Devil May Cry, kausi 1 (2025) - sarja-arvostelu

DEVIL MAY CRY - KAUSI 1

Luoja: Adi Shankar

Näyttelijät: Johnny Yong Bosch, Scout Taylor-Compton, Hoon Lee, Chris Coppola, Kevin Conroy, Zeke Alton, Jon Gries, Robbie Daymond, Benjamin Abiola, Sunkrish Bala, Fryda Wolff, Leilani Barrett, Tina Majorino, Kenny Omega, Erica Lindbeck, Ray Chase, Kari Wahlgren ja Roger L. Jackson

Genre: animaatio, toiminta, fantasia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 21 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: 16

Devil May Cry perustuu Capcomin samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2001. Pelien pohjalta oli jo tehty animesarja Devil May Cry: The Animated Series (デビル メイ クライ), jota esitettiin yhden tuotantokauden verran kesällä 2007. Vuonna 2018 Adi Shankar paljasti työstävänsä Amazonille uutta animaatiosarjaa aiheesta, mutta Amazon päättikin myydä projektin Netflixille. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja eteläkorealainen Studio Mir ryhtyi animoimaan jaksoja. Lopulta Devil May Cryn ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä huhtikuussa 2025. Kausi keräsi korkeat katsojaluvut, sekä kehuja niin pelien faneilta kuin kriitikoilta. Itse en ole pelannut alkuperäisiä pelejä, mutta kiinnostuin animaatiosarjasta, kun se julkaistiin. Muiden kiireideni takia en kuitenkaan ehtinyt katsoa avauskautta vielä viime vuonna, mutta nyt kun Devil May Cry on saamassa toisen kauden, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoinkin koko ykköskauden läpi yhdessä viikonlopussa.

Kun salaperäinen ja vaarallinen taho ilmoittaa avaavansa Helvetin portit, tuodakseen demonit ihmisten maailmaan, vitsailevasta demoninmetsästäjä Dantesta nousee ihmiskunnan paras toivo.

Devil May Cry -videopeleissä Danten englanninkielinen ääninäyttelijä Reuben Langden oli jäänyt eläkkeelle, joten sarjassa hahmon ääneksi valittiin peleissä Nero-hahmoa esittänyt Johnny Yong Bosch. Dante on virnuileva ja vitsiä heittävä demoninmetsästäjä, joka on erittäin hyvä hommassaan, mikä on alkanut näkyä selvänä ylimielisyytenä. Hahmosta löytyy kuitenkin onnistuneesti syvyyttä esimerkiksi vaikean perhesuhteen kautta, mikä tekee hänestä kivasti monisävyisemmän ja siten kiinnostavamman ja tykättävämmän. Dante on oiva päähenkilö, jonka kanssa lähtee mielellään demonijahtiin.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Dantelle työkeikkoja antava Enzo Ferino (Chris Coppola), pimeyden olentoja jahtaavan DARKCOM-sotilasyksikön luutnantti Arkham (Scout Taylor-Compton), DARKCOMia johtava Yhdysvaltojen varapresidentti William Baines (Kevin Conroy, joka ehti nauhoittaa lähes kaikki repliikkinsä ennen kuolemaansa marraskuussa 2022), sekä mysteerinen demoniterroristi Valkoinen Kani (Hoon Lee), jolla on katala juoni luoda portti Maan ja Helvetin välille, tuodakseen demonit meidän maailmaamme. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja myös heistä löytyy lopulta enemmän kuin päällepäin vaikuttaisi. Valkoinen Kani on todella hyvä pahis, jonka motiiveja voi tavallaan jopa ymmärtää jossain vaiheessa, joskin hänen toimensa ovatkin sitten vaikeammin hyväksyttävissä.

Devil May Cry -pelit tai niiden tarina, maailma ja hahmot eivät tosiaan olleet minulle entuudestaan tuttuja, joten en osaa sanoa juuta tai jaata siitä, kuinka onnistunut tai epäonnistunut adaptaatio tämä Netflixin animaatiosarja on. Sen voin kuitenkin sanoa, että pidin näkemästäni - ajoittain jopa aika paljon. Jo heti avausjakso nappaa hyvin mukaansa kiinnostavan asetelmansa, voimakkaiden hahmojensa, tyylikkäiden taistelujensa ja kelpo huulenheittonsa ansiosta. Meno viihdyttää sen verran passelisti, etten ihmettele, jos kauden kaikki kahdeksan puolen tunnin mittaista jaksoa huomaa tuijottaneensa yhtä kyytiä yhden illan aikana.

Avauskausi paranee selvästi edetessään ja kun niin hahmoihin kuin tähän tilanteeseen tuodaan lisää syvyyttä ja näkökulmia. Pidin erityisen paljon sarjassa siitä, etteivät asiat ole mustavalkoisia, vaan kaikki liikkuvat harmailla alueilla, oli kyse sitten sankareista tai vihollisista. Jossain kohtaa voi jopa tuottaa vaikeuksia sanoa, kenen puolella tässä koko hommassa olisi? Valkoisen Kanin teot ovat julmia, mutta lähtökohdat hänen motiiveilleen esitetään erittäin ymmärrettävinä. Sitten taas ihmiskuntaa suojelemaan tarkoitetun DARKCOMin puuhat muuttuvat jakso jaksolta kyseenalaisemmiksi. Kauden ehdottomasti parasta antia on tiettyjen hahmojen menneisyyksiin syventyvä, lähes täysin dialogiton kuudes jakso, joka yllättää hurjuudellaan ja tunteikkuudellaan. Kauden lopputaistelu on aika tavanomaista mättöä, joka ei tehnyt minuun enää toivottua vaikutusta, mutta jään silti positiivisin mielin odottamaan pian ilmestyvää kakkoskautta.

Animaatiojäljeltäänkin Devil May Cry on oivallinen. Hahmot liikkuvat sulavasti, taustat ovat sopivan yksityiskohtaiset ja toimintakohtauksiin on saatu paljon räjähtävää menoa ja meininkiä. Pidin myös sarjan värikkyydestä, vaikka synkkien aiheiden äärellä ollaankin. Mutta kuten tarinallisesti, myös visuaalisesti pidin eniten kuudennesta jaksosta, joka leikittelee erilaisilla animaatiotyyleillä varsin näyttävästi. Äänimaailma on kanssa pätevästi rakennettu ja Power Glove -yhtyeen säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla. Erityisesti pidin aavemaisesta lopputekstimusiikista. Lisäksi alkutekstibiisiksi valittu Limp Bizkitin Rollin' on aina sopivan energinen startti jaksoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Devil May Cry, Yhdysvallat, Etelä-Korea, 2025-, Studio Mir, Shankar Animation, Capcom Company, Bootleg Universe

Arvostelu: Waterworld (1995)

WATERWORLD

Ohjaus: Kevin Reynolds

Pääosissa: Kevin Costner, Jeanne Tripplehorn, Tina Majorino, Dennis Hopper, Michael Jeter, Gerard Murphy, Kim Coates, R. D. Call, Robert LaSardo, Zakes Mokae ja Jack Black

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Waterworld on Kevin Costnerin tähdittämä toimintaseikkailu. Elokuva syntyi vuonna 1986 käsikirjoittaja Peter Raderin ja tuottaja Brad Krevoyn ideasta luoda oma versionsa Mad Max -elokuvista (1979-). Rader työsti käsikirjoitusversioita usean vuoden ajan ja kaupitteli ideaansa eri yhtiöille. Lopulta vuonna 1992 Universal Pictures nappasi elokuvan itselleen. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991) tehnyt kaksikko, Kevin Costner ja ohjaaja Kevin Reynolds hyppäsivät elokuvaan mukaan ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 1995. Kuvaukset olivat kuitenkin ongelmia täynnä. Vaikeat kuvausolosuhteet avomerellä aiheuttivat jatkuvia takaiskuja, kun lavasteet tuhoutuivat myrskyissä ja työryhmä joko tuli merisairaaksi tai meinasi hukkua. Tuotantokustannukset kasvoivat kaiken aikaa, etenkin kun Costner oli tyytymätön kuvattuun materiaaliin ja vaati, että leffa kirjoitettaisiin ja kuvattaisiin uudestaan. Kuvaukset venyivät lopulta puolen vuoden mittaiseksi operaatioksi ja elokuvasta muodostui kallein leffa mitä oli tehty. Lisäksi Costner ja Reynolds riitelivät vähän väliä, mikä johti lopulta siihen, että Reynolds hylkäsi elokuvan leikkauksen loppusuoralla, antaen Costnerin tehdä leffan loppuun. Lopulta elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja Waterworld sai maailmanensi-iltansa 28. heinäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Vaikka leffa tienasi jopa 260 miljoonaa dollaria, oli sen budjetti noussut niin suureksi, että elokuva oli ikävä taloudellinen floppi, jolle niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät pahemmin lämmenneet. Elokuva sai parhaan äänityksen Oscar-ehdokkuuden ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA-ehdokkuuden, mutta myös huonoimman elokuvan, ohjauksen ja miespääosan Razzie-ehdokkuudet, sekä "voitti" huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Waterworldia, vaikka olen tiennyt siitä ja etenkin sen maineesta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin selvittää, millainen on itse elokuva kohujen ja kuohujen keskellä ja samalla arvostella Waterworldin sen juhlavuoden kunniaksi.

Kaukana tulevaisuudessa napajäätiköt ovat sulaneet ja peittäneet Maapallon vedellä. Selviytyneet ihmiset seilaavat loputtomalla merellä, etsien tyttöä, jonka tatuoinnin kerrotaan olevan kartta, joka johtaa viimeiselle Kuivamaalle.

Waterworldin pääroolissa nähdään tosiaan Kevin Costner, jonka ura luiskahti alamäkeen elokuvan tekemien tappioiden myötä. Costner näyttelee nimettömäksi jäävää merenkävijää, joka seilaa ympäri merta, etsien ruokaa ja tapellen vaarallisia, merirosvomaisia "savuttajia" vastaan. Tämä mies piittaa ainoastaan omasta selviytymisestään maailmanlopun keskellä, mutta päättyy toki kuitenkin lopulta auttamaan hädässä olevia ihmisiä barbaarijoukkoa johtavalta tyrannilta - eli aivan kuten Max Rockatansky, Mad Max -leffojen päähenkilö. Costner hoitaa tonttinsa pääasiassa hyvin. Hänestä löytyy tietty karismaa tuiman sankarin osaan, mutta paikoitellen hänestä puuttuu oikea palo elokuvaa kohtaan. Kuvaukset eivät tosiaan olleet helpot, minkä lisäksi Costner kävi tuolloin läpi avioeroa, mikä on kaikki taatusti vaikuttanut hänen suoritukseensa.

     Elokuvassa nähdään myös Dennis Hopper pahana Diakonina, joka johtaa savuttajien armeijaa ja Gerard Murphy tämän uskollisena palvelijana Nordina, Tina Majorino Enola-tyttönä, jonka selkää koristavan tatuoinnin uskotaan olevan kartta viimeiselle maapläntille, mitä planeetalta löytyy, Jeanne Tripplehorn Enolaa suojelevana Heleninä, sekä Michael Jeter keksijä Gregorina. Lisäksi Jack Black tekee yhden uransa ensimmäisistä rooleista Diakonin joukkoihin kuuluvana pilottina. Sivunäyttelijät ajavat passelisti asiansa, joskin koin Hopperin Razzie-palkinnon hölmöksi vedoksi. Hopper on tietty täysin elementissään eksentrisenä roistona, joka on leffan vekkulein hahmo kaikessa kataluudessaan.

Waterworld on täysin ymmärrettävästi saanut imagonsa "Mad Maxina merellä". Elokuva lainailee niin paljon George Millerin ideoimasta postapokalyptisestä saagasta ja ainoa selvä poikkeus on, että karujen aavikoiden sijaan elokuva tapahtuukin loputtomaksi muuttuneella merellä. Vaikka Mad Maxiin vertaamatta jättäminen onkin täysi mahdottomuus, on vetinen ympäristö lopulta tarpeeksi poikkeava, jotta Waterworld onnistuu edes jollain tavalla olla oma juttunsa. Käsikirjoittaja Peter Rader on miettinyt selvästi pitkään, kuinka tämä tulevaisuudenkuvaus toimii ja tähän maailmaan uppoutuukin ihan mukavasti. Heti kättelyssä on veikeä ratkaisu, että Universalin logossa nähtävän maapallon napajäätiköt sulavat ja lopulta vesi peittää mantereet kokonaan. Hyvin simppelillä tavalla katsojalle tehdään selväksi mistä on kyse ja tänä päivänä, kun ilmastonmuutoksesta puhutaan kaiken aikaa, elokuva tuntuu ajankohtaisemmalta kuin ilmestyessään 30 vuotta sitten.

Mutta siinä, missä Rader onnistuu märän tulevaisuudenkuvansa kanssa, hän (ja mukaan hypänneet kirjoittajat David Twohy ja Joss Whedon) kuitenkin kompuroi itse tarinassa. Sen lisäksi, että Waterworldin käsikirjoitus on täynnä tuttuja Mad Max -juttuja, ei se muutenkaan ole kovin omaperäinen juonensa kanssa, minkä takia jo ensimmäisen vartin kohdalla voi arvata, kuinka loppuleffa tulee menemään, eikä yllätyksiä tosiaankaan ollut luvassa. Tästä huolimatta elokuva pitää ihan menevästi kyydissään ja tarjoaa useita näyttäviä toimintakohtauksia.

Vaikka leffan voisi muuten laskea epäonnistumiseksi, helvetillisissä olosuhteissa toiminut työryhmä voi kyllä antaa itselleen aplodit siitä, kuinka vaikuttavia kohtauksia he saivatkaan aikaiseksi. Teknisiltä ansioiltaan Waterworld on nimittäin jopa aika upea. Se on taitavasti kuvattu, valaistu ja puvustettu. Lavastustiimi on tehnyt ällistyttävää duunia kelluvien jättilavasteiden kanssa. Erityisesti suuri atolli, missä esimerkiksi Enola, Helen ja Gregor asuvat, on huikea ilmestys. Erikoistehosteet ovat myös vakuuttavat ja käytännön efekteillä toteutetut taistelut todellisine räjähdyksineen saavat elokuvan näyttämään paremmalta kuin monet tämän päivän tehostespektaakkelit tietokoneluomustensa kanssa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu James Newton Howardin seikkailullisia ja mahtipontisia musiikkeja myöten.

Kevin Reynoldsin jätettyä Waterworldin Costnerin harteille, kyllästyttyään totaalisesti tämän käytökseen, Costnerin käsissä teattereissa julkaistu elokuva oli tiivis, vähän päälle parituntinen toimintaseikkailu. Vasta vuosia myöhemmin Reynoldsin hitaampi visio julkaistiin lähes kolmetuntisena ohjaajan versiona. Tämä versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia ja joitakin kokonaan uusia kohtauksia, joissa muun muassa tutustuaan vielä enemmän atollilaisten elämään. Moni aikoinaan teatteriversion lytännyt katsoja tykästyi Waterworldiin nähtyään tämän pidemmän leikkausversion.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Waterworld, 1995, Universal Pictures, Gordon Company, Davis Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation

Arvostelu: Dynamiitti Napoleon (Napoleon Dynamite - 2004)

DYNAMIITTI NAPOLEON

NAPOLEON DYNAMITE

Ohjaus: Jared Hess

Pääosissa: Jon Heder, Efren Ramirez, Tina Majorino, Aaron Ruell, Jon Gries, Haylie Duff, Emily Kennard, Trevor Snarr, Shondrella Avery, Sandy Martin ja Diedrich Bader

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Napoleon Dynamite, eli suomalaisittain Dynamiitti Napoleon on Jared Hessin ohjaama komedia. Elokuva lähti liikkeelle Hessin yliopistossa työstämästä lyhytelokuvasta Peluca (2002), joka esitettiin Slamdancen elokuvajuhlilla. Siellä Hessin koulutoveri Jeremy Coon kehotti häntä tekemään sen pohjalta täyspitkän leffan, johon Coon halusi hypätä mukaan tuottajana. Hessiä yritettiin taivutella valitsemaan päärooliin jonkun tunnetun näyttelijän, mutta Hess koki rooliin sopivan vain Pelucaakin tähdittänyt Jon Heder. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2003 pienen 400 tuhannen dollarin budjetilla ja lopulta Dynamiitti Napoleon sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 17. tammikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna valtava hitti, joka keräsi kehuja kriitikoilta ja josta on vuosien varrella muodostunut moderni kulttiklassikko. Itse olen ollut tietoinen Dynamiitti Napoleonista jo vuosia, mutten ollut katsonut sitä koskaan aiemmin. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Sosiaalisesti kömpelö 16-vuotias Napoleon Dynamite yrittää selviytyä uudesta kouluvuodesta, saada tyttöystävän, tehdä ystävästään Pedrosta koulun uuden puheenjohtajan ja selvitä kummallisten sukulaistensa kommelluksista.

Elokuvaa suunnitellessa roolittajat yrittivät saada ohjaaja Jared Hessiä valitsemaan päärooliin Napoleon Dynamiteksi jonkun tunnetun nuoren näyttelijän, kuten Jake Gyllenhaalin, mutta Hess piti päänsä ja rooli meni Pelucankin pääroolissa nähdylle Jon Hederille. Ja hyvä niin, sillä Heder on niin ilmiömäisen mahtava roolissaan, ettei Napoleoniksi voi kuvitella ketään muuta. Kaikki Hederin puoliunisesta ja tympääntyneestä ulkoasusta tarkkaan mietittyyn puhe- ja liiketapaan on kuin hakunisku puhtaaseen kultasuoneen - elokuva ei toimisi läheskään näin hyvin, jos Napoleonia esittäisi joku toinen. Heder tekee Napoleonista kenties kaikkien aikojen sosiaalisesti kömpelöimmän teinihahmon, joka on samanaikaisesti valtavan vaivaannuttava ja valtavan hauska.

     Nimikkohahmon lisäksi elokuva on muutenkin täynnä toinen toistaan kiusallisempia ja eksentrisempiä tyyppejä. On Napoleonin nettideittailuun hurahtanut isoveli Kip (Aaron Ruell) ja heidän huimapäinen isoäitinsä (Sandy Martin), sekä itsestään aivan liikoja luuleva Rico-setä (Jon Gries). Koulun puolella taas nähdään rahaa taiteellaan keräävä Deb (Tina Majorino), suosituin tyttö Summer (Haylie Duff), hänen kiusaava poikaystävänsä Don (Trevor Snarr) ja paras ystävänsä Trisha (Emily Kennard), sekä uutena kouluun saapuva meksikolaispoika Pedro (Efren Ramirez), josta muodostuu välittömästi Napoleonin paras ystävä. Hahmogalleria ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistovedossa. Kaikki ovat täysillä mukana tässä kummallisessa tyylissä, luoden poppoon, jonka hervottomia edesottamuksia voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa.

Miksi ihmeessä en ole älynnyt katsoa Dynamiitti Napoleonia aiemmin? Kyseessähän on aivan mahtava komediaelokuva, enkä yhtään ihmettele, että sen ympärille on muovautunut oma vannoutunut fanikuntansa. Sen lisäksi, että elokuva sisältää riemastuttavan hahmokattauksen, heidän ympärille on keksitty monenlaisia todella hauskoja tilanteita ja tapahtumaketjuja. Huumori rakentuu voimakkaasti myötähäpeän varaan ja leffa saakin katsojan onnistuneesti pyörimään vaivaantuneena istuimellaan. Ja sanon tämän vain hyvällä. Koen parhaan tilannehuumorin syntyvän usein juurikin myötähäpeästä. Kun se on vielä näin hyvin tehty, saa suorastaan ihastuttavan pöljä leffa nauramaan makeasti kerta toisensa perään viime minuuteilleen asti. Vaikka näiden mahtavien hahmojen kanssa viettäisi aikaa pidempäänkin, on puolitoista tuntia kuitenkin täydellisen napakka mitta. Vaikka lisää haluaisi toisaalta nähdä, on luultavasti vain parempi, ettei jatkoa tehtäisi, sillä filmi on niin omalaatuinen onnistuminen, että sen onnistumisen toistaminen olisi luultavasti vain vaivaannuttavaa, mutta ihan vääristä syistä.

Elokuva leikittelee teinikomedioiden kliseillä, tuntuen ajoittain jopa nokkelalta parodialta niistä, sekä satiirilta yleisesti amerikkalaisesta high school -kulttuurista. Leffaan mahtuu tietty tanssiaisia sun muita perinteisiä juttuja, mutta huomattavasti viihdyttävämmin tehtynä kuin yleensä. Hymy pidetään visusti katsojan huulilla ja ajoittain ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä kummaa tekijätiimin päässä on liikkunut, että he ovat keksineet näin absurdeja juttuja? Vähän väliä on vaikea sanoa, onko leffa tyhmä, vai suorastaan nerokas. Kaiken kruunaa loppuhuipennuksen loistava tanssinumero.

Jared Hessin ohjaus on fantastista ja hän onnistuu luomaan täysin omalaatuisen ja vekkulin maailman filmiin. Hän saa kaikki puhaltamaan taitavasti yhteen hiileen, jolloin kaikessa omituisuudessaankin kaikki tuntuu oudon luontevalta. Hessin ja hänen vaimonsa Jerushan käsikirjoitus on myös oikein mainio. Erityistä syvempää tarinaa leffalta on turha hakea, vaan se lähinnä vain näyttää yhtä kouluvuotta Napoleonin elämästä. Dynamiitti Napoleon on kuvattu pätevästi ja Idahon nätin karuja maisemia esitellään tyylikkäästi. Lavasteet ovat oivalliset ja niin puvustajat kuin maskeeraajat ovat osuneet maalitaulun keskelle hahmojen ulkonäköjen kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu John Shiwartin musiikkeja myöten. Omat kehunsa ansaitsee myös vekkuli alkutekstipätkä, joka keksittiin vasta, kun leffa oli periaatteessa jo muuten valmis.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Napoleon Dynamite, 2004, Fox Searchlight Pictures, Paramount Pictures, MTV Films, Access Films, Napoleon Pictures