Monsteritalo (Monster House - 2006) - elokuva-arvostelu

MONSTERITALO

MONSTER HOUSE

Ohjaus: Gil Kenan

Näyttelijät: Mitchel Musso, Sam Lerner, Spencer Locke, Steve Buscemi, Maggie Gyllenhaal, Jason Lee, Kevin James, Nick Cannon, Jon Heder, Kathleen Turner, Catherine O'Hara ja Fred Willard

Genre: animaatio, kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 12

Monster House, eli suomalaisittain Monsteritalo on kauhuelementtejä sisältävä koko perheen animaatioelokuva. Leffa lähti liikkeelle Dan Harmonin ja Rob Schrabin työstämästä käsikirjoituksesta, jonka Hollywoodiin pyrkivä ohjaajanalku Gil Kenan luki ja josta hän innostui. Kenan esitteli tekstiä ja visiotaan ohjaajille Robert Zemeckisille ja Steven Spielbergille, jotka kiinnostuivat ja hyppäsivät projektiin mukaan tuottajina. Elokuva toteutettiin motion capture -teknologian avulla. Näyttelijät esittivät roolinsa studiohalleissa ja heidän liikkeidensä pohjalta animaattorit kävivät töihin. Lopulta Monsteritalo sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 15. kesäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kohtalainen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutta jota alkuperäinen käsikirjoittaja Harmon haukkui jälkikäteen, kokiessaan Kenanin pilanneen tarinan. Itse katsoin Monsteritalon sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin sitä lapsena todella pelottavana. Olen katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa Monsteritalon pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Nuori poika DJ on jo pitkään epäillyt, että hänen naapurinsa herra Nebbercrackerin talossa on meneillään jotain hämärää. Kun halloweenin alla herra Nebbercracker poistuu kuvioista, DJ päättää ystävineen selvittää asian todellisen laidan ja paljastuukin, että talossa piilee kauhistuttavia salaisuuksia.

Monsteritalon keskiössä on teini-ikää lähestyvä poika Dustin James, eli kavereille ihan vain DJ (äänenä Mitchel Musso). DJ on jo pitkään uskonut, että vastapäisessä ränsistyneessä talossa on meneillään jotain todella ikävää ja päättääkin lopulta rohkaistua ja ottaa asiasta selvää. DJ on sinnikkyydessään mainio päähenkilö, johon tuo syvyyttä hänen pelokkuutensa, mitä hän yrittää puskea syrjään, uskoessaan olevansa teini-iän kynnyksellä jo periaatteessa kuin aikuinen. DJ:n ei onneksi tarvitse selvittää salaisuuksia yksin, vaan tuekseen hän saa parhaan ystävänsä, hölmön Chowderin (Sam Lerner), sekä ihastuksenkohteensa, fiksun Jennyn (Spencer Locke). Chowder ja Jenny ovat hyvät lisät DJ:n rinnalle ja kolmikon jännittävään seikkailuun hyppää mielellään.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat DJ:n vanhemmat (Catherine O'Hara ja Fred Willard), jotka lähtevät juuri halloweeniksi reissuun ja jättävät poikansa tympeän lapsenvahti Zeen (Maggie Gyllenhaal) vastuulle, Zeen rasittava poikaystävä Bones (Jason Lee), DJ:n ja Chowderin idoli Skull (Jon Heder), poliisit Landers (Kevin James) ja Lister (Nick Cannon), joita lapset yrittävät vakuuttaa karmivasta talosta, sekä tässä pahamaineisessa talossa asuva pelottava herra Nebbercracker (Steve Buscemi), joka taatusti aiheutti yhdelle jos toiselle lapsikatsojalle painajaisia. Sivuhahmokattauskin on oivallinen. Räikeät persoonat tarjoavat monenlaisia reaktioita naurusta ärsytykseen ja hyytävyyteen.

Kuten alussa kerroin, lapsena pidin Monsteritaloa aidosti todella pelottavana, mutta on pakko myöntää, että yhä aikuisiällä miellän sen varsin karmivaksi elokuvaksi. Samoihin aikoihin ilmestyneiden Corpse Briden (2005) ja Coraline ja toisen todellisuuden (Coraline - 2009) ohessa se on muisto ajalta, jolloin lastenelokuvat vielä uskalsivat testata rajojaan oikein tosissaan. Ajalta, jonka todella toivoisin tekevän paluun, sillä nämä lasten "kauhuelokuvat" ovat aivan mahtavia ja haluaisin niitä ehdottomasti lisää. En tiedä, onko kyse siitä, että nämä eivät menestyneet tarpeeksi, vai ihan vain siitä, että tämän päivän lapsia halutaan suojella kaikelta vähänkin liian hurjalta, kuten Muumien Möröltä, mutta jostain syystä tämä lajityyppi on valitettavasti jo lähes täysin kuollut.

Monsteritalo on täydellinen valinta koko perheen elokuvailtaan, etenkin halloweenin aikoihin, kun halutaan jännitystä mukaan, mutta ei olla vielä valmiita menemään kunnon kauhuleffojen pariin. Elokuva nappaa heti tehokkaasti mukaansa ja jännittävä ilmapiiri ympäröi saman tien katsojansa, päästämättä irti. Mukana on muutama aidosti hyytäväkin hetki. Sekaan on onnistuneesti ripoteltu huumoria, mikä ei syö jännitettä. Itse tarina on mielikuvituksellisuudessaan erinomainen ja kun tämän kauhujen talon mysteerit alkavat vihdoin aueta, tuovat paljastukset mukaan suurta tragediaa ja jopa tunteikkuutta. Vain puolessatoista tunnissa Monsteritalo onnistuu tarjoamaan paljon - paljon sellaista, mikä tuntuu unohtuneen nykypäivän elokuvantekijöiltä. Elokuva on unohdettu helmi ja jos sinulta on jäänyt Monsteritalo näkemättä ja pidät näistä lasten kauhuleffoista, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan sen tänä syksynä, kun illat alkavat taas pimetä ja kellertävät lehdet putoilevat maahan.

Visuaalisesti Monsteritalo on nähnyt parhaat päivänsä jo vuosia sitten, mutta näyttää se mielestäni silti paremmalta kuin samalla motion capture -teknologialla pari vuotta aiemmin toteutettu Napapiirin pikajuna (The Polar Express - 2004), joka aiheutti painajaisia ihan vääristä syistä. Hahmot ovat vekkulin karikatyyrimaiset ja parasta on itse herra Nebbercrackerin talo, josta on saatu onnistuneen uhkaava ilmestys. Väreja ja varjoja hyödynnetään oivallisesti ja onpa leffan äänimaailmakin sopivan karmivasti rakennettu Douglas Pipesin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Monster House, 2006, Columbia Pictures, Relativity Media, ImageMovers, Amblin Entertainment, Sony Pictures Animation

Arvostelu: Dynamiitti Napoleon (Napoleon Dynamite - 2004)

DYNAMIITTI NAPOLEON

NAPOLEON DYNAMITE

Ohjaus: Jared Hess

Pääosissa: Jon Heder, Efren Ramirez, Tina Majorino, Aaron Ruell, Jon Gries, Haylie Duff, Emily Kennard, Trevor Snarr, Shondrella Avery, Sandy Martin ja Diedrich Bader

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 7

Napoleon Dynamite, eli suomalaisittain Dynamiitti Napoleon on Jared Hessin ohjaama komedia. Elokuva lähti liikkeelle Hessin yliopistossa työstämästä lyhytelokuvasta Peluca (2002), joka esitettiin Slamdancen elokuvajuhlilla. Siellä Hessin koulutoveri Jeremy Coon kehotti häntä tekemään sen pohjalta täyspitkän leffan, johon Coon halusi hypätä mukaan tuottajana. Hessiä yritettiin taivutella valitsemaan päärooliin jonkun tunnetun näyttelijän, mutta Hess koki rooliin sopivan vain Pelucaakin tähdittänyt Jon Heder. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2003 pienen 400 tuhannen dollarin budjetilla ja lopulta Dynamiitti Napoleon sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 17. tammikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna valtava hitti, joka keräsi kehuja kriitikoilta ja josta on vuosien varrella muodostunut moderni kulttiklassikko. Itse olen ollut tietoinen Dynamiitti Napoleonista jo vuosia, mutten ollut katsonut sitä koskaan aiemmin. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Sosiaalisesti kömpelö 16-vuotias Napoleon Dynamite yrittää selviytyä uudesta kouluvuodesta, saada tyttöystävän, tehdä ystävästään Pedrosta koulun uuden puheenjohtajan ja selvitä kummallisten sukulaistensa kommelluksista.

Elokuvaa suunnitellessa roolittajat yrittivät saada ohjaaja Jared Hessiä valitsemaan päärooliin Napoleon Dynamiteksi jonkun tunnetun nuoren näyttelijän, kuten Jake Gyllenhaalin, mutta Hess piti päänsä ja rooli meni Pelucankin pääroolissa nähdylle Jon Hederille. Ja hyvä niin, sillä Heder on niin ilmiömäisen mahtava roolissaan, ettei Napoleoniksi voi kuvitella ketään muuta. Kaikki Hederin puoliunisesta ja tympääntyneestä ulkoasusta tarkkaan mietittyyn puhe- ja liiketapaan on kuin hakunisku puhtaaseen kultasuoneen - elokuva ei toimisi läheskään näin hyvin, jos Napoleonia esittäisi joku toinen. Heder tekee Napoleonista kenties kaikkien aikojen sosiaalisesti kömpelöimmän teinihahmon, joka on samanaikaisesti valtavan vaivaannuttava ja valtavan hauska.

     Nimikkohahmon lisäksi elokuva on muutenkin täynnä toinen toistaan kiusallisempia ja eksentrisempiä tyyppejä. On Napoleonin nettideittailuun hurahtanut isoveli Kip (Aaron Ruell) ja heidän huimapäinen isoäitinsä (Sandy Martin), sekä itsestään aivan liikoja luuleva Rico-setä (Jon Gries). Koulun puolella taas nähdään rahaa taiteellaan keräävä Deb (Tina Majorino), suosituin tyttö Summer (Haylie Duff), hänen kiusaava poikaystävänsä Don (Trevor Snarr) ja paras ystävänsä Trisha (Emily Kennard), sekä uutena kouluun saapuva meksikolaispoika Pedro (Efren Ramirez), josta muodostuu välittömästi Napoleonin paras ystävä. Hahmogalleria ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistovedossa. Kaikki ovat täysillä mukana tässä kummallisessa tyylissä, luoden poppoon, jonka hervottomia edesottamuksia voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa.

Miksi ihmeessä en ole älynnyt katsoa Dynamiitti Napoleonia aiemmin? Kyseessähän on aivan mahtava komediaelokuva, enkä yhtään ihmettele, että sen ympärille on muovautunut oma vannoutunut fanikuntansa. Sen lisäksi, että elokuva sisältää riemastuttavan hahmokattauksen, heidän ympärille on keksitty monenlaisia todella hauskoja tilanteita ja tapahtumaketjuja. Huumori rakentuu voimakkaasti myötähäpeän varaan ja leffa saakin katsojan onnistuneesti pyörimään vaivaantuneena istuimellaan. Ja sanon tämän vain hyvällä. Koen parhaan tilannehuumorin syntyvän usein juurikin myötähäpeästä. Kun se on vielä näin hyvin tehty, saa suorastaan ihastuttavan pöljä leffa nauramaan makeasti kerta toisensa perään viime minuuteilleen asti. Vaikka näiden mahtavien hahmojen kanssa viettäisi aikaa pidempäänkin, on puolitoista tuntia kuitenkin täydellisen napakka mitta. Vaikka lisää haluaisi toisaalta nähdä, on luultavasti vain parempi, ettei jatkoa tehtäisi, sillä filmi on niin omalaatuinen onnistuminen, että sen onnistumisen toistaminen olisi luultavasti vain vaivaannuttavaa, mutta ihan vääristä syistä.

Elokuva leikittelee teinikomedioiden kliseillä, tuntuen ajoittain jopa nokkelalta parodialta niistä, sekä satiirilta yleisesti amerikkalaisesta high school -kulttuurista. Leffaan mahtuu tietty tanssiaisia sun muita perinteisiä juttuja, mutta huomattavasti viihdyttävämmin tehtynä kuin yleensä. Hymy pidetään visusti katsojan huulilla ja ajoittain ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä kummaa tekijätiimin päässä on liikkunut, että he ovat keksineet näin absurdeja juttuja? Vähän väliä on vaikea sanoa, onko leffa tyhmä, vai suorastaan nerokas. Kaiken kruunaa loppuhuipennuksen loistava tanssinumero.

Jared Hessin ohjaus on fantastista ja hän onnistuu luomaan täysin omalaatuisen ja vekkulin maailman filmiin. Hän saa kaikki puhaltamaan taitavasti yhteen hiileen, jolloin kaikessa omituisuudessaankin kaikki tuntuu oudon luontevalta. Hessin ja hänen vaimonsa Jerushan käsikirjoitus on myös oikein mainio. Erityistä syvempää tarinaa leffalta on turha hakea, vaan se lähinnä vain näyttää yhtä kouluvuotta Napoleonin elämästä. Dynamiitti Napoleon on kuvattu pätevästi ja Idahon nätin karuja maisemia esitellään tyylikkäästi. Lavasteet ovat oivalliset ja niin puvustajat kuin maskeeraajat ovat osuneet maalitaulun keskelle hahmojen ulkonäköjen kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu John Shiwartin musiikkeja myöten. Omat kehunsa ansaitsee myös vekkuli alkutekstipätkä, joka keksittiin vasta, kun leffa oli periaatteessa jo muuten valmis.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Napoleon Dynamite, 2004, Fox Searchlight Pictures, Paramount Pictures, MTV Films, Access Films, Napoleon Pictures