolds riitelivät vähän väliä, mikä johti lopulta siihen, että Reynolds hylkäsi elokuvan leikkauksen loppusuoralla, antaen Costnerin tehdä leffan loppuun. Lopulta elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja Waterworld sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Vaikka leffa tienasi jopa 260 miljoonaa dollaria, oli sen budjetti noussut niin suureksi, että elokuva oli ikävä taloudellinen floppi, jolle niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät pahemmin lämmenneet. Elokuva sai parhaan äänityksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuuden, mutta myös huonoimman elokuvan, ohjauksen ja miespääosan Razzie-ehdokkuudet, sekä "voitti" huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Waterworldia, vaikka olen tiennyt siitä ja etenkin sen maineesta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin selvittää, millainen on itse elokuva kohujen ja kuohujen keskellä ja samalla arvostella Waterworldin sen juhlavuoden kunniaksi.

Kaukana tulevaisuudessa napajäätiköt ovat sulaneet ja peittäneet Maapallon vedellä. Selviytyneet ihmiset seilaavat loputtomalla merellä, etsien tyttöä, jonka tatuoinnin kerrotaan olevan kartta, joka johtaa viimeiselle Kuivamaalle.

Waterworldin pääroolissa nähdään tosiaan Kevin Costner, jonka ura luiskahti alamäkeen elokuvan tekemien tappioiden myötä. Costner näyttelee nimettömäksi jäävää merenkävijää, joka seilaa ympäri merta, etsien ruokaa ja tapellen vaarallisia, merirosvomaisia "savuttajia" vastaan. Tämä mies piittaa ainoastaan omasta selviytymisestään maailmanlopun keskellä, mutta päättyy toki kuitenkin lopulta auttamaan hädässä olevia ihmisiä barbaarijoukkoa johtavalta tyrannilta - eli aivan kuten Max Rockatansky, Mad Max -leffojen päähenkilö. Costner hoitaa tonttinsa pääasiassa hyvin. Hänestä löytyy tietty karismaa tuiman sankarin osaan, mutta paikoitellen hänestä puuttuu oikea palo elokuvaa kohtaan. Kuvaukset eivät tosiaan olleet helpot, minkä lisäksi Costner kävi tuolloin läpi avioeroa, mikä on kaikki taatusti vaikuttanut hänen suoritukseensa.

     Elokuvassa nähdään myös Dennis Hopper pahana Diakonina, joka johtaa savuttajien armeijaa ja Gerard Murphy tämän uskollisena palvelijana Nordina, Tina Majorino Enola-tyttönä, jonka selkää koristavan tatuoinnin uskotaan olevan kartta viimeiselle maapläntille, mitä planeetalta löytyy, Jeanne Tripplehorn Enolaa suojelevana Heleninä, sekä Michael Jeter keksijä Gregorina. Lisäksi Jack Black tekee yhden uransa ensimmäisistä rooleista Diakonin joukkoihin kuuluvana pilottina. Sivunäyttelijät ajavat passelisti asiansa, joskin koin Hopperin Razzie-palkinnon hölmöksi vedoksi. Hopper on tietty täysin elementissään eksentrisenä roistona, joka on leffan vekkulein hahmo kaikessa kataluudessaan.

Waterworld on täysin ymmärrettävästi saanut imagonsa "Mad Maxina merellä". Elokuva lainailee niin paljon George Millerin ideoimasta postapokalyptisestä saagasta ja ainoa selvä poikkeus on, että karujen aavikoiden sijaan elokuva tapahtuukin loputtomaksi muuttuneella merellä. Vaikka Mad Maxiin vertaamatta jättäminen onkin täysi mahdottomuus, on vetinen ympäristö lopulta tarpeeksi poikkeava, jotta Waterworld onnistuu edes jollain tavalla olla oma juttunsa. Käsikirjoittaja Peter Rader on miettinyt selvästi pitkään, kuinka tämä tulevaisuudenkuvaus toimii ja tähän maailmaan uppoutuukin ihan mukavasti. Heti kättelyssä on veikeä ratkaisu, että Universalin logossa nähtävän maapallon napajäätiköt sulavat ja lopulta vesi peittää mantereet kokonaan. Hyvin simppelillä tavalla katsojalle tehdään selväksi mistä on kyse ja tänä päivänä, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan kaiken aikaa, elokuva tuntuu ajankohtaisemmalta kuin ilmestyessään 30 vuotta sitten.

Mutta siinä, missä Rader onnistuu märän tulevaisuudenkuvansa kanssa, hän (ja mukaan hypänneet kirjoittajat David Twohy ja Joss Whedon) kuitenkin kompuroi itse tarinassa. Sen lisäksi, että Waterworldin käsikirjoitus on täynnä tuttuja Mad Max -juttuja, ei se muutenkaan ole kovin omaperäinen juonensa kanssa, minkä takia jo ensimmäisen vartin kohdalla voi arvata, kuinka loppuleffa tulee menemään, eikä yllätyksiä tosiaankaan ollut luvassa. Tästä huolimatta elokuva pitää ihan menevästi kyydissään ja tarjoaa useita näyttäviä toimintakohtauksia.

Vaikka leffan voisi muuten laskea epäonnistumiseksi, helvetillisissä olosuhteissa toiminut työryhmä voi kyllä antaa itselleen aplodit siitä, kuinka vaikuttavia kohtauksia he saivatkaan aikaiseksi. Teknisiltä ansioiltaan Waterworld on nimittäin jopa aika upea. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja puvustettu. Lavastustiimi on tehnyt ällistyttävää duunia kelluvien jättilavasteiden kanssa. Erityisesti suuri atolli, missä esimerkiksi Enola, Helen ja Gregor asuvat, on huikea ilmestys. Erikoistehosteet ovat myös vakuuttavat ja käytännön efekteillä toteutetut taistelut todellisine räjähdyksineen saavat elokuvan näyttämään paremmalta kuin monet tämän päivän tehostespektaakkelit tietokoneluomustensa kanssa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu James Newton Howardin seikkailullisia ja mahtipontisia musiikkeja myöten.

Kevin Reynoldsin jätettyä Waterworldin Costnerin harteille, kyllästyttyään totaalisesti tämän käytökseen, Costnerin käsissä teattereissa julkaistu elokuva oli tiivis, vähän päälle parituntinen toimintaseikkailu. Vasta vuosia myöhemmin Reynoldsin hitaampi visio julkaistiin lähes kolmetuntisena ohjaajan versiona. Tämä versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia ja joitakin kokonaan uusia kohtauksia, joissa muun muassa tutustuaan vielä enemmän atollilaisten elämään. Moni aikoinaan teatteriversion lytännyt katsoja tykästyi Waterworldiin nähtyään tämän pidemmän leikkausversion.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Waterworld, 1995, Universal Pictures, Gordon Company, Davis Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation

Arvostelu: Horizon: An American Saga - Chapter 1 (2024)

HORIZON: AN AMERICAN SAGA - CHAPTER 1

Ohjaus: Kevin Costner

Pääosissa: Sienna Miller, Kevin Costner, Sam Worthington, Georgia MacPhail, Michael Rooker, Danny Huston, Abbey Lee, Jena Malone, Jamie Campbell Bower, Michael Angarano, Jon Beavers, Owen Crow Shoe, Luke Wilson, Ella Hunt, Tom Payne, Will Patton, Isabelle Fuhrman, Jeff Fahey, Tatanka Means, Wasé Chief, Tim Guinee, Dale Dickey, Scott Haze, Angus Macfadyen, Naomi Winders, Hayes Costner, Austin R. Grant, Charles Halford, Alejandro Edda ja Giovanni Ribisi

Genre: western

Kesto: 3 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 16

Horizon: An American Saga - Chapter 1 on Kevin Costnerin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä lännenelokuva. Costner sai idean elokuvaan jo vuosikymmeniä sitten, kirjoittaen ensimmäisen käsikirjoituksen vuonna 1988. Hän yritti pitkään saada elokuvaa rahoitettua eri studioiden kautta ja odotellessaan sinnikäs Costner laajensi tarinaa kaiken aikaa, jolloin hän joutui lopulta jakamaan tarinan useampaan elokuvaan, vaihtoehtoisesti pohtien myös televisiosarjaformaattia. Lopulta Costner päätti itse kerätä rahoituksen elokuvaan oman Territory-studionsa kautta, maksaen budjetista omasta taskustaan jopa kymmeniä miljoonia dollareita. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Horizon: An American Saga - Chapter 1 on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin, kun kuulin Costnerin työstävän uutta länkkäriä, ovathan genren edustajat olleet vähissä viime aikoina. Meinasin kuitenkin saada ähkyn jo pelkästä ajatuksesta, että kyseessä oli neljän, kolmen tunnin mittaisen elokuvan valtava eepos, joista kaksi ensimmäistä leffaa julkaistaisiin saman kesän aikana. Kävin silti uteliaana katsomassa Horizon: An American Saga - Chapter 1:n heti sen ensi-iltapäivänä.

1800-luvun puolen välin Amerikassa uudisasukkaat yrittävät toipua apassien hurjasta hyökkäyksestä, samalla kun yksinäinen mysteerimies ajautuu keskelle veristä perhekonfliktia.

Horizon: An American Saga pitää sisällään aikamoisen hahmokattauksen ja laajan näyttelijäkaartin, eikä osa ehdi vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa juuri muuta tehdä kuin näyttää naamansa ennen lopputekstejä. On Kittredgen uudisasukasperhe, johon kuuluvat äiti Frances (Sienna Miller), isä James (Tim Guinee), tytär Lizzie (Georgia MacPhail) ja poika Nat (Kevin Costnerin poika Hayes)... ja sitten on toinen Kittredgen perhe, johon kuuluvat isä Owen (Will Patton) ja tyttäret Diamond (Isabelle Fuhrman) ja Martha (Naomi Winders). On joukko amerikkalaissotilaita, joihin kuuluvat muun muassa luutnantti Gephart (Sam Worthington), eversti Houghton (Danny Huston) ja sotilas Riordan (Michael Rooker), Sykesin rikollisperhe, johon kuuluu isä James (Charles Halford), äiti (Dale Dickey), sekä pojat Caleb (Jamie Campbell Bower), Gratton (Austin R. Grant) ja Junior (Jon Beavers), vankkureilla halki Amerikan matkustavat Matthew Van Weyden (Luke Wilson), Juliette (Ella Hunt) ja Hugh (Tom Payne), sekä salaileva pariskunta Ellen (Jena Malone) ja Walter (Michael Angarano) ja näiden prostituoitu tuttu Marigold (Abbey Lee). Sekä iso joukko muitakin tyyppejä, jotka jäävät vielä toistaiseksi pintaraapaisuiksi. Näyttelijäkaarti kuitenkin suoriutuu osistaan pääasiassa mallikkaasti.

     Ai niin ja sitten elokuvassa nähdään myös muuan Kevin Costner. Varmaan jokaiselle katsojalle tulee yllätyksenä (ja varmaan myös pettymyksenä), että markkinoinnin keskittyessä nimenomaan Costnerin Hayes Ellison -hahmoon, on Costnerilla ruutuaikaa ehkä parikymmentä minuuttia ja hän saapuu kuvaan ensi kertaa, kun leffaa on mennyt jo tunti. Costner hoitaa hommansa ihan hyvällä vaihteella, mutta eipä miehen näyttelemisestä juuri näy, että kyseessä on hänen suuri intohimoprojektinsa, jota hän on suunnitellut jo muutaman vuosikymmenen ajan.

Kun Costnerin alun perin yhdeksi elokuvaksi suunnittelema Horizon: An American Saga lähti vuosien varrella paisumaan yhä vain isompiin mittoihin, mies pohti jopa jossain kohtaa, että toteuttaisikin projektin televisiosarjana. Ainakin tämän Chapter 1:n perusteella olen sitä mieltä, että televisiosarja olisi palvellut tätä mammuttilänkkäriä huomattavasti paremmin kuin neljä elokuvaa. Sen sijaan, että tänä kesänä julkaistaan kaksi ensimmäistä elokuvaa, molemmat kolmen tunnin mittaisia, olisi ollut mieluisampaa nähdä homma jaettuna kuuden, tunnin mittaisen jakson ensimmäiseksi tuotantokaudeksi westernsarjasta.

Leffan isoin ongelma on ehdottomasti sen köykäinen käsikirjoitus, joka ei palvele yhtäkään hahmoa tai heidän lukuisia juonikuvioitaan. Kuten nimestä voi jo päätellä, kyseessä tosiaan on vasta ensimmäinen osa ja on tiedossa, että tarina jää vielä täysin kesken. Mutta on se nyt ihme, että kun elokuvalla on mittaa kolme tuntia ja vaikka koko aika käytetään yhä vain uusien hahmojen esittelyyn, ei kenestäkään jää juuri mitään käteen. Leffalla on kolme päätarinaa, joista jokainen käynnistyy suunnilleen tunnin välein. Ensimmäisen tunnin ajan seurataan Kittredgen perhettä, joka joutuu intiaanien hyökkäyksen kohteeksi, toinen tunti seurataan Ellisonia, joka ajautuu keskelle Sykesin perheriitoja ja kolmas tunti vietetään lähinnä vankkurimatkaajien parissa. Juuri kun alat uppoutua yhteen tarinaan, seuraava jo käynnistyy, eikä leffa osaa hyppiä sulavasti näiden kertomusten välillä. Asiaa ei myöskään auta, että ainakaan vielä ykkösleffassa ei selvennetä, kuinka nämä kaikki tarinat linkittyvät toisiinsa.

Elokuva etenee täysin omassa rauhassaan eteenpäin, todella verkkaisesti ja on pakko sanoa, että kolmannen tunnin käynnistyessä aloin jo väsähtämään ja odottamaan leffan päättymistä. Vaikka leffalla ei toisaalta ole mikään kiire, on sen kerronta silti rönsyilevää ja pomppivaa. On hämmentävää, että kolmen tunnin mittaisena esittelynäkin tuntuu aika ajoin siltä, että seasta puuttuu kohtauksia. Turhahkon tuntuista täytettä mahtuu sekaan, mutta sitten taas hahmojen välisien suhteiden rakentumiseen ei jakseta käyttää aikaa ollenkaan. Parin hahmon välille syntyy kuin tyhjästä pakollista romanssia, eikä tämä jää ainoaksi kerraksi, kun katsojana ihmettelee, että missä ihmeen välissä nämä hahmot ovat bondanneet ja miksei sitä näytetty meille?

Vaikka olenkin nyt lähinnä kritisoinut Horizon: An American Saga - Chapter 1:ä, en voi kuitenkaan tuomita sitä huonoksi elokuvaksi. Siitä löytyy joitain meriittejä hyvistä näyttelijäsuorituksista lähtien ja etenkin ensimmäisen tunnin aikana nähtävä apassihyökkäys on toimivan jännittävä ja lupailee hyvää loppuleffalle. Kokonaisuus on kuitenkin keskinkertainen, eikä varsinainen elokuva jättänyt juuri minkäänlaista halua nähdä jo kahden kuukauden päästä ensi-iltansa saavaa Chapter 2:a. Onneksi ennen lopputekstejä on kuitenkin luvassa jonkinlainen pikakelausversio kakkososan tapahtumista ja johan meno näyttää ykköstä kiinnostavammalta ja toiminnallisemmalta! Voi olla, että tulevaisuudessa, kun kaikki neljä Chapteria on nähty, Horizon: An American Saga muodostaakin mainion länkkärieepoksen. Tai ehkä tästä pelkästä ykkösestäkin saadaan joskus joku eheämpi neljän tunnin versio puuttuvine palasineen, vähän kuten Costnerin esikoisohjauksesta, huomattavasti paremmasta lännenelokuvasta Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990).

Costnerin ja Jon Bairdin käsikirjoitus jää todella tönköksi, minkä pohjalta Costnerin on ollut vaikeaa ohjata toimivaa filmiä. Costner näyttää aika ajoin tietävänsä, mitä tekee kameran takana, mutta vähän väliä herää myös tunne, että mies on ahmaissut aivan liian ison palan kakkua ja suuruudenhulluus muuttuu projektin kompastuskiveksi. Jos jotain elokuvassa ei kuitenkaan voi moittia, niin sen teknistä taituruutta. Horizon: An American Saga - Chapter 1 on upeasti kuvattu elokuva. Laajat ja pitkät maisemakuvat villistä lännestä ovat näyttäviä ja tätä vain tukee hieno lavastus ja puvustus. Erikoistehosteissa luotetaan vanhoihin hyviin konsteihin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu hevosen ratsastuksia ja revolverien laukauksia myöten. John Debneyn musiikki maalailee pääasiassa onnistuneesti, joskin se muuttuu ajoittain turhan melodramaattiseksi paatokseksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Horizon: An American Saga - Chapter 1, 2024, Warner Bros., New Line Cinema, Territory Pictures Entertainment

Arvostelu: The Bodyguard (1992)

THE BODYGUARD

Ohjaus: Mick Jackson
Pääosissa: Kevin Costner, Whitney Houston, Gary Kemp, Bill Cobbs, Michele Lamar Richards, Mike Starr, Christopher Birt, Tomas Arana, Ralph Waite, Tony Pierce ja Robert Wuhl
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

The Bodyguard on Kevin Costnerin ja ensikertalaisnäyttelijä Whitney Houstonin tähdittämä romanttinen jännityselokuva. Leffa lähti liikkeelle Lawrence Kasdanin työstämästä käsikirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut jo 1970-luvulla halutessaan kovasti elokuva-alalle. Hän saikin lopulta myytyä käsikirjoituksen, sen jälkeen kun hänet oli torjuttu yli 60 kertaa. Tuottaja John Calley kiinnostui tekemään tekstin pohjalta elokuvan ja siihen jopa palkattiin ohjaajaksi John Boorman ja päätähdiksi Ryan O'Neal ja Diana Ross, mutta vuonna 1978 projekti kaatui Rossin poistumisen myötä. Kun Kasdanin ensimmäinen ohjaustyö Huuma (Body Heat - 1981) osoittautui tarpeeksi meneväksi hitiksi, hänen vanha käsikirjoituksensa alkoi jälleen kiinnostamaan Hollywoodissa. Tehdessään Silveradoa (1985), Kasdan näytti tekstinsä Kevin Costnerille, joka innostui siitä ja kaksikko ryhtyi työstämään siitä filmiä. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 1991 ja lopulta The Bodyguard sai maailmanensi-iltansa 25. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti, jopa vuotensa toiseksi menestynein elokuva ja ylipäätään yksi siihen aikaan menestyneimmistä elokuvista. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät elokuvan ja se sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, miespääosa, naispääosa, käsikirjoitus, uusi tähti, hiustenleikkuu ja laulu). Elokuva onnistui voittamaan kolme Grammy-palkintoa (mm. vuoden albumi) ja se oli kahdella laululla ehdolla Oscar-gaalassa. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt The Bodyguardia, vaikka sitä on niin kehuttu kuin lytätty minulle muutamaan otteeseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa, onko elokuva jättimenestyksensä tai haukkujensa arvoinen?

Kun joku lähettää tappouhkauksia Oscar-ehdokkaalle näyttelijä-laulaja Rachel Morranille ja vielä räjäyttää hänen pukuhuoneensa, Frank Farmer palkataan hänen uudeksi henkivartijakseen selvittämään, kuka on kaiken takana?

Pääroolissa nimikkohahmo-henkivartijana Frank Farmerina nähdään Kevin Costner, joka "sai" roolistaan huonoimman miespääosan ja hiustenleikkauksen Razzie-ehdokkuudet. Ei hän mielestäni mitenkään erityisen huono ole, mutta täytyy silti myöntää, että on Costner tässä aika tylsistynyt puupökkelö, jos vertaa hänen pariin aiempaan roolityöhönsä elokuvissa Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990) ja JFK - avoin tapaus (JFK - 1991). Toisaalta Costnerin rooliin kuuluukin tietty tympääntyneisyys, sillä Frank ei todellakaan ota uutta vartiointikeikkaansa avosylein vastaan. Silti on hassua, että kun Costner oli niin innoissaan lähtemässä työstämään tätä filmiä, sitä intoa ei näy lainkaan roolisuorituksessa.

     Frankin suojeltavana laulajanäyttelijä Rachel Marronina taas nähdään laulajatähti Whitney Houston, joka oli ehdolla huonoimman naispääosan ja uuden tähden Razzie-ehdokkuuksista. Nämä ehdokkuudet ovat paremmin ymmärrettävissä kuin Costnerin. Houston osaa kyllä laulaa, sen hän osoittaa leffassakin useasti. Mutta näyttelijänä hän ei vakuuta ja välillä hänen yrityksensä kanavoida hahmonsa tunteita ovat jopa kiusallisia.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Bill Cobbs Rachelin managerina Billinä, Gary Kemp Rachelin PR-henkilönä Synä, Mike Starr Rachelin turvamiehenä Tonyna, Michele Lamar Richardson Rachelin siskona Nickinä, Christopher Birt Rachelin autonkuljettajana Henrynä ja Ralph Waite Frankin isänä Herbinä. Sivunäyttelijät tekevät osittain jopa parempaa työtä kuin päätähdet. Cobbs on erittäin mainio managerin roolissa, joka ottaa tappouhkaukset kaikista vakavimmin, Kemp on sopivan ärsyttävä PR-tyypiksi, Richardson on kelvollinen siskon osassa ja Starr sopii hyvin turvamieheksi, joka kokee miehisyytensä heti uhatuksi, kun hänen tilalle palkataan Frank.

Voin kyllä ymmärtää, miksi The Bodyguardista tuli ilmestyessään varsinainen megahitti. Siinä on erityisesti siihen aikaan erittäin suosittu miesnäyttelijä ja kovasti fanitettu laulajatähti päärooleissa, ja leffa kertoo henkivartijasta, jolla alkaa kehittymään tunteita suojelemaansa henkilöä kohtaan. Mukana on romantiikkaa ja jännitettä, joten aivan varmasti leffa keräsi paljon yleisöä teattereihin - siitäkin huolimatta, että samoihin aikoihin marraskuussa 1992 ilmestyivät myös Yksin kotona 2: Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) ja vielä The Bodyguardiakin isompi hitti Aladdin (1992). Voin myös ymmärtää, miksi elokuva ei ollut kriitikoiden suosiossa. Se on näyttelijäsuorituksiltaan aika pökkelöinen, ohjaukseltaan hieman vaisu ja käsikirjoitukseltaan vähän kömpelösti rakennettu paketti. En tiedä, kuinka paljon Lawrence Kasdan muokkasi tekstiään 1970-luvun jälkeen, mutta lopputulos tuntuu aloittelijan työltä. Tämä on erityisen hämmentävää, kun muistaa, että Kasdan käsikirjoitti sellaiset huippuleffat kuin Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981).

En ole varma, johtuuko se Kasdanin tekstistä vai jälkitöissä tehdystä leikkauksesta, mutta elokuvan tarinankuljetus ja kohtausten rakenteet tuntuvat välillä todella oudoilta ja hätiköidyiltä. Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolituntinen on kummallisesti rytmitetty ja tietyistä asioista on vaikea päästä täysin perille, koska tuntuu siltä kuin pieniä palasia puuttuisi sieltä sun täältä. Koko alkupään osio, missä Frank päättää tarttua työkeikkaan Rachelin suojelijana ja hänelle esitellään Rachelin taloa, on töksähtelevä. Vähitellen kerronta muuttuu soljuvammaksi, mutta sitten tekstiin tulee muita ongelmia. Pääparin välille kirjoitetaan turhauttavia konflikteja. Rachel ei pitkään ymmärrä, millaisessa vaarassa on ja ymmärrettävästi vähättelee Frankia, mutta kun hänelle ilmenee totuus, häneltä odottaisi fiksumpaa toimintaa. Mutta ei, Rachelin on pakko tehdä tyhmiä päätöksiä silloinkin, jolloin katsoja voi hyvin samaistua Frankin tympääntyneeseen ilmeeseen.

Elokuvassa on myös onnistumisensa heikkouksienkin keskellä, mitkä tekevät The Bodyguardista lopulta ihan katsottavan, vaikkakin keskinkertaisen paketin. Siitä huolimatta, että Costner on hieman puinen, eikä Houston vakuuta näyttelijänä, löytyy heidän väliltä onneksi kemiaa. Parin välille hiljalleen kehittyvä romanssi on sujuvasti kehitelty, vaikka hahmot esitelläänkin toisilleen takkuisasti ja heille kirjoitetaan tönkköjä välirikkoja. Suurimmaksi osaksi filmin romanttinen puoli on aikamoista siirappia, mutta jännityspuolella tunnelma on hyvin rakennettu. Ohjaaja Mick Jackson ei välttämättä hallitse henkilöohjausta, mutta saa etenkin loppuhuipennuksesta oivallisen tiivistunnelmaisen.

Elokuvan tekninen puoli on pääosin kunnossa, jos paikoitellen kummallista leikkaamista ei lasketa. The Bodyguard on hyvin kuvattu ja muutamissa kohtauksissa valoja ja värejä hyödynnetään tyylikkäästi. Lavasteet, Rachelin asut ja maskeeraukset ovat mainiot, eikä mielestäni Costnerin hiustenleikkaus ollut Razzie-ehdokkuuden arvoinen. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Alan Silvestrin säveltämät musiikit toimivat paikoitellen hyvin ja toisinaan taas vain lisäävät sitä siirappisuutta. Parasta musiikkien puolella ovat Whitney Houstonin laulamat kappaleet, joista erityisesti cover Dolly Partonin I Will Always Love You -kappaleesta jää soimaan päässä.

Yhteenveto: The Bodyguard on ailahtelevan keskinkertainen romanttinen jännityselokuva. Päätähtien Kevin Costnerin ja Whitney Houstonin väliltä löytyy vahvaa, käsinkosketeltavaa kemiaa, mutta kummankin näyttelijäsuoritukset jättävät toivomisen varaa. Costner on aika puupökkelö, eikä upeasti laulava Houston vakuuta näyttelijänä yhtään. Romanttinen puoli on aikamoista siirappia, mutta jännitystä rakennellaan varsin toimivasti ja loppuhuipennus on yllättävänkin tehokas muuten takeltelevan leffan päätteeksi. Elokuvan käsikirjoitus ja leikkaus ovatkin kummallisesti työstetyt, välillä suorastaan amatöörimäiset. Lawrence Kasdanilta odottaisi aiempien kirjoitustöiden perusteella huomattavasti parempaa jälkeä. Tekniseltä puolelta löytyy muuten onnistumisia ja Whitney Houstonin tulkinta I Will Always Love You -kappaleesta on suorastaan erinomainen mahtipontisuudessaan. Ymmärrän hyvin, miksi The Bodyguard oli ilmestyessään valtava menestys lippuluukuilla, mutta myös sen, miksi se sai tylyä palautetta kriitikoilta. Elokuva on toki asettanut jälkensä leffahistoriaan ja romanttisten jännäreiden ystäville suosittelen sitä edes kokeilemaan, etenkin näin 30-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Bodyguard, 1992, Warner Bros., Tig Productions, Kasdan Pictures

Arvostelu: JFK - avoin tapaus (JFK - 1991)

JFK - AVOIN TAPAUS

JFK

Ohjaus: Oliver Stone
Pääosissa: Kevin Costner, Sissy Spacek, Michael Rooker, John Candy, Joe Pesci, Laurie Metcalf, Gary Oldman, Tommy Lee Jones, Kevin Bacon, Jay O. Sanders, Jack Lemmon, Walter Matthau, Wayne Knight, Donald Sutherland, Edward Asner, Brian Doyle-Murray, Vincent D'Onofrio ja Jim Garrison
Genre: draama
Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 12

JFK - avoin tapaus perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen 35. presidentin, John F. Kennedyn salamurhasta 22. marraskuuta 1963 ja sen jälkeisestä murhatutkinnasta, sekä salaliittoteorioista. Kennedyn murhaa tutkinut New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrison työsti kirjan On the Trail of Assassins (1988) tutkimuksensa pohjalta, mikä päätyi elokuvaohjaaja Oliver Stonen käsiin, joka kiehtoutui tekstistä ja osti heti kirjan elokuvaoikeudet. Stone osti oikeudet myös erilaisia Kennedy-salaliittoteorioita käsittelevään Jim Marrsin kirjaan Crossfire: The Plot That Killed Kennedy (1989). Hän sai ideansa läpi Warner Brosilla ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1991 ja lopulta JFK - avoin tapaus sai maailmanensi-iltansa 19. joulukuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Jo ennen ilmestymistään filmi herätti paljon kritisointia ja monet lehdet kirjoittivat elokuvasta negatiiviseen sävyyn. Leffa sai jonkin verran kritiikkiä myös ilmestyessään, mutta siinä kohtaa enemmistö kehui elokuvaa suuresti. Elokuvasta myös muodostui yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä lippuluukuilla. JFK - avoin tapaus sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miessivuosa, musiikki ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan kuvauksen ja leikkauksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon, sekä neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus ja miessivuosa), joista se voitti parhaan leikkauksen ja äänen palkinnot. Itse olin tiennyt filmistä jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt sitä. Kun huomasin JFK - avoimen tapauksen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kolme vuotta presidentti John F. Kennedyn kuoleman jälkeen piirisyyttäjä Jim Garrison ryhtyy tutkimaan tapausta uudestaan. Tekijäksi ilmoitettu henkilö ei vaikuta pystyneen tekoon yksin ja pian Garrisonille aukeaa salaliittojen, korruption, maiden välisten juonittelun, sekä itse Yhdysvaltojen hallituksen peittelyjen maailma.

Pääroolissa Jim Garrisonina nähdään Kevin Costner, joka oli muutamaa vuotta aiemmin noussut isoksi tähdeksi - etenkin voitettuaan kaksikin Oscar-palkintoa westernistään Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990) vuotta aiemmin. Tässä Costner tekee kenties parhaan roolisuorituksensa, minkä olen häneltä nähnyt. Hän on fantastinen piirisyyttäjänä, joka ryhtyy tutkimaan Kennedyn salamurhaa, mikä menee niinkin pitkälle, että hän muuttuu täysin pakkomielteiseksi tapauksen selvittämisestä. Garrisonin tavoin katsojakin kokee pakottavaa tarvetta saada tapaus ratkaistua ja hahmon tarinaa seuraa kiehtoutuneena. Parhaimmillaan Costner on kuitenkin filmin viimeisen puolituntisen aikana, missä on todella pitkiä pätkiä, joissa vain Costner on äänessä. Voin vain kuvitella, kuinka käheä Costnerin ääni on ollut, kun hänen on pitänyt toistaa samaa, varmaan yli vartin kestävää monologia kuvauksissa yhä uudestaan ja uudestaan.

     Elokuvassa nähdään Costnerin lisäksi aikamoinen näyttelijäkattaus. Carrie-kauhuelokuvasta (1976) tuttu Sissy Spacek esittää Garrisonin vaimoa, Liziä. Nuoren Michael Rookerin esittämä Bill, Laurie Metcalfin näyttelemä Susie ja Wayne Knightin näyttelemä Bertel auttavat Garrisonia tämän tutkinnassa. John Candy, Kevin Bacon ja Donald Sutherland esittävät hahmoja, jotka paljastavat Garrisonille tietoja. Myöhemmin Äksyt vanhat herrat -komediassa (Grumpy Old Men - 1993) ilahduttava kaksikko Jack Lemmon ja Walter Matthau tekevät pienet roolit etsivänä ja senaattorina. Tommy Lee Jonesin näyttelemällä Clay Shaw'lla ja Joe Pescin esittämällä David Ferriellä on jotain peiteltävää. Gary Oldman taas nähdään takaumissa Lee Harvey Oswaldina, jota heti syytettiin Kennedyn murhasta, mutta jonka Garrison uskoo olevan pelkkä osanen isommasta kokonaisuudesta. Oikea Jim Garrison tekee nopean esiintymisen Earl Warrenina, jonka kirjoittaman Kennedyn salamurharaportin epäkohtien vuoksi Garrison päätti ryhtyä tutkimaan Kennedyn murhaa uudestaan. Näyttelijät tekevät läpikotaisin upeaa työtä. Tommy Lee Jones onnistui saamaan niin Oscar- kuin BAFTA-ehdokkuuden roolityöllään. Pesci on tuttuun tapaansa mahtava, mutta katsojan on vaikea olla häiriintymättä hänen hahmonsa kamalasta peruukista ja vielä hirveämmistä kulmakarvoista.

Presidentti Kennedyn salamurha on erittäin kiehtova aihe minkä tahansa maan asukkaalle. Vielä kiehtovamman siitä tekee se, kuinka hämäriltä ja salaperäisiltä itse murha, sen tekijä ja motiivit vaikuttavat. Jo heti alussa niin Garrison kuin katsojakin pohtii, että jos murhan ainoana syyllisenä pidetty ampui Kennedyä takaapäin, miten ihmeessä tappava luoti on poistunut Kennedyn takaraivosta, eikä otsasta? Ei olekaan mikään ihme, miksi tapauksesta on luotu paljon erilaisia teorioita, joihin Garrisonkin alkaa pian uskoa, kun virallinen tiedote tapauksesta ei vain tunnu oikealta. Onko Lee Harvey Oswald sittenkin pelkkä syntipukki huomattavasti vaarallisemmalle taholle? Vaikka katsojana uskoisikin viralliset lausunnot, pistää filmi nopeasti miettimään uudestaan. Näihin teorioihin uppoutuu nopeasti ja todella syvälle. Elokuvalla on kestoa yli kolme tuntia (ohjaajan versiona kolme ja puoli tuntia) ja vaikka elokuva tuntuukin pitkältä, on kesto lopulta täysin ansaittu ja oikeutettu.

Vaikka elokuvan pituuden kyllä huomaa, ei meno käy koskaan raskassoutuiseksi. Kertomus on kiehtova ja nappaa yhä koukuttavammin mukaansa, mitä enemmän uusia paljastuksia tulee vastaan. Kun itse Yhdysvaltojen hallituksen jäsenet Kennedyä seurannutta presidentti Lyndon B. Johnsonia myöten alkavat vaikuttamaan syyllisiltä, muuttuu JFK - avoin tapaus äärimmäisen tiivistunnelmaiseksi trilleriksi. Tunnelma on läpikotaisin erinomaisesti rakennettu. Kun Garrison tuumii CIA:n ja FBI:n osuutta salamurhaan, hänestä tulee yhä vain vainoharhaisempi, mikä lisää jännitettä entisestään. Hienon lisän kaikkeen tuo Garrisonin mureneva parisuhde vaimonsa kanssa, kun Garrison ei enää tunnu edes huomaavan perheensä olemassaoloa tapauksen selvittelyn takia. Vaikka ajatuksen tasolla elokuvan huipentaminen pitkään oikeussalikäsittelyyn voisi vaikuttaa puiselta, on se fantastinen ja elokuvan aiempia osioita eri tavalla vangitseva lopetus tälle yli kolmituntiselle salaliittojen kertomukselle. Lopputekstien mukaan Yhdysvaltojen hallituksen pitäisi luovuttaa salatut tietonsa Kennedyn murhasta vuonna 2029. Kenties silloin pääsemme näkemään, mullistuuko virallinen tieto murhasta ja kuinka lähelle totuutta tämä elokuva osuikaan?

Elokuvan ohjauksesta vastaa Oliver Stone, jolle JFK - avoin tapaus ei todellakaan jäänyt viimeiseksi Yhdysvaltojen presidentistä kertovaksi elokuvaksi. Stone on myöhemmin ohjannut Richard Nixonista kertovan Nixonin (1995) ja George W. Bushista kertovan W.-elokuvan (2008). Stone tekee upeaa työtä läpi filmin, niin rakentaessaan tunnelmaa kuin ohjatessaan näyttelijöitä, sekä pitäessään valtavaa kokonaisuutta kasassa. Stone on myös käsikirjoittanut filmin yhdessä Zachary Sklarin kanssa. Kaksikko kehittelee kertomusta yhä vain lumoavammaksi, mitä pidemmälle se etenee. Filmi on myös pääasiassa taidokkaasti kuvattu, vaikka paikoitellen tiukat lähikuvat hahmojen kasvoista menevät hieman liiankin lähelle. Kuvauksessa ja leikkauksessa on kekseliäästi kikkailtu aitojen, tilanteista saatujen kuvamateriaalien, sekä elokuvaan kuvatun materiaalin välillä. Välillä näytettävät mustavalkoiset pätkät luovat elokuvaan hieman dokumentaaristakin henkeä. Mustavalkoisuuden lisäksi väreillä temppuillaan muutenkin. Alkupäässä voimakkaat värit häiritsevät hieman, mutta ne muuttuvat vähitellen tyylikkäämmiksi. Lavasteet ja asut ovat upeat, minkä lisäksi äänimaailmakin on onnistunut. Musiikeista vastaava John Williams tekee tuttuun tapaansa loistotyötä ja hän saikin Oscar-ehdokkuuden sävellyksistään.

Yhteenveto: JFK - avoin tapaus on erinomainen lakidraamaa ja trilleriä sekoitteleva elokuva, joka herättää katsojan syvän mielenkiinnon salamurhaa ja kaikkia sitä koskevia teorioita kohtaan. Salaliittohommat alkavat vähitellen kuulostaa täysin järkeenkäyviltä ja tapaus muuttuu kaiken aikaa vain kiehtovammaksi. Samalla vainoharhaisuus kasvaa niin päähenkilöllä kuin katsojallakin ja tunnelma sen kuin tiivistyy. Elokuva onnistuu olemaan yllättävänkin jännittävä. Kertomus on niin vangitseva, että yli kolmetuntinen kesto kuluu nopeasti. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistava. Pääroolissa hienosti vakuuttavan Kevin Costnerin lisäksi eritoten Gary Oldman ja Tommy Lee Jones tekevät loistotyötä. Oliver Stonen ohjaus on vahvaa ja hän saa pidettyä katsojan tiukasti otteessaan. JFK - avoin tapaus edustaa lakileffojen aatelia ja suosittelen sitä erittäin lämpimästi. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
JFK, 1991, Warner Bros., Canal+, Regency Enterprises, Alcor Films, Ixtlan, Camelot

Arvostelu: Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990)

TANSSII SUSIEN KANSSA

DANCES WITH WOLVES

Ohjaus: Kevin Costner
Pääosissa: Kevin Costner, Mary McDonnell, Graham Greene, Rodney A. Grant, Floyd Red Crow Westerman, Jimmy Herman, Nathan Lee Chasing His Horse, Robert Pastorelli, Tony Pierce ja Larry Joshua
Genre: draama, western
Kesto: 3 tuntia 1 minuuttia - Special Edition: 3 tuntia 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Tanssii susien kanssa perustuu Michael Blaken samannimiseen kirjaan vuodelta 1988. Blake työsti tarinan alunperin elokuvakäsikirjoitukseksi, muttei saanut sitä myytyä, jolloin näyttelijä Kevin Costner ehdotti, että hän muokkaisi sen kirjaksi. Blake teki niin, mutta hänellä kesti kauan saada kirja myytyä. Kun kirja oli saatu julkaistua, Costner osti sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 1989 ja lopulta Tanssii susien kanssa sai maailmanensi-iltansa 19. lokakuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin ennustettiin, elokuva oli iso menestys, mikä sai paljon ylistystä kriitikoilta ja mikä voitti useita palkintoja, kuten seitsemän Oscaria (mm. paras elokuva, ohjaus, kuvaus ja paras musiikki) kahdestatoista ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan nähnyt filmiä aiemmin, mutta olin toki tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin, että leffa juhlii 30-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja teinkin niin yhdessä isäni ja serkkuni kanssa.

Vuonna 1863 Yhdysvaltain sisällissodan aikaan luutnantti John J. Dunbar lähetetään huolehtimaan kaukaisesta vartioasemasta yksin. Siellä John kohtaa sioux-intiaaniheimon, jonka kanssa hän ystävystyy, vaikka se tarkoittaakin sitä, että hänet tuomitaan petturiksi armeijan silmissä.

Pääroolissa luutnantti John J. Dunbarina nähdään elokuvan ohjaaja Kevin Costner, josta en ole koskaan erityisemmin innostunut näyttelijänä. Costner osaa kyllä näytellä, mutta hänestä löytyy myös tiettyä puisevuutta ja tylsyyttä, mikä on saanut minut usein ihmettelemään, miksi hänestä nousi niin iso stara? Tässä Costner kuitenkin toimii pääasiassa oikein hyvin, vaikka ohjaa itseään. Luutnantti Dunbar on aika haaveileva ja pohtiva tapaus, mihin Costner sopii, etenkin äänensä kautta. Dunbarin kirjoittaessa päiväkirjaansa, elokuvassa kuullaan hänen kertojaääntään ja jokin Costnerin äänessä on hyvin rauhoittavaa ja miellyttävää. Tiukan paikan tullen Dunbar on valmis tositoimiinkin ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hän käyttää eri taitojaan selvitäkseen tilanteista.

Luutnantti Dunbarin kohtaamiin sioux-intiaaneihin kuuluvat mm. päällikkö Kymmenen Karhua (Floyd Red Crow Westerman), hiljainen Potkiva Lintu (Graham Greene), soturi Tuuli Hiuksissaan (Rodney A. Grant), sekä heimon tavoille oppinut valkoihoinen nainen Seisoo Nyrkki Pystyssä (Mary McDonnell). Westerman, Greene ja Grant tekevät kaikki erinomaista työtä ja heistä huokuu oikeanlainen arvokkuus ja mystisyys, mutta valitettavasti McDonnell ei onnistu vakuuttamaan. Jokin hänen näyttelemisessään tuntui vain yli- tai alisuorittamiselta, eikä hän ollut kummoinen roolissaan. Intiaanihahmot olivat ainakin itselleni pääasiassa mielenkiintoisempia tapauksia kuin itse Dunbar, joten elokuva oli koukuttavimmillaan, kun Dunbar alkoi opetella heidän kanssaan uusia tapoja ja opetti heille vastaavasti omia tapojaan.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Pastorelli idiootti Timmonsina, sekä Tony Pierce ja Larry Joshua ärsyttävinä armeijan sotilaina. Maininnan arvoinen on myös vartioaseman lähistöllä kiertelevä susi, mille Dunbar antaa nimeksi "Kaksi Sukkaa" sen tassujen värien vuoksi ja jota esittää kaksi koulutettua sutta Teddi ja Buck.

Hyvin nopeasti käy selväksi, ettei Tanssii susien kanssa kaltaista elokuvaa enää tehtäisi tänä päivänä - tai ainakaan se ei olisi rahallisesti kannattavaa. Westernleffat ovat muutenkin kuoleva laji Hollywoodissa, minkä lisäksi tällä sattuu olemaan kestoa kolme tuntia (neljä tuntia, jos katsoo pidennetyn version), eikä kyseessä todellakaan ole erityisen nopeatempoinen tapaus. Tanssii susien kanssa kulkee eteenpäin rauhallisesti, eikä sillä ole kiire minnekään. Se pysähtyy kaiken aikaa ihastelemaan mielettömän upeita maisemia, joissa ihmisen kädenjälki ei vielä näy ja siinä on useita hiljaisia hetkiä, joissa hahmot vain ovat, eivätkä tee mitään erityistä tai juonta edistävää. Monille nykynuorille tämä tekee filmistä todella raskassoutuisen, enkä ihmettele, jos monet kutsuisivat elokuvaa tylsäksi. Vielä muutamia vuosia sitten olisin itsekin pitänyt tätä pitkäveteisenä. Nyt olin lähinnä hämilläni, kuinka hyvin elokuva onnistuikaan nappaamaan minut mukaansa. Amerikan alkuasukasheimot ovat tunnettuja läheisestä suhteestaan luontoon ja siksi on vain osuvaa ja äärimmäisen tärkeää, että elokuva jaksaa keskittyä maisemiin niin paljon. Suuren osan leffasta vain ihailin kauniita kuvia ja harmittelin päässäni, ettei tällaisia elokuvia enää tehdä.

On hyvä, että elokuva vie aikansa, kun ottaa huomioon, kuinka kauan aikaa Dunbar leffan mukaan viettää aikaa vartioasemalla. Tutustuminen siouxeihin vie myös oman aikansa ja kuten sanoin, on todella kiehtovaa seurata, kun eri kulttuurien edustajat alkavat opettamaan toisiaan. Leffa osoittaa, kuinka kielimuuri ei lopulta ole este, jos löytyy yritystä ja sinnikkyyttä. Näistä hetkistä löytyy myös oivaa huumoria, eikä kyseessä todellakaan ole mikään totinen draamateos. Muutamasta kohtaa löytyy lisäksi vauhtia, kun intiaanit esimerkiksi jahtaavat biisoneita tai kun siouxit taistelevat toista heimoa vastaan. Ja tietysti leffa sisältää romantiikkaakin ja siitä itse asiassa minulta löytyy kritisoitavaa. Elokuvan rakkaustarina ei nimittäin mielestäni täysin toimi. Costnerilta ja McDonnellilta ei erityisemmin löydy kemiaa, jolloin elokuva käy silloin hieman pitkäveteiseksi, kun se alkaa tosissaan keskittyä rakkauspuoleen. Pidinkin elokuvan ensimmäisestä puoliskosta enemmän kuin toisesta. Vasta loppupäässä leffan kesto alkoi tuntumaan ja tarinan olisi voinut viedä päätökseen aikaisemmin. Jos McDonnellin tilalla olisi joku toinen ja romanssi toimisi paremmin, pitäisin Tanssii susien kanssa -elokuvaa kokonaisuutena erinomaisena. Jo nyt se on kuitenkin mielestäni hieno teos, mistä löytyy paljon erinomaisia asioita ja hetkiä. Veikkaan, että tulevaisuudessa uudelleenkatselut ja oma ikääntymineni saavat minut arvostamaan elokuvaa enemmän.

Näyttelemistä parempaa työtä Costner tekee ohjaajana. Costner luo elokuvaan mukaansatempaavan tunnelman, vaikka tarina kulkee hitaasti eteenpäin. Hän ymmärtää, kuinka tuoda luonnon merkitys mukaan filmiin ja jo vuonna 1990 oli rohkea ratkaisu käyttää näin paljon aikaa maisemakuviin. Käsikirjoituksesta vastaa Tanssii susien kanssa -kirjan kirjoittanut Michael Blake, joka tosiaan alunperinkin halusi kertoa tarinan elokuvan muodossa. Blaken teksti on oivallista ja hän käyttää kertojaääntä hyödyksi taidokkaasti. Tanssii susien kanssa on todella upeasti kuvattu ja pääasiassa erittäin hyvin leikattu. Valaisu on yökohtauksissa oivallista, minkä lisäksi 1860-luvun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut. Äänipuolikin on hyvin rakennettu ja tekijät ovat tienneet, milloin hyödyntää hiljaisuutta ja milloin soittaa John Barryn mainioita sävelmiä.

Elokuvasta on olemassa noin tunnin pidempi, eli yhteensä neljä tuntia kestävä versio. Mukana on paljon pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia, minkä lisäksi jotkut kohtaukset ovat hieman eri tavalla järjesteltyjä. Itse näin kolmen tunnin teatteriversion, mutta aion seuraavan kerran katsoa pidennetyn version, vaikka hieman karmiikin, jos se sitten tuntuu mielestäni pitkäveteiseltä...

Yhteenveto: Tanssii susien kanssa on hieno lännenelokuva, millaista ei enää tänä päivänä tehtäisi - ainakaan tässä mittakaavassa. Kolmen tunnin kestoon mahtuu paljon rauhallista olemista ja maisemien ihastelua. Jos leffa tehtäisiin vuonna 2020, siitä leikattaisiin vähintäänkin puoli tuntia pois. Monille nuorille katsojille elokuva voi tuntua pitkäveteiseltä ja vaikka täytyy myöntää, että loppupäässä kesto alkoi kyllä tuntumaan (lähinnä hieman kömpelön rakkaustarinan vuoksi), olin muuten täysin myyty. Kevin Costner onnistui vakuuttamaan minut ohjaustaidoillaan. Sioux-intiaanien ollessa vahvasti yhtä luonnon kanssa, on myös hyvä, että elokuvakin jaksaa ihastella luonnon ihmeitä - etenkin kun elokuva on näin huikean hyvin kuvattu. Kulttuurien kohtaamista on kiehtovaa seurata ja siihen mahtuu myös paljon hilpeitä tilanteita. Jännitystä on luvassa, eikä toimintaakaan puutu. Mary McDonnellin mitäänsanomattoman roolisuorituksen vuoksi romanttinen puoli kuitenkin lässähtää ja tiputtaa pisteitä. Siitä huolimatta Tanssii susien kanssa on upea filmi, mikä kaikkien westernfanien ja kunnon elokuvaharrastajien täytyy katsoa ainakin kerran elämässään. Siitä huolimatta en olisi itse antanut tälle kaikkia pystejä, eikä kyseessä ole mielestäni ilmestymisvuotensa paras teos. Se rooli menee omissa silmissäni joko Mafiaveljille (Goodfellas - 1990), Saksikäsi Edwardille (Edward Scissorhands - 1990) tai Piinalle (Misery - 1990).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dances with Wolves, 1990, Tig Productions, Majestic Films International, Allied Filmmakers

Arvostelu: Molly's Game (2017)

MOLLY'S GAME

Ohjaus: Aaron Sorkin
Pääosissa: Jessica Chastain, Idris Elba, Kevin Costner, Michael Cera, Brian d'Arcy James, Chris O'Dowd, Bill Camp, Graham Greene, Jeremy Strong, Claire Rankin ja Jon Bass
Genre: draama, trilleri
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 16

Molly's Game perustuu Molly Bloomin muistelmateokseen "Molly's Game: From Hollywood's Elite to Wall Street's Billionaire Boys Club, My High-Stakes Adventure in the World of Underground Poker" vuodelta 2014. Samana vuonna tuottaja Mark Gordon osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä filmiä. Käsikirjoittajaksi valittiin Oscar-palkittu Aaron Sorkin, joka päätti samalla myös ohjata elokuvan. Leffan kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja Molly's Game sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Sen jälkeen leffaa on näytetty erilaisissa tapahtumissa, mutta laajemman teatterilevityksen elokuva sai vasta tämän vuoden puolella. Itse olisin voinut nähdä leffan jo joulukuussa 2017, sillä sille järjestettiin jo silloin lehdistönäytös. Aihe ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljoa, joten päätin jättää sen väliin. Tammikuun alussa sille järjestettiin toinen näytös ja pohdin meneväni katsomaan sen, mutta koska samalla viikolla oli neljä muutakin pressiä, oli minun pakko karsia yksi filmeistä pois ja se oli sitten Molly's Game. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun tajusin tehneeni virheen. Leffa nimittäin sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta, jolloin tiesin, että onhan se pakko nähdä. Niinpä menin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä tätini kanssa.

FBI ottaa kiinni ex-kumparelaskija Molly Bloomin, joka on järjestänyt yli kymmenen vuotta salaisia pokeri-iltoja näyttelijöille, muusikoille, urheilijoille ja muille varakkaille henkilöille. Muistellessaan mistä koko pokeribisnes sai alkunsa, Molly yrittää keksiä ratkaisua välttääkseen vankilan.

Jessica Chastain on aivan loistovalinta Molly Bloomiksi! Molly on hyvin monipuolinen henkilö, josta löytyy useita puolia läpi leffan ja Chastain tuo ne kaikki hienosti esille. On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka epävarma Molly alkaa muuttumaan pokeri-iltojen myötä kaiken aikaa rohkeammaksi, jolloin Chastain saa kerättyä itseensä hienoa voimakkuutta. Kehityksestä kiehtovamman tekee se, ettei leffan tarina kulje normaalissa järjestyksessä alusta loppuun, vaan siinä hypitään paljon ajassa edestakaisin, jolloin Molly saattaa olla täysin erilainen persoona, kun kohtaus ja aikakausi vaihtuu. Paikoitellen Molly vaikuttaa ylimieliseltä, mutta Chastain pitää hahmon pidettävänä, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä koko filmin aikana. Hän on myös täysin vakuuttava erittäin fiksuna ja nokkelana, jolloin katsoo ymmärtää, miten Molly on kyennyt salaa luomaan miljoonabisneksen.
     Idris Elba näyttelee Mollyn fiktiivistä asianajajaa, Charlie Jaffeyta ja tuttuun tapaansa Elba on erinomainen roolissaan. Charlien osuus Mollyn elämässä ei ole mitä suurin, mutta hän saa silti paljon ruutuaikaa, mikä tarjoaa Elballe muutaman tilaisuuden loistaa kunnolla. Elban ääntä on aina ilo kuulla, minkä vuoksi on hienoa, että hän saa parissa kohtaa oikeasti käyttää ääntänsä. Charlien ja Mollyn yhteisiä kohtauksia on todella mukava seurata, sillä Elba ja Chastain ovat näyttelijöinä niin mahtavia, ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa.
     Chastainin ja Elban lisäksi tärkeitä näyttelijöitä elokuvassa ovat myös Michael Cera ja Kevin Costner. Michael Cera esittää pokeritaituria, jota Molly kutsuu nimellä "Pelaaja X". Elokuvassa X:n todellista henkilöllisyyttä ei paljasteta, mutta monet Molly Bloomin kirjan lukeneet uskovat hänen olevan oikeasti näyttelijä Tobey Maguire. Vaikka tämä ei olisikaan totta, tekee se katselukokemuksesta hieman kiehtovamman aina, kun Cera on ruudulla. On myös hienoa nähdä Cera esittämässä välillä jotain muutakin kuin hermostunutta teiniä, millaisena hänet on yleensä totuttu näkemään. Kevin Costner taas näyttelee Mollyn isää, Larry Bloomia. Itse en ole koskaan oikein välittänyt Costnerista, mutta todella vaativaksi isäksi hän on nappivalinta, vaikkei hahmo paljoa esiinnykään leffassa. Elokuvasta löytyy kuitenkin upea isä-tytär-hetki puiston penkillä, jossa Costner tekee aivan huikeaa työtä näyttelijänä.
     Muita hahmoja filmissä ovat Mollyn pokerin maailmaan esittelevä Dean (Jeremy Strong), Charlien nuori tytär Stella (Whitney Peak), Mollyn äiti Charlene (Claire Rankin), tuomari Foxman (Graham Greene), sekä tietty pokerin pelaajat, kuten kehno Brad (Brian d'Arcy James), hölisevä Douglas (Chris O'Dowd), addiktoitunut Harlan (Bill Camp), rikas Shelly (Jon Bass) ja nuori Cole (Stranger Things -sarjasta, 2016-, tuttu Joe Keery).

Kuten jo sanoin, Molly's Game ei kerro tarinaansa selkeässä järjestyksessä, jolloin se alkaisi siitä, kun Molly on lapsi, mistä se etenisi siihen, kun Molly kilpailee kumparelaskijana, mistä päästään pokerin pariin, mikä johtaisi oikeusjuttuihin. Ei, elokuva kertoo näitä kaikkia asioita päällekäin. Katsojalle on heti alusta alkaen selvää, että Mollyä syytetään laittomista uhkapeli-illoista ja samalla kun Molly yrittää Charlien kanssa selvittää, miten hän välttäisi vankilatuomion, näytetään kuinka Molly päätyi sellaiseen tilanteeseen. Välillä siis nähdään Mollyn ja Charlien yhteisiä kohtauksia, välillä Mollyn lapsuutta, välillä urheilupuolta ja välillä (tai noh, todella usein) Mollyn pokeri-iltoja. Molly toimii läpi leffan kertojana katsojille, selittäen elämäntarinaansa, mikä on erittäin tehokas tapa siirtää muistelmakirja elokuvaksi. Se tietty vaatii katsojaa pysymään tarkkana koko filmin ajan. Leffan seuraaminen ei kuitenkaan tuota vaikeuksia, sillä se on erinomaisesti kirjoitettu, jolloin se vangitsee heti alussa ja katsojana haluaa tietää yhä vain enemmän ja enemmän. Elokuvan vangitsevuudesta kertoo jo se, etten ymmärrä pokerista oikeastaan mitään, eivätkä oikeusjutut ole koskaan kiinnostaneet minua, mutta filmi saa ne tuntumaan todella jännittäviltä. Casino Royalen (2006) tavoin Molly's Game tekee pokerikohtauksista jopa yllättävän lumoavaa katseltavaa.

Koukuttavuudestaan huolimatta Molly's Gamella on kuitenkin ongelma kestonsa kanssa. Elokuva kestää yli kaksi tuntia ja vartin, mistä löytyy kyllä selkeää tyhjäkäyntiä. Vaikka pääasiassa pidin Mollyn kertojaäänestä todella paljon, parissa kohtaa "sitten tapahtui sitä ja sitten tapahtui tätä" -puhe alkaa muuttua pitkäveteiseksi. Leffasta löytyy kohtia, joiden aikana toivoisi tarinan etenevän nopeammin, sillä paikoitellen filmi näyttää samoja juttuja uudestaan vain pienin muutoksin. Juuri ja juuri yli kahden tunnin kestolla Molly's Game saattaisi olla jopa erinomainen elokuva sen hienojen näyttelijäsuoritusten ja Aaron Sorkinin upean käsikirjoituksen vuoksi. Suurimmaksi osaksi ajasta elokuvaa seuraa suurella mielenkiinnolla ja se on saatu rytmitettyä todella hyvin. Tunnelma on erittäin mainio läpi leffan, vaikkakin koko pokerijutun hulluutta olisi voinut korostaa hieman enemmän, sillä välillä se onnistuu tarjoamaan makeat naurut. Myös nokkela dialogi saa katsojan hymähtelemään tyytyväisenä ja aiemmin mainitsemani isä-tytär-hetki onnistuu koskettamaan.

En ihmettele lainkaan, että Aaron Sorkinin teksti on ehdolla sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnosta; hän on nimittäin äärimmäisen lahjakas kirjoittaja. Molly's Game on erittäin dialogipainotteinen filmi ja Sorkin on saanut keskusteluista oikeasti todella kiinnostavia, vaikka paikoitellen katsoja saattaa naureskella, ettei kukaan oikeasti puhu niin kuin Sorkinin hahmot. Tämä on tosiaan herran esikoisohjaus ja Sorkin tekee siinäkin todella oivallista työtä. Kiinnostuksella jään odottamaan hänen tulevia elokuviaan. Myös teknisesti Molly's Game on lahjakkaasti toteutettu. Filmi on mainiosti kuvattu ja vaikka kokonaisuus vaatisi tiivistämistä, on leikkaus muuten erinomaista ja se luo hienon rytmin ajassa hyppimiselle. Visuaalisista efekteistä selkeimmät ovat ne hetket, kun Molly selittää katsojille nopeasti erilaisia tilanteita pokeripeleissä. Harmillisesti näytöksessämme elokuvasalin äänet olivat todella pienellä, jolloin filmin äänimaailma ei päässyt mitenkään oikeuksiinsa. Onneksi sentään Daniel Pembertonin säveltämät musiikit pääsivät usein esiin ja ne sopivat täysin kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Liian pitkästä kestostaan huolimatta Molly's Game on todella mainio ja kummallisen addiktoiva elokuva. Noin kymmenen minuutin tiivistämisellä kyseessä saattaisi olla jopa erinomainen teos, sillä siinä on suurimmaksi osaksi kaikki kohdallaan. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on huikea ja filmi hyppii eri aikakausilla erittäin taidokkaasti. Dialogi on kekseliästä, minkä lisäksi ensikertalaisohjaaja Sorkin on saanut tunnelman mukaansatempaavaksi, jolloin ei haittaa lainkaan, että filmi vaatii jatkuvaa tarkkaa seuraamista. Jessica Chastain on aivan mahtava pääroolissa Molly Bloomina, kuten on myös Idris Elba hänen asianajajanaan. Myös Michael Cera ja Kevin Costner ilahduttavat loistavilla roolitöillään. Suosittelen Molly's Gamea todella lämpimästi tositarinoista kiinnostuneille ja pokeripelaajille, nokkelasti kirjoitettujen draamojen ystäville, sekä niille, jotka pyrkivät katsomaan kaikki Oscar-ehdokasleffat. Yllätyin, kuinka onnistuneesti elokuva piti kiinnostustani yllä, joten uskon, että leffa toimii monille muillekin, joita eivät erityisemmin pokeri ja oikeusjutut kiinnosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Molly's Game, 2017, STX Entertainment, Huayi Brothers Pictures, The Mark Gordon Company, Pascal Pictures, Entertainment One

Arvostelu: Hidden Figures / Varjoon jääneet (2016)

HIDDEN FIGURES (2016)

VARJOON JÄÄNEET

Ohjaus: Theodore Melfi
Pääosissa: Taraji P. Henson, Octavia Spencer, Janelle Monáe, Kevin Costner, Jim Parsons, Glen Powell, Mahershala Ali, Aldis Hodge ja Kirsten Dunst
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: S

En tiennyt Hidden Figuresista, eli suomalaisittain Varjoon jääneet -elokuvasta paljoa, kun menin katsomaan sen. Julisteesta päättelin, että juttu liittyy jotenkin NASA:an ja että siinä nähtäisiin Octavia Spencer. Iloisena yllätyksenä minulle tuli, että Hidden Figuresissa esiintyisi myös The Big Bang Theory -sarjan (2007-) Jim "Sheldon Cooper" Parsons, jota ei paljoa näe elokuvissa ja minua tietysti kiinnosti, kuinka hän suoriutuisi erilaisessa roolissa kuin millaisena hänet on totuttu näkemään. Pakko myöntää, että kävin katsomassa elokuvan lähinnä sen takia, että sitä ennen näytettiin Assassin's Creed (2016) ja sen jälkeen The Great Wall (2016), eikä minulla ollut mitään muutakaan tekemistä niiden välissä. Toivoin vain, että Hidden Figures olisi ihan hyvä - ainakin parempi kuin sitä ennen katsomani Assassin's Creed...

Tositapahtumiin perustuva elokuva kolmesta NASA:n työntekijästä, jotka auttoivat ihmisen avaruuteen ja heidän hankaluuksistaan päästä esille, sillä sen lisäksi, että he olivat naisia, he olivat tummaihoisia naisia 1960-luvulla.

Taraji P. Henson näyttelee Katherine Johnsonia, kolmen lapsen äitiä, joka pääsee töihin hyvään paikkaan NASA:lla. Harmi vain, ettei häntä oteta tosissaan, sillä hän on nainen. Sen lisäksi hän kärsii joka päivä syrjinnästä ihonvärinsä takia. Hahmo on älykäs ja Henson on vakuuttava roolissaan. Hän tuo tunnetta hahmoon, jolloin hahmosta välittää. Katherinen miestä, eversti James Johnsonia esittää Mahershala Ali.
     Loistava Octavia Spencer esittää Dorothy Vaughan, joka hoitaa tärkeitä töitä NASA:lla, vaikka ne eivät kuuluisi oikeasti hänen työnkuvaansa. Dorothya turhauttaa hänen tilanteensa ja hän yrittää saada muita ymmärtämään, että hän kuuluu johtoasemaan. Spencer on mielestäni erinomainen näyttelijä ja suoriutuu tästäkin roolista tyylikkäästi, vaikka hahmo onkin kolmikosta vähiten kiinnostava.
     Janelle Monáe nähdään Mary Jacksonina, joka pyrkii valkoisten kouluun ja yrittää keksiä porsaanreikää koulun säännöistä, jotta pääsisi sisälle. Maryn tarinan tarkoitusta ei välillä oikein ymmärrä kokonaiskuvassa, mutta hänen tekojaan on viihdyttävää seurata. Monáe vetää hyvän roolisuorituksen.
     NASA:n avaruusohjelman johdossa on mm. Kevin Costnerin näyttelemä Al Harrison. En ole koskaan pitänyt Costneria erityisen kummoisena näyttelijänä, mutta tässä elokuvassa hän toimii. Elokuvassa nähdään myös tosiaan Jim Parsons Paul Staffordina, joka on aika rasistinen tapaus, Kirsten Dunst Vivian Mitchellina, jota Dorothy yrittää vakuuttaa, sekä Glen Powell John Glennina, ensimmäisenä yhdysvaltalaisena, joka kiersi maapallon avaruudessa.

Elokuvan alkupuolella esitellään pääkolmikko ja näytetään heidän paikkansa maailmassa ja heidän työnsä. Välillä elokuvan aikana tuntuu, että kolme päähenkilöä on tarinalle liikaa, mutta joskus taas asetelma toimii mainiosti. Hidden Figures ei valitettavasti kuitenkaan saa katsojaa koukkuun, eikä siinä ole panostettu tarpeeksi tunteisiin, joita miehen lähettäminen avaruuteen tuo hahmoille. Onneksi pääkolmikon henkilökohtaiset elämät ovat tunteita täynnä, jolloin tunneaukkoja korjataan. Vaikkei tietäisi, miten John Glennille käy - sillä elokuvahan perustuu tositapahtumiin, jolloin loppuratkaisun voi tietää - niin hänen kohtalonsa ei erityisemmin jännitä, sillä Glennille ei erityisemmin anneta persoonallisuutta. Onneksi loppupuolella on hieman draamailun tynkää NASA:ssa, jolloin katsojana huomaa, ettei ole hetkeen liikkunut penkissään. Kuitenkin kun elokuva on päättynyt, lähinnä miettii itsekseen, miksi juuri tämä tarina piti kertoa?

Hidden Figuresissa mielenkiintoisinta on nähdä, kuinka hankala tummaihoisten naisten asema oli 1960-luvulla. Tai ylipäätään tummaihoisten. Tai ylipäätään naisten. Sen sijaan, että elokuva oikeasti kertoisi tarinan siitä, kuinka ihmisiä saatiin avaruuteen joskus, leffa kertoo siitä, kuinka kolme naista vaikuttivat tummaihoisten ja naisten asemiin Yhdysvalloissa. Sen kaltaisessa pätkässä on nähty aiemminkin Octavia Spencer, nimittäin mainiossa The Helpissa (2011). Alkupuoli elokuvasta on selvästi kiinnostavampi ja se pitää katsojan paremmin otteessaan kuin loppupuoli. Onneksi läpi elokuvan on kuitenkin toimivia kohtauksia, jolloin leffan jaksaa katsoa loppuun. Hidden Figures onkin ihan hyvä elokuva, mutta sen ongelmana on, ettei se jää erityisen hyvin mieleen, eikä sen näkemistä välttämättä muista parin kuukauden päästä. Hauskana lisänä elokuvassa on, että siinä nähdään oikeita uutispätkiä tapahtumista.

Elokuvan on ohjannut Theodore Melfi, joka on tätä ennen ohjannut vain lyhytelokuvia ja elokuvan St. Vincent (2014). Melfilla tuntuu olevan silmää elokuvien tekoon, mutta hänen pitäisi hieman vielä miettiä tunnelmien luomista. Melfi toimi myös toisena käsikirjoittajana ja yhtenä tuottajana. Käsikirjoitus on tehty Margot Lee Shetterlyn "Hidden Figures" -kirjan (2010) pohjalta. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet raketeissa ja avaruudessa eivät ole huikeat, mutta tarpeeksi hyvät kuitenkin. Musiikista vastaavat Benjamin Wallfisch, Pharrell Williams ja Hans Zimmer, ja he ovat yhdessä luoneet toimivaa musisointia elokuvaan.

Yhteenveto: Hidden Figures on ihan hyvä, mutta jotenkin unohdettava elokuva. Avaruustarinaa ei elokuvasta ole tuotu erityisen hyvin esille ja parasta onkin katsoa, kuinka päähenkilöt vaikuttavat tummaihoisten ja naisten asemiin Yhdysvalloissa. Pääkolmikko toimii hyvin ja heillä on toimivasti erilaiset tarinat, jolloin elokuva on monipuolinen. Ohjaaja Melfi on tiennyt suurinpiirtein, mitä on ollut tekemässä ja lopputuloksena onkin toimiva pätkä, josta kuitenkin puuttuu tunnetta. Jos 1960-luvulle sijoittuva draamaelokuva, jossa tärkeitä juttuja ovat NASA:n avaruusohjelma ja tummaihoisten naisten asema, kiinnostaa, niin voihan tämän vilkaista. En kuitenkaan usko muistavani Hidden Figuresia enää vaikkapa kesällä, mikä on sääli. Ai niin ja olihan se Jim Parsons ihan hyvä, vaikka hahmo olikin hieman rasistinen ääliö.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.1.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Hidden Figures, 2016, Levantine Films, Chernin Entertainment, Fox 2000 Pictures

Arvostelu: Man of Steel (2013)

MAN OF STEEL

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Henry Cavill, Amy Adams, Michael Shannon, Diane Lane, Russell Crowe, Kevin Costner ja Laurence Fishburne
Genre: supersankarielokuva, toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

En ole koskaan ollut suuri Superman-fani. Hahmo, joka pystyy mihin vain ja on lähes kuolematon, ei ollut mielestäni kovin mielenkiintoinen. DC Comicsin toisen hahmon, Batmanin vieressä Superman ei vaikuttanut yhtä hienolta. Olin pienenä nähnyt Christopher Reeven klassiset Superman-elokuvat (1978-1987), jotka päättyivät katastrofaalisen huonoon Teräsmies ja uhka auringosta -elokuvaan (Superman IV: The Quest for Peace - 1987). Sarjaa yritettiin käynnistää uudestaan Bryan Singerin ohjaamalla Superman Returnsilla (2006), mutta siitä ei tullut mitään. Viimein ilmoitettiin, että Superman palaisi valkokankaille Zack Snyderin (Watchmen, 2009) ja Christopher Nolanin (Yön ritari - The Dark Knight -trilogia, 2005-2012) voimin. Ensimmäinen kuva, joka elokuvasta julkaistiin, oli Supermanista seisomassa tuhoutuneen pankkiholvin edessä. Kuva - yhdessä Snyderin ja Nolanin nimien kanssa - sai minut kiinnostumaan elokuvasta ja kun trailereita alkoi saapumaan YouTubeen, niin innostuin ja menin tietenkin katsomaan elokuvan teattereihin. Nyt omistan Blu-rayn ja olen nähnyt elokuvan ainakin neljästi.

HUOM! Tämä arvostelu valmistelee maaliskuun 23. päivä ilmestyvää Batman v Superman: Dawn of Justicea (2016) varten - yritän käydä Man of Steelin kunnolla läpi, mutta vältän isoja spoilereita.

Krypton-planeetan ydin on luhistumassa, ja Jor-El ja Lara lähettävät poikansa Kal-Elin Maahan, jotta hän olisi turvassa. Maassa kasvaessaan Kal-El, ihmisnimeltään Clark Kent, huomaa omaavansa kykyjä, joihin muut eivät kykene. Kun kryptonilaisesta Phantom Zone -vankilasta paennut kenraali Zod ja hänen joukkonsa saapuvat vihamielisin aikein Maahan, on Kal-Elin päätettävä, käyttääkö hän voimiaan hyvään ja nouseeko hän ihmisten sankariksi, Supermaniksi.

Henry Cavill on oiva valinta Kal-Eliksi/Clark Kentiksi/Supermaniksi. Kun kuulin, että Cavill oli roolitettu, en osannut yhdistää, kuka hän on, mutta kun sain selville, että kyseessä on Immortalsin (2011) päähahmon näyttelijä, niin toivoni hyvästä Supermanista tuntuivat katoavan. Cavill kuitenkin onneksi kantaa viittaa harteillaan tyylillä ja vetää sankarin roolin hyvin. Man of Steelissa Superman ei ole samanlainen rehti ja reipas partiopoika kuin Reeven elokuvissa, vaikka sitä kohti hahmo menee elokuvan kuluessa. Lisäpisteitä Cavillille pitää vielä antaa siitä, että hän treenasi itsensä oikeasti ihan tolkuttomaan kuntoon roolia varten. Olisi hän tosin voinut vielä järkyttävät rintakarvansa ajella pois. Tässä elokuvassa Superman ei ehdi kaikkialle ajoissa, vaan ihmisiä kuolee elokuvassa paljon. Se ratkaisu myös tuo hieman enemmän sisältöä hahmoon, sillä hän ei tunnu yhtä lailla voittamattomalta.

Voittamattomuuden tunnetta vie pois myös Michael Shannonin esittämä kenraali Zod, joka on parempi ratkaisu ensimmäiseksi vastustajaksi kuin Supermanin arkkivihollinen Lex Luthor, sillä Zod kykenee samaan kuin Superman, mikä tekee hänestä erittäin vaarallisen hahmon. Shannon esittää roolinsa hyvin ja tuo esille Zodin hulluuden lisäksi sen, että hahmon ajattelussa ja toiminnassa on järkeäkin.

     Amy Adams esittää toimittaja Lois Lanea, joka iskee silmänsä Supermaniin. Adamsin suoritus elokuvassa on toimiva, vaikka aluksi hahmo hieman ärsyttää. Onneksi Lois ei ole tässä yhtä avuton neito kuin Reeven elokuvissa.
     Diane Lane on jopa hieman koskettava Clarkin ihmisäitinä, Martha Kentina. Hänen hahmoaan olisi voinut olla hieman enemmän, esimerkiksi flashbackeissa, mutta se olisi vienyt aikaa pois muulta tarinalta.
     Flashbackeissa käytetään enimmäkseen aikaa siihen, kun Kevin Costnerin esittämä Jonathan Kent ohjaa Clarkia kulkemaan elämässä hyvään suuntaan. Costnerin suoritus ei ole päätähuimaava, mutta hänenkin osuutensa elokuvassa on koskettava.
     Russell Crowe esittää Clarkin oikeaa isää, Jor-Elia. Crowe vetää tuttuun tapaansa hyvin, vaikka suurimmaksi osaksi hahmo vain puhuu seisoessaan tai kävellessään. Onneksi hahmo pääsee toimintaan alussa Kryptonilla. Hassua, että kummankin Clarkin isän esittäjistä on näytellyt myös Robin Hoodia - Kevin Costner elokuvassa Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991) ja Russell Crowe elokuvassa Robin Hood (2010).
     Muissa rooleissa nähdään Laurence Fishburne Daily Planetin pomona, Perry Whitena, Harry Lennix kenraali Swanwickinä, Richard Schiff tohtori Emil Hamiltonina, Antje Traue Zodin kätyrinä, Faora-Ulina ja Ayelet Zurer Kal-Elin äitinä, Lara Lor-Vanina, jonka suoritus on todella heikko. Muut äsken mainituista vetävät roolinsa toimivasti.

Joku selvästi huomasi Warner Brosilla, että Nolanin synkät Batman-elokuvat toimivat ja Supermanille päätettiin kokeilla samaa, "realistisempaa" kosketusta. Man of Steelissa on muutamia hauskoja hetkiä, kuten Clarkin kosto ärsyttävälle rekkakuskille, mutta suurimmaksi osaksi elokuva on erittäin vakava ja synkkä. Aiempien Superman-elokuvien ollessa valoisampia, teki hyvää nähdä toivon symboli karummassa maailmassa. Vai miltä kuulostaa näky, jossa Superman hukkuu pääkalloihin? Monet eivät kuitenkaan tästä ratkaisusta pitäneet ja huomiota eritoten sai se, että Superman tappaa. Internet oli täynnä vihapuhetta, kuten myös vitsikuvia siitä, ettei Superman tapa. Minun mielipiteeni on, että Superman voi tappaa, jos siltä tuntuu. Minulle Supermanin synkistäminen toimi erittäin hyvin.

Vaikka elokuva onkin tumma ja tyly, niin Supermanin teemana on aina ollut toivo - sitähän puvun iso S-kirjain edustaa. Superman on toivo ihmiskunnalle, yhtä lailla kuin ihmiskunta on toivo Supermanille. Sitä Jonathan Kent on opettanut Clarkille pienestä pitäen. Clarkin päässä pyörivä "Kuka minä olen?" -kysymys tuodaan hyvin esille läpi Man of Steelin ja laittaessaan Supermanin asun päälleen, hän saa kysymykseensä viimein vastauksen.

Man of Steelin voi jakaa helposti kolmeen osaan/näytökseen. Ensimmäisessä osassa ollaan Kryptonilla, jonka kulttuuria ja teknologiaa näytetään noin 20 minuuttia kestävässä introssa. Siinä myös esitellään hyvin elokuvan pahis, kenraali Zod.

Toisessa osassa keskitytään Lois Laneen, kun hän tutkii, kuka on Superman ja kun Clark Kent yrittää selvittää, kuka hän itse on. Toinen osa on paikoitellen hieman oudosti rakennettu, sillä se hyppii paljon tapahtumasta toiseen ja sisältää flashbackeja Clarkin nuoruudesta. Tämä poikkeaa alkuperäisestä Supermanista (1978), jossa käytiin yksinkertaisen selkeästi läpi Clarkin elämä. Ratkaisu saa Man of Steelin muistuttamaan hieman Batman Beginsiä (2005), muttei yhtä toimivasti.

Kolmannessa osassa Zod joukkoineen saapuu Maahan. Yksi elokuvan jännittävimmistä kohdista on, kun kaikkialla maailmassa televisiot alkavat lähettämään Zodin viestiä ihmisille, joka alkaa toistuvalla lauseella ja tekstillä: "You are not alone." Ainoa ongelma kohtauksessa on, että kyseinen viesti alkaa näkyä kaikkialle maailmassa illalla, mikä on mahdotonta, sillä toisella puolella Maapalloa pitäisi olla päivä. Viestistä päästään nopeasti toimintaan, joka tulee lähes kerralla, 40 minuuttisena tulituksena, jossa on vain muutamia hengähdystaukoja. Lähes kaikki toiminta tulee vasta kolmannessa osassa, vaikka alussa hieman taistellaan.

Man of Steel on kuvattu hyvin, vaikka sisältää paljon heiluvaa käsivarakuvaa. Zack Snyderin tavaramerkkeihin kuuluvia hidastuskuvia ei ole käytetty hirveästi, mutta outoja, äkillisiä zoomauksia elokuvassa on paljon. Elokuvassa on myös useita linssiheijastuksia, joista ohjaaja J.J. Abrams olisi varmasti ylpeä. Lähikuvia on paljon, etenkin flashbackeissa Kentin maatilalla. Elokuva on värimääritelty useassa kohdassa erittäin lämpimäksi, muttei kuitenkaan niin kellertäväksi kuin Snyderin elokuva 300 (2006). Tehosteet ovat huikeita. Kryptoniin on suunniteltu uudenlainen tyyli ja siellä nähdään avaruusaluksia, laseraseita ja otuksia, jotka tuovat mieleen oliot elokuvasta Avatar (2009). Kryptonin tuhoutuminen näyttää myös hienolta. Lopputaistelu, jossa Smallville ja Metropolis saavat kunnolla kyytiä, on toteutettu upeasti. Sortuvat talot ja turpaanveto ilmassa ovat nannaa silmille. Huono kohta, joka pisti silmään, on kun Superman lentää savannin yli. Jokin siinä kuvassa ei vain toimi yhtään.

Musiikista elokuvassa vastaa Hans Zimmer, joka on jälleen säveltänyt hienon soundtrackin. Vanha klassinen Supermanin lallattelutunnari on poissa ja tilalla on täydellisen eeppinen jymistely. Parasta antia soundtrackilla ovat herkkä Goodbye My Son, pitkä Terraforming, lopputaistelukappale You Die or I Do, ensilentobiisi Flight ja lopputekstikappale/tunnusmusiikki What Are You Going to Do When You're Not Saving the World?. Saman säveltäjän mukanaolo tuo vielä enemmän tuntua, että Man of Steel jatkaa Yön ritari -trilogian hengessä. Samaa henkeä tuo myös elokuvan logon näkyminen vasta, kun lopputekstit alkavat.

Man of Steelissa on monia easter eggejä, eli viittauksia muihin elokuviin tai tässä tapauksessa muihin DC Comicsin sarjakuviin liitännäisiin asioihin. Supermanin arkkiviholliseen, Lex Luthoriin viitataan useasti. Hänen yhtiönsä LexCorpin logo näkyy moneen otteeseen elokuvan aikana. Myös muihin supersankareihin viitataan. Wayne Enterprisesin logo näkyy satelliitin kyljessä ja kohtauksessa, jossa Clark Kent vajoaa mereen, näkyy kaksi valasta, jotka monet yhdistävät Aquamaniin. Reeven elokuviin viitataan myös, kun Henry Cavillin naama muuttuu nopeasti Christopher Reeven naamaksi ja siitä takaisin Cavilliksi. Tarkkaavaisimmat katsojat huomaavat sen varmasti, mutta muille vihjeenä, että se tapahtuu, kun Superman on tuhoamassa maailmanmoottoria. Snyder on piilottanut viittauksia muuhun tuotantoonsa, joista itse huomasin dialogillisen yhteyden elokuvaan 300. Kovimmat fanit huomaavat varmasti vielä enemmänkin easter eggejä. Myös vanha kunnon "The Wilhem Scream" on bongattavissa elokuvan loppupuolella.

Pari lisämietettä elokuvasta:
- Miten Superman treenaa? Hän on aina lihaksikas, mutta millä hän pitää kuntonsa hyvänä? Ei varmasti pelkkä salilla käyminen ole tarpeeksi hänelle.
- Miksi mittatilaus-Superman-asu on melkein 20 000 vuotta vanhassa kryptonilaisessa aluksessa valmiina?

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellistä, kuten voi arvatakin. Lisämateriaalina Blu-raylla on kolme, yhteensä lähes tunnin kestävää Behind the Scenes Featurettea: Strong Characters, Legendary Roles, jossa puhutaan Supermanista ja hahmon vaikutuksesta nykymaailmaan; All-Out Action, jossa näytetään, miten näyttelijät valmistautuivat fyysisesti vaativiin rooleihinsa; ja Krypton Decoded, jossa esitellään lyhyesti elokuvan kryptonilaisia asuja ja teknologiaa. Mukana myös Supermanin 75-vuotisjuhlan kunniaksi tehty lyhytanimaatio, jossa Superman lentää kautta oman historiansa ja jostain kumman syystä Man of Steel Blu-ray sisältää Hobitti - Odottamattoman matkan (The Hobbit: An Unexpected Journey - 2012) extroista revityn New Zealand: Home of Middle-earth -pätkän, jonka mukanaololle ei ole mitään järkevää selitystä. Lisämateriaali ei sisällä suomenkielistä tekstitystä.

Yhteenveto: Man of Steel jakaa paljon mielipiteitä, mutta minun mielestäni se on paras Superman-elokuva. Se nimittäin sai minut innostumaan hahmosta. Siinä on onnistuneesti yhdistettynä tarinaa ja täyslaidallinen toimintaa. Paikoitellen mukana hieman kökköä dialogia ja kyllähän siitä saisi leikattua sekunteja sieltä täältä, että se olisi muutaman minuutin lyhyempi, mutta se toimii hyvin lähes kaksi- ja puolituntisena. Vaikkei Man of Steel jatkanutkaan Yön ritari -trilogiaa, niin se aloitti uuden jatkumon DC Comicsin sankareille ja teki sen hyvin. Ihan lapsille elokuva ei sovellu synkkyytensä takia, mutta nuorisolle elokuva toimii takuulla. Hölmöintä elokuvassa on koodeksi, jota Zod jahtaa. Sen olisi voinut jättää pois elokuvasta, sillä kovin moni ei varmaan muista sitä elokuvan loputtua. Nyt olen valmis Batman v Supermaniin ja toivon, että sankarien yhdistäminen yhteen elokuvaan on toimiva ratkaisu. Man of Steel on erittäin viihdyttävä elokuva ja toimii yhä monen katsomiskerran jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.henrycavill.org
Man of Steel, 2013, Warner Bros. Entertainment Inc, Legendary Pictures