Arvostelu: Dynamiitti Napoleon (Napoleon Dynamite - 2004)

DYNAMIITTI NAPOLEON

NAPOLEON DYNAMITE

Ohjaus: Jared Hess

Pääosissa: Jon Heder, Efren Ramirez, Tina Majorino, Aaron Ruell, Jon Gries, Haylie Duff, Emily Kennard, Trevor Snarr, Shondrella Avery, Sandy Martin ja Diedrich Bader

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Napoleon Dynamite, eli suomalaisittain Dynamiitti Napoleon on Jared Hessin ohjaama komedia. Elokuva lähti liikkeelle Hessin yliopistossa työstämästä lyhytelokuvasta Peluca (2002), joka esitettiin Slamdancen elokuvajuhlilla. Siellä Hessin koulutoveri Jeremy Coon kehotti häntä tekemään sen pohjalta täyspitkän leffan, johon Coon halusi hypätä mukaan tuottajana. Hessiä yritettiin taivutella valitsemaan päärooliin jonkun tunnetun näyttelijän, mutta Hess koki rooliin sopivan vain Pelucaakin tähdittänyt Jon Heder. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2003 pienen 400 tuhannen dollarin budjetilla ja lopulta Dynamiitti Napoleon sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 17. tammikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna valtava hitti, joka keräsi kehuja kriitikoilta ja josta on vuosien varrella muodostunut moderni kulttiklassikko. Itse olen ollut tietoinen Dynamiitti Napoleonista jo vuosia, mutten ollut katsonut sitä koskaan aiemmin. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Sosiaalisesti kömpelö 16-vuotias Napoleon Dynamite yrittää selviytyä uudesta kouluvuodesta, saada tyttöystävän, tehdä ystävästään Pedrosta koulun uuden puheenjohtajan ja selvitä kummallisten sukulaistensa kommelluksista.

Elokuvaa suunnitellessa roolittajat yrittivät saada ohjaaja Jared Hessiä valitsemaan päärooliin Napoleon Dynamiteksi jonkun tunnetun nuoren näyttelijän, kuten Jake Gyllenhaalin, mutta Hess piti päänsä ja rooli meni Pelucankin pääroolissa nähdylle Jon Hederille. Ja hyvä niin, sillä Heder on niin ilmiömäisen mahtava roolissaan, ettei Napoleoniksi voi kuvitella ketään muuta. Kaikki Hederin puoliunisesta ja tympääntyneestä ulkoasusta tarkkaan mietittyyn puhe- ja liiketapaan on kuin hakunisku puhtaaseen kultasuoneen - elokuva ei toimisi läheskään näin hyvin, jos Napoleonia esittäisi joku toinen. Heder tekee Napoleonista kenties kaikkien aikojen sosiaalisesti kömpelöimmän teinihahmon, joka on samanaikaisesti valtavan vaivaannuttava ja valtavan hauska.

     Nimikkohahmon lisäksi elokuva on muutenkin täynnä toinen toistaan kiusallisempia ja eksentrisempiä tyyppejä. On Napoleonin nettideittailuun hurahtanut isoveli Kip (Aaron Ruell) ja heidän huimapäinen isoäitinsä (Sandy Martin), sekä itsestään aivan liikoja luuleva Rico-setä (Jon Gries). Koulun puolella taas nähdään rahaa taiteellaan keräävä Deb (Tina Majorino), suosituin tyttö Summer (Haylie Duff), hänen kiusaava poikaystävänsä Don (Trevor Snarr) ja paras ystävänsä Trisha (Emily Kennard), sekä uutena kouluun saapuva meksikolaispoika Pedro (Efren Ramirez), josta muodostuu välittömästi Napoleonin paras ystävä. Hahmogalleria ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistovedossa. Kaikki ovat täysillä mukana tässä kummallisessa tyylissä, luoden poppoon, jonka hervottomia edesottamuksia voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa.

Miksi ihmeessä en ole älynnyt katsoa Dynamiitti Napoleonia aiemmin? Kyseessähän on aivan mahtava komediaelokuva, enkä yhtään ihmettele, että sen ympärille on muovautunut oma vannoutunut fanikuntansa. Sen lisäksi, että elokuva sisältää riemastuttavan hahmokattauksen, heidän ympärille on keksitty monenlaisia todella hauskoja tilanteita ja tapahtumaketjuja. Huumori rakentuu voimakkaasti myötähäpeän varaan ja leffa saakin katsojan onnistuneesti pyörimään vaivaantuneena istuimellaan. Ja sanon tämän vain hyvällä. Koen parhaan tilannehuumorin syntyvän usein juurikin myötähäpeästä. Kun se on vielä näin hyvin tehty, saa suorastaan ihastuttavan pöljä leffa nauramaan makeasti kerta toisensa perään viime minuuteilleen asti. Vaikka näiden mahtavien hahmojen kanssa viettäisi aikaa pidempäänkin, on puolitoista tuntia kuitenkin täydellisen napakka mitta. Vaikka lisää haluaisi toisaalta nähdä, on luultavasti vain parempi, ettei jatkoa tehtäisi, sillä filmi on niin omalaatuinen onnistuminen, että sen onnistumisen toistaminen olisi luultavasti vain vaivaannuttavaa, mutta ihan vääristä syistä.

Elokuva leikittelee teinikomedioiden kliseillä, tuntuen ajoittain jopa nokkelalta parodialta niistä, sekä satiirilta yleisesti amerikkalaisesta high school -kulttuurista. Leffaan mahtuu tietty tanssiaisia sun muita perinteisiä juttuja, mutta huomattavasti viihdyttävämmin tehtynä kuin yleensä. Hymy pidetään visusti katsojan huulilla ja ajoittain ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä kummaa tekijätiimin päässä on liikkunut, että he ovat keksineet näin absurdeja juttuja? Vähän väliä on vaikea sanoa, onko leffa tyhmä, vai suorastaan nerokas. Kaiken kruunaa loppuhuipennuksen loistava tanssinumero.

Jared Hessin ohjaus on fantastista ja hän onnistuu luomaan täysin omalaatuisen ja vekkulin maailman filmiin. Hän saa kaikki puhaltamaan taitavasti yhteen hiileen, jolloin kaikessa omituisuudessaankin kaikki tuntuu oudon luontevalta. Hessin ja hänen vaimonsa Jerushan käsikirjoitus on myös oikein mainio. Erityistä syvempää tarinaa leffalta on turha hakea, vaan se lähinnä vain näyttää yhtä kouluvuotta Napoleonin elämästä. Dynamiitti Napoleon on kuvattu pätevästi ja Idahon nätin karuja maisemia esitellään tyylikkäästi. Lavasteet ovat oivalliset ja niin puvustajat kuin maskeeraajat ovat osuneet maalitaulun keskelle hahmojen ulkonäköjen kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu John Shiwartin musiikkeja myöten. Omat kehunsa ansaitsee myös vekkuli alkutekstipätkä, joka keksittiin vasta, kun leffa oli periaatteessa jo muuten valmis.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Napoleon Dynamite, 2004, Fox Searchlight Pictures, Paramount Pictures, MTV Films, Access Films, Napoleon Pictures

Arvostelu: Lightyear (2022)

LIGHTYEAR

Ohjaus: Angus MacLane

Pääosissa: Chris Evans, Keke Palmer, Peter Sohn, Taika Waititi, Dale Soules, Uzo Aduba, Mary McDonald-Lewis, Isiah Whitlock Jr., Efren Ramirez ja James Brolin

Genre: animaatio, scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

"Kohti ääretöntä... ja sen yli!"

Pixar-animaatioyhtiön esikoiselokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli kriitikoiden ylistämä jättimenestys, joka mullisti animaatioteollisuuden digiteknologiallaan. Jatko-osat Toy Story 2 (1999), Toy Story 3 (2010) ja Toy Story 4 (2019) saivat myös paljon kehuja ja olivat suuria menestyksiä lippuluukuilla. Jo ennen Toy Story 4:n ilmestymistä Angus MacLane ehdotti Pixarille ideansa Buzz Lightyearin omasta elokuvasta ja yhtiö innostui siitä. Animointiprosessi käynnistyi ja nyt Lightyear-nimen saanut elokuva saa ensi-iltansa. Itse olin skeptinen, kun Pixar ilmoitti tekevänsä hahmosta oman filminsä, mutta yritin muistuttaa itseäni siitä, että olin todella skeptinen myös Toy Story 4:n suhteen ja se osoittautui loistoleffaksi. Mitä enemmän kuulin elokuvasta, sitä enemmän innostuin sen erilaisesta lähestymistavasta ja Lightyear nousikin yhdeksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Lightyearia sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa - mukanani oma Buzz Lightyear -leluni!

Avaruusretkikunta jää jumiin vihamieliselle planeetalle valovuosien päässä Maasta. Avaruusrangeri Buzz Lightyear yrittää keksiä pelastuskeinoa yhdessä robottikissa Soxin ja alokasryhmän kanssa, kun he saavat vastaansa pahan Zurgin ja tämän armeijan.

Siitä asti, kun elokuvan teosta ilmoitettiin, monet ovat kummastelleet, että mistä on oikein kyse ja miksi Buzz Lightyear näyttää ihan erilaiselta kuin Toy Story -leffoissa? Se johtuu siitä, että tämä ei ole se Buzz Lightyear -lelu, johon olemme tottuneet. Tämä on se Buzz Lightyear, jonka pohjalta tunnettu lelu tehtiin. Kuten heti elokuvan alussa kerrotaan: "Vuonna 1995 Andy-poika sai syntymäpäivälahjaksi Buzz Lightyear -lelun, joka perustuu Andyn lempielokuvaan. Tämä on se elokuva." Tästä syystä Tim Allen ei palaa Buzzin ääneksi, vaan roolissa kuullaan Chris Evans. Marvel-leffojen Captain Americana parhaiten tunnettu Evans sopii toki täydellisesti urhoollisen avaruussankarin osaan, joka aikoo tehdä kaikkensa pelastaakseen muut. Hahmon omaan seikkailuun hyppääkin innoissaan mukaan ja on hauska nähdä todellinen Buzz Lightyear toiminnassa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Buzzin avaruusrangerikaveri Alisha (Uzo Aduba), nuori ja innokas kokelassotilas Izzy (Keke Palmer) ja tämän kaverit Mo (Taika Waititi) ja Darby (Dale Soules), Buzzin robottikissa Sox (Peter Sohn), komentaja Burnside (Isiah Whitlock Jr.), sekä Toy Story -elokuvista tuttu avaruusrangerien arkkivihollinen Zurg (James Brolin). Sivuhahmotkin toimivat mainiosti mukana seikkailussa, joskin yleensä lystikkään Waititin esittämä hahmo on paikoitellen aika ärsyttävä jatkuvan toilailunsa kanssa. Sox-robottikissa on elokuvan hauskinta antia ja Zurgista taas on onnistuttu tekemään varsin uhkaava vastus sankareille.

Tässä kohtaa täytyy sanoa, että onpa aivan mahtavaa päästä pitkästä aikaa näkemään Pixarin leffa valkokankaalta. Yhtiön leffoja levittävä Disney on ollut koronavuosina todella epäreilu Pixaria kohtaan, heivatessaan jopa kolme peräkkäistä elokuvaa, Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020), Lucan (2021) ja Punaisen (Turning Red - 2022) suoraan Disney+ -suoratoistopalveluunsa. Minua jännittikin pitkään, että myös Lightyear tungettaisiin suoraan striimiin, ilman mahdollisuutta nähdä elokuvaa siten kuin se on tarkoitettu. Onneksi Disney hoksasi, että tämä avaruusseikkailu kuuluu katsoa isolta valkokankaalta. Siitä ei välttämättä löydy samoja oivalluksia ja syvyyksiä kuin kolmesta suoratoistoon päätyneestä elokuvasta, mutta se on täysin puhdasveristä ja valloittavaa viihdettä, josta koko perhe voi nauttia.

Elokuvan toimivia juonenkäänteitä sisältävä scifikertomus vie täysin mukanaan ja noin tunnin ja 45 minuutin kesto kulkee vauhdilla. Rytmitys on tehokas, jolloin leffalla on meno hyvin päällä, mutta homma ei koskaan kiirehdi ja tarvittaessa on myös aikaa hengähdystauoille ja draamapainotteisemmille henkilöhetkille. Seikkailun henki on vahvasti läsnä ja vauhdikasta toimintaa on paljon. Huumoria löytyy runsaasti, mutta myös oivallisen jännittäviä hetkiä on saatu mukaan. Ja kun kyseessä on Pixarin leffa, voitte olla varmoja, että nenäliinoille on käyttöä. Lightyearista ei ollut tainnut mennä edes puolta tuntia, kun minulla meinasi tulla tippa linssiin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Angus MacLane, joka oli aiemmin auttanut mm. Doria etsimässä -leffan (Finding Dory - 2016) teossa. MacLanen ohjauksessa on oivaa sähäkkyyttä ja kyseessä on selvästi ollut intohimoprojekti. Hän toimii myös toisena käsikirjoittajana Jason Headleyn kanssa ja kaksikon teksti on mainio niin tarinankerrontansa kuin hahmokäsittelynsä puolesta. Visuaalisesti Lightyear on täyttä Pixar-laatua. Animointi on henkeäsalpaavan upeaa. Niin karu planeetta ihmisten rakentamine asutuksineen kuin myös avaruuskohtaukset ovat todella näyttäviä. Animaattorit ovat pistäneet parastaan ja täyttäneet joka otoksen yksityiskohdilla. Monet taustat ovat niin vaikuttavia, että ne menisivät läpi näytellyn elokuvan aidoista lavasteista. Hyviä visuaalisuuksia on toki tukemassa mainio äänimaailma, jota tehostaa Michael Giacchinon säveltämät musiikit. Giacchinolla on muuten ollut todella kiireinen vuosi. Hän oli juuri tehnyt musiikit suurelokuviin Spider-Man: No Way Home (2021), The Batman (2022) ja Jurassic World: Dominion (2022) ja myös ensi kuussa ilmestyvässä Thor: Love and Thunderissa (2022) kuullaan Giacchinon sävelmiä. Olen ollut vuosia herran kannattaja ja on hienoa nähdä, että hänestä on muovautunut näin iso luottonimi Hollywoodissa.

Pixarille ominaiseen tapaan Lightyear on toki täynnä monenlaisia viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Sen lisäksi, että studion fanit voivat bongailla tuttuja juttuja piilotettuina kuvien taustoihin, scifielokuvien ystävät voivat riemastua monista viittauksista tunnettuihin tieteisklassikoihin. Tähtien sota -leffat (Star Wars - 1977-) ovat olleet ilmiselvä innoittaja, mutta elokuvassa on kuvastoa, joka tuo mieleen esimerkiksi 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968) ja Aliens - paluun (Aliens - 1986). Tarinasta taas herää mielleyhtymiä mm. Interstellariin (2014).

Yhteenveto: Lightyear on loistava avaruusseikkailu, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Tekijöiden lähestymistapa Buzz Lightyearin omaan elokuvaan on veikeä ja vaikka hahmon erilaiseen ulkonäköön tottumiseen menisikin hetki, kertomus vie niin hyvin mukanaan, että tämä tuskin haittaa. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin kesto kulkee vauhdilla, mutta elokuva osaa myös rauhoittua tarpeen vaatiessa syventämään hahmojaan. Mihinkään erityisiin syvällisyyksiin Pixar ei tässä leffassa mene, mutta silti homma toimii hienosti. Hauskaa huumoria riittää, kuten myös hurjaa toimintaa. Osa kohtauksista voi olla aikuisillekin hieman jännittäviä ja surulliset hetket iskevät ihan jokaisen tunteisiin. Visuaalisesti elokuva on todella vaikuttava. Pixarin animaattorit pistävät parastaan ja on aivan mahtavaa, että tämän leffan pääsee näkemään elokuvateatterissa, missä se on tarkoitettukin katsottavaksi. Lightyear osoittautui itse asiassa niinkin mainioksi leffakokemukseksi, että aion käydä katsomassa sen vielä uudelleen isolta kankaalta - itse asiassa jopa isommalta kankaalta, sillä kyseessä on ensimmäinen IMAX-formaattiin tehty animaatioelokuva!

Lopputekstien aikana ja jälkeen nähdään vielä kolme kohtausta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lightyear, 2022, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures